torstai 30. syyskuuta 2021

Perjantain pohjat:T. Rexin viimeinen listaykkössingle

Metal Guru on Marc Bolanin kirjoittama ja brittiläisen rockyhtyeen T. Rexin levyttämä kappale. Mainitusta biisistä muodostui yhtyeen neljäs ja samalla viimeinen Britannian singlelistan kärkipaikan tavoittanut kappale. Metal Guru säilytti ykkössijansa neljän viikon ajan kesä-heinäkuussa 1972. Mainittu kappale oli lisäksi mukana T. Rexin samaisena vuonna  ilmestyneellä albumilla The Slider. Britanniassa Metal Guru -singlen b-puolella julkaistiin kaksi kappaletta; Thunderwing ja Lady, mutta esimerkiksi Saksassa, Espanjassa ja Ranskassa ainoastaan Lady. Vaikka Metal Guru ilmestyi pelkästään kymmenen kuukautta singlen Get It On vastaanottaman huomattavan menestyksen jälkeen, kyseinen kappale ei saavuttanut listasijoitusta Yhdysvalloissa. Kanadassa Metal Gurun paras listasijoitus oli 45. heinäkuussa 1972. Suomen virallisella singlelistalla Metal Guru oli parhaimmillaan sijalla 22. Bolan itse kuvasi kappaleen uskonnollisia viittauksia todeten sen olevan elämän festivaalin kappale ja yhdisti sen kaikkiin ympärillä oleviin Jumaliin. Hän mainitsi uskovansa Jumalaan, mutta ilman uskontoa. Freaky Triggerin vuonna 2008 laatimalla kaikkien aikojen sadan parhaan kappaleen listalla Metal Guru saavutti sijan 37. The Smithsin tuotannon keskeisimpiin kappaleisiin lukeutuva Panic pohjautuu Metal Gurun melodiaan.

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Torstain terävä:Yhdysvaltalaislaulajattaren toinen pitkäsoitto

 Jennifer Rush:Movin'

Seitsemäs lokakuuta 1985 Saksassa ilmestynyt Movin' on yhdysvaltalaissolisti Jennifer Rushin toinen pitkäsoitto. Rushin levyttämästä kappaleesta Power of Love oli muodostunut suuri menestys ja myös artistin toisesta pitkäsoitosta muodostui välittömästi suosittu. Saksassa albumi pysytteli listakärjessä 14 viikon ajan ja siitä muodostui siellä vuoden 1986 myydyin pitkäsoitto. Britanniassa albumi julkaistiin vasta vuoden 1986 puolella ja saarivaltakunnassa se joutui tyytymään listasijaan 32., mihin vaikutti osaltaan se, ettei albumilta poimittu ainuttakaan suurta singlemenestystä. Ensimmäisenä pikkulevynä albumilta julkaistiin sen avausraita Destiny. Se nousi listoille monissa maissa, mutta joutui Britanniassa tyytymään Hot 100 -listan loppupäähän. Toinen single If You're Ever Gonna Lose My Love menestyi niin ikään hyvin Euroopassa. Muita keskeisiä kappaleita Movin' -albumilla olivat etenkin Stevie Wonder -cover Yester-Me, Yester-You Yesterday sekä originaalituotantoa edustanut Ave Maria, joka julkaistiin singleformaatissa niinkin myöhään, kuin vuonna 1991. Varmistaakseen Yhdysvalloissa Movin':ia seuranneelle pitkäsoitolleen Heart Over Mind entistä suuremman suosion Rush muutti Saksasta Yhdysvaltoihin. Joissakin maissa Movin' -pitkäsoitosta julkaistun version biisilista oli yhdistelmä mainitun albumin ja sitä edeltäneen debyyttipitkäsoiton Jennifer Rush kappaleista. Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa albumin nimenä oli Jennifer Rush ja Venezuelassa sekä Singaporessa Movin'.

tiistai 28. syyskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Tavanomaista tummasävyisempi Grand Funkin pitkäsoitto

Grand Funk Railroad:Born to Die

Michiganista kotoisin olevan ja huippusuositun hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin tuotannossa tammikuussa 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Born to Die edustaa tavanomaista tummasävyisempää tuotantoa esimerkiksi sitä edeltäneisiin albumeihin We're An American Band ja All the Girls in the World Beware! verrattuna. Pitkäsoiton nimikappaleen solisti/kitaristi Mark Farner kirjoitti moottoripyöräonnettomuudessa menehtyneen serkkunsa muistoksi. Selkeästi valoisia kappaleita albumilla edustavat sentään Farnerin Sally sekä rumpali/solisti Don Brewerin ja kosketinsoittaja Craig Frostin yhteistyötä edustava Take Me. Mainitut kappaleet päätyivät myös albumin singlebiiseiksi ja niistä ensin mainittu oli Kanadan listalla parhaimmillaan sijalla 35. Samaisen kaksikon yhteistyötä edustavista Born to Dien kappaleista Dues sisältää jälkimmäisen intensiivistä kosketinsoitintyöskentelyä ja I Fell for Your Love käsittelee suhteen päättymisen aiheuttamaa tragediaa. Yli kuusiminuuttinen, mainiosti svengaava ja kekseliäs instrumentaalikappale Genevieve on harvinaislaatuisesti koko yhtyeen yhteistyötä, eli sen työstämiseen on osallistunut myös basisti Mel Schacher.  Tekstinsä osalta tiedostava ja Farnerin ja Frostin yhteistyötä edustava Talk to the People on  upeassa melodisuudessaan eräs albumin parhaita raitoja. Albumin kakkospuolen materiaalista erityisen myönteisesti erottuu Don Brewerin käsialaa oleva, tyylitajuisen raskaalla kitaroinnilla kuorrutettu Love is Dyin'. Mark Farnerin työstämä Politican lukeutuu myös pitkäsoiton vimmaisimpiin raitoihin. Päätöskappale Good Things on myös eräs albumin valoisammista ja se päättää pitkäsoiton ja tarjoaa samalla lupauksen paremmasta. Grand Funkin tyypillisestä linjasta erottuvana albumina Born to Die puolustaa mainiosti paikkaansa yhtyeen repertuaarissa. Merkittäväksi albumilla osoittautuu myös vähintään osittain Don Brewerin käsialaa olevien  kappaleiden runsaus.

maanantai 27. syyskuuta 2021

Tiistain tukeva:Pitkän uran tehnyt saksofonisti

 26. syyskuuta 1934 syntynyt ja 17. joulukuuta 2004 edesmennyt Richard Malden Heckstall-Smith oli brittiläinen rockin ja bluesin parissa työskennellyt saksofonisti. 60- ja 70-lukujen aikana hän soitti useissa keskeisissä brittiläisissä bluesrock ja fuusiojazz-yhtyeissä. Hän syntyi Ludlowissa, Shropshiressa ja varttui Knightonissa, Bradfordshiressa oppien lapsuudessaan soittamaan pianoa, klarinettia ja alttosaksofonia. 15-vuotiaana Heckstal-Smith oli oppinut alttosaksofonin soiton ja Lester Youngista sekä tenorisaksofonisti Walder Graystä oli muodostunut hänelle keskeisiä vaikuttajia. 50-luvun lopusta eteenpäin Heckstall-Smith vaikutti aktiivisesti Lontoon jazzskenessä. Joulukuusta 1957 lähtien hän oli puolen vuoden ajan mukana klarinetisti Sandy Brownin johtamassa yhtyeessä. Vuonna 1962 Heckstall-Smith liittyi Alexis Kornerin johtamaan vaikutusvaltaiseen bluesyhtyeeseen Blues Incorporatediin ja oli mukana mainitun yhtyeen albumilla R&B from Marquee. Seuraavana vuonna Heckstall-Smith oli perustamassa Graham Bond Organisationia, jonka jäsenistöön kuului lisäksi mm. kaksi tulevan superyhtyeen Creamin jäsenistä, eli basisti Jack Bruce ja rumpali Ginger Baker. Vuonna 1967 Heckstall-Smith liittyi John Mayallin johtamaan brittibluesin todelliseen korkeakouluyhtyeeseen The Bluesbreakersiin. Sen kyseisessä, jazzorientoituneessa kokoonpanossa olivat lisäksi mukana rumpali Jon Hiseman, basisti Tony Reeves ja The Rolling Stonesin tuleva kitaristi Mick Taylor. Mainittu Bluesbreakersin lineup levytti vuonna 1968 albumin Bare Wires. Vuosien 1968 ja 1971 välillä Heckstall-Smith, Hiseman ja Reeves kuuluivat uraa uurtaneeseen brittiläiseen jazzrockyhtyeeseen Colosseumiin. Siinä Heckstall-Smith pääsi esittelemään virtuoositeettiään soittamalla samanaikaisesti kahta saksofonia. Colosseumin lopetettua toimintansa lokakuussa 1971 Heckstall-Smith oli mukana useissa muissa fuusioyhtyeissä, joista mainittakoon anchild, Sweet Pain, Big Chief, Tough Tenors, The Famous Bluesblasters, Mainsqueeze ja DHSS. Mainittujen yhtyeiden jäsenistöön kuuluivat usein Victor Brox, Keith Hillman ja harpisti John O' Leary, joka tunnetaan lisäksi Savoy Brown-yhtyeen perustajäsenenä. 80-luvun aikana Heckstall-Smith vaikutti yhtyeessä Electric Dream muun muassa eteläafrikkalaisen perkussionistin Julian Bahulan kanssa. Vuosien 1983 ja 1986 välillä Hecktall-Smith oli 3-Spacen jäsen kitaristi John Jamesin, myös Mainsqueezessa vaikuttaneen kosketinsoittaja Dave Mooren ja basisti Chris Billingsin kanssa. Myös kosketinsoittaja Paul Harris oli mukana yhdellä kiertueella. Tenori- ja sopraanosaksofonien lisäksi Heckstall-Smith soitti 3-Spacessa baritonisaksofonia. 1990-luvulla Heckstall-Smith osallistui Colosseumin originaalikokoonpanon reunioniin ja soitti ahkerasti konsertoineessa Hamburg Blues Bandissa. Vuonna 2001 Heckstall-Smith levytti all star-projekti Blues and Beyondissa John Mayallin, Jack Brucen, Mick Taylorin ja Peter Greenin kanssa. Vuonna 1984 Heckstall-Smith julkaisi elämäkertateoksensa The Safest Place in the World.Sen laajennettu painos, nimeltään Blowing the Blues julkaistiin vuonna 2004. Heckstall-Smith menehtyi 70-vuotiaana akuuttiin maksasairauteen.

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Maanantain mainio:Kanadalaisen rockin klassikon viimeinen top 40:ään kohonnut albumi

 Bachman Turner Overdrive:Head On

Joulukuussa 1975 ilmestynyt Head On kanadalaisen rockyhtyeen Bachman Turner Overdriven viides studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton originaalipainoksen mukana seurasi posteri yhtyeen jäsenistä. Vuonna 2003 Repertoire Records julkaisi Head Onista uusintapainoksen. Tuolloin bonuskappaleena oli alun perin ainoastaan singleformaatissa vuoden 1975 aikana ilmestynyt Down the Line. Head Onista muodostui Bachman Turner Overdriven viimeinen Billboardin albumilistalla top 40:ään kohonnut pitkäsoitto. Sen paras sijoitus oli 23. maaliskuussa 1976. Single Take It Like a Man saavutti Billbstoardin listalla sijan 33. ja sai osakseen myös huomattavaa radiosoittoa. Kyseessä oli BTO:n viimeinen kuudesta top 40:ään nousseesta singlekappaleesta. Pianistina kyseisessä biisissä kuultiin rock and rollin keskeisimpiin pioneereihin lukeutuvaa ja huikeaan suoritukseen yltänyttä Little Richardia. Jazzahtava kappale  Lookin' Out for #1 julkaistiin myös singleformaatissa. Se jäi Billboardilla top 40:än ulkopuolelle, mutta nousi Adult Contemporary-listalla viidenneksitoista ja saavutti niin ikään merkittävää radiosoittoa. Britanniassa albumin kappaleista julkaistiin singlenä lisäksi Away from Home b-puolellaan Down to the Line. Randy Bachmanin käsialaa oleva kappale West Coast Turnaround äänitettiin Head On-albumin nauhoituksissa, mutta se sai julkaisunsa vasta vuonna 2013.

lauantai 25. syyskuuta 2021

Sunnuntain extra:Vuosikymmenten uran tehnyt laulajatar ja näyttelijätär

26. syyskuuta 1926 syntynyt ja 18. lokakuuta 2000 edesmennyt Julie London (Peck) oli yhdysvaltalainen laulajatar ja näyttelijätär, jonka ura kesti yli 40 vuoden ajan. Vuosien 1955 ja 1969 välillä hän levytti yli 30 albumia, joiden keskeisiä musiikillisia tyylilajeja olivat pop ja jazz. Londonin esikoisalbumilleen levyttämä kappale Cry Me a River pääsi vuonna 2001 Grammy Hall of Fameen. Näyttelijäntyöstään London vastaanotti vuonna 1974 Golden Globen roolistaan sairaanhoitaja Dixie McCallina tv-sarjassa Emergency! Santa Rosassa, Kaliforniassa syntyneen Londonin elokuvaura käynnistyi vuonna 1944. Hän esiintyi useissa lännenelokuvissa, kuten Rock Hudsonin kanssa elokuvassa The Fat Man vuonna 1951, Gary Cooperin kanssa elokuvassa Man of the West vuonna 1958 ja Robert Mitchumin kanssa elokuvassa The Wonderful Country vuonna 1959. Londonin musiikillinen ura alkoi 50-luvun puolivälissä, jolloin hän solmi levytyssopimuksen Liberty Recordsin kanssa. Londonin joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi Yummu, Yummu, Yummu ilmestyi vuonna 1969. Vuosien 1972 ja 1979 välillä hän esiintyi menestyksekkäästi tv-sarjassa Emergency!, jossa näytteli aviomiehensä Bobby Troupin kanssa. Tv-sarjan tuotannosta vastasi Londonin aikaisempi aviomies Jack Webb.

perjantai 24. syyskuuta 2021

Lauantain pitkä:90-luvun brittipopin keskeisen edustajan kakkosalbumi

 Oasis:(What's the Story) Morning Glory

Toinen lokakuuta 1995 Creation Recordsin julkaisemana ilmestynyt (What's the Story) Morning Glory on brittiläisen rockyhtyeen Oasiksen toinen studioalbumi, jonka tuotannosta vastasivat Owen Morris ja yhtyeen keskeisin biisintekijä, kitaristi Noel Gallagher.  Morning Glory tuli  sovitustyyliltään ja rakenteeltaan merkitsemään voimakasta irtiottoa Oasiksen edellisenä vuonna ilmestyneestä esikoisalbumista Definitely Maybe. Gallagherin sävellykset keskittyivät yhtyeen kakkosalbumilla voimakkaammin balladeihin ja painottuivat suurin kertosäkeisiin. Jousisovitukset ja rikkaampi instrumentaatio merkitsivät kontrastia yhtyeen esikoisalbumin raakuudelle. Morning Glory oli Oasiksen ensimmäinen yhtyeen uuden rumpalin Alan Whiten kanssa työstetty albumi, tosin yhtyeen originaalin rumpalin Tony McCarrolin soittoa kuultiin pitkäsoitolla vielä kappaleessa Some Might Say. Morning Gloryn myötä Oasis siirtyi crossover-indieyhtyeestä maailmanlaajuiseksi rockilmiöksi. Kriitikoiden mukaan kyse on merkittävästä albumista brittiläisen indie-musiikin aikajanalla. Julkaisuviikollaan Morning Glory myi Britanniassa huikeat 345 0000 kappaletta ja pysytteli albumilistan kärjessä kymmenen viikon ajan. Yhdysvalloissa albumi merkitsi Oasiksen läpimurtoa. Siellä Morning Glory nousi Billboardin albumilistan neljänneksi ja saavutti nelinkertaisesti platinaa. Yhtyeen kotimaassa albumilta poimittiin neljä suurta hittiä. Niistä Some Might Say ja Don't Look Back in Anger nousivat listakärkeen ja Roll with It sekä Wonderwall kakkossijalle. Wonderwall ja Champagne Supernova nousivat Billboardin vaihtoehtolistan kärkeen. Vuoden 1996 Brit Awardseissa Morning Glory palkittiin vuoden parhaana albumina. Vuosien 1995 ja 1996 aikana Morning Gloryn julkaisua seurasi maailmankiertue, jonka kuluessa Oasis soitti eräille aikakautensa suurimmista yleisömääristä. Vaikka Morning Glorysta muodostui suuri kaupallinen menestys, kriitikot eivät albumin ilmestymisen aikaan suhtautuneet siihen erityisen suopeasti. Kritiikki kohdistui sekä kappalemateriaaliin että tuotantoon. Tulevina vuosina kriitikoiden mielipide albumista tuli muuttumaan täysin ja Morning Glory on tunnustettu merkittäväksi pitkäsoitoksi sekä brittipop-skenelle että yleisesti 90-luvun musiikille. Morning Glory on päässyt mukaan useille rockmusiikin parhaiden levyjen listoille. Vuoden 2010 Brit Awardseissa Morning Glory nimettiin parhaaksi brittiläiseksi albumiksi sitten vuoden 1980. 22. miljoonan kappaleen myynnillään Morning Glory on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista. Britanniassa Morning Glory on 90-luvun myydyin albumi.

torstai 23. syyskuuta 2021

Perjantain pohjat:Keskeisen liverpoolilaisyhtyeen esikoisalbumi

 Gerry & The Pacemakers:How Do You Like It

Vuonna 1963 ilmestynyt How Do You Like It on varhaisen Liverpool-soundin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Gerry & The Pacemakersin esikoisalbumi. Nimestään huolimatta mainitulle pitkäsoitolle eivät sisälly yhtyeen kaksi varhaista singlemenestystä, eli kappaleet How Do You Do It sekä I Like It. Pitkäsoitto koostuu lähes tyystin covertuotannosta. Erityisen hyvin yhtye suoriutuu debyyttipitkäsoitollaan rivakammista numeroista, joihin lukeutuvat esimerkiksi albumin avausraita Shot of Rhythm and Blues, pitkäsoiton päättävä Larry Williamsin originaali ja myös The Beatlesin levytysrepertuaariin lukeutunut rockrypistys Slow Down sekä jopa Chuck Berryn debyyttilevytys ja samalla esikoishitti Maybelline. Arthur Alexanderin ohjelmistosta poimitu Where Have You Been ei Gerry Marsdenin laulusuorituksen osalta vedä vertoja liverpoolilaisyhtye The Searchersin mainitusta kappaleesta levyttämälle coverille. Carl Perkinsin Wrong Yo-Yosta levytetty cover on sekin mitä havainnollistavin esimerkki varhaisesta Liverpool-soundista. Vuonna 1997 How Do You Like It -albumista ilmestyi cd-formaatissa juhlapainos, joka sisältää mainitusta pitkäsoitosta sekä mono, että stereoversion.

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Torstain terävä:The Blackheartsin 90-luvun onnistunut avaus

 Joan Jett and The Blackhearts:Notorious

20. elokuuta 1991 ilmestynyt Notorious on Joan Jett & The Blackheartsin kahdeksas studioalbumi. Pitkäsoiton ensimmäiseksi singlekappaleeksi valikoitui sen avausraita Backlash, mutta se lähetettiin ainoastaan promootiotarkoituksessa radiokäyttöön. Yhdysvalloissa albumilta julkaistiin cd-singlenä upea balladikappale Don't Surrender, jonka kakkosbiisinä oli varsinaiselta pitkäsoitolta löytymätön kappale Misunderstood. Notorious-pitkäsoitolla ilmestyneistä kappaleista Wait for Me on cover The Runawaysin kolmannella studioalbumilla Waitin' for the Night vuonna 1977 alun perin julkaistusta biisistä, jonka Joan Jett oli kirjoittanut ollessaan ainoastaan 16-vuotias. I Want You on uusioversio alun perin vuonna 1979 nauhoitetusta kappaleesta, jota kaavailtiin elokuvaan, jossa Joanin olisi ollut tarkoitus näytellä. Kappaleen tekstit olivat muuttuneet korrektimmiksi verrattuna originaaleihin. Kyseisen biisin originaaliversio ilmestyi ainoastaan fanclubilaisille tarkoitetulla cd:llä 1979. Useilla Notorious-albumista julkaistuilla painoksilla kappaleet Machismo ja Goodbye olivat vaihtaneet paikkaa. I Want You ja useat muut Joan Jett & The Blackheartsin kappaleet olivat mukana Floria Sigismondin vuonna 2013 ohjaamassa elokuvassa The Runaways, vaikka ne eivät sisältyneet sen soundtrack-albumille. Tyylillisesti Notorious edustaa kokonaisuutena The Blackheartsin varhaisempia albumeita jossakin määrin poporientoituneempaa tuotantoa. Mainitussa genressä pitkäsoiton kultahippuihin lukeutuu erityisesti Ashes in the Wind.

tiistai 21. syyskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Merkittävä 70-luvun alun yhdysvaltalainen naisyhtye

Birtha oli 70-luvun alkuvuosina aktiivikauttaan viettänyt yhdysvaltalainen naisrockyhtye. Los Angelesissa perustetun Birthan lineupin muodostivat kitaristi Shele Pinizzotto, basisti Rosemary Butler, kosketinsoittaja Sherry Hagler ja rumpali Olivia "Liver" Favela. Kaikki yhtyeen jäsenistä lauloivat sekä leadia että harmonioita. Pinizzotto, Butler ja Hagler varttuivat Los Angelesissa ja soittivat kouluaikanaan yhdessä eri yhtyeissä. Favela täydensi yhtyeen kokoonpanon vuonna 1968 ja tuossa vaiheessa yhtye alkoi soittaa aktiivisesti länsirannikon clubeissa Kaliforniasta Alaskaan. Vuonna 1971 yhtye ryhtyi itsenäisesti kirjoittamaan tuotantoaan. Suurin osa Birthan kappaleista oli yhtyeen omia sävellyksiä, mutta se vastaanotti jonkin verran kirjoitusapua Mark Wickmanilta ja Gabriel Mekleriltä. Pinizzotton veli Michael vaikutti Birthan managerina. Yhtye solmi levytyssopimuksen Dunhill Recordsin kanssa ja Birthan nimeä kantanut ja Meklerin tuottama, melko raakaa rocksoundia tarjoillut ja muun muassa singlekappaleen Free Sprit sisältänyt esikoisalbumi ilmestyi myöhemmin samaisena vuonna. Esikoisalbuminsa tiimoilta Birtha konsertoi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Euroopassa. Britanniassa yhtye teki kiertueen The Kinksin kanssa. Los Angelesissa Birtha soitti Whiskey A Go-Gossa ja The Trobadourissa ja Glendalessa clubissa nimeltä The Sopwith Camel. Vuonna 1973 Birtha julkaisi Christopher Hustonin tuottaman kakkosalbuminsa Can't Stop the Madness. Yhtye oli tien päällä 250 päivää vuodessa ja soitti esimerkiksi Fleetwood Macin, Alice Cooperin, Pocon, BB Kingin, Black Oak Arkansasin, Three Dog Nightin ja James Gangin lämmittelijänä. Birtha lopetti toimintansa vuonna 1975. Yhtyeen jäsenistä toinen huhtikuuta 1947 syntynyt Michele Pinizzotto menehtyi neljäs helmikuuta 2014 66-vuotiaana. Ennen jäsenyyttään Birthassa Rosemary Butler oli mukana yhtyeessä The Ladybirds, joka soitti esimerkiksi Rolling Stonesin lämmittelijänä vuonna 1964. Butler on työskennellyt taustavokalistina esimerkiksi Bonnie Raittille, Linda Ronstadtille ja Neil Youngille. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa on vuonna 1983 ilmestynyt Rose. Sen seuraaja You Just Watch Me ilmestyi vasta 30 vuotta myöhemmin.

maanantai 20. syyskuuta 2021

Tiistain tukeva:Brittiheavyn klassikon vuoden 1987 pitkäsoitto

 Motörhead:Rock 'n' Roll

Viides syyskuuta 1987 GWR:n julkaisemana ilmestynyt Rock 'n' Roll on Motörheadin kahdeksas studioalbumi. Brittien albumilistalla sen sijoitukseksi jäi 34., eli kyseessä on suhteellisesti vähiten myynyt top 40:än saavuttanut Motörheadin pitkäsoitto. Rock 'n' Rollilla yhtyeen legendaarisin rumpali Phil "Philty Animal" Taylor oli tehnyt paluun Motörheadin riveihin oltuaan välillä poissa line upista muutaman vuoden. Vuoden 1987 aikana Motörhead esiintyi Peter Richardsonin ohjaamassa elokuvassa Eat the Rich. Siinä nähtiin komediaryhmä Comic Strip ja myös Lemmyllä oli pieni rooli Spiderina. Motörhead työsti lisäksi kuusi kappaletta elokuvan soundtrack-albumia varten. Rumpali Pete Gill sai kuitenkin lähteä yhtyeestä ja originaalirumpali Philty Animal Taylor teki paluun erottuaan Motörheadistä vuoden 1984 aikana. Elämäkertateoksessaan White Line Fever Lemmy mainitsee Gillin lähdön olleen pitkäaikainen prosessi ja Lemmy tiesi Frankie Millerin ja Thin Lizzyssä vaikuttaneen Brian Robertsonin kanssa soittaneen Philty Animalin halukkuudesta tehdä paluu Motörheadin riveihin. Rock 'n' Rollista muodostui Motörheadin viimeinen GWR:lle työstämä albumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto, jonka yhtye nauhoitti ennen kuin Lemmy palasi Britanniasta uudelleen Los Angelesiin. Motörhead tuotti Rock 'n' Rollin Guy Bidmeadin kanssa Master Rock ja Redwood -studioilla Lontoossa. Motörheadista työstetyssä dokumentissa The Guts and The Glory kitaristi Phil Campbell mainitsee, että vaikka Rock 'n' Roll ei olekaan loistava albumi, se sisältää runsaasti elementtejä, joista hän pitää. Rock 'n' Roll -albumilla julkaistuista kappaleista Eat the Rich oli nauhoitettu erityisesti Richardsonin elokuvaa varten. Lemmyn lisäksi rainassa nähtiin esimerkiksi Bill Wyman ja Paul McCartney. Vuonna 2002 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan Lemmy mainitsee Rock 'n' Rollin olevan kelvollinen albumi, vaikkei se lukeudukaan Motörheadin tuotannon parhaimmistoon. Suurin virhe Lemmyn mukaan oli ottaa Guy Bidmead mukaan albumin tuotantotyöhön. Rock 'n' Rollin laadukkaimpaan tuotantoon Lemmy on kohottanut Dogsin, Boogeymanin ja Traitorin kaltaiset kappaleet. Mainitun albumin jälkeen Motörhead julkaisi uutta tuotantoa vasta vuonna 1991, jolloin julkaistiin yhtyeen seuraava pitkäsoitto 1916. AllMusiciin kirjoittaneen Eduardo Rivadavian mukaan biisinkirjoitus ei Rock 'n' Rollilla ole erityisen inspiroitunutta ja ainoat todella laadukkaat kappaleet albumilla ovat sen nimiraita sekä Eat the Rich. Motörhead-elämäkerturi Joel McIverin mukaan Rock 'n' Roll on kaukana Motörheadin laadukkaimmista töistä, mutta kuten kaikilla yhtyeen albumeilla, myös sillä on huippuhetkensä, jollaisiin lukeutuvat Dogs, Traitor ja Stone Deaf Forever. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi paremmin Yhdysvalloissa kuin yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Rock 'n' Rollin nauhoitusten jälkeen Lemmy muuttikin pysyvästi asumaan Los Angelesiin.

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Maanantain mainio:Maria Hänninen ja Jake's Blues Band vedossa Kolin Ruska Bluesissa

Maamme juurevan rockin ja bluesin lippulaivoihin lukeutuva Jake's Blues Band heitti Kolin Ruska Bluesissa varsin onnistuneen keikan rytmikitaroinnista vastanneen kotimaisen rockin moniosaajan Maria Hännisen suurimmaksi osaksi leavokalisoimana. Konsertti käynnistyi klo 21. 45 iskevästi Mose Allisonin Parchman Farmilla, jota seurasi esimerkiksi BB Kingin ja Bobby Blue Blandin ohjelmistosta löytyvä I Wouldn't Treat Like A Dog. Jake Yrölä oli leadvokalistina Before You Accuse Messä, jota seurasi Marian omaa tuotantoa edustava bluespala Going Home to My Man. Tony Joe Whiten swamprock-klassikosta Polk Salad Annie kuultiin varsin onnistunut tulkinta ja sitä seurasi kenties koko konsertin vaikuttavin esitys; Frozen, jonka levytysversiossa oli mukana Uriah Heepin pitkäaikainen johtohahmo, viime vuoden marraskuussa edesmennyt Ken Hensley. I Play Dirtyn version myötä siirryttiin takaisin sinisävyjen ytimeen. Tyylilisesti Dave Lindholmiin vertautuva  ja ränttätänttäbluesia edustava Don't Need You Giving lukeutuu Marian omaan tuotantoon. Todellisessa bluesrevityksessä 3 O' Clock in the Morning sooloilemaan kitaroiden varressa pääsivät sekä Jake  etttä Maria. B.L.U.E.S. jatkoi nimensä veroisessa hengessä; kuitenkin edeltäjäänsä sofistikoituneemmin. Jake vokalisoi Joe Cockerin ohjelmistosta tutuksi tulleen Unchain My Heartin ja setin loppuun oli säästetty kaksi varsin onnistunutta coveria. Rod Stewartin vokalisoima The Facesin vuoden 1971 hitti Stay with Me kuultiin todella vaikuttavana ja revittelevänä versiointina. Encoreksi oli säästetty juurevan Amerikan rockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Bob Seger and The Silver Bullet Bandin Old Time Rock N' Roll, joka jätti laadukkaasta keikasta varsin hyvän jälkimaun. Kokonaisuutena tarjolla oli reilun tunnin verran perinnetietoisen rockin ja bluesin juhlaa, jota tällaisiin aikoihin on totisesti kaivattu. Myös Maria ja Jake's Blues Band nauttivat selkeästi esiintymisestään ja toivat sen esiin.


Maria Hänninen ja Jake's Blues Band Kolin Ruska Bluesissa 18. syyskuuta 2021.

lauantai 18. syyskuuta 2021

Sunnuntain extra:Status Quon vuoden 1973 singlehitti

Elokuun lopussa 1973 ilmestynyt Caroline on Status Quon samaisena vuonna ilmestyneeltä albumilta Hello! poimittu single. Sen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön ja basisti Alan Lancasterin käsialaa oleva kappale Joanne. Francis Rossi ja huuliharpisti/roudari Bob Young kirjoittivat Carolinen hotellissa Perranporthissa, Cornvallissa vuonna 1971. Kappaleesta nauhoitettiin demoversio, jolla Rossi vastasi sekä kitarasta että bassosta ja rumpalina oli Terry Williams. Alun perin Caroline oli hidas blueskappale, mutta yhtye nopeutti sen tempoa ja nauhoitti Carolinen pääosin livenä käyttäen samoja vahvistimia kuin soittaessaan keikkatilanteessa. Singleversiossaan Caroline feidaantuu, mutta kappaleen albumiversio on noin puoli minuuttia pidempi ja sillä on pysähtyvä loppu. Carolinesta tuli eräs Status Quon konserttien avausnumeroista noin 25 vuoden ajaksi. Vuoden 1985 Live Aid-konsertissa Caroline kuultiin Status Quon osuudessa toisena biisinä. Samaisena vuonna Old Gold julkaisi Carolinen uudelleen singleformaatissa Britanniassa ja tällä kertaa sen kakkospuolella oli paraatipuolena yhtyeen kotimaassa listakärkeen kohonnut Down Down. Originaali singlejulkaisu kohosi brittilistalla viidenneksi ja kymmenen suosituimman joukkoon myös Ruotsissa ja Belgiassa. Carolinen vuoden 1982 liveversio albumilta Live at the NEC julkaistiin myös singlenä ja se saavutti brittilistalla sijan 13. ja oli Irlannissa yhtä sijaa ylempänä. Vuonna 2014 Status Quo levytti Carolinesta uuden version albumilleen Aquostic (Stripped Bare). 22. lokakuuta kyseisenä vuonna Status Quo esitti mainitun albumin kokonaisuudessaan Lontoon Roundhousessa. Konsertti nauhoitettiin ja BBC Radio 2 lähetti sen livenä osana sarjaansa In Concert.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Lauantain pitkä:Gunnareiden menestyksekkäämpi tuplakko

 Guns N' Roses:Use Your Illusion II


Use Your Illusion II on Guns N' Rosesin neljäs studioalbumi, joka ilmestyi 17. syyskuuta 1991 samanaikaisesti edeltäjänsä Use Your Illusion I:n kanssa. Kyseisistä kahdesta tupla-albumista Use Your Illusion II muodostui jonkin verran menestyksekkäämmäksi. Se nousi suoraan Billboardin albumilistan kärkisijalle ja myi ilmestymisviikollaan 770 000 kappaletta siinä, missä Use Your Illusion I:n ensimmäisen viikon myynti oli 685 000 kappaletta. Molemmat Use Your Illusion -albumit ovat saavuttaneet seitsenkertaisesti platinaa ja niistä kakkonen viipyi myös Britannian albumilistan ykkössijalla yhden viikon ajan. Use Your Illusion II on Guns N' Rosesin albumeista viimeinen, jonka työstämiseen rytmikitaristi ja keskeinen biisintekijä Izzy Stradlin otti osaa. Use Your Illusion II:n avauskappale Civil War on Guns N' Rosesin tuotannon viimeinen, jolla kuullaan yhtyeen originaalirumpalin Steven Adlerin soittoa. Use Your Illusion II-albumin jälkeen Guns N' Roses julkaisi uutta tuotantoa vasta vuonna 2008, jolloin ilmestyi yhtyeen seuraava pitkäsoitto Chinese Democracy. Civil Warin, Get in the Ringin ja Bob Dylan-cover Knocking on Heaven's Doorin kaltaisten kappaleiden ansiosta Use Your Illusion II on tulkittavissa lyriikoidensa osalta useita muita Guns N' Rosesin albumeita poliittisemmaksi. Ajallisesti pitkäsoitto sisältää Use Your Illusion I:ä myöhemmin kirjoitettuja kappaleita. Knocking on Heaven's Door oli alun perin ilmestynyt lähes vuotta aikaisemmin elokuvan Days of Thunder soundtrackillä ja Civil War useiden eri artistien hyväntekeväisyyslevyllä Nobody's Child. Use Your Illusion II:n suurista singlehiteistä You Could Be Mine oli julkaistu kesäkuussa 1991 elokuvassa Terminator 2:The Judgement Day, mutta se ei ollut mukana elokuvan varsinaisella soundtrack-albumilla. Use Your Illusion -albumeilla on useita yhteisiä tekijöitä. Ne kumpikin sisältävät yhden cover-biisin ja vähintään yhden sellaisen kappaleen, jossa solistina on joku muu yhtyeen jäsen Axl Rosen lisäksi. Use Your Illusion II:lla Izzy Stradlin on leadvokalistina kappaleessa 14 Years ja basisti Duff McKagan Johnny Thundersille omistetussa balladikappaleessa So Fine. Kappaleen Get in the Ring tekstissä piruillaan suoraan nimillä mainiten useille kriitikoille ja yhtyeen muille viholliselle. Kitaristi Slash on maininnut, että keskeinen osa Use Your Illusion II- albumin kappaleista kirjoitettiin hänen kotonaan muutamassa päivässä akustisilla kitaroilla. Use Your Illusion II vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka jotkut pitivät albumia  Use Your Illusionin ykkösosaa huonompana. Rolling Stonen laatimalla 90-luvun sadan parhaan albumin listalla Use Your Illusion II saavutti sijan 41.

torstai 16. syyskuuta 2021

Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen esikoisalbumi

 Jefferson Airplane:Takes Off


Elokuun puolivälissä 1966 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Jefferson Airplane Takes Off on  yhdysvaltalaisen psykedeelisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Jefferson Airplanen esikoispitkäsoitto. Sen työstämisen aikaan yhtye ei ollut vielä legendaarisimmassa kokoonpanossaan. Naissolistina oli nimittäin myös perkussioita soittanut Signe Anderson ja rumpalina ensisijaisesti Moby Grape- yhtyeestä tutuksi tullut Skip Spence. Viimeksi mainittu jätti Airplanen toukokuussa 1966 ja Anderson samaisen vuoden lokakuussa. Heidän paikkansa yhtyeessä ottivat rumpali Spencer Dryden ja solisti Grace Slick. Jefferson Airplane Takes Offin originaali painos koostui kahdestatoista kappaleesta, mutta myöhemmin ilmestyneistä painoksista yksi kappaleista oli otettu pois seksuaalisesti rohkean lyriikkansa vuoksi. Vuonna 2003 Jefferson Airplane Takes Offista julkaistiin laajennettu ja runsaasti bonuskappaleita sisältänyt versio. Niiden joukossa olivat muutamien biisien sensuroimattomat versiot. Vaikka Jefferson Airplane Takes Off vastaanotti ilmestymisaikanaan niukasti huomiota,  Crawdaddyyn albumista arvion kirjoittanut Tim Jurgens nimesi sen  ilmestymisvuotensa keskeisimmäksi yhdysvaltalaiseksi rockalbumiksi. Suurimmalla osalla Jefferson Airplane Takes Offin kappaleista leadvokalistina oli Marty Balin ja Signe Andersonin ainoa puhdas soolonumero albumilla on Chauffeurs Blues.

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Torstain terävä:Ensimmäinen Don Felderin kitarointia sisältävä The Eaglesin albumi

 The Eagles:On the Border

22. maaliskuuta 1974 Asylumin julkaisemana ilmestynyt On the Border on yhdysvaltalaisen, countryrockin edustajana uransa aloittaneen The Eaglesin kolmas studioalbumi.  Bill Szymczyk vastasi mainitun pitkäsoiton tuottamisesta kahta Glyn Johnsin tuottamaa kappaletta lukuun ottamatta. Tuottajavalintaan päädyttiin siksi, että The Eagles halusi kolmannelle albumilleen aikaisempia countryrockia edustaneita pitkäsoittojaan rockorientoituneemman soundin. Kyseessä on yhtyeen albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen kitaristi Don Felder osallistui. Billboardin albumilistalla On the Borderin paras listasijoitus oli 17. ja albumi myi yli kaksi miljoonaa kappaletta. Singleformaatissa On the Borderilta julkaistiin kappaleet Already Gone, James Dean ja Best of My Love, joista viimeksi mainitusta muodostui yhtyeen ensimmäinen viidestä Billboardilla listakärkeen kohonneesta singlestä. On the Borderin kappaleista My Man on Bernie Leadonin tribuutti edesmenneelle Gram Parsonsille, jonka kanssa hän oli soittanut yhtyeessä Flyin' Burrito Brothers ennen The Eaglesiin liittymistään. Glyn Johnsin kanssa Lontoossa tehdyistä nauhoituksista On the Borderille päätyivät ainoastaan kappaleet Best of My Love ja You Never Cry Like a Lover. Loppuosa albumista nauhoitettiin Record Plant-studioilla Los Angelesissa. Kappaleeseen Good Day in Hell kaivattiin slidekitaristia ja Bernie Leadonin ehdotuksesta yhtyeeseen kiinnitettiin Don Felder, jonka kanssa yhtye oli jammaillut jo aikaisemmin. Don Henleyn mukaan Good Day in Hell oli kirjoitettu tribuutiksi Danny Whittenille ja Gram Parsonsille. Pitkäsoiton nimikappale On the Border edustaa tyylillisesti lähes hardrockia ja sen lyriikka oli saanut inspiraationsa Watergate-skandaalista. David Geffen soitti Glen Freylle nauhan, joka sisälsi demot kolmesta Tom Waitsin kappaleesta. Niistä Frey viehättyi On the Borderille päätyneestä Ol' 55:sta. Janet Maslin kirjoitti On the Borderista tuoreeltaan arvion Rolling Stoneen. Hänen mielestään albumin kymmenestä raidasta ainoastaan Midnight Flyer edusti selkeästi täytemateriaalia. On the Borderista muodostui tuohon mennessä The Eaglesin menestynein albumi, joka saavutti tuplaplatinaa 20. maaliskuuta 2001.

tiistai 14. syyskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Kanadalaisen rockin klassikon suurin menestysalbumi

 Rush:Moving Pictures


12. helmikuuta 1981 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt Moving Pictures on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin kahdeksas studioalbumi. Saatuaan päätökseen edellisen albuminsa,  Permanent Wavesin tiimoilta tekemänsä kiertueen Rush alkoi kirjoittaa uutta tuotantoa tuottajansa Terry Brownin kanssa elokuussa 1980. Moving Piecturesilla Rush jatkoi radioystävällisempien kappaleiden työstämistä. Biisien rakenteet olivat aikaisempia tiukempia ja kappaleiden kestot Rushin varhaisempaa tuotantoa lyhyempiä. Kriitikoiden keskuudessa Moving Pictures vastaanotti varsin myönteistä palautetta. Kanadassa albumi nousi listakärkeen ja oli Britanniassa ja Yhdysvalloissa parhaimmillaan kolmantena. Viiden miljoonan kappaleen myynnillään Moving Pictures on Yhdysvalloissa Rushin parhaiten menestynyt pitkäsoitto. Albumin kappaleista Limelight, Tom Sawyer ja Vital Signs ilmestyivät singleformaatissa vuoden 1981 aikana. YYZ oli ehdokkaana parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn vastaanottajaksi. Syyskuun 11:n ja lokakuun ensimmäisen 1980 välisenä aikana Rush treenasi joitakin Moving Picturesin kappaleista kiertueella. Varsinainen Moving Picturesin tiimoilta tehty rundi ajoittui helmi- ja heinäkuun 1981 välille. Kerrangin! laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla Moving Pictures saavutti sijan 43. Mainittu albumi ja vuonna 1976 ilmestynyt 1112 ovat Rushin tuotannosta ne kaksi pitkäsoittoa, jotka ovat päässeet mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuosiin 2010-2011 ajoittuneella Time Machine -kiertueellaaan Rush soitti Moving Picturesin ensi kertaa kokonaisuudessaan toisen settinsä alkajaisiksi. Mercury Records julkaisi Moving Picturesin ensimmäisen cd-version vuonna 1984. Digitaalisesti remasteroitu versio oli vuorossa vuonna 1997. Vuonna 2011 Moving Pictures remasteroitiin kahdesti ja vuonna 2015 albumista ilmestyi remasteroitu vinyyliversio osana 12 kuukautta Rushia -promootiota.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Tiistain tukeva:Erään brittirockin klassikon BBC-nauhoituksia vuosilta 1968-1971

 Free:Live at the BBC

Vuonna 2006 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live at the BBC on 60- ja 70-lukujen taitteen brittirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen tupla-cd, joka sisältää mainitun yhtyeen BBC:lle tekemiä studiolive- ja livenauhoituksia vuosien 1968 ja 1971 väliltä. Vuoden 1968 nauhoituksia edustavat B. B. King- cover Waiting on You heinäkuulta ja yhtyeen omaan tuotantoon lukeutuva ja singlen b-puolena virallisesti julkaistu Sugar for Mr Morrison.  17. maaliskuuta 1969 Top Gearille tehdyt nauhoitukset kappaleista Over the Green Hills, Broad Daylight ja etenkin revittelevä Songs of Yesterday- versiointi lukeutuvat liki pitäen Live at the BBC:n laadukkaimpaan antiin. I'm a Mover, Trouble on Double Time ja I'll Be Creepin' samaisesta ohjelmasta joulukuulta 1969 edustavat niin ikään varsin hyvää tasoa, mutta valitettavasti niistä viimeksi mainitun kappaleen version alku on kadonnut. Live at the BBC:n ensimmäisen levyn loppuosa koostuu Sound of the Seventiesille kesäkuussa 1970 ja huhtikuussa 1971 tehdyistä nauhoituksista. Niistä ensiksi mainittuihin lukeutuvat versiot Freen kiistattomaan klassikkotuotantoon lukeutuvista All Right Nowsta ja Fire and Waterista. Freen kolmas ja samalla yhtyeelle lopullista läpimurtoa merkinnyt albumi Fire and Water ilmestyi 26. kesäkuuta kyseisenä vuonna, joten kyseessä olivat melkoisen tuoreet versioinnit. Huhtikuussa 1971 taltioituihin nauhoituksiin lukeutuu kaksi ottoa balladiklassikosta Be My Friend ja peräti viisi ärhäkästä Ride on Ponysta, jotka molemmat julkaistiin virallisesti loppuvuodesta 1971 ilmestyneellä Freen neljännellä ja laadukkuuteensa nähden kenties turhan vähälle huomiolle jääneellä albumilla Highway. Vuoden 1971 nauhoitukset päättää näkemys Free Liven! studioraitana eri versiona virallisesti ilmestyneestä balladikappaleesta Get Where I Belong. Live at the BBC:n jälkimmäinen cd sisältää  11 kappaletta, jotka on nauhoitettu John Peel Sunday Concertissa 15. tammikuuta (neljä biisiä) ja toinen heinäkuuta 1970 (seitsemän biisiä). Sen biisivalinnat ovat mitä mainioimmat ja kyseessä on varsin arvokas dokumentti Freen keikkakunnosta yhtyeen huippuaikana, mutta valitettavasti nauhoituksen tasossa on parantamisen varaa. Tammikuussa taltioituja nauhoituksia edustavat bluescover The Hunter Freen esikoisalbumilta Tons of Sobs, Woman ja riipaiseva balladikappale Free Me kakkosalbumilta Free ja Remember yhtyeen lopulliselta läpimurtolevyltä Fire and Water. Heinäkuun nauhoituksiin lukeutuvat Woman kakkoslevyltä, Andy Fraserin bassosoololla kruunattu Mr Big, Freen balladituotannon terävään kärkeen lukeutuva Don't Say You Love Me, upean riffin ja soolon sisältävä hitti All Right Now ja niin ikään klassikkotasoinen nimikappale Fire and Waterilta ja Ride on a Pony sekä slovarikaunokki Be My Friend vasta joulukuussa 1970 ilmestyneeltä Freen neljänneltä albumilta Highway.

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Maanantain mainio:Ensimmäinen Costellon kitarointia sisältävä Popedan pitkäsoitto

 Popeda:Mustat enkelit


Elokuussa 1982 Poko Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mustat enkelit on Mansen rockikoneen Popedan viides pitkäsoitto ja samalla yhtyeen diskografian neljäs studioalbumi. Lisäksi kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen aikaisemmin punkrockyhtye Sensuurissa vaikuttanut kitaristi Vesa-Pekka, eli Costello Hautamäki otti osaa. Jo ensimmäisellä Popeda-albumillaan hän esittäytyi myös keskeisenä biisintekijänä säveltäen pitkäsoitolle kappaleet Kuulat sekaisin, ABC-rock ja Varo sekä singlen b-puolena ilmestyneen kappaleen Maailma palaa. Arwo Mikkosen käsialaa Mustilla enkeleillä olivat Simo merihädässä sekä slovarikaunokki Yö, joka julkaistiin myös singleformaatissa. Lisäksi kappaleesta muodostui jonkinasteinen hitti. Biisiarkistoja kaiveltaessa Mustille enkeleille päätyi Mikkosen jo vuonna 1972 säveltämä Mä unta näin. Jos joet olis... oli itse asiassa suomennos Johnny Winterin Diving Duckista, jota oli soitettu keikoilla jo vuosien ajan. Mustien enkelien päätöskappale, upea balladi Sika-Anteron laulu oli sekin alun perin jo 70-luvun alkupuolelta ja Hormoonihuulet edusti Ilpo Ainialan melko vanhaa tuotantoa. Pitkältä ajanjaksolta kappaleita sisältäneestä Mustat enkelit- pitkäsoitosta muodostui näin ollen melko hajanainen albumikokonaisuus, jolla etenkin Costellon sävellykset ja hittibiisi Yö toimivat joka tapauksessa upeasti. Mika Sundqvistia kuultiin basson varressa muutamilla raidoilla, kuten avauskappaleessa Kuulat sekaisin, josta yhtye työsti myös hauskan musiikkivideon, joka nähtiin Tv 2:n Iltatähti-ohjelmassa. Mustista enkeleistä ei vielä muodostunut Popedan lopullista läpimurtoalbumia, mutta pitkäsoitto kohosi joka tapauksessa Suomen viralliselle albumilistalle lokakuussa 1982, jolloin se saavutti sijan 23.

lauantai 11. syyskuuta 2021

Sunnuntain extra:Eräs Otis Reddingin levytystuotannon merkkiteoksista

 Try a Little Tenderness on Jimmy Cambellin, Greg Connellyn ja Harry M Woodsin kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi joulukuussa 1932 Ray Noble Orchestra Val Rosingin leadvokalisoimana. Charlie Palloy orkestereineen levytti mainitun kappaleen jo samaisena vuonna ja seuraavana vuonna se päätyi Ted Lewisin, Ruth Ettingin ja Bing Crosbyn sekä Bob ja Alf Pearsonin levytysohjelmistoon. Vuonna 1966 keskeinen soulartisti Otis Redding levytti Try a Little Tendernessistä tyystin uudenlaisen sovituksen. Siitä vastasi Stax Recordsin Isaac Hayes ja taustayhtyeenä levytyksellä kuultiin Booker T and the MG':isiä. Kappaleen hitaasta soulhenkisestä introsta siirrytään R&B-tyyliseen musiikilliseen ilmaisuun. Alkuvuodesta 1967 Reddingin levytys saavutti Billboardin listalla sijan 25. Sittemmin se on päässyt mukaan useille kaikkien aikojen paras kappale -tyyppisille listauksille Rock and Roll Hall of Famen tekemät mukaan lukien. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Try a Little Tendernessin sijoitus oli 204. Reddingin mainitusta kappaleesta Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 esittämä näkemys taltioitui myös levylle. Try a Little Tenderness oli merkittävässä asemassa myös vuonna 1991 valmistuneessa irlantilaisessa musiikkielokuvassa The Commitments, jossa kappale esitettiin Otis Reddingin tyyliin. Try a Little Tenderness on päässyt mukaan myös useisiin muihin elokuviin, kuten Pretty in Pink.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Lauantain pitkä:Merkittävä outlawcountryn edustaja

 Kuudes syyskuuta 1939 syntynyt David Allan Coe on yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä. Uransa alkuvaiheessa hän esiintyi bluestyyliin, mutta 70-luvun aikana Colesta muodostui oma keskeinen osansa niin kutsuttua outlaw country-skeneä. Colen suurimpiin hittikappaleisiin lukeutuvat Mona Lisa Lost Her Smile, The Ride, You Never Even Called Me by My Name, She Used to Love Me a Lot sekä Longhaired Redneck. Muiden levytyksinä listakärkeen on noussut kaksi Colen käsialaa olevaa kappaletta ja kyseessä ovat Tanya Tuckerin näkemys kappaleesta Would You Lay with Me (in a Field of Stone) sekä Johnny Paycheckin versio biisistä Take This Job and Shove It. Kappaleista jälkimmäinen oli inspiraation lähteenä samannimiselle elokuvalle. Kapinallisen imagonsa ja hurjan elämäntyylinsä vuoksi Cole eroaa monista muista countryartisteista. Silti hän lukeutuu countrymusiikin saralla varsin suosittujen esiintyjien kastiin. Esikoisalbuminsa Penitentiary Blues Coe julkaisi alkuvuodesta 1970 ja sitä seurasi kiertue Grand Funk Railroadin kanssa. Coe pysytteli Nashvillesta kotoisin olleen julkaisuyhtiön Windows Publishing Companyn artistina vuoteen 1977 saakka. Coen kakkosalbumi Once Upon a Rhyme sisälsi hänen suurimpiin hitteihinsä lukeutuneen kappaleen You Never Even Called Me by My Name. Coen kolmas pitkäsoitto The Mysterious Rhinestone Cowboy edusti jo outlaw-countrya, vaikka todelliseen kukoistukseensa mainittu tyylisuunta ylsi vasta vuoden 1976 tietämillä, jolloin esimerkiksi Waylon Jennings ja Willie Nelson saavuttivat huomattavaa menestystä. Mainitun vuosikymmenen loppupuolella David Allan Coe julkaisi varsin laadukkaita pitkäsoittoja, joihin lukeutuvat  vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneet konseptialbumit Human Emotions ja Spectrum VII. Columbian julkaisemana vuonna 1983 ilmestynyt albumi Castles in the Sand tuli merkitsemään Coelle huomattavaa comebackiä ja countrylistalla mainittu pitkäsoitto oli parhaimmillaan kahdeksantena. Vuonna 1990 Coe julkaisi cd-formaatissa itsenäiset albumijulkaisunsa Nothing Sacred ja Underground Album. Vuonna 2000 Coe esiintyi Kid Rockin lämmittelijänä ja kolmea vuotta myöhemmin tämän nimikkoalbumilla julkaistiin Coen käsialaa ollut kappale Single Father. Se ilmestyi myös singleformaatissa ja saavutti Billboardin countrylistalla sijan 50. Vuonna 2017 Coe oli mukana The Moonshine Banditsin albumilla Babtized in Bourbon kappaleessa Take This Job.

torstai 9. syyskuuta 2021

Perjantain pohjat:Eräs Buddy Hollyn keskeisistä klassikkokappaleista

Oh Boy! on Sonny Westin, Bill Bilghmanin ja Norman Pettyn käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin The Cricketsin vuonna 1958 ilmestyneellä esikoisalbumilla The Chirping Crickets sekä singlen a-puolena kääntöpuolellaan niin ikään kyseisen yhtyeen levytysrepertuaarissa varsin tunnettu ja myöhemmin esimerkiksi The Rolling Stonesin coveroimaksi päätynyt kappale Not Fade Away. Yhdysvalloissa mainittu single nousi kymmenenneksi ja Britanniassa aina kolmanneksi. Sonny West nauhoitti kappaleesta ensiksi demoversion Norman Petty-studioilla Clovisissa, New Mexicossa alkuvuodesta 1957. Petty esitteli Westin demon Buddy Hollylle sillä seurauksella, että Buddy Holly & The Crickets nauhoitti kappaleesta oman versionsa kesä-heinäkuun vaihteessa 1957 Hollyn leadvokalisoimana ja The Picketsin vastatessa taustalauluista. Buddy Hollyn tunnetuista levytyksistä myös Rave On oli Westin käsialaa. Brittiläisen glamrockyhtyeen Mudin Oh Boysta levyttämä cover kohosi brittilistan kärkisijalle toukokuussa 1975. Kyseessä oli Mudin kolmas ja samalla viimeinen Britanniassa kärkeen noussut single. Se löytyy lisäksi yhtyeen samana vuonna ilmestyneeltä ja saarivaltakunnassa kuudenneksi nousseelta albumilta Mud Rock 2. Muista Oh Boysta levytetyistä coverversioista nostettakoon esiin Bobby Veen ja Jackie DeShannonin näkemykset.Myös Los Lobos teki kappaleesta oman versionsa, joka ilmestyi vuonna 1987 elokuvan La Bamba soundtrackillä.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Torstain terävä:Problemsin vuoden 1998 tuotantoa edustava albumi

 Problems:Niin että riittää...

Syksyllä 1998 Kråklund Recordsin julkaisemana ilmestynyt Niin että riittää... on suomipunkin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Problemsin kuudes studioalbumi. Johtohahmonsa Tumppi Varosen lisäksi yhtyeen lineupiin kuuluivat tuossa vaiheessa jo vuoden 1980 legendaarisella Katupoikia-levyllä mukana ollut ja lisäksi Woude-yhtyeestä muistettu basisti Jarmo "Häkä" Halttunen, kitaristi Jaska Kinnari ja rumpali Vänni Väänänen. Kosketinsoittajana albumilla kuultiin Teijo Tikkasta ja muutamaa kappaletta väritti Maria Hännisen viulu. Ensimmäinen näyttö uuden Problemsin elinvoimaisuudesta oli kesän 1998 aikana ilmestynyt veikeä single Ei koskaan. Sitä seurasi selkeästi ska-henkinen ja niin ikään varsin onnistunut Mustaa ja valkoista, josta yhtye työsti myös musiikkivideon. Niin että riittää...-albumin laadukkainta balladituotantoa edustaa aidon koskettava Sykkivät sydämet ja pitkäsoiton muihin slovareihin lukeutuu Internet Love, jota eräässä tuoreessa albumista laaditussa arviossa verrattiin jopa Miljoonasateeseen. Pitkäsoiton nimikappaleesta käyvä Huipulla niin että riittää tarjoaa Mustaa ja valkoista -raidan tavoin ska-henkisiä rytmejä. Problemsin tuonaikaisen paluualbumin terhakimpia punkralleja edustavat avausraidan Me Tammelat, Karaoketähden ja Pahaa pahaa -kappaleen kaltaiset aidon vitaaliset raidat. Sä oot kun mua ei olis-kappaleen kaltaisilla, lähes Tumpin tavaramerkistä käyneillä kappaleilla on tarjottavaaan kaivattavaa popkoukukkuutta. Ilmestymisaikanaan Niin että riittää...-albumin julkaisu oli sitä edeltäneistä singleistä huolimatta hienoinen yllätys ja lisäksi varsin myönteinen sellainen. Problemsin mainitun albumin työstäneen lineupin keikka vuoden 1999 Tammerfestissä jäi mieleen varsin onnistuneena. Keikkasetissä vanhat klassikot, kuten Ei tää lama mun päähän käy, Maanantaina ja Me löivät tuolloin saumattomasti kättä tuossa vaiheessa tuoreimman pitkäsoiton kappaleiden kanssa.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Sladen vuoden 1972 jälkimmäinen klassikkoalbumi

 Slade:Slayed?

Marraskuun ensimmäisenä 1972 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Slayed? on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kolmas studioalbumi. Brittilistalla mainittu pitkäsoitto nousi listakärkeen. Listaviikkoja sille kertyi 34 ja alkuvuodesta 1973 albumi saavutti hopealevyn. Yhdysvalloissa Slayedista? muodostui Sladen suosituin 70-luvulla julkaisema pitkäsoitto. Sen paras listasijoitus oli 69. ja listaviikkoja kertyi 26. Myös Australiassa Slayed? nousi listakärkeen ja saavutti kultalevyn. Samalla se tiputti kakkossijalle yhtyeen diskografiassa Slayediä  edeltäneen studiolivetaltioinnin Slade Alive! Sladen lopulliseksi läpimurtohitiksi oli osoittautunut vuonna 1971 ilmestynyt Get Down and Get With It. Sen jälkeen yhtye oli jatkanut menestystään julkaisemillaan singleillä Coz I Luv You, Look Wot You Dun ja Take Me Bak 'Ome. Slade Alivesta! oli muodostunut Sladen ensimmäinen menestä saavuttanut albumi, joka kohosi brittilistalla parhaimmillaan toiselle sijalle. Slayedin? nauhoitukset Slade sai valmiiksi pian toisen brittilistalla kärkeen nousseen singlensä Take Me Bak 'Omen ykkössijalle kohoamisen jälkeen. Elokuussa 1972 yhtyeen managerin Chas Chandlerin tuottamalta Slaydedilta? julkaistiin albumin ensimmäinen single Mama Weer All Crazee Now, joka nousi niin ikään listakärkeen. Marraskuussa 1972 ilmestynyt Slayed? oli listaykkönen ja samassa kuussa albumilta poimittu toinen single Gudbuy T' Jane parhaimmillaan listakakkosena. Lokakuussa Music Scene julkaisi albumin kappaleista ilmaisena seitsemäntuumaisena flexinä The Whole World's Goin' Crazeen. Marraskuussa albumin kappaleista Japanissa  ilmestyi singleformaatissa Janis Joplin-cover Move Over. Chas Chandler olisi pitänyt Slayedin? kappaleista erityisen potentiaalisena singlebiisinä How D' You Ridea. Vuonna 2006 ilmestyneessä haastattelussaan rumpali Don Powell mainitsi, että hän huutaa Yeah! kappaleen I Won't Let It 'appen Agen alussa. Basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lea sai idean kappaleeseen Gudbuy T' Jane Sladen ollessa San Diegossa. Hän viimeisteli biisin yhtyeen lentäessä takaisin Britanniaan. Solisti Noddy Holderin lyriikat kertoivat Jane-nimisestä naisesta, jonka kanssa Slade oli esiintynyt samassa tv-showssa. Record Mirrorin vuonna 1974 julkaistuissa äänestystuloksissa Slayed? listattiin neljänneksi parhaaksi brittiläiseksi albumiksi. New Musical Express piti albumia eräänä kaikkien aikojen laadukkaimmista rock n' roll-julkaisuista. Vuonna 2010 Classic Rock piti Slayedia? essentiaalisena klassikkoalbumina. Raakojen rockrypistystensä lisäksi pitkäsoitolla oli tarjottavaan koskettavaa balladituotantoa Look at Last Nite -kappaleen ansiosta. Slayed? pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiyhtyeen esikoisalbumi

 Queen:Queen

13. heinäkuuta 1973 Britanniassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Queen on samannimisen brittiyhtyeen esikoisalbumi. Pitkäsoitto nauhoitettiin Trident-studioilla ja De Lane Lea Music Centressä, Lontoossa Roy Thomas Bakerin, John Anthonyn ja yhtyeen jäsenten vastatessa albumin tuotannosta. Musiikillisesti Queenin esikoisalbumi oli ominut elementtejä heavy metallista ja progressiivisesta rockista. Pitkäsoiton lyriikat käsittelevät useita teemoja, kuten folklorea (My Fairy King) ja uskontoa (Jesus). Solisti Freddie Mercury oli kirjoittanut viisi albumin kymmenestä raidasta ja kitaristi Brian May neljä, joista Doing All Right edusti yhteistyötä Tim Staffellin kanssa Smile-yhtyeen aikana. Queenin esikoisalbumin kappaleista Modern Times Rock and Roll oli rumpali Roger Taylorin käsialaa ja hän vastasi biisissä myös leadvocalseista. Queenin esikoisalbumi päättyy lyhyeen instrumentaalinäkemykseen kappaleesta Seven Seas of Rhye, jonka täyspitkä versio ilmestyi Queenin toisella albumilla. Debyyttikeikkansa yhtye oli soittanut heinäkuussa 1970 ja se oli konsertoinut clubeissa ja collegeissa lähes kahden vuoden ajan, kun yhtyeelle tarjoutui yllättäen tilaisuus tehdä nauhoituksia De Lane Lea -studioilla. Queen työsti viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan, jonka yhtye lähetti useille levy-yhtöille. Ainoa vastaus tuli Chrysalis Recordsilta, mutta yhtye itse kieltäytyi, sillä se koki jäävänsä Genesiksen ja muiden kyseisen yhtiön yhtyeiden varjoon. Tuottajat John Anthony ja Roy Thomas Baker vierailivat De Lane Lea -studioilla ja vakuuttuivat kuulemastaan. Kaksikko suositteli yhtyettä Trident-studiot omistaneille Barry ja Norman Sheffieldille. Tridentillä Queen pääsi tekemään nauhoituksia muiden levyttäjien lopetettua työskentelynsä.  Robin Geoffrey Cablen tuottamana Mercury oli vokalistina versioilla kappaleista I Can Hear Music ja Goin' Back. Ne julkaistiin Larry Lurexin nimellä ja taustamuusikkoina mainituilla kappaleilla kuultiin Maytä ja Tayloria. Koska Queen pääsi tekemään nauhoituksia ainoastaan öiseen aikaan, yhtyeen esikoisalbumi työstettiin kesä- ja marraskuun 1972 välillä. Albumi lisensoitiin EMI:lle, joka julkaisi sen heinäkuussa 1973. Näihin aikoihin Queen teki kahdet eri nauhoitukset BBC:tä varten. Ensimmäisenä singlenä julkaistiin Keep Yourself Alive viikkoa ennen albumia. Toisena singlenä ja huomattavan editoidussa muodossa ilmestyi Liar helmikuussa 1974. Queenin esikoisalbumi vastaanotti suhteellisen myönteisiä arvioita heti ilmestyttyään. Myöhemmin All Music Guide antoi albumille kolme tähteä viidestä. Rolling Stonen vuonna 2008 laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Keep Yourself Alive saavutti sijan 31. Vuonna 2016 Classic Rock Magazineen laatimassaan arviossa Malcolm Dome rankkasi Queenin esikoisalbumin yhtyeen toiseksi parhaaksi pitkäsoitoksi.

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Maanantain mainio:Pink Floydin vuoden 1977 arvostettu albumi

 Pink Floyd:Animals

21. tammikuuta 1977 Columbian ja Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt Animals on britiläisen progressiivisen rockin jättiläisiin lukeutuvan Pink Floydin kymmenes studioalbumi. Yhtyeen itsensä tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin Britannia Row -studioilla Lontoossa vuoden 1976 aikana. Edellisten Pink Floydin albumien tavoin Animals koostui pitkistä sävelteoksista. Pitkäsoitto saavutti myönteisen vastaanoton sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Britanniassa Animals oli parhaimmillaan listakakkosena ja Yhdysvalloissa ainoastaan yhtä sijaa alempana. Albumi merkitsi silti irtiottoa Pink Floydin varhaisemmasta tuotannosta. Kyseessä oli nimittäin paitsi progressiivista rockia edustava, myös konseptialbumi, joka kuvasi sosio-poliittisia olosuhteita Britanniassa 70-luvun puolivälissä. Pink Floyd ei julkaissut Animalsilta lainkaan singlejä, mutta teki albumin tiimoilta kiertueen In the Flesh. Johtohahmo Roger Watersin levottomuus yleisöjen kanssa inspiroi Pink Floydin tuotannossa Animalsia seurannutta ja loppuvuodesta 1979 ilmestynyttä tupla-albumia The Wall. Kiertue alkoi Dortmundista albumin julkaisupäivänä. Helmikuussa 1977 Pink Floyd konsertoi keski-Euroopassa ja maaliskuussa Britanniassa. Huhti-toukokuussa yhtye keikkaili Yhdysvalloissa kolmen viikon ajan ja toinen kolmen viikon rupeama Yhdysvalloissa ajoittui kesä-heinäkuuhun samaisena vuonna. Animals on toisaalta tulkittavissa yhteiskuntakriittisenä albumina ja toisaalta vastauksena punkrock-liikkeelle. Ensimmäiset cd-versiot Animalsista ilmestyivät Britanniassa vuonna 1985 ja Yhdysvalloissa kahta vuotta myöhemmin. Remasteroitu cd-versio oli vuorossa vuonna 1994 ja remasteroitu vinyyliversio rajoitettuna painoksena kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1997 Animalsista ilmestyi lisäksi Yhdysvalloissa juhlapainos ja vuonna 2000 uusintapainos Capitol Recordsin ansiosta. Animals pääsi lisäksi mukaan vuosina 1992 ja 2007 ilmestyneille boxeille Shine On ja Oh, By the Way. Animals sisältyy myös Why Pink Floyd...? julkaisusarjaan sekä boxin osana että yksittäisenä Discovery-edition cd:nään.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Sunnuntain extra:The Pretendersin vuoden 1994 singlemenestys

I'll Stand by You on The Pretendersin kuudennelle ja vuonna 1994 ilmestyneelle pitkäsoitolleen The Last of the Independents levyttämä kappale, joka oli Chrissie Hynden yhdessä Tom Kellystä ja Billy Steinbergista muodostuneen biisintekijätiimin kanssa kirjoittama ja kappaleen tuotannosta vastasi Ian Stanley. Tyylillisesti kyseessä on balladikappale, jonka lyriikassa solisti lupaa uskollista apua synkkiä aikoja elävälle rakkaalleen. 21. heinäkuuta 1994 ilmestynyt I'll Stand by You nousi kahdenkymmenen suosituimman singlen joukkon useissa maissa, kuten Australiassa, Kanadassa, Islannissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Brittilistalla kappale oli parhaimmillaan kymmenentenä ja Billboardilla biisin paras sijoitus oli sijalla 16. I'll Stand by Yousta levyttämillään coverversioilla menestyivät vuonna 2004 brittiläinen tyttöyhtye Girls Aloud ja vuonna 2007 yhdysvaltalainen countryartisti Carrie Underwood. Molemmissa tapauksissa kyseessä oli hyväntekeväisyyssingle. Vuonna 2010 kolumbialaisartisti Shakira esitti I'll Stand by Yousta versionsa livenä lähetetyssä hyväntekeväisyys telethonissa. Hope for Haiti Now. Hänen versionsa ilmestyi myös samannimisellä hyväntekeväisyysalbumilla.

perjantai 3. syyskuuta 2021

Lauantain pitkä:Haastattelussa Kepa Salmirinne

 Kuluneena kesänä Kuusamon hardrockylpeys Zero Nine aktivoitui muutaman varsin onnistuneen keikan osalta ja solisti Kepa Salmirinteellä oli aikaa kommentoida muutamia retrospektiivisiä teemoja ja kappaleita yhtyeensä uran varrelta.

Levyraati: "Tämä alkaa jo olemaan sen verran vanhaa tavaraa, että muistikuvat tunnelmista ovat kohtalaisen hataria. Meillä ei anopin luona ollut edes mahdollisuutta katsoa ohjelmaa, kun olisi pitänyt olla joku lisävimpain jotta kanava olisi näkynyt. Jotkut meistä olivat katsomassa ohjelmaa jonkun kaverin luona ja sitten soittelivat ohjelman päätyttyä että voitto tuli. Näin jälkikäteenhän voi sitten todeta, että kyllähän se voitto meidän uran käyntiin potkaisi. Siihen julkisuusmäärään olisi saanut jonkun keikan polkasta. En ole muuten tähän päivään asti kyseistä jaksoa nähnyt."

Blank Verse: "Elmo oli tavannut Gillanin jossain tapahtumassa keväällä -82 ja antanut hänelle meidän juuri ilmestyneen ensimmäisen levyn. Juhannuksena olimme sitten samalla festivaalilla keikalla, eri päivinä tosin, ja kun Gillan oli sattumalta myös meidän keikkapäivänä paikalla, hän sitten spiikkasi meidät lavalle. Sekin tuntui jo kovalta jutulta mutta aika pian fstivaalin jälkeen tuli sitten levy-yhtiöstä puhelu ja meille ilmoitettiin, että Gillan voisi tuottaa seuraavan levymme. Siihen jäi juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen Salmirinteen jatko-opiskelut ja edessä oli Lontoon reissu ja ammatinvalintaa ei ole sen koommin tarvinnut miettiä.Tietysti aivan mahtava kokemus ja kuten olen aikaisemminkin sanonut, juttu Gillanin roolista on sitten lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Siitä ei nyt sen enempää. Jo pelkästään se, että joku siinä mainitsi että lauluosuudet äänitettiin samoilla jalansijoilla missä R.J.Dio oli omiaankin äänittänyt, tuntui mahtavalta."

Monsters of Rock:" Haarasen Tumppi ( managerimme ) soitteli joskus siinä kevään kynnyksellä että tämmöseen keikkaan olisi mahdollisuus ja sitä sitten siinä muutama viikko jännitettiin. Lopulta joku arpa kääntyi meille otolliseksi ja keikka varmistui. Alkuun hirvitti, sitten innostuttiin. Paetakkaan ei voinut, joten laivailtiin sitten Tukholmaan ja heitettiin keikka. Paikalla oli paljon suomalaisia ja kyllähän se hienolta tuntui, kun Suomen liput liehuivat ja stadion oli täynnä vaikka ensimmäisenä soitettiinkin. Koko proggis ja yleisön vastaanotto ehkä pääsivät vähän yllättämäänkin, muut esiintyjäthän olivat tietysti tunnettavuudessan hieman eri kaliberia kuin me. No, siitä sitten palattiin kuitenkin aika pian maan pinnalle ja Punkaharjun tanssipaikka kutsui vähän perinteisempään meininkiin."

Marquee: "Pyöriteltiin siinä levy-ja management/agency-kuvioita ja Tumpille tuli pyyntö, että bändi pitäisi saada Lontooseen näytille. Tumppi hoiteli sitten mm. AC/DC:n managementtinä toimineen Smallwood&Taylor-yhtiön kanssa jutun niin, että näyttökeikka olisi Marquee-klubilla. Jengiä ei ollut kovinkaan paljoa, mutta ne jotka olivat paikalla, diggasivat kyllä. Keikan jälkeen alkoivat sitten spekulaatiot Lontooseen muuttamisesta, mutta kuten historia kertoo, tähän emme tarttuneet, koska hommat pyörivät Suomessa silloin niin hyvin, että ei juuri huvittanut lähteä aloittelemaan uraa ihan alusta Brittiklubeille. Virhe vai ei, sitä voi miettiä, mutta kyllä meillä sellainen henki on aina ollut, että ihan hyvä päätös oli jäädä kotimaahan."

Hard Rock Tour: "Samoihin aikoihin tuon Lontoon keikan kanssa meidän ja Peer Güntin ohjelmatoimistot saivat idean kimppakiertueesta. Backsliders oli myös samalla ohjelmatoimistolla kuin me ja he päätyivät sitten kiertueelle kolmanneksi bändiksi. Kiertue oli hillitön menestys ja meille bändeille (uskallan sanoa muidenkin puolesta) jäätävän hieno kokemus molempina vuosina. Eipä juuri parempaa voisi toivoa. Matkustettiin sekaisin kuka missäkin bussissa ja vietettiin poikien keskeistä”laatuaikaa” viimeisen päälle. Kiertue oli järjestelyiltään huippuluokkaa ja vaikka Suomea kierrettiinkin, oltiin liikenteessä ”maailman meiningillä”.
Tuossa ihan vasta kävi ilmi sellainen vähän ikäväkin juttu kiertueeseen liittyen, että Tarotin jäbille( tai ainakin Sakarille) oli jostain syystä jäänyt noilta ajoilta sellainen mielekuva, että minä tai me olisimme jotenkin torpanneet heidän pääsynsä kiertueelle. Tässä kun on nyt mahdollisuus, niin mainittakoon, että meiltä ei kyllä koskaan edes kysytty tuollaisesta mahdollisuudesta. Asia on muuten käyty nyt läpi myös Sakarin kanssa ja ”no hard feelings” kumminkaan päin."

Ac/Dc: "Freakshow albumin aikoihin Tumpille oli selvinnyt, että Ac/Dc hakee lämppäriä Skandinavian kiertueelle ja Tumppihan tietysti tarjosi meitä yhdeksi vaihtoehdoksi. Tumpin hyvien suhteiden ja kiertuetta järjestäneelle yhtiölle jo aikaisemmin tehtyjen lämppärikeikkojen ansiosta meillä tärppäsi. Oltiin Jyväskylässä keikalla jollakin klubilla, kun Tumppi soitti ja kertoi, että nyt ois tämmöstä edessä. Tuntui kyllä aika uskomattomalta. Keikkakaupungit olivat alunperin Oslo, Tukholma, Göteborg, Helsinki ja Kööpenhamina, mutta kesken kiertueen meitä pyydettiin vielä yhdelle lisäkeikalle Kiel:iin.
Lisäjännitystä keikkoihin loi jonkun kiertuehenkilökunnan esittämä kommentti, että Jenkki-kiertueella lämppäri oli buuattu joka keikalla ennen aikojaan pois lavalta. Pohjoisen väki oli sitten paljon fiksumpaa ( tai lämppäri parempi), kun keikat menivät sitten todella hyvin. Etenkin Kööpenhaminan keikka oli aivan timanttinen, Helsingin taas vaisuin. Kielin keikalla tosin tuli ensimmäisen kahden biisin aikana kaljatuoppeja lavalla kymmenittäin, mutta kun ei periksi annettu ja paukutettiin vain menemään, niin 3-4:n biisin aikana alkoivat jo nyrkit nousta kohti kattoa hyväksynnän merkiksi."

In the Drizzlin Rain: "Maran kädestä lähtenyt biisi joka palasi tämän kesän keikkasettiin pitkän tauon jälkeen. Eka albumin helmiä ainakin minulle."

Run to the lights: "Me asuttiin Tukholmassa levyä tehdessämme studion vierastiloissa ja sävellettiin tämä biisi jonakin iltana session aikana ja äänitettiin sitten heti seuraavana päivänä. Joskus näinkin,normaalisti biisit on kyllä levyttämään mennessä jo treenattuna ( ja loppuun asti mietittynä)."

Never Stop Running:" Biisin syntyhistoriaa en juuri muista, mutta muistan, että tekstin tein keittiönpöydän äärellä huonosti koulutetun terrierimme sekoillessa jaloissa. Jostain syystä tämä on jäänyt mieleen. Headlinen jälkeen haimme uutta suuntaa tekemisellemme ja päätimme mennä TT Oksalan kanssa studioon ihan omalla kustannuksella. Biisi aukaisi sitten meille ovet Virgin-levy-yhtiöön ja varsinainen ”suurempi” suosio sai tuulta purjeisiin. Kun menestys on joskus ihan tuuristakin kiinni niin jo ennen tämän biibin sinkkuna ilmestymistä alkoi olla aistittavissa, että nyt muuten lähtee. Ja niin lähti."

Bangin` on drums: "En nyt tarkasti muista, kenenkä ideasta BOD lähti, mutta biisi sävellettiin kimpassa jonkin keikkapaikan takahuoneessa keikkaa odotellessa. Aika harvoin käy niin, että jo biisin syntyessä tietää, että nyt tuli kova biisi. Tässä tapauksessa ei ollut mitään epäilystä. Kaartamon Esa värkkäs sitten nerokkaan yksinkertaiset rock-tekstit ollessamme jo studiossa."

Angel: "Angel syntyi niin, että mä värkkäilin joutoaikana mainos-studiossamme slovaria, joka ei kuitenkaan sitten koskaan valmistunut ja koko biisi unohtui pitkäksi aikaa. Elmo oli, samoin joutoajalla, kuunnellut että mitä minä olen äänitellyt ja sovitti sitten biisiä uusiksi ja sävelsi soolon jälkeisen kohdan vielä lisäksi. Biisi esiteltiin bändille ja kun kaikki olivat lisänneet siihen panoksensa, alkoi tuntua siltä, että tässähän alkaa olla hitin makua. Biisi sai hyvin radiosoittoa ja oli pitkään keikkasetimme tukipilareita. Freakshow - levy oli muutenkin ( vähän yllättäenkin) meidän eniten radiosoittoja saanut levy. Angelin lisäksi My World Shaking ja Tango del Dolor olivat kaksi muuta radiossa tiheään soinutta biisiä.

Lopuksi vielä huomio! Tekstit perustuu muistikuviin hyvin pitkältä ajalta ja voi sisältää puutaheinää, väärää tietoa ja muutakin humpuukia."

torstai 2. syyskuuta 2021

Perjantain pohjat:New York Dollsin toinen reunion -albumi

New York Dolls:Cause I Sez So


Viides toukokuuta 2009 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt Cause I Sez So on New York Dollsin neljäs studioalbumi ja samalla kyseisen keskeisen esipunkyhtyeen tuotannon toinen reunion-pitkäsoitto. Sen tuottamisesta vastasi myös New York Dollsin vuonna 1973 ilmestyneen esikoisalbumin tuottanut Todd Rundgren. Uutta tuotantoa edustavien kappaleidensa lisäksi Cause I Sez So sisältää reggaetyylisen näkemyksen yhtyeen debyytillä alun perin ilmestyneestä kappaleesta Trash. Billboard 200 -listalla Cause I Sez So saavutti parhaimmillaan sijan 159. Albumi vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Boston Globeen pitkäsoitosta kirjoittanut Jonathan Perry piti albumia sielukkaana klassisena New York Dollsina. The Independentin Andy Gill oli yllättynyt albumin tarjoamasta musiikillisesta monipuolisuudesta. Basistin paikan Dollsien uudessa line-upissa ottanut Sami Yaffa osallistui kahden albumilla julkaistun kappaleen sävellystyöhön. Muddy Bones edusti hänen ja solisti David Johansenin yhteistyötä Temptation to Existin ollessa Johansenin, Yaffan ja kitaristi Steve Conten käsialaa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

Torstain terävä:Huippusuositun yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1973 listaykkössingle

Toinen heinäkuuta 1973 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt We're an American Band on Grand Funk Railroadin ensimmäinen yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa listakärkeen noussut single, joka avaa myös yhtyeen samannimisen ja samaisena vuonna ilmestyneen pitkäsoiton. Rumpali Don Brewerin ja koko We're an American Band -albumin tuottaneen Todd Rundgrenin käsialaa oleva kappale muodostui huomattavaksi listamenestykseksi ja se laajensi Grand Funk Railroadin suosiota entisestään. Don Brewer oli kappaleessa lisäksi leadvokalistina. Hänen osuutensa solistina yhtyeessä kasvoi ja useammasta Brewerin leadvokalisoimasta Grand Funk Railroadin kappaleesta muodostu top 40 -menestyksiä. VH1:n laatimalla sadan parhaan hardrockkappaleen listalla We're an American Band saavutti sijan 99. Brewerin kappaleeseen kirjoittamat lyriikat sisältävät omaelämäkerrallisia aineksia Grand Funk Railroadin viimeisimmästä kiertueesta ja energisistä live-esiintymisistä. Tekstissä Brewer mainitsee pelanneensa pokeria blueskitaristi Freddie Kingin kanssa, matkustaneensa Arkansasissa sijainneen Little Rockin halki ja bailanneensa hotellissa Omahassa, Nebraskassa neljän bändärin kanssa. Lyriikoissa mainitaan lisäksi sweet sweet Connie, jolla viitataan Arkansasista kotoisin olleeseen kuuluisaan bändäriin Connie Hamzyyn. Tarina Don Brewerin ja Humble Pie- yhtyeen välisestä riidasta on sitä vastoin täysin fiktiivinen. Kirjassaan The Heart of Rock and Soul rockkriitikko ja kirjoittaja Dave Marsh mainitsee Grand Funkin olleen alkuvuodesta 1973 kiertueella brittiläisen Humble Pien kanssa. Erään konsertin jälkeen yhtyeet istuivat iltaa baarissa ja aloittivat väittelyn brittiläisen ja yhdysvaltalaisen rockin välisistä meriiteistä. Don Brewer nousi seisomaan ja kehuttuaan yhdysvaltalaisia rockin sankareita Jerry Lee Lewisia, Fats Dominoa, Little Richardia ja Elvis Presleytä totesi ylpeästi:"We're an American Band." Tuosta inspiroitunena hän kirjoitti samannimisen kappaleen, joka oli maailman listojen kärjessä loppuvuodesta 1973. Brewerin itsensä mukaan mainittu tapahtuma ei pidä paikkaansa. Grand Funkin jäsenet olivat hyviä ystäviä Humble Pien kanssa. Brewer kertoo, että mainittu kappale kirjoitettiin yhtyeen historiassa vaikeana aikana, jolloin sen varhaisempi manageri Terry Knight koetti saada yhtyeen olemaan keikkailematta Grand Funkin nimellä. Grand Funk oli kipeästi hitin tarpeessa ja Brewer kirjoitti mainitun kappaleen. We're an American Bandista työstettiin lisäksi video, jossa soittamisen ohella näytettiin esimerkiksi moottoripyörällä ajamista ja vesiurheilua. We're an American Bandista on levytetty useita coverversioita, joista mainittakoon pikaisesti Poisonin vuonna 2006 kokoelma-albumilleen The Best of Poison:20 Years of Rock työstämä näkemys. Poison teki versioonsa myös videon. Kid Rock esitti We're an American Bandin vuoden 2000 MTV Music Awardseissa ja Rob Zombie versioi sen vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Venomous Rat Regeneration Vendor. Grand Funkin originaali single ilmestyi rajoitettuna painoksena läpikuultavalla kultaisella vinyylillä.