Torstain terävä:Alaniksen jättimenestysalbumin esikoishitti

 You Oughta Know on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Alanis Morissetten tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä kuudes heinäkuuta 1995 artistin samaisena vuonna ilmestyneeltä albumilta Jagged Little Pill. Hänen varhaisempi diskografiansa käsitti kaksi kanadalaiselle MCA Recordsille työstettyä albumia. Niiden jälkeen Morissette jätti mainitun levy-yhtiön ja hänet esiteltiin manageri Scott Welshille. Muutettuaan kotikaupungistaan Ottawasta Torontoon Morissette alkoi työstää uutta musiikkia, mutta vähäisin tuloksin. Los Angelesissa hän tapasi tuottaja Glen Ballardin, jonka kanssa Morissette kirjoitti useita kappaleita You Oughta Know. mukaan lukien Mainittu kappale merkitsi Morissettelle tyylillisesti siirtymää kevyestä popista vaihtoehtorockiin. You Oughta Known levytykseen osallistuivat Red Hot Chili Peppersin kitaristi Dave Navarro ja basisti Flea. Rumpali Taylor Hawkins vaikutti Morissetten kiertueyhtyeessä ennen liittymistään Foo Fighersiin, mutta ei soita kappaleen levytetyssä versiossa. You Oughta Know myi yli levy-yhtiön odotusten ja vastaanotti myönteisiä arvioita. Vaikutusvaltaisen losangelesilaisen moderniin rockiin erikoistuneen radioaseman KROQ-FM:n alettua soittaa You Oughta Know by Nowta kappale kohosi top teniin Kanadassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Viimeksi mainitussa maassa kappale saavutti listasijoituksia useita eri genrejä edustaneilla listoilla. 40 suosituimman joukkoon You Oughta Know nousi Belgiassa, Islannissa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Britanniassa. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Nick Egan. You Oughta Know pääsi mukaan Morissetten vuoden 1995 maailmankiertueen biisilistaan ja Jagged Little Pillin lisäksi Morissetten vuosina 1999 ja 2002 ilmestyneille albumeille MTV Unplugged ja Feast of Scraps. Vuonna 1996 kappale vastaanotti parhaan rockkappaleen ja parhaan naisrocklauluesityksen Grammyt. Vuonna 2021 You Oughta Know saavutti sijan 103. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla.

Keskiviikon klassikko:Zeppelinin Houses of the Holyn balladihelmi

 The Rain Song on Led Zeppelinin kappale, joka julkaistiin toisena biisinä yhtyeen maaliskuun lopussa 1973 ilmestyneellä viidennellä albumilla Houses of the Holy. Kitaristi Jimmy Page kehitti kyseisen yli seitsenminuuttisen balladin rakenteen kotonaan Plumptonissa, Britanniassa. Kappaleen työnimenä oli Slush ja solisti Robert Plant on listannut laulusuorituksensa Rain Songissa parhaimpiinsa lukeutuvaksi. Basisti John Paul Jonesin soittama Mellotron tuo kappaleeseen orkestraatiomaisia sävyjä ja Page soittaa Daneletro-kitaraa. Myös Rain Songin lyriikat ovat Plantin käsialaa. Pagen on joskus mainittu kirjoittaneen Rain Songin vastineena George Harrisonille joka oli huomauttanut Zeppelin-rumpali John Bonhamille, ettei yhtye osannut kirjoittaa balladeita. Zeppelinin konserteissa vuosien 1972 ja 1975 välillä kappaleet The Song Remains the Same ja Rain Song kuultiin toisiaan seuraavina, aivan samoin kuin Houses of the Holy-albumilla. Mainittuun ratkaisuun päädyttiin siksi, että Page soitti kaksikaulaista EDS 1275-kitaraansa molemmissa kappaleissa; ensiksi mainitussa 12-kielistä ja jälkimmäisessä kuusikielistä. The Rain Song putosi Zeppelinin settilistasta vuoden 1977 Yhdysvaltain-kiertueella, mutta oli jälleen mukana Kööpenhaminassa ja Knebsworthin festivaaleilla vuonna 1979 soitetuissa konserteissa sekä seuraavan vuoden Euroopan-kiertueella. Houses of the Holyn remasteroidun cd-version jälkimmäisellä cd:llä Rain Songista kuullaan eri versio. The Rain Song (Mix Minus Piano) oli nauhoitettu Rolling Stones Mobile Studiolla Eddie Kramerin ja Keith Harwoodin miksaamana. Page ja Plant nauhoittivat Rain Songista vuonna 1994 uuden version, joka ei kuitenkaan ollut mukana originaalilla albumilla No Quarter:Jimmy Page and Robert Plant Unledded. Sitä vastoin mainittu versio pääsi mukaan albumista ilmestyneelle kymmenvuotisjuhlapainokselle.

Tiistain tukeva:Eräs David Bowien tuotannon merkkiteoksista

 Life on Mars? on brittiläisen laulaja/lauluntekijän David Bowien kappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1971 ilmestyneellä albumillaan Hunky Dory. Se oli tarkoitettu parodiaksi Frank Sinatran My Waysta ja Life on Mars? nauhoitettiin Trident-studioilla Lontoossa kuudes elokuuta 1971. Bowien ja Ken Scottin tuottaman kappaleen taustayhtyeessä soittivat myös biisin jousisovituksesta vastannut kitaristi Mick Ronson, basisti Trevor Bolder ja rumpali Mick Woodmansey. Pianoa Life on Mars?:issa soitti tuolloin yhtyeessä Strawbs vaikuttanut Rick Wakeman. Life on Mars? on ensisijaisesti glamrockballadi, joka sisältää elementtejä kabareesta ja taiderockista. Kappaleen rakennetta voi pitää monimutkaisena ja se sisältää useita sointuvaihdoksia. Life on Marsin? lyriikka kertoo elokuviin menevästä ja todellisuutta pakenevasta tytöstä. Tekstissä hyödynnetään surrealistista kuvastoa ja tematiikaltaan se heijastaa optimismia ja Hollywoodin vaikutuksia. RCA Records julkaisi Life on Marsin? singleformaatissa vasta Bowien suosion huippuvaiheessa hänen Ziggy Stardust-hahmonsa aikoihin kesäkuussa 1973. Brittilistalla kappale saavutti kolmannen sijan. Singleä promotoitiin valokuvaaja Mick Rockin ohjaamalla musiikkivideolla, jossa meikattu, turkoosiin asuun puketunut Bowie vokalisoi valkoista taustaa vasten. Bowie esitti Life on Marsia? useasti konserteissaan ja mainittu kappale on päässyt mukaan useille artistin tuotannosta koostetuille kokoelma-albumeille. Scott remiksasi Life on Marsin? vuosina 2003 ja 2016 jälkimmäisen remiksauksista ollessa niin kutsuttu riisuttu versio. Life on Mars? on tunnustettu paitsi erääksi Bowien tuotannon parhaista kappaleista, myös yleisesti erääksi kaikkien aikojen kappaleista. Life on Marsissa? on ylistetty Bowien laulusuoritusta sekä hänen kasvuaan biisintekijänä. Kappale antoi nimen brittiläiselle tv-sarjalle Life on Mars ja se on ollut mukana elokuvissa ja muissa tv-sarjoissa. Life on Marsista? ovat levyttäneet coverversionsa Barbra Streisand sekä Nine Inch Nailsin jäsenet Trent Reznor ja Atticus Ross. Life on Mars? nousi maailmanlaajuisesti listoille vuonna 2016 Bowien edesmenon jälkeen ja mainitusta biisistä on muodostunut usein esitetty tribuuttikappale artistille. Kovan luokan Bowie-diggariksi tunnustautunut Hector levytti Life on Marsista? suomennoksen nimellä Sudenkorento vuonna 1974 ilmestyneelle menestysalbumilleen Hectorock I.

Maanantain mainio:Tina Turnerin neljäs sooloalbumi

 Tina Turner:Love Explosion

Loppuvuodesta 1979 Euroopassa EMI:n, Länsi-Saksassa Ariola Recordsin ja Britanniassa United Artists Recordsin julkaisemana ilmestynyt Love Explosion on Tina Turnerin neljäs sooloalbumi. Mainittua pitkäsoittoa ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Kyseessä on Turnerin toinen sooloalbumi hänen erottuaan Ike Turnerista sekä Ike & Tina Turner Revuesta. Love Explosion ei noussut listoille ja Turner menetti levytyssopimuksensa. Hänen seuraava albuminsa oli vuonna 1984 ilmestynyt, myönteiset arviot vastaanottanut ja myös kaupallisessa mielessä todellista paluuta merkinnyt Private Dancer. Love Explosion nauhoitettiin Lontoossa New Yorkissa äänitettyjä puhaltimia lukuun ottamatta. Albumin tuotannosta vastannut Alec R. Costandinos oli tuolloin eräs ranskalaisen discomusiikin keskeisimmistä vaikuttajista. Hän oli kirjoittanut hittejä Demis Roussokselle, työskennellyt Love and Kissesin ja Cerronen kaltaisten yhtyeiden kanssa ja ollut lisäksi mukana soundtrack-albumilla Thank God It's Friday. Love Explosion sisältääkin voimakkaita vaikutteita sekä funkista että discosta. Mukana on lisäksi kaksi soulballadia. Niistä I See Homen Patti La Belle oli levyttänyt vuonna 1978 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Tasty ja Just a Little Lovin':in Dusty Springfield vuonna 1969 julkaistulle klassikkoalbumilleen Dusty in Memphis. Albumin kappaleista nimiraita Love Explosion julkaistiin singleformaatissa Australiassa ja Music Keeps Me Dancin' Euroopassa. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi Love Explosionin tuotannosta ainoana Turnerin keikkaohjelmistoon ollen mukana setissä jo alkuvuoteen 1979 ajoittuneella Euroopan-kiertueella. Keskitempoinen cover The O' Jaysin vuoden 1972 tuotantoa edustavasta soulklassikosta Back Stabbers julkaistiin promosinglenä Britanniassa. Koska albumi ja siltä poimitut singlet eivät nousseet listoille, Turnerin ja United Artists Recordsin yhteistyö päättyi. Private Dancer- albumin saavuttaman menestyksen myötä Ariola julkaisi Love Explosionin uudelleen syyskuussa 1984. EMI:n albumista julkaisema cd-versio ilmestyi 90-luvun alussa, mutta on sittemmin loppuunmyyty.

Sunnuntain extra:Eräs Paul Wellerin suosikkikappaleista The Jamin tuotannosta

 Strange Town on vuonna 1979 ilmestynyt ja The Jamin singletuotantoa edustava kappale. Se julkaistiin yhdeksäs maaliskuuta 1979 ja kahdeksas huhtikuuta samaisena vuonna kappale saavutti brittilistalla sijan 15. Vuonna 1983 mainitulle singlelle myönnettiin hopealevy 250 000 kappaleen myynnistään. Mainittu single, jonka b-puolella ilmestyi niin ikään The Jamin johtohahmon Paul Wellerin käsialaa oleva kappale Butterfly Collector, julkaistiin ainoastaan yhdellä The Jamin studioalbumeista, eli Polydorin julkaisemalla Kanadan-painoksella albumista Setting Sons. Singlen molemmat kappaleet ovat mukana The Jamin greatest hits-tyyppisellä kokoelma-albumilla Snap! B-puoli Butterfly Collector on päässyt lisäksi mukaan vuonna 1996 ilmestyneelle The Jam Collectionille. Strange Townista työstetyn musiikkivideon alku on kuvattu Lontoon Victoria-aseman maanalaisen sisäänkäynnissä. Mainitut kappaleet julkaistiin singlenä myös Yhdysvalloissa toukokuussa 1979, tosin Butterfly Collector a-puolenaan. Painokset tehtiin sekä läpinäkyvälle kultaiselle vinyylille että standardille mustalle vinyylille. Jälkimmäistä painosta liikkuu vähemmän, mutta kumpikaan painoksista ei ole harvinainen. Väriä lukuun ottamatta painoksissa ei ole eroa. Butterfly Collector/Strange Town -single ei saavuttanut listasijoitusta Billboardilla. Yhdysvaltain-painoksessa ei ollut kuvapussia. Kultavinyyli pakattiin kirkkaaseen muovipussiin ja musta vinyyli standardiin Polydorin pussiin. Butterfly Collectorin The Jamin johtohahmo Paul Weller kirjoitti NME:n musiikkijournalistista Julie Burchillista. Vuonna 2007 Weller esitti kappaleen Noel Gallagherin kanssa Royal Albert Hallissa Teenage Cancer Trust- konsertissa. Kappale oli myös mukana maaliskuun puolivälissä 2009 Sunday Timesin mukana jaetulla cd:llä. Garbage levytti Butterfly Collectorista coverin Queer-singlensä b-puoleksi. Myöhemmin mainittu versio julkaistiin lisäksi kokoelma-albumilla Fire and Skill:The Songs of the Jam. NME:n  vuonna 1979 laatimalla vuoden kappaleiden listalla Strange Town saavutti viidennen sijan. Vuonna 2015 Radio X:lle antamassaan haastattelussa Paul Weller nimesi Strange Townin kolmen parhaan uransa aikana kirjoittamansa kappaleen joukkoon.

Lauantain pitkä:John Fogertyn oma suosikki Creedence Clearwater Revivalin singlehiteistä

 Green River on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka ilmestyi ensiksi singleformaatissa heinäkuussa 1969 ja kuukautta myöhemmin samannimisellä pitkäsoitolla. Kappaleen paras listasijoitus Billboardin singlelistalla oli toisena viikon ajan. Green Riverin nousun kärkeen esti The Archiesin purkkahitti Sugar Sugar. Billboard rankkasi Green Riverin ilmestymisvuotensa 31:ksi parhaaksi kappaleeksi. Vuonna 2012 Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa John Fogerty kuvasi Green Riverin syntyhistoriaa. Vaikka Green Riverin tapahtumapaikaksi voisi  bayou-hengessään ajatella New Orleansin, Fogerty kertoi kappaleessa omista kokemuksistaan. Green River oli itse asiassa Wintersissä, Kaliforniassa sijainnut Putah Creek. Kaikki kappaleen lyriikassa esitetyt anekdootit ovat osa John Fogertyn lapsuutta ja ne itse asiassa tapahtuivat hänelle. Fogerty kirjoitti mainituista anekdooteista ja yleisö siirtyi aikaan ja paikkaan. Otsikkonsa Green River otti samannimisestä, John Fogertyn suosimasta soodajuomasta. Vaikka kappaleen teksti vaikuttaisi kertovan ensisijaisesti idyllisistä muistoista, sen viimeisessä säkeistössä hahmo nimeltä Old Cody Junior varoittaa solistia siitä, että hän tulee havaitsemaan maailman olevan kytevä, mutta voi aina palata Green Riverille. Old Cody Juniorin esikuvana oli Buffalo Bill Cody, joka oli omistanut puron varrella sijainneen ja kappaletta inspiroineen mökin. Musiikkinsa osalta Fogerty on maininnut Green Riverin olleen hatunnosto Sun Recordsin soundille. Akustisen kitaransa ja bassokuvionsa osalta kappale toi Fogertylle mieleen Roy Orbisonin Dream Babyn, Green River on tosin selkeästi rokkaavampi kappale, mutta mainittujen biisien rytmiikassa on jotakin samaa. Billboard kuvasi Green Riveriä kulkevaksi rockkappaleeksi Creedence Clearwater Revivalin edellisen hitin Bad Moon Risingin hengessä. Cash Boxin mukaan kappale kehitti Bad Moon Risingista alkanutta bayou rock-tyyliä. Cash Box rankkasi Green Riverin vuoden 1969 19:ksi parhaaksi singleksi. Classic Rockin Cliff M Juniorin mukaan Green River on Creedence Clearwater Revivalin tuotannon seitsemänneksi paras kappale. Joulukuun puolivälissä 1990 Green River-single saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. The Supremes-yhtyeen Mary Wilson levytti 80-luvun alussa Green Riverista  tuottaja Gus Dudgeonin kanssa coverin, joka julkaistiin tosin vasta vuonna 2021 kokoelmalla Mary Wilson:The Motown Anthology. Country-yhtye Alabama levytti Green Riverin vuonna 1982 ilmestyneelle albumilleen Mountain Music ja Bill Wyman's Rhytm Kings esikoispitkäsoitolleen Struttin' Out Stuff. The Holliesin swamp rock-pastissista käyvä kappale Long Cool Woman in a Black Dress pohjautuu Green Riverin perusrakenteeseen. Fogerty nostikin oikeusjutun yhtyettä vastaan plagiarismista ja vastaanotti puolet kappaleen tuloista. Eilen Jewell julkaisi Green Riveristä coverinsa singleformaatissa vuonna 2020.

Perjantain pohjat:Procol Harumin suurmenestyssinglen seuraaja

 Homburg on brittiläisen rockyhtyeen Procol Harumin kappale, joka oli yhtyeen tuotannossa sen vuoden 1967 debyyttilevytystä, ykköshittiä A Whiter Shade of Palea seurannut single. Yhtyeen musiikillisen johtohahmon, pianisti Gary Brookerin ja tekstintekijä Keith Reidin käsialaa oleva kappale nousi brittilistalla kuudenneksi ja saavutti Kanadassa 15:n ja Yhdysvalloissa 34:n sijan. Homburg nousi listakärkeen monissa maissa, kuten Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Alankomaissa. Camaleontin Homburgista levyttämä italiankielinen cover L'ora dell'amore nousi Italian Hit Parade-singlelistan kärkisijalle 16. joulukuuta 1967 ja säilytti sijoituksensa kymmenen viikon ajan. Reidin Homburgiin kirjoittamat lyriikat hyödyntävät edeltäjänsä tavoin surrealistista, unenomaista kuvastoa ja Matthew Fisherin Hammond-urut ovat kappaleessa keskeisessä osassa, mutta pianolla ja kitaralla on Homburgissa A Whiter Shade of Palea suurempi rooli. Homburgin teema ei ole yhtä voimakkaasti velkaa Bachille, mutta silti arvioissa Homburgia kritisoitiin turhan voimakkaasti A Whiter Shade of Palea muistuttavaksi. Homburg -nimi viittaa Homburg-hattuun, joita valmistettiin Bad Homburgissa, Saksassa. Homburg-singlen b-puolella julkaistiin myös Procol Harumin esikoisalbumilta löytyvä kappale Good Captain Clack. Suomessa Homburgin levytti ensiksi Eddie nimellä Tuhkaa ja samalla tekstillä kappale päätyi onnistuneena näkemyksenä Pate Mustajärven vuonna 1984 ilmestyneelle ensimmäiselle sooloalbumille Nyt.

Torstain terävä:Janet Jacksonin vuoden 1989 menestysalbumi

 Janet Jackson:Rhythm Nation 1814

19. syyskuuta 1989 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rhythm Nation 1814 on Janet Jacksonin neljäs studioalbumi. Vaikka levy-yhtiö olisi toivonut Janetilta hänen edellisen albuminsa, vuonna 1986 ilmestyneen pitkäsoiton Control tyyppistä tuotantoa, artisti päätyi työstämään lyriikoidensa osalta sosiaalisiin seikkoihin liittyvän  konseptialbumin. Rhythm Nationilla Janet teki yhteistyötä biisintekijöiden ja levytuottajien Jimmy Jammin ja Terry Lewisin kanssa. Inspiraatiota hän sai tv:n ja muun median välittämistä tragedioista ja tutki rasismia, köyhyyttä ja aineiden käyttöä, mutta myös romassin teemoja. Vaikka Rhythm Nationin sosiopoliittiset lyriikat saivat ristiriitaisen vastaanoton, albumin sävellyksiä kehuttiin. Sosiaalisesti tiedostavien tekstiensä ansiosta Janetista muodostui nuorison roolimalli. Kuten edeltäjänsä Control, Rhythm Nation 1814 nauhoitettiin Jammin ja Lewisin Flyte Tyme-studioilla Minneapolisissa, Minnesotassa. Runsaasti sämpläystä ja syntetisaattoriperkussioita hyödyntänyt albumi on musiikillisesti varsin monipuolinen sisältäen new jack swingiä, poppia, hard rockia, danceä ja industrial- musiikkia. Billboardin singlelistalla Rhythm Nationilta poimitut singlet tekivät historiaa. Aina seitsemän albumin singlekappaletta kohosi nimittäin mainitulla listalla viiden suosituimman joukkoon. Lisäksi Rhythm Nation on ensimmäinen albumi, jolta poimitut singlet ovat nousseet listakärkeen kolmena eri kalenterivuonna. Miss You Much nousi listakärkeen vuonna 1989, Escapade ja Black Cat vuonna 1990 ja Love Will Never Do (Without You) vuonna 1991. Rhythm Nation 1814:sta tuli Janetin toinen Billboard 200-listan ykkössijalle kohonnut albumi. Yhdysvalloissa siitä muodostui vuoden 1990 suosituin pitkäsoitto, jota on myyty arviolta 12 miljoonaa kappaletta. Rhythm Nationin voi todeta luoneen tyylillisiä musiikillisia trendejä vuosiksi eteenpäin. Albumia promosi puolen tunnin mittainen Rhythm Nation 1814-promoelokuva, joka voitti Best Long For Music Video -palkinnon. Rhythm Nation 1990-maailmankiertueesta tuli aikanaan suosituin artistin tekemä debyyttikonserttikiertue.  Merkittävistä saavutuksistaan populaarikulttuurin saralla Janet sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuonna 2021 Kongressin kirjasto valitsi Rhythm Nation 1814-albumin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä.

Keskivikon klassikko:Dylanin 70-luvun puolivälin merkkiteos

Bob Dylan:Blood on the Tracks

20. tammikuuta 1975 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Blood on the Tracks on Bob Dylanin 15. studioalbumi, joka tuli merkitsemään Dylanin paluuta Columbian artistiksi. Sen edeltäjien; studioalbumi Planet Wavesin ja tuplakonserttitaltiointi Before the Floodin julkaisijana oli ollut Asylum Records. Dylan aloitti Blood on the Tracksin nauhoitukset New Yorkissa syyskuussa 1974. Kun Columbia oli jo valmis julkaisemaan albumin, Dylan päättikin nauhoittaa suuren osan pitkäsoiton kappaleista uudelleen Minneapolisissa. Julkaisuun päätyneen albumin version kymmenestä kappaleesta puolet oli äänitetty New Yorkissa ja puolet Minneapolisissa. Ilmestyessään Blood on the Tracks saavutti ristiriitaiset arviot, mutta sittemmin mainittu pitkäsoitto on kohotettu Dylanin parhaiden töiden joukkoon niin kriitikoiden kuin diggareiden keskuudessa. Albumin tekstit heijastavat Dylanin henkilökohtaista elämää ja Blood on the Tracksiä onkin kuvattu rehellisimpänä magneettinauhalle tarttuneena rakkaussuhteen kuvauksena. Dylan on kuitenkin itse kieltänyt albumin kappaleiden omaelämäkerrallisuuden. Vuonna 2003 Blood on the Tracks saavutti kuudennentoista sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Seuraavana vuonna Pitchforkin sadan parhaan 70-luvulla julkaistun albumin listalla Blood on the Tracks sijoittui viidenneksi. Billboardin listalla Blood on the Tracks nousi kärkeen ja saavutti brittilistalla neljännen sijan. Albumilta poimittu single Tangled Up in Blue oli Billboardilla parhaimmillaan sijalla 31. Blood on the Tracks säilyy eräänä Dylanin parhaiten myyneistä albumeista ja se on saavuttanut tuplaplatinaa. Vuonna 2015 kyseinen albumi valittiin Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:Eppujen huippusuosittu hittikokoelma

 Eppu Normaali:Lyömättömät

27. huhtikuuta 1989 Poko Recordsin julkaisemana ilmestynyt Lyömättömät on usealla erivärisellä kansivaihtoehdolla ilmestynyt Eppu Normaalin kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen tuohonastisen tuotannon suurimmat hittikappaleet. Vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Aknepop mukana on itseoikeutetusti Poliisi pamputtaa taas, joskin sekin on mukana ainoastaan albumin cd-versiolla. Upean Maximum Jee & Jeen ainoa valinta on luontevasti nerokas rakkauslaulu Njet Njet ja maaliskuun alussa 1980 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Akun tehdas mukana ovat jo edellisen vuoden lopussa singleformaatissa ilmestynyt Puhtoinen lähiöni ja kasettiversiolla lisäksi Suomi-ilmiö. Vuoden 1981 Eppu-pitkäsoitto Cocktail Bar feidataan Lyömättömillä kokonaan, vaikka Warsova on tulkittavissa albumin hittisingleksi. Vuoden 1982 merkkiteosalbumilta Tie vie Lyömättömillä on mukana ainoastaan klassikoksi kohonnut singlehitti Murheellisten laulujen maa. Aliarvostetulta Aku ja köyhät pojat-albumilta mukana on todellinen balladikaunokki Balladi kaiken turhuudesta ja kasettiversiolla lisäksi Rakkaus on KuuMaa. Rupisia riimejä, karmeita tarinoita -albumin keskeisimmät menestyskappaleet ovat Reppuni jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango. Jättimenestyksen Kahdeksas ihme suurimmat hitit ovat singleformaatissa jo ennen albumia ilmestynyt Kitara, taivas ja tähdet sekä Vuonna '85 ja slovariosastoa tyylikkäästi edustava, niin ikään myös singlenä ilmestynyt Voi kuinka me sinua kaivataan. Valkoiselta kuplalta mukana on ainoastaan kyseisen pitkäsoiton suurin hitti Joka päivä ja jokaikinen yö ja Lyömättömien ilmestymisaikaan tuoreimmalta Eppu-albumilta Imperiumin vastaisku valinnat kohdistuvat raitoihin Afrikka, sarvikuonojen maa ja Baarikärpänen, vaikka myös Näin kulutan aikaa julkaistiin singleformaatissa ja on yksi albumin hiteistä. Lyömättämät osoittautui suurmenestykseksi; kokoelma-albumi pysytteli Suomen virallisen albumilistan kärjessä viiden viikon ajan. Kappalevalinnoiltaan se kuorinee kermat Eppujen ensimmäisten kymmenen vuoden levytystuotannosta. Lyömättömille ei kuitenkaan sisälly yhdenkään varhaisen hitin liveversiota vuonna 1980 ilmestyneeltä, Mäntässä ja Karhulassa nauhoitetulta tuplakonserttitaltioinnilta Elävänä Euroopassa.

Maanantain mainio:Keskeisen kotimaisen musiikintekijän vuosikymmenten uran perusteellinen biografia

 Yari:Taikurin apulainen (muistelee) (Like)

Vaikkei SE-yhtyeen johtohahmosta Jari "Yari" Knuutisesta  koskaan ole kiistattomista ansioistaan tullut erästä suomenkielisen rockin supertähdistä, on hän ahkeroinut urallaan niin runsaasti, että Knuutisen elämäkertateoksen Taikurin apulainen (muistelee) kokonaismäärä ylittää kuusi sataa sivua. Kirja koostuu kiehtovasti kirjoitetuista ja ajoittain kronologisesti etenevistä välähdyksistä hänen elämänpolultaan. Jyväskylässä ja Kemissä nuoruusvuotensa viettänyt Knuutinen ehti ennen aktiivisen muusikon uransa alkua toteuttaa itseään voimakkaasti kirjoittamisen parissa. Vaikka ensimmäinen hänen ostamansa levy oli Bill Haley and His Cometsin single Rock Around the Clock, voimakkaamman vaikutuksen Knuutiseen  70-luvun alussa teki progressiivinen rock. Glamrockin osalta hänen keskeisiksi diggauskohteikseen osoittautuivat David Bowie ja Marc Bolan. Knuutisen levytystuotannon ensimmäisenä musiikillisena kulmakivenä oli Teräsmies-sarjakuvasta nimensä napannut SE-yhtye. Bändin vaiheet tarjoavat mitä kiinnostavinta luettavaa esimerkiksi Pohjalla-kokoelma-albumin levytysten ja mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen, jolle osallistuivat lisäksi Pelle Miljoona & 1978 ja Problems, osalta. Pohjalla-levyllä julkaistun SE-yhtyeen klassikkokappaleen Ei asfaltti liiku ensimmäinen ja Knuutisen mukaan laadukkain versio tuhoutui. The Band-henkisesti SE-yhtye asui läheisineen Tikkakoskella sijainneessa Ränssin kievari -nimisessä maalaistalossa. Vuoden 1979 aikana SE teki runsaasti yhteiskeikkoja mainitun vuoden Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan voittajan, Jyri Honkavaaran luotsaaman ja Pihtiputaalta kotoisin olleen, sittemmin klassikkoyhtyeeksi kohonneen Ratsian kanssa. SE-yhtyeen alkuvuosien keikoista varsin kiinnostaviin lukeutuu myös esiintyminen ensimmäisessä radioidussa Härmärock-konsertissa vuonna 1979. SE:n albumien taustat käydään teoksessa läpi kiitettävällä tarkkuudella. Ensimmäisen pitkäsoittonsa Ja me tehtiin rakkautta... ja musiikkia  tuotantoa yhtye ei soittanut lainkaan keikkakontekstissa. Vuonna 1980 ilmestynyt SE:n toinen albumi Pahaa unta? sai ilmestyessään kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, mutta on sittemmin tunnustettu kenties yhtyeen parhaaksi. SE julkaisi laadukasta tuotantoa myös albumiensa ulkopuolella ja yhtyeen singleille taltioitui muun muassa useampia suomennoksia Velvet Undergroundin, jonka johtohahmo Lou Reed lukeutui Knuutisen keskeisiin diggauskohteisiin, tuotannosta. Yarin itsensä ohella SE:n keskeisistä muusikoista mainittakoon pikaisesti kosketinsoittaja Pekka Ulmanen. Vuonna 1984 ilmestyneellä SE:n viimeisellä albumilla Lasi kirkasta vettä kuuluivat selkeästi esimerkiksi Talking Heads-yhtyeeltä sulatetut vaikutteet. Tuossa vaiheessa yhtyeen kokoonpanoon oli jo useamman vuoden ajan kuulunut  naisbasisti Eeva Koivusalo. Mainioita anekdootteja teokseen on sisällytetty lisäksi esimerkiksi Yarin ulkomaankeikkoihin liittyen. Taikurin apulaisen loppuosassa käsitellään muun muassa Knuutisen työtä elokuvasäveltäjänä sekä hänen työskentelyään muiden artistien ja yhtyeiden kanssa.  Mari Rantasilan vuonna 1989 ilmestynyt albumi Auringossa koostuu Knuutisen käsialaa olevista kappaleista. Hänen myöhäisempiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihinsa lukeutuvat esimeriksi Eläkeläiset, 22-Pistepirkko ja Litku Klemetti. Knuutisen tuorein sooloalbumi on vuonna 1999 ilmestynyt ja myönteisiä arvioita vastaanottanut 12 askelta.  Mammuttipituudestaan huolimatta Yarin elämäkerta jaksaa suurimmaksi osaksi säilyttää kiinnostavuutensa.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittisolistin vuoden 1974 arvostettu albumi

 Joe Cocker:I Can Stand a Little Rain

Elokuussa 1974 A&M:n julkaisemana ilmestynyt I Can Stand a Little Rain on brittiläisen soulvokalistin Joe Cockerin neljäs studioalbumi. Mainittua pitkäsoittoa on pidetty jopa hänen parhaana mainitulla  vuosikymmenellä työstämänään albumina. Vuonna 1973 Cocker ryhtyi yhteistyöhön aikaisemmin trumpetistina  omassa kiertuebändissään vaikuttaneen tuottajan Jim Pricen kanssa. I Can Stand a Little Rain -albumin tiimoilta Cocker teki yhteistyötä useiden keskeisten studiomuusikoiden ja biisintekijöiden kanssa. Heihin lukeutuivat Chuck Rainey, Cornell Dupree, Bernard Burnie sekä sittemmin Toto-yhtyeessä vaikuttaneet David Paich ja Jeff Porcaro. Biisintekijöistä Randy Newman ja Jimmy Webb päätyivät musisoimaan Cockerin versioilla kappaleista, jotka olivat heidän käsialaansa. Erityisen merkittäväksi I Can Stand a Little Rain-albumin tekee Cockerin cover Billy Prestonin albumilla The Kids & Me alun perin ilmestyneestä kappaleesta You Are So Beautiful. Cockerin mainitusta biisistä työstämä cover nousi viidenneksi Billboardin listalla, siitä muodostui eräs artistin suurimmista singlemenestyksistä ja mainittu biisi vaikutti yleisesti I Can Stand a Little Rain -albumin saavuttamaan suosioon. Alun perin pitkäsoitosta kaavailtiin tupla-albumia, mutta levy-yhtiö ei suostunut kyseiseen ideaan. Loput kyseisissä nauhoituksissa äänitetyistä kappaleista ilmestyivät huhtikuussa 1975 Cockerin seuraavalla albumilla Jamaica Say You Will, josta ei kuitenkaan muodostunut edeltäjänsä veroista menestystä. Vuonna 2013 Cocker levytti Jimmy Webbin kanssa uuden version I Can Stand a Little Rainillä ilmestyneestä Webbin sävellyksestä The Moon is Harsh Mistress. Mainittu versio jäi Cockerin viimeisenä levyttämäksi kappaleeksi.

Lauantain pitkä:Eräs The Whon tuotannon keskeisimmistä klassikkokappaleista

 Won't Get Fooled Again on Pete Townshendin kirjoittama ja hänen yhtyeensä The Whon levyttämä kappale, joka julkaistiin ensiksi lyhennettynä versiona singleformaatissa kesäkuussa 1971. Tuloksena  oli  top ten-hitti brittilistalla. Won't Get Fooled Againin täysimittainen ja yli kahdensanminuuttinen versio julkaistiin samaisen vuoden elokuussa The Whon albumin Who's Next päätöskappaleena. Townshend kirjoitti mainitun kappaleen aluksi sittemmin toteutumattomaksi jääneen Lifehouse-projektinsa päätöskappaleeksi ja Won't Get Fooled Againin lyriikoissa kritisoidaan vallankumousta ja valtaa. Keskeistä kappaleessa on kotiuruilla soitettu kosketinsoitinkuvio. The Who pyrki ensiksi nauhoittamaan Won't Get Fooled Againin New Yorkissa maaliskuussa 1971. Julkaistavaksi päätynyt ja varsin onnistunut otto nauhoitettiin seuraavassa kuussa Stargrovesissa ja siinä hyödynnettiin Townshendin originaalille demolle nauhoittamaa urkuosuutta. Won't Get Fooled Again soitettiin debyyttiesityksenä keikalla 14. helmikuuta 1971  Young Vic-teatterissa Lontoossa  ja sittemmin mainittu kappale on kuultu jokaisessa yhtyeen konserteista usein päätösnumerona. Won't Get Fooled Again jäi myös viimeiseksi rumpali Keith Moonin soittamaksi kappaleeksi The Whon riveissä 25. toukokuuta 1978. Kyseinen versio on päässyt mukaan dokumenttielokuvaan The Kids Are Alright.  Sen lisäksi, että Won't Get Fooled Againista muodostui hitti, kappale on lisäksi kriitikoiden arvostama.  Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Won't Get Fooled Again saavutti sijan 295. Won't Get Fooled Againista on levytetty useita coverversioita, joista Van Halenin näkemys nousi Billboardin Album Rock Tracks-listan kärkeen. Won't Get Fooled Again on soinut useissa tv-ohjelmissa ja elokuvissa, näistä keskeisimpänä CSI Miami. Won't Get Fooled Again-singlen b-puolella julkaistu kappale I Don't Even Know Myself oli nauhoitettu Eel Pie-studioilla vuonna 1970 ja sitä kaavailtiin mukaan ep:lle, jota ei lopulta julkaistu. Britanniassa single nousi yhdeksänneksi ja Billboardin listalla sijalle 15. Itse Who's Next-pitkäsoitto kohosi yhtyeen kotimaassa albumilistan kärkeen. Kriitikot ovat ylistäneet Won't Get Fooled Againia. Lokakuussa 2001 The Who esitti Won't Get Fooled Againin Concert for New York Cityssa, jolla kerättiin varoja syyskuun yhdennentoista terrori-iskuissa menehtyneiden palomiesten ja poliisien omaisille. Cd:illä ja dvd:illä Won't Get Fooled Againista on julkaistu useita vaihtoehtoisia versioita. Vuonna 2003 ilmestynyt Who's Nextin Deluxe edition-versio sisältää kappaleesta Record Plantilla maaliskuussa 1971 taltioidun version sekä livetulkinnan Young Vic-theatresta 26. huhtikuuta 1971. Vuonna 2000 albumilla Live at Royal Albert Hall Won't Get Fooled Againista julkaistussa versiossa vierailee Noel Gallagher. Townshend, Roger Daltrey ja John Entwistle ovat kaikki esittäneet Won't Get Fooled Againiä soolokonserteissaan. Townshend on sovittanut kappaleen uudestaan akustisia sooloesityksiään varten. Kesäkuun lopussa 1979 hän esitti Won't Get Fooled Againin klassisen kitaristin John Williamsin kanssa Amnesty Internationalin hyväntekeväisyyskonsertissa The Secret Policeman's Ball.

Perjantain pohjat:Myös kotimaisena versiona tunnettu uuden aallon klassikkokappale

Whole Wide World on brittiläisen rocksolistin ja biisintekijän Wreckless Ericin tuotannon todennäköisesti tunnetuin kappale. Hän kirjoitti sen toukokuussa 1974 ja levytti vuonna 1977 ollessaan Stiff Recordsin artisti. Levytykseen osallistuivat lisäksi sekä kitarasta että bassosta vastannut Nick Lowe sekä rumpali Steve Goulding. Whole Wide Worldin tunnettuudesta huolimatta Wreckless Eric ei itse saavuttanut kappaleella listasijoitusta, toisin kuin muutamat Whole Wide Worldista työstetyt coverversiot. Australialaisyhtye Mental as Anythingin näkemys nousi paikallisella singlelistalla sijalle 53 90-luvun puolivälissä. Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen Gage the Elephantin Whole Wide Worldista vuonna 2017 levyttämä cover saavutti sijan 11. Billboardin Alternative Songs -listalla. Muihin Whole Wide Worldin levyttäjiin lukeutuvat esimerkiksi Die Toten Hosen, The Lightning Seeds ja The Proclaimers. Kotimaassa Eppu Normaali levytti kappaleesta tuoreeltaan suomennoksen nimellä Nuori poika Jee jee -singlensä b-puolelle ja kyseinen versio säilyi pitkään yhtyeen keikkasetissä.

Torstain terävä:Stevie Wonderin klassisen kauden avaava pitkäsoitto

 Stevie Wonder:Music of My Mind

Kolmas maaliskuuta 1972 ilmestynyt Music of My Mind on yhdysvaltalaisartisti Stevie Wonderin 14. studioalbumi. Kyseessä oli Wonderin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän työsti solmittuaan Motown Recordsin kanssa uuden sopimuksen, joka salli Wonderille täydellisen taiteellisen vapauden musiikistaan. Apulaistuottajina Music of My Mindilla vaikuttivat elektronisen musiikin pioneerit Malcolm Cecil ja Robert Marcoulef. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Music of My Mindista muodostui kohtuullinen menestys. Billboardin R&B-listalla albumi nousi kuudenneksi ja saavutti poplistalla sijan 21. Kriitikoiden mielestä albumi merkitsi Wonderille taiteellista kasvua ja monet pitävät sitä hänen klassisen kautensa ensimmäisenä pitkäsoittona. Wonder kiinnostui syntetisaattoreista kuultuaan sähköisen yhtyeen Tonto's Expandin Head Bandin musiikkia. Tavattuaan yhtyeen jäsenistä Cecilin ja Marcoulefin Wonder alkoi toukokuussa 1971 hyödyntää Arp ja Moog-syntetisaattoreita. Wonderin mukaan syntetisaattori mahdollisti monien sellaisten seikkojen tekemisen, joita hän olisi halunnut tehdä jo pitkään, mutta vasta syntetisaattori teki kyseisten asioiden tekemisestä mahdollista. Margouleff ja Cecil vaikuttivat Music of My Mindilla apulaistuottajina, insinööreinä ja vastasivat Moogin ohjelmoinnista. Kaksikko teki yhteistyötä myös Wonderin kolmella seuraavalla albumilla. Wonder tuotti albumin itse ja soitti sillä kaikki instrumentit lukuun ottamatta Art Baronin kappaleessa Love You Hanging Around soittamaa trombonea ja Howard "Buzz" Feitenin kitarointia kappaleessa Superwoman. Music of My Mind saavutti varsin myönteiset arviot ja sitä pidettiin Wonderin lopullisena askeleena taiteelliseen kypsyyteen. Cash Box ylisti Moog-syntetisaattoria etenkin pitkäsoiton singlekappaleessa Keep on Running. Penny Valentine laati albumista Soundsiin varsin myönteisen arvion. Hän piti Music of My Mindia modernin musiikin merkkipaaluna ja soulmusiikin luovan kypsyyden kulminaationa. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa, vuonna 2000 ilmestyneessä painoksessa Music of My Mind saavutti sijan 264. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Music of My Mind saavutti sijan 284. Vuoden 2012 listalla se oli yhtä sijaa alempana ja vuoden 2020 listalla sijalla 350. Wonderin Euroopan-kiertueen aikaan vuonna 2008 Music of My Mind julkaistiin Britanniassa uudelleen. Albumin kappaleista Sweet Little Girl ja Evil kuullaan arvostetun FX-tv-shown Atlantan toisen tuotantokauden kuudennen jakson Teddy Perkinsin alussa ja lopussa.

Keskiviikon klassikko:Ensimmäinen platinaa myynyt tupla-albumi

Cream:Wheels of Fire

 Yhdysvalloissa 14. kesäkuuta ja Britanniassa yhdeksäs elokuuta 1968 ilmestynyt Wheels of Fire on brittiläisen rockin varhaisen superyhtyeen Creamin kolmas pitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka ensimmäinen levy on nauhoitettu studiossa ja jälkimmäinen pitkäsoitto koostuu Fillmoressa taltioiduista liveäänityksistä. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa Wheels of Fire nousi kolmanneksi, mutta Billboardin listalla se saavutti ykkössijan. Wheels of Firesta muodostui ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt tupla-albumi. Toukokuussa 2012 se saavutti sijan 205. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Wheels of Fire julkaistiin myös kahtena yksittäisenä albumina Wheels of Fire (In the Studio) ja Wheels of Fire (Live at Fillmore). Creamin kolmannesta albumista suunniteltiin alun alkaenkin tuplaa, joka sisältäisi useita livenauhoituksia. Yhtye ja tuottaja Felix Pappalardi olivat tehneet studioäänityksiä Lontoon IBC-studioilla heinä-elokuussa 1967 ja New Yorkin Atlantic-studioilla syys-lokakuussa samaisena vuonna. Studionauhoituksia Atlantic-studioilla tehtiin vielä tammi-helmikuussa 1968 Creamin pitäessä taukoa tiiviistä keikkailustaan. Seuraavassa kuussa Pappalardi varasi liikkuvan äänitysstudion Los Angelesissa. Sillä tehtiin äänityksiä Fillmoressa ja San Franciscon Ballroomissa. Pappalardi ja äänitysinsinööri Bill Harvenson nauhoittivat kuusi Creamin konserttia ja Wheels of Firelle päätymätöntä materiaalia julkaistiin albumeilla Live Cream ja Live Cream Vol 2. Wheels of Firen studionauhoitusten insinööreinä olivat Tom Dowd ja Adrian Barber. Viimeksi mainittu vastasi myös albumin liveäänitysten miksauksesta. Edellisen Creamin pitkäsoiton Disraeli Gearsin tavoin myös Wheels of Firen kansitaide oli Martin Sharpin käsialaa. Wheels of Firen studiokappaleista rumpali Ginger Baker kirjoitti kolme pianisti Mike Taylorin kanssa. Jack Bruce vastasi neljästä kappaleesta runoilija Pete Brownin kanssa. Niistä tunnetuimmaksi muodostui albumin avausraita White Room. Eric Clapton valitsi studioalbumin coverkappalet Sitting on Top of the World ja Born Under a Bad Sign. Livelevyllä pääsee sooloilemaan kukin trion jäsenistä. Traintime sisältää Jack Brucen huuliharpismia basismin lisäksi, Toad on Ginger Bakerin rumpunäytös ja Eric Claptonin kitaristintaidot pääsevät esiin etenkin raidoilla Spoonful ja Crossroads.

Tiistain tukeva:Uriah Heepin klassisimman kokoonpanon basisti ja paljon muuta

 Rockin historian keskeisiin basisteihin lukeutuva Gary Thain syntyi Uudessa-Seelannissa 15. toukokuuta 1948. Hän aloitti esiintymiset 13-vuotiaana. Thainin ensimmäinen yhtye, The Strangers, julkaisi kolme singleä. Niiden joukossa oli Thainin ensimmäinen sävellys I'll Never Be True, jonka hän kirjoitti kuudentoista ikäisenä. The Strangersin hajottua Gary muutti Australiaan. Hänen seuraava yhtyeensä oli The Secrets, joka julkaisi ainoastaan yhden singlen vuonna 1966. Thainin seuraava yhtye oli Englannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Saksassa keikkaillut Me and The Others. Seuraavana vuorossa oli Thainin ensimmäinen ammattimaisesti toiminut yhtye New Nadir. Erityisen suosituksi se muodostui Sveitsin clubiskenessä, missä yhtye keikkaili runsaan puolen vuoden ajan. Kyseessä oli jazztyyppistä musiikkia esittänyt trio, jonka muita jäseniä olivat kitaristi Ed Carter ja rumpali Mike Kowalski. Yhtye levytti albumin, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu ja toimi The Toys-nimisen naislauluyhtyeen taustayhtyeenä. New Nadirin hajottua vuonna 1968 Gary liittyi Keef Hartleyn yhtyeeseen. Sen riveissä hän soitti kuudella albumilla ja oli mukana jopa Woodstockissa, missä Keef Hartley Band soitti ennen Santanaa. Yhtyeen konsertista ei valitettavasti ole kuvattua materiaalia. Saman vuoden kesäkuussa Keef Hartley Band soitti Bath Blues Festivaalilla noin 40 000 hengen yleisölle ja mainitun festivaalin muista esiintyjistä mainittakoon Led Zeppelin ja Fleetwood Mac. Keef Hartley Band hajosi vuonna 1972. Jo ennen sitä Thain oli osallistunut muutamiin muihin keskeisiin levytyksiin. Niistä mainittakoon Martha Veletzin vuonna 1970 ilmestynyt pitkäsoitto Fiends and Angels, jolla olivat lisäksi mukana esimerkiksi Eric Clapton ja John McVie. Musiikki oli progressiivista rockia ja Veletzin laulutyyliä on verrattu Janis Jopliniin.

 Britanniassa pitkäsoitto julkaistiin arvostetulla Blue Horizon-merkillä, mutta saatavilla on myös edullisempi albumin jenkkipainos. Thain osallistui myös Keef Hartley Bandin jäsenten Miller Andersonin ja Pete Yorkin vuosina 1971 ja 1972 ilmestyneisiin sooloprojekteihin. Alkuvuodesta 1972 Thain vastaanotti puhelun Ken Hensleyltä ja sai pyynnön liittyä Uriah Heeppiin. Yhtyeen edustama progressiivinen hardrock oli Thainille uusi genre, mutta hänen soittotyylinsä säilyi ainutlaatuisena. Aluksi Thain oli mukana Heepin Yhdyvaltain-kiertueella. Ensimmäinen Heepin albumi, jonka levyttämiseen Thain osallistui, oli toukokuussa 1972 ilmestynyt Demons and Wizards. The Magician's Birthday seurasi loppuvuodesta ja vuoden 1973 alussa ilmestyi keikkatunnelmia vanginnut tupla-albumi Uriah Heep Live. Menestystä jatkoi samana vuonna ilmestynyt studioalbumi Sweet Freedom. Vuonna 1974 ilmestynyt Wonderwold oli valitettavasti viimeinen Heepin pitkäsoitto, jonka levyttämiseen Thain osallistui. Syyskuussa 1974 Thain sai jenkkikiertueella hengenvaarallisen sähköiskun. Keikkapaikka oli Dallas ja kappale July Morning. Thainin terveys ei palannut ennalleen ja seuraavan vuoden alussa hän joutui jättämään Uriah Heepin. Kolme vuotta kestäneen Heep-pestinsä aikana Thain soitti yhtyeen kanssa yli 140 konserttia. Taisteltuaan terveys- ja huumeongelmia vastaan Thain menehtyi kahdeksas joulukuuta 1975 Norwood Greenissä ainoastaan 27 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Trafficin 70-luvun viimeinen pitkäsoitto

 Traffic:When The Eagle Flies

Syyskuussa 1974 ilmestynyt When the Eagle Flies on brittiläisen rockyhtyeen Trafficin seitsemäs studioalbumi. Stevie Winwoodin, Jim Capaldin ja Chris Woodin lisäksi albumin työstämiseen osallistui basisti Rosko Gee. Perkussionisti Rebop Kwaku Baah sai lähteä yhtyeestä kesken mainitun pitkäsoiton nauhoitusten, mutta hänen soittoaan kuullaan kahdella sen kappaleista. Winwood soittaa laajempaa kosketinsoitinvalikoimaa, kuin suurimmalla osalla varhaisemmista Trafficin albumeista. Instrumenttiarsenaaliin kuuluu nimittäin myös Moog. When the Eagle Flies jäi Trafficin viimeiseksi albumiksi 20 vuoteen. Vuonna 1994 Winwood ja Capaldi tekivät reunionin pitkäsoitolla Far from Home. Trafficin repertuaarista When the Eagle Flies oli neljäs Yhdysvalloissa top teniin kohonnut ja kultamyyntiin yltänyt albumi. Britanniassa pitkäsoitto saavutti ainoastaan sijan 31. ja listaviikkoja oli yksi. Traffic konsertoi When the Eagle Fliesin tiimoilta, mutta lopetti toimintansa kesken kyseisen kiertueen vuoden 1974 aikana. Chris Woodin säveltämä kappale Moonchild Vulcan nauhoitettiin albumia varten, mutta se sai jäädä pois biisin Memories of a Rock N' Rolla tieltä. Woodin käsialaa olevaa kappaletta soitettiin joka tapauksessa keikoilla ja Trafficin liveversio Moonchild Vulcanista julkaistiin vuonna 2008 Chris Woodin postuumilla cd:llä Vulcan. Rolling Stonen When the Eagle Fliesta laatima arvio oli suhteellisen positiivissävytteinen. Erityisesti albumin biiseistä kehuttiin kappaleita Graveyard People ja Walking in the Wind. Vaikka sovituksia tai tuotantoa kritisoitiin muiden albumilla julkaistujen kappaleiden osalta, tiukempia ja napakampia kappaleita pidettiin yhtyeelle myönteisenä suunnanvaihdoksena. Albumia suositeltiin Winwoodin kosketinsoitintyöskentelyn sekä hänen ja Capaldin laulunkirjoituksesta löytyneen uuden voiman ansiosta. AllMusiciin When the Eagle Fliesta laadittu retrospektiivinen arvio oli yleissävyltään kielteisempi. Kappaleiden instrumentaatiota pidettiin turhan pitkinä ja lauluosuuksissaan Winwood ainoastaan improvisoi melodioitaan musiikin yli kiinnittämättä tarpeeksi huomioita kappaleiden lyriikoihin.

Sunnuntain extra:Larry Williamsin raakaa rocksoundia vuodelta 1958

 Slow Down on Larry Williamsin 11. syyskuuta 1957 Master Recordersilla, Kaliforniassa levyttämä rock and roll-kappale, jonka levytykseen osallistuivat esimerkiksi tenorisaksofonisti Plas Johnson, kitaristi Rene Hall ja rumpali Earl Palmer. All Musiciin mainitusta kappaleesta kirjoittaneen Stewart Masonin mukaan Slow Down oli tulkittavissa punkrockiksi lähes kaksi vuosikymmentä ennen kuin mainittu termi otettiin toden teolla käyttöön. Specialty Records julkaisi Williamsin version vuonna 1958, mutta listasijoituksen saavutti vasta Williamsin toinen single Dizzy Miss Lizzy. The Beatles levytti John Lennonin leadvokalisoimina coverversiot molemmista kappaleista. Slow Down ilmestyi Britanniassa Long Tall Sally -ep:llä kesäkuussa 1964 ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna albumilla Something New. Capitol Records julkaisi Beatlesin version myös singlenä ja se saavutti Billboardin listalla sijan 25. Slow Down pääsi mukaan vuonna 1988 ilmestyneelle albumille Past Masters ja Beatlesin BBC:lle nauhoittama versio Slow Downista on löydettävissä vuonna 1994 julkaistulta albumilta Live at the BBC. Myös yhdysvaltalainen blue-eyed soul-yhtye The Young Rascals levytti Slow Downista onnistuneen coverin vuonna 1966 ilmestyneen esikoisalbuminsa avausraidaksi.

Lauantain pitkä:The Animalsin vuoden 1965 klassikkohitti

We Gotta Get Out of This Place, joka on joskus nähty myös kirjoitusasussa We've Gotta Get Out of This Place, on Barry Mannin ja Cynthia Weilin kirjoittama kappale, jonka vuonna 1965 ilmestyneestä hittilevytyksestä vastasi The Animals. Siitä on muodostunut tyylisuuntansa ikoninen kappale, joka oli erityisen suosittu Yhdysvaltojen sotavoimissa Vietmanin sodan aikaan. Vuonna 2004 kappale saavutti sijan 233. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. We Gotta Get Out of This Place on päässyt myös 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Mann ja Weil oli sittemmin Hall of Fameen päässyt biisintekijäpariskunta, joka assosioitui osaksi New Yorkin Brill Buildingin skeneä. Kaksikko nauhoitti kirjoittamastaan kappaleesta demon, jolla Mann oli solistina ja pianistina. We Gotta Get Out of This Place oli alun perin tarkoitettu The Righteous Brothersille, jolle Mann ja Weil olivat kirjoittaneet listakärkeen kohonneen kappaleen You've Lost That Lovin' Feelin'. Mannin hankittua itselleen levytyssopimuksen hänen yhtiönsä Wounded Bird Records halusi Mannin julkaisevan kappaleen itse. Kappaleen kuullut Allen Klein antoi demon Mickie Mostille, The Animalsin tuottajalle. Hän oli jo aikaisemin soittanut Brill Buildingiin ja pyytänyt kappalemateriaalia The Animalsin seuraavaa levytystä varten. Yhtyeen hiteistä It's My Life ja Don't Bring Me Down tulivat samasta tallista ja The Animals ehti levyttää We Gotta Get Out of This Placen ensiksi. The Animalsin versiossa tekstiä oli hienoisesti muutettu originaalista demoversiosta. Sen alkusanat "In this dirty old part of the city where the sun refused to shine people tell me there ain't no use in tryin'" ovat tulkittavissa viittaamaan The Animalsin teolliseen ja työväenluokkaiseen taustaan Newcastle Upon Tynessä. Kappale sisältää basisti Chas Chandlerin soittaman erottuvan intron. Kyseessä on The Animalsin ensimmäinen levytys urkuri Alan Pricen yhtyeen lineupista lähdön jälkeen. Hänen paikkansa The Animalsissa oli ottanut Dave Rowberry. We Gotta Get Out of This Place sisältää erään Eric Burdonin ikimuistoisimmista laulusuorituksista. Elokuussa 1965 We Gotta Get Out of This Place nousi brittilistalla kakkossijalle. Sen nousun kärkeen esti ainoastaan Beatlesin Help. Seuraavassa kuussa kappale saavutti Yhdysvalloissa sijan 13. ja nousi syyskuussa Kanadassa niin ikään toiselle sijalle. Briteissä ja Yhdysvalloissa kappaleesta julkaistut singlet olivat eri versiot samasta nauhoitussessiosta. EMI:n kappaleesta The Animalsin Yhdysvaltojen levy-yhtiölle MGM Recordsille lähettämä versio oli vahingossa se, jota ei ollut valittu julkaistavaksi muualla. Yhdysvalloissa kappaleen tekstissä lauletaan See my daddy in bed-a-dyin' kun samainen kohta brittiversiossa kuuluu Watch My Daddy in Bed a Dyin'. Yhdysvalloissa väärä otto ilmestyi syksyllä 1965 albumilla Animal Tracks ja jälleen seuraavana vuonna suosituksi muodostuneella kokoelma-albumilla Best of The Animals. Vuonna 1973 ABCKCO julkaisi samaisen kokoelman uudelleen laajennetun biisilistan kera. We Gotta Get Out of This Place ei ollut mukana millään Britanniassa The Animalsin toiminta-aikana ilmestyneellä albumilla. Kun The Animalsin uudelleenjulkaisuja alkoi ilmestyä cd-aikakaudella, oikeudet kappaleisiin omistanut Allen Klein piti huolta siitä, että ainoastaan Briteissä ilmestynyt We Gotta Get Out of  This Placen versio julkaistiin The Animalsin uusintapainoksilla ja kokoelma-albumeilla. Vastaavasti Yhdysvaltojen radioasemilla kappaleesta kuultiin täst edes ainoastaan Britanniassa ilmestynyttä versiota. Vuonna 2004 ABKCO julkaisi The Animalsilta Retrospective-kokoelman, jolla Yhdysvalloissa  We Gotta Get Out of This Placesta ilmestynyt versio oli viimein mukana, samoin edullisen kokoelman The Very Best of The Animals.  Ilmestymisaikanaan We Gotta Get Out of This Place oli suosittu kappale esimerkiksi valmistujaisjuhlissa ja kyseessä on eräs niistä aikakautensa keskeisistä kappaleista, joissa rockmusiikki sai uuden roolin sosiaalisen tietoisuuden voimana. We Gotta Get Out of This Place oli mukana Dennis Potterin vuonna 1965 valmistuneessa televisionäytelmässä Stand Up, Nigel Barton ja BBC:n vuonna 1996 valmistuneessa ja Newcastleen liittyvässä television draamasarjassa Our Friends in the North, jonka tapahtumat sijoittuivat osittain 60-luvulle. Alkukrediittien aikana kappaletta kuultiin joissakin jaksoissa Vietnamin sotaan liittyvässä yhdysvaltalaissarjassa China Beach. Vuoden 2012 South by Southwest-festivaalilla Bruce Springsteen esitti We Gotta Get Out of This Placesta lyhennetyn akustisen version ja mainitsi sen olevan jokainen kappale, jonka hän on kirjoittanut. Biisin nimi on ollut pohjana akateemikko Lawrence Grossbergin vuonna 1992 valmistuneen teoksen We Gotta Get Out of This Place:Popular Conservatism and Postmodern Culture otsikolle. Siinä käsitellään yhdysvaltalaisen konservatismin ja rockkulttuurin välistä konfliktia. Biisi antoi nimen Stefan Kalmarin vuonna 1997 Lontoossa pidetylle taidenäyttelylle. Lisäksi se on mukana Bob Carltonin jukeboxmusikaalissa Return to the Forbidden Planet. Joulukuussa 1986 australialainen hardrockyhtye The Angels julkaisi We Gotta Get Out of This Placesta coverversion, joka ilmestyi singleformaatin lisäksi mainitun yhtyeen albumilla Howling.

Perjantain pohjat:Billy Joelin uran rockvaikutteisin albumi

 Billy Joel:Glass Houses

12. maaliskuuta 1980 ilmestynyt Glass Houses on yhdysvaltalaisartisti Billy Joelin seitsemäs studioalbumi. Se sisältää hänen ensimmäisen Billboardin listakärkeen kohonneen singlensä It's Still Rock N' Roll to Me. Myös itse pitkäsoitto nousi ykkössijalle ja ilmestymisvuotensa loppuun mennessä siitä muodostui Yhdysvalloissa vuoden neljänneksi myydyin albumi. Pelkästään Yhdysvalloissa Glass Housesia on mennyt kaupaksi 7, 1 miljoonaa kappaletta ja se onkin 80-luvun 41:ksi parhaiten myynyt albumi. Vuonna 1981 Joel vastaanotti Glass Housesista parhaan miesrocklauluesityksen Grammyn. Musiikkikirjoittaja Stephen Thomas Erlewinen mukaan albumi edusti raaempaa tyyliä kuin Joelin aikaisemmat pitkäsoitot ja sitä voikin pitää hänen vastauksenaan tuolloin ajankohtaisiin punk- ja uusi aalto-liikkeisiin. Erlewinen mukaan Joel pääsi Glass Housesilla tuotannossaan kaikkein lähimmäksi rockalbumia. Kyseessä on viimeinen originaalin Billy Joel Bandin, eli hänen itsensä lisäksi Richie Cannatan, Doug Stegmeyerin, Russell Javorsin ja Liberty De Vitton työstämä albumi. Pitkäsoiton nauhoituksiin osallistui lisäksi uusi soolokitaristi David Brown. Multi-instrumentalisti Cannata jätti yhtyeen juuri ennen kuin nauhoitukset Joelin seuraavaa pitkäsoittoa, vuonna 1982 ilmestynyttä The Nylon Curtainia varten alkoivat. The Strangerin ja 52:nd Streetin jälkeen Glass Houses oli Joelin albumeista  kolmas ja samalla viimeinen Phil Ramonen tuottama. Vuonna 2004 popjournalisti Chuck Klosterman ylisti Glass Housesia ja etenkin sen vähemmän tunnettuun tuotantoon lukeutuvia kappaleita All for Leyna, I Don't Want to Be Alone, Sleeping with the Television On ja Close to the Borderline.

Torstain terävä:Grateful Deadin rumpaleiden johtaman yhtyeen työstämä soundtrackalbumi

 The Rhythm Devils:TheApocalypse Now Sessions

The Apocalypse Now Sessions on The Rhythm Devilsin nauhoittama albumi. Alaotsikoltaan se on The Rhythm Devils Play River Music ja albumiin myös viitataan ajoittain mainitulla nimellä. Kyseinen albumi sisältää elokuvan Apocalypse Now soundtrackille nauhoitettua musiikkia. Passport Records julkaisi albumin vinyyliformaatissa vuonna 1980. Kymmentä vuotta myöhemmin Rykodisc Records julkaisi pitkäsoitosta laajennetun cd-version. The Rhythm Devils on perkussioihin painottunut yhtye, jonka johtohahmot ovat Grateful Deadin rumpalit Mickey Hart ja Bill Kreutmann. Apocalypse Nown nauhoitusten aikaan yhtyeen kokoonpanoon kuului lisäksi samaisen yhtyeen basisti Phil Lesh, perkussionistit Airto Moreira, Greg Errico, Jim Loveless ja Jordan Amarantha, kitaristi Mike Hinton ja solisti Flora Purim. Todennettuaan Grateful Deadin konsertin ohjaaja Francis Ford Coppola pyysi yhtyeen rumpaleita Mickey Hartia ja Bill Kreutzmannia nauhoittamaan musiikkia Apocalypse Nowhun. Mainitun elokuvan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi joen varrelle viidakkoon Vietnamin sodan aikana. Heart ja Kreutzmann ja seitsemän muuta muusikkoa kasasivat rumpuja ja muita perkussiosoittimia San Rafaelissa, Kaliforniassa sijainneeseen Club Front-studioon. Kun elokuvan raakaversio oli esitetty, musiikki improvisoitiin ja osa siitä päätyi elokuvan soundtrackille. Nauhoitukset tapahtuivat kymmenessä päivässä. Osa nauhoituksista remiksattiin ja ne pääsivät mukaan lopulliselle albumille. Sillä hyödynnettiin laajaa valikoimaa perkussioinstrumentteja ympäri maailmaa. Lisäksi The Rhytm Devils muodosti joitakin aivan uusia instrumentteja. Eräs niistä oli The Beast, bassorumpujen kokoelma, jossa eri nuotteja keskeytettiin laajasta metallihyllystä.  Kun Apocalypse Nown nauhoitukset oli saatu valmiiksi, The Beast päätyi osaksi Grateful Deadin konserttien Rhythm Devils-osuutta. Siinä Hart ja Kreutzmann esittivät pitkän perkussiodueton, joka oli osa Grateful Deadin konserttien jälkimmäistä settiä. Toinen tavanomaisesta poikkeava albumin nauhoituksia varten rakennettu perkussioinstrumentti oli The Beam. Sen variantteja on hyödynnetty sekä Grateful Deadin että Mickey Hartin sooloyhtyeiden konserteissa. AllMusiciin albumista laaditun arvion mukaan kyseessä on ensisijaisesti perkussioalbumi, intensiivinen pitkäsoitto, joka kuvaa taiteellisesti elokuvan tapahtumapaikkana olevan viidakon kauneutta ja kauhuja.

Keskiviikon klassikko:1960-luvulla varsin suosittu solisti, biisintekijä ja näyttelijä

 Kahdeksas toukokuuta 1940 syntynyt ja 31. joulukuuta 1985 lentokoneturmassa menehtynyt Eric Hilliard Nelson, joka tunnettiin ensiksi taiteilijanimellä Ricky Nelson ja vuodesta 1961 nimellä Rick Nelson, oli yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja näyttelijä. Kahdeksanvuotiaasta hän vaikutti perheensä kanssa radio- ja tv-sarjassa The Adventures of Ozzie and Harriet. Nelsonin pitkäkestoinen ja menestyksekäs ura levyttävänä artistina käynnistyi vuonna 1957. Aluksi hän lukeutui teini-idolien kastiin ja esiintyi vuonna 1959 John Waynen, Dean Martinin ja Angie Dickinsonin kanssa Howard Hawksin ohjaamassa lännenelokuvassa Rio Bravo. Vuosien 1957 ja 1973 välillä 53 Nelsonin levyttämistä kappaleista saavutti listasijoituksen Billboardin Hot 100-listalla tai jollakin sen edeltäjistä. Vuonna 1958 ilmestynyt Poor Little Fool oli artistin tuotannosta ensimmäinen Billboard Hot 100-listan kärkeen kohonnut single. Nelson saavutti 19 top teniin noussutta singleä ja Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi postuumisti 21. tammikuuta 1987. Tv Guiden vuonna 1996 laatimalla 50 kaikkien aikojen tv-tähden listalla Nelson saavutti sijan 49. Ensimmäinen elokuva, jonka työstämiseen Ricky Nelson osallistui, oli vuonna 1952 ilmestynyt Here Come The Nelsons. Vuonna 1957 Nelson levytti ensimmäisen singlensä I'm Walkin'/A Teenager's Romance. Marraskuussa 1957 ilmestynyt Nelsonin esikoisalbumi Ricky nousi listakärkeen. Tv-sarjan loputtua vuonna 1966 Nelsonia nähtiin vierailijana useissa tv-sarjoissa. 60-luvun puolella Nelsonin levytystuotanto alkoi tyylillisesti siirtyä countryrockin suuntaan. Levytettyään useita vähemmän menestyksekkäitä albumeita Nelson perusti vuonna 1969 Stone Canyon Bandin. Sen riveissä hänen uransa lähti uuteen nousuun. Albumi In Concert at the Troubadour, 1969 osoittautui menestyksekkääksi ja vuonna 1972 ilmestynyt single Garden Party kohosi Billboardin listalla kuudenneksi. Nelsonin jouduttua vaihtamaan levy-yhtiötään uusi yhtiö ei promonnut hänen albumejaan riittävästi. Nelson jatkoi live-esiintymisiään koko 70-luvun ajan ja hänellä oli pieniä tv-rooleja. Mainitun vuosikymmenen loppuun mennessä Nelsonin levy-yhtiö kuitenkin pudotti hänet. Nelson ehti julkaista vielä kaksi albumia, mutta hän menehtyi lentokoneonnettomuudessa uuden vuoden aattona 1985 konserttimatkalla Guntersvillesta, Alabamasta Dallasiin.

Tiistain tukeva:The Sensational Alex Harvey Bandin kitaristi ja muutakin

 Neljäs toukokuuta 1949 syntynyt Alistair Macdonald "Zal" Cleminson  on skotlantilainen kitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Sensational Alex Harvey Bandissa vuosien 1972 ja 1978 välillä. Vuonna 2017 hän perusti uuden rockyhtyeen /sin'dogs/, joka julkaisi neljästä kappaleesta koostuneen cd:n ja konsertoi Britanniassa ja Skotlannissa mainitun vuoden lopussa. Cleminson on kitaristina itseoppinut ja aivan 70-luvun alussa hän vaikutti yhtyeessä Tear Gas. Mainitun yhtyeen jäsenistä tuli muusikoita The Sensational Alex Harvey Bandiin. Yhtyeen livekeikoilla Cleminson oli valkoisessa meikissään varsin erottuva hahmo. Hän aloitti meikin käytön yhtyeen soittaessa suurissa keikkapaikoissa, jotta yleisön olisi helpompi havaita hänen soittoaan. The Sensational Alex Harvey Bandin lopetettua toimintansa Cleminson alkoi konsertoida The Zal Bandin kanssa. Sen kokoonpanoon kuuluivat The Tubesin vokalisti Leroi Jones sekä 19-vuotias Billy Rankin, joka soitti myöhemmin Nazarethissa. Cleminson liittyi itse Nazarethiin vuonna 1979 ja oli mukana yhtyeen vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneillä albumeilla No Mean City ja Malice in Wonderland. Hän työskenteli useita liveäänitteitä julkaisseen Tandori Cassetten kanssa ja vaikutti Elkie Brooksin kitaristina useilla hänen 80-luvun kiertueistaan. Lisäksi Cleminson oli mukana Brooksin albumilla Minutes sekä muusikkona että säveltäjänä. Lisäksi hän osallistu Midge Uren 80-luvun puolivälin kiertueeseen Gift World Tour ja konsertoi Bonnie Tylerin kanssa. 1990-luvulla Cleminson keikkaili ajoittain The Party Boysin kanssa. Sen vokalisteina vierailivat Marillionin Fish ja Nazarethin Dan McCafferty ja Billy Rankin. Yhtyeestä muodostui sittemmin uudelleen kasattu SAHB. Yhtye nauhoitti konserttitaltioinnin Live in Glasgow '93, jolla solistina kuultiin Zero Zeron Stevie Dohertya. Vuonna 2004 SAHB teki reunionin Shamanin johtohahmon Max Maxwellin kanssa. Vuosien 2004 ja 2008 välillä yhtye teki kiertueita ja esiintyi myös festivaaleilla. Vuonna 2006 ilmestyi konserttitaltiointi Zalvation:Live in the 21:st Century. Sensational Alex Harvey Bandin lisäksi Cleminson on vaikuttanut sittemmin toimintansa lopettaneissa yhtyeissä Ze Suicide  ja Oskura. Vuonna 2006 Cleminson teki ensiesiintymisensä näyttelijänä Wilsonin roolissa lännenelokuvassa A Shot in the West. Vuonna 2008 Cleminson ilmoitti jättävänsä musiikkibisneksen. Hän viettikin viisi vuotta Kyproksella partnerinsa Rachelin kanssa. Siellä ollessaan Cleminson sai idean ryhtyä kirjoittamaan materiaalia, josta muodostuisi hänen viimeinen musiikkiprojektinsa. Cleminson päätti palata musiikin pariin vuonna 2017. Hän perusti yhtyeen sic/n'/dogs kosketinsoittaja Steve Govanin kanssa. Hänen kanssaan Clemsinson kirjoitti ja työskenteli demojen parissa, joista muodostui sittemmin yhtyeen esikoisalbumi Vol 1. Cleminson tiesi Govanin The Sensational Alex Harvey Band-tribuuttiyhtyeestä The Sensational Alex Harvey Experience. Govan oli Sensational Alex Harvey Bandin rumpalin Ted McKennan ystävä ja hän tunsi lisäksi SAHB:n basistin  Chris Glenin, jonka kanssa hän oli soittanut yhtyeessä The Outfit vuonna 2013. Vuonna 2016 hän siirtyi Zalin kanssa yhtyeeseen Sin Dogs. Sen jäsenistä kitaristi William McGonagle ja basisti Nelson McFarlane olivat kuuluneet The Sensational Alex Harvey Experienceen. Originaalirumpali Scott Covie oli lisäksi soittanut esimerkiksi The Complete Stone Rosesissa.Vuonna 2018 Scott jätti yhtyeen. Louis Malvessi korvasi hänet lyhyen periodin ajan ja Carlos Marinista tuli yhtyeen viimeinen rumpali. Yhtyeen ensimmäinen brittikiertue ajoittui loppuvuoteen 2017. Seuraavana vuonna yhtye teki laajan kiertueen Britanniassa, julkaisi albumin VOL 1 ja esiintyi myös festivaaleilla, kuten Cropredy Sweden Rock ja New Day.Lokakuussa 2019 Clevinson ilmoitti jättäneensä Sin Dogsin. Hän perusti yhtyeen Orphan's of the Ash. Siinä Cleminson vaikutti sic/n'/dogsin Billy McGonaglen kanssa ja yhtyeeltä julkaistiin albumi Ellipsis helmikuun lopussa 2022. Sittemmin Cleminson on  perustanut nimeämättömän projektin, jossa Nelson vaikuttaa basistina. Brittikitaristi ja kitaraopettaja Guthrie Govan on nimennyt Cleminsonin erääksi keskeisimmistä vaikuttajistaan ja omaksi Jimmy Pagekseen.

Maanantain mainio:Bob Seger and the Silver Bullet Bandin ainoa listaykkösalbumi

 Bob Seger & Silver Bullet Band:Against the Wind

25. helmikuuta 1980 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Against the Wind on yhdysvaltalaisen rocksolistin Bob Segerin 11. studioalbumi ja samalla neljäs pitkäsoitto, jolla häntä säestää taustayhtye Silver Bullet Band. Monien muiden Segerin albumien tavoin myös mainitulla pitkäsoitolla noin puolella kappaleista taustalla kuullaan Muscle Shoalsin rytmisektiota. Segerin pitkäsoitoista ainoana Against the Wind nousi Billboardilla listakärkeen kuuden viikon ajaksi ja syrjäytti samalla Pink Floydin The Wallin kakkossijalle. Against the Windistä muodostui välittömästi kaupallinen menestys. Kolmannella listaviikollaan mainittu pitkäsoitto nousi kakkossijalle viiden viikon ajaksi ja sen jälkeen kärkeen kuudeksi viikoksi. Vuoden 1981 loppuun mennessä albumi oli myynyt Yhdysvalloissa 3, 7 miljoonaa kappaletta ja saavutti vuonna 2003 viisinkertaisesti platinaa. Vuonna 1980 Bob Seger ja Silver Bullet Band voitti Against the Wind-albumilla parhaan lauletun rockesityksen Grammyn ja Capitol Recordsin Roy Kohara mainitusta albumista parhaan kansitaiteen Grammyn. Arvioiden osalta Dave Marsh kirjoitti albumista negatiivisesti Rolling Stonessa. Against the Wind ei hänen mukaansa tarjonnut mitään, mitä Segerin varhaisemmilla pitkäsoitoilla ei olisi kuultu. Silti hän totesi Segerin laulavan albumilla fantastisesti ja mainitsi kyseessä olevan huolellisesti muotoillun albumin. Los Angeles Timesin Robert Hilburnin ja The New York Timesin John Rockwellin pitkäsoitosta laatimat arviot olivat Marshin kirjoitusta positiivissävyisempiä. Heistä ensiksi mainittu kehui etenkin albumin heijastavaa balladituotantoa ja jälkimmäinen kuvasi Against the Windiä rehellisenä, viehättävänä albumina, joka oli miellyttävä paluu Night Moves -albumin aikoihin. Segerin itsensä mukaan Against the Windillä pyritään liikkumaan eteenpäin järki ja rehellisyys samanaikaisesti säilyttäen.

Sunnuntain extra:Black Sabbathin yleislinjasta eroava yhtyeen kakkosalbumilla julkaistu kappale

 Planet Caravan of brittiläisen heavy metal-yhtyeen Black Sabbathin tuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin sen toisella pitkäsoitolla Paranoid syyskuussa 1970. Planet Caravanin lyriikasta vastanneen yhtyeen basistin Geezer Butlerin mukaan kappale kertoo universumin läpi kellumisesta rakkaansa kanssa. Solisti Ozzy Osbourne käytti Planet Caravanin lauluosuuksissa Leslie-speakeria treblen ja vibraatioefektien saavuttamista varten. Kappaleen piano-osuuksista vastasi Paranoidin ääni-insinöörinä vaikuttanut Tom Allom. Kitaristi Tony Iommi päällekkäisäänitti kappaleen instrumentaatioon kuuluvan huilun moniraitamasterille, jota käsiteltiin stereo delayllä. Toukokuun lopussa 2020 Planet Caravania käytettiin Space X:n Crew Dragonin astronauttien herätysmusiikkina ennen heidän lentoaan. Edellisen kerran musiikkia oli käytetty herättämään astronautteja heinäkuussa 2011. Yhdysvaltalainen heavy metal-yhtye Pantera levytti Planet Caravanista coverin vuonna 1994 ilmestyneelle albumilleen Far Before Driven. Kyseessä oli lisäksi mainitun pitkäsoiton toinen singleformaatissa ilmestynyt kappale hitin I'm Broken jälkeen. Eastwest Records julkaisi Planet Caravanin 12-tuumaisena singlenä. Planet Caravanista se sisälsi albumiversion ja lisäksi kahden biisin liveversiot ja yhdestä niin kutsutun Biomechanixal Mixin. Planet Caravanista muodostui Panteran suurin singlemenestys, joka saavutti brittien singlelistalla sijan 21. Metal Hammerin laatimalla 50 parhaan Pantera-kappaleen listalla Planet Caravan-cover saavutti sijan 31.

Lauantain pitkä:Brittiläinen pitkäikäinen postpunkin edustaja

Echo & The Bunnymen on brittiläinen, Liverpoolissa vuonna 1978 perustettu rockyhtye, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat solisti Ian McCulloch, kitaristi Will Sergeant ja basisti Les Pattinson. Vuonna 1980 Pete de Freitas liittyi yhtyeen rumpaliksi. Samana vuonna ilmestynyt Echo & The Bunnymenin esikoisalbumi Crocodiles nousi top 20:een brittilistalla. Yhtyeen toinen pitkäsoitto oli seuraavana vuonna ilmestynyt Heaven Up Here. Yhtyeen kulttusuosio vaihtui valtavirran menestykseen vuonna 1983, jolloin Echo & The Bunnymen saavutti top ten-hitin kappaleellaan The Cutter. Se oli poiminta albumilta Porcupine,joka nousi brittilistalla kakkossijalle. Yhtyeen menestystä jatkoi vuonna 1984 ilmestynyt albumi Ocean Rain, jolta poimittu ensimmäinen single The Killing Moon oli Britanniassa top ten -menestys. Echo & The Bunnymenin julkaistua vuonna 1987 nimikkoalbuminsa Ian McCulloch jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä St. Vitus Dance vokalisoinut Noel Burke. Vuonna 1989 de Fitas menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Työskenneltyään yhdessä Elecrafixion-yhtyeen riveissä McCulloch ja Sergeant lyöttäytyivät uudelleen yhteen Pattinsonin kanssa Echo & The Bunnymenin nimellä vuonna 1997. Pattinson jätti kuitenkin yhtyeen seuraavana vuonna. 90-luvun loppupuolelta lähtien yhtye on keikkaillut ajoittain ja julkaissut useita albumeita menestyksen vaihdellessa. Ian McCullochin musiikillinen ura alkoi vuonna 1977 triossa Crucial Three, jonka muihin jäseniin lukeutuivat Julian Cope ja Pete Wylie. Jälkimmäisen poistuttua McCulloch ja Cope perustivat lyhytikäisen yhtyeen A Shallow Madness rumpali Dave Pickettin ja urkuri Paul Simpsonin kanssa. Mainittuna aikana kaksikko kirjoitti esimerkiksi kappaleet Read It in Books, Robert Mitchum, You Think It's Love ja Spacehopper. Copen annettua McCullochille kenkää yhtyeestä sen nimeksi vaihtui The Teardrop Explodes. McCulloch lyöttäytyi yhteen kitaristi Will Sergeantin ja basisti Les Pattinsonin kanssa ja muodosti Echo & The Bunnymenin. Mainittu yhtyeen inkarnaatio hyödynsi rumpukonetta. Yhtye soitti debyyttikeikkansa maraskuussa 1978 Liverpoolissa Eric's Clubilla The Teardrop Explodesin lämmittelijänä. Tuolloin Echo & The Bunnymen soitti 20-minuuttisen version kappaleesta Monkeys, jonka tuonaikainen nimi oli I Bagsy Yours. Echo & The Bunnymenin debyyttisingle oli Zoo Recordsin julkaisemana toukokuussa 1979 ilmestynyt Pictures on My Wall/Read It in Books. Myös The Teardrop Explodes levytti mainitun  singlen b-puolen puolta vuotta myöhemmin viimeisen Zoo Recordsin julkaiseman singlensä Treason kakkosbiisiksi. Ehdittäessä Echo & The Bunnymenin vuonna 1980 ilmestyneeseen esikoisalbumiin Crocodiles yhtyeen kokoonpanon oli rumpalina täydentänyt Trinidadista kotoisin ollut Pete de Freitas. Itse pitkäsoitto saavutti brittilistalla sijan 17. ja siltä poimittu single Rescue nousi sekin sijalle 62. Vuonna 1981 ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Heaven Up Here oli vielä suurempi myynti- ja arvostelumenenestys. Se nousi brittilistalla kymmenenneksi ja singlepoiminta A Promise saavutti sijan 49. Ensimmäisen suuren brittihittinsä Echo & The Bunnymen saavutti kesäkuussa 1982, kun kappale The Back of Love saavutti sijan 19. Heinäkuussa yhtye soitti ensimmäisellä WOMAD-festivaalilla. Alkuvuodesta 1983 ilmestynyt, radioystävällisempi The Cutter oli Echo & The Bunnymenin ensimmäinen top ten-hitti, ja se se saavutti kahdeksannen sijan. Singleä seurannut albumi Porcupine nousi brittilistalla jopa kakkossijalle. Albumilla julkaisematon single Never Stop saavutti sijan 15. ja uutta albumia enteillyt, McCullochin dramaattisen laulusuorituksen sisältänyt The Killing Moon nousi yhdeksänneksi. PR-kampanjalla ryyditetty ja vuonna 1984 ilmestynyt albumi Ocean Rain nousi neljänneksi ja se on yleisesti kohotettu yhtyeen parhaaksi työksi. Pitkäsoitolta poimitut singlet Silver ja Seven Seas saavuttivat listasijoitukset 30. ja 16. ja vahvistivat osaltaan albumin menestystä. Samana vuonna McCulloch saavutti pienen soolohitin coverversiollaan September Songista. Huhtikuussa 1985 Echo & The Bunnymen konsertoi Skandinaviassa ja esitti tuolloin oman tuotanonsa ohella covereita Televisionilta, Rolling Stonesilta, Talking Headsiltä ja The Doorsilta. Kiertueelta tehtyjä nauhoituksia julkaistiin puolibootlegilla nimeltä On Strike. Ocean Rainin saavuttamaa menestystä oli vaikea toistaa ja vuoden 1985 aikana Echo & The Bunnymeniltä ilmestyikin ainoastaan single Bring on the Dancing Horses, joka saavutti brittilistalla sijan 21. ja albumilistalla kuudenneksi noussut kokoelmalevy  Songs to Learn & Sing. Pete De Freitas jätti yhtyeen ja sen nimeä kantanut ja vuonna 1987 ilmestynyt seuraava albumi nauhoitettiin ensiksi ABC:n rumpalin David Palmerin kanssa. De Freitas teki kuitenkin paluun yhtyeen riveihin vuonna 1986 ja niinpä mainittu albumi nauhoitettiin pitkälti uudelleen. Kesällä 1987 ilmestynyt Echo & The Bunnymenin nimikkoalbumi nousi brittilistalla neljänneksi ja oli yhtyeen ainoa paremmin menestynyt pitkäsoitto Yhdysvalloissa. Siellä yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat The Killing Moon ja Lips Like Sugar. Myös Bring on The Dancing Horses lukeutuu Yhdysvalloissa Echo & The Bunnymenin parhaiten tunnettuihin kappaleisiin, sillä se on mukana John Hughesin ohjaaman elokuvan Pretty in Pink soundtrackillä. The Killing Moon pääsi mukaan elokuviin Grosse Pointe Blank ja Donnie Darko. Ocean Rainin kappale Nocturnal Me kuultiin yhdysvaltalaisen science fiction-sarjan Stranger Things ensimmäisen tuotantokauden viidennessä jaksossa. The Lost Boys-elokuvan soundtrackillä Echo & The Bunnymen esitti coverin The Doorsin People Are Strangestä. Kappale Never Stop kuultiin Alan Benettin elokuvassa History Boys.

McCullochin ero yhtyeestä vuonna 1988 ja de Freitasin menehtyminen moottoripyöräonnettomuudessa seuraavana kesänä aiheuttivat epävarmuutta yhtyeen tulevaisuudesta. Pattinson ja Sergeant kiinnittivät Echo & The Bunnymeniin uusiksi jäseniksi St. Vitus Dancen solistin Noel Burken ja rumpalin Damon Reecen. Yhtyeen kiertuekokoonpanossa useiden vuosien ajan ollut ja viimeisimmän Echo & The Bunnymenin albumin työstämiseen osallistunut Jake Brockman kiinnitettiin Echo & The Bunnymeniin täysvaltaiseksi jäseneksi. Uusi kokoonpano julkaisi vuonna 1990 albumin Reverberation, joka ei saavuttanut mainittavaa vastaanottoa kriitikoilta tai ostavalta yleisöltä. McCullochin ensimmäinen sooloalbumi Candleland oli ilmestynyt jo syyskuussa 1989 ja yhtyetoverin kuolema toi albumiin tietynlaista kypsyyttä. McCullochin sooloura jatkui vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Mysterio. Vuonna 1993 Echo & The Bunnymen lopetti väliaikaisesti toimintansa. Vuonna 1994 McCulloch ja Sergeant aloittivat jälleen musiikillisen yhteistyön nimellä Electrafixion. Vuonna 1997 Pattinson liittyi mukaan, mikä merkitsi kolmen Echo & The Bunnymenin jäljelle jääneen muusikon yhteistyön jatkumista. Nimi Echo & The Bunnymen otettiin uudelleen käyttöön ja vuonna 1997 ilmestyi uusi albumi Evergreen, joka nousi top teniin brittilistalla. Ennen kuin yhtye julkaisi seuraavan albuminsa, vuonna 1999 ilmestyneen pitkäsoiton What Are You Gonna Do with Your Life? Pattinson jätti yhtyeen huolehtiakseen äidistään. McCulloch ja Sergeant ovat jatkaneet levytyksiä ja keikkailua Echo & The Bunnymenin nimellä ja julkaisseet albumit Flowers (2001), Siberia (2005), The Fountain (2009) ja Meteorites (2014). Siberian aikaisen kokoonpanon muodostivat muilta osin kosketinsoittaja Paul Fleming, rumpali Simon Finley ja basisti Pete Wilkinson.  Albumin tuottanut Hugh Jones oli ollut ääni-insinöörinä Echo & The Bunnymenin varhaisilla albumeilla. Elokuusta 2009 lähtien Echo & The Bunnymenin kiertuekokoonpanon ovat voimakaksikon lisäksi muodostaneet basisti Stephen Brannan, kitaristi Gordy Goudie, rumpali Nicholas Kilroe ja kosketinsoittaja Jez Wing. Vuonna 2002 yhtye vastaanotti Q Inspiration-palkinnon toimittuaan inspiraation lähteenä muusikoiden, kappaleiden ja musiikkidiggareiden uusille sukupolville. 11. syyskuuta 2006 Echo & The Bunnymen julkaisi päivitetyn version vuonna 1985 ilmestyneestä kokoelma-albumistaan ja nyt nimellä New Songs to Learn & Sing. Sen yksittäisestä cd:stä koostunut versio sisälsi 17 kappaletta ja 20 kappaleesta koostuva cd lisäksi dvd:n, jolla oli mukana kahdeksan musiikkivideota yhtyeen uralta. Maaliskuussa 2007 yhtyeen ilmoitettiin solmineen uuden levytyssopimuksen vanhan yhtiönsä Warnerin kanssa ja työn alla oli myös uusi albumi. Samaisen vuoden toukokuussa Snapper/SPV julkaisi yhtyeeltä livedvd:n Dancing Horses. McCullochin ja Sergeantin lisäksi yhtyeen livekokoonpanon muodostivat rumpali Simon Finley, kosketinsoittaja Paul Fleming, kitaristi Gordy Goudie ja basisti Steve Brennan. John McLaughlinin ja Simon Perryn tuottama uusi albumi The Fountain ilmestyi 12. lokakuuta 2009 ja pitkäsoittoa edeltänyt single I Think I Need It Too 28. syyskuuta. Samaisen kuun ensimmäisenä päivänä yhtyeen kosketinsoittajana 80-luvulla vaikuttanut Jake Brockman menehtyi Isle of Manilla moottoripyöräonnettomuudessa. Joulukuussa 2010 Echo & The Bunnymen lähti kiertueelle, jolla yhtye soitti kokonaisuudessaan kaksi ensimmäistä albumiaan Crocodiles ja Heaven Up Here. Echo & The Bunnymenin tuorein uudesta tuotannosta koostunut albumi Meteorites ilmestyi Britanniassa 26. toukokuuta ja Yhdysvalloissa kolmas kesäkuuta 2014 429 Recordsin julkaisemana. Albumin tuotannosta ja miksauksesta vastannut Youth oli lisäksi mukana kirjoittamassa kolmea pitkäsoiton kappaleista ja vaikutti sillä myös ajoittaisena basistina. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britanniassa top 40:ään noussut albumi sitten vuoden 1999. Echo & The Bunnymenin uusin albumi, vuonna 2018 ilmestynyt The Stars, The Oceans & The Moons sisältää orkestraatioversioita yhtyeen vanhasta tuotannosta sekä kaksi uutta tuotantoa edustavaa kappaletta. 20. toukokuuta 2023 Echo & The Bunnymen on eräs pääesiintyjistä Pasadenassa, Kaliforniassa järjestetyllä Cruel World Festivaalilla. Syyskuuksi on sovittu neljä Britannian-konserttia, joissa yhtye soittaa kokonaisuudessaan albuminsa Ocean Rain.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiläisen uuden aallon edustajan toinen pitkäsoitto

 The Stranglers:No More Heroes

23. syyskuuta 1977 suurimmassa osassa maailmaa United Artistsin ja Yhdysvalloissa A&M:n julkaisemana ilmestynyt No More Heroes on brittiläisen uutta aaltoa edustavan yhtyeen The Stranglersin toinen studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi ainoastaan viisi kuukautta yhtyeen esikoisalbumin Rattus Norvegicuksen jälkeen. Martin Rushentin tuottama No More Heroes koostuu uudesta tuotannosta. Albumin kappaleista Something Better Change, Bitching, Peasant in the Big Shitty ja School Mam edustavat Rattus Norvegicuksen aikaista tuotantoa. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen nimikappale sekä kaksi a-puolta sisältänyt nelivitonen Something Better Change ja Straighten Up, joista jälkimmäinen ei ollut mukana itse pitkäsoitolla. No More Heroesista laaditut retrospektiiviset arviot ovat olleet suorastaan ylistäviä. Sellaisia on julkaistu esimerkiksi AllMusicissa ja Trouser Pressissä. Viimeksi mainitussa No More Heroesista julkaistussa arviossa mainittu pitkäsoitto kohotetaan vaivattomasti The Stanglersin parhaaksi albumiksi. Vuonna 2000 No More Heroes saavutti sijan 427. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums.

Torstain terävä:Kotimaisen musiikillisen monilahjakkuuden puhutteleva elämäkerta

 Tapani Bagge & Jari Eklund:Teddy, Aikka ja Alpo (Docendo)

Teddy, Aikka ja Alpo on Tapani Baggen ja Jari Eklundin käsialaa oleva, definitiivinen ja puhutteleva elämäkertateos suurelle yleisölle ensisijaisesti Teddy and the Tigers-yhtyeen johtohahmoksi identifioituvasta Teddy Guitarista, eli Aikka Hakalasta. Otsikossaan teos viittaa Hakalan kolmeen persoonaan; nuoriso-idoli Teddy Guitariin, monipuoliseen muusikkoon Aikka Hakalaan sekä yksityishenkilö Alpo Hakalaan. Teosta varten on haastateltu suurta määrää Hakalan lähipiiriin kuuluneita muusikoita ja muita musiikkialan vaikuttajia. Musiikista muodostui ujolle nuorukaiselle kanava itsensä purkamiseen. Hänen keskeisiin varhaisiin musiikillisiin diggauskohteisiinsa lukeutuivat muun muassa Steppenwolf-yhtye, suuren vaikutuksen tehnyt Easy Rider-elokuva sekä merkittävän detroitilaisen esipunkyhtyeen MC 5:n Helsingin-konsertti. Hakalan varhainen suosikkialbumi oli silti yllättäen keskeisimpiin progeyhtyeisiin lukeutuvan King Crimsonin esikoispitkäsoitto In the Court of the Crimson King. Teddy and the Tigersin ura käydään kirjassa läpi muutamassa kymmenessä sivussa. Ratkaisu on täysin ymmärrettävä ja hyväksyttävä, sillä Janne Salmi on kirjoittanut mainitusta yhtyeestä oman teoksensa. Sitä vastoin Tigersia seurannut rytinäbluesyhtye Bad Sign saa teoksessa ansaitsemansa huomion ja yhtyeen ura kirjassa käsitelläänkin suorastaan ihailtavan seikkaperäisesti. Hakalan lisäksi Bad Signin toinen ydinhahmo oli varhaisesta Sleepy Sleepersistä ja vuosien 1978 ja 1982 välillä äijärockyhtye Ronski Gangista muistettu kitaristi Olli Pekkola, jonka päiväkirjamerkinnät Bad Signin Teksasin-matkoista ovatkin suorastaan hersyvää luettavaa. Teddy and the Tigersin ja Bad Signin väliin Hakalan musiikillisella matkalla osuivat lyhytikäisiksi jääneet, mutta silti varsin keskeisiksi osoittautuneet yhtyeet  Lonestars ja Falcons. Bad Signin jälkeen Hakalan musiikillisella uralla merkittäväksi muodostui hänen pitkäkestoinen vaikutusaikansa varsin monipuolisella ohjelmistolla operoineena trubaduurina sekä useamman vuoden kestänyt jäsenyytensä Irwinin yhtyeessä. Vuonna 1997 Hakalalta ilmestyi varsin laadukas, mutta valitettavan vähäiselle huomiolle jäänyt countrya edustava sooloalbumi True Stories Mostly. Teddy and the Tigersin vuonna 2012 ilmestyneen paluulevyn Master Cuts esimerkiksi bluesministeri Esa Kuloniemi kohotti yhtyeen tuotannon laadukkaimmaksi albumiksi. Näihin aikoihin yhtyeen toisena kitaristina vaikutti Ykä Putkinen.  Hakalan viimeiset vuodet olivat suruntäyteisiä. Ne kuvataan kaunistelemattomasti, mutta silti ne tuovat teoksen päähenkilön entistä lähemmäksi lukijaa. Teddy, Aikka ja Alpo on mitä vaikuttavin lukukokemus paitsi Hakala-diggareille, myös yleisellä tasolla kotimaisesta rockskenestä kiinnostuneille.

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen hardrockin keskeisen edustajan aktiivikauden viimeinen pitkäsoitto

 Havana Black:Growing Wings

Vuonna 1993 ilmestynyt ja Music Makers -studioilla Helsingissä nauhoitettu Growing Wings on maamme vanhakantaisen hardrockin keskeisen edustajan ja vientivaltin Havana Blackin aktiivisimman toiminta-ajan viimeinen studioalbumi.Mainittua pitkäsoittoa yhtyeen historiassa oli edeltänyt kesken jäänyt kiertue Yhdysvalloissa. Lisäksi Havana Blackin rytmiryhmä oli ehtinyt vaihtua ennen mainitun albumin nauhoituksia. Jussi Tegelmanin paikan yhtyeen rumpalina oli ottanut Atte Sarkima ja Risto Hankalan basson varressa korvannut pitkän linjan rautainen ammattilainen Masa Maijanen. Yhdestätoista kappaleesta koostuva Growing Wings on laadukas ja monipuolinen albumi, joka  suorempien hardrockrypistystensä lisäksi sisältää myös nyanssikkaampaa tuotantoa. Pitkäsoiton kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta bluesklassikkoa Evil ja Hawkwind-coveria Reap What I've Sowed. Avauskappale Mean Stepmother, Burn It Down, King of the Beggars ja vielä 2000-luvun aikana yhtyeen keikkaohjelmistoon ansaitusti lukeutunut Thunder People edustavat tanakoita rypistyksiä, joissa vakuuttavat niin Hannu Leiden vokalisointeineen kuin Markku "Crazy" Heiskanen kitarointeineen. Groovelands on jossakin määrin kokeellisempi ja rytmiikkansa rikkaudessa vakuuttava esitys. Goodbye edustaa erinomaisen sielukasta balladituotantoa ja mainituun kappaleeseen Heiskanen soittaa suorastaan riipaisevan soolon. Sunflower, Magic ja albumin pitkä päätöskappale East Is Red edustavat kunnianhimoista, kokeellisempaa ja kaivattavan ideansa löytävää tuotantoa. Vuonna 2009 Growing Wingsistä julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka perusalbumin lisäksi sisältää kaksi bonusraitaa, jotka ovat myös tuplakokoelmalle Family Collection 1987-2007 päätyneet Sea Wind ja No Man's Land. Vuonna 2019 Turenki Records julkaisi Growing Wingistä tuplavinyyliversion. Sen viimeinen levypuolisko sisältää muun muassa kaksi vuoden 2010 tuotantoon lukeutuvaa singlekappaletta. Growing Wings on varsin laadukas albumi, jonka ainoana puutteena oli selkeän hittibiisin puuttuminen. Eniten hittipotentiaalia albumin kappaleista lienee omannut Thunder People. Lisäksi Growing Wingsin ilmestymisen aikaan kitaraorientoituneen rockin hallitsevana tyylilajina oli grunge, eikä Havana Blackin ansiokkaasti edustamalle vanhakantaiselle hardrockille ollut sen laadukkuudesta huolimatta entisenlaista kysyntää.

Tiistain tukeva:Hectorin tuotannon menestynein pitkäsoitto

 Hector:Hectorock I

Maaliskuussa 1974 Top Voicen julkaisemana ilmestynyt Hectorock I on Hectorin kolmas sooloalbumi. Edellisen vuoden kesänä ilmestynyt ja pitkälti mystiikasta inspiraationsa ammentanut pitkäsoitto Herra Mirandos teki Hectorista erään maamme suosituimmista artisteista ja mainitun albumin vaikutusta koko kotimaisen rockin kehitykseen voi osaltaan pitää merkittävänä. Hectorock I-albumin ykköspuolella Hectorista kehkeytyi yhteiskunnallinen tarkkailija. Mainittu levypuolisko sisältää useita hänen varhaistuotantonsa klassikoihin lukeutuvia kappaleita, kuten Jatkuvuus, todella herkkä Jäävalssi sekä Sudenkorento, joista viimeksi mainittu on suomennos Hectorin keskeisiin vaikuttajiin lukeutuvan David Bowien klassikoksi kohonneella albumilla Hunky Dory kolme vuotta aikaisemmin julkaistusta kappaleesta Life on Mars? Varsin laadukasta tasoa pitävät yllä myös loput albumin ykköspuolen kappaleista. Niistä nostettakoon esiin upean melodinen Elämä filtterin läpi ja tekstiltään melko synkkä avausraita Cocktailsukupolven satyricon. Hectorock I:n kakkospuolella pääpaino on albumin ilmestymisaikana varsin suositussa rocknostalgiassa. Siihen sisältyvät coverit The Coastersin Yakety Yakistä (Takataan Roos), Ray Petersonin Tell Laura I Love Heristä (Laura sua kauheesti kaipaan) sekä australialaisyhtye The Easybeatsin Friday on My Mindista (Perjantai on mielessäin). Viimeksi mainitun sovituksellisena innoittajana on tosin ollut Bowien coveralbumilleen Pin Ups vuonna 1973 mainitusta kappaleesta levyttämä versio. Sarjakuvarock edustaa Hectorin omaa veikeää tuotantoa ja 1962/Oodi varjoille tekee kunniaa brittien tunnetuimmalle ja todennäköisesti myös laadukkaimmalle rautalankayhtyeelle. Hectorin oma muusikon ura oli käynnistynyt samaa tyylisuuntaa edustaneessa yhtyeessä Les Mirages. Hectorock I saavutti kultalevyn jo ilmestymisvuonnaan ja timanttilevyksi albumi myi seuraavana vuonna. Kyseessä onkin Hectorin diskografian menestynein pitkäsoitto. Bergstömin pariskunnan Matin ja Pirjon lisäksi albumilla musisoiviin keskeisimpiin muusikoihin lukeutuvat kitaristi Antero Jakoila ja  ensisijaisesti studiorumpalina muistettu Tapani "Nappi" Ikonen. Cumulus-yhtye julkaisi niin ikään menestyneimmän albuminsa vuonna 1974 ja kyseessä on salanimellä Dick Dynamite and His Hot Lips työstetty, niin ikään voimakkaasti nostalgiaa huokuva pitkäsoitto.