Sunnuntain extra:Scorpionsin toinen legendaarinen livetupla

Scorpions:World Wide Live

Scorpionsin vuonna 1984 ilmestyneestä studioalbumista Love at First Sting muodostui Still Loving You, Rock You Like a Hurricane ja Big City Nights-hitteinen suuri menestys. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehdyltä maailmankiertueelta nauhoitettiin tuplakonserttitaltiointi World Wide Live, joka saavutti Yhdysvalloissa triplaplatinaa ja menestyi erinomaisesti myös Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä. Kiertue huipentui esiintymiseen Rock in Rio -festivaaleilla Brasiliassa. Love at First Sting-kiertue säilyttää asemansa eräänä suurimmista ja suositummista hardrockin saralla työstetyistä. World Wide Live julkaistiin vuoden 1985 keväällä ja se sisältää nauhoituksia Pariisista, Colognesta, San Diegosta ja Los Angelesista. Kappalevalintojensa osalta tupla-albumi kattaa näytteitä vuosien 1979 ja 1984 väliltä, eli keskeistä tuotantoa albumeilta Lovedrive, Animal Magnetism, Blackout sekä Love at First Sting. Liven käynnistää studioversiotaan nopeampi ja uutta ilmettä tavoittanut näkemys Love at First Stingin kappaleesta Coming Home. Kyseisen version loppuun Matthias Jabs soitti erään kaikkien aikojen sooloistaan. Blackoutin rankkaa nimikkokappaletta tuplalivellä seuraa nyansikkaampaa tuotantoa Bad Boys Running Wildin, Loving You Sunday Morningin ja Make It Realin versioiden ansiosta. Balladikaunokkien Holiday ja Still Loving You välillä kuullaan tarttuva Big City Nights ja upea instrumentaali Coast to Coast. Tuplavinyylin jälkimmäinen levy käynnistyy  intensiivisellä näkemyksellä Rock You Like a Hurricanesta. Sitä seuraavat nopeampaan kastiin lukeutuvat Can't Live Without You, Another Piece of Meat sekä Dynamite. Balladimaisempaan tuotantoon lukeutuvasta No-One Like Yousta World Wide Livella kuullaan varsin onnistunut versio. Livelevyn tuotantopuoli on onnistunutta ja itse yhtye vedossa niin Klaus Meinen korkeiden lauluosuuksien, Rudolf Schenckerin upean riffittelyn kuin Matthias Jabsin soolotyöskentelyn osalta. Kokonaisuutena World Wide Live on eräs tyylisuuntansa laadukkaimmista konserttitaltioinneista, joka muistuttaa osaltaan  ajasta, jolloin hardrock oli huippusuosittu genre myös levymyynnin osalta tarkasteltuna.

Lauantain pitkä:Irlantilaisartistin toinen mestariteos

Van Morrison:Moondance

Helmikuun lopussa 1970 ilmestynyt Van Morrisonin toinen sooloalbumi Moondance on mitä onnistunein yhdistelmä jazzia, folkrockia, countrya, rhythm and bluesia ja yhdysvaltalaista soulia. Morrisonin soolouran avaus, vuonna 1968 ilmestynyt ja erinomaiset arviot saavuttanut pitkäsoitto Astral Weeks ei ollut osoittautunut vielä kaupallisessa mielessä menestyksekkääksi. Morrison tuotti Moondancen Lewis Merensteinin kanssa ja albumilla häntä säestivät uudet muusikot. Morrison oli säveltänyt Moondancen kappaleet akustisella kitaralla ja hän saapui studioon ilman valmiita sovituksia. Albumin riffit syntyivät spontaaneiden jamisessioiden tuloksena. Lyriikoidensa osalta muistorikas Moondance oli edeltäjäänsä valoisampi albumi. Eräs Moondance-albumin toistuvista teemoista on vesi ja erityisen voimakkaasti se on esillä albumin avausraidalla And It Stoned Me. Jazzahtavan nimikappaleen Moondance keskeisiä osatekijöitä ovat John Klinbergin kulkeva bassokuvio, Labesin pianosoinnut ja Morrisonin upea melodia. Tekstissään yleisesti romanssia ylistävä kappale nousi singlelistoille vasta seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen, eli vuonna 1977. Crazy Love sisältää Morrisonin Motown-tyyppisen laulusuorituksen, gospelhenkisiä taustavokalisteja ja instrumentaatiossaan kontrabasson. Rockhenkisempi Caravan tarjoaa kaksi improvisaatioon perustuvaa bridgeosuutta ja Moondancen ykköspuolen päättävä Into the Mystic palaa tekstissään Morrisonin nuoruuteen Belfastissa. Myös mainitussa kappaleessa veden teema on keskeinen. Albumin kakkospuolen avaava Come Running oli singleformaatissa top 40 -menestys. Countryhenkinen kappale sisältää Labesin boogie woogie -henkistä pianon soittoa sekä Gary Mallaberin intensiivistä rumputyöskentelyä. These Dreams of You muistuttaa tyylitajuisesti Morrisonin bluesjuurista slidekitaroinnissaan ja Morrisonin huuliharpismissaan. Rikkaita taustaharmonioita hyödyntävä Brand New Day on gospelhenkinen raita ja energinen Everyone on yleisesti oodi musiikin voimalle. Mainitussa barokkihenkisessä kappaleessa Colin Tiltonin huilutyöskentely muodostuu merkittäväksi. Moondancen päätöskappale Glad Tidings on instrumentaatioltaan rikas sisältäen saksofonia, kiehtovan bassolinjan, erinomaista rumpytyöskentelyä ja sähköistä jopa revittelyyn yltävää kitarointia. Muista Moondancen kappaleista poiketen Glad Tidingsin teksti viittaa suoraan vuoteen 1970 ja Morrisonin senhetkiseen elämään New Yorkissa. Moondance saavutti erinomaiset arviot heti ilmestyttyään ja albumi nousi top 40:ään Atlantin molemmin puolin. Vuosikymmenten myötä pitkäsoitto on myynyt kolminkertaisesti platinaa. Vielä vuoden 1970 kuluessa ehti ilmestyä Morrisonin kolmas sooloalbumi His Band and Steet Choir. Vaikka se ei kokonaisuutena laadullisesti yltänyt artistin kahden edellisen albumin tasolle, pitkäsoitolta löytyy muun muassa Morrisonin kaikkien aikojen suurin singlehitti Domino.

Perjantain pohjat:Eräs 90-luvun lopun suosituimmista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Garbage on Madisonissa, Visonsinissa vuonna 1993 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen muodostavat skotlantilainen muusikko ja leadvokalisti Shirley Manson sekä yhdysvaltalaismuusikot Duke Erikson, Steve Marker ja Butch Vig. Kaikki yhtyeen jäsenet osallistuvat biisinkirjoittamiseen ja tuotantotyöhön. Maailmanlaajuisesti Garbagen levyjä on myyty yli 17 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyt ja nimeä kantanut esikoispitkäsoitto saavutti ilmestyessään myönteiset arviot ja sitä on myyty neljä miljoonaa kappaletta. Garbagen debyytti nousi listakärkeen Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Australiassa. Albumin suurimpiin singlemenestyksiin lukeutuivat Stupid Girl ja Only Happy When It Rains. Vuonna 1998 ilmestynyttä Garbagen kakkosalbumia Version 2.0 työstettiin vuoden ajan. Siitä muodostui yhtyeen esikoisen veroinen menestys. Pitkäsoitto nousi Britanniassa listakärkeen ja saavutti kaksi Grammy-ehdokkuutta. Vuonna 1999 Garbage vastasi järjestyksessään 19:n James Bond-elokuvan The World Is Not Enough tunnussävelmästä, jonka tuotantotyöhön yhtye lisäksi osallistui. Syyskuussa 2001 ilmestynyt Garbagen kolmas albumi Beautiful Garbage saavutti kriitikoiden taholta positiivisen vastaanoton, mutta kaupallisesta aspektista tarkasteltuna mainittu pitkäsoitto ei ollut edeltäjiensä veroinen menestys. Garbagen neljännen albumin, vuonna 2005 ilmestyneen pitkäsoiton Bleed Like Me tuotantotyö oli vaikea, mutta ilmestyttyään albumi saavutti Billboardin listalla neljännen sijan. Garbage keskeytti Bleed Like Men tiimoilta tekemänsä kiertueen, mutta yhtyeen hiljaiselo katkesi vuonna 2007, jolloin se nauhoitti uusia kappaleita Greatest Hits-kokoelmaansa Absolute Garbage varten. Garbagen varsinainen reunion ajoittui vuoteen 2011. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi oman levy-yhtiönsä Stunvolumen kautta uuden albuminsa Not Your Kind of People positiivisten arvioiden kera. Garbagen kuudes albumi Strange Little Birds ilmestyi vuonna 2016.

Torstain terävä:Eräs southern rockin taitajan kovimmista

Molly Hatchet:Take No Prisoners

Lokakuussa 1981 ilmestynyt Take No Prisoners on yhdysvaltalaisen southern rockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Molly Hatchetin neljäs studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen toinen ja samalla viimeinen solisti Jimmy Farrarin kanssa työstetty pitkäsoitto ja samalla viimeinen albumi, jolla Molly Hatchetin originaali basisti Banner Thomas oli mukana. Hän jätti yhtyeen heti Take No Prisonersin julkaisun jälkeen. Take No Prisonersin kappaleet edustavat Molly Hachetin omaa tuotantoa Little Richard-klassikko Long Tall Sallystä työstettyä coveria lukuun ottamatta. Respect Me in the Morning on duetto Farrarin ja Mother's Finest -yhtyeen solistin Joyce "Baby Jean" Kennedyn välillä. Taustalaulajattarena Take No Prisonersilla vierailee näyttelijätär Katey Sagal. Vaikka Molly Hachetin edustaman genren suosio alkoi Take No Prisonersin ilmestymisen aikoihin olla laskusuunnassa, erityisesti Farrant osoitti mainitulla albumilla kehittyneensä solistina edelliseen Molly Hatchetin pitkäsoittoon Beatin' the Odds verrattuna. Siitä pätevinä näyttöinä ovat Lady Luckin, Powerplayn ja pitkäsoiton käynnistyvän Bloody Reunion-rypistyksen kaltaiset kappaleet. Varsinaisia kultahippuja Take No Prisonersilla edustavat silti Dead Giveaway ja Loss of Contol. Niiden perusteella Molly Hatchet oli tehnyt Take No Prisonersilla varsin vakuuttavan paluun. Itse asiassa albumin ainoa heikompi lenkki on turhan tuttu rockcover Long Tall Sally. Farrarin pesti Molly Hatchetissä jäi silti suhteellisen lyhyeksi, sillä jo yhtyeen seuraavalla albumilla, vuonna 1983 ilmestyneellä pitkäsoitolla Guts and Glory yhtyeen solistiksi oli palannut sen originaali vokalisti Danny Joe Brown.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

The Who:Meaty Beaty Big and Bouncy

Lokakuun lopussa 1971 Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa Deccan julkaisuna ilmestynyt Meaty Beaty Big and Bouncy on The Whon ensimmäinen kokoelma-albumi. Yhtyeen kotimaan albumilistalla se nousi parhaimmillaan yhdeksänneksi ja oli Billboardin vastaavalla kahta sijaa alempana. Britanniassa pitkäsoiton kappaleet oli Bors the Spideria ja I'm a Boyta lukuun ottamatta julkaistu kaikki singleformaatissa. A Legal Matter, Magic Bus ja The Seeker pois lukien kaikki mainitut singlebiisit olivat lisäksi nousseet kymmenen suosituimman joukkoon. Happy Jack, I Can See for Miles, Magic Bus ja Pinball Wizard olivat Yhdysvalloissa top 40-hittejä. John Entwistlen kirjoittama Boris the Spider on albumiraita The Whon vuonna 1966 ilmestyneeltä kakkospitkäsoitolta A Quck One ja I'm a Boysta kokoelmalla kuullaan pitempi ja hidastempoisempi näkemys, joka julkaistiin pari kuukautta kappaleen originaalin singleversion jälkeen. Meaty Beaty Big and Bouncyn kappalevalinnoista vastasi yhtyeen kitaristi ja musiikillinen primus motor Pete Townshend. Kokoelma-albumin nimi viittasi yhtyeen jäseniin; Meaty  solisti Roger Daltreyhin, Beaty luontevasti rumpali Keith Mooniin, Big basisti Entwistleen ja Bouncy kitaristi Townshendiin ja hänen lavahyppyihinsä. Albumin originaalipainoksella kappaleesta Magic Bus kuullaan pitempi, vaihtoehtoinen versio. Samainen versio julkaistiin vuonna 1988 ilmestyneellä The Who Collectionilla. Vuonna 2017 Polydor Records julkaisi Meaty Beaty Big and Bouncysta 180 gramman vinyyliversion, jolla kappaleista hyödynnettiin samoja miksauksia kuin vuonna 1971 ilmestyneellä originaalilla julkaisulla. Pitkäsoiton sisäkannen kuva on luoteis-Lontoossa sijaitsevasta Railway Hotelista.  The Who esiintyi siellä uransa alkuvaiheessa kerran viikossa kesäkuusta 1964 eteenpäin. Kyseisessä paikassa manageri Kit Lambert todensi omalta osaltaan yhtyeen debyyttikeikan ja Pete Townshend rikkoi vahingossa kitaransa. Suuri osa Meaty Beaty Big and Bouncylla julkaistusta kappaleista oli ilmestynyt aikaisemmin The Whon varsinaisilla pitkäsoitoilla. My Generationin nimiraidan lisäksi samaiselta yhtyeen esikoisalbumilta ovat The Kids Are Alright ja A Legal Matter, Boris the Spider on Quick Onelta ja Happy Jack on löydettävissä sen jenkkiversiolta. I Can See for Miles on The Who Sell Outin ja Pinball Wizard The Whon ensimmäisen rockoopperan, eli Tommyn materiaalia. Magic Bus ja Pictures of Lily oli julkaistu  aikaisemmin Yhdysvalloissa kokoelma-albumilla Magic Bus:The Who On Tour. Kriitikoiden keskuudessa Meaty Beaty Big and Bouncy saavutti jossakin määrin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisesti Dave Marsh oli pettynyt kokoelma-albumin melko ilmeisiin kappalevalintoihin, sillä The Whon ohjelmistosta olisi ollut poimittavissa singlejen b-puolia, demoja, liveversioita sekä aikaisemmin pelkästään Britanniassa ilmestyneitä tai jopa täysin ennen julkaisemattomia kappaleita.

Tiistain tukeva:Pistolsin originaalibasisti ja paljon muuta

27. elokuuta 1956 syntynyt Glen Matlock on brittiläinen basisti, joka identifioituu ensisijaisesti Sex Pistolsin originaalin kokoonpanon matalataajuusmieheksi. Never Mind The Bollocks, Here's The Sex Pistolsin 12 kappaleesta hän oli mukana kirjoittamassa kymmentä. Pistolsin levytyksistä Matlock ehti olla silti mukana ainoastaan Anarchy in the UK:lla. Jätettyään Pistolsin vuonna 1977 Matlock on vaikuttanut monissa muissa yhtyeissä ja julkaissut myös soolotuotantoaan. Sid Viciousin kuoleman jälkeen Matlock on osallistunut Pistolsin reunion-kiertueisiin vuosina 1996, 2002 ja 2003 sekä 2007-2008. Matlock kävi taidekoulua vuoteen 1974 asti. Hänet esiteltiin kitaristi Steve Jonesille ja rumpali Paul Cookille Matlockin työskennellessä Malcolm McLarenin vaateputiikissa. Matlock jätti Pistolsin helmikuussa 1977. Hänellä oli kahnauksia erityisesti solisti John Lydonin kanssa, tosin manageri Malcolm McLarenilla oli oma vaikutuksensa kaksikon huonoihin henkilökemioihin. Seuraavaksi Matlock perusti uutta aaltoa edustaneen yhtyeen The Rich Kids, jossa hän vaikutti itse basistina ja solistina, solistina, kitaristina ja kosketinsoittajana oli Midge Ure, kitaristina ja solistina Steve New ja rumpalina Rusty Egan. Yhtye julkaisi kolme singleä sekä yhden pitkäsoiton Ghosts of Princes in Towers, joka saavutti brittien albumilistalla sijan 51. Matlock ja New soittivat myöhemmin Viciousin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Vicious White Kids. The Rich Kidsin jälkeen Matlock perusti yhtyeen The Spectres Tom Robinson Bandin kitaristin Danny Kustowin ja Mick Hansonin kanssa. Vuonna 1982 oli vuorossa yhtye Hot Club kitaristi Steve Stevensonin ja solisti Steve Allenin kanssa. Matlock hoiti basistin tehtävät myös Iggy Popin albumilla Soldier sekä The Damnedin pitkäsoitolla Not of This Earth. Nimellä Rhode-Twinn Matlock ja Steve New soittivat Gary Twinnin vuonna 1990 ilmestyneellä singlellä Bike Boy. Twinn ja Matlock alkoivat kirjoittaa kappaleita ja myös levyttää niitä The Damnedin rumpalin Rat Scabiesin ja Generation X:n kitaristin Bob "Derwood" Andrewsin kanssa nimellä Dead Horse vuonna 1996. Yhtyeen suunnitelmissa oli kiertue Yhdysvalloissa, mutta Matlock teki paluun toimintansa uudelleen aloittaneeseen Pistolsiin. Häntä kuultiin basistina ja solistina myös yhtyeissä The Philistines ja The Flying Padovanis. Matlock oli myös jäsen punk- ja post punk-yhtyeiden jäsenistä koostuneessa yhtyeeessä Dead Men Walking. Siihen kuului lisäksi jäseniä esimerkiksi The Alarmista, Theatre of Hatesta ja  Spear of Destinystä. Nykyisin Matlock on Slinky Vagabondin jäsen Earl Slickin, Clem Burken ja Keanan Dufftyn tavoin. Yhtye soitti debyyttikeikkansa Joey Ramonen syntymäpäivän muistoksi toukokuussa 2007. Tammikuussa 2010 Matlock kasasi The Rich Kidsin uudelleen yhtä Newn hyväksi soitettua hyväntekeväisyyskonserttia varten. Mukana olivat originaalijäsenet Midge Ure ja Rusty Egan sekä The Clashin Mick Jones. Elokuussa 2010 Matlock soitti reunion-konsertin diggaamansa The Facesin kanssa lähellä Chichesteriä. Seuraavan vuoden huhtikuussa hän korvasi Manin Primal Screamissä soittaessaan hyväntekeväisyyskonsertin Lontoon Brixton Academyssä. Loppuvuodesta 2011 Matlock, Clem Burke, James Stevenson ja Gary Twinn muodostivat yhtyeen International Swingers. Se teki kiertueen Australiassa ja jatkoi ajoittaista keikkailuaan. Vuonna 2012 Matlock teki debyyttinsä näyttelijänä brittiläisessä draamaelokuvassa The Paddy Lincoln Gang. Siinä hän esitti draamadokumenttia The Facesin livekonsertissa.

Maanantain mainio:Brittiläisen hardrockin klassikon toinen sooloalbumi

Ken Hensley:Eager to Please

Eager to Please on vuonna 1975 ilmestynyt, Uriah Heep-yhtyeen johtohahmona olleen Ken Hensleyn toinen sooloalbumi. Hän työsti kakkossoolonsa eri taustamuusikoiden kanssa ilman muita Uriah Heepin jäseniä. Rytmiryhmän albumilla muodostivat rumpali Bugs Pemberton ja basisti Mark Clarke. Hensley vastasi albumilla itse vokalisoinnista, koskettimista, kitarasta ja syntetisaattorista. B. J. Cole soitti pedal steel-kitaraa kappaleessa Secret ja Ray Warleigh  saksofonia raidalla In the Morning, joka julkaistiin pitkäsoitolta myös singleformaatissa. Sen b-puolella ilmestyi varsinaisella albumilla julkaisematon jytäpala Who Will Sing To. Laadullisesti Eager to Please sijoittuu varsin lähelle Hensleyn esikoissooloa, kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyttä albumia Proud Words on a Dusty Shelf. Eager to Pleasella keskeisessä osassa on vahvojen melodioiden kannattelema balladituotanto. Sellaiseen lukeutuvat etenkin Through the Eyes of a Child, The House on the Hill ja todella upea Longer Shadows. How Shall I Know ja Secret lukeutuvat albumin suorastaan revittelevän nimikappaleen Eager to Pleasen tavoin kitaroiden voimakkaammin dominoimiin raitoihin. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Winter or Summer edustaa tyylitajuista jytänderiä, joka olisi sopinut jopa Hensleyn emoyhtyeen ohjelmistoon. Take and Take yhdistää kitaroiden voiman ja melodisuuden jopa hienoisia progevaikutteita hyödyntäen. Part Three on sovituksellisessa rikkaudessaan eräs albumin kiinnostavimmista raidoista. Pitkäsoiton ainoa coverkappale on progeyhtye Tempestin ohjelmistoon alun perin kuulunut ja Eager to Pleasen kappaleista luontevasti selkeimmin progressiivisempaa osastoa edustava Stargazer. 70-luvulla Ken Hensleyn voi todeta olleen varsin kovassa luomisvireessä, sillä ykkösluokan materiaalia jäi julkaistavaksi Uriah Heepin levyjen lisäksi myös hänen sooloalbumeillaan.

Sunnuntain extra:Kissin 70-luvun joutsenlaulu

Kiss:Dynasty

23. toukokuuta 1979 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Vini Poncian tuottama Dynasty on Kissin seitsemäs studioalbumi. Kyseessä on ensikerta, jolloin kaikki Kissin jäsenet eivät osallistuneet koko pitkäsoiton työstämiseen. Peter Crissin rummutusta kuullaan nimittäin ainoastaan raidalla Dirty Livin' Anton Figgin vastatessa muista rumpuosuuksista. Hän vaikutti rumpalina myös Dynastyn seuraajalla, vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Unmasked ja vasta mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella rumpaliksi oli vaihtunut Eric Carr.  Dynastyn kappaleet edustavat Kissin omaa tuotantoa Rolling Stones-lainaa 2, 000 Man lukuun ottamatta. Mainitussa kappaleessa solistina on Ace Frehley, joka vokalisoi Dynastylla myös omat sävellyksensä Hard Timesin ja Save Your Loven. Aikaisemmin hän oli ollut leadvokalistina ainoastaan Love Gunilla julkaistulla omalla sävellyksellään Shock Me. Singlelistalla yhdenneksitoista kohonneen I Was Made for Loving Youn lisäksi Paul Stanley on solistina kappaleissa Sure Know Something ja Magic Touch. Gene Simmonsin vokalisoimia raitoja edustavat X-Ray Eyes ja Charisma.  Albumia ja sitä seurannutta kiertuetta kutsuttiin Kissin paluuksi, sillä yhtyeen edellinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi Love Gun oli ilmestynyt lähes kaksi vuotta aikaisemmin. Vuoden 1978 syyskuussa kukin Kissin jäsenistä oli julkaissut oman sooloalbuminsa. Dynasty nousi Billboardin listalla yhdeksänneksi, saavutti platinalevyn ja siitä muodostui Kissin viimeinen kaupallisesti todella menestynyt albumi vuosiin. I Was Made for Loving You merkitsi yhtyeen yhteistyön alkua Desmond Childin kanssa. Hän tuli kirjoittamaan kappaleita Kissin 80-luvun albumeille Animalize, Asylum, Crazy Nights ja Hot in the Shade. Dynastyn tiimoilta tehty kiertue oli Kissin historian kallein ja kunnianhimoisin, mutta kaupallisessa mielessä sitä voi pitää jonkinasteisena epäonnistumisena. Siltä erää Kissin legendaarisen kvartettikokoonpanon viimeinen konsertti oli Ohion Toledo Urheilu-areenalla 16. joulukuuta 1979. Seuraavan kerran Stanley, Frehley, Simmons ja Criss nähtiin yhdessä stagella vasta vuoteen 1996 ajoittuneen Reunion-kiertueen myötä. Dynasty-kiertue oli Kissin osalta siinä mielessä harvinainen, että keikkaohjelmistossa oli yksi biisi kunkin yhtyeen jäsenen soololevyltä. Stanley esitti Move Onin, Frehley New York Grooven, Simmons Radioactiven ja Criss coverin Tossin' and Turnin'. Dynastyn kappaleista Dirty Livin' treenattiin, mutta se ei päätynyt mukaan keikkaohjelmistoon.

Lauantain pitkä:Brittiheavyn klassikon muusta tuotannosta eroava debyytti

Judas Priest:Rocka Rolla

Kuudes syyskuuta 1974 Gull Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rocka Rolla on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Judas Priestin esikoisalbumi. Kyseessä on ainoa yhtyeen pitkäsoitoista, jolla rumpalina kuullaan John Hinchiä. Albumin tuotannosta vastannut Rodger Bain oli tullut tunnetuksi yhteistyöstään Black Sabbathin kanssa tuotettuaan heavy metallin luojayhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa. Judas Priestin itsensä mukaan yhtyeen esikoisalbumi nauhoitettiin kokonaisuudessaan livenä studiossa. Tekniset ongelmat vaikuttivat albumin soundipuoleen. Kitaristi Glen Tipton oli liittynyt Priestiin vain hieman ennen Rocka Rollan levyttämistä ja niinpä hän osallistui albumin kappaleista ainoastaan kahden, eli nimiraidan ja Run of the Millin sävellystyöhön. Tiptonin käsialaa olleet kappaleet Tyrant, Epitaph ja Ripper tulivat Bainin hylkäämiksi, sillä hän ei kuullut niissä kaivattavaa hittipotentiaalia. Bain ei hyväksynyt myöskään konserttien vakionumeroihin lukeutunutta Whiskey Womania. Tiettyjen modifiointien, joihin Tipton osallistui, jälkeen kappaleesta kehittyi Victim of Changes. Kaikki mainitut kappaleet päätyivät lopulta Rocka Rollan seuraajalle, vuonna 1976 ilmestyneelle Priestin kakkosalbumille Sad Wings of Destiny. Kappaleet Winter, Deep Freeze ja Winter Retreat muodostavat kokonaisuuden. Ne on silti merkitty erillisiksi kappaleiksi ja myös kuullaan sellaisina albumin cd-versiolla. Kappaleessa Dying to Meet You kuullaan selkeä breikki ennen kuin nimetön kappale, joka tunnetaan usein nimellä Hero Hero, alkaa. On mahdollista, että levy-yhtiö halusi albumilla olevan ainoastaan kymmenen kappaletta. On niin ikään mahdollista, että Hero Hero on itse asiassa ainoastaan Dying to Meet Youn toinen osa, kuten kappaleen lyriikat oli painettu Priestin vuonna 1978 ilmestyneeseen Best of-kokoelmaan. Priestin edellinen johtohahmo Al Atkins oli osallistunut useiden albumin kappaleiden kirjoittamiseen. Ne olivat myös muutamina edellisinä vuosina kuuluneet Priestin keikkavakioihin Manchesterissa, missä yhtye oli saavuttanut kulttikannatusta. Kappale Caviar and Meths oli alun perin ollut 14-minuuttinen teos, mutta aikarajoitusten vuoksi Priest nauhoitti esikoisalbumilleen ainoastaan sen intron. Pitempi versio kappaleesta on julkaistu Atkinsin vuonna 1998 ilmestyneellä albumilla Victim of Changes. Vaikka kyseinen versio kappaleesta ei sekään ole täyspitkä, on sen kokonaiskesto silti reilut seitsemän minuuttia. Atkinsin albumi sisältää myös coverit kappaleista Winter ja Never Satisfied. Vuonna 1975 Judas Priest esiintyi Old Grey Whistle Testissä ja esitti ohjelmassa kappaleet Rocka Rolla ja Dreamer Deceiver. Kyseiset versiot pääsivät mukaan dvd:lle Electric Eye. Toisin kuin Priestin muu tuotanto, Rocka Rolla sisältää elementtejä bluesrockista. Mukana on myös progevivahteita, joita yhtye hyödynsi vuonna 1978 ilmestyneeseen albumiinsa Stained Class saakka. Kuitenkin jo Rocka Rollalla kuullaan tuplakitarointia ja albumin kappaleista Run of the Mill oli ensimmäinen Rob Halfordin äänialaa varten suunniteltu. Suurinta osaa Rocka Rollan kappaleista ei ole kuultu Judas Priestin seteissä 70-luvun lopun jälkeen. Halfordin soolobändi esitti tosin Never Satisfiedia vuonna 2003 ja samainen kappale palasi myös Priestin ohjelmistoon Epitaph-maailmankiertueella. Rocka Rollan tiimoilta Priest teki ensimmäisen kansanvälisen kiertueensa soittaen konsertteja Saksassa, Hollannissa, Norjassa ja Tanskassa. Rocka Rolla myi ainoastaan muutamia tuhansia kappaleita. Vaikka se saavutti vain kohtuulliset arvostelut, albumin mainittiin tuovan esiin Judas Priestin omintakeisuuden ja potentiaalin.

Perjantain pohjat:Ginger Bakerin johtama superyhtye

Ginger Baker's Airforce on rumpali Ginger Bakerin johtama musiikillisessa ilmaisussaan jazzia ja rockia yhdistävä superyhtye. Se aloitti toimintansa vuonna 1969 Blind Faithin lopetettua toimintansa. Bakerin lisäksi yhtyeen originaalin kokoonpanoon kuuluivat solisti/urkuri Stevie Winwood, basisti/viulisti Rick Grech, solisti Jeanette Jacobs, kitaristi/solisti Denny Laine, rumpalit Phil Seamen ja Alan White, tenorisaksofonistit/huilistit Chris Wood ja Harold McNair, alttosaksofonisti Graham Bond ja perkussionisti Remi Kabaka. Yhtyeen ensimmäisissä konserteissa Birmingham Town Hallissa vuonna 1969 ja Lontoon Royal Albert Hallissa seuraavana vuonna yhtyeen kokoonpanoon kuului lisäksi Eleanor Barooshian, joka oli Jacobsin tavoin kuulunut aikaisemmin yhtyeeseen The Cake. Ginger Baker's Airforcen nimikkoalbumi ja sen seuraaja Ginger Baker's Airforce 2 ilmestyivät molemmat vuoden 1970 aikana. Niiden julkaisun välillä yhtyeen kokoonpanossa tapahtui runsaasti muutoksia Graham Bondin säilyessä Bakerin aisaparina. 19. huhtikuuta 1970 Ginger Baker's Airforce soitti keikan Wembleyn stadionilla World Cup Rallyn avajaisissa. Se matkasi Lontoosta Meksiko Cityyn. Loppuvuodesta 2015 Baker ilmoitti konsertoivansa seuraavana vuonna Ginger Baker's Airforcen uuden kokoonpanon kanssa. Yhtye käyttäisi nimeä Ginger Baker's Airforce 3. Mukana olisi sekä uusia kykyjä että yhteistyötä vanhojen ystävien kanssa. Yhtye soitti Lontoossa 26. tammikuuta 2015. Bakerin terveydentilan vuoksi konsertin kokonaiskestoa lyhennettiin ja mainitun kokoonpanon tulevaisuus on epävarma.

Torstain terävä:Kolmen cd:n kokoelma brittirockin klassikolta

The Clash:Clash on Broadway

Marraskuussa 1991 Legacy Recordingsin julkaisemana ilmestynyt Clash on Broadway on kolmesta cd:stä ja 64 kappaleesta koostuva boxi mainitulta brittiläisen punkin ja myös yleisesti rockin keskeiseltä yhtyeeltä. Ajallisesti boxi kattaa vuodet 1977-1982 esikoissinglestä White Riot näytteisiin pitkäsoitolta Combat Rock. Kappaleet vuoden 1985 albumilta Cut the Crap, jolla The Clashin legendaarisesta kokoonpanosta olivat mukana enää solisti/rytmikitaristi Joe Strummer ja basisti Paul Simonon, on jätetty pois. Mukana on sitä vastoin myös viisi ennenjulkaisematonta kappaletta, joista kaksi edustaa varhaisia demoja ja kolme liveversioita. Jälkimmäisistä yksi oli tosin ilmestynyt aikaisemmin eräällä soundtrackillä. The Clashin 18 julkaistusta singlekappaleesta Clash on Broadwayllä on mukana 13. Pois jääneisiin sinkkuihin lukeutuvat vastoin yhtyeen tahtoa pikkulevynä julkaistu Remote Control, Hitville UK ja Know Your Rights. English Civil Warista ja I Fought the Lawsta mukana ovat liveversiot. Clash on Broadwayn ensimmäinen levy sisältää kokonaisuudessaan yhtyeen esikoisalbumin sekä varhaisia singlebiisejä mukaan lukien pitkä versio kappaleesta Capital Radio. Mukana ovat kaikki biisit The Clashin debyytin brittipainokselta mukaan lukien albumin jenkkiversiosta singlekappaleilla korvatut Deny, Protex Blue, Cheat ja 48 Hours. Toinen cd sisältää näytteitä pitkäsoitoilta Give 'em Enough Rope ja London Calling sekä Cost of Living -ep:ltä. Kolmas cd sisältää luontevasti näytteitä tripla-albumilta Sandinista! sekä legendaarisen kokoonpanon vimeiseltä pitkäsoitolta Combat Rock. Jälkimmäisiin sisältyy sekä editoituja että editoimattomia versioita.

Keskiviikon klassikko:Irlantilaisen hardrockin klassikon originaalin lineupin viimeinen

Thin Lizzy:Vagabonds of the Western World

Vuonna 1973 ilmestynyt Vagabonds of the Western World on Thin Lizzyn solisti/basisti/biisintekijä Phil Lynottista, kitaristi Eric Bellistä ja rumpali Brian Downeystä muodostuneen originaalitrion kolmas ja samalla viimeinen pitkäsoitto. Mainitulla albumilla yhtye yhdisti onnistuneesti vaikutteita perinnetietoisemmasta bluesrockista itse ensisijaisesti tuossa vaiheessa edustamaansa irlantilaiseen folkrockiin. Lynott ja Downey olivat tunteneet toisensa koulusta jo 60-luvun alussa ja vuoteen 1967 mennessä he soittivat Dublinista käsin vaikuttaneessa yhtyeessä The Black Eagles. Parin vuoden itsenäisten musiikillisten löytöretkien jälkeen kaksikko kasasi Thin Lizzyn Eric Bellin kanssa vuonna 1969.  70-luvun alkajaisiksi yhtye solmi levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa ja nauhoitti Lontoossa alkuvuodesta 1971 nimeään kantaneen esikoisalbuminsa.  Se ja seuraavana vuonna ilmestynyt Thin Lizzyn kakkosalbumi Shades of Blue Orphanage eivät menestyneet kaupallisesti vielä erityisen hyvin. Vuoden 1972 loppupuolella Lizzy sai yllätyshitin rocktulkinnallaan vanhasta irlantilaisesta kansanlaulusta Whiskey in the Jar. Sen menestyksen myötä yhtyeellä oli kolmatta albumiaan työstäessään runsaammin studioaikaa käytettävissään. Vagabonds of the Western World nauhoitettiin Lontoossa kesän 1973 aikana Lynottin ja Nick Tauberin tuottamana. Slidekitaraa hyödyntävä avauskappale Mama Nature Said sisältää lyriikassaan ympäristöön liittyvän kannanoton. Pitkä Hero and the Madman tarjoaa Bellin wah wah-kitarointia ja suorastaan räjähtävän kitaralopukkeen. Useasta erilaisesta osasta koostuva Slow Blues sisältää myös funkvaikutteita ja folkia/psykedeliistä rockia. Rocker on  pitkäsoiton kappaleista ainoana kreditoitu koko yhtyeen nimiin. Sen kolme viimeistä minuuttia tarjoavat melkoista kitaratulitusta. Nimikappale Vagabond of the Western World käynnistyy traditionaaliin irlantilaistyyliin sisältäen silti suorastaan dramaattisen säkeistön ja suoraviivaisemman kertosäkeen. Little Girl in Bloom alkaa seesteisesti, mutta sisältää kolmannesta minuutistaan eteenpäin kitaraharmonioita, joista oli myöhemmin muodostuva Thin Lizzyn suoranainen tavaramerkki. Gonna Creep Up on You on perinnetietoisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen rockraita ja pitkäsoiton päätöskappale, myös jousia hyödyntävä A Song for While I'm Away tyylitajuinen balladi, joka muistuttaa tyylillisesti 60-luvun popin parhaimmistoa. Kun Vagabonds of the Western World julkaistiin uudelleen cd-formaatissa, mukana oli neljä bonusraitaa. Whiskey in the Jarin lisäksi niitä edustivat raskaaseen bluesrockiin kallistuvat Broken Dreams ja Black Boys on the Corner sekä rockin lisäksi elementtejä reggaesta ja bossa novasta sisältänyt Randolph's Tango.

Tiistain tukeva:Grateful Dead-pariskunnan toinen puolisko

22. elokuuta 1947 syntynyt Donna Jean Thatcher Godchaux-MacKay on yhdysvaltalainen solisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Grateful Deadissa vuosien 1972 ja 1979 välillä. Florencessa, Alabamassa syntynyt Godchaux vaikutti aluksi taustavokalistina Muscle Shoalsissa, Alabamassa. Lopulta hänestä tuli Southern Comfort-nimisen yhtyeen solisti ja Godchauxin vokalisointia kuullaan ainakin kahdella ykköshitillä:Percy Sledgen vuonna 1966 ilmestyneellä When A Man Loves a Womanilla ja Elvis Presleyn kolme vuotta myöhemmin julkaistulla kappaleella Suspicious Minds. Godchaux on ollut solistina lisäksi esimerkiksi Boz Scaggsin, Duane Allmanin, Cherin, Joe Texin ja Neil Diamondin levytyksillä. Muutettuaan Kaliforniaan Donna tapasi toisen tulevan Grateful Deadin jäsenen Keith Godchauxin ja kaksikko avioitui vuonna 1970. Donna esitteli Keithin Jerry Garcialle tämän esiinnyttyä San Franciscon Keystone Kornerissa syyskuussa 1971. Tuolloin Donna Jean ei työskennellyt muusikkona, mutta hieman myöhemmin hän liittyi Grateful Deadin jäseneksi ja pysytteli yhtyeessä helmikuuhun 1979 saakka. Grateful Deadissä Donna Jean oli sekä leadvokalisti että taustalaulaja. Vuonna 1975 Godchauxin pariskunta julkaisi suurimmaksi osaksi omista sävellyksistään koostuvan albumin Keith & Donna, jonka työstämiseen myös Jerry Garcia osallistui. Vastaavasti Godchauxit esiintyivät osana Jerry Garcia Bandia. Vuonna 1974 syntyi Donnan ja Keithin poika Zion, joka vaikutti 2000-luvulla perustetussa duossa ZionBox. Grateful Deadin jälkeen pariskunta perusti Heart of Gold Bandin. Grateful Deadin jäsenten kanssa Donna esiintyi seuraavan kerran vasta Jerry Garcian kuoleman jälkeen. Donnan aviomiehen kuoltua vuonna 1980 hän avioitui The Fiddlewormsissa ja The Donna Jean Godchaux Bandissa soittaneen basistin David MacKayn kanssa. Donna palasi lapsuuden kotiinsa Florenceen ja alkoi tehdä äänityksiä Muscle Shoals Sound -studioilla. Vuonna 2009 Donna perusti uuden yhtyeen The Donna Jean Godchaux Band Jeff Mattsonin kanssa. Paluu musiikkiskeneen oli tapahtunut paria vuotta aikaisemmin Kettle Joe's Psychedelic Swamp Revue-yhtyeessä. Sen nimeksi vaihtui ensin Donna Jean & The Tricksters. Ajoittain Donna vierailee esimerkiksi Bob Weir&Rat Dogin, New Riders of the Purple Sagen ja Dead & Companyn keikoilla. Vuonna 1994 Donna Jean pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Grateful Deadin jäsenenä. Killenissä, Alabamassa asuva Godchaux on aktiivinen Muscle Shoalsin musiikkiskenessä myös silloin, kun hän ei konsertoi Donna Jean Godchaux Bandissa Jeff Mattsonin kanssa.

Maanantain mainio:Melrosen täystunti rockin riemua

Melrose potkaisi Rock in the City-festivaalin viimeisessä pysähdyspaikassa eli Joensuussa illan musiikillisen tarjonnan upeasti käyntiin tarkalleen tunnin mittaisella setillään. Rock N' Roll Cliche käynnisti keikan iskevästi ja sitä seurasivat upeasti svenganneet John Doe ja The Fabulous Thunderbirdsin repertuaarista poimittu I Believe I'm in Love With You. Nykyisin harvemmin soitettu, vuonna 1986 ilmestyneen Melrosen esikoisalbumin kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Lust at First Sight oli mainiota kuulla. Tear Stained Letter ja mainiosti rullaava, killerikertosäkeellä kuorrutettu The Chief jatkoivat keikkaa upeasti. Tramp hidasti tempoa silti intensiteettinsä erinomaisesti säilyttäen. Billy Ocean-cover Loverboy ja Melrosen oman tuotannon ytimeen lukeutuva It's in the Bag-albumin nimikappale lukeutuivat setin huippuhetkiin, samoin kuin Patti Smithin ohjelmistoa alun perin edustava ja versioinnissaan silkkaan revittelyyn  yltänyt Rock N' Roll Nigger. Bobby Peterson Quintetin Mama Get Your Hammer lukeutui varsin harvoin soitettuihin lainoihin ja Phillip Goodhand-Taitin Number One tutumpiin. Setin päätti itseoikeutetusti pitkä näkemys Rich Little Bitchistä.Todennetun perusteella Tokela, Roger ja Jami  ovat mitä mainioimmassa keikkakuosissa. Ensi kertaan.

Melrose Rock in the City-festivaalilla Joensuussa 16. elokuuta 2019.

Sunnuntain extra:Vanhaa ja uutta tyylikkäästi yhdistellyt United

Pelle Miljoona Unitedin Rock in the City-festivaalin Joensuun-keikka käynnistyi innostavasti, mutta samalla odotustenmukaisesti Eddie & The Hot Rodsin originaalituotantoa edustavalla Lähdetään kiitämään-coverilla, jota  harvinaisempana valintana seurasi  Problemsin Aurinko antaa iloa yhtyeen vuoden 1981 albumilta Yleisön pyynnöstä. Klassikkokimaraa Juokse villi lapsi, Lanka palaa ja Pelko ja viha väritettiin tuoreemmalla rockiskulla Viha ja legendaarista Gabrielia seurasi kaksi tuoreempaa varsin laadukasta kappalevalintaa, joita edustivat Pitkä marssi vapauteen ja Ajan halki kesäyön. 70-luvun lopun Tumppi ja Pelle-klassikoista Problemsin Mä haluun mennä ja Pelle Miljoona & 1980:n Nuoret sankarit tarjoiltiin varsin onnistuneina näkemyksinä. Vanhan klovnin kyyneleiden sisältyminen settiin oli varsin myönteinen seikka loppusetin painottuessa Moottoritien ja Viimeisen syksyn biisiaarteistoon. Ensin mainittua edusti Olen kaunis-rallin ja itseoikeutetun ja setin päättäneen nimikappaleen lisäksi viime aikoina hieman harvemmin soitettu Älä äiti itke. Soittoaikaa oli tasan tunti, joten encoreita ei kuultu. Koska kyseessä on todennäköisesti viimeinen todentamani Unitedin keikka, oli sen  tunnelma tavanomaista arvokkaampi. Hienot biisivalinnat ja onnistuneet versioinnit jälleen kerran. Kiitos United.

 Pelle Miljoona United Joensuussa Rock in the City -festivaalilla 16. 8. 2019.

Lauantain pitkä:80-luvun alun merkittävä yhdysvaltalainen uuden aallon edustaja

The Go Go's on Los Angelesissa vuonna 1978 perustettu, uutta aaltoa edustava yhtye. Se nousi kuuluisuuteen seuraavan vuosikymmenen alussa ja säilyy toistaiseksi ainoana Billboardin listakärkeen nousseena naisyhtyeenä, joka sekä itse kirjoitti kappaleensa että soitti itsenäisesti. Go Go'sin vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi Beauty and the Beat tunnustetaan uuden aallon kulmakiviin lukeutuvaksi. Se raivasi osaltaan tietä muille mainitun tyylisuunnan edustajille. Beauty and the Beat pysytteli Billboardin listakärjessä kuuden viikon ajan. Tuplaplatinaan yltäneellä kahden miljoonan kappaleen myynnillään Beauty and the Beat on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä esikoisalbumeista. Maailmanlaajuisesti The Go Go'sin albumeita on myyty yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Yhtye lopetti toimintansa 80-luvun puolivälissä, mutta se on jatkanut konsertointiaan ja tehnyt myös uusia levytyksiä. The Go Go'sin vuoden 2016 konsertteja mainostettiin yhtyeen jäähyväiskiertueena, mutta toistaiseksi viimeiset keikkansa yhtye teki Hollywood Bowlilla heinäkuussa 2018. 26. heinäkuuta 2018 ja kuudes tammikuuta 2019 välisenä aikana Hudson Theatressa pyöri musikaali Head Over Heels, jossa kuultiin myös The Go Go's:in musiikkia. Go Go's:in originaalikokoonpanon muodostivat solisti Belinda Carlisle, kitaristi Jane Wiedlin, basisti Margot Olavarria ja rumpali Elissa Bello. Los Angelesissa yhtye keikkaili The Masquessa ja Whiskey a Go Gossa ja San Franciscossa Mabuhay Gardensissa. Soolokitaristi/kosketinsoittaja Charlotte Caffey täydensi Go Go's:in kokoonpanon myöhemmin vuoden 1978 aikana ja seuraavan vuoden kesällä Gina Schock korvasi Bellon yhtyeen rumpalina. Mainittujen naisistonvaihdosten myötä yhtye alkoi tyylillisesti siirtyä kohti voimapopsoundia. Loppuvuodesta 1979 yhtye nauhoitti viidestä kappaleesta koostuneen demon Los Angelesin Gold Star -studioilla ja seuraavana vuonna The Go Go's soitti brittiläisen skayhtyeen Madnessin lämmittelijänä sekä Los Angelesissa että Britanniassa.Puolet Go Go'sin vuodesta 1980 kului brittikiertueella. Yhtye saavutti menestystä ja julkaisi Stiff Recordsin kautta demoversion kappaleestaan We Got the Beat. Joulukuussa 1980 Go Go's:in basistiksi vaihtui aikaisemmin muun muassa Girlschoolissa soittanut Kathy Valentine. Huhtikuussa 1981 The Go Go's solmi levytyssopimuksen I. R. S. Recordsin kanssa. Billboardin listamenestyksen lisäksi esikoisalbumi Beauty and The Beat oli menestys Kanadassa, missä se nousi listakakkoseksi ja oli Australiassa parhaimmillaan sijalla 27. Vuonna 2003 Beauty and the Beat saavutti sijan 413. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Our Lips Are Sealed ja We Got the Beatin uusi versio olivat albumin singlemenestyksiä. Beauty and The Beatia seurannut The Go Go's:in kakkosalbumi Vacation saavutti esikoista ristiriitaisemmat arvostelut, mutta myi Yhdysvalloissa kultalevyksi ja pitkäsoiton nimikappaleesta tuli top ten -menestys. Vuonna 1984 The Go Go's teki paluun Martin Rushentin tuottamalla albumilla Talk Show. Siltä poimitut singlet Head Over Heels ja Turn to You nousivat Yhdysvalloissa top 40:ään. Itse albumi saavutti myönteiset arvostelut, mutta myi edeltäjiään niukemmin. Loppuvuodesta 1984 yhtyeen basistiksi vaihtui aikaisemmin yhtyeessä Giant Sand soittanut Paula Jean Brown Caffeyn siirtyessä rytmikitaristiksi. Mainittu Go Go's:in kokoonpano teki debyyttikeikkansa vuoden 1985 Rock in Rio- festivaaleilla, mutta lopetti toimintansa samaisen vuoden toukokuussa. Vuonna 1990 Go Go's:in Caffeysta, Carlislesta, Schockista, Valentinesta ja Wiedlinistä koostunut kokoonpano teki paluun hyväntekeväisyyskonsertin myötä. Myöhemmin samana vuonna seurasi lisää esiintymisiä. Tuottaja David Z:n kanssa yhtye nauhoitti uuden version The Capitols-yhtyeen vuoden 1966 hitistä Cool Jerk Greatest Hits-kokoelmalleen. Vuonna 1994 yhtyeeltä ilmestyi kahden cd:n kokoelma Return to the Valley of the Go Go's, joka sisälsi myös kolme uutta kappaletta. Single The Whole World Lost Its Head saavutti sijan 21. Modern Rock Tracks -listalla ja Go Go's:in singleistä ainoana se nousi brittilistalla top 40:ään, missä kappale saavutti sijan  29. Go Go's konsertoi tuplakokoelmansa timoilta ja The Banglesin Vicki Peterson tuurasi raskaana ollut Caffeyta. Vuonna 2001 Go Go's:ilta julkaistiin uutta tuotantoa sisältävä albumi God Bless the Go Go's. Green Day-yhtyeen johtohahmo Billy Joe Armstrong oli mukana kirjoittamassa albumin ainoaa singlenä julkaistua kappaletta The Unforgiven. Se saavutti listasijoituksen 22. Itse pitkäsoitto saavutti kriitikoiden taholta hyvän vastaanoton ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 57. Vuoteen 2001 Go Go's:illa ajoittui myös esiintyminen Brian Wilson -tribuutissa Radio City Hallissa Billy Joelin, David Crosbyn ja Paul Simonin kaltaisten artistien kanssa. Vuoteen 2011 sijoittui The Go Go's:in Ladies Go Wild -kiertue, joka juhlisti Beauty and the Beat -albumin 30-vuotista olemassaoloa. Vuoden 2012 Yhdysvaltain-kiertueen loppuosassa Abby Travis tuurasi loukkaantunutta Valentinea. Kahdeksas maaliskuuta 2013 Valentinen ilmoitettiin jättäneen yhtyeen. Go Go's jatkoi keikkailuaan vuosina 2013 ja 2014 Travis basistinaan. Go Go's:in jäähyväiskiertue ajoittui vuoden 2016 elokuuhun. Vielä tammikuussa 2018 yhtye ilmoitti soittavansa heinäkuun alussa Hollywood Bowlilla kolme konserttia Los Angelesin filharmonisen orkesterin kanssa. Tammikuun viimeisenä 2018 Go Go's:in Valentinen sisältänyt kvintettikokoonpano soitti New Yorkin Bowery Ballroomissa. Samaisen vuoden helmikuussa ilmoitettiin Valentinen liittyneen yhtyeeseen uudelleen. Kesällä 2018 New Yorkin Hudson Theatressa sai ensi-iltansa Go Go's:iin liittyvä musikaali Head Over Heels. Vuonna 2020 Sundancen elokuvafestivaaleilla sai ensi-iltansa Allison Elwoodin ohjaama yhtyeestä kertova dokumenttielokuva. Heinäkuun viimeisenä 2020 Go Go's julkaisi ensimmäisen uutta tuotantoa edustavan kappaleensa 19 vuoteen ja se on myös elokuvassa kuultu Club Zero. Vuonna 2021 Go' Go's pääsi Rock and Roll Hall of Fameen lähes neljä vuosikymmentä Beauty and the Beatin ilmestymisen jälkeen.

Perjantain pohjat:Tuplakokoelma essentiaalia Purple-tuotantoa

Deep Purple:Mark I & II

Joulukuussa 1973 ilmestynyt Deep Purple Mark I & II on kyseisen brittiläisen hardrockin klassikkoyhtyeen ainoastaan Britanniassa julkaistu tuplakokoelma-albumi, joka sisältää nimensä mukaisesti  materiaalia yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä kokoonpanolta. Sen ykköslevy koostuu Mark I:n (Blackmore, Lord, Paice, Evans, Simper) ja kakkoskiekko luontevasti Mark II:n (Blackmore, Gillan, Glover, Lord, Paice) tuotannosta. Yhdysvalloissa menestynyt cover Joe Southin kappaleesta Hush potkaisee tuplakon iskevästi käyntiin. Onnistuneen esikoisalbumin Shades of Deep Purplen valinnat kohdistuvat myös muilta osin lainakappaleisiin, jotka ovat Beatlesin Help ja The Jimi Hendrix Experiencen levytyksenä tunnetuimmaksi muodostunut Hey Joe sekä raskaampaa musiikillista ilmaisua tarjoavaan oman tuotannon helmeen Mandrake Root.Kakkospitkäsoitolta The Book of Taliesyn mukana on ainoana näytteenä upean riffin varaan rakennettu Wring That Neck ja Purplen nimikkoalbumilta jopa kolme keskeistä omaa tuotantoa edustavaa raitaa; Why Didn't Rosemary, Emmaretta sekä Chasing Shadows. Mark II:n osalta singlebiisien osuus on kokoelmalla suhteellisen runsas; kattaukseen kuuluvat nimittäin Black Night, Strange Kind of Woman, Never Beforen b-puolella alun perin julkaistu sielukas blues When a Blind Man Cries, itseoikeutettu Smoke on the Water sekä editoitu versio Woman from Tokyosta. Deep Purple In Rockilta valinnat kohdistuvat keskeisiin albumiraitoihin Speed King ja Into the Fire ja Machine Headilta niin ikään essentiaaliin tuotantoon lukeutuvaan avausraitaan Highway Star. Mark I&II tarjoaa 16 edustavaa poimintaa brittihardrockin klassikon tuotannosta vuosien 1968 ja 1973 väliltä.

Torstain terävä:Suursuosikin kakkosalbumi

Dire Straits:Communique

Kesäkuun puolivälissä 1979 muualla Vertigo Recordsin ja Yhdysvalloissa Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Communique on Dire Straitsin toinen studioalbumi. Pitkäsoitolta singlenä julkaistu Lady Writer oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 45. ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa sen oli tyytyminen kuutta sijaa alemmaksi.  Albumin muista huippuhetkistä nostettakoon ensi alkuun esiin avauskappale One Upon a Time in the West ja lopussaan tempoaan kiristävä Where Do You Think You're Going. Communique-pitkäsoitto nousi listakärkeen Saksassa, Uudessa Seelannissa ja Ruotsissa. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan viidentenä ja Yhdysvalloissa yhdentenätoista. Siellä Communique saavutti kultaa, Britanniassa platinaa ja Ranskassa tuplaplatinaa. Communique nauhoitettiin marraskuun 28:n päivän ja joulukuun 12:n päivän välillä 1978 Nassaussa, Compass Point -studioilla. Miksaukset tapahtuivat seuraavan vuoden tammikuussa New Yorkissa. Communiquen tuotannosta vastasivat Muscle Shoals Sound Studion veteraanituottajat Barry Beckett ja Jerry Wexler. Saksassa Communique nousi ilmestyessään suoraan listakärkeen. Samanaikaisesti Dire Straitsin esikoisalbumi oli vielä listalla kolmantena. Maailmanlaajuisesti Communique on myynyt seitsemän miljoonaa kappaletta, josta reilut puolet Euroopassa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti kultaa vuonna 1979. Vuonna 1996 albumi julkaistiin muun Dire Straits-katalogin tavoin remasteroituna versiona Yhdysvaltoja lukuun ottamatta. Siellä uudelleenjulkaisu tapahtui 19. syyskuuta 2000. Grant Advertising UK:n käsialaa ollut albumin kansikuva voitti ilmestymisvuotenaan New Musical Expressin vuoden kansikuvan palkinnon.  Communique ei saavuttanut täysin kriitikoiden suosiota, vaan melko yleisen mielipiteen mukaan albumia pidettiin heikompana kopiona Dire Straitsin esikoispitkäsoitosta.

Keskiviikon klassikko:Popin kuningattaren 80-luvun lopun merkkialbumi

Madonna:Like a Prayer

21. maaliskuuta 1989 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Like a Prayer on Madonnan neljäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta Madonna työskenteli Stephen Brayn, Patrick Leonardin ja Princen kanssa. Madonna osallistui myös albumin kaikkien kappaleiden kirjoittamiseen ja tuotantoon. Tunnustuksellisena albumina pidetty Like a Prayer on omistettu Madonnan äidille, joka kuoli tämän ollessa nuori. Liveinstrumentaatiota hyödyntävällä albumilla kuullaan musiikillisesti vaikutteita tanssimusiikista, funkista, gospelista ja soulista. Ne yhdistyvät perinteisempään popilmaisuun. Katolista kasvatustaan Madonna tuo esiin erityisesti Like A Prayerin nimikappaleella, joka julkaistiin myös albumin ensimmäisenä singlenä. Äitinsä kuolemaa Madonna käsittelee kappaleessa Promise to Try, perheen keskeisyyttä raidalla Keep It Together ja isäsuhdettaan kappaleessa Oh Father. Singlekappaleista Express Yourself, josta työstetty musiikkivideo oli aikakautensa kallein, on omistettu Sly & The Family Stonelle. Like A Prayer oli arvostelumenestys, albumi  nousi listakärkeen monissa maissa ja mainitun pitkäsoiton todettiin olevan niin lähellä taidetta kuin popmusiikki suinkin pystyy yltämään.. Yhdysvalloissa Like A Prayer myi nelinkertaisesti platinaa. Sen nimikappaleesta muodostui Madonnan seitsemäs listaykköseksi noussut single Billboardin listalla. Pitkäsoitolta poimituista muista pikkulevyistä Express Yourself ja Cherish nousivat listakakkosiksi. Keep It Together kohosi top ten-hitiksi ja singleinä pitkäsoitolta julkaistiin myös Oh Father ja upean melodinen Dear Jessie. Maailmanlaajuisesti Like A Prayeriä on myyty yli 15 miljoonaa kappaletta. Albumin singlekappaleista julkaistuilla musiikkivideoilla Madonna lisäsi luovuuttaan ja hänestä tulikin formaatin eräänlainen johtohahmo. Like A Prayerin julkaisu edelsi Madonnan maailmankiertuetta Blonde Ambition Touria. Like a Prayerin ilmestymisen jälkeen monet julkaisut nimesivät Madonnan vuosikymmenen artistiksi.

Tiistain tukeva:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen paluualbumi

Black Crowes:Warpaint

Kolmas maaliskuuta 2008 Megaforcen/Silver Arrow Recordsin julkaisemana ilmestynyt Warpaint on merkittävän retrohenkisen rockyhtyeen The Black Crowesin seitsemäs studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto lähes seitsemään vuoteen. Warpaint on ensimmäinen Black Crowesin albumi yhtyeen uusille jäsenille Luther Dickinsonille ja Alan Mac Dougalille ja samalla yhtyeen ensimmäinen oman Silver Arrrow Records-yhtiönsä kautta julkaisema albumi. Vaikka Warpaintin edeltäjä, vuonna 2001 ilmestynyt albumi Lions myi suhteessa paremmin, Warpaint ensisijoitus listalla oli edeltäjäänsä 15 sijaa korkeammalla. Marc Fordin ja Eddie Harschin jätettyä The Black Crowesin syyskuussa 2006 yhtye kiinnitti Paul Staceyn soolokitaristiksi ja Rob Cloresin kosketinsoittajaksi. Adam Mac Dougall otti Cloresin paikan juuri ennen Warpaintin nauhoitusten käynnitymistä. Paul Stacey palasi tuottajaksi ja palkkasi Mississippi All Starsissa soittaneen Luther Dickinsonin kitaristiksi. Hänestä tuli Crowesin keikkakitaristi vasta Warpaintin julkaisun jälkeen ja Staceytä kuultiin kitaristina yhtyeen viimeisissä konserteissa vuonna 2007. Vaikka yhtye oli testannut uusia kappaleitaan jälleen toimintansa aloitettuaan vuonna 2005, mikään niistä ei päätynyt mukaan Warpaintille. Ainoastaan kappaleen Movin' on Down the Line intro oli soitettu keikkakontekstissa osana kappaleeseen Soul Singing sisältynyttä jamitteluosuutta. Solisti Chris Robinson kertoi Rolling Stonelle keikalla treenattujen kappaleiden poisjäämisen uudelta albumilta olleen tietoinen ratkaisu. Hänen kitaristiveljensä Rich Robinson kirjoitti musiikin ja lähetti sen Chrisille, joka lisäksi lyriikat ja kappaleiden melodiat. Heinäkuussa 2007 yhtye kerääntyi nauhoituksiin Allaire-studioille New Yorkin Catskill-vuorille. Etäisellä sijainnilla oli nauhoitusten kannalta myönteinen vaikutus. Chrisin mukaan yhtyeen ja musiikin dynamiikan ja niiden välisen tasapainon säilyttämiseksi kappaleet nauhoitettiin liki pitäen kokonaan livenä ainoastaan muutamia päällekkäisäänityksiä hyödyntäen. Evergreen taltioitiin ainoastaan yhdellä otolla ja Whoa Mule ulkotiloissa. Ilmapiirin ja yhtyeen lähestymistavan ansiosta nauhoitukset saatiin valmiksi kolmessa viikossa. Useat yhtyeen jäsenet ovat puhuneet myönteisesti Dickinsonin ja Mac Dougalin osuuksista. Warpaintin kuvalevynä julkaistun vinyyliversion bonuksena on seiskatuumainen single, joka sisältää kappaleet Here Comes Daylight ja Hole in Your Soul, joista jälkimmäinen on Joe South -cover. Black Crowesin virallisen arkistoverkkosivuston mukaan nauhoitettuihin kappaleisiin lukeutuivat lisäksi Movin' On, Ready for Rain, Natural Born Turn It On ja Share My Blanket.

Maanantain mainio:Merkittävä brittiläinen laulaja/lauluntekijä

12. elokuuta 1969 syntynyt Tanita Tikaram on brittiläinen pop-folklaulaja/lauluntekijä. Hän saavutti menestystä vuonna 1988 ilmestyneeltä esikoisalbumiltaan Ancient Heart poimituilla singleillä Twist in My Sobriety ja Good Tradition. Lauluäänensä lisäksi Tikaram on tullut tunnetuksi poeettisista ja jotakuinkin hämäristä lyriikoistaan. Hän syntyi Münsterissa, Saksassa. Isänsä armeijauran vuoksi Tanita muutti Basingstokeen, Englantiin vasta ollessaan teini-ikäinen. Tanita on näyttelijä Ramon Tikaramin pikkusisko. Tanita aloitti laulamisen clubeissa ollessaan vielä teini-ikäinen ja WEA Records kiinnostui hänestä. Rod Argentin ja Peter Hooken tuottama Tikaramin esikoisalbumi Ancient Heart ilmestyi syyskuussa 1988 artistin ollessa 19-vuotias. Siltä poimitut ja edellä mainitut singlet nousivat top teniin ympäri Eurooppaa ja Tikaramin esikoisalbumia myytiin maailmanlaajuisesti yli neljä miljoonaa kappaletta. Vuoden 1989 Brit Awardseissa Twist in My Sobriety oli ehdokkaana parhaaksi singleksi ja Tikaram parhaaksi naisartistiksi. Ancient Heartia seuranneet Tikaramin albumit Sweet Keeper (1990), Everybody's Angel (1991) ja Eleven Kinds of Loneliness (1992) eivät olleet artistin esikoispitkäsoiton veroisia menestyksiä. Niistä viimeksi mainittu oli ensimmäinen Tikaramin kokonaan itsenäisesti tuottama ja kyseinen albumi jäi vaille listamerkintää. Tikaram piti taukoa musiikkibisneksestä ja teki vuonna 1995 paluun albumilla Lovers in the City, joka saavutti hänen edellisiä albumeitaan parempia arvosteluja ja myös menestystä. Kyseessä oli silti artistin viimeinen WEA Recordsille työstämä albumi. Mainittu levy-yhtiö julkaisi Tikaramilta vuonna 1996 vielä Best of -kokoelman. Mother Recordsin artistina Tikaram julkaisi vuonna 1998 albumin Cappuccino Songs. Seuraavan kerran hänestä kuultiin musiikin saralla vasta vuonna 2005, jolloin ranskalainen levy-yhtiö julkaisi artistilta albumin Sentimental. Vuonna 2012 ilmestynyt Can't Go Back oli artistin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi seitsemään vuoteen. Vuodesta 2013 eteenpäin Tikaram on konsertoinut Britanniassa ja myös muualla Euroopassa. Tikaramin tuorein albumi on maaliskuussa 2016 ilmestynyt Closer to the People. Edellisen vuoden joulukuussa Tikaram oli julkaissut musiikkivideon kappaleesta Food on My Table. Mainittu kappale ei kuitenkaan ollut uuden albumin ensimmäinen single. Se oli nimittäin 22. tammikuuta 2016 julkaistu Glass Love Train. Syyskuussa 2019 Tikaramilta julkaistiin 12 kappaleesta ja kahdesta bonusbiisistä koostuva kokoelma-albumi To Drink the Rainbow (An Anthology 1988-2019).

Sunnuntain extra:Keskeisen southern rockin edustajan esikoisalbumi

The Outlaws:The Outlaws

Heinäkuussa 1975 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Outlaws on samannimisen, jo vuonna 1967 Tampassa, Floridassa perustetun southern rock -yhtyeen esikoisalbumi. Sen tunnetuimpaan antiin lukeutuvat pitkä kitarajamittelu, tyylisuuntansa parhaimmistoon yleisesti tunnustettu High Tides and Green Grass sekä singlemenestys There Goes Another Another Love Song. Virkaveljiensä The Allman Brothers Bandin ja Lynyrd Skynyrdin lisäksi The Outlawsin musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat Buffalo Springfieldin, The Byrdsin ja The Eaglesin kaltaiset country/folkrockyhtyeet. The Outlaws kehitti ainutlaatuisen sekä countryn, että hardrockin elementtejä hyödyntäneen soundinsa. Yhtyeen eräänlaisesta johtohahmosta käynyt Hughie Thomasson tuli tunnetuksi nopeasta countrytyylisestä soitostaan. The Outlaws hyödynsi voimakkaita lauluharmonioita ja yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa oli lisäksi vaikutteita blue grass-musiikista. Thomassonin lisäksi myös Billy Jones ja Henry Paul kirjoittivat kappaleita ja toimivat leadvokalisteina. The Outlawsin esikoisalbumilla Paulin käsialaa olevat ja myös hänen vokalisoimansa kappaleet Song in the Breeze, Stay with Me ja Knoxville Girl edustivat countryrocktyyliä Jonesin ja Thomassonin täydentäessä kokonaisuutta hardrockelementeillä ja tiukalla tuplakitaroinnilla. Southern rockia, countrya ja hardrockia yhdistellyt The Outlawsin esikoisalbumi saavutti kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton. Billboardin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 13. ollen The Outlawsin parhaiten menestynyt studioalbumi.

Lauantain pitkä:Merkittävä walesilaismuusikko

Toinen elokuuta 1948 syntynyt Andy Fairweather Low on Ystrad Mynachista, Walesista kotoisin oleva solisti, kitaristi, biisintekijä ja tuottaja. 60-luvun loppupuolella hän vaikutti popyhtye Amen Cornerin solistina ja on sittemmin luonut soolouran ja keikkaillut tiiviisti esimerkiksi Roger Watersin, Eric Claptonin sekä Bill Wymanin Rhythm Kingsin kanssa. Perustamansa Amen Cornerin riveissä Fairweather Low työsti kolme albumia ja saavutti vuonna 1969 ykköshitin kappaleella (If Paradise Is) Half as Nice. Amen Cornerin toiminta loppui vuonna 1970 Fairweather Lown perustaessa rumpali Dennis Byronin, urkuri Blue Veawerin, basisti Clive Taylorin ja kitaristi Neil Taylorin kanssa uuden yhtyeen Fair Weather. Se saavutti heinäkuussa 1970 singlelistalla kuudenneksi nousseen kappaleen Natural Sinner, mutta yhtyeen työstämät pitkäsoitot Beginning from End ja Let Your Mind Roll On eivät saavuttaneet listamerkintää. Vuotta myöhemmin Faiweather Low siirtyi sooloartiksi ja julkaisi vuoteen 1980 mennessä neljä albumia A&M Recordsilla ja Warner Brosilla. Singleinä menestyvät vuonna 1974 ilmestynyt Reggae Tune ja Wide Eyed and Legless nousi kuudennneksi joulun alla 1975. Budgie-yhtye coveroi Fairweather Lown vuonna 1974 ilmestyneeltä albumilta Spider Jiving löytyvän kappaleen I Ain't No Mountain seuraavana vuonna julkaistulle pitkäsoitolleen Bandolier. 70-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmmen alkupuolella Fairweather Lowta kuultiin taustalaulajana ja kitaristina useiden artistien, kuten Roy Woodin, Gerry Raffertyn sekä Richard ja Linda Thompsonin albumeilla. The Whon vuoden 1978 suurmenestyksellä Who Are You Fairweather Low oli taustavokalistina useilla raidoilla. The Whon vuonna 1982 ilmestyneellä joutsenlaulualbumilla It's Hard Fairweather Low oli rytmikitaristina kappaleessa It's Your Turn. Hän oli myös mukana Pete Townshendin vuonna 1993 ilmestyneellä sooloalbumilla Psychoderelict ja sitä seuranneella kiertueella. 90-luvun puolivälissä Fairweather Low oli rytmikitaristina Joe Satrianin nimikkoalbumilla. Roger Watersin kanssa Fairweather Low on tehnyt yhteistyötä hänen 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa kiertäneestä The Pros and Cons of Hitchhiking-kiertueestaan eteenpäin. Andy oli mukana Watersin albumeilla Radio KAOS (1987) ja Amused to Death (1992). Kitaristina ja basistina Fairweather Low vaikutti The Wallin Berliinin-esityksessä heinäkuussa 1990. Fairweather Low osallistui Watersin In the Flesh-maailmankiertueelle vuosien 1999 ja 2002 välillä sekä Dark Side of the Moon Live-maailmankiertueelle vuosina 2006-2007. Vuonna 1992 Fairweather Low aloitti yhteistyön Eric Claptonin kanssa ja oli mukana Unplugged-konserteissa ja Claptonin vuonna 1994 ilmestyneellä blueslevyllä From the Cradle. Andy otti myös osaa Linda Ronstadtin ja Emmylou Harrisin yhteiseen kiertueeseen. Joulukuussa 1991 Fairweather Low osallistui Eric Claptonin yhtyeen jäsenenä George Harrisonin Live in Japan-livealbumin äänityksiin. Vuonna 2002 Andya kuultiin myös soolokitaristina tribuuttikonsertissa Concert for George. Vuonna 2004 Fairweather Low osallistui 50 vuotiasta Fender Stratocasteria muistaneeseen Stratback-konserttiin. Vuonna 2002 Fairweather Low oli mukana Eric Claptonin livelevyllä One More Car One More Rider sekä John Lee Hookerille työstetyllä tribuuttialbumilla From Clarksdale to Heaven, jolla olivat lisäksi mukana Jeff Beck, Gary Brooker, Jack Bruce ja Peter Green.  Vuonna 2005 Fairweather Low konsertoi tiiviisti Bill Wymanin Rhythm Kingisin ja seuraavana vuonna Chris Barberin kanssa. Jälkimmäisen albumilla Can't Stop Now Fairweather Low esitti myös uusia sovituksia useista vanhoista biiseistään. Vuonna 2006 ilmestynyt Sweet Soulful Music oli Andyn ensimmäinen sooloalbumi 26 vuoteen. Sen kappaleesta Hymn for My Soul muodostui myös Joe Cockerin seuraavana vuonna julkaistun albumin nimikappale. Myös Cockerin vuosien 2007/2008 kiertue totteli samaa nimeä. Vuoden 2007 lopussa Fairweather Low teki oman kiertueensa esiintyen esimerkiksi Wavendonissa, Glasgowssa ja Lancashiressa. Toukokuussa 2008 Fairweather & The Lowriders teki kiertueen Britanniassa. Vuonna 2009 Andy soitti Eric Claptonin kanssa 11 konserttia Lontoon Royal Albert Hallissa. Uusia konsertteja oli vuorossa kahta vuotta myöhemmin ja vuonna 2011 ilmestyi myös The Gaddabouts-yhtyeen esikoisalbumi. Fairweather Lown lisäksi kyseisessä yhtyeessä vaikuttavat Edie Brickell, Steve Gadd ja Pino Palladino. Toinen pitkäsoitto Look Out Now oli vuorossa vuonna 2012. Vuonna 2011 Fairweather Low oli tastavokalistina Kate Bushin albumin 50 Words for Snow singleformaatissa julkaistussa kappaleessa Wild Man. Vuonna 2013 Fairweather Lown Lowriders-yhtye avasi konsertit Eric Claptonin Euroopan-kiertueella. Myöhemmin samaisena vuonna ilmestyi Fairweather Low & The Lowridersin albumi Zone-O-Tone. Huhtikuussa 2013 Fairweather Low oli mukana New Yorkissa Eric Claptonin kitarafestivaalilla Crossroads. Konsertista julkaistiin dvd ja siinä Andya kuullaan kahdessa kappaleessa. Samaisen vuoden marraskuussa Fairweather Low soitti Claptonin yhtyeessä kahdessa Sveitsissä pidetyssä konsertissa. Marraskuussa 2015 Fairweather Low vieraili Kevin Brownin albumilla Grit. Syyskuun 2021 ja huhtikuun 2022 välillä Andy Fairweather Low & The Low Riders teki intensiivisen, yli 50 konsertista koostuneen kiertueen Britanniassa nimellä On the Road Again. Rundin päätöskonsertti soitettiin Flowerpotissa, Derbyssä huhtikuun viimeisenä 2022.

Perjantain pohjat:Tuplakokoelma brittirockin klassikolta

Jethro Tull:Living in the Past

Multi-instrumentalisti Ian Andersonin luotsaama Jethro Tull on brittiläisen progen/folkrockin keskeisimpiä edustajia. Vuonna 1971 ilmestyneen tasokkaan konseptialbuminsa Aqualungin jatkoksi yhtye julkaisi ensisijaisesti Amerikan markkinoille suunnatun tuplakokoelman Living in the Past. Siksi käsittelyssä onkin tuplakon brittiversiosta kappalesisällöltään jossakin määrin eroava Yhdysvalloissa ilmestynyt painos. Vinyyliformaatissa neljästä levypuoliskosta yksi on taltioitu livenä, mutta ainoastaan kyseiset äänitykset Carnegie Hallista osoittautuvat hieman vähemmän kiinnostaviksi.
Tupla sisältää yhden raidan jokaiselta tuohon mennessä julkaistulta Jethro Tullin studioalbumilta. Debyytiltä This Was valinta kohdistuu A Song for Jeffreyhin, Stand Upilta on poimittu Bach-pastissi Bouree, Benefitiltä Alive and Well and Living in ja Aqualungilta Hymn 43. Harvinaiset single ja ep-raidat tarjoavat kuitenkin tupla-albumin sitä antia, jonka ansiosta  Living in the Pastista muodostuu erityisen onnistunut ja kiinnostava levykokonaisuus. Harvinaisiin helmiin lukeutuvat etenkin mainio Christmas Song, upeat Teacher ja Witch’s Promise, Martin Barren rankan kitaroinnin ansiosta silkkaan hardrockiin kallistuva Driving Song sekä niin ikään varsin raskas, aina top ten-hitiksi osoittautunut Sweet Dream. Tupla-albumin nimiraita Living in the Past oli niin ikään suuri menestys.
Living in the Past käy malliesimerkistä tyylitajuisesti kasatusta kokoelma-albumista. Originaalin vinyylin hienouksiin kuuluu lisäksi iso kirjanen. Living in the Pastin jälkeen Jethro Tull julkaisi ehkäpä kaikkein kunnianhimoisimmat 70-luvulla ilmestyneet työnsä, joihin lukeutuivat vuosina 1972 ja 1973 julkaistut albumit Thick As A Brick ja A Passion Play. Helpommin aukeaviin levykokonaisuuksiin siirryttiin jälleen vuonna 1974 julkaistulla pitkäsoitolla Warchild musiikillisen laadun silti lainkaan kärsimättä.

Torstain terävä:Small Facesin ainoa listaykkössingle

All Or Nothing on Steve Marriottin ja Ronnie Lanen yhtyeelleen Small Facesille kirjoittama kappale, joka julkaistiin singleformaatissa viides elokuuta 1966. Ainoana Small Facesin singleistä mainittu kappale nousi brittilistan kärkeen syyskuun puolivälissä samaisena vuonna. Alankomaissa All Or Nothing nousi kakkossijalle ja Irlannissa kolmanneksi. Kyseessä oli Small Facesin ainoa Irlannin tasavallassa listoille noussut pikkulevy, sillä sen edeltäjät; What'cha Gonna Do About It, Sha La La Lee ja Hey Girl olivat jääneet siellä vaille listamerkintää. Steven äidin Kay Marriottin mukaan All Or Nothing kertoo Steven erosta Sue Olliverista. Steven ensimmäinen vaimo Jenny Rulance kertoo Steven kirjoittaneen kappaleen Jennyn erosta Rod Stewartista. Steve Marriottin elämäkerran All Too Beautiful mukaan molemmat väittämät pitävät paikkansa. All Or Nothing nauhoitettiin Lontoossa Portland Placen IBC -studioilla. Small Facesin pitkäsoitoista kappale pääsi mukaan Deccan julkaisemalle kokoelma-albumille From the Beginning. Studioliveversio kappaleesta löytyy albumilta BBC Sessions ja Newcastlessa taltioitu livetulkinta Immediaten vuonna 1969 julkaisemalta tupla-albumilta The Autumn Stone. Marriottin menehdyttyä tulipalossa kotonaan 20. huhtikuuta 1991 All Or Nothing soitettiin myös hänen hautajaisissaan. Kappale pääsi mukaan Nigel Colen vuonna 2010 ohjaaman elokuvan Made in Dagenham soundtrackalbumille. All Or Nothing on myös vuonna 2012 valmistuneen BBC:n tv-sarjan The Syndicate tunnuskappale. Coverversiot All Or Nothingista ovat levyttäneet UFO vuoden 1976 albuminsa No Heavy Petting bonuskappaleeksi, punkyhtye X vuoden 1985 albumilleen Ain't Love Grand ja The Dogs D' Amour vuonna 1993 ilmestyneelle ep:lleen.

Keskiviikon klassikko:Brittiheavyn merkittävän edustajan legendaarisimman kauden viimeinen albumi

Iron Maiden:Seventh Son of a Seventh Son

11. huhtikuuta 1988 ilmestynyt Seventh Son of a Seventh Son on eräs Iron Maidenin diskografian suosituimmista albumeista. Monille se säilyy yhtyeen klassisimman kauden viimeisimpänä pitkäsoittona ja on samalla yhtyeen tuotannossa ensimmäinen albumi, joka sisältää progressiiviseen rockiin kallistuvia sovituksia ja hyödyntää instrumentaatiossaan kosketinsoittimia. Kyseessä on niin kutsuttu konseptialbumi, jonka lyriikat pohjautuvat onnistuneesti brittiläiseen folkloreen ja yliluonnolliseen mystiikkaan. Billboardin listalla albumi nousi top 20:een ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakärkeen ensimmäisenä yhtyeen pitkäsoitoista sitten vuonna 1982 ilmestyneen Maidenin lopullisen läpimurtolevyn The Number of the Beastin. Seventh Son of a Seventh Sonilta poimittiin myös neljä saarivaltakunnassa kymmenen suosituimman joukkoon noussutta pikkulevyä. Musiikilisesti albumilla erityisen merkittäväksi nousee kitaristi Adrian Smithin osuus. Sillä hyödynnetään perinteisiä progressiivisesta rockista tutuksi tulleita sovitusratkaisuja ja solisti Bruce Dickinsonilta kuullaan useita onnistuneita vokaalikoukkuja. Jo vuonna 1986 ilmestyneellä Maidenin pitkäsoitolla Somewhere in Time oli hyödynnetty kitarasyntikoita ja Seventh Son of a Seventh Sonilla niistä oli siirrytty täysiin syntetisaattoreihin. Albumin nimen basisti Steve Harris keksi luettuaan Orson Scott Cardin samannimisen fantasiaromaanin. Avauskappale Moonchild käynnistyy akustisvoittoisesti esimerkiksi Jethro Tullin hengessä, mutta kehittyy nopeasti raskaammaksi ja dynaamisemmaksi. Jo kyseisen kappaleen tekstissä numero seitsemän on keskeinen. Infinite Dreamsin ensimmäisessä säkeistössä kuullaan Harrisin funk-vaikutteista bassottelua, mutta kappale kehittyy raskaammaksi lähestyessään loppunsa klimaksiaan ja viimeistä säkeistöään. Can I Play with Madness eroaa tietynlaisessa helppoudessaan tyystin albumin muusta biisimateriaalista. Kappale julkaistiin pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä ja se saavutti brittilistalla parhaimmillaan kolmannen sijan. Vahva ja melodinen ja niin ikään singleformaatissa menestynyt The Evil That Men Do päättää Seventh Sonin ykköspuolen ja sisältää Adrian Smithin onnistuneen soolon. Kappaleen nimi on otettu Marc Antonyn Julius Caesarin salamurhaa seuranneesta puheesta. Nimikappale Seventh Son of a Seventh Son on kymmenminuuttinen progressiivinen teos ja sen pitkässä instrumentaaliosassa kuullaan Nicko McBrainin erinomaista hi-hat -työskentelyä ja kappale päättyy progessiiviseen jamitteluun esimerkiksi Genesiksen 15 vuotta aikaisemmin ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Selling England by the Pound löytyvän kappaleen The Cinema Show hengessä. The Prophecy käynnistyy kevyellä kitaroinnilla ja sisältää pitkän syntikkaosuuden ja klassishenkisen lopukkeen. The Clairvoyant alkaa Harrisin raa'alla bassottelulla ja kyseinen viihdyttävä rockkappale oli ensimmäinen Seventh Sonille kirjoitetuista valmistunut. Nopeatempoinen Only The Good Die Young päättää albumin voimakkaimmin 80-lukuhenkisesti ollen samalla sen vähiten progeorientoitunut kappale. Biisi päättyy Moonchildin intron toistoon ja samalla numeron seitsemän teema korostuu uudelleen. Seventh Son of a Seventh Sonin ilmestymisen jälkeen Maiden soitti Monsters of Rockin pääesiintyjänä 100 000:lle diggarilleen.

Tiistain tukeva:Ian Broudien johtama englantilaisyhtye

The Lightning Seeds on kitaristi, solisti ja tuottaja Ian Broudien vuonna 1994 Liverpoolissa perustama brittiläinen yhtye. Hänen varhaisempaan työsarkaansa lukeutuneita yhtyeitä olivat Big In Japan ja Original Mirrors. Aluksi The Lightning Seeds oli ainoastaan studiotyöskentelyyn keskittynyt Broudien sooloprojekti, joka laajeni kiertuebändiksi vuonna 1994 ilmestyneen kolmannen albuminsa Jollification jälkeen. The Lightning Seeds saavutti menestystä koko 90-luvun ajan. David Baddielin ja Frank Skinnerin kanssa yhteistyössä tehty single Three Lions nousi listakärkeen jopa kolmesti; vuosina 1996, 1998 ja 2018. 70-luvun postpunkia edustaneen yhtyeen Big In Japan jälkeen Ian Broudie muodosti uuteen aaltoon kategorioitavissa olevan duon Care vokalisti Paul Simpsonin kanssa. 80-luvun loppuun mennessä Broudie oli tullut tunnetummaksi tuottajan tehtävistään esimerkiksi Echo & The Bunnymenin kanssa kuin muusikkona. Vuonna 1989 Broudie aloitti nauhoitukset itsenäisesti nimellä The Lighting Seeds. Nimi on johdos väärin kuullusta lyriikasta Princen vuoden 1985 satoa olevasta kappalesta Raspberry Beret. Vuonna 1989 ilmestyneellä The Lightning Seedsin esikoisalbumilla Cloudcuckooland Broudie vastasi kaikista instrumenteista, lauluosuuksista ja myös albumin tuotannosta. The Lightning Seedsin esikoissingle, psykedeliahenkinen Pure nousi Britanniassa top 20:een ja oli myös Billboardin listalla top 40:ssä. Puren tavoin sitä seurannut single All I Want nousi Modern Rock Tracks -listalla kymmenen suosituimman joukkoon. Vuonna 1996 The Banglesin Susanna Hoffs versioi kyseisen kappaleen toiselle sooloalbumilleen. The Lightning Seedsin ensimmäisen albumin jälkeen Broudie palasi tuottajaksi, mutta jatkoi biisinkirjoitusta jälleen vuonna 1991. The Lightning Seedsissä Simon Rogersista tuli Broudien yhteistyökumppani tuotannon, sovitusten ja instrumentaation osalta. Rogers oli vastannut ohjelmoinnista Lightning Seedsin ensimmäisellä albumilla ja studiotyöskentelyn osalta hän on säilynyt Broudien kumppanina koko yhtyeen toiminta-ajan. Vuonna 1992 ilmestynyt kakkosalbumi Sense sisältää muun muassa Broudien pojalleen kirjoittaman ja singlelistalla sijan 28. tavoittaneen kappaleen The Life of Riley. Sen instrumentaaliversiosta tuli myöhemmin BBC:n television Goal of the Month- kilpailun tunnuskappale. Sense-albumilla Broudie aloitti laulunkirjoittamisen aikaisemmin The Specials-yhtyeessä vaikuttaneen Terry Hallin kanssa. Broudie kiinnitti The Lightning Seedsin Epic Recordsille ja alkoi suunnitella yhtyeen kiertuetta. Yhtyeen kolmas albumi Jollification oli saatu valmiiksi vuoden 1993 lopussa. Sen työstämiseen osallistuivat lisäksi Terry Hall, Alison Moyet ja Ian McNabb. Albumin tiimoilta tehty promokiertue alkoi elokuussa 1994. The Lightning Seedsin kokoonpano vaihteli Broudien ollessa ainoa pysyvä jäsen. Toinen albumilta poimittu single Change nousi brittilistalla sijalle 13., ja kiertue hyötyi mainitun pikkulevyn menestyksestä. Kappale pääsi myös mukaan elokuvan Clueless soundtrackille. Jollificationista muodostui menestys kriitikoiden keskuudessa ja myös albumilta poimitut singlet Lucky You, Marvellous ja Perfect saavuttivat mainittavaa huomiota. Tuolloin Pete Townshendin omistamissa Eel Pie -studioissa nauhoitettiin kappaleita Lightning Seedsin seuraavaa albumia Dizzy Heights varten. Sitä edeltänyt single Ready Or Not saavutti brittilistalla sijan 20. Vuonna 1996 The Football Assosiation pyysi Broudieta kirjoittamaan Euro '96 jalkapalloturnaukseen. Broudie suostui sillä ehdolla, että levytykseen ottaisivat osaa komedian esittäjät Frank Skinner ja David Baddiel, jotka olivat olleet tv-ohjelma Fantasy Football Leaguen juontajina. Lopputuloksena oli brittilistan kärkeen noussut ja Saksassa sijan 16. tavoittanut kappale Three Lions. Vuonna 1997 The Ligtning Seeds soitti pääesiintyjänä Liverpool Anfield-stadionilla järjestetyssä Hillsborough Justice -konsertissa. Näihin aikoihin The Lightning Seeds saavutti kolme singlemenestystä, joista The Turtlesin ohjelmistosta poimittu ja top 20:een noussut You Showed Me pääsi mukaan The Austin  Powersin soundtrackille. Seuraavaksi ilmestyi yhtyeen Greatest hits-kokoelma Like You Do, jota seurasi kiertue Britanniassa. Vuonna 1998 Broudie työsti Three Lionsista päivitetyn version Ranskan FIFA maailman cupille. Three Lions '98 nousi brittilistan kärkeen ja teki historiaa olemalla ensimmäinen kappale, joka nousi kahdesti ykköseksi toisistaan eroavilla lyriikoilla. Vuonna 1998 The Lightning Seeds esiintyi sekä Glastonbury festivaalin että Britanniassa järjestetyn V-festivaalin päälavalla. Vuonna 1999 ilmestynyt ja tanssimusiikkiorientoitunut albumi Tilt sisälsi yhteistyötä Stephen Stonesin kanssa. BBC Radio Onen dj Chris Moyles kohotti albumin singlekappaleen Life's Too Short yhtyeen parhaiden töiden joukkoon. Singlelistalla se saavutti sijan 27. Kesäkuussa 2006 ilmestyi kokoelma The Very Best of Lightning Seeds, jota seurannut Three Lionsin uudelleenjulkaisu nousi brittilistalla vieläkin yhdeksänneksi. Vuonna 2009 Sony Musicin julkaisemana ilmestyi albumi Four Winds, mutta sen tiimoilta ei tehty kiertuetta. Vuonna 2014 Broudien musiikillista uraa ja hänen kirjoittamiaan kappaleita juhlistettiin Liverpoolin filharmonisessa hallissa. Filharmonisen orkesterin ja Broudien itsensä lisäksi konsertissa esiintyivät esimerkiksi Terry Hall ja Echo & The Bunnymenin Ian McCulloch. 22. elokuuta 2014 The Lighning Seeds esiintyi kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa Liverpoolin Sefton parkissa 30 000 kuulijalle. Kyseisessä konsertissa ei kuitenkaan ollut erikoisvieraita. Joulukuussa 2016 The Lightning Seeds soitti Madnessin brittikiertueen lämmittelijänä. 13. heinäkuuta 2018 Three Lions julkaistiin kolmannen kerran juhlistamaan brittijoukkueen menestystä kyseisen vuoden FIFA maailman cupissa.

Maanantain mainio:Madonnan ensimmäinen brittiykkössingle

Into the Groove on Madonnan vuonna 1985 ilmestynyttä elokuvaansa Desperately Seeking Susan varten levyttämä kappale. Yhdysvaltojen ulkopuolella kappale julkaistiin Madonnan vuoden 1984 kakkosalbumin Like A Virginin toisella painoksella. 23. heinäkuuta 1985 Sire Records julkaisi Into the Grooven albumin neljäntenä singlenä. Alun perin Madonna kirjoitti kappaleen ystäväänsä Mark Kaminsia varten, mutta päätti kuitenkin levyttää biisin itse. Into the Grooven instrumentaatiossa hyödynnetään syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Kertosäkeessä Madonnan lauluääni on tuplattu ja bridgessä hän vokalisoi matalammassa reksterissä. Into the Groove saavutti musiikkikriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton ja kappale nousi listakärkeen Australiassa, Belgiassa, Irlannissa, Italiassa, Japanissa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa ja Espanjassa. Britanniassa Into the Groovesta tuli Madonnan ensimmäinen listaykköseksi noussut single kolmas elokuuta 1985. Yhdysvalloissa kappale oli saatavilla ainoastaan Angelin 12-tuumaisen version b-puolella ja näin ollen se ei voinut saavuttaa listasijoitusta Billboardilla. Into the Groovesta työstetty musiikkivideo koostuu Desperately Seeking Susan -elokuvasta napatuista clipeistä. Madonna on esittänyt kyseistä kappaletta suurella osalla konserttikiertueistaan. Viimeksi Into the Groove oli mukana Rebel Heart-kietueella vuosina 2015-2016. Kappaleesta on levytetty myös useita coverversioita, joista mainittakoon Dannii Minoguen näkemys. 80-luvun lopussa Billboard Magazine valitsi Into the Grooven vuosikymmenen tanssisingleksi. Vuonna 1987 Shep Bettibone miksasi kappaleen Madonnan remix-kokoelma-albumille You Can Dance. Kappaleen tekstin kohta "Only When I'm Dancing Can I Feel This Free" ilmaisee tanssilattian tuomaa vapautta ja "At Night I Lock the Door So No-One Else Can See" on lyriikan varsinainen koukku, joka on kohdistettu hieman ujommille tytöille. Madonnan vuoden 1985 Virgin Tourilla Into the Groove kuultiin kolmantena kappaleena. Vuoden 1987 Who's That Girl-maailmankiertueella kappale oli viimeisten joukossa ennen encoreita. Liveversiot Into the Groovesta on kuvattu Japanissa kesäkuussa ja Italiassa syyskuussa 1987. Kolme vuotta myöhemmin Blond Ambition -maailmankiertueella Into the Groove kuultiin jälleen ennen encoreita. Taltioidut liveversiot ovat Japanista huhtikuulta ja Ranskasta elokuulta 1990. Into the Groove oli jälleen mukana vuosien 2008-2009 Sticky & Sweet -kiertueella.

Sunnuntain extra:Elokuun alussa 1969 ilmestynyt Creedencen klassikkoalbumi

Creedence Clearwater Revival:Green River

Kolmas elokuuta 1969 Fantasy Recordsin julkaisemana ilmestynyt Green River on Creedence Clearwater Revivalin kolmas studioalbumi ja samalla yksi niistä kolmesta pitkäsoitosta, jotka yhtye ehti julkaista vuoden 1969 aikana. Yhtyeen kakkosalbumi Bayou Country oli ilmestynyt tammikuussa ja Green Riverin seuraaja Willy and the Poor Boys julkaistiin marraskuussa. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Green River saavutti sijan 95. Sen nimikappale, joka on John Fogertyn oma suosikki Creedencelle kirjoittamistaan kappaleista, sekä Bad Moon Rising lukeutuvat yhtyeen tunnetuimpien hittien joukkoon. Niistä molemmat nousivat singletilaston kakkossijalle. Diggareiden korkealle noteeraama Lodi saavutti sijan 52. ja rankka Commotion sijan 30. Bad Moon Rising yhdistää iloisen musiikillisen ilmaisunsa synkkään tekstiin. Kappaletta oli inspiroinut kohtaus vuonna 1941 valmistuneesta elokuvasta The Devil and Daniel Webster. Nimikappale Green River kertoo itse asiassa Kaliforniassa, lähellä Wintersiä sijainneesta Putah Creekistä. Commotionia on kuvattu metaforaksi siitä sosiaalisesta ja poliittisesta levottomuudesta, jota Yhdysvalloissa koettiin aikana, jolloin Fogerty kirjoitti mainitun kappaleen. Surullissävyinen Wrote a Song for Everyone ja revittelevä Tombstone Shadow lukeutuvat myös Green Riverin avaintuotantoon. Sinister Purpose rikastaa kokonaisuutta synkillä, jo edellisiltä albumeilta tutuiksi tulleilla gloomy-sävyillään. Näkemys Ray Charlesin Night Time is The Right Timesta jatkaa Creedencen R&B-covereiden sarjaa, jonka olivat aloittaneet Dale Hawkinsin Suzie Q yhtyeen debyytillä ja Little Richardin Good Golly Miss Molly Bayou Countrylla. Mainion bassolinjan sisältävä Cross-Tie Walker kertoo junaan hyppäävästä ja uuden elämän aloittavasta kaverista. Green Riverin nauhoitukset alkoivat maaliskuussa 1969  ja ne saatiin päätökseen samaisen  vuoden kesäkuussa. Varsinaisia äänityksiä olivat edeltäneet kolmen koeluontoisen instrumentaalikappaleen nauhoitukset Wally Heider -studioilla. Niistä Broken Spoke Shuffle ja Glory Be pääsivät mukaan vuonna 2008 ilmestyneelle Green Riverin remasteroidulle cd-versiolle. Green River saavutti myönteiset arvostelut ja esimerkiksi Rolling Stonen mukaan Creedence työsti vitaalisinta Amerikan rockia sitten The Bandin Music from the Big Pink -debyytin.

Lauantain pitkä:Keskeisesti trashmetallin kehitykseen vaikuttanut albumi

Metallica:Kill 'em All

25. heinäkuuta 1983 Megaforce Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kill 'em All on Metallican esikoisalbumi. Kyseistä pitkäsoittoa on yleisesti pidetty käänteentekevänä trash metallin kehitykselle sen  yhdistäessä brittiheavyn riffejä hardcorepunkin tempoihin. Metallican esikoisalbumi erosi aikakautensa valtavirran rockista sekä musiikillisen ilmaisunsa että tekstiensä osalta. Ne inspiroivat useita muita yhtyeitä samantyyppiseen musiikilliseen ja tekstilliseen ilmaisuun. Kill 'em All nousi Billboardin listalla sijalle 155. Metallican kolmannen albumin Master of Puppets saavuttaman suosion vanavedessä. Elektran Metallican debyytistä vuonna 1988 julkaisema uusintapainos saavutti sijan 120. Kill 'em All on vastaanottanut myönteisiä arvosteluja sekä ilmestymisaikanaan että myöhemmin. Se on päässyt lisäksi mukaan muutamiin kaikkien aikojen paras levy-tyyppisiin äänestyksiin. Vuonna 1999 albumi saavutti kolminkertaisesti platinaa Yhdysvalloissa kolmen miljoonan kappaleen myynnillään. Singleformaatissa Kill 'em Allilta julkaistiin kappaleet Whiplash ja Jump in the Fire. Keikkailunsa Metallica aloitti Los Angelesin clubiskenessä. Yhtye nauhoitti useita demoja herättääkseen clubien omistajien kiinnostuksen. San Franciscoon siirtymisen jälkeen yhtyeen basistiksi vakiintui Cliff Burton. Megaforcen johtaja Jon Zazula vakuuttui Metallican demosta No Life 'til Leather ja kiinnitti yhtyeen. Esikoisalbuminsa yhtye nauhoitti toukokuussa 1983 tuottaja Paul Curcion kanssa Rochesterissa, New Yorkissa Music America -studioilla. Metallican debyytin originaalinimeksi kaavailtu Metal Up Your Ass oli albumin jakelijoiden mielestä liian provosoiva kaupallista menestystä ajatellen. Yhdysvalloissa Metallica kiersi kahden kuukauden ajan Kill 'em All for One -kiertueella, jonka se teki brittiläisen heavy metal -yhtyeen Ravenin kanssa. Metallican Venomin Euroopan-kiertuetta Seven Dates of Hell lämmitelleen rundin loppuessa vuonna 1984 Kill 'em All oli myynyt 60 000 kappaletta. Musiikkikirjoittaja Joel McIverin mukaan Burtonin ja James Hetfieldin osasuoritukset Kill 'em Allilla ovat lähellä virtuoositeettiä. Kapinallisen luonteensa ja katuolemuksensa vuoksi Metallicaa diggasivat aluksi ne, jotka eivät lukeutuneet hardrockin valtavirran yleisöön. Kill 'em Allin musiikillinen ilmaisu oli kaukana 80-luvun alkupuolella listoja hallinneista glam metal-yhtyeistä. Hit the Lights kehittyi Hetfieldin ja Hugh Tannerin Leather Charmille kirjoittamasta kappaleaihiosta. Hetfield oli tuonut sen rumpali Lars Ulrichille ja kaksikko kokeili erilaisia sovituksia. Kappaleessa kuullaan 160 iskua minuutissa ja sen teksteissä ylistetään heavy metallia itsessään. Kappale loppuu useisiin Kirk Hammettin pitkiin kitarasooloihin. The Four Horsemen perustuu Dave Mustainen varhaiselle Metallicalle kirjoittamaan kappaleeseen The Mechanix.  Hetfieldin käsialaa olevat tekstit kertovat Ilmestyskirjan neljästä ratsastajasta ja kappaleen bridge ja keskellä kuultava kitarasoolo ovat myös hänen käsialaansa. Motorbreathin Hetfield kirjoitti Leather Charmin aikaan ja kappale kertoo elämästä tien päällä. Ulrichin rummut ovat keskeisessä osassa jokaisessa kertosäkeessä Hammettin riffin myötäillessä kitarasooloja. Jump in the Fire julkaistiin singlenä Britanniassa helmikuussa 1984 promotoimaan Metallican yhteiskiertuetta Venomin kanssa. Singlen muina kappaleina julkaistiin Phantom Lord ja Seek & Destroy. (Anaesthesia) Pulling Teeth on Burtonin bassosoolo, jossa kuullaan hänen lisäkseen ainoastaan Ulrichia rumpuineen. Mainittu kappale oli kuulunut Burtonin keikkaohjelmistoon jo hänen kouluaikaisessa yhtyeessään The Agents of Misfortune. Kappaleessa Burtonin soolotyyli tulee selkeästi esiin ja siinä hyödynnetään muun muassa wah wah-pedaalia. Burton esitti Pulling Teethia bassosoolonaan ensimmäisellä keikalla, jonka Hetfield ja Ulrich häneltä todensivat. Wah wah-pedaalia hyödyntänyt Burton soitti tuonaikaisen yhtyeensä Trauman kanssa. Whiplash julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä kahdeksas elokuuta 1983. Rytmiikaltaan kappaleessa kuullaan lähes 200 iskua minuutissa. Mick Wall piti kyseistä kappaletta trashmetallin syntymänä. Dave Mustainen kirjoittaman Phantom Lordin riffi on tyylillisesti lähellä New wave of British Heavy Metallia. No Remorse alkaa keskitempoisena, mutta kiihdyttää tahtiaan vasta viidennellä minuutilla. Seek & Destroy oli saanut inspiraationsa Diamond Headin kappaleesta Dead Reckoning ja kyseessä oli ensimmäinen Kill 'em Allia varten nauhoitettu kappale. Tehokkaan kertosäkeensä ansiosta biisistä tuli keikkastandardi. Metal Militia lukeutuu albumin nopeimpiin kappaleisiin ja kuvaa heavy metallia elämäntapana. Mustaine vastasi kappaleen pääriffistä. Kill 'em Allia on pidetty eräänä kaikkien aikojen raskaimmista ja nopeimmista koskaan levytetyistä albumeista. Sen vaikutuksen ovat tunnustaneet esimerkiksi Slayerin kitaristi Kerry King, Anthraxin kitaristi Scott Ian ja Dream Theaterin rumpali Mike Portnoy. Rolling Stonen sadan 80-luvun parhaan albumin listalla Kill 'em All saavutti sijan 35. Keikkailun osalta kaksi kuukautta kestänyttä Kill 'em All for One-kiertuetta seurasi joulukuussa 1983 minikiertue keski-lännessä ja Yhdysvaltojen itäosissa. Helmikuussa 1984 Metallican Euroopan keikkojen alkajaisiksi yhtye lämmitteli Twisted Sisterin kanssa Venomin Seven Dates of Hell -kiertuetta. Sen sponsorina oli Metallican jakelijana Britanniassa ollut Music for Nations, joka julkaisi Jump in the Fire -ep:n kyseisessä tarkoituksessa. Yhdestoista helmikuuta 1984 Zwollessa Aardshok-festivaalilla Metallica soitti siltä erää suurimmalle 7000 hengen yleisölleen. Lisäksi kiertue vieraili esimerkiksi Italiassa, Saksassa, Ranskassa ja Belgiassa huipentuen kahteen loppuunmyytyyn Lontoon Marqueella soitettuun keikkaan. Kahdeksas kesäkuuta 2013 Metallica esiintyi Orion-festivaalilla fiktiivistä nimeä Dehaan käyttäen. Tuolloin yhtye soitti Kill 'em Allin ensi kertaa kokonaisuudessaan albumin 30-vuotista olemassaoloa kunnioittaakseen.

Perjantain pohjat:Bobbie Gentryn vuoden 1970 pitkäsoitto

Bobbie Gentry:Fancy

Kuudes huhtikuuta 1970 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fancy on Bobbie Gentryn kuudes studioalbumi. Britanniassa se julkaistiin nimellä I'll Never Fall in Love Again, erilaisella kansikuvalla ja Yhdysvaltain-painoksesta eroavalla kappalejärjestyksellä. Mukana oli myös kaksi ylimääräistä kappaletta; In the Ghetto ja Billy The Kid, joista jälkimmäinen ilmestyi myös Gentryn seuraavalla pitkäsoitolla, vuonna 1971 julkaistulla albumilla Patchwork. Vuonna 2007 australialainen levy-yhtiö Raven julkaisi Fancyn ensimmäistä kertaa cd-formaatissa seuraajansa Patchworkin kanssa. Samana vuonna albumi ilmestyi myös digitaalisesti. Billboard, Cashbox ja Record Mirror antoivat kaikki albumista varsin myönteiset arviot. Gentryn todettiin turhaan jääneen esikoishittinsä Ode to Billie Joen varjoon. Fancyn keskeisimpään tuotantoon kohotettuja kappaleita arvioissa olivat albumin singleformaatissa ilmestynyt nimiraita, Hot 100-listalle noussut He Made a Woman Out of Me, Britanniassa aina listakärkeen noussut näkemys I'll Never Fall in Love Againista sekä coverit Leon Russellin Delta Manista ja James Taylorin Something in the Way She Movesista, jonka innoittamana George Harrison kirjoitti Beatlesille tunnetuimman sävellyksensä Something. Billboardin countrylistalla Fancy-albumi saavutti sijan 37. ja oli sijalla 96. Billboardin albumilistalla. Kanadan RPM -albumilistalla Fancyn sijoitus oli 79. Albumin nimikappale ilmestyi singleformaatissa jo marraskuussa 1969. Billboardin Easy Listening-listalla sen sijoitus oli kahdeksas, countrylistalla 26. ja Hot 100 -listalla 31. RPM:n countrylistalla Fancy nousi kärkeen ollen samaisen listan Easy Listening-osastolla sijalla 20. ja singlelistalla sijalla 26. Helmikuussa 1970 Raindrops Keep Fallin' on My Head julkaistiin Britanniassa albumin ensimmäisenä singlenä ja maailmanlaajuisesti toisena. Britannian singlelistalla se saavutti juuri top 40:än. Maaliskuussa albumilta poimittiin sen kolmas single He Made of Woman Out of Me. Billboardilla sen sijoitus oli 71. ja Kanadassa 57. Huhtikuussa 1970 cover If You Gotta Make a Fool of Somebody julkaistiin Britanniassa toisena ja kaiken kaikkiaan albumin neljäntenä singlenä, mutta se jäi vaille listamerkintää, samoin kuin lokakuussa 1970 Britanniassa singlenä ilmestynyt albumin nimikappale.