Redbone:Redbone
Vegasin veljesten Lolly (kitara) ja Pat (basso) luotsaama
Redbone säilynee eräänä cajun- ja swampvaikutteisen rockin turhan vähälle
huomiolle jääneenä aarteena. Kaksikolla oli takanaan varsin merkittävä
musiikillinen ura jo ennen Redbonen vuoteen 1968 ajoittunutta perustamista. He
vastasivat muun muassa P J Probyn vuoden 1967 hitistä Niki Hoeky. Redbonen
kokoonpanon täydensivät kitaristi Tony Bellamy sekä rumpali Pete DePoe. Yhtyeen
vuoden 1970 nimetön esikoispitkäsoitto koostui amerikkalaisversiona aina 17
kappaleesta ja siksi kyseessä olikin tupla-albumi. Euroopassa albumi
typistettiin yhteentoista kappaleeseen ja yksittäisen pitkäsoiton mittaan.
Redbonen esikoisella swamprockvaikutteet olivat voimakkaasti esillä ja albumi
sisälsikin kenties yhtyeen svengaavinta ja innostavinta koskaan julkaistua
tuotantoa. Sen tunnetuinta antia edustaa esimerkillisesti rullaavan Niki Hokeyn
lisäksi Tennessee Girl. Albumi sisältää kolme pitkää instrumentaalikappaletta,
jotka ovat Jam Bone, Suite Mode sekä pitkäsoiton päättävä It’s Getting Better.
Kyseisissä kappaleissa voineekin todeta kiteytyvän Redbonen varhaistuotannon
musiikillinen olemus. Niiden vastapainoksi neljäs instrumentaali I’m A Man on
kestoltaan vajaat kolme minuuttia. Redbonen debyytin käynnistää sulavan
melodinen Crazy Cajun Cakewalk Band, jota seuraa yhtyeen verevän ja svengaavan
musisoinnin malliesimerkistä käyvä Lolly Vegasin käsialaa oleva Prehistoric Rhythm.
Pat Vegasin Promise I Won’t Let It Show kallistuu jälleen
melodisempaan, mutta silti mainiosti rullaavaan osastoon ja tarjoaa mainion
kitarasoolon. Lolly Vegasin
swamprockrämeiset Minor Seven Heaven ja Night Come Down edustavat pitkäsoittoa
kenties kaikkein laadukkaimmillaan. Samaan genreen lukeutuva Rebecca sisältää
intensiivisen vokaalisuorituksen. Little Girl lukeutuu jo lähes tyylipuhtaaseen
slovarituotantoon ja myös Chance to See on hidastempoisempi, tyylikkään
melodian kannattelema ja myös kitaraosastossaan vakuuttava raita. Redbonen
varhaistuotannon ominaissoundissaan Red and Blue nousee kenties yhtyeen
debyytin parhaaksi yksittäissuoritukseksi. I Can’t Handle It jatkaa hyväksi
havaitulla melodian ja svengin kombinaatiolla, johon Dance Calinda sen liki
pitäen päättää. Redbonen debyytin ainoa hienoinen heikkous on sävellysten ajoittainen
samankaltaisuus. Yhtye ei ollut vielä löytänyt sitä monimuotoisuutta,
jollaiseen se parhaimmillaan ylsi esikoistaan seuranneilla pitkäsoitoilla Potlach
ja Witch Queen of New Orleans. Niillä oli tarjottavanaan myös hittisinglejä
Maggien ja jälkimmäisen varsin tunnetuksi muodostuneen nimiraidan ansiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti