Sunnuntain extra:Eräs myydyimmistä ja arvostetuimmista 80-luvun klassikkoalbumeista

 Def Leppard:Hysteria

Kolmas elokuuta 1987 julkaistu Hysteria on englantilaisen hardrockyhtyeen Def Leppardin neljäs ja menestynein pitkäsoitto, jota on myyty yli 25 miljoonaa kappaletta. Yhdysvalloissa albumia on myyty 12 miljoonaa kappaletta ja siltä on poimittu seitsemän singlehittiä. Mercury Recordsin julkaisema pitkäsoitto julkaistiin uudestaan 2000-luvun alkajaisiksi. Albumi nousi listakärkeen sekä Billboardilla että Britanniassa. Hysterian tuottajana toimi legendaarinen Robert John "Mutt" Lange. Pitkäsoiton nimi on yhtyeen rumpalin Rick Allenin keksimä ja se viittaa hänen auto-onnettomuuteensa ja sen nostattamaan mediajulkisuuteen. Kyseessä on myös viimeinen Def Leppardin pitkäsoitto, jolla yhtyeen kitaristi Steve Clark ehti ennen kuolemaansa olla mukana. Kappaleita, joiden sävellystyöhön Clark osallistui, julkaistiin tosin myös yhtyeen seuraavalla albumilla Adrenalize. Hysteria oli jatkoa Def Leppardin vuoden 1983 lopulliselle läpimurtoalbumille Pyromania. Hysterian luomisprosessi kesti yli kolme vuotta. Joulukuun lopussa 1984 tapahtunut Rick Allenin auto-onnettomuus maksoi hänelle rumpalin oikean käden. Albumia edelsi Rolling Stonen David Fricken kirjoittama kirja Animal Instinct:The Def Leppard Story, joka kuvasi Hysterian kolme vuotta kestänyttä luomisprosessia ja yhtyeen 80-luvun puolivälissä kokemia vaikeita aikoja. Useat tahot ovat tarjonneet Hysterialle myönteisiä arvioita. Vuonna 1988 musiikkilehti Q :n lukijat äänestivät albumin kaikkien aikojen 98:ksi parhaaksi levyksi. Vuonna 2004 Hysteria sijoittui sijalle 464. Rolling Stonen 500:n kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Kuudenkymmenenkahden ja puolen minuutin kestollaan Hysteria oli aikanaan eräs pitkäkestoisimmista levyistä, joka oli julkaistu yksittäisenä albumina. Sen viimeiset äänitykset tehtiin tammikuussa 1987. Tuolloin työn alla olivat kappaleet Armageddon It sekä viime hetkellä sävelletty Pour Some Sugar on Me. Langen albumille tekemä miksaustyö kesti vielä kolmen kuukauden ajan.

Suurimmassa osassa maita Animal julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä, mutta Yhdysvalloissa valinta kohdistui raitaan Women. Albumi nousi julkaisuviikollaan kotimaassaan listakärkeen ja oli suurmenestys myös muualla Euroopassa. Sitä vastoin Yhdysvalloissa edellisen albumin Pyromanian veroista suosiota vaikutti pitkän julkaisutauon vuoksi olevan vaikea saavuttaa. Pour Some Sugar on Me julkaistiin albumin neljäntenä singlenä ja juuri sen ansiosta Hysteria nousi lopulta kärkeen myös Yhdysvalloissa lähes vuosi julkaisunsa jälkeen. Lokakuussa 1988 Def Leppard oli Billboardin listakärjessä sekä albumien että singlejen osalta, mutta jälkimmäisessä tapauksessa listaykkösenä oli Love Bites. Hysteria hallitsi maailman listoja aina kolmen vuoden ajan. Vuoteen 2009 mennessä albumi oli myynyt 12 kertaisesti platinaa. Yhdysvalloissa Hysteria on kaikkien aikojen 51:ksi eniten myynyt albumi. Siellä pitkäsoitto viihtyi top 40:ssä 96 viikon ajan. Kyseistä ennätystä Hysteria pitää 80-luvulla julkaistuista levyistä Springsteenin Born in the USA:n kanssa. Lokakuussa 2006 Hysteriasta julkaistiin deluxe-edition, joka oli laajentunut tuplacd:ksi. Mukana olivat remasteroidut versiot albumin sinkkujen b-puolilla julkaistuista kappaleista sekä pitkäsoiton kanssa samoihin aikoihin äänitetyistä bonusraidoista. Maalis-huhtikuussa 2013 esiintyessään The Jointissa Def Leppard soitti Hysterian kokonaisuudessaan alusta loppuun. Samaisen vuoden lokakuussa kyseisistä konserteista julkaistiin livelevy Viva! Hysteria!, joka sisältää keikkatulkinnat jokaisesta pitkäsoiton kappaleesta. Tuottaja Langen mukaan Hysterian tavoitteena oli olla rockversio Michael Jacksonin Thrilleristä siten, että jokainen albumin kappaleista olisi potentiaalinen hittisingle.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun keskeisimmistä rockyhtyeistä

Stone Temple Pilots on San Diegossa, Kaliforniassa vuonna 1985 perustettu rockyhtye. Sen kokoonpanon ovat muodostaneet veljekset, basisti/taustalaulaja Robert ja kitaristi Dean DeLeo, rumpali/perkussionisti Eric Cretz ja solisti Scott Weiland, joka vaihtui vuonna 2013 aikaisemmin Linkin Parkissa vokalisoineeseen Chester Benningtoniin. Yhtye aloitti toimintansa nimellä Mighty Joe Young. Solmittuaan levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa yhtyeen nimeksi vaihtui Stone Temple Pilots. Vuonna 1992 ilmestyi yhtyeen debyyttialbumi Core ja sen myötä Stone Temple Pilots alkoi saavuttaa huomattavaa menestystä. Yhtyeestä muodostuikin eräs 90-luvun suosituimmista. Stone Temple Pilots julkaisi vielä neljä pitkäsoittoa; vuonna 1994 ilmestynyt Purple, vuoden 1996 satoa edustava Tiny Music...Songs from the Vatican Gift Shop, vuoden 1999 No4 sekä vuoden 2001 Shangri-La Dee Da. Yhtyeen jäsenten yhteistyö loppui siltä erää vuonna 2002. He olivat mukana useissa merkittävissä musiikillisissa projekteissa, joista keskeisimpiä olivat Velvet Revolver sekä Army of Anyone. Stone Temple Pilotsin reunionkiertue ajoittui vuoteen 2008 ja kahta vuotta myöhemmin yhtye julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton. Sen jälkeen Stone Temple Pilots on jatkanut aktiivista keikkailua siitäkin huolimatta, että solisti Scott Weiland sai lähteä yhtyeestä. Chester Benningtonin vokalisoiman Stone Temple Pilotsin debyyttilevytys on lokakuussa 2013 ilmestynyt ja Play Pen LLC:n julkaisema ep High Rise. Vaikka STP:n varhaistuotanto edustaa melko tyylipuhdasta grungea, laajensi yhtye myöhemmin skaalaansa esimerkiksi vaikutteilla psykedeelisestä rockista, bossa novasta ja classic rockista. Yhtyeen uraan 90-luvulla ja 2000-luvun alussa mahtui nousuja ja laskuja ja esimerkiksi Scott Weilandin kamppailu huumeriippuvuutensa kanssa tuotiin esiin julkisuudessa.

Weilandilla, kitaristi Roy Hicockilla ja rumpali David Allinilla oli yhtye Soi Disant, jonka keikoilla basisti Robert DeLeo silloin tällöin myös soittajan ominaisuudessa vieraili. Allinin ja muiden yhtyeen jäsenten tiet erkanivat. Viimeksi mainitut todistivat rumpali Kretzin soittoa paikallisessa clubissa Long Beachissa ja pyysivät häntä liittymään mukaan yhtyeeseensä. Kitaristi Hicock lähti yhtyeestä ja useiden soittajakokelaiden jälkeen Robert ehdotti kitaristin paikalle veljeään Deania. Tämä soitti kyseisellä hetkellä ainoastaan harrastusluontoisesti, mutta omasi silti voimakasta musiikillista taustaa. Dean täydensi yhtyeen line upin, mutta ei pitänyt sen tuolloin käytössä olleesta nimestä Swing. Niinpä yhtyeen nimeksi vaihtui Mighty Joe Young. Yhtyeen äänittämä demonauha valmistui vuoden 1990 paikkeilla. Se sisälsi useita kappaleita, jotka yhtye tuli levyttämään uudestaan Stone Temple Pilotsin esikoisalbumille. Lisäksi mukana oli myös sellaisia musiikillisia vaikutteita, joita Stone Temple Pilots ei tullut koskaan harrastamaan, kuten funkia. Mighty Joe Young soitti useita konsertteja San Diegon alueella ja saavutti diggarikuntaa. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Henry Rollinsin lämmittelijänä Whiskey A Go Gossa. Esikoisalbumiaan yhtye alkoi työstää Brendan O Brienin kanssa. Levytyksen aikana yhtye vastaanotti puhelun lakimieheltään, joka kertoi Mighty Joe Young -nimisestä bluesartistista. Nuoruudessaan yhtyeen jäsenet olivat olleet STP Motor Oil -tarrojen ystäviä ja useiden variaatioiden jälkeen yhtyeen nimeksi vaihtui Stone Temple Pilots. Yhtye solmi sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa vuonna 1992 ja sen debyyttialbumi Core ilmestyi 29. syyskuuta kyseisenä vuotena. Billboardin listalla se nousi kolmanneksi ja sisälsi hiteiksi muodostuneet singlet Sex Type Thing, Plush, Creep sekä Wicked Garden. Samana vuonna Scott ja Dean soittivat Plushista akustisen näkemyksen MTV:n Headbanger's Ballissa. Kyseistä versiota on pidetty eräänä Weilandin kaikkein parhaista vokaalisuorituksista.

Kuukauden mittaisella kiertueellaan STP toimi lämmittelijänä esimerkiksi Rage Against the Machinelle ja Megadethille. Vuonna 1993 menestys jatkui kahden ja puolen kuukauden mittaisen Amerikan-kiertueen merkeissä. Kyseisenä vuotena MTV Unplugged-sarjan STP-osiossa ensiesityksensä sai kappale Big Empty. Helmikuussa 1994 yhtye voitti American Music Awardsin uuden pop/rockartistin sekä heavymetal/ hardrockartistin sarjat. Samaisen vuoden maaliskuussa kappale Plush voitti parhaan hardrockesityksen Grammyn. Keväällä yhtye palasi studioon työskentelemään kakkosalbuminsa Purplen parissa. Se levytettiin vajaassa kuukaudessa ja seitsemäs kesäkuuta 1994 julkaistu pitkäsoitto nousi Billboardin listakärkeen. Radioystävällisestä Interstate Lovesongista tuli suuri hitti. Se vietti ennätykselliset 15 viikkoa Album Rock Tracks -listan kärjessä ja albumin muihin hitteihin lukeutuivat Vasoline ja Big Empty, joista jälkimmäinen oli myös mukana elokuvan The Crow soundtrackilla. Lokakuussa vain neljä kuukautta julkaisunsa jälkeen Purple oli myynyt kolme miljoonaa kappaletta. Vuotta myöhemmin yhtye vuokrasi huvilan Santa Barbarasta, Kaliforniasta ja alkoi levyttää kolmatta pitkäsoittoaan. Tiny Music...Songs from the Vatican Gift Shop ilmestyi seuraavan vuoden maaliskuussa. Tyylillisesti se merkitsi ratkaisevaa muutosta yhtyeen varhaisempaan tuotantoon verrattuna. Keskeisiä tyylisuuntia olivat tällä kertaa glamrock sekä psykedeelinen rock. Yleisesti albumi saavutti Stone Temple Pilotsin varhaisempia levyjä myönteisemmät arvostelut. Stone Temple Pilots ei kyennyt keikkailemaan täysipainoisesti uutuusalbuminsa tiimoilta. Kyseiseen seikkaan vaikuttivat keskeisesti Weilandin huumeongelmat. STP joutui jättämään kesken Kissin paluukiertueen, jonka lämmittelijänä yhtye toimi. Syksyyn 1996 ajoittui sentään lyhyt kiertue Yhdysvalloissa.

Weilandia vajaa yhtye lyöttäytyi yhteen Ten Inch Men -yhtyeen johtohahmon Dave Couttsin kanssa. Nimellä Talk Show yhtye julkaisi nimeään kantaneen albumin vuonna 1997, mutta hajosi sen jälkeen. Weilandin esikoissooloalbumi 12 Bar Blues oli vuorossa vuotta myöhemmin. Molemmat albumit saavuttivat kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton, mutta eivät osoittautuneet menestyksiksi. Vuonna 1998 STP palasi yhteen ja alkoi levyttää neljättä pitkäsoittoaan. No4 julkaistiin seuraavana vuonna ja kyseessä oli jälleen selkeämpää rocksoundia edustanut albumi Coren ja Puren tyyliin. Singlestä Sour Girl muodostui eräs STP:n suosituimmista ja sen musiikkivideolla nähtiin Buffy the Vampire Slayerista tuttu Sarah Michelle Gellar. Yhtye nauhoitti jakson VH1:n Story Tellersiin ja teki kesäkiertueen Red Hot Chili Peppersin kanssa. No4 myi lopulta platinaa. Kesällä 2001 yhtye julkaisi viidennen pitkäsoittonsa Shangri-La Dee Da. Se sisälsi suureksi radiohitiksi muodostuneen raidan Days of the Week. STP:n levy-yhtiö ei kuitenkaan promonnut uutuusalbumia riittävästi ja kaupallisesti levy osoittautui pettymykseksi. Näin siitäkin huolimatta, että STP teki albumin tiimoilta Family Values -kiertueen Linkin Parkin ja Godsmackin kanssa. STP levytti kappaleen All in the Suit That You Wear vuonna 2002 valmistuneen elokuvan The Spider Man soundtrackille. Siitä ei kuitenkaan tullut kyseisen soundtrackin ykkössingleä, sillä valinta kohdistui viime hetkellä Chad Kroegerin kappaleeseen Hero. Vuoden 2002 lopussa Stone Temple Pilots oli hajonnut siltä erää. Atlantic Records julkaisi seuraavana vuonna Greatest hits-kokoelman Thank You sekä dvd:n, joka sisälsi arkistomateriaalia ja yhtyeen musiikivideoita. Weiland muodosti menestyksekkään superyhtyeen Velvet Revolver Guns N' Rosesin Slashin, Matt Sorumin ja Duff McKaganin sekä Wasted Youthin kitaristin Dave Kushnerin kanssa. Yhtye julkaisi albumin Contraband vuonna 2004 ja toisen pitkäsoiton Libertad kolme vuotta myöhemmin.

Weiland jätti yhtyeen vuonna 2008. DeLeon veljekset muodostivat niinikään superyhtye Army of Anyonen industrialyhtye Filterin solistin Richard Patrickin ja sessiorumpali Ray Luzierin kanssa. Yhtye julkaisi nimikkodebyyttinsä vuonna 2006 ja lopetti toimintansa seuraavana vuonna. Eric Cretz piti tässä vaiheessa matalampaa profiilia työskennellen Bomb Shelter studioillaan ja soittaen yhtyeessä Spiralarms. Vuonna 2007 Weiland ja Dean DeLeo neuvottelivat konserttipromoottorien kanssa esiintymisistä kesäfestivaalien pääesiintyjänä. Weiland jätti Velvet Revolverin huhtikuussa 2008. Seuraavassa kuussa Stone Temple Pilots ilmoitti paluustaan ja 65 konsertista koostuvasta Yhdysvaltain-kiertueesta. Ensimmäinen virallinen esiintyminen oli Jimmy Kimmel Livessä toukokuun ensimmäisenä. Puoli vuotta kestänyt paluukiertue päättyi Halloweenina Alabamassa, Pelhamissa. Scott promotoi toista sooloalbumiaan ja kesäkuussa 2009 alkoi Stone Temple Pilotsin kuudennen pitkäsoiton tuotantoprosessi. 19. toukokuuta 2010 yhtye esiintyi David Lettermanin Late Night Showssa ensi kerran kymmeneen vuoteen ja työn alla oli kappale Between The Lines. 25. päivä samaista kuuta julkaistiin yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto, joka debytoi Billboardin listalla toisena. Vuonna 2011 Stone Temple Pilots heitti debyyttikeikkansa Kaakkois-Aasiassa soittaen Filippiineillä, Indonesiassa ja Singaporessa. Australiassa yhtye soitti muun muassa loppuunmyydyt konsertit Sydneyssä ja Melbournessa.

Kesäkuussa 2011 STP julkaisi ensimmäisen konserttielokuvansa Alive in the Windy City, joka julkaistiin sekä dvd:nä että Blue Rayna. Sen jälkeen yhtye koki monia takaiskuja. Weiland sai lopullisesti lähteä yhtyeestä helmikuun lopussa 2013. Chester Benningtonin debyyttikeikka yhtyeen riveissä oli toukokuun 18. samana vuonna.

 19. toukokuuta 2013 STP julkaisi uuden singlen Out of Time ilmaiseksi ladattavana kotisivullaan. Vielä saman kuun lopussa yhtye esiintyi hyväntekeväisyyskonsertissa Los Angelesissa. Setin aikana lavalla vierailivat Slash ja Duff McKagan Mott the Hoople-coverin All the Young Dudes aikana. Syyskuussa oli vuorossa lyhyt kiertue, jolla Filter toimi lämmittelijänä. STP:n setit sisälsivät myös uusia kappaleita ja  livekontekstissa todella harvoin soitettuja biisejä. Lokakuussa 2013 ilmestyi viiden kappaleen ep High Rise, joka julkaistiin nimellä Stone Temple Pilots featuring Chester Bennington. Loppuosa nimestä poistui lopullisesti maaliskuussa 2015. Yhtyeen solistina on vaikuttanut marraskuusta 2017 lähtien Jeff Gutt. Mainitun kuun puolivälissä Stone Temple Pilots julkaisi uuden kappaleen Meadow. Toinen uutuusbiisi Roll Me Under ilmestyi tammikuun viimeisenä 2018. 16. maliskuuta 2018 julkaistiin Stone Temple Pilotsin järjestyksessään toinen yhtyeen nimeä kantava pitkäsoitto. Samaisen vuoden kesällä yhtye teki kiertueen Bushin ja The Cultin kanssa. Stone Temple Pilotsin tuorein albumi on pitkälti akustisilla instrumenteilla toteutettu ja seitsemäs helmikuuta 2020 ilmestynyt Perdida. Yleisesti Stone Temple Pilotsin musiikissa on kuultavissa vaikutteita 80- ja 90-lukujen vaihtoehtorockista yhdistettynä 70-luvun hardrockelementteihin. Yhtyeen suurista musiikillisista diggauskohteista mainittakoon Aerosmith sekä Kiss. Steven Tyler ja Joe Perry liittyivät STP:n seuraksi yhtyeen konsertoidessa Madison Square Gardenissa vuonna 1996 ja työn alla Aerosmithin repertuaarista olivat kappaleet Sweet Emotion ja Lick and a Promise. Covereina sekä studiossa että livekontekstissa Stone Temple Pilots on versioinut useita rockin klassikoita Beatlesistä, Zeppelinistä, Doorsista, Pink Floydista ja Bob Marleystä lähtien. Scott Weiland menehtyi kolmas joulukuuta 2015 Minnesotassa 48 vuoden ikäisenä. Hänen oli juuri tarkoitus mennä esiintymään yhtyeensä The Wildaboutsin kanssa.

Perjantain pohjat:Psykedeelisen rockin klassikon tuntemattomampi albumihelmi

Jefferson Airplane:Crown of Creation

Vuonna 1967 ilmestynyt Surrealistic Pillow oli Somebody to Love ja White Rabbit –hitteineen merkinnyt san franciscolaisen psykedeelisen rockin virstanpylväisiin lukeutuvalle Jefferson Airplanelle lopullista kaupallista läpimurtoa. Sitä seurannut After Bathing at the Baxters edusti yhtyeen soundia kaikkein kokeellisimmillaan, vaikka toki myös kyseisellä albumilla oli mukana muutamia kiistattomia Airplane-klassikoita, kuten Ballad of You and Me and the Pooneil, Won’t You Try/Saturday Afternoon sekä 30. lokakuuta kuluvana vuonna 76 vuotta täyttävän Grace Slickin suurteos Rejoyce. Vuoden 1968 toinen Airplane-pitkäsoitto Crown of Creation on yhtyeen tuotannon ehkäpä turhan vähälle huomiolle jäänyt helmi. Se ei kenties sisällä yhtään hittikappaletta, mutta kyseessä on tasavahva kokonaisuus. Slickin upean melodinen Lather käynnistää pitkäsoiton lupaavasti. Paul Kantnerin ja Marty Balinin käsialaa oleva In Time siirtyy vinkukitaroineen ja stemmalauluineen kohti Airplanen ydinaluetta, psykedeelistä rockia. David Crosbyn kirjoittama Triad on Airplanen repertuaarissa ainoa kappale, josta vastaa yhtyeen ulkopuolinen jäsen. Tiivistunnelmaisen, akustisia kitaroita hyödyntävän pienen teoksen vokaaleista vastaa Slick. Psykedeliaformaattiin palataan Kaukosen kynäilemän ja erinomaista kitarointia esittelevän Star Track-raidan myötä. Marty Balin tarjoaa onnistuneen tulkinnan kirjoittamallaan Share A Little Joke-raidalla ja pitkäsoiton ykköspuolen päättää rumpali Spencer Drydenin käsialaa oleva kokeellinen instrumentaali Chushingura. Kakkossiivun käynnistää vapautuneesti svengaava If You Feel.  Nimiraita, Paul Kantnerin käsialaa oleva moniäänistä vokalisointia sekä vinkukitarointia hyödyntävä Crown of Creation lukeutuu albumin tunnetuimpaan antiin. Ice Cream Phoenix jatkaa samalla tyylillä onnistuneesti, muttei aivan yhtä iskevästi. Slickin Greasy Heartille hittipotentiaalia on sitä vastoin annosteltu siinä määrin, että siitä olisi voinut tulla hitti. Paul Kantnerin ja Marty Balinin raaempaa psykedeliaa edustavaa The House at Pooneil Cornersia voinee tituleerata pitkäsoiton teokseksi. Crown of Creation saattaa hyvinkin olla jopa Jefferson Airplanen vahvin albumikokonaisuus. Pitkäsoitto myös menestyi melko mukavasti sijoittuen listoilla kuudenneksi ja saavuttaen kultalevyn. Sitä seurannut, seuraavana vuonna ilmestynyt Volunteers, jonka keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat etenkin erinomainen näkemys Crosby, Stills and Nashin Wooden Shipsistä sekä Grace Slickin yhdeksänminuuttinen Hey Fredrick, oli yhtyeen viimeinen mestariteos.

Torstain terävä.80-luvulla aloittanut legendaarinen hardrockyhtye

Tesla on Sacramentossa, Kaliforniassa loppuvuodesta 1982 perustettu hardrockyhtye. Kotimaassaan sen levyjä on myyty 14 miljoonaa yksikköä. Nuorukaiset, basisti Brian Wheat ja kitaristi Frank Hannon perustivat vuoden 1982 lopussa yhtyeen nimeltä City Kidd. Se konsertoi ahkerasti Sacramenton Oasis Ball Roomissa. Yhtyeen tavoitteena oli hankkia levytyssopimus ja hittisinglen saadakseen se pyysi biisinkirjoitusapua kitaristi Ronnie Montroselta. Uudet tuottajat ja managerit yrittivät saada yhtyeen muuttamaan tyyliään popimpaan suuntaan. Geffen Recordsin edustaja teki kuitenkin tiettäväksi, että levytyssopimuksen saadakseen City Kiddin oli pysyttävä uskollisena omaksi kokemalleen musiikilliselle ilmaisulle. Vuoteen 1986 menessä yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Tesla ja genreksi hardrock. Nimensä yhtye otti keksijän ja sähköinsinööri Nikola Teslan mukaan. Bändin kokoonpanon muodostivat solisti Jeff Keith, kitaristit Frank Hannon ja Tom Sceotch, basisti Brian Wheat ja rumpali Troy Luccetta. Vuoden 1986 lopussa ilmestynyt debyyttialbumi Mechanical Resonance oli Teslan kahden seuraavan studioalbumin tavoin Michael Barbieron ja Steve Thompsonin tuottama. Pitkäsoiton huippuhetkistä mainittakoon Modern Day Cowboy, Cumin' Atcha Live sekä Gettin' Better Uransa alkuvaiheessa Tesla keikkaili David Lee Rothin, Alice Cooperin, Def Leppardin ja Poisonin kanssa. Vuoden 1989 alussa ilmestynyt ja esikoisen tavoin varsin onnistunut kakkosalbumi The Great Radio Controversy sisälsi mm. esikoishitin voimaballadi Love Songin ansiosta. 90-luvun aluksi Tesla julkaisi akustisesti toteutetun tuplalivealbumin Five Man Acoustical Jam. Oman tuotannon lisäksi se sisälsi covereita, joista nostettakoon erityisesti esiin näkemys Five Man Electrical Bandin vuoden 1971 hitistä Signs. Vuonna 1991 ilmestynyttä kolmatta studioalbumiaan Psychotic Supper yhtyeen jäsenet pitävät itse parhaana suorituksenaan. Sen keskeisestä tuotannosta mainittakoon erityisesti kappaleet Call It What You Want, Song and Emotion ja Stir It Up.

Vuonna 1998 ilmestynyt albumin japanilainen uusintapainos sisältää kolme ennenjulkaisematonta kappaletta; Rock the Nation, I Ain't Superstitious sekä Run Run Run. Vuonna 1994 oli vuorossa Teslan neljäs studioalbumi Bust A Nut. Sen vuoden 1998 japsiversio sisältää ennen julkaisemattoman coverin Led Zeppelinin The Oceanista. Bust a Nutin ilmestymisen jälkeen Sceotch  erosi yhtyeestä kemiallisten ongelmiensa vuoksi. Brian Wheat muodosti tässä vaiheessa yhtyeen Soulmotor ja Frank Hannon yhtyeen nimeltä Moon Dog Mane. Troy Luccetta työskenteli useiden paikallisten muusikoiden, kuten One Thin Dimen kanssa. Kuuden vuoden tauon jälkeen Tesla kokosi rivinsä vuonna 2000 paikallisen radiopersoonan Pat Martinin avustuksella. Kyseisen vuoden lokakuussa yhtye soitti Sacramenton Arco areenalla loppuunmyydyn konsertin. Pian sen jälkeen oli vuorossa tuplalivealbumi Replugged Live. Vuonna 2002 Tesla oli useiden muiden 80-luvun hardrocknimien tavoin mukana kiertueella nimeltä Rock Never Stops. Samana vuonna ilmestyi live Standing Room Only, joka oli itse asiassa yhden cd:n mittaiseksi typistetty versio Replugged Livestä. Vuonna 2004 ilmestynyt viides studioalbumi Into the Now nousi Billboardin listalla suoraan sijalle 30. Albumi sai hyvän vastaanoton ja Tesla esiintyi Jimmy Kimmel Live-ohjelmassa. Helmikuussa 2005 yhtye soitti hyväntekeväisyyskonsertin Rhode Islandin Providencessa aseman yökerhopalon uhrien hyväksi. Kaikki lipputulot menivät hyväntekeväisyyteen. Kesällä 2006 oli vuorossa Electric Summer Jam Tour, jolla Sceotch ei ollut enää mukana. Hänet korvannut Dave Rude on ollut Teslan jäsen kyseisestä kiertueesta lähtien. Kesäkuussa 2007 Tesla julkaisi kaksiosaisen coverlevyn Real to Reel.

Elokuun lopussa yhtye ilmoitti ensimmäisestä maailmankiertueestaan 16 vuoteen. Kyseisen vuoden loka- ja marraskuussa yhtye konsertoi Australiassa, Japanissa ja Euroopassa. Kesä- ja heinäkuussa 2008 Tesla heitti muutamia keikkoja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Niihin lukeutuivat muun muassa Sweden Rock Festival, Graspop Metal Meeting ja Rocklahoma. Teslan seuraava albumi Forever More julkaistiin seitsemäs lokakuuta kyseisenä vuonna yhtyeen oman Electric Company Recordingsin kautta. Maailmankiertue oli käynnistynyt jo lokakuun ensimmäisenä. Albumi nousi Billboardilla sijalle 33 ja sisälsi singlet I Wanna Live, Fallin' Apart ja Breakin' Free.  Heinäkuussa 2011 oli vuorossa pääosin akustinen pitkäsoitto Twisted Wires and the Acoustic Sessions. Yhtyeen seuraava albumi oli kesäkuussa 2014 ilmestynyt ja varsin onnistunut Simplicity, joka sisältää muun muassa klassikkotasoisen voimaballadin Life is a River. Vuonna 2015 Tesla teki kiertueen Def Leppardin ja Styxin kanssa. Elokuussa 2016 yhtye julkaisi Mechanical Resonance Liven, joka juhlisti yhtyeen esikoisalbumin 30 vuotta aikaisemmin tapahtunutta julkaisua. Livelevy sisälsi lisäksi uuden ja Def Leppardin Phil Collenin tuottaman singlen Save That Goodness. Huhtikuussa 2017 Tesla alkoi työstää yhdeksättä studioalbumiaan. Phil Colenin tuottama pitkäsoitto Shock ilmestyi kahdeksas maaliskuuta 2019.

Keskiviikon klassikko:Merkittävä countryn, bluegrassin ja southern rockin tekijä

28. lokakuuta 1936 syntynyt ja kuudes heinäkuuta 2020 83-vuotiaana edesmennyt Charles Edvard, eli Charlie Daniels oli amerikkalainen laulaja ja lauluntekijä, jonka keskeisiin musiikillisiin tyylisuuntiin lukeutuivat country, bluegrass ja southern rock. Hänen kappaleistaan countryhitti The Devil Went Down to Georgia nousi jopa listakärkeen. Daniels on työskennellyt musiikin parissa aktiivisesti 50-luvulta lähtien. Vuonna 2009 hän pääsi muusikoiden Hall of Fameen ja Museumiin. Vuonna 1964 Daniels kirjoitti Joy Byersin kanssa Elvis Presleyn levyttämän kappaleen It Hurts Me. Nashvillessa hän toimi sessiomuusikkona ja työskenteli usein tuottaja Bob Johnstonin kanssa. Daniels toimi basistina muun muassa kolmella Bob Dylanin pitkäsoitolla vuosina 1969-1970 sekä Leonard Cohenin levyillä. Danielsin nimeä kantanut debyyttisooloalbumi ilmestyi vuonna 1971. Vuoden 1973 pitkäsoitolta Honey in the Rock julkaistu single Uneasy Rider oli Danielsin debyyttihitti ja se nousikin Billboardin listalla aina yhdeksänneksi. Näihin aikoihin Daniels toimi huilistina useilla Marshall Tucker Bandin varhaisilla albumeilla; A New Life, Where We All Belong, Searchin' for a Rainbow, Long Hard Ride ja Carolina Dreams. Vuonna 1974 Daniels järjesti ensimmäisen Volunteer Jam -festivaalin, joiden pitopaikkana oli Nashville, tai sen lähiympäristö. Daniels esiintyi tuolloin usein Barefoot Jerry -yhtyeen jäsenten kanssa. 80-luvun loppuun ajoittunutta kolmen vuoden mittaista taukoa lukuun ottamatta kyseisiä jameja on järjestetty joka vuosi. Vuonna 1975 Charlie Daniels Band saavutti top 30-menestyksen kappaleella South's Gonna Do It Again. Pieni hitti samana vuonna oli myös Long Haired Country Boy. Vuoden 1979 suurmenestyksestä The Devil Went Down to Georgia Daniels voitti parhaan countryvokaaliesityksen Grammyn.

Seuraavana vuonna kappale oli mukana elokuvan Urban Cowboy soundtrackillä. Daniels esiintyi myös kyseisessä elokuvassa ja kappaleesta muodostui crossover-hitti rockradioasemilla. Sitä soitetaan edelleen säännöllisesti classic rock-tyyppisillä kanavilla. Danielsin 80-luvun alun menestyksiin kuuluvat popahtavammat In America, The Legend of Wooley Swamp ja Still in Saigon, joista ensin mainittu missasi juuri ja juuri top tenin. Vuonna 1980 Daniels oli mukana countrykonseptialbumilla The Legend of Jesse James. Hänen useat 80- ja 90-luvuilla julkaisemansa albumit ja singlet olivat hittejä countryasemilla ja ne saavat edelleen osakseen radiosoittoa. Daniels on julkaissut myös useita gospelalbumeita. Vuonna 1999 hän levytti version kappaleestaan All Night Long Montgomery Gentryn menestyneelle esikoisalbumille Tattoos and Scars. Vuonna 2000 Daniels sävelsi ja esitti tunnusmelodian Brad Johnsonin tähdittämässä elokuvassa Across the Line. Kirjoittamistaan kappaleista Daniels on vastaanottanut kaikkiaan kuusi countrypalkintoa. Nykyisin Daniels asuu Mount Julietissa, Tennesseessä. Kaupunki on nimennyt puiston hänen mukaansa. Daniels konsertoi säännöllisesti lähes viimeiseen asti.

Tiistain tukeva:Ruotsin pitkäikäinen hardrockin klassikko

Europe on Uplands Väsbyssä, Tukholmassa perustettu hardrockyhtye. Originaalilta nimeltään se oli Force ja legendaarisesta kokoonpanosta mukana olivat solisti Joey Tempest ja kitaristi John Norum rytmiryhmän koostuessa tuolloin basisti Peter Olssonista ja rumpali Tony Renosta. Perustamisensa jälkeen Europe on julkaissut kymmenen studioalbumia, kolme kokoelmaa ja kolme livelevyä. Kansainväliseen kuuluisuuteen Europe nousi vuonna 1986 kolmannella albumillaan The Final Countdown, joka myi Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Yhtye oli eräs 80-luvun suosituimmista rockin saralla ja myi maailmanlaajuisesti yli 20 miljoonaa albumia. Billboardin listalla top 20:een nousi Final Countdownin lisäksi sen seuraaja, vuonna 1988 ilmestynyt albumi Out of This World. Vastaavasti singlepuolella Billboardin top teniin Final Countdownin lisäksi ylsi balladi Carrie. Europe meni tauolle vuonna 1992. Uudenvuodenaattona 1999 yhtye soitti konsertin Tukholmassa, mutta varsinainen paluu aktiiviuraan oli vuorossa vuonna 2003. Siitä lähtien yhtye on julkaissut albumit Start from the Dark vuonna 2004, Secret Society vuonna 2006, Last Look at Eden vuonna 2009, Bag of Bones vuonna 2012 sekä War of Kings kuluvana vuotena. Yhtyeen nykyinen kokoonpano, johon kuuluvat Tempestin ja Norumin lisäksi basisti John Leven, kosketinsoittaja Mic Michaeli ja rumpali Ian Haugland, on sama, joka levytti vuoden 1986 hittialbumi Final Countdownin. Europen musiikilliseen ilmaisuun ovat ensisijaisesti vaikuttaneet legendaariset rockyhtyeet kuten Deep Purple, Rainbow, Whitesnake, Led Zeppelin, Thin Lizzy, Kiss, UFO ja Michael Schenker Group.

Force-yhtyeen aikoihin Tempest soitti myös koskettimia. Vuonna 1981 yhtyeen basistiksi vaihtui John Leven. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän liittyi Yngwie Malmsteenin Rising Force -yhtyeeseen ja Levenin paikan otti Malmsteenin basisti Marcel Jacob. Pesti kesti ainoastaan kolme kuukautta, jonka jälkeen basistit palasivat entisiin yhtyeisiinsä. Vuonna 1982 Tempestin tyttöystävä lähetti Forcen Ruotsin rockin SM-kilpailuihin. 4000 yhtyeen joukosta Force selviytyi voittajaksi, kiitos kahden kappaleen, jotka olivat In the Future to Come ja The King Will Return. Palkintona oli levytyssopimus Hot Recordsin kanssa. Lisäksi Tempest valikoitui parhaaksi solistiksi ja Norum parhaaksi kitaristiksi. Juuri ennen kilpailua Forcen nimeksi vaihtui Europe. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Se menestyi hyvin kotimaassaan Ruotsissa ja Japanissa. Kotikonnuilla listasijoitus oli kahdeksas ja Japanissa single Seven Doors Hotel nousi top teniin. Kakkosalbumi Wings of Tomorrow oli vuorossa seuraavana vuonna. Sen singlepoiminta Open Your Heart herätti kiinnostusta CBS Recordsissa, joka tarjosi yhtyeelle kansainvälistä sopimusta. Kosketinsoittaja Mic Michaeli kiinnitettiin ensin livevahvistukseksi ja pian hänestä tuli yhtyeen virallinen jäsen. Rumpali Tony Reno osoitti huonoa soittomotivaatiota ja hänen tilalleen saatiin Ian Haugland. Vuonna 1985 Europe nauhoitti soundtrackin elokuvaan On the Loose ja saavutti hitin kappaleella Rock the Night. Muutamaa kuukautta myöhemmin Tempestiä pyydettiin kirjoittamaan kappale hyväntekeväisyysprojektia Swedish Metal Aid varten. Tuloksena oli kappale Give A Helping Hand, jolla olivat mukana ruotsalaisen rockin ja metallin keskeiset tekijät. Singlen myynnistä saadut tulot lahjoitettiin Etiopian nälkää näkeville. Sen tuottajana oli Easy Action -yhtyeen kitaristi Kee Marcello.

 Syyskuussa 1985 Epic Records auttoi Europea seuraavan levynsä äänityksissä. Tuottajaksi valikoitui Journeyn kanssa yhteistyötä tehnyt Kevin Elson. 26. toukokuuta 1986 julkaistu kolmas pitkäsoitto The Final Countdown merkitsi yhtyeelle lopullista kansainvälistä läpimurtoa. Sen ensimmäisenä singlenä julkaistu nimikappale, jonka kosketinsoitinriffin Tempest oli säveltänyt vuoden 1982 tienoilla, nousi listakärkeen 25 maassa, kuten Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa. Voimaballadi Carrie nousi sekin Billboardin listalla kolmanneksi ja albumin muita hittejä olivat uudelleen levytetty Rock the Night ja Cherokee. John Norum ei ollut tyytyväinen pitkäsoiton kosketinsoitinvetoiseen tuotantoon ja yhtyeen kaupallisempaan imagoon ja hän lähti Europesta marraskuussa 1986. Kee Marcelloa pyydettiin liittymään yhtyeeseen ja hetken harkittuaan hän suostui. Kolme singlelohkaisua Final Countdownilta oli noussut Billboardin top 40-listalle ja vuonna 1987 yhtye kiersi menestyksekkäästi Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Menestysalbumin seuraaja oli vuonna 1988 julkaistu Out of This World. Sen suurin hitti oli sijalle 31. Billboardilla noussut Superstitious. Kyseessä oli Europen viimeinen singlehitti Yhdysvalloissa. Pitkäsoitto myi siellä platinaa ja nousi sijalle 19. Billboardin listalla. Europe teki Amerikan-kiertueen Def Leppardin kanssa ja soitti Britanniassa, Milton Keynesissä festivaalikeikan Bon Jovin, Skid Rown ja Vixenin kanssa. Syyskuussa 1989 Europe teki Whisky A Go Gossa keikan käyttäen salanimeä Le Baron Boys. Samalla nimellä tunnettiin melko runsaasti levinnyt Europe-bootleg, joka sisälsi demoäänityksiä vuosilta 1989-90. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi uusi albumi Prisoners in Paradise. Koska hallitseva rockin genre tuossa vaiheessa oli Nirvanan, Pearl Jamin, Soundgardenin ja Alice in Chainsin edustama grunge, albumi jäi suhteellisen vähälle huomiolle.

Single I'll Cry for You nousi sentään sijalle 28. brittilistalla. Uuden vuoden aattona 1991 Tokyo Domella käynnistyi Europen uusi kiertue. Kyseisessä konsertissa esiintyivät lisäksi myös Tesla, Metallica ja Thunder. Kymmenen vuoden intensiivisen uran jälkeen Europe päätti pitää taukoa kiertueen tultua päätökseen vuoden 1992 lopussa. Päätöksen seurauksena Epic Records pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan. Europen mahdollinen paluu nousi keskusteluissa esiin vuonna 1998. Uudenvuodenaattona 1999 soitetussa harvinaislaatuisessa konsertissa olivat kitaristeina niin John Norum kuin Kee Marcellokin. Lokakuussa 2003 Europe julkisti virallisesti suunnitelmansa uudesta albumista ja maailmankiertueesta. Yhtye palasi Final Countdownin aikaiseen kokoonpanoon ja tuottajaksi palasi Kevin Elson. Biisinkirjoitus uudelle albumille oli alkanut jo alkuvuodesta 2003 ja pitkäsoitto ilmestyi syyskuussa 2004. Jo edellisen kesän festivaalikeikoilla Euroopassa yhtye oli vanhojen hittiensä lisäksi soittanut myös tulevan albuminsa Start from the Darkin nimiraidan. Varhaisempaan tuotantoon verrattuna se edusti jossakin määrin modernimpaa soundia. Seitsemäs pitkäsoitto Secret Society oli vuorossa lokakuussa 2006. Tempest piti sitä eräänä yhtyeensä parhaista töistä. Tammikuussa 2008 Europe soitti Tukholman Nalenilla puoliakustisen konsertin nimellä Almost Unplugged. Mukana oli myös jousikvartetti ja ohjelmistossa omien kappaleiden lisäksi covereita Europeen keskeisesti vaikuttaneilta yhtyeiltä, kuten Pink Floydilta, Led Zeppeliniltä, Thin Lizzyltä ja UFO:lta. Keikka näytettin internetissä suorana Europen virallisella kotisivulla. Cd:nä konsertti ilmestyi syyskuussa 2008 ja dvd:nä elokuussa 2009. Heinäkuussa 2008 Europe teki yhteiskonsertin Whitesnaken kanssa Paduassa, Italiassa. Saman vuoden elokuussa Europe oli Deep Purplen lämmittelijänä kahdessa konsertissa Ruotsissa. Niistä jälkimmäisessä John Norum liittyi Deep Purplen seuraksi lavalle Smoke on the Waterin aikana.

 Europen kahdeksas albumi Last Look at Eden julkaistiin yhdeksäs syyskuuta 2009. Sen nimikappale oli julkaistu singlemaistiaisena jo kesäkuussa. Yhtye kuvasi itse uutukaistaan moderniksi retrorockalbumiksi. Heinäkuussa 2011 Europe vahvisti, että Kevin Shirley tulisi tuottamaan yhtyeen yhdeksännen albumin. Äänitykset alkoivat lokakuussa ja uusi pitkäsoitto Bag of Bones ilmestyi seuraavan vuoden huhtikuussa. Yhtyeen kotimaassa se debytoi listakakkosena ja myi kultaa heinäkuuhun mennessä. Sweden Rockissa 2013 Europe heitti 30-vuotisjuhlakonserttinsa, joka julkaistiin myöhemmin sekä tuplacd:nä että dvd:nä. Europen kymmenes studioalbumi War of Kings ilmestyi maaliskuun alussa 2015 UDR Recordsin julkaisemana. Sen tuotti mm. Rival Sonsin kanssa yhteistyötä tehnyt Dave Cobb. Seuraavana vuonna yhtye teki kiertueen Final Countdown-albumin 30-vuotisjuhlallisuuksien tiimoilta. Sen jokaisessa konsertissa soitettiin kokonaisuudessaan mainittu albumi ja myös War of Kings -pitkäsoitto. Europen tuorein albumi on 20. lokakuuta 2017 ilmestynyt Walk the Earth.

Maanantain mainio:Progemammutin varhainen mestariteos

 Yes:Fragile

 Marraskuussa 1971 Atlantic Recordsin julkaisema Fragile on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Yes-yhtyeen neljäs studioalbumi. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen kosketinsoittaja Rick Wakemanin kanssa työstetty levy Tony Kayen erottua yhtyeestä aikaisemmin samana vuonna. Pitkäsoiton yhdeksästä kappaleesta neljä on useamman yhtyeen jäsenen yhdessä ja viisi yksin säveltämiä. Albumin kansi on ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa taiteilija Roger Deanin käsialaa. Hän suunnitteli yhtyeen logon ja useita myöhemmin julkaistujen albumien kansia. Julkaisuajankohtanaan Fragile oli Yesin siihen mennessä suurin menestys niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa. Se nousi brittilistalla seitsemänneksi ja Yhdysvalloissa jopa neljänneksi. Siellä pitkäsoitolta poimittiin singleksi Roundabout, josta on muodostunut eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään Fragile on ansainnut tuplaplatinaa. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat noihin aikoihin solisti Jon Anderson, basisti Chris Squire, kitaristi Steve Howe ja rumpali Bill Bruford. Kosketinsoittaja Tony Kaye ei ollut halukas laajentamaan soundiaan Hammond-uruista ja pianosta Moogiin ja mellotroniin. Yhtye löysi hänen tilalleen klassisen musiikin koulutuksen omanneen Rick Wakemanin, jonka varhaisempi yhtye oli Strawbs. Wakeman liittyi Yesiin yhtyeen treenatessa kappaletta Heart of the Sunrise. Wakemanin mukaan myös Roundaboutin pohjat luotiin samassa treenisessiossa. Fragilesta suunniteltiin alun perin tupla-albumia, joka olisi sisältänyt sekä studio-, että liveäänityksiä. Idea ei kuitenkaan toteutunut, kuten ei myöskään suunnitelma, jonka mukaan albumin tuottajana olisi toiminut legendaarinen amerikkalainen tuottajahahmo Tom Dowd. Loppujen lopuksi albumi äänitettiin Advision -studioilla 16-raitaista nauhuria hyödyntäen.

 Äänitysinsinöörinä toimi jo vuoden 1970  Time and Word-albumilla yhtyeen kanssa yhteistyötä tehnyt Eddy Offord, joka myös tuotti Fragilen yhdessä yhtyeen kanssa. Wakemanin mukaan albumin äänityksiä tuli seuraamaan joukko nuoria. Albumin kappaleista viisi muodostui yksittäisten yhtyeen jäsenten ideoista ja kyseiset kappaleet oli myös sovitettu itsenäisesti. Chris Squiren mukaan tähän päädyttiin studioajan ja -kustannusten vähentämiseksi. Albumin avaava Andersonin ja Howen käsialaa oleva Roundabout oli Howen mukaan alkuaan kitarainstrumentaali, jossa olivat valmiina rakenne ja melodia ilman laulua. Cans and Brahms on Wakemanin adaptaatio Brahmsin neljännestä sinfoniasta e-mollissa. Wakeman on kertonut hänellä olleen sopimusteknisiä ongelmia A&M Recordsin kanssa. Wakemanilla oli soolodiili kyseisen yhtiön kanssa, eikä hän näin ollen voinut julkaista Yes-albumilla omaa sävellystään. Käsialaansa olevaa kappaletta We Have Heaven Anderson kuvasi rullaavien äänten ideaksi. Albumin ykköspuolen päättää Andersonin ja Wakemanin yhteistyötä edustava, yli kahdeksanminuuttinen South Side of the Sky. Kakkospuolen avaa Brufordin ensimmäinen sävellys Five Percent for Nothing, jonka kesto on vain hieman yli puoli minuuttia. Andersonin upean melodian kannattelema Long Distance Runaround on eräs pitkäsoiton tunnetuimmista kappaleista ja sitä seuraa Squiren soolonumero The Fish. Howe soittaa oman soolonumeronsa Mood for a Day Conde-flamencokitaralla. Wakemanin taidot klassisen musiikin alalla tulevat erityisen selkeästi esiin päätösraidalla Heart of the Sunrise, joka on Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteistyötä. Fragile saavutti hyvän vastaanoton jo ilmestymisaikanaan. Vuonna 2005 albumi pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Pitkäsoiton ensimmäinen cd-versio ilmestyi Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuonna 1990. Vuonna 2006 vuorossa olivat remasteroidut versiot sekä cd:nä että 200 grammaisena vinyylinä. Kuluvan vuoden lokakuun lopussa albumin pitäisi ilmestymän niin cd:nä dvd-audiona kuin Blue ray-versionakin.

Sunnuntain extra:Kuninkaallista kevättä

Royals:Spring 76

Royals lukeutui kotimaisen rockin superyhtyeisiin heti vuoteen 1975 ajoittuneesta perustamisestaan lähtien. Kitaristi Albert Järvinen oli luonut legendaarisen maineen viimeistään Hurriganesin keppimiehenä, basisti/solisti Pave Maijanen oli vaikuttanut esimerkiksi Pepe & Paradisessa ja lyhytikäisyydestään huolimatta klassikoksi kohonneessa Rock N’ Roll Bandissa Dave Lindholmin ja Affe Forsmanin kanssa ja rumpali Ippe Kätkän aikaisempiin yhtyeisiin lukeutui esimerkiksi The Islanders. Marcus Music Studioilla Tukholmassa loppuvuodesta 1975 ja seuraavan vuoden alussa nauhoitettu ja nimensä mukaisesti keväällä 1976 ilmestynyt Spring 76 lukeutuu kaikkien aikojen kotimaisiin esikoisalbumeihin ja lisäksi se saavutti kultalevyn. Avausraita, jo aikaisemmin singleformaatissa hienoisesti erilaisena versiona  ilmestynyt ja Järvisen käsialaa oleva High lienee eräs merkittävimmistä yksittäisistä kappaleista koko kotimaisen rockin historiassa. Se tarjoaa upean sävellyksen, Järvisen erinomaista soolotyöskentelyä ja Maijasen tyylikkään tulkinnan Järvisen koskettavasta tekstistä. Spring 76 sisältää melko runsaasti covertuotantoa. Mukana ovat nimittäin näkemykset Martha & The Vandellasin soulklassikosta Dancing in the Street, Creamin Eric Claptonin ja George Harrisonin yhteistyötä edustavasta balladihelmestä Badge, Willie Dixonin bluesin kulmakiviin lukeutuvasta Hootchie Cootchie Manista, Eric Burdon Bandin The Real Mestä sekä Johnny Nashin reggaekappaleesta You Can’t Go Half Way (You Got to Go All the Way), joka Järvisen sanojen mukaan valikoitui mukaan jo otsikkonsa perusteella. Omaa tuotantoon lukeutuvat onnistuneet instrumentaalijamittelut Night Funk ja verevä blues Rock Me, joista jälkimmäinen venyi livekontekstissa huimiin mittoihin. Royalsin yhteistyötä edustaa myös jo High-singlen b-puolella alunperin ilmestynyt Everything’s Alright, joka on mainiosti svengaava ja nimensä mukaisia viboja huokuva esitys. Albumin erikoisuutena on sen päättävä, väärinpäin kuultava High, joka oli kuulostanut niin hienolta, että se sai jäädä levylle. Royalsin kakkosalbumi, seuraavana vuonna ilmestynyt Out edusti sekin varsin laadukasta tasoa huippuhetkinään etenkin Kings of Power, nimiraita sekä todella komea näkemys Jim Pembroken kappaleesta Just My Situation. Samaisen vuoden keväällä yhtyeen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Mikko Rintanen. Aika ei kuitenkaan ollut enää Royalsille otollinen ja yhtye hajosi soitettuaan jäähyväiskonserttinsa Tavastialla keväällä 1978. Konsertista julkaistiin myös tupla-albumi Royals Live.

Lauantain pitkä:Eräs brittirockin tuntemattomammista klassikoista

Wishbone Ash on englantilainen, vuonna 1969 perustettu rockyhtye, jonka suurin suosio kesti 70-luvun puoliväliin saakka. Sen suosituimpia pitkäsoittoja olivat yhtyeen nimeä kantanut ja vuonna 1970 ilmestynyt debyytti, vuoden 1971 Pilgrimage, vuonna 1972 julkaistu klassikkoalbumi Argus, vuoden 1974 There's the Rub ja vuonna 1976 ilmestynyt New England. Kyseessä on yksi ensimmäisistä tuplakitarointia hyödyntäneistä rockyhtyeistä. Esimerkiksi Rolling Stonen äänestyksessä yhtyeen keppimiehet Andy Powell ja Ted Turner onkin nimetty 20 kaikkien aikojen parhaan kitaristin joukkoon. Vuonna 1972 Melody Maker kuvasi kaksikon työskentelyä kiinnostavimmaksi kitaratiimiksi sitten Jeff Beckin ja Jimmy Pagen aikaisen The Yardbirdsin. Wishbone Ash syntyi vuonna 1969 Torquayssa, Devonissa The Empty Vessels -nimisen trion raunioille. Sen oli perustanut vuonna 1963 myös Wishbone Ashin perustajajäsenenä toiminut basisti/vokalisti Martin Turner. Rumpali Steve Upton oli tullut mukaan vuonna 1966 ja Wishbone Ashin kokoonpanon täydensivät kitaristi/solistit Powell ja Turner. Alkuvuodesta 1970 yhtye toimi lämmittelijänä Deep Purplelle ja yhtyeen kitaristi Ritchie Blackmore suositteli Wishbone Ashia tuottaja Derek Lawrencelle ja auttoi yhtyettä solmimaan levytyssopimuksen Decca/MCA Recordsin kanssa. Vuonna 1972 julkaistu Argus oli yhtyeen lopullinen läpimurto. Se nousi kolmanneksi brittilistalla ja Soundsin lukijat äänestivät kyseisen pitkäsoiton vuoden parhaaksi rockalbumiksi. Yhtyeen konsertit saivat osakseen kiitosta ja se keikkaili ympäri maailmaa. Vuonna 1973 ilmestynyt albumi Wishbone Four oli ensimmäinen yhtyeen itsensä tuottama ja saman vuoden lopussa ilmestyi tuplakonserttitaltiointi Live Dates. Turner lähti yhtyeestä vuonna 1974 ja hänet korvasi Laurie Wisefield.

Vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Locked In oli Tom Dowdin tuottama ja softrockia edustaneen albumin jälkeen yhtye keikkaili line upilla, jossa oli mukana kosketinsoittaja. Vuonna 1977 ilmestynyt Front Page News oli Wishbone Ashin siltä erää viimeinen Yhdysvalloissa äänitetty albumi. Työstettyään vuosien ajan kokeellisia pitkäsoittoja Wishbone Ash palasi juurilleen vuonna 1978 ilmestyneellä albumilla No Smoke without Fire. Kyseessä oli ensimmäinen Derek Lawrencen tuottama albumi sitten vuoden 1972 klassikkolevyn Argus. Yhtye jatkoi kriitikoiden suosion saavuttaneiden ja myös kaupallisesti hyvin menestyneiden albumien julkaisua vuoteen 1980 saakka. Tuolloin ilmestyi pitkäsoitto Just Testing, jota Wishbone Ash oli työstänyt puolen vuoden ajan. Familysta, King Crimsonista, Uriah Heepistä ja Roxy Musicista tutuksi tullut basisti John Wetton oli mukana vuoden 1981 pitkäsoitolla Number the Brave. Hän palasi kuitenkin 80-luvun alun superyhtyeeseen Asia ja albumin tiimoilta tehdylle kiertueelle tilalle tuli etenkin David Bowien Spiders-yhtyeestä ja  Uriah Heepistä tuttu Trevor Bolder ja mukana oli myös taustalaulaja Claire Hamill, joka oli osallistunut kahden viimeisimmän Wishbone Ashin pitkäsoiton levytykseen. Hänen lähdettyään Wishbone Ash kokeili kykyjään heavymetallin parissa albumilla Twin Barrels Burning. Bolder palasi Heepiin vuonna 1983. Hänet korvasi Trapezesta tuttu basisti/laulaja Mervyn Spence. Heavytyyliä jatkoi vuonna 1985 ilmestynyt pitkäsoitto Raw to the Bone. Wisefield lähti yhtyeestä samaisena vuonna. Myöhemmin hän työskenteli esimerkiksi Tina Turnerin ja Joe Cockerin kanssa.  Kahta vuotta myöhemmin yhtyeen originaali line up palasi yhteen ja levytti useamman pitkäsoiton; Nouveau Calls, Here to Hear ja Strange Affair, kunnes Upton lähti yhtyeestä vuonna 1990. Martin Turnerin lähdettyä yhtye julkaisi pitkäsoiton Ash Live in Chicago vuonna 1991 ja kahta vuotta myöhemmin oli Ted Turnerin vuoro poistua.

 Vuonna 2000 kokoonpano, jossa Andy Powell oli ainoa originaalijäsen, julkaisi klassikoista ja uusista kappaleista koostuneen akustisen albumin Bare Bones ja juhlisti 30-vuotista taivaltaan kiertueella. Vuonna 2001 kitaristi Mark Birchin tilalle tuli Ben Granfelt. Yhtye keikkaili tiiviisti ja seuraavana vuonna ilmestyi albumi Bona Fide. Vuonna 2003 vuorossa oli maailmankiertue Savoy Brownin kanssa ja Amerikassa Wishbone Ash soitti suurimmille yleisöilleen sitten 80-luvun. Ben Granfelt jätti yhtyeen seuraavana vuonna keskittyäkseen soolouraansa ja tilalle tuli hänen mentorinsa Muddy Manninen. Loppuvuodesta 2006 ilmestyi albumi Clan Destiny. Seuraavana vuonna pitkäaikainen rumpali Glen Weston jätti yhtyeen. Tilalle saatiin esimerkiksi King Crimsonin viulistin David Crossin kanssa yhteistyötä tehnyt Joe Crabtree. Loppuvuodesta 2007 ilmestyi pitkäsoitto Power of Eternity. Sen seuraaja, hyvän vastaanoton saavuttanut Elegant Stealth ilmestyi marraskuussa 2011. Kyseessä oli ensi  kerta sitten vuoden 1989, jolloin muuttumattomana pysynyt Wishbone Ashin kokoonpano julkaisi kaksi pitkäsoittoa. Helmikuussa 2014 ilmestyi  yhtyeen viimeisin albumi Blue Horizon. Kyseessä on Wishbone Ashin pitkäaikaisin kokoonpano, joka on ollut toiminnassa vuodesta 2007 ja sen basisti Bob Skeat on ollut mukana yhtyeessä vuodesta 1997 lähtien. 16. toukokuuta 2015 Wishbone Ash nauhoitti Metropolis-studioilla vinyylinä julkaistun studiolivealbumin. 21.-23. toukokuuta 2015 yhtye taltioi dvd:n Live in Paris. Andyn poikaa Aynsley Powellia kuultiin ajoittain kitaristina ja perkussionistina. Toukokuussa 2017 pitkäaikaisen Wishbone Ash-diggarin Mark Abrahamsin ilmoitettiin liittyvän yhtyeeseen kitaristiksi. Syyskuussa 2019 Wishbone Ashin ilmoitettiin solmineen levytyssopimuksen Steamhammer/SPV:n kanssa. Helmikuun lopussa 2020 ilmestynyt Coat of Arms oli yhtyeen ensimmäinen studioalbumi kuuteen vuoteen. Sitä oli edeltänyt tammikuun kymmenentenä julkaistu single We Stand as One. Toinen single Back in the Day seurasi helmikuun seitsemäntenä. Joissakin vuoden 2021 kiertueen konserteissa Mike Sturgis otti rumpalina Joe Crabtreen paikan. Helmikuussa 2022 Mike Truscottista tuli Wishbone Ashin virallinen rumpali.

Perjantain pohjat:Kunnianhimoinen omien kappaleiden levy

The Bangles:Everything

Kalifornialaiskvartetti The Bangles teki lopullisen läpimurtonsa vuoden 1986 kakkospitkäsoitollaan Different Light ja sen suurhiteillä Manic Monday, If She Knew What She Wants, Walk Like an Egyptian sekä Walking Down Your Street. Monille vanhan liiton diggareille yhtyeen vuoden 1984 debyytti All Over the Place on Dover Beachin, He’s got a Secretin, Silent Treatmentin ja Tell Men kaltaisine rivakoine poppauksineen sekä Going Down to Liverpool ja Hero Takes A Fall-hitteineen ikuisesti sen onnistunein tuotos. Vuoden 1988 lokakuussa ilmestyneen pitkäsoiton Everything voi debyytin tavoin sanoa olleen Different Lightia enemmän yhtyeen oma levy, sillä sen jäsenet olivat mukana kirjoittamassa jokaista albumin 13 raidasta. Banglesin keulakuva Susanna Hoffs oli leadvokalistina listaykköseksi nousseella slovarikaunokilla Eternal Flame, levyn toisella suurella hitillä In Your Room sekä balladivoittoisilla raidoilla I’ll Set You Free sekä Waiting for You. Vicki Petersonin kappaleista Bell Jar ja Crash and Burn edustavat toimivaa voimapoppia, mutta sävykäs slovari, Vinnie Vincentin kanssa sävelletty Make A Play for Her Now sekä jopa Zeppelinin Kashmirin tyyppisiä sävyjä tavoittava Watching the Sky ovat todellisia helmiä. Debbi Petersonin leadvokalisoimiksi päätyi ainoastaan kaksi pätevää popkappaletta, Some Dreams Come True sekä sielukkuudessaan varsin vakuuttava Be with You. Basisti Michael Steele suorastaan loisti Everythingillä. Hänen kappaleistaan Complicated Girl edustaa jo varsin sävykästä poppia, mutta sangen vakavahenkinen Something to Believe In sekä mainion kitaravetoinen Glitter Years, jonka tekstissä tehdään viittaus Bowien Hang onto Yourselfiin, ovat pieniä mestariteoksia. Raikkaan All Over the Place-debyytin ohella Everythingin voikin sanoa edustavan Banglesiä laadukkaimmillaan. Vuoden 2003 paluulevyllä Doll Revolution on silläkin Tear off Your Own Headin, Stealing Rosemaryn ja Song for the Good Sonin kaltaiset huippuhetkensä, mutta keskeisimmät näyttönsä Banglesin riveissä Steele, Hoffs ja Petersonit saavuttivat toki 80-luvun aikana. 

Banglesin Everything julkaistiin 18. lokakuuta 1988.

Torstain terävä:Eräs menestyneimmistä amerikkalaisrockareista

20. lokakuuta 1950 syntynyt ja toinen lokakuuta 2017 edesmennyt Thomas Earl, eli Tom Petty oli amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, multi-instrumentalisti ja levytuottaja. Ensisijaisesti hänet tunnetaan Tom Petty & The Heartbreakersin vokalistina, mutta hän oli myös perustamassa 80-luvun lopun superyhtyettä The Traveling Wilburys. Petty on levyttänyt hittisinglejä niin Wilburysin kuin Heartbreakersin kanssa ja myös soolourallaan. Niistä monet soivat edelleen ahkerasti classic rock radio -tyyppisillä radioasemilla. Pettyn hittikappaleet ovat tavoittaneet myös nuorempia sukupolvia ja hän esiintyy edelleen loppuunmyydyissä konserteissa. Pettyn levyjä on kaikkiaan myyty yli 80 miljoonaa kappaletta, mikä tekee hänestä erään kaikkien aikojen suosituimmista artisteista. Rock And Roll Hall of Fameen Petty pääsi vuonna 2002. Hän syntyi ja kasvoi Gainesvillessä, Floridassa. Vuonna 1961 Petty pääsi seuraamaan Elvis Presleyn Follow That Dream -elokuvan kuvauksia lähellä Ocalaa, Floridaa, sillä hänen enonsa työskenteli kyseisen elokuvan parissa. Pettystä tuli Elvis-diggari, mutta lopullisen päätöksen musiikin kanssa työskentelystä tarjosi Beatlesien esiintyminen Ed Sullivan Showssa. Yksi Pettyn ensimmäisistä kitaransoiton opettajista oli Don Felder, joka tuli myöhemmin tutuksi eräänä The Eaglesin jäsenistä. Pettyn ensimmäinen yhtye oli The Epics, josta kehittyi Mudcrotch. Se levytti singlen Depot Street, joka saavutti kulttisuosiota diggareiden keskuudessa. Yhtyeen hajottua Petty yritti soolouraa, mutta muodosti pian Benmont Tenchin, Mike Campbellin ja Ron Blairin sekä Stan Lynchin kanssa Heartbreakersin ensimmäisen kokoonpanon. Yhtyeen vuonna 1976 ilmestynyt debyyttialbumi oli suurempi menestys Britanniassa kuin kotimaassaan. Single Breakdown nousi siellä top 40:ään Tom Pettyn ja kumppaneiden konsertoitua Nils Lofgrenin lämmittelijänä. Toinen pitkäsoitto You're Gonna Get It! nousi top 40:ään.

Kolmas albumi Damn the Torpedos merkitsi lopullista läpimurtoa. Se sisälsi singlehitit Don't Do Me Like That, Here Comes My Girl ja Refugee. Pitkäsoitto myi lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Vuoden 1981 Hard Promises oli vastaavanlainen menestys ja sisälsi singlehitin The Waiting. Albumilta löytyy myös Pettyn ensimmäinen duetto Insider, jonka hän esitti Stevie Nicksin kanssa. Basisti Ron Blair vaihtui Howie Epsteiniin vuonna 1982 ilmestyneellä pitkäsoitolla Long After Dark. Kyseinen Heartbreakersin line up tuli jatkumaan aina vuoteen 1994. Albumin singlehitti Don't Come Around Here No More oli Dave Stewartin tuottama. Levyn tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistiin konserttitaltiointi Pack Up the Plantation:Live! Bob Dylanin pyynnöstä Tom Petty & The Heartbreakers osallistui artistin True Confessions -kiertueelle ja teki yhteisiä keikkoja myös Grateful Deadin kanssa vuosina 1986-87. Vuoden 1987 pitkäsoitto Let Me Up (I've Had Enough) sisälsi muun muassa Pettyn ja Dylanin yhdessä kirjoittaman kappaleen Jammin' Me. Vuonna 1988 Petty perusti superyhtye Traveling Wilburysin Dylanin, George Harrisonin, Roy Orbisonin ja Jeff Lynnen kanssa. Yhtyeen ensimmäistä yhteistä kappaletta, Handle with Care, oli alun perin kaavailtu George Harrisonin singlen kakkospuolelle. Se oli kuitenkin liian laadukas kyseiseen tarkoitukseen ja yhtye levytti kokonaisen pitkäsoiton Vol 1. Sen seuraaja, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Vol 3 levytettiin ilman joulukuussa 1988 menehtynyttä Roy Orbisonia. Yhtyeen bootlegnauhoituksia oli levinnyt nimellä Vol 2, mikä osaltaan vaikutti kakkoslevyn harhaanjohtavaan nimivalintaan. Vuonna 1989 ilmestynyt Pettyn ensimmäinen sooloalbumi Full Moon Fever oli suuri menestys ja sisälsi hitit I Won't Back Back Down, Runnin' Down a Dream ja Free Fallin. Levyn tekoon osallistui mm. Jeff Lynne ja myös Heartbreakersin muusikoita.

 Heartbreakersin kanssa Petty palasi vuonna 1991 albumilla Into the Great Wide Open. Sen hitit olivat nimiraita ja Learning to Fly. Tom Petty & The Heartbreakersin Greatest Hits -kokoelma sisälsi myös kaksi uutta kappaletta, joista toinen oli cover Thunderclap Newmanin vuoden 1969 hitistä Something in the Air. Petty siirtyi Warner Brosin artistiksi ja seuraava sooloalbumi, vuonna 1994 ilmestynyt ja Rick Rubinin tuottama Wildflowers myi kotimaassaan yli kolme miljoonaa kappaletta. Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli Heartbreakersin kanssa soundtrack elokuvaan She's the One. Vuoden 1999 Heartbreakers-albumi Echo oli vielä Rubinin tuottama. Se nousi kotimaassaan top teniin. Vuoden 2002 pitkäsoitto Last Dj sisälsi teksteissään voimakkaita kannanottoja musiikkibisnestä kohtaan.Vuonna 2005 Petty aloitti oman ohjelmansa XL Radiolla. Tom Petty & The Heartbreakersin 30-vuotisjuhlakiertueella vierailivat mm. Stevie Nicks, Pearl Jam, Allman Brothers sekä The Black Crowes, joka oli soittanut lämmittelijänä myös Pettyn ja Heartbreakersin vuoden 2005 kesäkiertueella. Heinäkuussa 2006 ilmestynyt Pettyn sooloalbumi Highway Companion sisälsi hitin Saving Grace. Kesään 2007 ajoittui Mudcruthin reunion. Hyvin erityyppiset artistit olivat mukana Fats Dominolle tehdyllä tribuuttilevyllä Goin' Home:A Tribute to Fats Domino. Kyseisellä tuplacd:llä Tom Petty & The Heartbreakers coveroi kappaleen I'm Walkin'. Vuoden 2008 Amerikan-kiertueen lämmittelijänä oli Tom Petty & The Heartbreakersin kanssa myös yhteisiä numeroita esittänyt Stevie Winwood. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Hypnotic Eye ilmestyi heinäkuussa 2014. Yhtyeen tuotannosta ainoana se nousi suoraan Billboardin albumilistan kärkeen. Vuonna 2017 Tom Petty & The Heartbreakers teki Yhdysvalloissa 40-vuotisjuhlakiertueen. Pettyn viimeisiin intresseihin lukeutui hänen juontamansa satelliittiradio-ohjelma Buried Treasure. Syyskuun lopussa 2018 Reprise Records julkaisi Pettyn tuotannosta 60 kappaleesta koostuvan boxin An American Treasure.

Keskiviikon klassikko:Skynyrdin 70-luvun joutsenlaulu

17. lokakuuta 1977 ilmestynyt Street Survivors on southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin viides studioalbumi. Samalla se on yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jolla originaalijäsenet, solisti Ronnie Van Zant ja kitaristi Allen Collins olivat mukana. Lisäksi kyseessä oli ainoa Skynyrdin studioalbumi, jonka tekemiseen kitaristi Steve Gaines osallistui. Kolme päivää Street Survivorsin julkaisemisen jälkeen yhtye joutui lento-onnettomuuteen ollessaan matkalla Baton Rougeen, Louisianaan. Kolmen yhtyeen jäsenen, eli Van Zantin, Gainesin ja viimeksi mainitun Skynyrdin taustakuorossa laulaneen siskon Cassie Gainesin lisäksi onnettomuudessa saivat surmansa lentäjä, apulaislentäjä ja yhtyeen kiertuemanageri. Hengissä säilyneet Skynyrdin jäsenet loukkaantuivat pahoin. Street Survivors menestyi hyvin listoilla nousten Skynyrdin siihenastisista pitkäsoitoista ensimmäisenä viiden suosituimman joukkoon. Singleinä pitkäsoitolta julkaistiin raidat What's Your Name ja That Smell, joista ensin mainittu oli top 20-menestys. Street Survivors myi kultalevyksi puolessatoista viikossa ja on tähän mennessä saavuttanut tuplaplatinaa. Albumi nauhoitettiin kahdesti. Ensin Tom Dowdin tuottamana Criteria studioilla Floridassa ja viisi kuukautta myöhemmin Studio Onessa, Georgian Doravillessa. Viralliseen julkaisuun pääsivät Doravillessa tehdyt äänitykset. Maaliskuussa 2008 Street Survivorsista julkaistiin uusintapainos, jossa mukana olivat vaihtoehtoiset versiot suurimmasta osasta albumin kappaleita. Versioiden erot eivät ole erityisen huomattavat lukuun ottamatta That Smellin varhaisempaa, pitempää ja tempoltaan selkeästi hitaampaa näkemystä. Mukana on lisäksi kaksi originaalille albumille tarkoitettua, mutta julkaisematta jäänyttä kappaletta, eli Georgia Peaches ja Sweet Little Missy, joista jälkimmäisestä kuullaan sekä demo, että lopullinen versio. Mukana on lisäksi tekstiltään Ronnie Van Zantin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä näkemys Honky Tonk Night Time Manista. Nimeltään se on Jacksonville Kid ja kyseessä on mitä todennäköisimmin Van Zantin joutsenlauluksi jäänyt äänitys levytysstudiossa. Georgia Peachesin ja Sweet Little Missyn sijaan albumille päätyi kappale Onemore Time. Kyseessä oli originaali vuoden 1971 satoa oleva Muscle Shoalsissa tehty demo, jonka työstämiseen osallistuivat Ed King, Gregg Walker ja Rick Medlocke Steve Gainesin, Leon Wilkesonin ja Artimus Pylen sijaan. Street Survivors jäi erityisesti kitaristi/solisti Steve Gainesin taidonnäytteeksi. Häntä yhtyeeseen oli suositellut isosisko Cassie. Ronnie Van Zant ylisti yhtyeen uuden jäsenen talenttia todeten muun yhtyeen olevan joku päivä hänen varjossaan. Street Survivorsilla Gaines kirjoitti Van Zantin kanssa kappaleen You Got That Right, jonka kaksikko myös yhteisesti leadvokalisoi. Albumin ykköspuolen päättävä boogie I Know A Little oli täysin Gainesin käsialaa ja hän oli kirjoittanut kappaleen ennen Skynyrdiin liittymistään. Pitkäsoiton päätösraita Ain't No Good Life on myös Gainesin sävellys ja hän toimi kappaleessa myös leadvokalistina. Kyseessä on yksi harvoista Skynyrdin 70-luvun tuotannon kappaleista, jossa solistina on joku muu yhtyeen jäsen Van Zantin sijaan. Mainittakoon vielä, että Street Survivorsin levyttämistä hidastivat Gary Rossingtonin ja Allen Collinsin vakavat auto-onnettomuudet.