Iron Maiden:Seventh Son of a Seventh Son
11. huhtikuuta 1988 ilmestynyt Seventh Son of a Seventh Son on eräs Iron Maidenin diskografian suosituimmista albumeista. Monille se säilyy yhtyeen klassisimman kauden viimeisimpänä pitkäsoittona ja on samalla yhtyeen tuotannossa ensimmäinen albumi, joka sisältää progressiiviseen rockiin kallistuvia sovituksia ja hyödyntää instrumentaatiossaan kosketinsoittimia. Kyseessä on niin kutsuttu konseptialbumi, jonka lyriikat pohjautuvat onnistuneesti brittiläiseen folkloreen ja yliluonnolliseen mystiikkaan. Billboardin listalla albumi nousi top 20:een ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakärkeen ensimmäisenä yhtyeen pitkäsoitoista sitten vuonna 1982 ilmestyneen Maidenin lopullisen läpimurtolevyn The Number of the Beastin. Seventh Son of a Seventh Sonilta poimittiin myös neljä saarivaltakunnassa kymmenen suosituimman joukkoon noussutta pikkulevyä. Musiikilisesti albumilla erityisen merkittäväksi nousee kitaristi Adrian Smithin osuus. Sillä hyödynnetään perinteisiä progressiivisesta rockista tutuksi tulleita sovitusratkaisuja ja solisti Bruce Dickinsonilta kuullaan useita onnistuneita vokaalikoukkuja. Jo vuonna 1986 ilmestyneellä Maidenin pitkäsoitolla Somewhere in Time oli hyödynnetty kitarasyntikoita ja Seventh Son of a Seventh Sonilla niistä oli siirrytty täysiin syntetisaattoreihin. Albumin nimen basisti Steve Harris keksi luettuaan Orson Scott Cardin samannimisen fantasiaromaanin. Avauskappale Moonchild käynnistyy akustisvoittoisesti esimerkiksi Jethro Tullin hengessä, mutta kehittyy nopeasti raskaammaksi ja dynaamisemmaksi. Jo kyseisen kappaleen tekstissä numero seitsemän on keskeinen. Infinite Dreamsin ensimmäisessä säkeistössä kuullaan Harrisin funk-vaikutteista bassottelua, mutta kappale kehittyy raskaammaksi lähestyessään loppunsa klimaksiaan ja viimeistä säkeistöään. Can I Play with Madness eroaa tietynlaisessa helppoudessaan tyystin albumin muusta biisimateriaalista. Kappale julkaistiin pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä ja se saavutti brittilistalla parhaimmillaan kolmannen sijan. Vahva ja melodinen ja niin ikään singleformaatissa menestynyt The Evil That Men Do päättää Seventh Sonin ykköspuolen ja sisältää Adrian Smithin onnistuneen soolon. Kappaleen nimi on otettu Marc Antonyn Julius Caesarin salamurhaa seuranneesta puheesta. Nimikappale Seventh Son of a Seventh Son on kymmenminuuttinen progressiivinen teos ja sen pitkässä instrumentaaliosassa kuullaan Nicko McBrainin erinomaista hi-hat -työskentelyä ja kappale päättyy progessiiviseen jamitteluun esimerkiksi Genesiksen 15 vuotta aikaisemmin ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Selling England by the Pound löytyvän kappaleen The Cinema Show hengessä. The Prophecy käynnistyy kevyellä kitaroinnilla ja sisältää pitkän syntikkaosuuden ja klassishenkisen lopukkeen. The Clairvoyant alkaa Harrisin raa'alla bassottelulla ja kyseinen viihdyttävä rockkappale oli ensimmäinen Seventh Sonille kirjoitetuista valmistunut. Nopeatempoinen Only The Good Die Young päättää albumin voimakkaimmin 80-lukuhenkisesti ollen samalla sen vähiten progeorientoitunut kappale. Biisi päättyy Moonchildin intron toistoon ja samalla numeron seitsemän teema korostuu uudelleen. Seventh Son of a Seventh Sonin ilmestymisen jälkeen Maiden soitti Monsters of Rockin pääesiintyjänä 100 000:lle diggarilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti