Lindisfarne on vuonna 1968 Newcastle Upon Tynessa perustettu folkrockia ja progea esittänyt yhtye. Rod Clementsin johtamana yhtye totteli alun perin nimeä Downtown Faction. Seuraavaksi yhtye käytti nimeä Brethren. Northumberlandin rannikolla sijainneen saaren mukaan yhtyeen nimeksi vakiintui lopulta vuonna 1968 Lindisfarne Alan Hullin tultua mukaan kokoonpanoon. Lindisfarnen originaalin kokoonpanon muodostivat solisti, kitaristi ja pianisti Alan Hull, vokaaliosuuksista, mandoliinista ja huuliharpusta vastannut Ray Jackson, kitaraa, mandoliinia ja koskettimia soittanut Simon Cowe, basisti/viulisti Rod Clements ja rumpali Ray Laidlaw. Parhaiten yhtye on tullut tunnetuksi kolmesta ensimmäisestä pitkäsoitostaan, vuosien 1970 ja 1972 välillä ilmestyneistä albumeista Nicely Out of Tune, Fog on the Tyne ja Dingly Dell sekä vuonna 1978 julkaistusta longarista Back and Forth. Fog on the Tynen nimikappaleen lisäksi yhtyeen suurimpia singlemenestyksiä ovat olleet Meet Me on the Corner, Lady Elenore, Run for Home ja We Can Swing Together. Vuonna 1970 Tony Stratton-Smith kiinnitti yhtyeen Charisma Recordsille ja sen esikoispitkäsoitto Nicely Out of Tune ilmestyi samaisena vuonna. Jo kyseinen albumi määritteli yhtyeen tyylille tunnusomaisen puhtaiden harmonioiden ja nopeatempoisen folkrockin yhdistelmän. Vaikkeivat pitkäsoitto ja siltä julkaistut singlet ensi alkuun menestyneetkään, Lindisfarne loi maineensa mainiona livebändinä. Kaupallinen menestys alkoi Bob Johnstonin tuottamasta vuonna 1971 ilmestyneestä kakkosalbumista Fog on the Tyne. Seuraavana vuonna kyseinen pitkäsoitto nousi brittilistan kärkeen ja siltä poimittu, Clementsin säveltämä ja Jacksonin vokalisoima single Meet Me on the Corner nousi sekin viidenneksi. Lindisfarnen kappaleista ainoana se voitti Ivor Novello -palkinnon.
Kyseisen kappaleen on coveroinut esimerkiksi Paul Weller eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa ja kappaleen rytmiikka on toiminut inspiraation lähteenä Queenin klassikkoalbumin A Night at the Opera kappaleelle 39. Myös Lady Elenore julkaistiin uudelleen singleformaatissa ja tällä kertaa tuloksena oli kolmas sija brittilistalla. Myös debyyttialbumi nousi jälkijättöisesti top teniin ja Lindisfarne alkoi saavuttaa suurempaa mediajulkisuutta. Syyskuussa 1972 ilmestynyt kolmas albumi Dingly Dell nousi odotetusti top teniin ja saavutti myönteiset arvostelut. Alkuvuoteen 1973 ajoittunut Australian kiertue oli pettymys. Hull ja Jackson jatkoivat Lindisfarnen nimellä Cowen, Clemetsin ja Laidlawn perustaessa uuden yhtyeen Jack the Lad. Lindisfarnen uuden kokoonpanon täydensivät basisti Tommy Duffy, kosketinsoittaja Kenny Craddock, kitaristi Charlie Harcourt ja rumpali Paul Nichols. Uusi line up ei ollut originaalin veroinen ja Hull siirtyi soolouralle. Seuraavat pitkäsoitot Roll on Ruby ja Happy Daze eivät nousseet listoille lainkaan ja yhtye hajosi vuonna 1975. Nichols liittyi hardrockin superyhtyeeseen Widowmaker. Lindisfarnen originaali kokoonpano teki vuonna 1976 paluukeikan Newcastlen City Hallissa. Hyvästä vastaanotosta vakuuttuneena yhtye toisti konserttinsa seuraavana vuonna ja jatkoi säännöllistä toimintaansa alkuvuodesta 1978. Joulukonsertit Newcastlen City Hallissa jatkuivat vuosittain ja siellä yhtye soitti kaikkiaan 132 konserttia. Uusi levytyssopimus syntyi Mercury Recordsin kanssa. Tekstiltään omaelämäkerrallisia aineksia sisältäneestä singlestä Goin' Home muodostui top ten-menestys kotimaassaan ja hitti myös monissa muissa maissa. Paluualbumi Back and Forth nousi kotimaassaan top 30:een. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto The News ei noussut listoille ja yhtye menetti levytyssopimuksensa. Vuonna 1980 Lindisfarne lämmitteli Beach Boysia Knebworthin festivaaleilla.
Yhtyeen originaali viisikko jatkoi pitkäsoittojen julkaisemista koko 80-luvun ajan. Lindisfarne muodosti oman levy-yhtiönsä Lindisfarne Musical Productions ja julkaisi singlejä, kuten rockorientoituneen Friday Girlin ja pitkäsoiton Sleepless Nights. Vuonna 1984 yhtye lämmitteli Bob Dylania ja Santanaa St. James Parkissa. Vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla yhtye teki joulukiertueita ja julkaisi vuonna 1986 pitkäsoiton Dance Your Life Away ja albumin C'mon Everybody seuraavana vuonna. Pitkäsoitoista jälkimmäinen koostui vanhoista rockcovereista ja Lindisfarnen suosituimpien kappaleiden uusioversioista. Yhtyeen kiertuekokoonpanoa täydensi uuden aallon yhtye Stileton kosketinsoittaja Steve Daggett, joka oli myös tuottanut kaksi viimeisintä pitkäsoittoa. Vuonna 1989 ilmestyi albumi Amigos. Vuonna 1990 jalkapalloilija Paul Gascoinen kanssa levytetty uusioversio Fog on the Tyne Revisited esitteli Lindisfarnen nuoremmalle sukupolvelle ja nousi listakakkoseksi. Jacksonin jätettyä yhtyeen Craggsista tuli leadvokalisti ja Lindisfarne palasi akustisille juurilleen. Slidekitaraa ja mandoliinia soittamaan ryhtyneen Clementsin tilalle basistiksi saatiin Steve Cunninham ja myöhemmin Ian Thomson. Cowe osallistui vielä vuonna 1993 ilmestyneen albumin Elvis Lives on the Moon levyttämiseen, mutta hänet korvasi pian Hullin vävy Dave Hull-Denholm. Alan Hull menehtyi 17. marraskuuta 1995, mutta yhtye jatkoi käyttäen Lindisfarnen nimeä. Jack the Ladin Billy Mitchellin johtamana julkaistiin vielä pitkäsoitot Here Comes the Neighbourhood vuonna 1997 ja The Promenade vuonna 2002. Craggsin lähdettyä Mitchellin harteilla olivat sekä Jacksonin että Craggsin leadvokaalit. Viimeisen konserttinsa Lindisfarne soitti marraskuun ensimmäisenä 2003 Newcastlen Opera Housessa. Yhtyeen viimeisen kokoonpanon muodostivat Hull-Denholm, Mitchell, Clements, Thomson ja Laidlaw.
Lopullisesti Lindisfarne hajosi seuraavan vuoden toukokuussa toimittuaan viimeiset ajat akustisena triona, jonka muodostivat Clements, Hull-Denholm ja Mitchell. Clements ja Hull-Denholm jatkoivat Thomsonin kanssa vielä nimellä The Ghosts of Electricity. Marraskuussa 2005 Newcastlen City Hallissa järjestettiin Alan Hullin muistokonsertti. Sen tuotot lahjoitettiin North East Young Musiciansin rahastolle. Konsertin suosion myötä alueen nuorten muusikoiden kesken ryhdyttiin vuotta myöhemmin jakamaan Alan Hull Awardia. Heinäkuussa 2012 Newcastle Hallin edessä paljastettiin Alan Hullin muistolaatta. Seremoniaa seurasi satoja diggareita ja tapahtuman ikuistivat Sky TV ja Tyne Tees Television. Samana kesänä Laidlaw ja Billy Mitchell Band esittivät Lindisfarne Storyn, joka koostui yhtyeen musiikin lisäksi myös tarinoista sen historian varrelta. Kesäkuussa 2013 vuorossa oli konsertti Newcastle City Hallissa. Paikkaa uhkasi sulkeminen, joten Ray Jackson ilmoitti osallistumisestaan Lindisfarnen kyseisen vuoden joulukonserttiin oltuaan poissa yhtyeestä 23 vuoden ajan. Jackson oli itse asiassa mukana kahdessa Lindisfarnen joulukonsertissa, jotka molemmat myytiin loppuun. Ray Jacksonin Lindisfare-kokoonpano, johon kuuluivat lisäksi Daggett, Haircourt, Hull-Denholm ja Thomson sekä uutena jäsenenä Roxy Musicin rumpali Paul Thompson jatkoi toimintaansa tammikuuhun 2015, jolloin Jackson jätti yhtyeen. Kyseinen line up soitti muun muassa kolmannen loppuunmyydyn joulukonsertin vuonna 2013. Jacksonin tilalle palasi Rod Clements. Yhtyeen alkuaikojen keskeisiin jäseniin kuulunut Simon Cowe menehtyi Torontossa 30. syyskuuta vuonna 2015. Hän oli asunut Kanadassa 90-luvun alusta lähtien. Heinäkuun lopussa 2018 Lindisfarne ilmoitti Charlie Harcourtin jättäneen yhtyeen terveyssyistä. Rod Clements ilmoitti Lindisfarnen jatkavan toimintaansa viisimiehisenä. Harcourt menehtyi 28. heinäkuuta 2020.Vuonna 2021 Paul Thompson jätti yhtyeen ja Paul Smithistä tuli Lindisfarnen rumpali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti