Keskiviikon klassikko:Brittipunkin klassikon kymppituumainen ja sen laajennettu versio

The Clash:(Super)Black Market Clash

Lokakuussa 1980 Yhdysvalloissa ja Kanadassa ilmestynyt Black Market Clash on The Clashin yhdeksästä kappaleesta koostuva kymppituumainen ep, joka yhtyeen diskografiassa ilmestyi klassikkotuplan London Calling ja suurelta osaltaan varsin laadukkaan triplan Sandinista! välissä. Se koostui sellaisista The  Clashin levytyksistä, jotka olivat aikaisemmin olleet Yhdysvalloissa saatavilla ainoastaan import-versioina. Black Market Clash oli yksi Epicin julkaiseman, kymppituumaisista koostuvan sarjan Nu-Disk levyistä. Samaisessa sarjassa ilmestyi lisäksi esimerkiksi Cheap Trickin tuotantoa. Black Market Clashin kappaleista The Prisoner, Toots and the Maytals-cover Pressure Drop, City of Dead ja Armagideon Time olivat Britanniassa ilmestyneet The Clashin singlejen b-puolilla vuosien 1977 ja 1979 välillä. Mainittujen kappaleiden paraatipuolet olivat olleet White Man in Hammersmith Palais, English Civil War, Complete Control ja London Calling. Pressure Dropista Black Market Clashilla kuullaan Bill Pricen käsialaa oleva remix. Julkaisunsa aikaan Black Market Clash oli ensimmäinen The Clashin levyistä, joka sisälsi coverin Booker T and the MG's:in instrumentaalikappaleesta Time is Tight. The Clashin levytysrepertuaarista Capital Radio oli Britanniassa varsin harvinainen. Sen sijaan, että olisi julkaissut kappaleen originaaliversion uudelleen, The Clash nauhoitti kappaleesta Cost of Livingille uuden version nimeltä Capital Radio Two. Cheat oli julkaistu The Clashin esikoisalbumin brittiversiolla, mutta jätetty pois mainitun pitkäsoiton Yhdysvaltain-painokselta. Bankrobber oli julkaistu Britanniassa singlen a-puolena. Robber Dubia oli alun perin kaavailtu julkaisematta jääneen Bankrobberin 12-tuumaisen dance club-singlen b-puoleksi. Mainituista kappaleista Black Market Clashilla kuullaan reilu kuusiminuuttinen yhdistetty edit-versio, joka on mukana ainoastaan mainitulla levyllä. Armagideon Timen dub-versio Justice Tonight/Kick It Over ilmestyi alun perin 12-tuumaisen London Calling club singlen b-puolella. Sen täyspitkän version kesto on 8:54 ja seitsemänminuuttinen edit on niin ikään julkaistu ainoastaan Black Market Clashilla. 80-luvun aikana Black Market Clash julkaistiin uudelleen sekä 12-tuumaisena vinyylinä että kasettina biisilistan ollessa identtinen originaalilla kymppituumaisella vinyylillä julkaistun kanssa. Vuonna 1991 Black Market Clash ilmestyi cd-formaatissa, mutta sittemmin Super Black Market Clash korvasi sen. Vuonna 2006 Black Market Clash oli jälleen hetken aikaa saatavilla joissakin maissa. Kymppituumaisena vinyylinä se julkaistiin uudelleen vuonna 2011.

Vuonna 1993 The Clashilta julkaistiin kokoelma-albumi Super Black Market Clash, joka sisältää singlejen b-puolia sekä harvinaisia kappaleita, joita ei ole julkaistu yhtyeen varsinaisilla albumeilla. Super Black Market Clash on biisilistaltaan laajennettu uusintajulkaisu vuonna 1980 ilmestyneestä Black Market Clashistä. Albumin etukannen kuvassa nähtävä henkilö on The Clashin kanssa useissa projekteissa työskennellyt ja myöhemmin The Big Audio Dynamiten perustanut Don Letts. Super Black Market Clashiltä puuttuvat originaalilla Black Market Clashilla julkaistut kappaleet Capital Radio One, Cheat, Bankrobber/Robber Dub ja Armagideon Time. Ne olivat nimittäin edelleen saatavilla hiljattain ilmestyneillä The Clashin kokoelma-albumeilla The Story of the Clash, Volume 1 ja The Clash on Broadway. Pressure Dropista Super Black Market Clashilla kuullaan Black Market Clashilla julkaistun version sijaan b-side mix. Justice Tonight/Kick It Overista mukana on täyspitkä versio. Super Black Market Clash ei sisällä kaikkien The Clashin singlejen b-puolia eikä edes pyri kokoamaan yhteen kaikkia yhtyeen harvinaisuuksia. Albumi sisältää joka tapauksessa useita keskeisiä kappaleita. The Cost of Living -ep:ltä mukana on kolme biisiä ja lisäksi useita sellaisia The Clashin singlejen b-puolia, joita ei aikaisemmin ollut julkaistu cd-formaatissa, kuten The Call Upin remix The Cool Out sekä Long Time Jerk, joka tosin on lyhyempi versio kuin Rock the Cashbah-singlen b-puolella julkaistu. The Clashin tuotanto julkaistiin Super Black Market Clash mukaan lukien uudelleen remasteroituina versioina tammikuussa 2000. Remasterin kansiteksteissä korjataan originaaliin Super Black Market Clashiin lipsahtanut virhe. Pressure Dropin oli nimittäin mainittu olevan viides ja The Prisonerin kuudes kappale, vaikka niiden todellinen järjestys oli päinvastainen. Remasteroidun version kansiteksteissä oli sitä vastoin yksi virhe. Kappaleen Radio Clash nimeksi oli mainittu This is Radio Clash. Ensin mainittu ja albumilta löytyvä kappale on nimittäin jälkimmäisen ja albumilla julkaisemattoman kappaleen b-puoli, mutta myös mainittu virhe on oikaistu myöhäisemmissä painoksissa.

Tiistain tukeva:Aktiiviaikanaan kaksi pitkäsoittoa julkaissut walesiläinen rockyhtye

Lone Star oli Cardiffissa, Walesissa vuonna 1975 perustettu rockyhtye, joka ehti julkaista kaksi CBS Recordsille levyttämäänsä albumia ennen vuoteen 1978 ajoittunutta hajoamistaan. Yhtyeen varhaisen kokoonpanon muodostivat aikaisemmin yhtyeeseen Iona kuuluneet Kenny Driscoll ja Tony Smith, aikaisemmin yhtyeessä Quest bassotellut Ray Jones sekä rumpali Jim Mathews. Varsinainen Lone Star-kokoonpano syntyi alkuvuodesta 1975, jolloin basisti Pete Hurley ja rumpali Dixie Lee ottivat Jonesin ja Mathewsin paikat yhtyeessä. Lisäksi mukaan tulivat kanadalainen kosketinsoittaja Rick Worsnop ja tunnetun walesilaisrockarin Dave Edmundsin serkku Paul "Tonka" Chapman. Vimeksi mainitun varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet Universe, Skid Row, jossa Chapman oli ottanut Gary Mooren paikan, Kimla Taz sekä keskeisimpänä vuoteen 1974 ajoittunut lyhytaikainen pesti UFO:n riveissä samanaikaisesti Michael Schenkerin kanssa. Lone Star nauhoitti viidestä kappaleesta koostuneen ja nimellä The Acorn Sessions tunnetun demonauhansa lähellä Oxfordia sijainneessa studiossa. Sen kappaleista neljä ilmestyi myöhemmin nauhoitettuina versioina Lone Starin kahdella albumilla. Demo herätti manageri Steve Woodin kiinnostuksen ja pitkäkestoisen taistelun jälkeen Lone Star solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa. Kenny Driscoll on myöhemmin kuvannut mainittua sopimusta kaikkien aikojen huonoimmaksi levytyssopimukseksi. Alkuvuodesta 1976 Lone Star teki nauhoituksia John Peelin Radio 1 Showta varten ja esikoisalbuminsa yhtye nauhoitti huhtikuussa 1976 Sweet Silence-studioilla Kööpenhaminassa Roy Thomas Bakerin tuottamana. Lone Starin esikoisalbumi saavutti brittilistalla sijan 47. ja sen tiimoilta yhtye teki kiertueen Britanniassa saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneen Ted Nugentin kanssa. Lone Starin toinen Peel-nauhoitussessio ajoittui huhtikuuhun 1976 ja se lähetettiin samaisen vuoden elokuussa samoihin aikoihin yhtyeen esikoisalbumin ilmestymisen kanssa. 23. syyskuuta 1976 Lone Star soitti Lontoon Paris Theatressa Mottin lämmittelijänä. BBC Radio 1 lähetti mainitun konsertin osana In Concert-sarjaansa. Driscoll jätti Lone Starin erimielisyyksiin vedoten vuonna 1977. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Trapper vaikuttanut 20-vuotias John Sloman. Samalla yhtyeen uudeksi manageriksi vaihtui Abe Hoch. Kolmannet nauhoituksensa BBC:lle Lone Star teki helmikuussa 1977 ja ne lähetettiin samaisen vuoden heinäkuussa Alan Freemanin Saturday Showssa. Elokuussa 1977 ilmestynyt ja Gary Lyonsin tuottama albumi Firing All Six menestyi edeltäjäänsä paremmin ja saavutti sijan 36. brittilistalla. 26. elokuuta Lone Star soitti siihen mennessä tärkeimmän konserttinsa Readingin festivaaleilla. 29. syyskuuta yhtye soitti livekeikan BBC:n Sight & Sound-ohjelmassa. Se nauhoitettiin Queen Mary Collegessa Itä-Lontoossa ja toisena esiintyjänä tuolloin oli kanadalaiskitaristi Pat Travers. Sekä BBC In Concert ja Sight & Sound- lähetykset ilmestyivät vuonna 1994 cd-formaatissa nimellä Radio One Live in Concert. Lone Star piti taukoa, sillä Paul Chapmania pyydettiin tuuraamaan Michael Schenkeriä UFO:n riveissä osalla keikoista, jotka yhtye soitti Yhdysvalloissa Rushin kanssa. Chapmanin palattua Lone Starin riveihin yhtye alkoi demottaa uutta materiaalia, mutta levy-yhtiö CBS alkoi punkrockin nousun vuoksi kokea Lone Starin kaltaiset yhtyeet vanhanaikaisiksi. Lone Star lopetti toimintansa loppuvuodesta 1978.

Chapman liittyi uudellen UFO:oon ja oli mukana neljällä yhtyeen albumeista. 80-luvun puolivälissä hän liittyi yhtyeen basistin Pete Wayn uuteen yhtyeeseen Waystediin ja muutti samalla Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli Etelä-Floridassa kitaraopettajana ja soitti yhtyeessä Gator Country, johon kuului jäsenistöä originaalista Molly Hatchetistä. Chapman menehtyi yhdeksäs kesäkuuta 2020. Rumpali Dixie Lee konsertoi Wild Horsesin kanssa loppuvuodesta 1978. Seuraavaksi hän vaikutti John Slomanin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Pulsar. Lee oli lisäksi mukana joillakin Blizzard of Ozzin varhaisilla demoilla. Alkuvuodesta 1983 hän soitti useita konsertteja walesiläisen rockyhtyeen Red Sharksin riveissä. Saman vuoden loppupuolella Lee liittyi walesilaiseen metalliyhtyeeseen Persian Risk. Sloman oli mukana Uriah Heepin vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Conquest. Vuonna 1982 hän perusti yhtyeen John Sloman's Badlands kitaristi John Sykesin kanssa ja vieraili Gary Mooren albumilla Rockin' Every Night-Live in Japan. Sloman aloitti soolouransa 80-luvun puolivälissä. Hän on julkaissut useita pitkäsoittoja, joista mainittakoon vuonna 1989 ilmestynyt ja Todd Rundgrenin tuottama albumi Disappearences Can Be Deceptive. Lone Starista lähdettyään Driscoll johti yhtyettä Hiding Place, jonka 19. joulukuuta 1977  BBC Radio 1:lle tekemä ja viides tammkuuta seuraavana vuonna lähetetty nauhoitus oli yhtyeen ainoa tallenne. Driscollin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat aikaisemmin Kimla Tazissa soittanut kitaristi Tich Gwilym, basisti Dave Dawson, rumpali Rob Allen ja kosketinsoittaja Paul Abrahams. Driscoll, Gwilym ja Allen olivat aikaisemmin Ionassa ja Questissa bassotelleen Ray Jonesin kanssa myös mukana yhtyeessä Tom the Lord. Vaikka Epic Records osoitti kiinnostustaan yhtyeen musiikkia kohtaan, sen ura jäi lyhytkestoiseksi. Lone Starin hajottua Driscoll ja pitkäaikainen ystävä Steve Jones nauhoittivat Rockfield-studioilla albumin ja yrittivät hankkia uuden levytyssopimuksen pyrkimyksessäään onnistumatta. Vuonna 1980 yhtye soitti joitakin keikkoja, joihin lukeutuivat esimerkiksi esiintymiset Keele Universityssä ja Nottingham Boat Clubissa. Steve Jones jätti yhtyeen vuoden 1980 aikana. Gary Moore otti hänen paikkansa joissakin tärkeissä konserteissa ja niiden jälkeen kyseinen nimeä Lone Star käyttänyt yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1980 Driscoll liittyi Gary Mooren yhtyeeseen ja oli mukana albumilla Live at Marquee. Nykyään hän johtaa clubeissa ja pubeissa esiintyvää Kenny Driscoll Bandia, jonka kokoonpanoon myös Steve Jones joitakin vuosia myöhemmin liittyi. Lone Starin lopetettua toimintansa Tony Smith liittyi Screen Idolsiin ensisijaisesti David Bowien Spiders-yhtyeestä tutun rumpali Mike Woodmanseyn, Hunter-Ronson Bandissa soittaneen basistin Geoff Applebyn, kitaristi Keith "Ched" Cheesemanin sekä solisti Michelle Nieddun kanssa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta edellä mainittu kolmikko oli aikaisemmin muodostanut trion The Rats. Screen Idolsin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Premiere ilmestyi vuonna 1979. Nieddun ja Cheesemanin lähdettyä Smithiä kuultiin solistina Screen Idolsin viimeisellä ja vuonna 1980 ilmestyneellä singlellä Routine/Power Supply. Seuraavaksi kitaristi siirtyi Los Angelesiin, missä hän perusti aikaisemmin Tytanissa vaikuttaneen Brit Kal Swanin kanssa pian Lioniksi nimensä vaihtaneen Lyon-nimisen yhtyeen. Smith ei tosin ollut mukana yhtyeen levytyksillä. Seuraavaksi Smith teki musiikkia Red Sharksissa soittaneen kitaristin Rob Millsin sekä Sam Aronsonin kanssa. Smithin nykyinen yhtye on ympäri Walesia keikkaileva The Daggers. Pete Hurley vaikutti 90-luvun ajan rootsrockia edustaneessa walesiläisyhtyeessä The Red Hot Pokers. Vuonna 1999 hänellä oli Slomanin kanssa projekti nimeltä The Beat Poets. Hurley oli mukana vuonna 2001 ilmestyneellä The Red Hot Pokersin albumilla Dancin' Mood. Yhtye soitti usein sekä rockpioneeri Jerry Lee Lewisin että hänen siskonsa Linda Gail Lewisin säestäjänä sekä levyillä että konserteissa. Vuonna 200 yhtye levytti albumin You Win Again Lindan ja irlantilaisen musiikin ikoneihin lukeutuvan Van Morrisonin kanssa. Mainitun seikan seurauksena The Red Hot Pokersista tuli Morrisonin uusi säestysyhtye livekeikoilla. Hurley oli myös basistin vakanssissa Morrisonin vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Down the Road. Studiomuusikkona Hurley onkin ollut varsin kysytty. Rick Worsnop palasi Kanadaan vuonna 1979 ja on luonut uran tietokonesuunnittelijana. Vuonna 2000 Paul Chapman julkaisi Zoom Club-yhtiön kautta Lone Starin kolmannen albumin Riding High. Se oli tuotettu ilman yhtyeen muita jäseniä ja koostui Chapmanin nauhoittamista demoista ja aikaisemmin julkaisemattomasta Lone Starin tuotannosta. Vuonna 2004 BGO Records julkaisi Lone Star ja Firing on All Six-albumit uudelleen 2-for1-sarjassaan. Vuonna 2011 Rock Candy Records jukaisi mainitut albumit yksittäisinä cd:inä. Ne olivat uudelleen remasteroituja ja sisälsivät kumpikin bonuksinaan aikaisemmin julkaisemattomia BBC:lle tehtyjä nauhoituksia sekä livebiisejä.

Maanantain mainio:Eräs Stax Recordsin klassikoista

25. kesäkuuta 1937 syntynyt Edward Lee, eli Eddie Floyd on yhdysvaltalainen soul- ja R&B-solisti ja biisintekijä. Parhaiten hänet muistetaan Stax Recordsille 60- ja 70-luvuilla tekemistään levytyksistä. Niiden joukossa on muun muassa R&B-listan kärkeen noussut single Knock on Wood. Floyd syntyi Montogomeryssa, Alabamassa ja varttui Detroitissa, Michiganissa. Hän oli The Falcons-yhtyeen, jonka jäsenistöön kuului lisäksi mm. Mack Rice, johtohahmo. Se raivasi tietä The Temptationsin ja The Four Topsin kaltaisille Detroitin lauluyhtyeille. The Falconsin tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuivat You're So Fine ja I Found a Love. Niistä jälkimmäisen aikaan yhtyeen solistina oli Wilson Pickett. The Falcons lopetti toimintansa hänen siirryttyään soolouralle. Laulunkirjoittajan ominaisuudessa Floyd solmi sopimuksen Stax Recordsin kanssa 60-luvun puolivälissä. Hän kirjoitti Carla Thomasin levyttämän hitin Comfort Me. Kitaristi Steve Cropperin kanssa Floyd kirjoitti hittejä Atlantic Recordsin artistiksi siirtyneelle Wilson Pickettille. Atlantic oli Staxin jakelijana ja Jerry Wexler toi Pickettin New Yorkista työskentelemään Booker T and the MG's:in kanssa. Pickettin kanssa tehdyt äänitykset olivat menestyksekkäitä ja kyseisten hittien joukossa olivat Ninety Nine and a Half (Won't Do) sekä 634-5789. Vuonna 1966 Floyd levytti alun perin Otis Reddingille kaavaillun kappaleen. Floydin Cropperin kanssa kirjoittamasta Knock on Woodista tuli R&B-listan ykkönen ja siitä on levyttänyt coverin yli sata artistia David Bowiesta Count Basieen. Myös Redding levytti kappaleen vuonna 1967, tosin duettona Carla Thomasin kanssa. Amii Stewartin Knock on Woodista vuonna 1979 levyttämä cover oli discohitti. Floydin muista menestyskappaleista mainittakoon I've Never Found a Girl ja Raise Your Hand, joista jälkimmäinen on lukeutunut Janis Joplinin ja Bruce Springsteenin levytysohjelmistoon. Booker T Jonesin, Al Jacksonin Jr:n ja Donald Dunnin kanssa levytetty kappale Big Bird kirjoitettiin Floydin odottaessa Lontoon lentokentällä konetta Yhdysvaltoihin Otis Reddingin hautajaisiin. Kappaleesta muodostui Britanniassa kulttimenestys ja se päätyi myöhemmin The Jamin levytysohjelmistoon. Biisintekijän ominaisuudessa Floyd työsti kappaleita esimerkiksi Sam & Davelle, Rufus Thomasille ja Otis Reddingille. Vuonna 1980 Floyd levytti brittiyhtye Secret Affairin omistamalle I-Spy Recordsille. The Blues Brothers Bandin johtohahmona Floyd teki useita maailmankiertueita esiintyen Cropperin ja Dunnin kanssa. Blues Brothers 2000 -elokuvassa Floyd ja Pickett duetoivat kappaleen 634-5789. Floyd on esiintynyt Bill Wymanin Rhythm Kingsin kanssa sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.Vuonna 2008 Floyd palasi neljä vuotta aikaisemmin Concord Music Groupin omistamaksi siirtyneen Stax Recordsin artistiksi. Mainitun vuoden heinäkuussa ilmestynyt Eddie Loves You So oli artistin ensimmäinen albumi kuuteen vuoteen. Vuonna 2012 ilmestyi Floydin joululevy ja seuraavana vuonna albumi Down by the Sea. Vuonna 2018 Floyd pääsi Memphis Soul Hall of Fameen. Edellisen vuoden syyskuun alussa hän esiintyi Royal Albert Hall BBC Promsissa Jools Hollandin Rhythm and Blues Orchestran kanssa tribuuttikonsertissa Stax Recordsille.

Sunnuntain extra:Purplen Mark III-lineupin varhaisempaa livemateriaalia

Deep Purple:Live in London

Live in London on Deep Purplen vuonna 1982 ilmestynyt konserttitaltiointi. Sen nauhoitukset on taltioitu 22. toukokuuta 1974 Lontoossa, Kilburnissa Gaumont State Theatressa BBC:tä varten. Albumilla musisoi ja varsin tiukasti musisoikin Purplen niin kutsuttu Mark III-kokoonpano, johon kitaristi Richie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen lisäksi kuuluivat basisti/solisti Glenn Hughes ja vokalisti David Coverdale. Ainoa Mark II:n, eli solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin aikaise,n vuosien 1969 ja 1973 välillä toimineen lineupin kappale Live in Londonilla on vuonna 1972 ilmestyneen klassikkoalbumi Machine Headin singlehitti  Smoke on the Water. Kaikki muut kapppaleet, eli Burn, Might Just Take Your Life, Lay Down Stay Down, Mistreated ja You Fool No-One  edustavat Purplen tuossa vaiheessa tuoreimman pitkäsoiton, eli tammikuussa 1974 ilmestyneen albumin Burn tuotantoa. Tämä on varsin luontevaa, sillä Live in London on nauhoitettu mainitun albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Syyskuun alussa 2007 Live in Londonista julkaistiin Euroopassa remasteroitu cd-versio, jonka bonuskappaleena on yli puolituntinen näkemys Space Truckin':ista. Samalla mainittu cd-versio laajeni tuplaksi. Sekä Live in London että alun perin vuonna 1976 ilmestynyt konserttitaltiointi Made in Europe ovat mitä vakuuttavimpia näyttöjä Purplen Mark III-kokoonpanon erinomaisuudesta live-esiintyjänä.

Lauantain pitkä:Eräs rockin teatraalisimmista hahmoista, biisintekijöistä ja solisteista

24. kesäkuuta 1942 syntynyt Arthur Vilton Brown on brittiläinen rocksolisti ja lauluntekijä, joka on parhaiten tullut tunnetuksi teatraalisista lavaesiintymisistään ja voimakkaasta, laaja-alaisesta oopperamaisesta äänestään. Laulutyylinsä ja villin lavapersoonansa ansiosta Brownilla on ollut merkittävä vaikutuksensa suureen joukkoon muusikoita. Brownia pidetään sekä shockrockin että progressiivisen rockin edelläkävijänä ja hänellä on ollut oma vaikutuksensa myös heavy metallin kehitykseen. Brown on ollut leadvokalistina useissa yhtyeissä, joista merkittävimpiä ovat Crazy World of Arthur Brown ja Kingdom Come. Niitä Brownin uralla on seurannut monipuolinen sooloura ja yhteydet useisiin keskeisiin yhtyeisiin ja artisteihin, kuten Hawkwindiin, The Who-yhtyeeseen, Jimi Hendrixiin, Klaus Schultzeen ja Frank Zappaan. Parhaiten Brown tunnetaan vuonna 1968 Britanniassa ja Kanadassa listakärkeen ja Billboardilla kakkossijalle nousseesta singlestään Fire. Crazy World of Arthur Brownin nimikkopitkäsoitto nousi brittilistalla kakkossijalle ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Kingdom Comen vuonna 1973 ilmestynyt pitkäsoitto Journey muistetaan ensisijaisesti yhtenä ensimmäisistä rumpukonetta hyödyntäneistä rockalbumeista. Whitbyssä syntynyt Brown pääsi Lontoon ja Readingin yliopistoihin. Hän opiskeli filosofiaa ja lakia, mutta valitsi silti muusikon uran. Readingissa ollessaan Brown perusti ensimmäisen yhtyeensä Blues and Brown. Toimittuaan Lontoossa useamman yhtyeen johtohahmona Brown siirtyi vuonna 1966 Pariisiin, missä hän kehitti teatraalisia taitojaan. Näihin aikoihin Brown levytti kaksi kappaletta Roger Vadimin elokuvaversioon Emile Zolan novellista La Curee. Brown palasi Lontooseen vuodenvaihteessa 1966-67 ja oli mukana sieltä käsin vaikuttaneessa R&B/soul/skayhtyeessä Ramong Sound, josta muodostui sittemmin The Foundations. Kun mainittu yhtye oli kiinnitetty Pye Recordsille Brown oli siirtynyt perustamaan oman The Crazy World of Arthur Brown-yhtyeensä. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat Hammond-urkuri/pianisti Vincent Crane, rumpali Drachen Theaker ja basisti Nick Greenwood. Brownin voimakas lavamaski oli esikuvana Alice Cooperin ja Kissin lavashowlle. Myös Brownin oopperatyylinen vokalisointi ja korkeat kiljahdukset olivat hänen tavaramerkkejään. Vuoteen 1968 mennessä yhtyeen esikoisalbumista Crazy World of Arthur Brown oli muodostunut menestys Atlantin molemmin puolin. Kit Lambertin ja Pete Townshendin tuottama ja Track Recordsilla julkaistu albumi sisälsi muun muassa yllätyshitin Fire ja coverin Screaming Jay Hawkinsin I Put a Spell on Yousta. Fire myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. 60-luvun lopussa Crazy World of Arthur Brown saavutti siinä määrin suurta suosiota, että yhtye esiintyi samoissa konserteissa esimerkiksi The Whon, Jimi Hendrixin, The Mothers of Inventionin, The Doorsin, The Small Facesin ja Joe Cockerin kanssa. Rumpali Theakerin paikan yhtyeessä otti myöhemmin Atomic Roosterissa ja Emerson, Lake &Palmerissa soittanut Carl Palmer. Mainittu miehistövaihdos tapahtui ennen Crazy World of Arthur Brownin toista, vuoteen 1969 ajoittunutta kiertuetta Yhdysvalloissa. Myös kosketinsoittaja Crane jätti yhtyeen vähäksi aikaa, mutta teki vielä paluun. Kesäkuussa 1969 Crane ja Palmer lähtivät perustamaan Atomic Roosteria ja mainittu seikka merkitsi The Crazy World of Arthur Brownin loppua. Vaikka Brown ei enää myöhemmin saavuttanut kaupallisesti Firen veroista menestystä, hän vaikutti eri muusikoiden kanssa projekteissa nimeltä Strangelands, Puddletown Express ja Captain Beefheart-vaikutteisessa Rustic Hingessä ennen kuin julkaisi uuden yhtyeensä Kingdom Comen kanssa kolme albumia 70-luvun alussa. Ensimmäinen niistä oli konseptialbumi, joka käsitteli humaanisuuden kokemista eläintarhassa kosmisten, uskonnollisten ja kaupallisten voimien hallitsemana. Toisen albumin teemana oli vesi, jota Brown oli alun perin suunnitellut toisen Crazy Worldin albumin aiheeksi. Musiikillisesti mainittu albumi oli edeltäjäänsä kevyempi, joskin paikoitellen kummallisempi. Kolmas, Walesin Rockfield-studioissa nauhoitettu albumi Journey edusti spacerockia ja sillä Brown soitti varhaista rumpukonetta korvaten samalla sarjan rumpaleita. 25. syyskuuta 1972 Kingdom Come nauhoitti kolme kappaleistaan John Peelin Radio 1:lla kuultua liveshowta varten. Kingdom Comen albumien live-esitykset olivat huomattavan teatraalisia myös asustevalinnoiltaan  ja ne sisälsivät erikoisefektejä. Esitykset olivat suosittuja yliopistopiireissä, mutta menivät valtavirran yleisöltä ohi. Yhtye esiintyi vuoden 1971 Glastonburyn festivaaleilla ja oli myös mukana elokuvateattereissa esitetyssä Glastonbury Fare -elokuvassa. Myöhemmin Brown julkaisi useita sooloalbumeita.

Vuonna 1975 Brown oli mukana The Whon Tommy-elokuvassa papin roolissa. Alan Parsons Projectin konseptialbumilla Tales of Mystery and Imagination Brown oli solistina kappaleessa The Tell-Tale Heart. Vuosien 1979 ja 1980 aikana hän teki musiikillista yhteistyötä saksalaisen Klaus Schulzen kanssa albumeilla Dune, Live ja Time Actor. Vuonna 1979 Brown asui puolen vuoden ajan Afrikassa ohjaten yhdeksänjäsenistä Burundi National Orchestraa, joka esitti Jimi Hendrixin tuotantoa ja paikallista musiikkia. 80-luvulla Brown muutti Austiniin, Teksasiin ja suoritti maisterin tutkinnon neuvonnassa. 17. tammikuuta 1987 hän esitti Firen tv-ohjelma Solid Goldin Flashback-osuudessa. Vuonna 1988 Brown julkaisi yhteisen albumin Brown, Black & Blue The Mothers of Inventionin rumpalin Jimmy Carl Blackin kanssa. Brown palasi Englantiin vuonna 1996. Seuraavana vuonna hän levytti Firesta uuden version Die Krupps-yhtyeen kanssa ja vuonna 1998 hän esitti kolmesta William Blaken runosta koostuneen puheosuuden Bruce Dickinsonin sooloalbumilla The Chemical Wedding . Samana vuonna The Pretty Thingsin esittäessä klassikkoalbuminsa SF Sorrow Abbey Roadilla Brown oli kertojan roolissa. Vuonna 1999 Brown esiintyi Kula Shakerin kanssa useita kertoja tv:ssä esittäen kappaleen Mystical Machine Gun. Musiikillista suunnanmuutosta merkitsi akustisen yhtyeen muodostaminen ja vuonna 1999 toteutettu kiertue Tim Rosen kanssa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät sellisti/basisti Stan Adler ja perkussionisti Malcolm Mortimore. Vuonna 2000 yhtyeeltä ilmestyi albumi Tantric Lover. Yhtyeen kokoonpano ei kuitenkaan ollut pitkäikäinen ja Brown perusti uuden yhtyeen kitaristi Rikki Pattenin ja multi-instrumentalisti Nick Pynnin kanssa. Vuonna 2002 Pattenin korvasi Chris Bryant. Brownin yhtye tunnettiin nimillä The Giant Pocket Orchestra ja Instant Flight. Vuonna 2003 Brown julkaisi Big Country-yhtyeen Josh Philipsin ja Mark Brzezickin kanssa työstetyn albumin Vampire Suite, jonka julkaisijana oli Ian Grantin Track Records. Näihin aikoihin Sanctuary Records julkaisi uudelleen koko Brownin tuotannon. Vuonna 2005 Brown teki Lontoon Astoriassa Kingdom Comen kanssa yhden paluukonsertin, johon Des Fisher ei tosin osallistunut. Työn alla oli albumin Galactic Zoo Frossier kappaleita ja encorena Spirit of Joy. Kyseisestä esiintymisestä Brown voitti Classic Rock -lehden Showman of the Year-palkinnon, jonka hän vastaanotti Lontoon Cafe De Parisissa.  Vuonna 2007 ilmestyi Brownin ja Pynnin yhteinen albumi Voice of Love. The Darknessin videobiisillä Is It Just Me? Brown nähtiin papin roolissa. Vuonna 2009 Cherry Red Recordsin alamerkki Lemon Recordings alkoi julkaista uudelleen Brownin levytettyä tuotantoa ja seuraavana vuonna uudelleen julkaisuista ryhtyi vastaamaan tytäryhtiö Isoteric Recordings.Vuonna 2010 Brown esiintyi Glastonbury Festivalilla. Kymmenes kesäkuuta 2011 Brown esiintyi Ray Davies Meltdown Festivaalilla Lontoon Queen Elisabeth Hallissa, missä Z-Star duetoi hänen kanssaan. Kuusi viikkoa myöhemmin Lontoon High Voltage-festivaalilla soitettu konsertti julkaistiin vinyyliformaatissa nimellä The Crazy World of Arthur Brown Live at the High Voltage. Vuonna 2012 Brown ja Rick Patten julkaisivat yhteisen albumin The Magic Hat samanaikaisesti Matt Howarthin samannimisen sarjakuvan kanssa. Vuonna 2013 Pledge Musicin menestyksekkään kampanjan seurauksena Brown julkaisi Lewesissä nauhoittamansa albumin Zim Zam Zim. Toinen heinäkuuta 2017 The Crazy World of Arthur Brown konsertoi Lontoon Royal Albert Hallin Elgar Roomissa. Toinen huhtikuuta 2019 Brownin ilmoitettiin osallistuvan vierailevana solistina Carl Palmerin ELP Legacyn The Royal Affair- kiertueelle. Brown on vaikuttanut keskeisesti jo aikaisemmin tekstissä mainittujen artistien lisäksi esimerkiksi David Bowieen, Peter Gabieliin, Judas Priestin Rob Halfordiin ja Iron Maidenin Bruce Dickinsoniin. Brownin kappaleita ovat versioineet esimerkiksi Ozzy Osbourne, Marilyn Manson ja The Who. Brown on tehnyt runsasta yhteistyötä Hawkwind-yhtyeen ja sen jäsenistön kanssa. Vuonna 1973 hän oli yksi solisteista Robert Calvertin albumilla Captain Lockheed and the Starfighters. Vuosina 2001 ja 2002 Brown oli vierailevana solistina Hawkwindin kiertueilla. Joulukuun 2002 kiertueella ohjelmistossa oli useita Brownin kappaleita Kingdom Come -yhtyeen ajoilta. Ne pääsivät myös mukaan Hawkwindin dvd:lle Out from the Shadows. Brown oli solistina kahdella kappaleella Hawkwindin vuonna 2005 ilmestyneellä albumilla Take Me to Your Leader. Vuonna 2009 Brown oli lämmittelyesiintyjänä Britanniassa Hawkwindin 40-vuotisjuhlakiertueella.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittikitaristin 80-luvun onnistunut avaus

Jeff Beck:There & Back

Kesäkuussa 1980 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt There & Back on merkittävän englantilaiskitaristin Jeff Beckin kolmas studiosooloalbumi. Billboardin jazzalbumilistalla mainitun pitkäsoiton sijoitus oli kymmenentenä ja poplistalla 21. There & Backillä Beck siirtyi tyylillisesti lähemmäs instumentaalirockia, mutta hän säilytti silti edellisiltä pitkäsoitoltaan Blow by Blow (1975) ja Wired (1976) tutuiksi tulleita elementtejä jazzfuusiosta. Pitkäsoiton avauskappaletta Star Cycle kuultiin vuosien ajan brittiläisen musiikkiohjelman The Tuben tunnuskappaleena ja The Pump pääsi mukaan vuonna 1983 valmistuneeseen elokuvaan Risky Business. Too Much to Lose on instrumentaalicover kosketinsoittaja Jan Hammerin säveltämästä ja alun perin Jan Hammer Groupin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Melodies julkaistusta kappaleesta.

Torstain terävä:The Sweetin kvartettikokoonpanon joutsenlaulu

The Sweet:Level Headed

Tammikuussa 1978 ilmestynyt Level Headed on The Sweetin kuudes studialbumi. Euroopassa albumin julkaisijana oli Polydor ja Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Japanissa Capitol. Jälkimmäinen versio erosi Euroopan-painoksesta kappalejärjestykseltään ja kansitaiteeltaan. Level Headed sisältää muun muassa The Sweetin viimeisen top 40:ään ja samalla kymmenen suosituimman joukkoon  nousseen singlen Love is Like Oxygen. Yhtyeen kotimaassa mainittu erinomainen popkappale saavutti yhdeksännen sijan ja nousi Yhdysvalloissa vielä yhtä sijaa korkeammalle. Biisin singleversio on pitkäsoitolla julkaistua lyhyempi. Level Headedin toisena singlenä julkaistun California Nightsin oli tyytyminen Billboardin listalla sijaan 76. Level Headed oli viimeinen The Sweetin pitkäsoitoista, jonka yhtye työsti kvartettikokoonpanollaan, jonka muodostivat solisti Brian Connolly, kitaristi Andy Scott, basisti Steve Priest ja rumpali Mick Tucker. Connolly jätti yhtyeen noin vuosi Level Headin ilmestymisen jälkeen ja siirtyi soolouralle. Jäljelle jäänyt, Scottista, Priestista ja Tuckerista muodostunut kolmikko jatkoi yhdessä vuoteen 1981 asti ja julkaisi albumit Cut Above The Rest, Water's Edge ja Identity Crisis. All Music antoi Level Headedille varsin myönteiset arviot. Kiitosta osakseen saivat albumin kappalemateriaalin monipuolisuus ja siirtyminen yhtyeen varhaistuotannon purkkapopista albumi-orientoituneeseen rockiin. Vaikka Level Headed ei ajallisesti edustakaan klassisen kauden Sweetiä, yhtye on albumilla seikkailunhaluinen ja työstää ajoittaisista horjahduksista huolimatta kaiken aikaa kiinnostavaa musiikkia.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän retrohenkisen yhdysvaltalaisen rockyhtyeen kokoelma-albumi

The Black Crowes:Greatest Hits 1990-1999:A Tribute to a Work in Progress...

20. kesäkuuta 1999 American Recordingsin ja Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits 1990-1999:A Tribute to a Work in Progress... on 16 kappaleesta koostuva The Black Crowesin kokoelma-albumi, joka sisältää tuotantoa kaikilta yhtyeen viideltä tuohon mennessä ilmestyneeltä studioalbumilta. Hittipainotteisuudestaan huolimatta laadukas pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 143. Vuonna 1990 ilmestyneeltä, liki pitäen erinomaiselta The Black Crowesin esikoisalbumilta Shake Your Money Maker mukana ovat rivakat rockrypistykset Jealous Again ja Twice as Hard, balladikaunokki She Talks to Angels sekä menestynyt, svengaava näkemys Otis Reddingin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Hard to Handle. Vuonna 1992 ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Southern Harmony and the Musical Companion edusti varsin vahvaa työtä ja siltä mukana ovat ärhäkkä Sting Me ja suurhitti Remedy sekä tyylitajuisesti balladituotantoon lukeutuvat Thorn in My Pride ja Bad Luck Blue Eyes Goodbye. Albumin singlemenestyksistä kokoelmalla on jätetty huomioimatta Hotel Illnes. Crowesien vuonna 1994 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Amorica mukana on kaksi näytettä; rouhevampi rockpala A Conspiracy sekä soundimaailmaltaan rikas, koukukkaampi Wiser Time. Vuonna 1996 ilmestynyt neljäs albumi Three Snakes and One Charm on eräs Crowesien vahvimmista töistä ja siltä mukana on kaksi laadukasta kappaletta; melodinen Good Friday ja upean rootshenkinen Black Berry. Vuonna 1996 ilmestyneen yhtyeen viidennen pitkäsoiton By Your Side osuus on kokoelmalla neljällä kappaleellaan jälleen runsaampi. Niistä Kickin' My Heart Around ja Go Faster edustavat esimerkillistä rokkausta ja Only a Fool sekä nimikappale By Your Side laadukasta slovarituotantoa. Jos olisi ainoastaan Black Crowesin musiikin keskivertodiggari, mainitun kokoema-albumin voisi hankkia jopa ainoaksi levykseen yhtyeen tuotannosta.

Tiistain tukeva:Cyndi Lauperin kolmanneksi suosituin albumi

Cyndi Lauper:Memphis Blues

Memphis Blues on Cyndi Lauperin kymmenes studioalbumi. Se julkaistiiin artistin 57-vuotispäivänä 22. kesäkuuta 2010. Memphis Blues oli ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi ilmestymisvuonnaan ja mainittua albumia on pidetty jatkona Lauperin vuoteen 2008 ajoittuneelle comebackille. New York Post äänesti Memphis Bluesin vuoden 2010 seitsemänneksi parhaaksi albumiksi ja siitä muodostui myös kyseisen vuoden Billboardin myydyin bluesalbumi. Pitkäsoiton tiimoilta Lauper teki uransa suurimman kiertueen. Memphis Blues Tour käsitti 140 konserttia ympäri maailmaa. Joulukuussa 2009 Lauper ilmoitti Twitterissä julkaisevansa bluesalbumin. Sen nauhoitukset tapahtuivat maaliskuussa 2010 Memphisin Electraphonic-studioilla tuottaja Scott Bomarin ja säännöllisen yhteistyökumppanin Bill Wittmanin kanssa. Pitkäsoitolla vierailleisiin muusikoihin lukeutuivat B.B. King, Charlie Musselwhite, Ann Peebles ja Allen Toussaint. Kesä-elokuun 2010 aikana Lauper esitti Memphis Bluesin kappaleita useissa tv-ohjelmissa, joista mainittakoon Late Show with David Letterman ja Good Morning America. Vuonna 2010 Lauper palkittiin The Music Business Assosiationin Awardseissa ja mainitussa tilaisuudessa artisti esitti useita kappaleita Memphis Bluesilta. Albumi debytoi Billboardin blueslistan kärjessä ja nousi poplistalla sijalle 26. Kyseessä on Lauperin kolmanneksi myydyin albumi hänen kahden ensimmäisen pitkäsoittonsa, She's So Unusualin ja True Colorsin jälkeen. Memphis Blues pysytteli Billboardin blueslistan kärjessä kolmentoista viikon ajan ja listaviikkoja albumille kertyi kaiken kaikkiaan 40. Toukokuuhun 2016 mennessä Memphis Blues oli myynyt Yhdysvalloissa 76 000 kappaletta. Vuonna 2011 mainittu pitkäsoitto oli myynyt Euroopassa 40 000 kappaletta ja vastaanotti kaksinkertaisesti hopeaa Independent Music Companies Associationilta. Albumin kappaleista seitsemän nousi 25 suosituimman joukkoon Blues Digital songs -listalla. Niistä ykkössijan saavutti Crossroads.

Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen esikoisalbumi

Mott The Hoople:Mott The Hoople

Britanniassa 22. marraskuuta 1969 Island Recordsin ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mott The Hoople on samannimisen englantilaisen rockyhtyeen esikoisalbumi. Sen uusintajulkaisusta vastasi vuonna 2003 Angel Air. Mott The Hooplen esikoisalbumin tuottajana ollut Guy Stevens halusi luoda albumin, joka kuuloistaisi siltä, kuin Bob Dylan vokalisoisi The Rolling Stonesin kanssa. Pyrkimyksessä onnistuttiin osittain, sillä pitkäsoitto sisälsi useita Dylan-henkisiä coverkappaleita sekä aggressiivisia, yhtyeen omaa tuotantoa edustaneita rockkappaleita. Solisti Ian Hunter oli liittynyt yhtyeeseen juuri ennen sen esikoisalbumin levyttämistä ja vuonna 1980 hän mainitsi haastattelussa Mott The Hooplen esikoisalbumin kappaleen Rock And Roll Queen muistuttavan voimakkaasti Rolling Stonesin Sticky Fingers-albumilla julkaistua kappaletta Bitch. Mott The Hooplen debyytin avaa instrumentaaliversio The Kinksin klassikosta You Realy Got Me. Mott the Hoople levytti kappaleesta myös vokalisointia sisältävän version ja se julkaistiin yhtyeen kokoelma-albumilla Two Miles from Heaven. Sir Douglas Quintetin At the Crossroadsin ja Sonnyn ja Cherin Laugh at Men versiot muistuttavat tyylillisesti Bob Dylania, samoin kuin Hunterin käsialaa oleva Backsliding Fearlessly. Mott the Hooplen debyytin varhaisissa painoksissa albumin a-puolen viimeiseksi kappaleeksi oli virheellisesti merkitty yhtyeen esikoissinglen b-puoli The Road to Birmingham. Vastaavasti Backsliding Fearlessly oli merkitty albumin kakkospuolen avauskappaleeksi Rock and Roll Queenin sijaan. AllMusicin Stephen Thomas Erlewine antoi Mott The Hooplen esikosalbumille neljä tähteä viidestä. Hän ylisti albumin ykköspuolen kappaleita ja kuvasi Mott the Hooplea älykkääksi, hauskaksi ja mielikuvitusrikkaaksi yhtyeeksi.

Sunnuntain extra:Monien mielestä Jagged Little Pillin huippuhetki

You Learn on kanadalaisartisti Alanis Morissetten vuonna 1995 ilmestyneeltä ja hitaasti miljoonamenestyseksi osoittautuneelta albumilta Jagged Little Pill poimittu ja yhdeksäs heinäkuuta 1996 ilmestynyt, järjestyksessään neljäs single. Kappaleen kirjoituksesta vastasivat Morissette ja koko albumin tuottanut Glen Ballard. Kappale kertoo  huonon päätöksenteon tärkeydestä elämässä selittämällä, että kyseiset päätökset voivat antaa elämässä tärkeitä ohjeita. Jagged Little Pill -albumi on ottanut nimensä You Learnin rivistä "Swallow It Down (What a Jagged Little Pill)." Kriitikoiden taholta kappale saavutti yleisesti myönteiset arviot. Useat heistä nostivat You Learnin albumin parhaimmaksi kappaleeksi. Laadukkuudestaan huolimatta You Learn-single nousi Yhdysvaltojen lisäksi korkealle listoilla ainoastaan Oseanian alueilla. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa Morissetten nähdään kävelevän pitkin katuja. Myöhemmin Morissette paljasti, että asuessaan Los Angelesissa aseistautunut mies ryösti hänet. Ryöstön jälkeen Morissette kärsi paniikkikohtauksista ja kävi psykoterapiassa. Myöhemmin hän kertoi haastatteluissa omaksi mielenterveydekseen keskittäneensä kaikki sisäiset ongelmansa albumin sielua paljastaviin lyriikoihin. Morissetten mukaan Ballard oli hänen ensimmäinen yhteistyökumppaninsa, joka rohkaisi Morissettea ilmaisemaan tunteitaan. You Learn-singlen ykkösbiisinä on You Yought to Known liveversio vuoden 1996 Grammy Awardseista ja niinpä Billboard kreditoi singlen listasijoituksen molemmille kappaleille. Vuonna 1999 ilmestynyt albumi Alanis Unplugged sisältää You Learnista akustisen tulkinnan, joka julkaistiin seuraavana vuonna singleformaatissa joissakin maissa. Vuonna 2005 ilmestyneellä albumilla Jagged Little Pill Acoustic on kysesen albumin kappaleiden akustisten versioiden joukossa toki mukana myös You Learn. Kanadassa You Learn oli Morissetten kolmas listakärkeen noussut single. Billboardin listalla se nousi kuudenneksi ja Yhdysvalloissa Pop Songs- listan kärkeen ja Modern Rock Tracks -listalla seitsemänneksi. Kappaleen originaali musiikkivideo oli Liz Fiedlanderin ohjaama. Se kuvattiin 11. helmikuuta 1996 New Yorkissa ja videossa nähdään muun muassa World Trade Centerin kaksostornit. Toinen You Learnista kuvattu video on live-esitys ja joissakin sen versioissa kuullaan kappaleen MTV Unplugged -versio originaalin Jagged Little Pill -version sijaan. You Learn on kuulunut Morissetten keikkasettiin Jagged Little Pill-kiertueella, Junkie-kiertueella ja myös sen Australian osuudella, Under Rug Swept-kiertueella sekä Flavors of Entanglement-kiertueella. The Bacon Brothers levytti You Learnista coverversion vuonna 2014 ilmestyneelle albumilleen 36 Cents.

Lauantain pitkä:Merkittävän brittiyhtyeen myös coverversioina menestynyt esikoishitti

She's Not There on brittiläisen The Zombies-yhtyeen debyyttisingle, jonka kirjoitustyöstä vastasi yhtyeen urkuri Rod Argent. The Zombiesin kotimaassa Britanniassa She's Not There saavutti singlelistalla sijan 12. syyskuussa 1964. Billboardin singlelistalla kappale nousi kakkossijalle joulukuun alussa samaisena vuonna. Myös Kanadassa She's Not Theren listasijoitus oli parhaimmillaan toisena. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla She's Not There saavutti sijan 297. She's Not Theren lyriikkaan Rod Argent oli saanut idean John Lee Hookerin kappaleesta No One Told Me. Mainittu otsikko päätyi myös She's Not Theren tekstin alkuun. Huhtikuun lopussa 1964 The Zombies konsertoi St. Alban's Market Hallissa. Esiintymisen jälkeen Argent soitti She's Not Theresta kirjoittamansa säkeistön The Zombiesin ensimmäisten nauhoitusten tuottajana olleelle Ken Jonesille. Jones rohkaisi Argenttia kirjoittamaan kappaleeseen toisen säkeistön tarkoituksenaan saada yhtye nauhoittamaan mainittu biisi. Argent on maininnut kirjoittaneensa She's Not Theren The Zombiesin solistin Colin Blunstonen äänialaa ajatellen. Musiikkijournalistit ovat kuvailleet She's Not Theren musiikillista tyyliä termeillä jazz rock, beat ja pop rock. She's Not There oli toinen The Zombiesin neljästä Deccan West Hampstead Studio kakkosessa 22. kesäkuuta 1964 nauhoittamasta kappaleesta. She's Not Theren taustaraidat vaativat seitsemän ottoa. Argentin sähköpianosoundi lukeutuu She's Not Theren keskeisiin elementteihin. Nauhoitukessa hyödynnetty intrumentti oli Hohner Pianet. She's Not Theren taustalaulut muistuttavat tyylillisesti folkia. Ace/Big Beatin vuonna 2002 julkaisema 48 kappaleesta koostuva tuplacd sisältää ensi kertaa todelliset stereoversiot The Zombiesin Decca/Parrotille nauhoittamista kappaleista. She's Not Theren lyriikoissa viitataan uskottomaan naiseen ja syytetään määrittelemättömiä tahoja siitä, ettei kappaleen kertojaminää oltu varoitettu hänen turvattomasta hahmostaan. Kappaleen todellinen inspiraation lähde oli ollut Argentin ensirakkaus Patricia, joka oli perunut avioparin hääseremonian viikkoja aikaisemmin ja samalla särkenyt Argentin sydämen. Yhdysvalloissa She's Not There debytoi radiosoitossa elokuun ensimmäisellä viikolla 1964 newyorkilaisella radioasema WINS:illä Stan Z. Burnsin soittamana. Kappale alkoi saavuttaa suosiota alkusyksystä ja joulukuussa 1964 se nousi Billboardin singlelistan kakkossijalle. Ykköspaikalle nousun esti Bobby Vintonin Mr Lonely. She's Not There oli mukana The Zombiesin Britanniassa joulukuussa 1964 ilmestyneellä esikoisalbumilla Begin Here ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden tammikuussa julkaistulla pitkäsoitolla The Zombies. Kappale pääsi myös mukaan vuonna 1979 ilmestyneelle soundtrackalbumille More American Graffiti. She's Not There on ollut lisäksi mukana esimerkiksi vuonna 1996 valmistuneen elokuvan The Long Kiss Goodnight soundtrackillä. Santana levytti vuonna 1977 She's Not Therestä menestyksekkään coverin albumilleen Moonflower. Britannian singlelistalla mainittu coverversio saavutti yhdennentoista sijan ja oli Billboardilla 27. ja Cash Boxissa 20. Santanan levytyksessä solistina oli Greg Walker.  Muista She's Not Theresta levytetyistä covereista mainittakoon The Road-yhtyeen vuonna 1969 työstämä menestyksekäs levytys, The UK Subsin vuonna 1979 ilmestynyt ja brittilistalla sijan 36. saavuttanut cover sekä The Crowded Housen Russell Crowen vuonna 1990 ohjaaman elokuvan The Crossing soundtrackillä jullkaistu versio.

Perjantain pohjat:Michael Monroen kolmas sooloalbumi

Michael Monroe:Peace of Mind

Vuonna 1996 Poko Recordsin julkaisemana ilmestynyt Peace of Mind on Michael Monroen kolmas sooloalbumi ja samalla ensimmäinen artistin pitkäsoitoista, jonka hän julkaisi muutettuaan takaisin Suomeen. Peace of Mindin kappaleet edustavat Monroen omaa tuotantoa lukuun ottamatta coverversioita hänen eräiden keskeisten diggauskohteidensa originaalikappaleista. Niihin lukeutuvat näkemykset The Damnedin Machine Gun Etiquettesta, MC 5:n kiistattomiin klassikkokappaleisiin kuuluvasta Kick Out the Jamista sekä Dead Boys-yhtyeen Not Anymoresta. Rumpalina albumilla kuultiin Demolition 23:n Jimmy Clarkea ja tyylllisesti pitkäsoitto muistuttikin Demolitionin ainoaksi jäänyttä, mutta varsin laadukkaana pidettyä albumia. Sami Yaffalla oli kiireitä Jan Stenforsin sooloalbumin kanssa, joten Monroe soitti Peace of Mindilla saksofonin, huuliharpun ja huilun lisäksi myös bassot. Kitaristeina kuultiin hänen itsensä lisäksi Steven Van Zantia, Monroen serkkua Ölli Hildeniä sekä T. T. Oksalaa. Pitkäsoiton kappaleista Make It Go Away saavutti radiosoittoa ja albumin parhaimmistoon lukeutuvat sen lisäksi tummasävyiset raidat Loneliness Loves Me More ja Relationshipwrecked.

Torstain terävä:Beach Boysin suosion palauttanut hittikokoelma

Beach Boys:Endless Summer

24. kesäkuuta 1974 ilmestynyt Endless Summer on Beach Boysin kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen tuotantoa vuosien 1962 ja 1965 väliltä. Sen julkaisijana oli yhtyeen vanha levy-yhtiö Capitol Records. Kokoelman julkaisun aikaan Beach Boys lukeutui Reprise Recordsin artisteihin. Kokoelma-albumin yllättävällä menestyksellä oli seurauksia Beach Boysin tuossa vaiheessa progressiiviseen musiikilliseen ilmaisuun. Se palautti yhtyeen suosion ennalleen ja herätti nostalgiaa Beach Boysin surf- ja hot rod-aiheista musiikkia kohtaan. Endless Summer nousi listakärkeen Yhdysvalloissa ja Kanadassa neljä kuukautta julkaisunsa jälkeen. Kyseessä oli yhtyeen toinen Yhdysvalloissa listakärkeen noussut albumi ja se palautti yhtyeen suosion siellä tasolle, jollaista se ei ollut kokenut 60-luvun puolivälin jälkeen. Endless Summer pysytteli Billboardin albumilistalla 155 viikon ajan ja saavutti kolminkertaisesti platinaa kolmen miljoonan kappaleen myynnillään. Albumi pääsi mukaan Robert Christgaun vuonna 1981 ilmestyneeseen teokseen Record Guide:Rock Albums of the Seventies, vaikka se itse asiassa olikin osa  50- ja 60-lukujen levytysten peruskirjastoa. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin All Time Top 1000 Albums -teoksen kolmannessa painoksessa Endless Summer saavutti sijan 972. Vuonna 1992 Mike Love mainitsi, että kokoelma-albumin nimeksi kaavailtiin Best of Beach Boys Volume Threetä, mutta Endless Summeriin päädyttiin hänen ehdotuksestaan. Yhdysvalloissa Endless Summer julkaistiin alun perin tupla-albumina, jonka ensimmäinen ja neljäs puoli oli painettu ensimmäiselle levylle ja puolet kaksi ja kolme toiselle. Sitä vastoin Britanniassa Endless Summer julkaistiin yksittäisenä albumina, jossa pitkäsoiton kummallakin puolella oli kymmenen kappaletta. Endless Summerin kasettiversio eroaa hienoisesti biisijärjestykseltäään. Sen ykköspuoli sisältää tupla-albumin ensimmäisen levyn kaikki kappaleet sekä biisin I Get Around vinyylin kolmospuolelta. Kasetin kakkospuolella ovat kaikki jäljelle jääneet kappaleet vinyylin kolmos- ja nelospuolelta sillä erotuksella, että kappaleet Girls on the Beach ja Wendy olivat vaihtaneet paikkaa. Kappaleesta Help Me, Rhonda kuullaan alun perin albumilla The Beach Boys Today! julkaistu versio, mutta sen nimen kirjoitusasu oli vaihtunut muotoon Help Me, Rhonda, kuten kappaleen hittisingleversiolla. Toisena kahdesta Beach Boys-kappaleesta Help Me, Rhonda ilmestyi Capitolin kesällä 1976 levykauppoihin promoamalla kokoelma-albumilla The Greatest Music Ever Sold. Kyseinen kampanja promosi 15:ttä Capitolin julkaisemaa Best of-kokoelmaa. Toinen kokoelmalle päässyt Beach Boysin kappale oli Dance, Dance, Dance albumilta Spirit of America. The DCC Compact Classicsin Endless Summerista julkaisema kultalevy sisältää kappaleista Help Me, Rhonda ja Be True to Your School hittisingleversiot vaihtoehtoisten, originaalilla pitkäsoitolla ilmestyneiden albumiversioiden sijaan.  Vuonna 1987 ilmestyneen Endless Summerin cd-version bonuskappaleeksi on lisätty Good Vibrations, mutta originaali kokoelma-albumi ei sisältänyt ainuttakaan näytettä Smiley Smile -albumilta.

Keskiviikon klassikko:Beatlesin ensimmäinen soundtrack-albumi

The Beatles:A Hard Day's Night

10. heinäkuuta 1964 ilmestynyt A Hard Day's Night on The Beatlesin kolmas studioalbumi ja samalla sen a-puolen kappaleet muodostavat soundtrackin samannimiseen elokuvaan. Yhdysvalloissa United Artists Records oli julkaissut albumin jo 26. kesäkuuta erilaisen biisilistan kera. Toisin kuin Beatlesin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, vuoden 1963 aikana ilmestyneet Please Please Me ja With The Beatles, A Hard Day's Nightin kaikki 13 raitaa olivat John Lennonin ja Paul McCartneyn käsialaa. Erottuvan avaussoinnun sisältävä albumin nimikappale ja jo ennen pitkäsoittoa singleformaatissa julkaistu Can't Buy Me Love nousivat kumpikin listaykkösiksi Atlantin molemmin puolin. Musiikillisesti A Hard Day's Nightin kappaleita voi pitää varhaisempaa tuotantoa sofistikoituneempaa popsoundia edustavina. George Harrison soitti 12-kielistä Rickenbacker-kitaraa. Sen soundi vaikutti keskeisesti The Byrdsiin ja myös muihin 1960-luvun puolivälissä esiin nousseisiin folkrockyhtyeisiin. A Hard Day's Nightin kakkospuoli sisältää elokuvaa varten kirjoitettuja, mutta sillä käyttämättömiä kappaleita. John Lennon oli keskeisin biisintekijä yhdeksällä albumin kappaleista ja hän lauloi niillä myös leadia. And I Love Her, Things We Said Today ja Can't Buy Me Love olivat Paul McCartneyn kirjoittamia ja I'm Happy Just to Dance with You edusti kaksikon yhteistyötä. A Hard Day's Night on Let It Ben ja Magical Mystery Tourin tavoin yksi niistä kolmesta Beatles-levystä, jolla ei ole ainuttakaan Ringo Starrin leadvokalisoimaa kappaletta. Sitä vastoin Starr lauloi leadia samoihin aikoihin nauhoitetussa Carl Perkins-coverissa Matchbox, joka julkaistiin Long Tall Sally -ep:llä. Please Please Men ja Beatles for Salen tavoin A Hard Day's Night ei sisällä ainuttakaan George Harrisonin säveltämää kappaletta. Sen sijaan hän on leadvokalistina I'm Happy Just to Dance with Youssa. Teoksessaan Yeah! Yeah! Yeah!:The Story of Pop Music from Bill Haley to Beyonce Bob Stanley nimeää Hard Day's Nightin siksi Beatles-albumiksi, joka vangitsee parhaiten yhtyeen varhaisen uran viehättävyyden. Vuonna 2000 Q-lehti nimesi Hard Day's Nightin viidenneksi sadan parhaan brittiläisen albumin listallaan. Vuonna 2012 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Hard Day's Nightin sijoitus oli 307. Albumi on myös mukana Robert Dimeryn teoksessa 1001 Albums You Must Hear Before You Die. 26. helmikuuta 1987 A Hard Day's Night julkaistiin kolmen muun ensimmäisen Beatles-albumin tavoin cd-formaatissa. 21. heinäkuuta 1987 albumin brittipainoksen vinyyli - ja kasettiversiot ilmestyivät Yhdysvalloissa. Vuonna 2004 ilmestyneellä boxilla The Capitol Albums, Volume 1 kuultiin ensi kertaa stereoversioina cd-formaatissa suurin osa A Hard Day's Nightin kappaleista. Hard Day's Nightin, Can't Buy Me Loven ja And I Love Herin stereomiksaukset olivat olleet mukana vuonna 1993 julkaistulla The Beatles 1962-1966 -kokoelman cd-versiolla. Yhdeksäs syyskuuta 2009 Hard Day's Nightista julkaistiin remasteroitu versio ja tuolloin albumi kuultiin ensi kertaa kokonaisuudessaan stereona cd-formaatissa. Albumi on myös mukana The Beatles Stereo Box Setissä. Remasteroitu monoversio originaalista brittialbumista oli osa boxia The Beatles in Mono.

Tiistain tukeva:Sladen In Flame-elokuvan tunnusmelodia

How Does It Feel on Slade-yhtyeen kappale, joka julkaistiin yhtyeen viidennen albumin ja samalla ensimmäisen elokuvasoundtrackin Slade in Flamen toisena singlebiisinä Britanniassa seitsemäs helmikuuta 1975 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden syyskuussa. Totuttuun tapaan Sladen biisinikkareiden Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittama kappale nousi brittilistalla sijalle 15. Listaviikkoja singlelle kertyi seitsemän. Vuoteen 1974 mennessä Sladesta oli muodostunut varsin suosittu yhtye Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa. Manageri Chas Chandler kehotti yhtyettä tekemään jotakin uutta, eli elokuvan. Yhtye suostui ideaan ja Holder ja Lea ryhtyivät kirjoittamaan uusia kappaleita albumin soundtrackiä varten. Kyseisellä albumilla Sladen oli tarkoitus kokeilla uusia musiikillisia ideoita. Loppuvuodesta 1974 Slade in Flamen ensimmäinen single Far Faraway oli noussut brittilistalla kakkossijalle ja itse pitkäsoitto albumilistalla kuudenneksi. Kun elokuva oli julkaistu tammikuussa 1975, päätettiin How Does It Feel julkaista albumin toisena singlenä helmikuussa. How Does It Feelin listasijoitukseksi jäi 15. Yhtyeen debyyttihitin Get Down and Get with Itin jälkeen kyseessä oli näin ollen Sladen ensimmäinen single, joka jäi top 5:n ja tässä tapauksessa myös top tenin ulkopuolelle. How Does It Feelin melodia oli Lean kirjoittamista kaikkien aikojen ensimmäinen. Hän oli kirjoittanut sen jo kouluaikanaan. Pianon, jolla Flea melodian sävelsi, koskettimista puuttui hänen myöhemmin kertomansa mukaan puolet. Vaikka melodia ei tuolloin kehittynyt pidemmälle, Lea kaivoi sen esiin säveltäessään In Flame-elokuvan eräänlaista tunnuskappaletta. Holder kirjoitti kappaleen tekstit ja siitä kehittyi How Does It Feel. Kappaleen levytyksessä oli mukana puhallinsektio, joka muodostui brittiläisen funk ja R&B-yhtyeen Gonzalesin jäsenistä. Vaikka How Does It Feelin menestys singlelistalla oli siis odotettua vaatimattomampi, kappale oli Lean mielestä laadukkainta Sladen  työstämää tuotantoa. How Does It Feeliä onkin sittemmin pidetty eräänä Sladen tuotannon parhaista kappaleista. Vuonna 1999 Oasiksen Noel Gallagher mainitsi sen olevan eräs parhaista koskaan kirjoitetuista kappaleista popin historiassa. Polydor Records julkaisi How Does It Feelin Britanniassa, Irlannissa, ympäri Eurooppaa, Skandinaviassa, Jugoslaviassa, Australiassa ja Japanissa. Polydorin julkaisun b-puolella oli niin ikään In Flame-soundtrackiltä löytyvä ja paraatipuoltaan rivakampi So Far So Good. Yhdysvalloissa singlen julkaisi Warner Bros ja sen b-puolena oli OK Yesterday Was Yesterday samaiselta soundtrackiltä. Britanniassa singlen ensimmäiset 200 000 kappaletta julkaistiin kuvakannellisina. How Does It Feelistä ei työstetty musiikkivideota, mutta Slade esitti kappaleen esimerkiksi Top of the Popsissa.  How Does It Feel saavutti myönteiset arviot; kappaletta tosin kuvattiin huomattavan erilaiseksi Sladen totuttuun musiikilliseen ilmaisuun verrattuna. Myönteiset arviot koskivat yleisesti myös koko In Flame-soundtrackiä.

Maanantain mainio:Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen suurin menestysalbumi

Incubus:Morning View

23. lokakuuta 2001 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Morning View on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Incubusin neljäs studioalbumi. Toukokuun lopussa 2004 mainittua pitkäsoittoa seurasi dvd Morning View Sessions. Morning View oli yhtyeen albumeista viimeinen, jonka työstämiseen basisti Alex Katunich osallistui. Albumin singlemenestyksiä olivat Wish You Were Here ja Nice to Know You ja yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään kyseinen pitkäsoitto on Incubusin suurin menestysalbumi. Sitä työstäessään yhtye asui Malibussa, Kaliforniassa, Morning View Drive -nimisellä kadulla. Kyseessä oli luova työympäristö rannan läheisyydessä. Morning View-pitkäsoittoa varten yhtye sävelsi jopa 30 kappaletta, joista varsinaiselle albumille valikoitui 13 biisiä. Tyylillisesti Morning View on varsin monipuolinen pitkäsoitto, jonka tyylien kirjo sisältää ambienttia, aggressiota ja groovea. Albumin yleissoundi on tulkittavissa  yhtyeen aikaisempia töitä kevyemmäksi erityisesti Echon ja Are You Inin? kaltaisten kappaleiden osalta. Incubuksen raskaampi tyyli on silti edelleen voimakkaasti esillä esimerkiksi kappaleissa Have You Ever ja Under My Umbrella. Albumin päätöskappaleessa, lähes kahdeksanminuuttisessa Aqueous Transmissionissa  hyödynnetään kiinalaisia instrumentteja ja siinä kuullaan taustalla myös japanilaista orkesteria. Pitkäsoitto sisältää myös akustisen balladin Mexico-kappaleen muodossa. Morning Viewlta julkaistiin singleformaatissa  viisi kappaletta. Wish You Were Here, Nice to Know You ja Warning saavuttivat mainiosti rotaatiota Are You Inin? ja Circlesin jäädessä vähemmälle huomiolle. Viimeksi mainitun kappaleen musiikkivideo työstettiin vasta viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Keikkailu Morning Viewn tiimoilta alkoi kesäkuussa 2001 Euroopassa Hundred Reasonsin kanssa. Elokuussa Incubus soitti Australiassa ja Japanissa, kunnes palasi odotetulle Yhdysvaltain-kiertueelleen Hoobastankin ja Phantom Planetin kanssa. Honda Civic Tourin pääesiintyjänä Incubus jatkoi konsertointiaan vuoden 2001 loppuun. Tammikuussa 2002 Incubus konsertoi Euroopassa Hobastankin ja 311:n kanssa. David Letterman Showssa Incubus soitti 14. helmikuuta ja helmi-maaliskuussa yhtye konsertoi Japanissa ja Australiassa. Morning View-albumin tiimoilta tehty Yhdysvaltain-kiertue jatkui elokuun lopussa ja päättyi marraskuun alussa 2002. Basisti Alex Katunich jätti yhtyeen kiertueen jälkeen  henkilökohtaisista syistä. Morning View saavutti yleisesti myönteiset arviot ja albumista muodostui vuoden 2002 40:ksi myynein. Vuonna 2005 albumi saavutti sijan 374. Rock Hardin 500 kaikkien aikojen parhaan rock & metalli-albumin listalla.

Sunnuntain extra:Grungesuosikin suunnanmuutosta merkinnyt kolmas albumi

Stone Temple Pilots:Tiny Music...Songs from the Vatican Gift Shop

26. maaliskuuta 1996 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tiny Music...from the Vatican Gift Shop on Stone Temple Pilotsin kolmas studioalbumi. Pidettyään taukoa vuoden 1995 aikana ja kasattuaan solistiaan Scott Weilandia vajaan sivuprojektiyhtyeensä Talk Shown Stone Temple Pilots kasasi rivinsä ja nauhoitti kolmannen pitkäsoittonsa Santa Barbarassa, Kaliforniassa. Tiny Musicilla Stone Temple Pilots laajensi musiikillista ilmaisuaan voimakkaasti grungevaikutteistaan. Vaikka albumi vastaanotti aluksi ristiriitaisia arvioita, sen radikaalia musiikillista irtiottoa yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta on sittemmin alettu arvostaa. Tiny Musicilta poimitut kolme singleä Big Bang Baby, Lady Picture Show ja Trippin' on a Hole in a Paper Heart nousivat kaikki Billboardin Mainstream Rock Tracks-listan kärkisijalle. Tiny Musicilla Stone Temple Pilots hyödynsi voimakkaasti vaikutteita 60-luvun rockista ja esimerkiksi AllMusicin Thomas Erlewinen mukaan albumi edustaa Stone Temple Pilotsia luovimmillaan. Alternative Nationin Doug McCauslandin mukaan Tiny Music toi esiin yhtyeen eri jäsenten musiikkimakujen vaikutuksen Stone Temple Pilotsin uuteen soundiin; solisti Scott Weilandin glam- ja punkherkkyyden, kitaristi Dean DeLeon varttumisen 60- ja 70-lukujen rockin parissa ja basisti Robert DeLeon kiinnostuksen jazzin ja bossa novan kaltaisiin tyylilajeihin. Rolling Stonen tuoreeltaan julkaistussa arviossa Tiny Music kohotettiin Stone Temple Pilotsin siihen mennessä laadukkaimmaksi albumiksi. Weilandin kuoleman jälkeen Smashing Pumpkinsin Billy Corgan mainitsi Tiny Musicin olleen se Stone Temple Pilotsin albumeista, johon hän jäi koukkuun. Pitkäsoiton tiimoilta oli tarkoitus tehdä kiertue, joka kutenkin peruuntui. Tiny Music saavutti silti kaksinkertaista platinaa, vaikka albumin menestys oli Stone Temple Pilotsin kahta aikaisempaa pitkäsoittoa vähäisempää.

Lauantain pitkä:Merkittävä irlantilaiskitaristi ja biisintekijä

Toinen maaliskuuta 1948 syntynyt ja 14. kesäkuuta 1995 edesmennyt William Rory Gallagher oli irlantilainen kitaristi, biisintekijä ja tuottaja. Hän syntyi Ballyshannonissa, County Donegalissa ja varttui Corkissa. 60-luvun lopussa Gallagher perusti bluesrocktrion nimeltä Taste. 70- ja 80-luvuilla hän levytti runsaasti sooloalbumeita. Maailmanlaajuisesti Gallagherin levyjä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Gallagherin vanhemmat rohkaisivat häntä luomaan uransa musiikin parissa. Ensimmäisen kitaransa Rory vastaanotti yhdeksänvuotiaana. 12-vuotiaana hän voitti  kykykilpailun ja osti ensimmäisen kitaransa. Kolme vuotta myöhemmin Gallagher hankki vuoden 1961 Fender Stratocasterin, josta hänet tultiin uransa aikana parhaiten muistamaan.Skiffle-musiikista Gallagher viehättyi kuultuaan Lonnie Donegania radiosta. Tämän ohjelmistoon lukeutui covereita yhdysvaltalaisista blues- ja folkkappaleista. Kouluaikanaan Gallagher soitti kappaleita Eddie Cochranin ja Buddy Hollyn repertuaarista, mutta hänen keskeisimmäksi inspiraation lähteekseeen muodostui bluesin klassikkoartisteihin lukeutuva Muddy Waters. Gallagher aloitti musiikilliset kokeilunsa folkin, bluesin ja rockin parissa. Suosikkiartistiensa ja -muusikoidensa musiikkia Gallagher kuuli ainoastaan radiosta, eli Radio Luxembourgista ja AFN:stä. Esimerkiksi Woody Guthrien ja Leadbellyn innoittamana Gallagher opetteli soittamaan slidekitaraa. Seuraavien vuosien aikana musiikillisessa kehityksessään Gallagher opetteli soittamaan lisäksi esimerkiksi alttosaksofonia, bassoa ja banjoa. Teini-ikänsä keskivaiheilla Gallagher opetteli ahkerasti erilaisia bluestyylejä. Koulun jälkeen Gallagher alkoi edelleen teini-ikäisenä soittaa irlantilaisissa showyhtyeissä. Vuonna 1963 hän liittyi mainittua tyylisuuntaa edustaneeseen ja päivän hittejä coveroineeseen kuusihenkiseen yhtyeeseen Fontana. Se konsertoi Irlannissa ja Britanniassa ja Roryn Fender Stratocaster maksettiin yhtyeen saamilla tuloilla. Gallagher alkoi vaikuttaa yhtyeen musiikilliseen ilmeeseen tuomalla sen ohjelmistoon covereita esimerkiksi Chuck Berryn repertuaarista. Vuoteen 1965 mennessä Fontanasta oli muodostunut R&B-vaikutteinen yhtye The Impact, joka esiintyi Irlannin ohella Espanjassa ja lopetti toimintansa Lontoossa. Triokokoonpanolla, johon kuului lisäksi mm. basisti Oliver Tobin, Gallagher siirtyi konsertoimaan Hampuriin, Saksaan. Hän palasi Irlantiin vuonna 1966 ja soitettuaan eri muusikoiden kanssa Corkyssa Gallagher päätti kasata oman yhtyeensä. Se oli bluesrockia ja R&B:tä esittänyt The Taste, jonka nimi lyheni myöhemmin muotoon Taste. Yhtyeen originaalikokoonpanoon kuuluivat Gallagherin lisäksi Corkista kotoisin olleet Erick Kitteringham ja Norman Damery, joista ensiksi mainittu menehtyi vuonna 2013. Vuoteen 1968 mennessä heidän paikkansa olivat ottaneet Belfastista kotoisin olleet rumpali John Wilson ja basisti Richard McCracken. Taste konsertoi ahkerasti Britanniassa ja esiintyi säännöllisesti kuuluisalla Marquee-clubilla. Yhtye soitti Creamin lämmittelijänä Royal Albert Hallissa ja lämmitteli toista superyhtyettä Blind Faithiä sen Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertueella. Eddie Kennedyn manageroima Taste julkaisi studialbumit Taste ja On The Boards sekä konserttitaltioinnit Live Taste ja Live at the Isle of Wight. Tasten lopetettua toimintansa Gallagher keikkaili omissa nimissään. Hänen nimeään kantaneella ja vuonna 1971 ilmestyneellä esikoissooloalbumillaan musisoivat lisäksi aikaisemmin yhtyeessä Deep Joy vaikuttanut basisti Gerry McAvoy sekä rumpali Wilgar Campbell. McAvoy tuli säilymään Gallagherin luottobasistina seuraavien 20 vuoden ajan. 70-luku oli Gallagherin uran aktiivisinta aikaa. Mainitulla vuosikymmenellä hän keikkaili todella ahkerasti ja julkaisi lisäksi kymmenen albumia, joiden joukossa olivat konserttitaltioinnit Live in Europe ja Irish Tour '74. Vimeksi mainitusta kiertueesta julkaistiin myös Tony Palmerin ohjaama dokumenttielokuva. Vuonna 1972 Melody Maker valitsi Gallagherin vuoden kitaristiksi. Vaikka useat Gallagherin kyseisen aikakauden albumeista nousivat brittilistalle, hän ei saavuttanut varsinaista supertähtistatusta. Gallagher muistetaankin ensisijaisesti maratonkeikoistaan. Gallagherin vuosien 1973 ja 1976 välillä toimineeseen kokoonpanoon kuuluivat hänen ja McAvoyn lisäksi rumpali Rod de'Ath ja kosketinsoittaja Lou Martin. Mainittuna aikana ilmestyivät studioalbumit Blueprint, Tattoo, Against the Grain ja Calling Card, joista kaksi ensiksi mainittua edustavat vuosikertaa 1973 jälkimmäisten ilmestyessä vuosina 1975 ja 1976. Seuraavaksi Gallagher palasi voimatriokokoonpanoon, jonka rumpaliksi valikoitui Ted McKenna. Gallagherin 70-luvun tuotannon päättivät vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet studioalbumit Photo-Finish ja Top Priority. Gerry McAvoyn mukaan Rory Gallagher Band esiintyi useissa tv- ja radio-ohjelmissa ympäri Eurooppaa. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Beat Club Bremenissä sekä Old Grey Whistle Test. Helmikuussa 1973 Gallagher nauhoitti kaksi sessiota John Peelille. Kumpikin sisälsi samat kappaleet, mutta sessioista ainoastaan ensimmäinen lähetettiin. 70-luvun puolivälin tienoilla Gallagher osallistui Muddy Watersin ja Jerry Lee Lewisin London Sessions-albumien nauhoituksiin. Hän oli myös mukana Lonnie Doneganin viimeisellä albumilla. Gallagherin omat viimeiset studioalbumit olivat Jinx (1982), Defender (1987) ja Fresh Evidence (1990). Viimeksi mainittua seurasi vielä kiertue Yhdysvalloissa. Gallagher konsertoi myös The Yardbirdsin ex-jäsenistä koostuneen Box of Frogs-yhtyee kanssa. Viimeisinä vuosinaan Gallagher kärsi lentopelosta, johon hän tarvitsi lääkitystä. Hän menehtyi Lontoon King's College Hospitalissa 14. kesäkuuta 1995 47 -vuotiaana. Gallagher haudattiin lähellä Corkya sijaitsevalle St Oliverin hautausmaalle. Gallagherin tuotannon postuumeja albumijulkaisuja edustavat muun muassa vuonna 2003 ilmestynyt akustinen Wheels within Wheels sekä vuonna 2011 julkaistu tupla Notes from San Francisco, jonka ensimmäinen levy sisältää ensisijaisesti varhaisia versioita sittemmin albumilla Photo- Finish julkaistuista kappaleista ja jälkimmäinen San Franciscosssa vuonna 1979 soitetun konsertin. Rory Gallagherilta saamansa vaikutteet ovat tunnustaneet esimerkiksi U2:n The Edge, Guns N' Rosesin Slash, Rushin Alex Lifeson, Judas Priestin Glen Tipton, Queenin Brian May sekä Joe Bonamassa.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalainen vaihtoehtorockin edustaja

They Might Be Giants on John Flansburghin ja John Linnellin vuonna 1982 perustama yhdysvaltalainen vaihtoehtorockia edustava yhtye. Alkuvaiheessa kaksikko esiintyi yleensä duona rumpukoneella vahvistettuna. 90-luvun alussa They Might Be Giantsin kokoonpano laajeni käsittämään taustayhtyeen. Duon tämänhetkisen taustabändin muodostavat Marty Beller, Dan Miller ja Danny Weinkauf. Yhtye on tullut tunnetuksi harvinaisen kokeellisesta ja absurdista vaihtoehtorockia edustavasta tyylistään. They Might Be Giantsin musiikille ovat tunnusomaisia surrealistiset, humoristiset lyriikat ja tavanomaisesta poikkeavat instrumentit. Uransa aikana yhtye on saavuttanut suosiota college radion ja modernin rockin listoilla, samoin lastenmusiikin ja useiden televisio-ohjelmien ja elokuvien teemamusiikin säveltäjinä. Kaiken kaikkiaan They Might Be Giants on julkaissut 22 albumia. Niistä tammikuussa 1990 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Flood on myynyt platinalevyksi ja lastenmusiikkia edustavista pitkäsoitoista Here Come the ABCs, Here Come 123s ja Here Comes Science ovat saavuttaneet kultaa. They Might Be Giants on vastaanottanut kaksi Grammyä ja myynyt kaiken kaikkiaan yli neljä miljoonaa albumia. 

Torstain terävä:Erään keskeisen southern rockin edustajan toinen pitkäsoitto

38 Special:Special Delivery

Maaliskuussa 1978 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Special Delivery on solisti Donnie Van Zantin ja kitaristi Don Barnesin luotsaaman southern rock-yhtyeen 38 Specialin toinen studioalbumi. Harvinaislaatuisesti yhtyeen ulkopuolista kappalematerialia edustava Fool for You käynnistää albumin suhteellisen vakuuttavalla rokkauksella ja mainiolla kitaroinnilla Turnin' to You:n edustaessa perinteisempää kitararocktyyliä. Travelin' Man tarjoaa erinomaista kitarointia ja svengaavaa musiikillista ilmaisua. Musiikillisessa kokonaistoteutukseen kappale kävisi Lynyrd Skynyrdin Whiskey Rock N' Rollerin sisarteoksesta ja lisäksi myös Skynyrdin repertuaari sisältää Travellin Man-nimisen kappaleen. I Been a Mover edustaa hienoisesti sofistikoituneempaa musiikillista ilmaisua jälleen mitä rouhevimman kitaroinnin kera toteutettuna. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä What Can I Do for You? on sielukas keskitempoinen balladi, joka sisältää melodisen kertosäkeeen ja Donnie Van Zantin miellyttävän laulusuorituksen. Who's Been Messin' edustaa liki pitäen revittelevän kitaroinnin dominoimaa rokkausta ja kokonaistoteutuksessaan kyseessä lienee 38 Specialin kakkosalbumin raskainta tuotantoa edustava raita. Kauaksi siitä ei revittelevyydessään jää melodisesti kiinnostavampi Can't Keep a Good Man Down, jossa saksofonistina kuullaan joidenkin lähteiden mukaan Edgar Winteriä. Pitkäsoiton päätöskappale Take Me Back on sen toinen balladi, jossa pianistina vaikuttaa avausraita Fool for Youn tavoin Skynyrdin Billy Powellia. Viisiminuuttisen kappaleen puolivälissä kuullaan intensiivistä kitaratyöskentelyä. Special Delivery on pätevä southern rock-albumi, mutta 38 Specialin tuotannon kirkkaimmat klassikkokappaleet antoivat odottaa yhtyeen seuraavia pitkäsoittoja; vuonna 1979 ilmestynyttä Rockin' into The Nightia sekä seuraavan vuosikymmenen alussa julkaistuja albumeja Wild Eyed Southern Boys sekä Special Forces.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen bluesartistin psykedeelistä soundia edustava 60-luvun lopun albumi

Howlin Wolf:The Howlin Wolf Album

Marraskuussa 1968 nauhoitettu ja seuraavana vuonna julkaistu The Howlin Wolf Album on bluesartisti Howlin Wolfin pitkäsoitto, jolla häntä säestävät yhdysvaltalaisen psykedeelisen soulyhtyeen Rotary Connectionin jäsenet. Tyylillisesti albumi yhdisti bluesia psykedeelisiin rocksovituksiin useista Howlin Wolfin klassikoiksi kohonneista kappaleista. Itse artisti ei pitänyt albumista ja kyseinen seikka mainittiin jopa sen kansitekstissä. Billboardin listalla The Howlin Wolf Album saavutti sijan 69. Vuonna 1967 Marshall Chess muodosti Chess Recordsin alamerkin Cadet Concept Recordsin. Sen ensimmäinen julkaisu oli psykedeelisen yhtyeen Rotary Connectionin nimeä kantanut esikoisalbumi. Chess kuvasi yhtyeen jäseniä Chicagon eniten avant gardea edustaneiksi rockmuusikoiksi. Albumin menestyksen seurauksena Chess koki voivansa nostaa sekä Muddy Watersin että Howlin Wolfin uran uuteen nousuun nauhoittamalla mainituille artisteille kaksi albumia kokeellista, psykedeelistä bluesia Rotary Connectionin säestäminä. Tuloksena olivat pitkäsoitot Electric Mud ja The Howlin Wolf Album. Chess toivoi kyseisten albumien myyvän hyvin sellaisten psykedeelistä rockia edustavien yhtyeiden, joiden musiikkiin Muddy Watersilla ja Howlin Wolfilla oli ollut vaikutuksensa, diggareiden keskuudessa. Howlin Wolfin yleisten taustamuusikoiden sijaan The Howlin Wolf Albumilla musisoivat  Gene Barge, Pete Cosey, Roland Faulkner, Morris Jennings, Louis Satterfield, Charles Stepney ja Phil Upchurch. Albumilla hyödynnettiin wah wah-pedaalia ja fuzzboxia. Pitkäsoitolla Marshall Chess rikasti Howlin Wolfin livebändin soundia sähköuruilla ja saksofonilla. Bluespuristit kritisoivat albumin psykedeelistä soundia. Myöskään Howlin Wolf ei pitänyt mainitusta pitkäsoitosta, sillä hänelle se ei edustanut bluesia. Marshall Chess mainitsi The Howlin Wolf Albumin kannessa, ettei artisti itse pitänyt albumin sovituksista. Sitä vastoin hänen suhtautumisensa sähkökitaraan oli ollut myönteinen ja Wolf oli johtanut ensimmäistä täysin sähköistä bluesyhtyettä Länsi-Memphisissä 50-luvun alussa. Kansiteksteillä oli vaikutuksensa albumin myyntiin, eikä se menestynyt Muddy Watersin Electric Mudin veroisesti. Albumilta poimittu single Evil saavutti  R&B-listalla sijan 43. Vuonna 2007 The Howlin Wolf Albumista julkaistiin Japanissa rajoitettuna painoksena remasteroitu cd-versio. Sitä remasteroitaessa albumin viimeisestä kappaleesta, eli Back Door Manistä jäivät pois viimeiset 34 sekuntia. Näin ollen kappale loppuu kuin seinään reilun kuuden ja puolen minuutin kohdalla. 22. maaliskuuta 2011 Get On Down Records julkaisi albumin cd:nä Yhdysvalloissa saman masterointivirheen kera. Syy virheeseen on se, että Back Door Manin kestoksi on painettu albumin kannessa 6:17. Mainittu kesto koskee kuitenkin ainoastaan kappaleen musiikkia ja siitä on jätetty pois puhuttu intro, jonka kera Back Door Manin kesto on 6:51. The Howlin Wolf Albumia ei toistaiseksi ole koskaan julkaistu cd-formaatissa täysikestoisena.

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin esikoisalbumi

Nancy Sinatra:Boots

Reprise Recordsin julkaisemana vuonna 1966 ilmestynyt Boots on Nancy Sinatran esikoisalbumi, jonka tuotannosta vastasi Lee Hazlewood ja sovituksista Billy Strange. Itse pitkäsoitto nousi Billboardin albumilistalla viidenneksi ja These Boots Are Made for Walkin' singlelistan kärkeen. Ensimmäisen sijoituksensa singlelistalla kappale sai 22. tammikuuta 1966. Single oli julkaistu joulukuussa 1965 pienemmäksi menestyskappaleeksi osoittautuneen So Long Baben jatkoksi ja listakärkeen se nousi Yhdysvalloissa helmikuun lopussa 1966. Kappale saavutti saman sijoituksen myös monilla muilla listoilla. Samana vuonna Nancy Sinatra työsti These Boots Are Made for Walkin':ista Color Sonicsin tuottaman musikkivideon, jossa hänet nähtiin sonnustautuneena punaisiin nahkasaappaisiin. Vuonna 1986 mainitun musiikkivideon julkaisusta oli kulunut 20 vuotta ja VH1 esitti sen. Sinatra on antanut tv-tuottaja ja kolumnisti Alison Martinolle tiedon muiden These Boots Are Made for Walkin':ista taltioitujen esitysten olevan tv-show:ista, kuten Ed Sullivan Show, Hullaballoo ja Shindig. Stanley Cubrick hyödynsi kyseistä kappaletta vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassaan Full Metal Jacket.  Lee Hazlewood oli ensiksi itse aikeissa levyttää These Boots Are Made for Walkin':in, mutta Nancy puhui hänet ympäri. These Boots Are Made for Walkin':in levytykseen osallistuivat Los Angelesin nimellä The Wrecking Crew tunnetut studiomuusikot. Heihin lukeutuivat rumpali Hal Blaine, kitaristit Al Casey, Tommy Tedesco ja Billy Strange, puhaltajat Ollie Mitchell, Roy Caton ja Lew McCreary, sähköbasisti Carol Kaye ja kontrabasisti Chuck Berghofer, joka vastaa kappaleen alun dominoivasta bassolinjasta. Kappaleella soittaneista muusikoista Nick Bonney vaikutti kitaristina yhtyeessä Nilson Riddle Orchestra. These Boots Are Made for Walkin':ista on vuosien mittaan levytetty lukuisia ja tyylillisesti vaihtelevia coverversioita niin metallin, popin, rockin, punkin coyntryn dancen kuin industrialin saralla. Kappaleen merkittävistä coverversioista vastaavat Megadeth, Billy Ray Cyrus, Jessica Simpson ja Ella Fitzgerald Duke Ellingtonin orkesterin taustoittamana. Vuonna 2006 Pitchfork Media valitsi Nancy Sinatran originaalilevytyksen These Boots Are Made for Walkin':ista 60 luvun 114:ksi parhaaksi kappaleeksi. Itse Boots -pitkäsoitto sisältää useita coverversioita melko tunnetuista kappaleista. Beatlesiltä albumilla versioituvat Day Tripper ja Run for Your Life, Rolling Stonesilta myös Marianne Faithfullin levytyksenä menestynyt As Tears Go By ja Bob Dylanilta It Ain't Me Babe.

Maanantain mainio:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin 80-luvun alun paluualbumi

Gary US Bonds:Dedication

Vuonna 1981 ilmestynyt Dedication on Gary US Bondsin ensimmäinen kahdesta Bruce Springsteen & The E Street Bandin kanssa yhteistyössä työstämästä albumista. Jälkimmäinen on seuraavana vuonna julkaistu pitkäsoitto On the Line. Dedicationilla Bondsia säestivät useat E Street Bandin sekä Southside Johnnyn taustayhtyeen The Asbury Jukesin muusikoista. Dedication sisältää kolme Springsteenin käsialaa olevaa kappaletta, yhden Steven Van Zantin kirjoittaman biisin sekä covereita esimerkiksi Beatlesin, Bob Dylanin ja Jackson Brownen tuotannosta. Pitkäsoiton avaava traditionaali kappale Jole Blon on Bondsin ja Springsteenin duetto. Bondsin 60-luvun alussa työstämien levytysten soundilla oli keskeinen vaikutuksensa sekä Springsteenin että Bondsin tuotantoon. Springsteenin Dedicationille kirjoittamat kappaleet sekä cover Jole Don oli alun perin tarkoitettu julkaistaviksi hänen vuonna 1980 ilmestyneellä tupla-albumillaan The River. Springsteen kuitenkin koki mainittujen kappaleiden sopivan paremmin Bondsin tyyliin. Springsteenin mainituista biiseistä nauhoittamia versioita ei ole koskaan julkaistu. Hän on kuitenkin esittänyt niistä suurinta osaa konserteissaan, usein Bondsin ollessa erikoisvieraana. Dedicationilta julkaistiin useita singlejä. Springsteenin kirjoittama This Little Girl nousi seitsemänneksi Cash Boxilla ja yhdenneksitoista Billboardin poplistalla. Valtavirran rocklistalla kappaleen sijoitus oli viides, samoin kuin traditionaalin cajun-coverin Jole Blon, joka saavutti radiosoittoa albumiorientoituneilla rockkanavilla. Itse Dedication-pitkäsoitto saavutti sijan 27. popalbumilistalla ja sijan 34. R&B-listalla. Musiikkijournalisti Dave Marshin mukaan Dedication on eräs rockin historian menestyneimmistä paluualbumeista. Vuonna 1994 Razor&Tie Musicin Razor Edge-merkki julkaisi Dedicationin uudelleen. Vuonna 2009 BGO Records julkaisi uudelleen sekä Dedicationin että On the Line -pitkäsoiton. Vuonna 2016 Pods & Sodsille antamassaan, uraansa retrospektiivisesti tarkastelevassa haastattelussaan Bonds mainitsi, että muutamat Dedicationin aikaan julkaistut outtakesit ja muut kappaleet saattaisivat tulla julkaistuiksi.

Sunnuntain extra:Jon Lordin soolouran 80-luvun avaus

Jon Lord:Before I Forget

28. kesäkuuta 1982 Harvestin julkaisemana ilmestynyt Before I Forget on ensisijaisesti Deep Purplen kosketinsoittajana muistetun Jon Lordin kolmas sooloalbumi. Kyseessä on kahdeksasta kappaleesta koostuva kokonaisuus, joka työstettiin ilman orkesteria. Sitä vastoin pitkäsoiton levytykseen otti osaa koko joukko merkittäviä Lordin rockmuusikkokollegoita. Heitä edustivat kitaristit Bernie Marsden ja Mick Ralphs, basistit Neil Murray ja Boz Burrell sekä rumpalit Ian Paice, Simon Kirke, Cozy Powell ja Simon Philips. Before I Forget - pitkäsoiton ykköspuoli sisältää melko perinnetietoisia rockkappaleita, joista mainittakoon Chance on a Feeling ja Hollywood Rock and Roll. Sitä vastoin albumin kakkospuolella kuullaan neljä varsin brittihenkistä klassista pianoballadia, joilla vokalisteina olivat äiti ja tytär Vickie ja Sam Brown sekä Elmer Gantry.  Before I Forgetillä Lordin tavoitteena oli saavuttaa jamitteluhenkeä ja niinpä hän päätyi hyödyntämään albumilla tavanomaista runsaammin syntetisaattoreita. Vuonna 1999 ilmestyneellä Before I Forgetin cd-versiolla oli perusalbumin biisien lisäksi mukana neljä bonuskappaletta. Niistä yksi on Lordin sovitus Maurice Ravelin sävellyksestä Pavane.

Lauantain pitkä:70-luvun puolivälissä aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen rockyhtye

Streetwalkers oli brittiläinen, loppuvuodesta 1979 perustettu rockyhtye, jonka jäsenistöön kuului kaksi aikaisemmin yhtyeessä Family vaikuttanutta jäsentä, eli solisti Roger Chapman ja kitaristi John "Charlie" Whitney. Viisimiehisen Streetwalkersin esiasteena oli Chapman Whitney Band. Michael Alphandaryn ja Harvey Goldsmithin manageroima Streetwalkers tuli parhaiten tunnetuksi livekeikoistaan sekä vuonna 1976 ilmestyneestä albumistaan Red Card. Vuoteen 1977 mennessä punk ja uusi aalto olivat nousseet vaikutusvaltaisiksi genreiksi eurooppalaisessa kulttuurissa. Streetwalkers saavutti suosiota Yhdysvalloissa ja Euroopan maista erityisesti Saksassa. Chapman ja Whitney kiinnitettiin Reprise-levy-yhtiölle vuonna 1973. Seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Chapman Whitney Streetwalkers nauhoitettiin kokoonpanolla, jossa olivat lisäksi mukana Familyn perustajajäsen, basisti Rick Grech sekä basistit John Wetton ja Jim Cregan, joista viimeksi mainittu vastasi albumilla ainoastaan taustalauluista. Wetton oli vaikuttanut myös King Crimsonissa ja Chapman Whitney Street Walkersin työstämiseen osallistuivat lisäksi mainitun yhtyeen saksofonisti Mel Collins ja rumpalit Ian Wallace ja Michael Giles. Patrick Little kirjoitti Chapman Whitney Streetwalkersista Allmusiciin myönteisen arvion. Näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja Blue Weaver, joka oli mukana esimerkiksi Readingin festivaaleilla vuonna 1974 soitetussa konsertissa. The Jeff Beck Groupista ja Humming Birdista tutuksi tullut kitaristi/solisti Bobby Tench oli niin ikään osa yhtyeen keikkakokoonpanoa muun muassa Hyde Parkissa, Lontoossa soitetussa konsertissa. Yhtyeen solmiessa sopimuksen Phonogram Incin kanssa vuonna 1975 sen nimeksi oli vaihtunut Streetwalkers ja Bobby Tenchistä oli tullut yhtyeen virallinen jäsen. Streetwalkersin kokoonpanon täydensivät myöhemmin Iron Maidenista tutuksi tullut rumpali Nicko McBrain sekä basisti Jon Plotel. Aikaisemmin samana vuonna yhtye oli ehtinyt esiintyä Saksassa Rockpalast-konsertissa The Chapman Whitney Streetwalkersin nimellä. Vuonna 1975 ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Downtown Flyers julkaistiin sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa, mutta se saavutti huomattavampaa kiinnostusta ainoastaan viimeksi mainitussa. Vuoden 1976 satoa edustava groovaava heavyalbumi Red Card saavutti brittilistalla sijan 16. ja se on säilyttänyt asemansa arvostettuna pitkäsoittona. Touko-kesäkuussa 1976 Streetwalkers esiintyi konserttisarjassa Who Put the Boot brittiläisillä jalkapallostadioneilla The Sensational Alex Harvey Bandin, Little Featin, The Outlawsin ja brittiläisen Widowmakerin kanssa. Streetwalkers esiintyi aina kattauksen toisena yhtyeenä. Yhdysvalloissa Streetwalkers lämmitteli Wingsiä, 10CC:tä ja Joe Cockeria. 12. kesäkuuta 1976 Streetwalkers nauhoitti ensimmäisen sessionsa John Peelille BBC:tä varten lineupilla, joka koostui Chapmanista, Whitneystä, Tenchistä, McBrainista ja Plotelista. Toisen nauhoituksensa John Peelille yhtye teki 14. maaliskuuta 1977. 19. huhtikuuta samaisena vuonna Streetwalkers teki viimeisen esiintymisensä Rockpalastissa kokoonpanolla, jonka muodostivat  Chapman, Whitney, Tench, kosketinsoittaja Brian Johnstone, basisti Mickey Feat and rumpali David Dowle, joista viimeksi mainittu liittyi myöhemmin Whitesnakeen. Ehdittäessä yhtyeen viimeiseen ja vuonna 1977 ilmestyneeseen albumiin Vicious But Fair levy-yhtiö Vertigon musiikillinen painopiste oli siirtynyt punkiin ja uuteen aaltoon. Sopimusteknisistä syistä vuoden 1977 aikana ilmestyi vielä huonosti nauhoitettu konserttitaltiointi Streetwalkers Live. Tuohon mennessä Streetwalkers oli lopettanut toimintansa ja Bobby Tench sekä basisti Micky Feate siirtyneet työskentelemään Van Morrisonin kanssa.

Perjantain pohjat:Boogierockin instituution vuoden 1977 pitkäsoitto

Status Quo:Rockin' All Over the World

Marraskuussa 1977 ilmestynyt Rockin' All Over the World on Status Quon kymmenes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Pip Williamsin tuottama pitkäsoitto ja ensimmäinen albumi, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Andy Bown täysipainoisesti osallistui. Virallinen Status Quon jäsen hänestä tuli tosin vasta vuonna 1982. Albumin nimikappale on kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt John Fogertyn originaali ja Status Quon versio kappaleesta ilmestyi singleformaatissa syyskuussa 1977. Tuloksena brittien singlelistalla oli kolmas sija ja kahta kuukautta myöhemmin ilmestynyt samanniminen pitkäsoitto sijoittui parhaimmillaan kahta sijaa alemmaksi. Albumilta ei julkaistu muita singlejä, mutta kappaleen Can't Give You More yhtye levytti uudelleen vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Bop til You Drop. Tuolloin mainittu biisi  julkaistiin myös singlenä ja se saavutti sijan 37. Vuonna 2005 Mercury julkaisi Rockin' All Over the Worldista uusintapainoksen, jonka bonuskappaleena oli vuonna 1976 levytetty ja elokuvan All This and World War II soundtrackille alun perin tarkoitettu coverversio Beatlesin Gettin' Betteristä. Vuonna 2015 ilmestynyt albumin Deluxe-edition ei sisältänyt mainittua lainabiisiä, mutta kyseessä oli silti tuplacd, jonka jälkimmäinen levy sisälsi albumin kappaleista originaalin insinöörin John Edenin remiksaukset, joissa kaksi kitaraa, basso ja rummut korostuivat ja lisäksi mukana oli neljä vuoden 1976 satoa edustavaa demoversiota albumin kappaleista. Vaikka Status Quon tuotannossa kyseessä on useita edeltäjiään kevyempi albumi, se sisältää monia mainioita poppaloja, kuten Dirty Water ja Too Far Gone ja niiden vastapainoksi myös laadukkaita Statuksen perusboogieta edustavia raitoja, joihin lukeutuvat etenkin avausraita Hard Ride ja päätöskappale Hold You Back.

Torstain terävä:Haastattelussa Rylos

Kouvolasta lähtöisin olevan, hardrockiksi tulkittavissa olevan Rylos-yhtyeen perustajajäsen, solisti Mikko Heino ehti haastateltavaksi Johnnyn kadulle.

Lyhyt Rylos-historiikki yhtyeen perustamisesta nykyhetkeen uraanne liittyvien merkkipaalujen osalta?

"Rylos- yhtyeen perustin niillä spekseillä, että kovin livebändi sitten Twisted Sisterin ja  tavoitteeksi julkaista joka vuosi albumi ainakin viiden levyn verran. Olemme hienosti tavoitteessa ja suosittelen kaikille, että Rylos pitää kokea livenä erityisesti."

Olette soittaneet lämppärikeikan Blaze Baileylle Kuopiossa?

"Kyllä ja se oli tärkeä keikka Rylosin historiassa ja minulle suuri kunnia tavata idolini."

Mitä kautta Riina Suikkanen löytyi nykyisen line-upinne basistiksi?

"Rumpalimme Misca Muhli ehdotti hänen toisen bändinsä "Lionhide" basistia ja sen jälkeen sovimme treenit ja homma toimi hyvin ja siitä se yhteistyö lähti."

Lähitarkasteluun tuorein levyjulkaisunne Solarworks Pt 2?

"Levy julkaistaan syksyllä 2020 ja ensimmäinen single "Pure Energy" julkaistaan elokuussa. Levy esittelee Rylosin metallisemman puolen ja tekstit käsittelevät ihmiskunnan tilaa, teköälyä ja teknologiaa."

Kuvailkaa musiikillista suhdettanne Helloweenin ja Twisted Sisterin kaltaisiin, jonkinasteisiksi vaikuttajiksenne tulkittavissa oleviin yhtyeisiin? Twistareiden tuotantoa olette soittaneet myös coverina?

"Ilman muuta nuo bändit ovat tärkeässä roolissa koska ne ovat minun suurimmat bändiesikuvani.
 Musiikkiimme kuitenkin vaikuttaa kaikkien jäsenten vaikuttajat ja siintä syntyy uniikki Rylos."

Millaisina koitte vertaukset Guns N' Rosesiin ja Michael Monroeen Game Theory-albuminne arvioiden yhteydessä?

"Totta kai hyvinä, jos noihin klassikkobändeihin verrataan."

Voisiko Rylokselle mainita joitakin referenssiyhtyeitä punkrockin saralta?

"Bad Religion, Offspring, Nofx, Nirvana yms. Ehkä ensimmäinen levy "Game Theory" osoittaa eniten kunniaa noille bändeille."

Nimetkää Ryloksen teksteille viisi ydinteemaa?

"Vaihtelee hirveästi fiiliksen mukaan tai että kenen kanssa teksti on tehty. Käytän paljon yhteistyötahoja teksteissä, että saa myös itselleen uutta ajattelua ja että ymmärrys lisääntyy asioissa kun ottaa ulkopuolisen ajattelua mukaan mutta esim.  ihmiskunta, ilmasto, rakkaus, toivo ja tunne elämä mm."

Olette kotoisin Kouvolasta. Kuinka vireä on kaupungin tämänhetkinen rockskene? Kunnioitetaanko Peer Günttiä edelleen?

"Olemme levittäytyneet ympäri eteläistä Suomea nykyään, mutta Kouvolan rockskene voi hyvin ja Peer Güntia kunnioitetaan aina!"

Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Kevättalven keikkoja peruuntui ainoastaan muutama?

"Viidennen levyn esituotanto vaihe on alkanut ja ensi vuonna äänitetään levy taas ja jos korona on ohi, niin keikkailu starttaa sitten kovenpana kuin koskaan. Tänä vuonna teemme pari stream- keikkaa ja ilmestyy tuo neljäs levy "Solarworks Pt.2" Joo , kevään keikat peruuntui koronan takia niin kuin kaikilla."
Stay Safe, Stay Healthy, Stay on Carrots and listen to Rylos!

Keskiviikon klassikko:Stonesien vuonna 1986 ilmestynyt ja myöhemmin arvonnousun kokenut pitkäsoitto

Rolling Stones:Dirty Work

24. maaliskuuta 1986 Rolling Stones Recordsin ja Columbian julkaisemana ilmestynyt Dirty Work on Rolling Stonesin 18. yhtyeen kotimaassa Britanniassa ja 20. Yhdysvalloissa ilmestynyt studioalbumi. Steve Lilywhiten tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin vaiheessa, jolloin Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit olivat jälkimmäisen omaelämäkerran Life mukaan varsin kireät. Kaksikon välillä oli esiintynyt näkemyseroja Stonesien musiikillisesta suunnasta koko 80-luvun alkupuolen ajan. Viimeisimpien vuosien aikana lähes kaikki yhtyeen jäsenistä olivat työskennelleet sooloalbumiensa tai sivuprojektiensa parissa. Kitaristi Ronnie Wood, rumpali Charlie Watts ja basisti Bill Wyman olivat Dirty Workin nauhoitusten aikaan usein poissa studiosta ja koko kvintettikokoonpanon osuminen studioon samanaikaisesti olikin albumin äänitysten aikana harvinaista. Kyseessä on Stonesien pitkäsoitoista viimeinen, jonka työstämiseen pianisti Ian Stewart ehti osallistua. Hän kuoli hieman ennen Dirty Workin julkaisua. Lopputuloksena pitkäsoiton työstämiseen osallistui useita vierailevia muusikoita, kuten rumpalit Anton Fig ja Steve Jordan, joista jälkimmäisen kanssa Richards perusti yhtyeen X-Pensive Winos Dirty Workin nauhoittamisen jälkeen. Myös kitaristit Jimmy Page ja Bobby Womack olivat mukana albumin äänityksissä. Kosketinsoittimista Dirty Workilla vastasivat Ivan Neville ja Chuck Leavell, joista jälkimmäinen työskenteli Stonesien kanssa vuosikymmenten ajan. Toisin kuin monien muiden Stonesin albumien tapauksessa, Dirty Workin tiimoilta ei tehty kiertuetta, sillä yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat estivät livesoiton. Richardsin mukaan albumin kappaleet olivat joka tapauksessa siinä määrin strukturoituneita, että niitä olisi voitu soittaa albumin promoamiseksi tehtävällä kiertueella. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Dirty Work oli menestys ja albumi saavutti kulta- tai platinalevyn useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa albumin paras listasijoitus oli neljäs. Pitkäsoitto nousi top teniin myös yli tusinassa muussa maassa. Sitä vastoin kriitikoiden mielestä albumi oli jonkinasteinen floppi ja se koettiin epäinspiroituneeksi. Tuoreeltaan Robert Christgau oli ainoa Dirty Workista myönteisen arvion laatinut journalisti. Tuoreemmat pitkäsoitosta kirjoitetut arviot ovat yleisesti olleet positiivissävyisempiä. Esimerkiksi vuonna 2004 Stylus Magazinessa julkaistussa arviossa Dirty Work kohotettiin 80-lukuisesta tuotantotyylistään huolimatta Stonesien kiinnostavimmaksi albumiksi sitten vuonna 1978 ilmestyneen Some Girlsin ja  niin pitkäsoiton kitarasoundeihin kuin Jaggerin vokaalisuorituksiin suhtauduttiin myönteisesti. Dirty Workilta poimittiin kaksi top 40:ään noussutta singleä; cover Bobin ja Earlin vuoden 1964 satoa edustavasta soulhitistä Harlem Shuffle sekä Ronnie Woodin käsialaa ollut One Hit (To the Body.) Mainitut kappaleet olivat myös ainoat Dirty Workin biiseistä livenä soitetut. Ne kuultiin Steel Wheels-kiertueella. Dirty Workin sessioissa nauhoitettiin myös useita outtakeseja. Niiden joukossa olivat Richardsin vokalisoimat kappaleet You're Too Much, Treat Me Like a Fool, She Never Listens to Me ja Deep Love. Outtakeseista Strictly Memphis ja What Am I Going to Do with Your Love olivat Jaggerin vokalisoimia, samoin ensisijaisesti The Temptationsin näkemyksenä muistettu cover Loving You is Sweeter Than Ever.