Maanantain mainio:Keskeisen brittiyhtyeen postuumi kokoelmatupla

The Housemartins:Now That's What I Call Quite Good


Vuonna 1988 ilmestynyt Now That’s What I Call Quite Good on merkittävän Hullista kotoisin olleen brittiyhtye The Housemartinsin hajoamisen jälkeen julkaistu tuplakokoelma-albumi. Kyseessä ei ole ainoastaan suurimmat hitit – tyyppinen kokoelma, vaan se sisältää lisäksi singlemenestysten b-puolia, albumiraitoja ja myös ennenjulkaisemattomia radiota varten tehtyjä nauhoituksia. Kuvaavaa on, että tupla-albumin 24 raidasta ainoastaan kolmasosa on The Housemartinsin kahdelta aikaisemmin julkaistulta studioalbumilta London 0 Hull 4:lta ja The People Who Grinned Themselves to Death – pitkäsoitolta. Niiden huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti jälkimmäisen Build, hitiksikin muodostunut Me and the Farmer sekä nimikappale ja edellisen kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Sheep sekä singlemenes Think For a Minute! Harvinaista coverosastoa tarjoavat Carole Kingin You’ve Got a Friend sekä todella komea tulkinta The Holliesin ydintuotantoon lukeutuvasta He Ain’t Heavy He’s My Brotherista. Gospelvaikutteitaan yhtye tuo esiin erityisesti raidoilla I’ll Be Your Shelter sekä Lean on Me. Harvinaisemman tuotannon huippuhetkiin lukeutuvat etenkin akustisvoittoinen Step Outside sekä koko tuplan käynnistävä erinomainen popralli I Smell Winter. Suurimmista hiteistä ovat itseoikeutetusti mukana listakärkeen kotimaassaan noussut upea accapellana toteutettu näkemys The Isley Brothersin Caravan of Lovesta, sekä yhtyeen fun fun fun – osaston tunnetuin ja suosituin raita Happy Hour. Rivakoilla poppaloilla on tuplalla vankka edustuksensa, mutta silti The Housemartinsin jäähyväistupla kallistuu sävyltään vakavaksi. Ärhäkämpään osastoon lukeutuvista Freedomista ja Drop Down Deadista ovat tarjolla vuonna 1985 taltioidut radionauhoitteet, edellinen Janice Long Sessiosta ja jälkimmäinen John Peel Sessiosta. Otsikoltaan vaatimattoman That’s What I Call Quite Goodin tuoreinta antia edustaa John Peelin sessiossa marraskuussa 1987 nauhoitettu There’s Always Something There to Remind Me, joka ei siis ole cover Sandy Shawn hitistä. Jos The Housemartinsin tuotannosta olisi pakko valita ainoastaan yksi levy, valinta voisi vallan hyvin kohdistua juuri Now That’s What I Call Quite Goodiin.

Sunnuntain extra:Kate Bushin suosituin ja miltei paras

Kate Bush:The Hounds of Love

Syyskuun puolivälissä 1985 ilmestynyt The Hounds of Love on Kate Bushin viides studioalbumi. Se tuli merkitsemään kaupallista menestystä artistin edellisen, vuonna 1982 ilmestyneen ja suhteellisen vähälle huomiolle jääneen pitkäsoiton The Dreaming jälkeen. Kyseessä on Bushin toinen Britanniassa listakärkeen noussut albumi ja hänen myydyin pitkäsoittonsa, joka on 600 000 kappaleen myynnillään saavuttanut siellä tuplaplatinaa. Vuoteen 1998 mennessä albumi oli myynyt yli miljoona yksikköä. Yhdysvalloissa Hounds of Love nousi top 40:ään Billboardin top 200 – listalla. Albumin ensimmäinen singlejulkaisu Running Up That Hill nousi kolmanneksi brittilistalla ja on samalla eräs Bushin suurimmista hiteistä. Albumilta poimittiin myös kolme muuta singleä, jotka olivat Cloudbusting, pitkäsoiton nimikappale sekä The Big Sky. Ne kaikki sijoittuvat pitkäsoiton ykköspuolelle. Hounds of Loven kakkospuoli, joka on nimeltään The Ninth Wave, muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jonka kappaleet kertovat yksinäisestä purjehtijasta öisellä merellä. Hounds of Love saavutti myönteiset arviot heti ilmestyessään ja sitä pidetään yleisesti paitsi Bushin parhaana albumina, myös eräänä kaikkien aikojen laadukkaimmista levyistä. Bush alkoi demottaa Hounds of Loven kappaleita jo alkuvuodesta 1984 ja itse levytys kesti lähes vuoden. Vuonna 1998 musiikkilehti Q listasi Hounds of Loven kaikkien aikojen 48:ksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2000 samaisen lehden äänestyksessä albumin sijoitus oli 20. Tällä kertaa kyseessä oli sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin lista. Vuonna 2002 edelleen Q:n äänestyksessä Hounds of Love sijoittui kolmanneksi parhaaksi naisartistin koskaan tekemäksi albumiksi. Vuonna 2006 40 kaikkien aikojen parhaan 80-luvun albumin listalla Hounds of Love oli neljäntenä. Samaisen vuoden tammikuussa New Musical Expressin äänestyksessä Hounds of Love sijoittui kaikkien aikojen 41 parhaaksi brittiläiseksi albumiksi. Vuonna 2012 Slant Magazinen 80-luvun parhaiden albumien listalla Hounds of Loven sijoitus oli kymmenes. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Hounds of Love sijoittui upeasti sijalle 48.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen rockbasisteista ja johtohahmoista

29. heinäkuuta 1953 syntynyt Geddy Lee Weinrib, joka tunnnetaan taiteilijanimellään Geddy Lee, on kanadalainen muusikko, vokalisti ja biisintekijä, joka identifioituu ensisijaisesti Rush-yhtyeen solistiksi, basistiksi ja kosketinsoittajaksi. Hän liittyi yhtyeeseen syyskuussa 1968 lapsuudenystävänsä Alex Lifesonin kehotuksesta korvaten samalla originaalin yhtyeen johtohahmon Jeff Jonesin. Leen soittotyyli ja tekniikka ovat saaneet olla inspiraation lähteenä useille kyseisen instrumentin keskeisille taitajille, kuten Iron Maidenin Steve Harrisille ja Metallican Cliff Burtonille. Leen esikoissooloalbumi My Favourite Headache julkaistiin vuonna 2000. Hit Parader rankkasi Leen äänestyksessään sijalle 13. kaikkien aikojen parhaiden heavysolistien äänestyksessään. Watchmojo.comin äänestyksessä Lee äänestettiin rockin historian parhaaksi basistiksi. Juutalaisen kasvatuksen saanut Lee aloitti soittamisen noin kymmenvuotiaana. Ensimmäisen akustisen kitaransa hän sai 14-vuotiaana. Koulussa Lee soitti ensin rumpuja, trumpettia ja klarinettia. Perustavaa laatua olleita pianotunteja Lee otti itsenäisesti. Häneen keskeisesti vaikuttaneisiin kyseisen aikakauden rockin tekijöihin lukeutuivat Cream, The Who, Jeff Beck sekä Procol Harum. Rush alkoi esiintyä ammattimaisesti vuonna 1969. Vuoteen 1971 mennessä yhtye soitti pienissä clubeissa esittäen yksinomaan omaa tuotantoaan. Keikkailu ajoittui viikonloppuihin, sillä yhtyeen jäsenillä oli päivätyönsä. Tuonaikaista Rushia Lee on kuvannut suhteellisen suoraviivaiseksi rockyhtyeeksi. Toronton Victory Burlesque Theatressa yhtye lämmitteli varhaista punkrockia edustanutta New York Dollsia. Vuoteen 1972 mennessä Rush esitti täyspitkiä konsertteja Toronton lisäksi esimerkiksi Detroitissa. Yhtye alkoi soittaa Aerosmithin, Kissin ja Blue Öyster Cultin lämmittelijänä. Rush seurasi voimatrion mallia ensisijaisesti Creamin hengessä Leen huolehtiessa bassottelun lisäksi myös vokalistin tehtävistä. Aluksi hänen äänialansa kattoi kolme oktaavia, mutta on laajentunut ajan myötä. Suursuosioon Rush nousi vuonna 1976 julkaistun pitkäsoittonsa 2112 ansiosta. Sitä seurasivat menestysalbumit A Farewell to Kings, Hemispheres, Permanent Waves sekä Moving Pictures. 1980-luvulla Rushista muodostui maailmanlaajuisesti eräs suosituimmista rockyhtyeistä, joka myi loppuun areenakonsertteja. Vuoden 1996 Test for Echo – kiertueestaan lähtien Rush on esiintynyt ilman lämmittelijää yhtyeen konserttien kokonaiskeston ollessa kolmen tunnin mittaisia. Leadvokalistin ja lavaesiintyjän roolissaan Leetä voi pitää yhtyeen näkyvimpänä jäsenenä. Häntä on kuvattu ihmelapseksi ja roolimalliksi, jollainen jokainen muusikko toivoisi olevansa.

Perjantain pohjat:Bobbie Gentryn klassikkohitin sisältävä debyytti

Bobbie Gentry:Ode to Billie Joe

Vuonna 1967 ilmestynyt Ode to Billie Joe on amerikkalaislaulajattaren ja biisintekijän  Bobbie Gentryn esikoisalbumi. Sen tuottajana toimi Kelly Gordon ja sovittajina olivat Jimmie Haskell ja Shorty Rodgers. Kyseinen pitkäsoitto sai kunnian syrjäyttää Beatlesin Sergeant Pepperin Billboardin listan kärkipaikalta 15 yhtäjaksoisen ykkösenä vietetyn listaviikon jälkeen. Ode to Billie Joen tunnetuin kappale on toki sen myös singleformaatissa kärkeen noussut nimikappale, jonka Tallahassee Bridgen maisemiin sijoittuneet traagisetkin tapahtumat pääsivät myöhemmin jopa elokuvan aiheeksi. Ode to Billie Joe julkaistiin aluksi singlen kakkospuolella. Paraatipuolena oli myös pitkäsoiton käynnistävä verevä swamprockkappale Missisippi Delta, jonka lauluosuuksissa Gentry kuulostaa varsin raa'alta. I Saw an Angel Die on tyylikäs ja instrumentaatioltaan rikas, orkestraatiota  hyödyntävä balladinomainen esitys. Chickasaw County Child jatkaa operointia jo tutunkuuluisella riffillä mainioon tarinaan yhdistettynä. Sunday Best tarjoaa slovarimpaa tuotantoa ja swamprocktyyliä onnistuneesti edustava Niki Hokey on Vegasin veljesten Pat ja Lolly Vegasin sekä Jim Fordin sävellys. Kolmea vuotta myöhemmin se päätyi myös Vegasin veljesten luotsaaman, mainion Redbone-yhtyeen esikoisalbumille. Valssin tahdissa keinahteleva kakkospuolen avaava Papa Won't You Let Me Go to Town sijoittuu nimiraidan ja Niki Hokeyn ohessa Gentryn debyyttialbumin terävimpään kärkeen. Bugs edustaa vaihteeksi albumin revittelevämpää osastoa ja sen vastapainoksi Hurry Tuesday Child lukeutuu ehkäpä pitkäsoiton balladituotannon terävimpään kärkeen. Lazy Willie muistuttaa tyylillisesti jälleen albumin päättävää klassikkotasoista nimikappaletta. Bobbie Gentryn esikoisalbumin hienoinen ongelma on siinä, että laadukkuudestaan huolimatta kaikki sen muut raidat vertautuvat nimikappaleeseen, jota osa muista raidoista muistuttaa lisäksi musiikillisesti. Silti kannattaa muistaa, että Gentry myös sävellysten osalta vastaa debyyttinsä kappaleista itse yhtä lukuun ottamatta.

Torstain terävä:Superyhtyeen viimeinen huipputyö

Bad Company:Run with the Pack


21. helmikuuta 1976 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Run with the Pack on solisti Paul Rodgersista, kitaristi Mick Ralphsista, rumpali Simon Kirkestä ja basisti Boz Burrellista muodostuneen superyhtye Bad Companyn kolmas, ja samalla viimeinen likipitäen mestariteokseksi luokiteltavissa oleva studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin edellisen vuoden syyskuussa Ranskassa Rolling Stones Mobile – studiolla äänitysinsinööri Ron Nevisonin kanssa ja miksauksesta Los Angelesissa vastasi Eddie Kramer. Tavanomaisesta Hipgnosisin kansitaiteesta poiketen kannen osalta Koshin käsialaa ollut pitkäsoitto nousi Britanniassa parhaimmillaan neljänneksi ja Billboardin listalla yhtä sijaa alemmaksi. Vaikka Run with the Pack sisälsi varsin laadukkaita omaa tuotantoa edustaneita kappaleita, albumin suurimmaksi singlehitiksi muodostui cover The Coastersin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Young Blood, joka saavutti singletilastoissa 20. sijan. Rodgersin käsialaa oleva, melko perusrockina käynnistyvä, mutta tyylikkäästi kasvava ja jousilla instrumentaatiotaan rikastava nimikappale Run with the Pack julkaistiin singlenä jo vuoden 1975 puolella. Kolmas albumilta poimittu pikkulevy oli koko yhtyeen käsialaa ollut svengaava rocknumero Honey Child. Runsaasta radiosoitosta pääsivät nauttimaan myös Ralphsin säveltämä avausraita, ärhäkkä Live for the Music sekä Rodgersin käsialaa oleva, upean melodian kannattelema balladikaunokki Silver, Blue & Gold. Vaikka kappale lukeutunee Bad Companyn tunnetuimpiin, sitä ei koskaan julkaistu singleformaatissa. Rodgersin työstämät Love Me Somebody, Do Right by Your Woman ja päätösraita Fade Away sekä Ralphsin Simple Man edustavat kaikki tyylikkäästi balladimaisempaa tuotantoa. Viimeksi mainitun käsialaa oleva Sweet Lil’ Sister sitä vastoin lukeutuu pitkäsoiton rivakimpiin rockrypistyksiin. Run with the Packin remasteroitu uusintapainos julkaistiin vuonna 1994 sekä vinyyli, että cd-formaatissa. Niistä ensin mainittu sisälsi hopeisen hohtavan kannen, mutta cd-versiossa tyydyttiin vaalean harmaaseen, pelkistettyyn kansitaideratkaisuun.

Keskiviikon klassikko:Eräs Stonesin 60-luvun huipputöistä

The Rolling Stones:Between the Buttons

Britanniassa 20. tammikuuta ja Yhdysvalloissa 11. helmikuuta 1967 ilmestynyt Between the Buttons on ensimmäinen Rolling Stonesin tyylillisesti psykedeliaan kallistuneista pitkäsoitoista. Vuonna 2012 albumin amerikkalainen painos, joka sisälsi singlemenestykset Let’s Spend the Night Together ja Ruby Tueday, saavutti sijan 357. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Albumin äänitykset käynnistyivät elokuun kolmannen ja yhdennentoista päivän välisenä aikana Los Angelesin RCA – studioilla Stonesien Yhdysvaltain-kiertueen välillä. Äänitysinsinöörinä toimi David Hassinger. Tuolloin työstettiin taustat kuuteen pitkäsoitolla julkaistuun kappaleeseen, samoin Let’s Spend the Night Togetheriin sekä Have You Seen Your Mother Baby, Standing in the Shadow – singlen b-puolella julkaistuun Who’s Driving Your Planeen. Äänitykset jatkuivat elo-syyskuun taitteessa Lontoon IBC-studioilla. Have You Seen Your Mother Baby viimeisteltiin tuolloin ja  kyseinen single julkaistiin syyskuun loppupuolella. Seuraavaksi vuorossa oli lokakuun alkuun kestänyt Englannin-kiertue, joka oli tuleva olemaan yhtyeen viimeinen ennen vuotta 1971.  Äänitykset viimeisteltiin Lontoon Olympic Sound – studioilla marraskuussa. Tuolloin nauhoitettiin albumin kappaleiden lauluosuudet ja Ruby Tuesday viimeisteltiin. Samoihin aikoihin manageri Andrew Loog-Oldham julkaisi London Recordsilla sopimuksellisena velvoitteena livelevyn Got Live if You Want It. Se sisälsi äänityksiä Britannian kiertueelta, mutta myös studioäänitteitä, joihin yleisön äänet lisättiin myöhemmin. Kyseinen albumi julkaistiin kymmenes joulukuuta, jonka jälkeen tehtiin Between the Buttonsin viimeiset päällekkäisäänitykset. Lopullinen miksaus tapahtui RCA-studioilla. Between the Buttonsilla hyödynnettiin neliraitatekniikkaa ja kyseessä on viimeinen Loog – Oldhamin tuottama Stonesin albumi. Sen kansikuva napattiin marraskuussa 1966 Lontoon Primrose Hillillä. Yleisesti kyseessä voi todeta olevan eräs Stonesin varhaisemman tuotannon onnistuneimmista töistä. Between the Buttons on kappalemateriaaliltaan vahva ja monipuolinen kokonaisuus, jolla on tarjottavanaan popsensibiliteettiä, bluesrockia ja myös vaudevillevaikutteita. Albumin keskeisimmästä tuotannosta nostettakoon esille kappaleet My Obsession, Connection, Backstreet Girl, Please Go Home sekä Something Happened to Me Yesterday.

Tiistain tukeva:The Eaglesin perustajajäsen ja paljon muuta

22. heinäkuuta 1947 syntynyt Donald Hugh, eli Don Henley on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, rumpali ja tuottaja, joka tunnetaan etenkin The Eaglesin perustajajäsenenä. Hän on luonut myös menestyksekkään soolouran. Eaglesissa Henley oli leadvokalistina useilla yhtyeen keskeisillä hittikappaleilla, kuten Witchy Woman, Desperado, Best of My Love, One of These Nights, Hotel California ja The Long Run. Eaglesin hajottua vuonna 1980 Henley aloitti soolouransa. Hänen esikoissooloalbuminsa I Can't Stand Still ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. Henleyn suurimpiin soolohitteihin ovat lukeutuneet esimerkiksi The Boys of Summer, New York Minute ja The End of the Innocence. Maailmanlaajuisesti The Eagles on myynyt yli 150 miljoonaa albumia, voittanut kuusi Grammya ja julkaissut viisi listakärkeen noussutta singleä ja kuusi albumia. Vuonna 1998 Rock and Roll Hall of Fameen päässyt The Eagles on kaikkien aikojen menestynein amerikkalaisyhtye. Myös sooloartistina Henley on myynyt yli kymmenen miljoonaa albumia ja vastaanottanut kaksi Grammya ja viisi MTV Music Video Awardsia. Vuonna 2008 Rolling Stone rankkasi Henleyn kaikkien aikojen parhaimpien solistien listallaan sijalle 87. Henley on toiminut aktiivisesti myös politiikan ja ympäristöasioiden parissa. Gilmerissä, Teksasissa syntynyt Henley kävi North Texas State Universityä. Vuonna 1970 hän muutti Los Angelesiin ja levytti albumin varhaisen yhtyeensä Shilohin kanssa. Hän asui toisen teksasilaismuusikon, Kenny Rogersin kanssa. Rogers toimi myös tuottajana Shilohin pitkäsoitolla. Pian tämän jälkeen Henley tapasi Glenn Freyn. Parivaljakko pääsi mukaan Linda Ronstadtin taustayhtyeeseen, johon kuuluivat myös Bernie Leadon ja Randy Meisner. Muutamaa kuukautta myöhemmin muusikot perustivat oman yhtyeensä, The Eaglesin. Syyskuussa 1971 perustettu Eagles julkaisi debyyttialbuminsa seuraavana vuonna. Yhtyeen hajottua vuonna 1980 sen reunionia saatiin odottaa vuoteen 1994. Eaglesin viimeisin pitkäsoitto Long Road Out of Eden ilmestyi vuonna 2007. Henleyn vuoden 1982 debyyttisoololta I Can't Stand Still poimittu Dirty Laundy nousi kolmanneksi ja siitä muodostui hänen soolouransa suurin hitti. Vuonna 1984 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Building of the Perfect Beast napattu The Boys of Summer nousi viidenneksi ja sen musiikkivideo voitti useita palkintoja, muun muassa vuoden parhaan videon palkinnon. Henley vastaanotti myös Grammyn kappaleen laulusuorituksesta. Vuonna 1989 ilmestynyt The End of the Innocence oli vielä edeltäjäänsä suurempi menestys. Sen nimikappale oli yhteistyötä Bruce Hornsbyn kanssa ja nousi singlelistalla kahdeksanneksi. Myös The Heart of the Matter ja New York Minute saavuttivat runsaasti radiosoittoa. Seuraavana vuonna Henley vastaanotti albumistaan Grammyn ja esiintyi myös MTV:n Unplugged-sarjassa. Soolokeikoillaan Henley soitti kitaraa rumpujen sijaan. Useat kappaleet, kuten Hotel California, oli sovitettu voimakkaasti uudelleen. Vuonna 2000 yhdentoista vuoden levytystauon jälkeen Henley julkaisi pitkäsoiton The Inside Job, joka nousi seitsemänneksi Billboardin listalla. 2000-luvulla hän on levyttänyt duetot Kenny Rogersin ja Reba McEntiren kanssa. Countrycovereita sisältävän albumin äänitykset alkoivat vuonna 2011. Huhtikuussa 2013 Henley ilmoitti Eaglesin uudesta paluukiertueesta, joka käynnistyi samaisen vuoden heinäkuussa.Henleyn tuorein sooloalbumi Cass County ilmestyi syyskuussa 2015.

Maanantain mainio:60-luvulta eteenpäin vaikuttanut laulajatar ja lauluntekijä

20. heinäkuuta 1945 syntynyt Kim Carnes on amerikkalainen laulajatar ja lauluntekijä. Los Angelesissa, Kaliforniassa syntynyt Carnes asuu nykyisin Nashvillessa, missä hän jatkaa edelleen musiikin kirjoittamista. Musiikillisen uransa Carnes aloitti 1960-luvulla. Hän kirjoitti kappaleita muille artisteille, esiintyi paikallisissa musiikkiclubeissa ja työskenteli taustalaulajattarena kuuluisille Watersin siskoille, jotka olivat mukana dokumentissa 20 Feet from Stardom. Allekirjoitettuaan ensimmäisen julkaisusopimuksensa Jimmy Bowenin kanssa Carnes julkaisi esikoispitkäsoittonsa Rest in Me vuonna 1972. Sooloartistina Carnes saavutti jonkinasteista menestystä kappaleilla More Love, Crazy in the Nigh (Barking at Airplanes), I’ll Be Here Where The Heart Is sekä Make No Mistake (He’s Mine), joista viimeksi mainittu oli duetto Barbra Streisandin kanssa. Carnesin suosituin single oli vuonna 1981 julkaistu Bette Davis Eyes. Se voitti vuoden kappaleen ja vuoden levyn Grammyt ja muodostui ilmestymisvuotensa myydyimmäksi singleksi Yhdysvalloissa. Carnesin vuonna 1975 ilmestynyt nimikkoalbumi sisälsi ensisijaisesti hänen itse kirjoittamiaan kappaleita, niiden joukossa artistin ensimmäinen listamenestys You’re a Part of Me, joka saavutti sijan 35. Billboardin Adult Contemporary – listalla ilmestymisvuotenaan. Seuraavana vuonna Carnes julkaisi pitkäsoiton Sailin’, joka sisälsi muun muassa kappaleen Love Comes from Unexpected Places. Kyseinen kappale voitti Amerikan laulufestivaalin ja parhaan sävellyksen palkinnon Tokion laulufestivaaleilla vuonna 1976. Biisintekijänä Carnes on ollut Donna Weissin kanssa kirjoittamassa Vince Gillin ja Reba McEntiren levyttämää listaykkösduettoa The Heart Won’t Lie. Lisäksi Carnes on osallistunut Kenny Rogersin vuonna 1980 ilmestyneen konseptialbumin Gideon kappaleiden kirjoittamiseen. Carnesin tunnusomainen raspia hyödyntävä vokalisointi on saanut osakseen vertauksia Rod Stewartiin. Kaiken kaikkiaan artisti on julkaissut 13 täyspitkää albumia, joista tuorein on vuonna 2004 ilmestynyt Chasin’ Wild Trains.

Sunnuntain extra:Gunnareiden jättimenestyksen mainio seuraaja

Guns N’ Roses:Lies

Myös nimellä G N’ R Lies tunnettu Lies on Guns N’ Rosesin toinen, vuonna 1988 julkaistu albumi. Se on yleisesti mielletty studiolevyksi, vaikka koostuukin ykköspuoleltaan alun perin vuonna 1986 julkaistusta, konserttiäänityksiä sisältävästä ep:stä nimeltä Live! Like A Suicide. Lies on myynyt yksistään Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta. Ainoa albumilta julkaistu single oli Patience, joka nousi Billboardin listalla neljänneksi. Se oli yksi albumin neljästä akustisesta studioraidasta, jotka kirjoitettiin ja äänitettiin ainoastaan muutamassa studiosessiossa, joita tuottaja Mike Clink kutsui erääksi rockin historian maagisista hetkistä. Liesin studioraidoista kirjoituksen osalta säännön vahvistavana poikkeuksena oli You’re Crazy, joka oli sähköisenä versiona mukana jo edellisenä vuotena julkaistulla miljoonamenestyksellä Appetite for Destrucion. Myöhäisemmissä haastatteluissa Axl Rose on maininnut pitäneensä akustisista kappaleista, mutta inhonneensa omia laulusuorituksiaan niissä. Guns N’ Rosesin pitkä kiertue oli tehnyt tehtävänsä Axlin äänelle ja omien sanojensa mukaan hän olisi mielellään äänittänyt omat leadvokaaliosuutensa uudelleen erillisessä nauhoitussessiossa. Used to Love Her -kappaleen yhtyeen rytmikitaristi ja keskeinen biisintekijä Izzy Stradlin kirjoitti kieli poskessa kuultuaan radiosta kappaleen, joka ei ollut hänen mieleensä.Soolokitaristi Slashin mukaan kappaleen tekstin oletettiin olevan omistettu jollekin yhtyeen jäsenen entiselle tyttöystävälle, mutta itse asiassa se kertoi Axlin koirasta. Livepuoliskon kappaleista Mama Kin on suhteellisen tunnettu Aerosmith-laina yhtyeen esikoispitkäsoitolta ja Nice Boys löytyy alun perin australialaisyhtye Rose Tattoon vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Avausraita Reckless Life sai kunnian olla 80-luvun hardrockille kunniaa tekevän Reckless Love -yhtyeen originaalinimenä. Liesin kansikuvat ja tekstit ovat parodiaa tabloid- sanomalehdistä. Tyylillisesti ne muistuttavat John Lennonin pitkäsoittoa Some Time in New City. Kyseinen albumi sisältää kappaleen Woman is a Nigger of the World, johon Axl viittasi puolustaessaan nigger- sanan käyttöä Liesin akustisessa päätösraidassa One in a Million.