Lauantain pitkä:Etenkin jäsenyydestään King Crimsonissa ja Bad Companyssa muistettu basisti

Ensimmäinen elokuuta 1946 syntynyt ja 21. syyskuuta 2006 edesmennyt Raymond ”Buzz” Burrell oli brittiläinen muusikko. Hänet muistetaan ensisijaisesti King Crimsonin basistina ja solistina vuosien 1971-1972 välisenä aikana sekä Bad Companyn originaalina basistina vuosien 1973 ja 1982 välillä. Burrell teki paluun Bad Companyyn vielä vuosien 1998-1999 välisenä aikana. Hän menehtyi Espanjassa 60 vuoden ikäisenä. Hollbeachissä, Lincolnshiressä syntynyt Burrell asui Saracens Headissä ja Hollbeach Hurnissa. Ollessaan teini 1950-luvun lopussa Burrell ryhtyi rytmikitaristiksi yhtyeeseen The Tea Time 4, jonka hän perusti koulutovereidensa Bernie Ruddin ja Brian Rocky Brownen kanssa. Molemmat pitivät jazzista ja Mose Allisonin, John Coltranen ja Charles Mingusin kaltaisten artistien tuotannosta. Myöhemmin Burrell kävi King’s Lynnin teknistä koulua. Yhtye koki monia miehistönvaihdoksia ja muutti 1960-luvun puolivälissä Lontooseen managerinsa Jack Barrien kehotuksesta. Ian McLaganin liittyttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi ja sen muutettua nimensä Bozz Peopleksi bändi varmisti levytyssopimuksensa EMI:n Columbia-yhtiön kanssa. Burrellin tyyli nojasi selkeämmin jazziin ja McLaganin keskeisin vaikuttaja oli Booker T Jones. Yhtye nauhoitti neljä singleä ja toimi Kenny Lynchin ja Elkie Brooksin säestysbändinä. Suosio oli kuitenkin vähäistä ja pian McLagania kutsui pesti Small Facesin kosketinsoittajana. Loppuvuodesta 1965 Burrellia kaavailtiin The Whohun Roger Daltreyn paikalle. Hänen seuraava pestinsä oli soulyhtyeessä Feel for Soul Norwichissa vuoden 1966 aikana. Vuosien 1966 ja 1968 välillä Burrell julkaisi Columbia-yhtiöllä kuusi singleä nimellä Bozz. Niihin sisältyi muun muassa I Shall Be Released/Down in the Flood, jonka molemmat kappaleet edustivat Bob Dylanin tuotantoa. Tässä vaiheessa Burrell soitti hetken aikaa pian Deep Purplen perustaneiden kosketinsoittaja Jon Lordin, kitaristi Richie Blackmoren ja rumpali Ian Paicen sekä myöhemmin Chass and Davessa vaikuttaneen basisti Chas Hodgesin kanssa. Burrell osallistui yhtyeen Centipede vuonna 1971 ilmestyneen albumin Septober Energy levytykseen. Vuonna 1971 Burrell liittyi progeyhtye King Crimsonin uudeksi solistiksi. Hän oli tavannut Robert Frippin molempien vaikuttaessa Centipedessä. Yhtye etsi lisäksi uutta basistia. Rick Kempin kieltäydyttyä viime hetkellä pestistä Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrelille basson soittoa uuden basistin etsimisen sijaan. Kyseinen King Crimsonin lineup keikkaili ja julkaisi diskografiansa neljännen albumin, vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Islands, joka on yhtyeen ainoa jousiorkesterin kanssa työstämä. Yhtyeen jäsenten väliset kitkat alkoivat sosiaalisesti kiertueella ja luovassa mielessä bändin tuossa vaiheessa tuoreimmasta albumista. Yhtyeen seuraavan kiertueen jälkeenn lyyrikko Peter Sinfield sai lähteä. Alkuvuoteen 1972 ajoittuneiden harjoitusten jälkeen koko yhtye hajosi, mihin vaikutti osaltaan Robert Frippin laatufriikkiys. Yhtyeen jäsenten oli palattava yhteen ja täytettävä keikkavelvoitteensa mainitun vuoden osalta tarkoituksenaan lopettaa toimintansa sen jälkeen. Vuonna 1972 ilmestynyt livealbumi Earthbound koostuu nauhoituksista juuri kyseiseltä kiertueelta. Myös vuonna 2017 ilmestynyt boxi Sailor’s Tales (1970-1972) sisältää tuotantoa koko Burrellin King Crimsonissa vaikuttamisen ajalta. Muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet jatkaa King Crimsonissa, mutta Fripp oli tehnyt päätöksensä ja mennyt eteenpäin. Vuonna 1973 Burrell, Wallace ja Mel Collins osallistuivat Peter Sinfieldin sooloalbumin Still nauhoituksiin. Lisäksi he muodostivat yhtyeen Snape CCS:n Alexis Kornerin ja Thorupin kanssa. Mainittu yhtye oli konsertoinut edellisenä vuonna Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa. Yhtye julkaisi studioalbumin Accidentally Born in New Orleans ja livelevyn Live on Tour in Germany. Vuoden 1974 aikana Burrell oli mukana Chapman Whitney Streetwalkersissa Familyn ja King Crimsonin muiden jäsenten kanssa. Burrell oli perustajajäsenenä brittiläisessä superyhtyeessä Bad Company, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin aikaisemmin Mott the Hooplessa kitaroinut Mick Ralphs sekä aikaisemmin brittiläisessä blues- ja hardrockyhtyeessä Freessä vaikuttaneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke. Yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1974 ja 1976 välillä ilmestynyttä albumia Bad Company, Straight Shooter ja Run with the Pack saavuttivat kaikki platinalevyn. Vuonna 1977 ilmestynyt Burnin’ Sky ei ollut yhtä menestyksekäs, mutta vuonna 1979 ilmestyneellä albumillaan Desolation Angels Bad Company palasi platinalevykantaan. Vuonna 1982 ilmestynyt  Bad Companyn orginaalikokoonpanon viimeinen albumi Rough Diamonds menestyi yhtyeen albumeista suhteellisesti heikoimmin ja pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye lopettikin toimintansa. Ralphs ja Kirke jatkoivat toimintaa Bad Companyn nimellä, mutta vasta vuonna 1998 Burrell ja Rodgers liittyivät mukaan reunion-kiertueelle. Tuplakokoelma The ’Original Bad Co’ Anthology sisälsi myös neljä uutuuskappaletta. Burrell jätti yhtyeen jälleen seuraavana vuonna. Tammikuussa 1981 hän oli liittynyt Roger Chapmanin sooloyhtyeeseen The Shortlistiin, josta hän erosi vuoden 1983 aikana. Burrell teki paluun yhtyeen riveihin jälleen toukokuussa 1987, mutta lähti uudelleen seuraavan vuoden kesäkuussa. Burrell oli mukana yhdellä raidalla Jon Lordin vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla Before I Forget. Hän liittyi myös lyhytikäiseen yhtyeeseen Nightfly. 1990-luvun aikana Burrell työskenteli esimerkiksi Alvin Leen kanssa Best of British Blues-kiertueella vuonna 1996 sekä Ruby Turnerin kanssa. Mainitulla vuosikymmenellä Burrellin keskeisin musiikillinen yhteistyökumppani oli skotlantilainen bluessolisti Tam White, jonka kanssa Burrell vaikutti triossa The Shoe String Band sekä big bandissä The Celtic Groove Connection. White oli paikalla Burrellin asunnossa Espanjassa hänen menehtyessään sydänkohtaukseen kesken harjoitusten. Vuonna 2025 Burrell pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Bad Companyn jäsenenä.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin esikoisalbumin balladikappale

 Think for a Minute! on The Housemartinsin esikoisalbumilla London 0 Hull 4 vuonna 1986 ja lisäksi singleformaatissa ilmestynyt balladikappale. Paul Heatonin ja Stan Cullimoren käsialaa oleva Think for a Minute! saavutti brittilistalla sijan 18., oli Irlannissa sijalla 14. ja kohosi Espanjassa jopa listakärkeen. Kappaleesta työstettiin myös Jeff Baynesin ohjaama musiikkivideo ja The Housemartinsin esikoisalbumin lisäksi Think for a Minute! pääsi  mukaan hullilaisyhtyeen vuonna 1988 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Now That's What I Call Quite Good. 

Torstain terävä:Kate Bushin Lionheart-albumin singlemenestys

Wow on brittiartisti Kate Bushin kappale, joka ilmestyi alunperin hänen toisella ja vuonna 1978 ilmestyneellä albumillaan Lionheart. Lisäksi Wow julkaistiin albumin toisena singlenä maaliskuussa 1979. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja singlelle kertyi kymmenen. Kappaleesta muodostui lisäksi hitti esimerkiksi Irlannissa, missä sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista. Wown Kanadassa julkaistu painos oli painettu keltaiselle vinyylille. Kanadalaisen musiikkilehden RPM Magazinen Adult Contemporary -listalla kappaleesta muodostui niin ikään kohtuullinen menestys. Fan club magazinelleen vuonna 1979 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi pyrkineensä Wowta kirjoittaessaan Pink Floydia muistuttavaan lopputulokseen. Kappaleen lyriikoissa käsitellään showbisneksen epäoikeudenmukaisuuksia. Huhtikuussa 1979 Bush vieraili tv-showssa ABBA in Switzerland, jossa hän esitti kyseisen kappaleen. Samoihin aikoihin ajoittui Bushin tekemä livekonserttikiertue. Sen ja Wow-singlen julkaisun myötä Bushin kakkosalbumi Lionheart herätti uutta kiinnostusta ostavassa yleisössä ja pitkäsoitto palasi brittilistalle top teniin usean viikon ajaksi. Vuonna 2012 The Guardian nimesi Wown Lionheart-albumin kiistattomaksi kohokohdaksi. Kaikki Wow-singlen Euroopassa julkaistut painokset sisältävät kappaleesta 12 sekuntia editoidun version, vaikkei kyseistä seikkaa ole mainittu leijonanosassa painoksista. Brasiliassa ja Kanadassa singlestä julkaistut painokset sisältävät Wowsta täyspitkän version. Kappale on lisäksi mukana Kate Bushin vuonna 1986 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Vuonna 2002 Wow oli mukana Rock Star Northin videopelissä Grand Theft Auto:Vice City osana voimaballadeihin erikoistunutta radioasemaa Emotion 98.3. Sitä vastoin Wow ei sisältynyt mainitun videopelin kymmenvuotisjuhlajulkaisuun eikä sen Definitive Editioniin. Wowsta työstettiin musiikkivideo, jossa Bush esittää kyseisen biisin tummennetussa huoneessa, mutta kertosäkeen aikana taustalla nähdään valokeila.

Keskiviikon klassikko:Rushin originaalirumpali

23. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 11. toukokuuta 2008 edesmennyt John Rutsey oli kanadalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Rush-yhtyeen originaaliksi rumpaliksi ja lisäksi yhtyeen perustajajäseneksi. Rutsey osallistui Rushin vuonna 1974 ilmestyneen esikoisalbumin nauhoituksiin. Hänen terveytensä rajoitti keikkailua ja niinpä Rutsey joutui jättämään Rushin. Hänen tilalleen tullut Neil Peart pysytteli Rushin rumpalina ja lyyrikkona vuoteen 2015 saakka. St-Patrick’s Schoolissa opiskellessaan Rutsey tapasi tulevat yhtyetoverinsa Geddy Leen ja Alex Lifesonin. Kaksikko diggasi ensisijaisesti progressiivista rockia, kuten Yesiä, Pink Floydia ja Genesistä siinä, missä Rutsey kuunteli raskaampaa rockia. Nimen Rush keksi Rutseyn veli Bill yhtyeen treenatessa Rutseyn perheen kellarissa kesän 1968 aikana. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Rutsey rummuissa, Lifeson kitarassa ja solisti/basisti Jeff Jones, joka jätti Rushin yhtyeen ensimmäisen konsertin jälkeen. Hänen paikkansa otti Geddy Lee. Rushin esikoisalbumin lisäksi Rutsey oli mukana yhtyeen singlellä Not Fade Away/Can’t Fight It . Rushin esikoispitkäsoiton lyriikat ovat Rutseyn käsialaa. Yhtyeen varhaisissa konserteissa hän esitteli Rushin jäsenet sekä esitettävät biisit. Viimeisen konserttinsa Rushin riveissä Rutsey soitti 25. heinäkuuta Centennial Hallissa, Lontoossa, Ontariossa. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Rutsey mainitsi, ettei katunut lähtöään Rushista ja ilmoiti lähteneensä, koska ei enää pitänyt yhtyeen musiikista. Vuonna 1978 The City-aikakauslehti mainitsi Rutseyn kirjoittavan kappaleita ja vaikuttavan yhtyeessä Stinger, jonka ura oli kuitenkin lyhytkestoinen. Myöhemmin Rutsey vaikutti kehonrakentajana. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Alex Lifeson mainitsi nähneensä Rutseytä säännöllisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan My Effin’ Life Lee mainitsi Rutseyn olleen vuonna 1976 yksi hänen häävieraistaan. Rutsey edesmeni 11. toukokuuta 2008 äkilliseen sydänkohtaukseen, joka liittyi diabeteksen komplikaatioihin. Hautajaiset pidettiin yksityisinä, mutta lahjoituksia otettiin vastaan Markhamissa, Ontariossa sijainneelle diabetes-säätiölle. Vuonna 2010 valmistuneessa dokumentissa Rush:Beyond the Lighted Stage käydään läpi myös yhtyeen varhaisia vaiheita, eli Rutseyn aikaa Rushissa. Häneltä kuullaan nauhoitettuja kommentteja ja dvd:n bonuksina on kaksi biisiä, joissa Rutsey on mukana. Kolmas Rutseyn aikainen kappale sisältyy kotivideolle Time Machine 2011:Live in Cleveland.

Tiistain tukeva:Monipuolinen instrumentaaliyhtye

 The Dixie Dregs on yhdysvaltalainen, Augustasta, Georgiasta kotoisin oleva rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1970 ja yhtyeen musiikki koostuu pelkästään instrumentaalikappaleista. Niissä vaikeasti kategorioitavissa olevaan soundiin yhdistyy elementtejä niinkin erityyppisistä genreistä, kuin rockista, klassisesta, bluegrassista ja jazzista. Virtuoosimaista soittoa tarjoavan yhtyeen musiikkia on 70-luvun aikana kuvattu southern rockiksi, progressiiviseksi rockiksi sekä jazz-fuusioksi. Vuonna 1976 yhtye nauhoitti demoalbuminsa The Great Spectacular ja julkaisi sitä omakustanteisesti rajoitettuna painoksena. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi Free Fall ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Night of the Living Drecks sisälsi sekä studio, että livetuotantoa ja se oli ehdolla parhaan instrumentaalialbumin Grammyn vastaanottajaksi. Samaisen ehdokkuuden vastaanottivat myös The Dixie Dregsin kolme seuraavaa pitkäsoittoa. Capricorn Recordsin lopetettua toimintansa The Dixie Dregs solmi uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeeltä vuonna 1980 albumin Dregs of the Earth. Seuraavana vuonna yhtye lyhensi nimensä muotoon The Dregs. Mainitulla nimellä yhtyeeltä ilmestyivät vuosina 1981 ja 1982 albumit Unsung Heroes ja Industry Standard. Pitkäsoitoista jälkimmäinen on yhtyeen tuotannossa ainoa myös vokalisointia sisältävä. The Dregs lopetti toimintansa vuonna 1983, mutta yhtyeen reunion ajoittui vuoteen 1988. Sen jälkeen The Dregs on julkaissut vuonna 1994 ilmestyneen studioalbumin Full Circle sekä vuosina 1992 ja 2000 ilmestyneet konserttitaltioinnit Bring 'em Back Alive ja California Screamin'.
Dixie Dregsin esiasteena oli Steve Morsen ja Andy Westin vuonna 1970 Augustassa, Georgiassa yhtye Dixie Grift. Morsen isoveli Dave vaikutti mainitussa yhtyeessä rumpalina, Frank Brittingham kitaristina ja solistina ja Johnny Carr kosketinsoittajana. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin Mark Parrish. Dixie Grift lopetti toimintansa Steve Morsen siirryttyä opiskelemaan musiikkia Miamin yliopistoon. Morse ja West jatkoivat musiikin esittämistä duona nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1973 kaksikko tapasi Miamin yliopiston musiikkiopintojen tiimoilta viulisti Allen Sloanin ja rumpali Bart Yarnalin ja alkoi soittaa nimellä Rock Ensemble II. Morsesta, Westistä, Parrisista ja rumpali Gilbert Frayeristä koostunut kvartetti soitti lämmittelykeikkoja toisille yhtyeille ja paikallistasolla pääesiintyjänä nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1974 kosketinsoittaja Frank Josephs täydensi yhtyeen kokoonpanon. Vuonna 1975 yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa The Great Spectacular, josta otettiin noin tuhannen kappaleen painos. Vuonna 1997 albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kolmesta kappaleesta koostuneen demon ja The Allman Brothers Bandin Chuck Leavelin ja Twiggs Lyndonin vihjeestä Capricorn Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuoden 1976 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin esikoisalbumi Free Fall, jolla kosketinsoittajana vaikutti Steve Davidowski. Hänen lähdettyään työskentelemään viulisti Vassar Clementsin kanssa originaali kosketinsoittaja Parrish teki paluun Dixie Dregsin riveihin. Free Fall oli saavuttanut myönteisiä arvioita ja lisäksi jonkin verran menestystä. Niinpä Dixie Dregs teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa vuonna 1978 ilmestyneen kakkospitkäsoittonsa What If...tiimoilta. Huhtikuussa 1979 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Night of the Living Dregs, joka työstetiin kokoonpanolla Morse, West, Sloan, Parrish ja Morgenstein, oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sen voitti tosin Paul McCartneyn Wings.Night of the Living Dregs koostui sekä studiotallenteista että Montreuxin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1978 taltioiduista nauhoituksista. What Ifin ja Night of the Living Dregsin tuotannosta vastasi George Martinin kanssa tekemästään yhteistyöstä muun muassa tunnetuksi tullut ääni-insinööri Ken Scott. Tammikuussa 1980 Dixie Dregs solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parrishin paikan otti T Lavitz ja uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli myöhemmin samaisena vuonna ilmestynyt Dregs of the Earth. Parrish vaikutti pianistina ja kosketinsoittajana kitaristi Larry Coryelille sekä solisteille  Andy Williams, Roberta Flack, Natalie Cole, Luther Vandross, Peabo Bryson, Celine Dion, Regina Belle, Deborah Gibson, Pat Boone , tytär Debby Boone sekä Glenn Campbell. Charles Landin albumilla With Reverence Parrish vaikutti muusikkona kaikilla biiseillä ja lisäksi sovittajana. Mainitusta albumista hänet palkittiin Angel Awardilla. Musiikillisena ohjaajana ja kosketinsoittajana hän on vaikuttanut useissa stageshow:issa, kuten Cats, Meet Me in St. Louis, The Wizard of Oz, Little Shop of Horrors, Nunsense, Brigadoon, The Phantom of the Opera ja  Anything Goes. Vuonna 1981 ilmestyneen albuminsa Unsung Heroes yhtye julkaisi nimellä The Dregs. Mark O' Connor otti viulisti Sloanin paikan. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi Industry Standard palkittiin Nashvillessa viulukilpailussa. Kyseessä oli The Dregsin ensimmäinen myös vokalisointia sisältänyt albumi, jolla vierailivat The Doobie Brothersin Pat Simmons ja Santanan Alex Ligertwood. Myös Industry Standard oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Levymyynti ei kuitenkaan parantunut  merkittävästi ja vuonna 1983 yhtye laitettiin väliaikaisesti jäihin. 1980-luvun lopussa Dixie Dregsin kokoonpano, jossa olivat mukana Morse, myös Wingerissä soittanut Morgenstein, Lavitz ja Sloan, teki paluukiertueen. Vuonna 1989 ilmestyi Best of-tyyppinen kokoelma-albumi Divided We Stand. Basisti Dave LaRue täydensi yhtyeen kokoonpanon seitsemästä konsertista koostuneella minikiertueella, jolta julkaistiin livealbumi Bring 'em Back Alive. Tammikuussa 1993 kyseinen albumi oli yhtyeen tuotannosta järjestyksessään viidentenä ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Mainitulla kerralla palkinto meni Stevie Ray Vaughan & Double Troublen tulkinnalle The Jimi Hendrix Experiencen Little Wingistä. The Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman otti lääkärin uraansa luoneen Sloanin paikan. Yhtye solmi uudelleen sopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja vuonna 1994 ilmestyi vuosien jälkeen uusi pitkäsoitto Full Circle.Nykyisin The Dregs tekee ajoittain lyhyitä kiertueita ja studiotyötä. Vuoden 1997 albumijulkaisut olivat retrospektiiviset The Great Spectacular ja King Biscuit Flower Hour Presents, joista viimeksi mainittu on nauhoitettu vuonna 1979. Vuonna 2000 ilmestynyt California Screamin' koostui edellisen vuoden elokuussa Roxy Theatressa työstetyistä livenauhoituksista. Mainitulla albumilla covereita edustavat The Allman Brothers Bandin Jessica ja Frank Zappan Peaches en Regalia, joista viimeksi mainitussa Dweezil Zappa vierailee toisena soolokitaristina. Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma-albumi 20:th Century Masters:The Best of Dixie Dregs sekä dvd Sects, Degs and Rock 'n' Roll. Yhtyeen paluukiertue alkoi helmikuun viimeisenä 2018 Clearwaterista, Floridasta. Se työstettiin originaalilla Morsesta, Westistä, Morgensteinista, Sloanista ja Davidowskista koostuneella lineupilla.

Maanantain mainio:Bobbie Gentryn 1960-luvun tuotannon päättänyt coverpainotteinen albumi

Bobbie Gentry:Touch ’em with Love

Seitsemäs heinäkuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Touch ’em with Love on yhdysvaltalassolisti ja biisintekijä Bobbie Gentryn viides studioalbumi. Nashvillessa, Tennesseessä nauhoitetun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Kelso Herston. Gentryn edellinen, Glen Campbellin kanssa työstämä albumi oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan musiikillisesta tyylistä väännettiin kättä. Helmi-maaliskuussa 1969 Gentry nauhoitti kahdeksan jazzvaikutteista kappaletta, jotka julkaistiin vasta vuonna 2018 boxilla The Girl from Chickasaw Country:The Complete Capitol Masters. Touch ’em with Lovesta muodostui blue -eyed soul-tyyppinen albumi, jonka kappaleista ainoastaan kaksi edusti Gentryn omaa sävellystuotantoa. Suuri osa albumista nauhoitettiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä ja jouset, taustalaulut sekä rytmiryhmän osuus lisättiin myöhemmin. Albumin kymmenestä kappaleesta kuusi nauhoitettiin huhtikuun viidentenä 1969. Ensisijaisesti Dusty Springfieldin levytyksenä tunnetunSon of a Preacher Manin sekä kappaleen Where’s the Playground Johnny Gentry nauhoitti 29. huhtikuuta ja Blood, Sweat and Tearsin ohjelmistosta tutuksi tulleen You’ve Made Me So Very Happyn sekä biisin I Wouldn’t Be Surprised toukokuun ensimmäisenä. Billboard ja Cashbox laativat Touch ’em with Lovesta myönteiset arviot. Myös AllMusicin retrospektiivinen arvio albumista oli positiivissävytteinen.

Sunnuntain extra:Earth, Wind & Firen vuoden 1978 suurhitti

September on yhdysvaltalaisyhtye Earth, Wind & Firen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 18. syyskuuta 1978. Allee Willisin ja Maurice Whiten käsialaa oleva kappale pohjautui kitaristi Al McKayn luomaan musiikilliseen jaksoon. September pääsi mukaan Earth, Wind and Firen tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille The Best of Earth, Wind & Fire Vol 1. Kaupallisesti kappaleesta muodostui varsin suosittu, sillä se kohosi listakärkeen sekä Billboardin R&B-listalla että poplistalla ja oli myös brittilistalla parhaimmillaan kolmantena. Kyseessä on Earth, Wind & Firen ydintuotantoon lukeutuva kappale, jota on sämplätty, coveroitu, remiksattu ja levytetty uudelleen lukuisia kertoja. Vuonna 2018 September pääsi Kongressin kirjaston kansallisen ääniterekisterin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeiden levytysten joukkoon.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt australialainen vaihtoehtorockyhtye

Died Pretty, jonka nimeä nähtiin joskus myös kirjoitusasussa The Died Pretty, oli australialainen vaihtoehtorockyhtye. Sen perustivat vuonna 1983 solisti Ron Peno ja soolokitaristi/taustalaulaja Brett Myers. Yhtyeen musiikkiin vaikuttivat varhainen sähköinen Bob Dylan ja psykedeliavivahteita toivat The Velvet Undergroundin ja Televisionin kaltaiset yhtyeet. Yhtyeen managerina toiminut John Needham oli myös sen levy-yhtiön Citadel Recordsin omistaja. Died Prettyn 90-luvulla ilmestyneet albumit Doughboy Hollow, Trace ja Sold näyttäytyivät Australian albumilistalla, mutta saavuttivat voimakkaampaa suosiota vaihtoehtoskenessä. Rochistorioitsija Ian McFarlanen mukaan yhtye tuotti osaltaan inspiroituneinta Australiassa kuultua rockmusiikkia. Died Pretty lopetti virallisesti toimintansa vuonna 2002, mutta yhtye on tehnyt ajoittain sen jälkeen lyhyitä paluuturneita Australiassa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteinen kiertue Radio Birdmanin kanssa. Ennen Died Prettyn perustamista Peno oli vaikuttanut sydneyläisessä punkyhtyeessä The Hellcats Ronnie Popin nimellä vuonna 1977, sitä seurannut the 31:st oli toiminut Brisbanessa vuosien 1979 ja 1981 välillä ja Screaming Tribesmen vuosien 1981 ja 1983 välillä ensiksi Brisbanessa ja myöhemmin Sydneyssä. Huhtikuussa 1983 yhtyeessä Super K vaikuttanut kosketinsoittaja, myös musiikkijournalistina toiminut Frank Brunetti oli perustanut duon The End- yhtyeen soolokitaristin ja solistin Brett Myersin kanssa. Myers diggasi Velvet Undergroundia ja imagollisesti duoon vaikutti kokeellinen New Yorkista kotoisin ollut protopunk-yhtye Suicide. Brunetti ehdotti Penoa liittymään mukaan solistiksi. Ensimmäiset viisi keikkaansa yhtye soitti Brisbanessa nimellä Final Solution, joka oli napattu Pere Ubun kappaleesta. Peno keksi nimen Died Pretty ja kahden kuukauden ajan yhtyeen rumpalina vaikutti Radio Birdmanin ja Super K:n Rob Younger. Useiden basistikokelaiden joukosta valituksi tuli Jonathan Lickliter. Youngerin paikan rumpalina otti Colin Barwick. Uuden rytmiryhmän jäsenet olivat aikaisemmin Myersin tavoin kuuluneet The Endiin. Younger keskittyi uraansa tuottajana Citadeli Recordsilla. Died Pretty solmi levytyssopimuksen samaisen yhtiön kanssa. Died Pretty alkoi saavuttaa huomiota Australian indiemusiikkiskenessä ja tammikuussa 1984 yhtye nauhoitti ensimmäisen singlensä Out of the Unknown. Ennen Brisbaneen suuntautunutta kiertuetta Lickliterin paikan yhtyeen basistina otti aikaisemmin The Phantom Agentsissa ja Endissä soittanut Mark Lock. Samaisen vuoden elokuussa yhtye nauhoitti kymmenminuuttisen eeppisen kappaleen Mirror Blues, joka julkaistiin Australiassa seiskatuumaisen singlen eri puolilla ja Britanniassa 12-tuumaisena singlenä. Barwick oli tyytymätön Died Prettyyn ja basistiksi vaihtui lopulta Chris Welsh ja hänen kanssaan yhtye nauhoitti elokuussa 1985 ilmestyneen ep:n Next to Nothing. Se pysytteli vaihtoehtolistalla top tenissä lähes vuoden ajan ja siltä poimittiin kolme samaisen listan kärkisijan tavoittanutta singleä. What Goes On julkaisi Died Prettyn varhaiset singlet kolmesta biisistä koostuneella ep:llä The Died Pretty ja ranskalaisyhtiö Closer julkaisi Next to Nothingin niin ikään vuoden 1985 aikana.Kolme kappaletta Died Prettyn tuotannosta tuli valituksi Melody Makerissa viikon singleiksi. Silti yhtye ei saavuttanut kovin suurta huomiota britiläisessä musiikkilehdiistössä. Kesäkuussa 1986 ilmestyi seuraava single Stoneage Cinderella, jota elokuussa seurasi yhtyeen esikoisalbumi Free Dirt. What Goes On ja Citadel julkaisivat albumin kansainvälisesti. Lokakuussa Died Pretty teki ensimmäisen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Etenkin Ranskassa ja Italiassa yhtyeestä muodostui suosittu. Kahden viikon Ranskan-osuudella Andrew Edge tuurasi jalkansa loukannutta Welshiä. Kesäkuussa 1988 ilmestyi Died Prettyn kakkospitkäsoitto Lost. Sen julkaisijana oli Citadelin ja Festival Recordsin alamerkki Blue Mosque. Australian ulkopuolella albumin julkaisijoina olivat Beggars Banquet ja Closer. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa toiseksi parhaiten menestynyt alternative-albumi, joka saavutti Italiassa kolmannen sijan. Myers tuotti kaksi albumia niin ikään Citadelille levyttäneelle Porcelain Busille. Lock jätti yhtyeen Lostin nauhoitusten jälkeen, mutta ennen sen julkaisua. Hän oli väsynyt keikkailuun. Lockin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin The Glassissä ja 30/40 Purplessa soittanut Steve Clark. Died Pretty teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lostilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Winterland, Towers of Strenght ja Out of My Hands. Brunetti oli jättänyt yhtyeen huhtikuussa 1988. Hänen viimeiseksi jäänyt levytyksensä yhtyeen riveissä, eli Everybody Moves julkaistiin seuraavana vuonna. Brunettin paikan kosketinsoittajana ottaneen John Hoen varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Thought Criminals, X-Men ja New Christs. Died Pretty teki kolmannen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta jäi Los Angelesiin valmistautumaan kolmannen albuminsa nauhoituksiin. Kyseinen pitkäsoitto Every Brilliant Eye julkastiin esimerkiksi The Gun Clubin, Plimsoulsin ja The Blastersin kanssa yhteistyötä tehneen Jeff Eyrichin tuottamana. Selkeämmin rockorientoituneelta albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Whitlam Square, True Fools Fall ja Is There Anyone? Sitä seurannut ja elokuussa 1991 Beggars Banquetin ja Blue Mosquen julkaisemana ilmestynyt Doughboy Hollow saavutti Australiassa sijan 24. Pitkäsoiton tuottanut brittiläinen Hugh Jones oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi The Damnedin, Echo & The Bunnymenin ja Simple Mindsin kanssa. Singleformaatissa ilmestyneet Stop Myself, DC ja Sweetheart edustivat tarttuvaa poppia, mutta eivät saavuttaneet listasijoituksia. Albumin nauhoitusten jälkeen yhtyeen basistiksi vaihtui Robert Warren. Welschiä rumpalina tuurasivat Murray Shepherd (Screaming Tribesmen), Warwick Fraser (Screaming Tribesmen) ja Stuart Eadie (Clouds) kunnes hän palasi vuoden lopulla. Syyskuussa 1993 ilmestyneellä seuraavalla ja Sony Musicin julkaisemalla albumillaan Trace Died Pretty teki jälleen yhteistyötä tuottaja Hugh Jonesin kanssa. Pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suosituin sen saavuttaessa Australiassa yhdennentoista sijan. Singleinä ja videoina albumilta julkaistiin kappaleet Caressing Swine, Harness Up, Headaround ja A State of a Graceful Morning. Pian albumin julkaisun jälkeen pitkäaikainen rumpali Welsh jätti yhtyeen ja ryhtyi englannin opettajaksi. Loppuvuodesta 1994 ilmestyneellä ep:llä Days rumpalina kuultiin Big Heavy Stuffissa soittanutta Nick Kennedyä. Alkuvuodesta 1994 Died Pretty soitti R.E.M:in Monster-kiertueen Australian-osuuden lämmittelijänä mainitun yhtyeen itsensä pyynnöstä. Helmikuussa 1996 ilmestyneellä seuraavalla albumilla Sold rumpaleina vaikuttivat sekä Kennedy että hänen paikkansa ottanut ja aikaisemmin Sidewinderissä soittanut Shane Melder. Originaali tuottaja Younger tuotti mainitun albumin Wayne Connollyn kanssa. Paul Korderie ja Sean Slade miksasivat albumin Fort Apache-studioilla Bostonissa. Edeltäjiään raakasoundisempi albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja kohosi top 30:een. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät nousseet listoille ja Sony Music pudotti Died Prettyn huhtikuussa 1996. Toukokuussa aikaisemmin Juicessa soittanut Simon Cox vaihtui yhtyeen rumpaliksi. Died Pretty palasi Citadelin artistiksi ja jukaisi marraskuussa ep:n Deeper. Hoodoo Gurusin kitaristi Brad Shepherd vieraili ep:llä ja avauskappaleessa You Need Wings. Connollystä oli tullut yhtyeen tuottaja ja hän jatkoi yhteistyötä kaikilla Died Prettyn myöhäisemmnillä studiotallenteilla. Died Prettyn kaksi viimeistä albumia Using My Gills as a Roadmap (1998) ja Everydaydream edustivat varhaisempaa sähköisempää soundia esimerkiksi Kraftwerkin ja David Bowien Lown innoittamana. Vuonna 1999 Citadel julkaisi Died Prettyltä kokoelma-albumin Out of the Unknown-The Best of Died Pretty. Toukokuussa 2002 Died Pretty ilmoitti lopettavansa toimintansa tehtyään viimeisen kiertueensa Australiassa. Mainitun vuoden elokuussa ilmestyi vielä kolmesta kappaleesta koostuva jäähyväissingle My Generation Landslide. Solisti/kitaristi Kim Salmonin kanssa Peno muodosti vuonna 2005 country-yhtyeen Darling Downs, joka julkaisi vuosina 2005 ja 2007 albumit How Can I Forget This Heart of Mine ja From One to Another. Vuonna 2007 Peno ja Myers julkaisivat itsenäisesti albumin Noises and Other Voices, joka sisältää myös Died Prettyn julkaisematta jääneelle albumille alun perin kaavailtua tuotantoa. Helmikuussa 2008 Died Prettyn Doughboy Hollown aikainen lineup soitti mainitun albumin osana All Tomorrow’s Partiesin Don’t Look Back -sarjaa. Samaan aikaan Citadel julkaisi albumista laajennetun ja remasteroidun version ja sen tiimoilta tehtiin suurissa kaupungeissa vieraillut kiertue. Tammikuuhun 2009 ajoittui Big Day Out -kiertue. Loppuvuodesta 2008 Actez Music julkaisi Died Prettyn esikoisalbumista Free Dirt kahden cd:n deluxe-version ja kesäkuussa 2013 seurasi laajennettu versio kakkosalbumista Lost. Lokakuussa 2010 Doughboy Hollow pääsi mukaan teokseen 100 Best Australian Albums. Peno oli palannut soolouralleen samaisen vuoden toukokuussa. Huhtikuussa 2012 Died Pretty esiintyi ympäri Australiaa Dig it up!-konserttisarjassa, jossa juhlistettiin Hoodoo Gurusin 30-vuotista levytysuraa. Maaliskuussa 2016 Died Pretty soitti ympäri Australiaa osana the 'A Day on the Green' – konserttisarjaa Hoodoo Gurusin, Sunnyboysin, Violent Femmesin ja Ratcatin kanssa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteiskiertue Radio Birdmanin kanssa. Virallisen paluunsa Died Pretty teki 17. huhtikuuta 2021 soittaessaan Factory Theatressa, Sydneyssä. 24. maaliskuuta 2023 ilmestyi tupla-albumi Live, joka oli taltioitu Melbournen Forum Theatressa vuonna 2008  Don’t Look Back-konserttisarjaa edustaneessa konsertissa. Peno edesmeni 10. elokuuta 2023 68 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:The Exploitedin menestyksekäs esikoisalbumi

The Exploited:Punks Not Dead

Huhtikuussa 1981 Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt Punks Not Dead on skotlantilaisen punkrockyhtyeen The Exploitedin esikoisalbumi. Otsikossaan albumi osoitti lojaaliutta 1970-luvun punkliikkeelle ja samalla se oli reaktio kriitikoille, jotka uskoivat punkrockin kuolleen. Samalla albumi vastusti uuden aallon ja post-punkin edustamia suosittuja genrejä. Punks Not Deadiltä julkaistiin kaksi a-puolta sisältänyt single Army Life/Fuck the Mods ja toisena nelivitosena I Believe in Anarchy. Brittien albumilistalla Punks Not Dead saavutti sijan 20. ilmestymisvuotensa toukokuussa. Britanniassa The Exploitedista muodostui suosittu ja yhtyeen esikoisalbumista ilmestymisvuotensa parhaiten menestynyt independent-pitkäsoitto. Punks Not Deadin tiimoilta The Exploited teki kiertueen Anti-Nowhere Leaguen kanssa. The Exploitedin myötä suosiota saavuttivat lisäksi useat muut uudet punkrockyhtyeet, kuten The Business. The Exploitedin esikoisalbumin nimikappaleella on symbolinen merkityksensä yleisesti koko punkliikkeelle. k

Torstain terävä:Slashin vieralijoidensa kanssa työstämä bluesalbumi

Slash:Orgy of the Damned

17. toukokuuta 2024 Gibsonin julkaisemana ilmestynyt Orgy of the Damned on yhdysvaltalais-brittiläisen kitaristin Slashin kuudes sooloalbumi. Kyseessä on bluesprojekti, jonka työstämiseen maestron itsensä lisäksi osallistuivat esimerkiksi Billy Gibbons, Paul Rodgers, Iggy Pop, Brian Johnson ja Chris Robinson. Kahdeksas maaliskuuta ja 12. huhtikuuta 2024 albumilta julkaistiin ennakkoon singleformaatissa coverit Howlin Wolfin Killing Floorista ja Fleetwood Macin Oh Wellistä. Slashin ensimmäiset työt bluesin saralla ajoittuvat vuoteen 1996, jolloin hän teki kiertueen yhtyeen Slash’s Blues Ball kanssa. Vuoden 2023 aikana Slash lyöttäytyi yhteen basisti Johnny Griparicin, kosketinsoittaja Teddy Andreadisin ja rumpali Michael Jermonen kanssa ja nauhoitti Los Angelesissa East West-studioilla ja Snakepit-studiolla tuottaja Mike Clinkin kanssa albuminsa instrumentaalikappaleet. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Slash mainitsi Killing Floorin olleen kappale, jonka hän oli aina halunnut levyttää ja tavanomaista matalammassa rekisterissä vokalisoinut Brian Johnson oli ainoa solisti, jonka hän saattoi ajatella vokalisoivan kyseisen biisin. Blues Rock Reviewssa Meghan Roos kirjoitti albumista myönteisesti ja kohotti sen huippuhetkiksi kappaleet Stormy Monday, Born Under a Bad Sign ja Live for the City vokalisteinaan Beth Hart, Paul Rodgers sekä Tash Neal. Omassa arviossaan Riff Magazinen Sam Richards totesi, että vaikka albumin kappaleet ovat vanhoja sotaratsuja, on löydettävissä syy sille, miksi niistä on muodostunut standardeja. Slash tiedostaa tämän ja suurin osa albumin vierailijoista pitää yksityiskohtia hänen ympärillään mielenkiintoisina. Billboardin listalla Orgy of the Damned debytoi sijalla 98. Pitkäsoitto nousi blueslistan kärkeen ja Top Rock & Alternative Albums -listalla Orgy of the Damned saavutti parhaimmillaan sijan 26.

Keskiviikon klassikko:Santanan merkittävä kakkosalbumi

Santana:Abraxas

23. syyskuuta 1970 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Abraxas on Santanan toinen studioalbumi. Santanan pitkäsoitoista ensimmäisenä se kohosi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalle. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Abraxas saavutti sijan 334. Nimensä Abraxas otti Herman Hessen vuonna 1919 ilmestyneestä teoksesta Demian. Carlos Santana oli vakuuttunut Peter Greenin johtaman Fleetwood Macin Fillmore Westissä, San Franciscossa soittamasta konsertista ja hän päättikin coveroida Abraxasille mainitun yhtyeen tuotannosta kappaleen Black Magic Woman. Sen jatkoksi Santana versioi Gabor Szabosin tuotantoa edustavan instrumentaalikappaleen Gypsy Queen. Niin ikään Abraxasin tunnetuimpaan antiin lukeutuva Oye Como Va oli alun perin Tito Puenten 1960-luvun alun tuotannon hitti. Incident at Neshabur edustaa Carlos Santanan ja hänen ystävänsä, mainitussa biisissä pianosta vastanneen Alberto Gianquinton yhteistyötä. Muista kosketinsoitinosuuksista albumilla vastasi Gregg Rolie. Instrumentaalikappaleen Samba Pa Ti (Samba for You) Santana kirjoitti kuultuaan jazzsaksofonistin esiintyvän asuntonsa ulkopuolella. Jose Feliciano levytti mainitusta biisistä coverin omaa käsialaansa olleiden lyriikoiden kera ja Angelique Kidjo coveroi Samba Patin joruban kielisenä albumilleen Oyo. Samba Pa Ti on lisäksi yksi Nick Hornsbyn teokseen 31 Songs päässeistä kappaleista. Vuonna 2000 Abraxas saavutti sijan 222. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Pitkäsoitto on päässyt lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2015 Kongressin kirjasto valitsi Abraxasin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisen, historiallisen tai esteettisen merkittävyytensä ansiosta.

Tiistain tukeva:Huomattavan monipuolinen brittiyhtye

Cardiacs on brittiläinen rockyhtye, jonka veljekset, kitaristi/solisti Jim ja basisti Tim Smith perustivat Kingston Upon Tymesissa vuonna 1977 nimellä Cardiac Arrest. Kyseessä on eräs Britannian johtavista kulttiyhtyeistä, jonka musiikillisten vaikutteiden kirjo on varsin laaja; siihen sisältyy elementtejä esimerkiksi taiderockista, progressiivisesta rockista, taidepunkista, post-punkista, jazzista, psykedeliasta, heavy metallista, barokkipopista ja keskiaikaisesta musiikista. Kirsikkana kakun päällä ovat Smithin anarkistiset ja vaikeatulkintaiset lyriikat. Cardiacsin livekeikoille tunnusomaisia ovat esimerkiksi lavalla tapahtuvat yhteenotot. Yhtyeen soundi ja imago tekivät siitä epäsuositun lehdistön keskuudessa, mutta Cardiacs on saavuttanut myös omistautunutta diggarikuntaa. Tim Smith oli yhtyeen ensisijainen biisintekijä. Hän on tullut tunnetuksi monimutkaisesta ja innovatiivisesta sävellystyylistään. Smithin veljekset olivat ainoat kaikissa Cardiacsin kokoonpanoissa mukana olleet jäsenet. Vuonna 1984 yhtye perusti oman itsenäisen levy-yhtiönsä Alphabet Business Concernin. Vuonna 1988 ilmestyneeltä Cardiacsin esikoisalbumilta A Little Man and a House and The Whole World Window poimittu single Is This the Life saavutti valtavirran suosiota. Cardiacsin kakkosalbumi On Land and in the Sea ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1992 julkaistu Cardiacsin kolmas pitkäsoitto Heaven Born and Ever Bright edusti kovempaa, jopa metallista vaikutteita ammentanutta soundia. Mainittu tyylisuunta jaloistui Cardiacsin seuraavilla, vuosina 1996 ja 1999 ilmestyneillä albumeilla Sing to God ja Guns. Smithin sairastuttua yhtyeen viimeinen albumi LSD sai julkaisunsa vasta vuonna 2025. Smithin sairastuminen herätti uutta ja lisääntynyttä kiinnostusta Cardiacsin musiikkia kohtaan. Useat musiikkijournalistit nimittivät Sing to Godia mestariteokseksi. Smithin vuoteen 2020 ajoittunutta edesmenoa seurasi huomattava määrä tribuutteja sosiaalisessa mediassa. Nimellä Cardiacs Family & Friends ja ajoittain pelkästään Cardiacs yhtyeen entiset ja nykyiset jäsenet esittivät vuoden 2024 aikana Tim Smithin musiikkia useissa loppuunmyydyissä konserteissa. LSD-albumin ilmestymisen jälkeen Cardiacsin jäsenet ilmoittivat soittavansa albumin tiimoilta kolme konserttia maaliskuussa 2026.

Maanantain mainio:The Policen ensimmäinen brittiykkössingle

Message in a Bottle on brittiyhtye The Policen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin toiselta ja vuonna 1979 ilmestyneeltä albumilta Reggatta D’ Blanc. The Policen basistin ja solistin Stingin käsialaa oleva Message in a Bottle kertoo saarelle haaksirikkoutuneesta henkilöstä, joka lähettää pullopostia löytääkseen rakkautta. Vastausta ei ole kuulunut vuoteen, joten päähenkilö uskoo, että hänet on tarkoitettu elämään yksin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin näkee lahdella valtavan määrän pulloja ja oivaltaa maailmassa olevan kaltaisiaan yksinäisiä ihmisiä. Message in a Bottlesta muodostui ensimmäinen The Policen kaikkiaan viidestä Britanniassa listakärkeen kohonneesta singlestä. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla biisi saavutti sijan 65. Kitaristi Andy Summersin mukaan Sting kirjoitti Message in a Bottlen pääriffin alun perin toista kappaletta varten. Hienoisen sovituksen jälkeen riffin ympärille muodostui kuitenkin Message in a Bottle. Summers väritti kappaletta ennen sen kolmatta säkeistöä ja ilman kyseistä koristelua biisi olisi Stingin mukaan jäänyt melko raa’aksi. Message in a Bottle nauhoitettiin Surrey Sound -studioilla osana Reggatta D’ Blanc-albumia. Stewart Copelandin rummutusta mainitussa kappaleessa Summers on ylistänyt hänen parhaaksi rumpuraidakseen. Se on koostettu noin kuudesta eri osasta. Kappaleen lyriikan teemana on halutun yhteyden universaalius. Singlen b-puoli Landlord oli Stewart Copelandin säveltämä ja Stingin tekstittämä. Message in a Bottlen The Police soitti ensiksi keikalla Rock Goes the College-konsertissa Hatfield Polytechnic Collegessa, Hartfordshiressa, Britanniassa. Singleformaatissa biisi nousi Britannian lisäksi listakärkeen Irlannissa ja oli Australiassa viidentenä. Billboardilla kappale joutui tyytymään sijaan 74. Kokoelma-albumilla Every Breath You Take:The Singles kappaleesta kuullaan vaihtoehtoinen classic rock-mixaus. Sting ja Summers ovat nimenneet Message in a Bottlen suosikkikappaleekseen The Policen tuotannosta. Billboardin laatiman arvion mukaan kappaleessa on vastustamaton koukku. Ultimate Classic Rockin Mike Duquete on nimennyt Message in a Bottlen The Policen parhaaksi biisiksi. Cash Box vertasi kappaleen kitarakuviota Blue Öyster Cultin Don’t Fear the Reaperiin. Record Worldin kappaleesta laatimassa arviossa kehuttiin teräviä tempovaihdoksia, Andy Summersin tiukkaa leadkitarointia ja solisti/biisintekijä Stingin vakuuttavaa leadvokalisointia.

Sunnuntain extra:Yllättävän vakuuttava Pistols

Tämänvuotisen Ilosaarirockin old school-osastoa edusti vakuuttavasti Frank Carterin vokalisoima Sex Pistolsin lineup. Hänen varhaisempiin yhtyesiinsä ovat lukeutuneet Gallows, Pure Love sekä edelleen toimiva Frank Carter & The Rattlesnakes.  Sex Pistolsin kokoonpano on muilta osin alkuperäinen, eli mukana ovat kitaristi Steve Jones, rumpali Paul Cook sekä orginaalibasisti Glen Matlock. Setti käynnistyi vakuuttavasti Holidays in the Sunilla. Seventeen ja New York olivat laadukkaita välipaloja ennen seuraavaa settiin sisältynyttä klassikkokappaletta Pretty Vacant. Pistolsin ainoan alkuperäisenä toiminta-aikanaan julkaiseman pitkäsoiton Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols albumiraidoista seuraavana soitettu Bodies on ainoa, jonka studioversiolla kuultiin Sid Viciousin bassottelua. Paul Revere and the Raiders-cover I'm Not Your Stepping Stone oli eräs setin huippuhetkistä ja Liaria seurasivat varsin tuhdisti soitettu God Save the Queen sekä suorastaan erinomainen The Stooges-cover No Fun. No Feelings, setin loppuosan parhaimmistoon lukeutunut Problems, EMI ja Frank Sinatran levytyksenä erityisen tunnettu My Way kuultiin kaikki kelpo versioina, mutta setin päättänyt Anarchy in the UK oli ehdoton. Frank Carterille ei varmasti ole ollut helppoa täyttää John Lydonin jättämää paikkaa, mutta todennetun perusteella hän on tälle varsin laadukas korvaaja. Steve Jones, Paul Cook ja Glen Matlock olivat kaikki hyvässä soittovedossa;Matlockille No Funissa tarjoutui myös paikka lyhyelle bassosoololle. Mainiota, että Sex  Pistols feat. Frank Carter saatiin osaksi tämänvuotisen Ilosaarirockin päälavan antia. Yhtyeen keikka oli enemmän kuin tsekkaamisen arvoinen ja jossakin määrin se jopa ylitti odotukset.

Sex Pistols feat. Frank Carter Ilosaarirockin päälavalla 18. 7, klo 21-22.15. 

 

Lauantain pitkä:New York Dollsin kitaristi ja paljon muuta

5. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 23. huhtikuuta 1991 edesmennyt John Anthony Kenzale, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Johnny Thunders, oli yhdysvaltalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä. Hän nousi tunnettuuteen 1970-luvun alussa New York Dolls- yhtyeen jäsenenä. Myöhemmin Thunders perusti yhtyeen The Heartbreakers ja vaikutti lisäksi sooloartistina. Hänen molemmat vanhempansa olivat italialaista sukujuurta. Thundersin musiikillinen ura alkoi talvella 1967 The Reign-yhtyeen jäsenenä. Thundersin seuraava yhtye oli Johnny and the Jaywalkers, jossa hän soitti nimellä Johnny Volume. Marraskuussa 1969 Johnny meni kuuntelemaan Rolling Stonesin konsertin Madison Square Gardeniin tyttöystävänsä Janis Cafasson kanssa. Kaksikko nähdään Mayslesin veljesten ohjaamassa elokuvassa Gimme Shelter. New York Dollsin basisti Arthur "Killer" Kane kuvasi ensi kertaa kuulemaansa Thundersin kitarasoundia rikkaaksi, tukevaksi ja kauniiksi. Paul Nelsonin avustamana New York Dolls solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Thunders osallistui yhtyeen vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiden albumien New York Dolls ja Too Much Too Soon levytykseen. Myöhemmin Malcolm McLaren vaikutti Dollsien managerina usean kuukauden ajan ja yhtyeestä tuli prototyyppi Sex Pistolsille. Thunders ja rumpali Jerry Nolan jättivät yhtyeen vuonna 1975. Myöhemmin Thunders syytti Malcolm McLarenia yhtyeen hajoamisesta. Solisti David Johansen ja kitaristi Sylvain Sylvain jatkoivat Peter Jordanin, Tony Machinen ja Chris Robisonin kanssa New York Dollsin nimellä vuoden 1976 loppupuolelle saakka. Thunders perusti The Heartbreakersin Jerry Nolanin ja Television-yhtyeen basistin Richard Hellin kanssa. Aikaisemmin newyorkilaisessa punkyhtyeessä The Demonsissa  soittanut kitaristi Walter Lure täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hellin lähdettyä perustamaan Richard Hell & The Voivoidsia hänen paikkansa otti Billy Rath. Thundersin johtamana The Heartbreakers konsertoi ensiksi Yhdysvalloissa ja osallistui sen jälkeen Anarchy Tourille Britanniassa Sex Pistolsin, The Clashin ja The Damnedin kanssa. The Heartbreakers pysytteli Britanniassa vuoden 1977 ajan. Siellä yhtyeen suosio olikin selkeästi parempi kuin Yhdysvalloissa. Britanniassa The Heartbreakers solmi levytyssopimuksen Track Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeen ainoaksi jääneen albumin L.A.M.F. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka sen tuotantopuoli saikin osakseen kritiikkiä. Yhtyeen jäsenet olivat myös itse tyytymättömiä albuminsa tuotantoon ja niinpä kukin heistä miksasi sen uudelleen. Kilpailu johti ensiksi Nolanin eroamiseen The Heartbreakersistä marraskuussa 1977. Pian tämän jälkeen yhtye lopetti toimintansa kokonaan. Thunders pysytteli Lontoossa ja hänen ensimmäisen, vuonna 1978 ilmestyneen sooloalbuminsa So Alone nauhoituksiin osallistuivat Thin Lizzyn Phil Lynott, Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook sekä vierailijoina Chrissie Hynde, Steve Marriott, Walter Lure, Billy Rath ja Peter Perrett. Albumin cd-versiolle sisältyy lisäksi neljä bonuskappaletta, joiden joukossa ovat singlebiisi Dead Or Alive sekä cover Marc Bolanin varhaistuotantoon lukeutuvasta kappaleesta The Wizard. Pian tämän jälkeen Thunders palasi Yhdysvaltoihin soittaen Luren, Rathin ja joskus Nolanin kanssa Max's Kansas Cityssä New Yorkissa ja Lontoon Speakeasy Clubilla Jonesin, Cookin, basisti Henri Paulin ja Snatch-yhtyeessä vaikuttaneiden taustavokalistien Judy Nylonin ja Patti Paladinin kanssa. Loppuvuodesta 1979 Thunders muutti vaimonsa Julien kanssa Detroitiin ja alkoi esiintyä yhtyeen Gang War kanssa. Sen muihin jäseniin lukeutuivat John Morgan, Ron Cooke, Philippe Marcade sekä MC5:ssa kitaroinut Wayne Kramer. Yhtye nauhoitti useita demoja ja teki runsaasti livekeikkoja ennen toimintansa loppumista. Zodiac Records julkaisi vuonna 1987 yhtyeen demoista ep:n. Vuonna 1990 ilmestyi vielä Gang Warin nimikkoalbumi, joka oli kreditoitu Thundersille ja Kramerille. 1980-luvun alussa Thunders kasasi The Heartbreakersin uudelleen useille kiertueille. Vuonna 1984 ilmestyi albumi Live at the Lyceum. Mainittu konsertti myös kuvattiin ja julkaistiin VHS:nä ja myöhemmin dvd:nä nimellä Dead Or Alive. 1980-luvun aikana Thunders asui Pariisissa ja Tukholmassa vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Que Sera Sera koostui uusista, Thundersin tuonaikaisen yhtyeensä The Black Catsin kanssa nauhoittamista kappaleista. Patti Paladinin kanssa Thunders nauhoitti duettokappaleen Crawfish. Kolme vuotta myöhemmin kaksikolta ilmestyi täyspitkä duettoalbumi, covereista koostuva Copy Cats. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat esimerkiksi pianisti Bob Andrews sekä The Only Ones-yhtyeen Jon Perry. Elokuusta 1988 huhtikuuhun 1991 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka Thunders esiintyi yhtyeen The Oddballs kanssa. Sen muun lineupin muodostivat Jamie Heath (saksofoni), Alison Gordy (laulu), Chris Musto (rummut), Stevie Klasson (kitara) ja Jill Wisoff (basso). Huhti-toukokuuhun 1990 ajoittui akustinen kiertue Britanniassa ja Irlannissa Thundersin esiintyessä ajoittain The Golden Horde -yhtyeen Peterin, Samin ja Johnin kanssa. Saksalaisen punkyhtyeen Die Toten Hosenin kanssa Thunders levytti version Born to Losesta puolitoista vuorokautta ennen edesmenoaan. Thunders kuoli epäselviksi jääneissä olosuhteissa St. Peter -hotellissa, New Orleansissa 23. huhtikuuta 1991 38 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Black Sabbathin Master of Realityn upea balladikappale

Solitude on Black Sabbathin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen kolmannella ja elokuussa 1971 ilmestyneellä albumilla Master of Reality ja lisäksi singleformaatissa niin ikään Master of Realityn tuotantoon lukeutuvan Children of the Graven b-puolella. Lyriikaltaan Solitude kuvaa ihmissuhteen loppumista ja depressiota. Toisen lauluraidan efektiksi Ozzy Osbournen vokalisointia hidastettiin. Solitude tuo esiin kitaristi Tony Iommin musiikillista talenttia; mainitussa biisissä hän soittaa lisäksi huilua ja pianoa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brett Schewitz mainitsi Solituden olleen Black Sabbathin tuotannosta häntä eniten yllättänyt kappale ja Ozzy Osbournen vokalisoinnin kauneinta, mitä hän on koskaan kuullut. Loudwiren listatessa 79 parasta Ozzy Osbournen aikaista Black Sabbathin kappaletta Solitude nousi top 30:een saavuttaen sijan 29. Brittiläisen doom metal-yhtyeen Cathedralin Solitudesta työstämä cover ilmestyi vuonna 1994 julkaistulla tribuuttialbumilla Nativity in Black:A Tribute to Black Sabbath. Norjalaisyhtye Ulver versioi Solituden vuonna 2007 ilmestyneellä seitsemännellä albumillaan Shadows of the Sun ja ruotsalainen progemetallia edustava Opeth vuonna 2014 ilmestyneellä yhdennellätoista albumillaan Pale Communion.

Torstain terävä:Linda Ronstadtin popstandardeista koostuva menestysalbumi

Linda Ronstadt:What’s New

12. syyskuuta 1983 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt What’s New on popstandardeista koostuva Linda Ronstadtin albumi. Samalla se on ensimmäinen niistä kolmesta Ronstadtin 80-luvulla julkaisemasta pitkäsoitosta, jotka artisti nauhoitti tuottaja Nelson Riddlen kanssa. Kyseisen albumitrilogian kansitaiteesta vastasi John Kosh. Levy-yhtiö ja tuottaja Peter Asher olivat aluksi haluttomia työstämään mainitun albumin Ronstadtin kanssa, mutta lopulta artistin tahto voitti ja What’s New -pitkäsoitto esitteli swingiä aivan uudelle kuuntelijasukupolvelle. Albumille sisältyy esimerkiksi Frank Sinatran, Ella Fitzgeraldin, Tony Bennettin, Rosemary Clooneyn ja Peggy Leen originaalituotantoa edustavia kappaleita. Ronstadt kutsui kyseisiä biisejä taiteellisen ilmaisun pieniksi jalokiviksi. What’s Newlle kertyi Billboardin listalla 81 listaviikkoa. Sen paras sijoitus oli kolmantena viiden viikon ajan. What’s Newn nousun listakärkeen estivät Michael Jacksonin Thriller ja Lionel Richien Can’t Slow Down. Jazzlistalla What’s New saavutti toisen sijan. Yhdysvalloissa albumi myi triplaplatinaa, eli yli kolme miljoonaa kappaletta. What’s Newn maailmanlajuinen myynti on ylittänyt viiden miljoonan rajan. Albumin nimikappaleesta ja I’ve Got a Crush on Yousta muodostui hittejä Adult Contemporary -listoilla nimibiisin saavuttaessa Billboard Hot 100 -listalla lisäksi sijan 53. Kaikki What’s Newllä julkaistut kappaleet ovat lisäksi mukana Asylum Recordsin vuonna 1986 julkaisemalla kokoelma-albumilla Round Midnight. The New York Timesiin kirjoittaneen Stephen Holdenin mukaan What’s New ei ole rocksolistin ensimmäinen tribuutti popin kultaiselle ajalle, mutta se on laadukkain ja vakavin pyrkimys kunnostaa popin ideaa, johon Beatlemania ja rockalbumien massamarkkinointi teineille eivät 1960-luvun puolivälissä kyenneet. Yhdysvaltalaisia popstandardeja 1940- ja 50-luvulla esittäneiden artistien albumit olivat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään.

Keskiviikon klassikko:Suzanne Vegan viides albumi

Suzanne Vega:Nine Objects of Desire

Kymmenes syyskuuta 1996 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nine Objects of Desire on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Suzanne Vegan viides studioalbumi. Edeltäjänsä, vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton 99.9F tavoin Nine Objects of Desiren tuotannosta vastasi Vegan tuonaikainen aviomies Mitchell Froom, joka osallistui lisäksi kolmen pitkäsoiton kappaleen kirjoitustyöhön. Albumin nauhoitukset tapahtuivat The Magic Shopissa New Yorkissa. Nine Objects of Desire yhdistää edeltäjänsä tavoin kokeellista instrumentaatiota ja sovituksia Vegalle tunnusomaiseen soundiin. Jazzvaikutteet ovat läsnä etenkin kappaleissa Caramel ja Tombstone. Albumilla vieraileviin muusikoihin lukeutuvat kitaristi Thad Blake, rumpali Jerry Marotta sekä jäsenistöä Elvis Costellon taustayhtyeestä The Attractionsista. Billboardin listalla Nine Objects of Desire joutui tyytymään sijaan 92., mutta albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestynyt No Cheap Thrill nousi Britanniassa top 40:ään. Vega kuvasi albumin rytmiikkaa sensuelliksi ja musiikillisesti albumilla on kuultavissa bossa novan ja vaihtoehtorockin vaikutus. Vegan muihin albumeihin verrattaessa Nine Objects of Desiren lyriikoita voi pitää henkilökohtaisina ja henkilökuvauksen sijaan ne ovat saaneet voimakkaasti inspiraatiota artistin henkilökohtaisesta elämästä. Birth-day (Love Made Real) viittaa Vegan tyttären Rubyn syntymään. Caramel-kappaleeseen oli vaikuttanut bossa nova ja etenkin Astrud Gilberton tuotanto. Mainitun biisin lyriikkaa oli inspiroinut hiipuva ihastus ystävään ja sovituksessa pyrittiin Antonio Carlos Jobim -tyyppiseen tunnelmaan. Vega on maininnut kyseisen kappaleen olevan eräs niistä, joista hän tuntee eniten ylpeyttä.

Tiistain tukeva:Runsaasti hyödynnetty studiorumpali ja Derek and the Dominosin jäsen

14. heinäkuuta 1945 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2023 edesmennyt Jim Beck Gordon oli yhdysvaltalainen sessiorumpali, joka muistetaan lisäksi jäsenyydestään bluesrockin superyhtyeessä Derek and the Dominos.Gordon varttui Los Angelesin San Fernando Valleyssa ja kävi Grant High Schoolia. Gordonin ura ammattimuusikkona käynnistyi 17-vuotiaana hänen säestäessään The Everly Brothersia. Gordonista tuli varsin ahkerasti hyödynnetty studiorumpali ja hän osallistui esimerkiksi Beach Boysin vuonna 1966 ilmestyneen klassikkoalbumin Pet Sounds sekä kahta vuotta myöhemmin julkaistun The Byrdsin pitkäsoiton Notorious Byrd Brothers nauhoituksiin. Gordon matkusti kiireisimpinä aikoinaan päivittäin Las Vegasista Los Angelesiin tekemään kahdesta kolmeen nauhoitusta ja ehti vielä soittaa iltakeikan Caesars Palacessa. Vuosina 1969 ja 1970 Gordon soitti Delaney ja Bonnie Bramlettin kiertueilla muun muassa Eric Claptonin kanssa. Clapton muodosti Gordonin, basisti Carl Radlen ja kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kanssa yhtyeen Derek and the Dominos, jonka ensimmäinen studiotyöskentely oli vuonna 1970 ilmestynyt George Harrisonin tripla-albumi All Things Must Pass. Samaisena vuonna ilmestyi Derek and the Dominosin sittemmin klassikoksi kohonnut tupla-albumi Layla & Other Assorted Love Songs. Gordon osallistui Derekin kiertueisiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Hän sävelsi Layla-kappaleen pianocodan. Vuonna 1970 Gordon osallistui Joe Cockerin Mad Dogs and Englishmen-kiertueelle ja Dave Masonin albumin Alone Together äänityksiin. Seuraavana vuonna Gordon keikkaili Traffic-yhtyeen kanssa ja osallistui sen albumin Low Spark on High Heeled Boys nauhoituksiin. Samana vuonna ilmestyneellä Harry Nilssonin albumilla Nilsson Schmilsson Gordon soitti rumpusoolon kappaleessa Jump into Fire. Hip hop-artistit ovat sämplänneet ahkerasti Gordonin rumpubreikkiä Apache-kappaleen lp-versiosta. Gordon osallistui Frank Zappan vuonna 1974 ilmestyneen albumin Apostotrophe nauhoituksiin. Hän oli mukana Johnny Riversin albumilla Blue Suede Shoes sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä livelevyllä Last Boogie in Paris. Niin ikään vuonna 1974 Gordon oli mukana suurimmalla osalla Steely Danin albumin Pretzel Logic kappaleista singlebiisi Rikki Don’t Lose That Number mukaan lukien. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Gordon oli rumpalina The Byrdsin Chris Hillmanin luotsaamassa Souther-Hillman-Furay Bandissa. Alice Cooperin vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Alice Cooper Goes to Hell Gordonin soittoa kuullaan kolmessa kappaleessa. Myöhemmin Gordon kärsi mielenterveyden häiriöistä, murhasi äitinsä vuonna 1983 ja ja joutui vankilaan loppuiäkseen. Hän edesmeni 13. maaliskuuta 2023 77 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:The Byrdsin kakkosalbumin merkittävä singlekappale

Mr. Spaceman on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Byrdsin kappale, joka julkaistiin sen järjestyksessään kolmannella ja vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla Fifth Dimension. Kappale on lisäksi mainitun albumin kolmas singleformaatissa julkaistu. Se saavutti Billboardin listalla sijan 36., mutta jäi Britanniassa vaille listasijoitusta. Singlejulkaisun aikaan rockjournalistit kuvasivat kappaletta termillä spacerock, mutta sittemmin sillä on ryhdytty viittaamaan rockmusiikin tyylilajiin, jonka alkuperä on 1970-luvun progressiivisessa ja psykedeelisessä musiikissa. Jim McGuinnin kirjoittama Mr. Spaceman on albumin nimikappaleen ohella sen toinen science fiction-aiheinen biisi. Musiikillisesti kappaleen countrytausta yhdistyy psykedeliavaikutteisiin ja se on tulkittavissa edeltämään niitä countryelementtejä, joita The Byrds tutki vuonna 1968 ilmestyneellä albumillaan Sweetheart of the Rodeo. Kriitikot ovatkin kuvanneet Mr. Spacemania varhaisena esimerkkinä niin kutsutusta countryrock-tyylistä. Billboardin arviossa kehuttiin kappaleen lyriikkaa, Cash Box piti Mr. Spacemania hittipotentiaalisena ja Record World sievänä ja mukanalaulettavana. The Byrds esitti mainittua kappaletta 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa useissa tv-ohjelmissa, joista mainittakoon The Smothers Brothers Comedy Hour. Mr. Spaceman oli mukana yhtyeen keikkasetissä sen vuoteen 1973 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Tammikuussa 1989 The Byrdsin uudelleen kokoontunut lineup, jossa olivat mukana McGuinn, David Crosby ja Chris Hillman, esitti Mr. Spacemanin livenä. Originaalin julkaisunsa jälkeen kappale on påässyt mukaan useille The Byrdsin tuotannon kokoelma-albumeille. Mr. Spacemanista on levytetty useita covereita, joista tunnetuimmasta vastannee The Flying Burrito Brothers 1980-luvun puolivälissä ilmestyneellä livealbumillaan. Mr. Spaceman on mukana jukebox-musikaalissa Return to the Forbidden Planet.

Sunnuntain extra:Dion suurin singlemenestys Britanniassa

Rock ’n’ Roll Children on kuudes Ronnie James Dion luotsaaman Dio-yhtyeen tuotannosta poimittu single. Se on yhtyeen kolmannelta ja elokuussa 1985 ilmestyneeltä albumilta Sacred Heart ja saavutti sijan 26. sekä Billboardin Top Album Tracks-listalla että Britanniassa. Saarivaltakunnassa kyseessä on Dion menestyneimmäksi osoittautunut single. Rock N' Roll Childrenistä työstettiin musiikkivideo, jossa Ronnie James Dio nähdään taikurina, joka katsoo karkaavaa paria kristallipallonsa läpi. Tyttöystävänsä pettymykseksi poika oli jättänyt unelmansa rocktähteydestä vakaamman työn tieltä. Myrsky yllättää karkulaiset ja he etsivät suojaa läheisestä antiikkikaupasta. Sieltä heidät etäsiirretään mysteeriseen valtakuntaan. Siellä pari joutuu eroon toisistaan ja näkee menneisyyteensä liittyviä epäonnistumisia, kuten huonosti käyttäytyvän isän ja epäonnea koulussa. Pari kohtaa uudestaan ja jätettyään valtakunnan poika päättää vielä yrittää uudelleen unelmaansa rockmuusikkona. Video päättyy kohtaukseen, jossa Ronnie James Dio vaihtaa suljettu-kyltin avoinna-tekstin sisältävään. Mainittu ele on tulkittavissa Dion haluksi auttaa muita yksilöitä heidän ongelmissaan.

Lauantain pitkä:Martin Phillipsin johtama uusseelantilainen indierock-yhtye

The Chills on Uudesta Seelannista kotoisin oleva ja vuonna 1980 Dunedinissa perustettu rockyhtye. Sen johtohahmona toimi toinen heinäkuuta 1963 syntynyt ja 28. heinäkuuta 2024 edesmennyt kitaristi, solisti ja biisintekijä Martin Phillips. 1990-luvun puolivälin tienoilla yhtye toimi nimellä Martin Phillips and The Chills. The Chillsin albumeista yhtyeen kotimaassa top teniin kohosivat Submarine Bells (1990), Soft Bomb (1992), Snow Bound (2018) ja Scatterbrain (2021). The Chills saavutti kulttiyhtyeen aseman myös muualla maailmassa eräänä varhaisimmista niin kutsutun Dunedin-soundin edustajista. Top 20:een yhtyeen singleistä ovat noussseet vuonna 1984 ilmestyneet Pink Frost ja Doledrums, I Love My Leather Jacket (1986), Heavenly Pop Hit (1990) ja Male Monster from the ld (1992). Kun eräs Uuden Seelannin varhaisimmista punkyhtyeistä, eli Same lopetti toimintansa, sen kitaristi ja solisti Martin Phillips perusti uuden yhtyeen The Chillsin Dunedinissa vuoden 1980 aikana. The Same oli aloittanut toimintansa vuonna 1978 Phillipsin ollessa 15-vuotias. Hän oli ensiksi kitaristi, mutta siirtyi leadvokalistiksi. Muilta osin The Chillsin varhaisen kokoonpanon muodostivat Martinin sisko Rachel Phillips kosketinsoittajana, kitaristina oli The Clean-yhtyeen johtohahmona aikaisemmin vaikuttanut Peter Gutteridge, basistina Jane Dodd ja rumpalina Alan Haig. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Dunedinissa marraskuun puolivälissä 1980 Bored Gamesin lämmittelijänä. Gutteridge jätti yhtyeen jo mainitun keikan jälkeen ja kesäkuuhun 1981 mennessä myös Dodd ja Rachel Phillips olivat poistuneet yhtyeen lineupista. Martin Phillips vaikutti tässä vaiheessa kiertuekosketinsoittajana The Cleanille ja osallistui studiomuusikon ominaisuudessa myös yhtyeen esikoissinglen Tally Ho! levytykseen. Heinäkuuhun 1981 mennessä The Chillsin kokoonpanon olivat täydentäneet kosketinsoittaja Fraser Bads ja aikaisemmin Bored Gamesissä soittanut basisti Terry Moore. The Chillsin debyyttilevytyksenä olivat kolme biisiä, jotka Flying Nun Records julkaisi kesäkuussa 1982 ilmestyneellä 12-tuumaisella kokoelmalla Dunedin Double. Muut mainitun albumin yhtyeet, eli Sneaky Feelings, The Stones ja The Verlaines olivat niin ikään edustettuina kolmella kappaleella kukin. Kappaleestaan Caleidoscope World The Chills työsti lisäksi musiikivideon. Juuri ennen ep:n ilmestymistä Huigh liittyi The Verlainesiin ja hänen paikkansa The Chillsin rumpalina otti Martyn Bull. Battsin lähdettyä Rachel Phillips teki hetkeksi paluun yhtyeen riveihin juuri ennen kuin se teki The Cleanin kanssa kiertuen North Islandissa. Rachel ei tosin ollut mukana koko kiertueen ajan. Sen loppuosan yhtye soitti triona ja nauhoitti samaisella lineupilla myös vuosina 1982 ja 1984 ilmestyneet singlet Rolling Moon ja Pink Frost. Audio Culturen Andrew Schmidt kehui yhtyeen esikoissingleä. Lokakuun 1982 ja alkuvuoden 1984 välillä The Chillsin keikkailu oli vähäisempää Bullin sairastelun vuoksi. Peter Allison oli liittynyt mukaan kosketinsoittajaksi ja Phillips harjoitteli näihin aikoihin The Cleanin David Gilgourin kanssa yhtyeessä Time Flies, joka ei kuitenkaan koskaan keikkaillut. Kesäkuuhun 1983 mennessä Haig oli palannut yhtyeen rumpaliksi. Martyn Bull edesmeni leukemiaan 18. heinäkuuta 1983. The Chills siirtyi tauolle ja Phillips soitti soolokeikkoja vuoden 1983 loppuun saakka. Joulukuuussa 1983 kokoonpano Allison, Haig, Phillips ja basisti Martin Keane aloitti toimintansa nimellä A Wrinkle in Time. Nimeen The Chills palattiin pian seuraavan vuoden alussa. Yhtye osallistui Flying Nunin sponsoroimalle Looney-kiertueelle saman levy-yhtiön yhtyeisiin lukeutuneiden Children’s Hourin, The Expendablesin ja The DoubleHappysin kanssa. The Chills alkoi yleisön mielessä identifioitua Phillipsin taustayhtyeeksi; hän oli ainoa kaikissa yhtyeen lineupeissa vaikuttanut jäsen. Heinäkuussa 1984 ilmestynyt single Pink Frost saavutti top 20:en ja sitä seurasi samana vuonna ilmestynyt toinen single Doledrums sekä vuonna 1985 ilmestynyt ja kuudesta kappaleesta koostunut ep Lost. Loppuvuodesta 1985 The Chills konsertoi Lontoossa. Maaliskuussa 1986 ilmestynyt kokoelma-albumi Caleidoscope World kokosi yhteen yhtyeen varhaiset levytykset ja saavutti brittien indie-listalla kolmannen sijan. Lokakuuhun 1986 mennessä yhtyeen kokoonpano vaihtui Phillipsiä lukuun ottamatta. Rumpaliksi tuli The Verlainesin Caroline Easther, basistiksi Coconut Roughin Justin Harwood ja kosketinsoittajaksi Smart Russiansin Andrew Todd. Vuonna 1986 ilmestynyt single I Love My Leather Jacket saavutti brittien indie-listalla sijan 25. ja oli yhtyeen kotimaassa parhaimmillaan neljäntenä. Brittisuosionsa vakuuttamana yhtye siirtyi Lontooseen helmikuussa 1987 ja teki sen jälkeen viiden viikon kiertueen Euroopassa. Samaisena vuonna ilmestyi The Chillsin esikoisalbumi Brave Words, jolla yhtye teki yhteistyötä Red Krayolan Mark Thompsonin kanssa. Pitkäsoitto nousi yhtyeen kotimaassa top 30:een. The Chills promosi esikoisalbumiaan lähes koko vuoden Euroopassa ja heinäkuuhun ajoittui neljä konserttia New Yorkissa ja Bostonissa. Vuoden 1988 aikana yhtye teki täysmittaisen kiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1990 The Chills solmi Yhdysvalloissa maailmanlaajuisen levytyssopimuksen Warner Brosin alamerkin Slash Recordsin kanssa. Yhtyeen toinen studioalbumi, samaisena vuonna ilmestynyt Submarine Bells nousi kotimaassa listakärkeen ja siltä poimittu single Heavenly Pop Hit saavutti sijan 17. Billboardin Alternative Play-listalla. Kyseessä on yhtyeen ainoa listasijoitus Yhdysvalloissa. Vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Soft Bomb yhtyeen lineup oli jälleen muuttunut Phillipsiä lukuun ottamatta; mukana olivat Mauro Ruby rummuissa, Lisa Mednick koskettimissa ja Steven Schayer kitarassa. Albumi nousi Uudessa Seelannissa kolmanneksi ja siltä poimittu single The Male Monster from the ld kohosi top teniin. Soft Bombin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Phillips ilmoitti The Chillsin lopettaneen toimintansa ja liittyi Kilgourin seuraksi 1960-luvun covereita soittaneeseen yhtyeeseen The Pop Art Toasters, jonka nimikkoep ilmestyi vuonna 1994. Pian tämän jälkeen yhtye hajosi ja Phillips kasasi jälleen uuden The Chillsin kokoonpanon. Useita miehistövaihdoksia on pidetty yhtenä syynä The Chillsin heikohkolle kaupalliselle menestykselle. Vuonna 2016 esitettin Philipsin ja The Chillsin historiaa käsittelevä dokumentti The Curse of the Chills. Elo-syyskuussa 1995 yhtye nauhoitti Britanniassa neljättä albumiaan Sunburnt. Kaksi yhtyeen jäsenistä kieltäytyi saapumasta Britanniaan ja niinpä rummuista ja bassosta albumilla vastasivat Phillipsin hankkimat studiomuusikot Dave Mattacks (Fairport Convetion) ja Dave Gregory (XTC). Kosketinsoitinosuuksista vastasi albumin tuottaja Craig Leon. Albumi julkaistiin alkuvuodesta 1996 nimellä Martin Phillips and the Chills. The Chills hajosi jälleen Phillipsin liittyessä niin ikään Kilgourin yhtyeisiin lukeutuneeseen The Heavy Eightsiin. The Chillsin livekeikkoja varten Phillips hankki The Chillsiin uusia jäseniä ja keikkoja soitettiin vuodesta 1997 eteenpäin. Vuonna 1999 ilmestyi Phillipsin kotidemoista koostuva sooloalbumi Sketch Book.Volume One, jonka nauhoitukset oli tehty vuosien 1988 ja 1995 välillä. Vuonna 2000 ilmestynyt kolmen cd:n boxi Secret Box koostui The Chillsin livebiiseistä, demoista, radionauhoituksista ja harvinaisuuksista. Vuonna 2004 ilmestynyt ep Stand by oli ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt The Chillsin levyjulkaisu yhdeksään vuoteen. Toukokuussa 2010 The Chills soitti kaksi konserttia Australiassa. Kyseessä olivat yhtyeen ensimmäiset keikat Uuden Seelannin ulkopuolella sitten vuoden 1996. Toinen heinäkuuta 2013 Phillipsin 50-vuotispäivänä ilmestyi singleformaatissa uutta tuotantoa edustanut kappale Molten Gold b-puolellaan uudelleen nauhoitettu versio Pink Frostista. Lokakuussa 2015 ilmestynyt Silver Bullets oli The Chillsin ensimmäinen uutta tuotantoa edustava albumi 19 vuoteen. Helmikuussa 2017 yhtye julkaisi coverinsa David Bowien vuoden 1970 tuotantoa edustavasta kappaleesta Conversation Piece. 14. syyskuuta 2018 ilmestyi yhtyeen kuudes studioalbumi Snow Bound ja sen seuraaja Scatterbrain toukokuussa 2021. Phillips edesmeni 28. heinäkuuta 2024. Uusi albumi Springboard:Early Unrecorded Songs oli tuolloin työstövaiheessa ja se julkaistiin helmikuun vimeisenä 2025. The Chills on ollut useampien New Zealand TV:lle tuotettujen dokumenttien aiheena. Maaliskuussa 2019 valmistunut The Chills: The Triumph & Tragedy of Martin Phillipps tutki yhtyeen historiaa ja Phillipsin tuonaikaista taistelua hepatiittia vastaan. Julia Parnellin ja Rob Curryn tuottama dokumentti sai ensi-iltansa South by Southwestissä ennen kuin se nähtiin teattereissa Uudessa Seelannissa ja myöhemmin lisäksi Uuden Seelannin Prime TV:ssä.

Perjantain pohjat:Yksi Ac/Dc:n Highway to Hellin singlekappaleista

Girls Got Rhythm on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen heinäkuussa 1979 ilmestyneellä lopullisella läpimurtoalbumilla Highway to Hell ja samaisena vuonna lisäksi singleformaatissa. Vuonna 1979 Ac/Dc:ltä julkaistiin Briteissä lisäksi ep, jolle sisältyivät Girls Got Rhythmin lisäksi Highway to Hellin tuotantoon lukeutuva If You Want Blood (You’ve Got It) sekä liveversiot Let There Be Rock -albumin tuotantoon lukeutuvasta Hell Ain’t a Bad Place to Bestä ja Powerage-pitkäsoiton singlekappaleesta Rock N’ Roll Damnation.. Kyseessä ovat samat versiot, jotka sisältyvät vuoden 1978 livealbumille If You Want Blood You’ve Got It. Mainitun liven nimikappale ilmestyi sitä vastoin siis vasta Highway to Hellillä. Smash Hits laati Girls Got Rhythmistä tuoreeltaan hienoisesti penseän arvion. Kappaleen liveversio sisältyy albumille Let There Be Rock:The Movie, joka on kokonaisuudessaan mukana boxilla Bonfire. Girls Got Rhythmin musiikkivideo on puolestaan mukana Ac/Dc:n DVD:llä Family Jewels. Girls Got Rhythm on päässyt lisäksi mukaan vuonna 2006 valmistuneeseen toimintaelokuvaan DOA:Dead or Alive.

Torstain terävä:Rattin perustajajäsen, solisti ja biisintekijä ja paljon muuta

Kolmas heinäkuuta 1956 syntynyt Stephen Eric Pearcy on yhdysvaltalaismuusikko, joka  identifioituu ensisijaisesti glam metal-yhtye Rattin perustajajäseneksi, solistiksi ja biisintekijäksi. Hänen muita yhtyeitään ovat olleet Firedome, Crystal Pystal, Arcade, Vicious Delite ja Vertex. Lisäksi Pearcy on levyttänyt seitsemän sooloalbumia. Vuonna 1977 Percy perusti San Diegossa yhtyeen Mickey Ratt, jonka nimi lyheni Rattiksi vuoden 1981 aikana. Yhtye konsertoi The Troubadourin, The Roxyn ja The Whiskeyn kaltaisissa keikkapaikoissa ja saavutti kannatusta paikallistasolla. Vuonna 1983 Ratt julkaisi kuudesta kappaleesta koostuneen nimikkoep:nsä, joka myi 200 000 kappaletta. Vuonna 1984 Atlantic Records julkaisi Rattin esikoispitkäsoiton Out of the Cellar. Mainittu albumi tuli merkitsemään Rattille läpimurtoa ja se myi viisi miljoonaa kappaletta. Ratt soitti ZZ-Topin, Ozzy Osbournen ja Billy Squirern lämmittelijänä ja teki lisäksi kiertueita pääesiintyjän ominaisuudessa. Pearcy jätti Rattin vuonna 1992 neljän moninkertaisesti platinaa saavuttaneen ja kolmen kultalevyn jälkeen. Samaisena vuonna hän perusti Cinderellan rumpalina vaikuttaneen Fred Couryn kanssa yhtyeen Arcade. Vuosina 1993 ja 1994 yhtyeeltä ilmestyi kaksi albumia. Vuonna 1996 Percy teki musiikillista yhteistyötä industrial metal-yhtye Vertexin kanssa. Lisäksi siihen kuuluivat Megadeth-yhtyeen Al Pitrelli ja rumpali/elektroninen tuottaja Hiro Kuretani. Vuonna 1996 Percy osallistui Rattin reunioniin lineupin ollessa yhtyeen legendaarisin Robbin Crosbya ja Juan Croucieria lukuun ottamatta. Pearcy jätti Rattin toistamiseen vuonna 2000 taloudellisiin syihin vedoten. Hän liittyi yhtyeeseen jälleen vuonna 2006 ja poistui Rattin lineupista 24. huhtikuuta 2014. 29. marraskuuta 2016 Percy ja muut Rattin jäsenet ilmoittivat Back for More-kiertueestaan. Loppuvuodesta 2018 Rattin uusi lineup, jossa olivat mukana soolokitaristi Jordan Ziff ja yhtyeestä Black and Blue muistettu rumpali Pete Holmes, soitti nipun keikkoja. Rattin maailmankiertue alkoi seuraavan vuoden toukokuussa. Pearcyn oma indieyhtiö Top Fuel Records on julkaissut häneltä neljä sooloalbumia. Percyn tuoreimman ja marraskuussa 2018 ilmestyneen soooalbumin View to a Thrill julkaisijana oli Frontiers Music/Top Fuel Records ja sen kappaleet ovat Percyn sekä kitaristi Erik Forentinosin käsialaa. Vuonna 2024 Percy vieraili Michael Schenkerin albumilla My Years with UFO; jolla häntä kuultiin leadvokalistina kappaleessa Shoot Shoot.

Keskiviikon klassikko:Eräs The Bandin esikoisalbumin ydinkappaleista

Chest Fever on kanadalaisen The Band-yhtyeen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen heinäkuun ensimmäisenä 1968 ilmestyneellä esikoisalbumilla Music from the Big Pink. The Band-historioitsija Peter Vineyn mukaan yhtyeen tuotannosta useammille kokoelma- ja livealbumeille on päätynyt ainoastaan samaisen debyytin tuotantoon lukeutuva The Weight. Elokuuhun 1969 ajoittuneilla Woodstockin mammuttifestivaaleilla The Band esiintyi Ten Years Afterin ja Blood, Sweat and Tearsin välissä aloittaen settinsä juuri Chest Feverillä. Kappale on yleisesti kreditoitu pelkästään kitaristi Robbie Robertsonin nimiin, mutta rumpali Levon Helm on maininnut alun perin improvisoineensa kappaleen lyriikat kosketinsoittaja Richard Manuelin kanssa. Lyriikat kertovat miehestä, joka sekoaa rakastamansa naisen hylättyä hänet. Chest Feverin alkuun sijoittuu Garth Hudsonin soittama dramaattinen urkuintro. Livekontekstissa se venyi useiden minuuttien mittaiseksi improvisaatioksi, jossa hyödynnettiin useita musiikillisia tyylejä. Levon Helm piti Garth Hudsonin osuutta mainitussa kappaleessa selvästi aliarvostettuna ja -kreditoituna. Vuodesta 1970 lähtien Chest Feverin urkuintro listattiin omaksi kappaleekseen nimeltä Genetic Method ja se kreditoitiin pelkästään Garth Hudsonin nimiin. Sellaisenaan kappale on mukana esimerkiksi The Bandin vuoden 1972 livetuplalla Rock of Ages. Chest Fever säilyi The Bandin keikkaohjelmistossa vielä Richard Manuelin edesmenon jälkeen Levon Helmin leadvokalisoimana. Vineyn mukaan laadukkaimmat liveversiot Chest Feveristä sisältyvät albumille Live in Washington, joka on italialainen bootleg The Bandin konsertista ohjelmassa King Biscuit Flower Hour vuonna 1976 tai The Complete Last Waltzille. Chest Feveristä ovat levyttäneet coverinsa esimerkikisi Three Dog Night, Sugarloaf sekä John Mayer Battle Studies-kiertueellaan.

Tiistain tukeva:Innovatiivinen, psykedeelistä folkia edustanut brittiyhtye

Amazing Blondel oli brittiläinen akustinen psykedeelistä folkia edustanut yhtye, jonka muodostivat Eddie Baird, John Gladwin ja Terry Wincott. 1970-luvun alkupuolella yhtyeeltä ilmestyi Island Recordsin julkaisemina useampia albumeita. Amazing Blondel on joskus kategorioitu psykedeeliseksi folkiksi tai keskiaikaiseksi folkrockiksi, mutta yhtyeen musiikki oli enemmänkin renessanssiajan musiikin uudelleen luomista, sillä se pohjautui aikakauden instrumentteihin. 1960-luvulla kitaristi/solisit Gladwin ja Wilcott muodostivat yhtyeen The Dimples rumpali Stuart Smithin ja basisti Johnny Jacksonin kanssa. Yhtye solmi levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa ja julkaisi singlen Love of a Lifetime/My Heart is Tied to You. Single ei noussut listoille, mutta sen Gladwinin käsialaa ollut b-puoli muodostui myöhemmin suosituksi northern soul-diggareiden keskuudessa. The Dimplesin lopetettua toimintansa Gladwin ja Wilcott muodostivat sähköisen kovaäänisen yhtyeen Methuselah. Sen konsertteihin sisältyi myös hyvän vastaanoton saavuttanut akustinen numero, joka salli yhtyeen tuoda esiin vokalisointinsa ja instrumentaalityöskentelynsä oveluutta. Vuonna 1969 kaksikko jätti Methuselahin ja alkoi työskennellä oman akustisen tuotantonsa parissa. Aluksi se oli aikakaudelle tyypillisesti johdettu folkmusiikista. Kaksikon voi kuitenkin todeta luoneen oman musiikillisen idiominsa, johon vaikuttivat keskeisesti varhainen musiikillinen musiikkirevivalisti David Munrow ja Robin Hood-tv-sarjan Elton Hayesin käsialaa ollut keskiaikainen soundtrack. Yhtye sai nimensä Richard I:n hovissa vaikuttaneen muusikon ja säveltäjän Jean Blondel de Neslen mukaan. Legendan mukaan Richardin ollessa vangittuna Blondel matkusti halki Keski-Euroopan ja lauloi jokaisessa linnassa pyrkimyksenään löytää kuningas ja auttaa häntä pakenemaan. Mainittua nimeä oli yhtyeelle ehdottanut Eugene McCoy.Yhtyettä kehotettiin lisäämään nimeensä adjektiivi ja niinpä siitä tuli Amazing Blondel esikuvanaan Incredible String Band. Yhtyeen ensimmäinen ja sen nimeä kantanut albumi nauhoitettiin vuonna 1969 ja sen julkaisijana oli Bell Records. Musiikillisena johtajana oli sessiokitaristi Big Jim Sullivan. Yhtyeen kokoonpanon täydensi Eddie Baird, joka oli tuntenut muut yhtyeen jäsenet koulun kautta. 19. syyskuuta 1970 yhtye soitti ensimmäisillä Glastonburyn festivaaleilla. Brittibluesin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen jäsenet esittelivät Amazing Blondelin Island Recordsin Chris Blackwellille. Tämä kiinnitti yhtyeen Islandille ja Amazing Blondel levytti mainitulle levy-yhtiölle albumit Evensong, Fantasia Lindum ja England. Ne nauhoitettiin yhtiön Basing Street-studioilla Lontoossa, joka oli eräs aikakauden innovatiivisen brittiläisen musiikin kehdoista. Amazing Blondel keikkaili ahkerasti soittaen sekä omia konserttejaan että esimerkiksi Genesiksen, Procol Harumin ja Steeleye Spannin lämmittelijänä. Livekeikoillaan yhtye pyrki tekniseen tarkkuuteen hyödyntäen lähes 40:ää instrumenttia. Konflikti syntyi managerin halusta järjestää yhtyeelle entistä vaativampia kiertueaikatauluja ja bändin toiveesta käyttää enemmän aikaa kappaleiden kirjoittamiseen ja studiotyöskentelyyn. Seurauksena oli suurimman osan tuotannosta kirjoittaneen Gladwinin eroaminen yhtyeestä vuoden 1973 aikana. Jäljelle jäänyt kaksikko jatkoi toimintaansa duona ja julkaisi useita albumeita, joiden kappaleet olivat ensisijaisesti Bairdin käsialaa. Niistä ensimmäinen, Blondel, oli yhtyeen viimeinen Island Recordsille työstämä albumi. Uuden levytyssopimuksensa yhtye solmi Dick Jamesin DJM-yhtiön kanssa. Mainitulle yhtiölle bändi työsti albumit Mulgrave Street, Inspiration ja Bad Dreams. Yhtye modernisoi ja sähköisti soundiaan ja mainituilla albumeilla vierailivat esimerkiksi Stevie Winwood ja Paul Kossoff. Virheellisesti uskottiin yhtyeen lyhentäneen nimensä muotoon Blondel, sillä se oli bändin viimeisen Islandille työstämän albumin nimenä ja myös Mulgrave Streetin kannessa yhtyeen nimi nähtiin lyhennettynä. Viimeisimpänä 1970-luvun albumijulkaisunaan Amazing Blondel työsti livealbumin. 1970-luvun loppuun mennessä Baird ja Wincott lopettivat esiintymiset Amazing Blondelin nimellä. Gladwin otti nimen uudelleen käyttöön ja konsertoi yliopistoissa varhaisempien yhtyetovereidensa sekä Amazing Blondelissa sessiomuusikkoina vaikuttaneiden Adrian Hopkinsin ja Paul Empsonin kanssa. Mainittu kokoonpano konsertoi ensiksi nimellä John David Gladwin's Englishe Musicke. Originaali yhtye kokosi rivinsä vuonna 1997 ja työsti uuden albumin Restoration. Vuosien 1997 ja 2000 välillä yhtye konsertoi Euroopassa. Vuonna 2005 Baird soitti kaksi konserttia akustisen kitaristin ja laulaja/lauluntekijä Julie Ellisonin kanssa. Darryl Ebbatsonin kanssa Baird teki musiikillista yhteistyötä nimellä Ebbartson Baird. Vuosien 2003 ja 2024 välillä duolta ilmestyi neljä albumia. Niistä viimeisin, As Good as It Gets oli työstetty orkesterin kanssa ja se sisälsi uusioversioita joistakin yhtyeen varhaisemmista kappaleista.

Maanantain mainio:Huey Lewis and the Newsin viimeinen listaykkössingle

Jacob's Ladder on Bruce Hornsbyn ja hänen veljensä John Hornsbyn käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Huey Lewis and the News vuonna 1986 ilmestyneellä albumillaan Fore. Yhtyeen levytys nousi vuoden 1987 aikana yhdeksi viikoksi Billboardin singlelistan kärkeen. Jacob's Ladder on Huey Lewis and the Newsin kolmas ja samalla viimeiseksi jäänyt listaykkössingle. Kappale sijoittuu Birminghamiin, Alabamaan ja sen lyriikasta on löydettävissä myös raamatullista kuvastoa. Alun perin Jacob's Ladderia kaavailtiin Lewisin tuottamalle Hornsbyn albumille. Hornsby ei kuitenkaan pitänyt yhtyeensä kappaleesta soittamasta versiosta, mutta ehdotti, että Lewis levyttäisi sen samaan tyyliin omalle albumilleen. Jacob's Ladder oli kolmas Huey Lewis and the Newsin pitkäsoitolta Fore poimituista singleistä ja se tavoitti Billboardin listakärjen yhden viikon ajan maaliskuussa 1987. Kanadan Adult Contemporary -listalla Jacob's Ladder oli parhaimillaan toisena ja kohosi Billboardin Mainstream Rock -listalla kymmenenneksi. Billboardin Jacob's Ladderista laatiman arvion mukaan kappale oli oivaltava ja sen lyriikassa kamppailtiin henkisten asioiden parissa. Cash Boxin laatimassa arviossa kehutiin Jacob's Ladderin nousevaa kertosäettä ja voimakasta sovitusta. Kappaleesta työstetty musiikkivideo on kuvattu Huey Lewis and the Newsin soittaessa Oakland-Alameda County Coliseum Arenalla joulukuun viimeisenä päivänä 1986. Bruce Hornsby levytti Jacob's Ladderista oman versionsa vuonna 1988 ilmestyneelle albumilleen Scenes from the Southside. Hornsbyn keikkaohjelmistoon kappale oli päätynyt jo kahta vuotta aikaisemmin. Vuonna 2006 Hornsby levytti veljensä Johnin kanssa Jacob's Ladderista bluegrass- henkisen näkemyksen, joka julkaistiin albumilla Intersections (1985-2005).

Sunnuntain extra:Takuuvarma Kolmas Nainen

Suomirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuva Kolmas nainen soitti tämänkesäisen Ilovaari-festivaalin päälavalla takuuvarmaa työskentelyä edustaneen keikkansa. Setti käynnistyi tuoreempaan tuotantoon lukeutuvalla biisillä Hän on yhä hän, jota seurasivat 90-luvun alun klassikkokappaleisiin lukeutuvat Päivät kuluu hukkaan ja Bo Diddleytä kunnioittavalla kompilla etenevä Kartat mua. Äiti pojastaan pappia toivoi oli setin ensimmäinen klassikkohitti ja sitä seurasivat laadukkaat 90-luvun alun albumiraidat Uneni on vasta alussa ja Ote talonkirjasta. Suurhitti Tästä asti aikaa soitettiin jo seuraavaksi ja Me ollaan ne-albumin nimiraita osoittautui erääksi setin huippuhetkistä. Maailma on tyly huuliharppusooloineen ja jamitteluineen muistutti Kolmannen naisen rhythm and blues-taustasta ja niin ikään Hyvää ja kaunista-klassikkoalbumin tuotantoon lukeutuvan lauluntyngän Valehtelisin jos väittäisin Pauli Hanhiniemi vokalisoi osittain ranskaksi. Suolaisemmat veet edusti ainoana mutta sitäkin laadukkaampana poimintana yhtyeen tuoreinta pitkäsoittoa Linjassa. Oi suomen nuoria! ja Ooh Sammy! lukeutuvat vuonna 1994 ilmestyneen albumin Onnen oikotiellä hitteihin ja niiden välissä kuultiin edelleen runsaasta radiosoitosta nauttiva Lautalla vuoden 1991 albumilta Elämän tarkoitus. Setti päättyi Hyvää ja kaunista -pitkäsoiton klassiseen nimiraitaan. Hittien osuus konsertissa oli odotustenmukaisesti runsas, mutta yllättäen tuoreimmat biisit lukeutuivat liki pitäen setin parhaimmistoon. Kokonaisuutena kyseessä oli tasaisen laadukasta työskentelyä edustanut keikka eräältä suomirockin ikoneista ja erityiskiitokset totutun upeasti kitaroineelle Sakari Pesolalle.

Kolmas nainen Ilovaarissa kolmas heinäkuuta 2026.

Lauantain pitkä:Vuonna 1984 toimintansa aloittanut brittiläinen rockyhtye

All About Eve oli brittiläinen rockyhtye, jonka ytimen muodostivat solisti Julianne Reagan, kitaristi Tim Bricheno ja basisti Andy Cousin muiden yhtyeen jäsenten vaihtuessa yhtyeen toiminta-aikana. All About Even suurin singlemenestys oli vuonna 1988 ilmestynyt Martha's Harbour. Yhtyeen ensimmäinen aktiivikausi ajoittui vuosien 1984 ja 1993 välille ja jälkimmäinen vuosiin 1999-2004. Uransa aikana All About Eve saavutti neljä top 50:een noussutta albumia. Yhtye on tullut tunnetuksi harvinaislaatuisesta, folkrockvaikutteisesta goottirockistaan ja Reagan on 80-luvun loppupuolella tunnustettu erääksi tyylisuuntansa parhaista solisteista. Aikaisemmin journalistina toiminut Julianne Regan vaikutti basistina goottirockyhtye Gene Loves Jezebelin varhaisessa lineupissa ennen kuin hän lähti perustamaan Xmal Deutshland-yhtyeen Manuela Zwingmannin kanssa All About Eveä edeltänyttä yhtyettä The Swarm. All About Eve otti nimensä vuonna 1950 valmistuneesta ja Bette Davisin tähdittämästä samannimisestä elokuvasta. Reganin ja Zwingmannin lisäksi All About Even originaaliin kokoonpanoon kuuluivat aikaisemmin yhtyeessä Aemotti Crii kitaroinut Bricheno ja basisti Gus Ferguson. Yhtye julkaisi 80-luvun puolivälissä itsenäisellä levy-yhtiöllä singlen D for Desire ennen Zwingmannin ja Fergusonin lähtöä. Heistä jälkimmäinen saavutti myöhemmin suosiota yhtyeessä Test Department. Bricheno suositteli Cousinia Fergusonin tilalle ja mainittu trio-kokoonpano julkaisi rumpukoneella vahvistettuna singlet In the Clouds (1986) ja Flowers in Our Hair (1987) Singleistä kaksi ensin mainittua pohjautuivat osittain goottisoundiin, jota verrattiin Cocteau Twinsin ja Siouxcie and The Bansheesin musiikkiin. Reganin oltua taustavokalistina The Missionin albumilla God's Own Medicine All About Eve saavutti runsaammin huomiota ja yhtye kiinnitettiin Phonogramin jäseneksi. Samoihin aikoihin rumpali Marc Price täydensi All About Even kokoonpanon. Yhtyeen vuonna 1988 ilmestynyt ja nimeä kantava esikoisalbumi oli Paul Samwell-Smithin tuottama ja se sisältää Britanniassa listoille nousseet singlet In the Clouds, Wild-Hearted Woman, Every Angel, Martha's Harbour ja What Kind of Fool. Albumi saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja sen tekstit ammensivat hippi-ideoista, valkoisesta magiasta ja unenomaisista saduista. Albumin lempeä, folkrockista inspiraatiota ominut popsoundi voitti yhtyeelle monia diggareita, joita kutsuttiin lempinimeltään enkeleiksi. Media kutsui All About Even musiikkia joskus goottirockiksi. Yhtyeen kakkosalbumi Scarlet and Other Stories ilmestyi seuraaana vuonna ja myös se nousi Britannian albumilistalla top teniin. Vuonna 1990 Bricheno jätti yhtyeen liittyäkseen Vision Thing- albumin aikaiseen Sister of Mercyyn ja myöhemmin XC-NN:n ja Tin Stariin. Hänen paikkansa All About Evessä otti The Church-yhtyeen Marty Willson-Piper. Vuonna 1991 ilmestyneellä ja Britannian albumilistalla top 20:een nousseella albumilla Touched by Jesus kahdessa biisissä vieraili Pink Floydin Dave Gilmour. Yhtye vaihtoi levy-yhtiötä ja julkaisi seuraavana vuonna MCA:n kautta seuraavan albuminsa Ultraviolet, joka saavutti brittilistalla sijan 46. Yhtye alkoi työstää uutta materiaalia, mutta Reagan jätti pian kokoonpanon. Jäljelle jääneet jäsenet jatkoivat yhtyeen toimintaa muutaman kuukauden ajan, mutta alkuvuodesta 1993 All About Eve lopetti siltä erää toimintansa. Albumi, jota yhtyeen jäsenet olivat olleet työstämässä, julkaistiin nimellä Seeing Stars. Regan muodosti yhtyeen Mice, työskenteli Bernand Butlerin ja Jean-Marc Ledermanin kanssa, heistä jälkimmäisen kera projektissa Jules et Jim. Vuonna 1993 Cousin liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen Missioniin, keikkaili yhtyeen kanssa ahkerasti ja oli mukana sen albumeilla Neverland (1995) ja Blue (1996) kunnes yhtye jälleen lopetti toimintansa.

Vuonna 1999 Hassey kasasi Missionin uudellen. Vaikka basistina oli originaalijäsen Craig Adams Cousinin sijaan tätä pyydettiin ottamaan yhteyttä Reganiin, jotta hän kasaisi All About Even uudestaan ja yhtye soittaisi Missionin lämmittelijänä. Tarjous hyväksyttiiin ja yhtye kasattiin kokoonpanolla Regan, Cousin, Wilson-Piper sekä kitaristi/kosketinsoittaja Ric Carter, joka oli ollut mukana Missionissa Cousinin kanssa sekä rumpali Del Hood. Mainittu kokoonpano konsertoi vuosina 200-2001 ja julkaisi konserttitaltioinnin Live and Electric at the Union Chapel. Regan, Wilson-Piper ja Cousin konsertoivat lisäksi pääosin akustisena,triona, joka julkaisi livealbumit Fairy Light Nights ja Fairy Light Nights Volume 2 vuosina 2000 ja 2001. Vuonna 2002 Wilson Piper jätti yhtyeen keskittyäkseen muihin projekteihin ja hänen paikkansa otti uusi kitaristi Toni Haimi, joka oli aikaisemmin ollut mukana yhtyeessä Malluka ja sittemmin Sohodollsissa. Samana vuonna All About Eveltä ilmestyi livelevy ja dvd Cinemasonic, joka oli työstetty lineupilla Regan, Cousin, Haimi, Carter ja Hood. Lisäksi julkaistiin varhaisista nauhoituksista koostunut kokoelma-albumi Return to Eden, Vol 1:The Early Recordings. Vuonna 2002 Regan ja Cousin julkaisivat myös ensimmäiset studionauhoituksena vuosikymmeneen ep:llä Iceland. Kyseessä oli kokoelma talvi-aiheisia kappaleita ja niihin lukeutuivat uusioversio omaa tuotantoa edustavasta kappaleesta December sekä coverit Whamin Last Christmasista, Queenin A Winter's Talesta sekä Walking in the Airista. Originaali, vuonna 1989 ilmestynyt December-versio sisälsi kakkosbiisinään coverin Jethro Tullin kappaleesta The Witch's Promise. Carter ja Hood lähtivät ja Ben Savigearista tuli yhtyeen uusi rumpali. Kesällä 2004 julkaituaan ensin uuden singlen Let Me Go Home yli vuosikymmenen levytystauon jälkeen yhtye hajosi uudelleen. Reganin, Cousin, Haimin ja Savigearin muodostaman lineupin Britannian- kiertueen viimeinen konsertti oli 30. huhtikuuta 2004 Mean Fiddlerissä Lontoossa. Se myös kuvattiin ja kopioita oli saatavilla diggarinettisivuston kautta. Myöhemmin Regan työskenteli yhtyeessä The Eden Hou,se. Huhtikuussa 2009 hän antoi Facebook-sivullaan lausunnon, jonka mukaan All About Eve ei välttämättä enää jatkaisi toimintaansa. Maaliskuun alussa 2006 ilmestyi singleistä, keskeisistä albumiraidoista, aikaisemmin julkaisemattomista harvinaisuuksista sekä uudelleen nauhoitetuista kappaleista koostunut tuplacd Keepsakers. Sen mukana seurasi musiikkivideoita ja tv-esiintymisiä sisältänyt dvd. Kun Apollo 11:n laskeutumisesta kuuhun tuli 20. heinäkuuta 2019 kuluneeksi 50 vuotta Julianne Regan ja Tim Bricheno työstivät kappaleen ja videon Pale Blue Earth. 31. lokakuuta 2019 kaksikko julkaisi toisen biisin Sceale. Molemmat kappaleet ovat löydettävissä Youtubesta. Regan on työskennellyt myös projektissa The Dadaists, jonka julkaisemassa kappaleessa Searching for Sorrow häntä kuullaan leadvokalistina.