Lauantain pitkä:Black Sabbathin uuden vuosikymmenen upea avaus

 Black Sabbath:Heaven and Hell

25. huhtikuuta 1980 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Heaven and Hell on Black Sabbathin yhdeksäs studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen Ronnie James Dion vokalisoima Sabbathin pitkäsoitto. Hän oli ottanut yhtyeessä Ozzy Osbournen paikan edellisenä vuonna. Martin Birchin tuottama Heaven and Hell oli kaupallinen menestys ja erityisen suosittu albumista tuli Yhdysvalloissa. Billboardin listalla Heaven and Hell oli parhaimmillaan sijalla 28. ja se saavutti platinalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa Heaven and Hell myi hopealevyyn oikeuttavan määrän, eli 60 000 kappaletta julkaisuvuotensa marraskuussa. Heaven and Hellin nauhoitukset alkoivat vielä Ozzy Osbournen Sabbathissa vaikuttamisen aikana sen edeltäjän, albumin Never Say Die tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Yhtye matkusti Los Angelesiin ja työsti uutta albumia 11 kuukauden ajan saamatta sitä valmiiksi. Omaelämäkerrassaan Osbourne mainitsee saaneensa tarpeekseen yhtyeen kahden edellisen albumin, Technical Ecstasyn ja Never Say Dien kokeellisuudesta ja hän halusi tehdä paluun varhaiseen, raskaampaan soundiin. Samalla Osbourne myönsi muiden yhtyeen jäsenten saaneen tarpeekseen hänen hullusta käytöksestään. Omassa elämäkertakirjassaan kitaristi Tony Iommi mainitsi edelleen omistavansa nauhan, jolla Osbourne vokalisoi varhaisen version kappaleesta Children of the Sea eri lyriikoilla ja täysin erilaisella laulumelodialla. Ronnie James Dion Iommille esitteli Ozzy Osbournen tuleva vaimo Sharon Arden vuonna 1979. Kaksikon suunnitelmissa oli aluksi muodostaa uusi yhtye Black Sabbathin jatkamisen sijaan. Dio ja Iommi törmäsivät sattumalta uudestaan Los Angelesin Sunset Stripin Rainbowssa myöhemmin samaisena vuonna. Dio etsi uutta projektia ja Iommi oli vailla solistia.  Yhteyttä pidetiin puhelimitse ja Dio saapui Iommin kotiin Los Angelesiin rentoon jamittelusessioon. Kyseisenä päivänä kaksikko viimeisteli kappaleen Children of the Sea, jonka Iommi oli hylännyt ennen Osbournen Sabbathista erottamista. Ennen Heaven and Hellin lopullisia äänityksiä Black Sabbathin kokoonpano oli epävakaassa tilassa. Vaikka uusi solisti olikin löydetty, rumpali Bill Ward kamppaili omien demoniensa kanssa. Niiden takia hän lopulta jätti yhtyeen. Albumin kappaleista tehdyillä demoversioilla kuultiin poikkeuksellisesti Geoff Nichollsin bassottelua, sillä Geezer Butler oli käymässä läpi avioeroprosessiaan, ja niinpä hänen jatkamisensa Sabbathissa oli kyseenalaista.  Sabbathiin liittyessään Dio vaikutti myös basistina, olihan hän soittanut kyseistä instrumenttia 70-luvun alkuvaiheessa Elf-yhtyeessä vaikuttamisensa aikaan. Butlerin tehtyä lopulta paluun Nichollisista tuli yhtyeen epävirallinen kosketinsoittaja. Heaven and Hell nauhoitettiin Miamin Criteria-studioilla, joissa Sabbath oli aikaisemmin äänittänyt Technical Ecstasy-albuminsa ja Studio Ferberissä Pariisissa. Dio ehdotti albumin tuottajaksi Martin Birchiä. Heaven and Hell olikin ensimmäinen Sabbathin pitkäsoitoista, jolla yhtye hyödynsi ulkopuolista tuottajaa sitten vuonna 1971 ilmestyneen kolmannen pitkäsoittonsa Master of Reality, jonka tuottamisesta oli vastannut Rodger Bain. Iommi mainitsi yhtyeen kokeneen luovansa jotakin ainutlaatuista. Ozzy Osbournella oli tapa laulaa riffin mukana, mutta Ronniella oli tarjottavanaan musiikista eroava laulumelodia. Mainittu seikka avasi musiikillisesti uusia ovia ja tarjosi Iommille uuden ajattelutavan. Alkoholismi ja molempien vanhempien kuolemat vaikuttivat rumpali Bill Wardin eroamiseen yhtyeestä. Hän ilmoitti lähtemisestään Diolle kesken kiertueen. Yhdysvaltalairumpali Vinnie Appice korvasi nopeasti Wardin. Heaven and Hellistä muodostui näin ollen Dion aikaisen Black Sabbathin ainoa Wardin rumpalointia sisältävä pitkäsoitto. Se saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot ja esimerkiksi Rolling Stonen vuonna 2023 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla Heaven and Hell saavutti sijan 37.

Perjantain pohjat:Nykyisen kokoonpanon lopullinen livesinetti

 Peer Günt:Live Today, Gone Tomorrow

Kotimaisen hardrockin klassikoihin lukeutuvan kouvolalaisen Peer Güntin ensimmäinen konserttitaltiointi Here Today Gone Tomorrow on liki pitäen yhtyeen tuotannon Best of-kokoelma. 19 kappaleen kattaus sisältää lähes kaikki keskeisimmät iskusävelmät debyyttialbumin terävimmistä vedoista I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, Train Train sekä Street 69 viimeisimmän studioalbumin Buck the Oddsin energisiin raitoihin I Play It Cool sekä Hellborn Man. Slovarit tuovat kokonaisuuteen oman kaivattavan lisänsä. Mukana ovat tietty legendaariset Losin' My Mind sekä Years on the Road, mutta myös harvinaisempi helmi Down by the Shadow. Günt-klassikoiden lista on varsin pitkä ja vaikuttava:Bad Boys Are Here, Backseat, Bartender, T-bone Steak and a Bottle of Beer, Shotgun Wedding, Motorcycle Woman, No Guts No Glory. Vuoden 1990 upealta Don't Mess with the Countryboys-albumilta mukaan ei ole mahtunut  yhtään näytettä; erityisesti avausraita When Hell Breaks Loose olisi tehnyt terää. Toisaalta ainoa hieman turhempi valinta koko levyllä on hienoisesta The Kinks-pastissista käyvä Crazy Wild One. Sen tilalle olisi voinut kelpuuttaa esimerkiksi Red Chevyn. Güntin ensimmäinen täyspitkä livelevy ilmestyi 35 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Vuonna 1987 julkaistun Bartender-minilp:n kakkospuoli oli taltioitu parilta Tavastian-keikalta ja livedvd:t on julkaistu niin legendaarisimmalta kokoonpanolta kuin nykyiseltä miehitykseltä, näistä ensiksi mainittu myös audiona. Vaikka Güntin livelevyn nimi pitäisi lähivuosien aikana ottaa konkreettisesti, on se kerrassaan vakuuttava ja tarpeellinen dokumentti yhtyeen nykyisen miehistön keikkakunnosta. Kiitos Timo, Sakke ja Pete.

Torstain terävä:Jack Brucen kolmas sooloalbumi

 Jack Bruce:Harmony Row

Alun perin heinäkuussa 1971 Yhdysvalloissa Atcon ja Britanniassa Polydorin julkaisemana ilmestynyt Harmony Row on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen kolmas sooloalbumi. Nimensä mainittu pitkäsoitto on poiminut Glasgowssa sijainneesta vuokratalokadusta, jonka läheisyydessä Bruce varttui. Ennen purkamistaan kyseinen katu tunnettiin pisimpänä eurooppalaisena talorivistönä, joka oli pituudeltaan yli puolitoista kilometriä. Albumin kansikuva on napattu Govanissa, lähellä Harmony Rown vuokrataloja. Vaikka Bruce on itse nimennyt Harmony Rown suosikkialbumikseen soolotuotannostaan, mainittu pitkäsoitto ei ilmestyttyään saavuttanut listasijoitusta. Harmony Rown jälkeen Bruce ei julkaissut soolotuotantoaan yli kolmeen vuoteen. Hän liittyi Mountain-yhtyeen jäsenten, kitaristi Leslie Westin ja rumpali Corky Laingin kanssa supertrioon West Bruce and Laing, jonka kanssa julkaisi vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet studioalbumit Why Dontcha ja Whatever Turns You On sekä vuonna 1974 julkaistun livelevyn Live n' Kickin'.. Malcolm Lowryn novellista Under the Volcano inspiraationsa saanut Harmony Rown päätöskappale The Consul at Sunset julkaistiin lisäksi singleformaatissa b-puolellaan niin ikään samaiselta pitkäsoitolta löytyvä A Letter of Thanks. Tony Palmer laati Harmony Rowsta London Observeriin tuoreeltaan suorastaan ylistävän arvion. Hänen mukaansa albumin musikaalisuus on hienoa ja tarkkaa. Esitysten spontaanisuus kärsii hieman, mutta se on pieni hinta maksettavaksi nauhoituksen laadusta. Musiikki virtaa tarkasti ulos sanojen nyansseista ja niiden merkitykset on selittämättömästi liitetty tuotettuun soundityyppiin. On miltei mahdotonta kuvitella, että kappaleet olisi voitu esittää millään muulla tavalla minkään muun yhtyeen esittäminä. Vuonna 2003 Harmony Rowsta julkaistiin perusalbumin lisäksi viisi bonuskappaletta sisältävä cd-versio. Extrat ovat kappaleiden ensimmäisiä ottoja (There's a Forest ja Can You Follow?), Green Hills on Can You Followsta työstetty instrumentaaliversio, Escape to the Royal Wood (on Ice) instrumentaali demoversio ja You Burned the Tables on Me sähköpianon sisältävä remix-versio.

Keskiviikon klassikko:MC 5:n viimeisenä lähtenyt jäsen

 Seitsemäs syyskuuta 1948 syntynyt ja yhdeksäs toukokuuta 2024 edesmennyt Dennis Thompson (todelliselta sukunimeltään Tomich) oli yhdysvaltalainen rumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään 1960- ja 70-lukujen vaihteessa vaikuttaneessa detroitilaisessa keskeisessä esipunkyhtyeessä MC 5: ssa.Sen esikoisalbumi Kick Out the Jams saavutti Billboardin listalla sijan 30. ja samanniminen single sijan 82. Dennis alkoi soittaa rumpuja yhdeksänvuotiaana. Hän liittyi MC 5:een 1960-luvun puolivälissä ja sai nopean ja voimakkaan soittotyylinsä ansiosta lempinimen Machine Gun. Tyylillisesti hänen soitollaan on ollut oma vaikutuksensa metalliin, punkiin sekä hardcorepunkiin. MC 5:n lopetettua toimintansa vuonna 1972 Thompson soitti vuosina 1975-76 losangelesilaisessa superyhtyeessä The New Order, vuonna 1981 australialaisessa superyhtyeessä New Race ja sen jälkeen yhtyeissä The Motor City Bad Boys ja The Secrets. Vuonna 2001 Thompson vieraili St. Thomas Recordsin julkaisemalla Asmodeux X:n kappaleella The Tiger. Thompsonin keskeisiin vaikuttajiin lukeutuvat Elvin Jones, Keith Moon, Mitch Mitchell ja Motown. Vuonna 2015 Thompson mainitsi rummutustyylinsä muuttuneen ratkaisevasti vuosien aikana. Hän käytti nyttemmin huomattavasti vähemmän voimaa ja enemmän rannetyöskentelyä. Vuosien 2003 ja 2012 välillä Thompson vaikutti kahden muun henkiin jääneen MC 5:n jäsenen, eli kitaristi Wayne Kramerin ja basisti Michael Davisin kanssa yhtyeessä DKT. Myöhemmin hän nauhoitti kaksi kappaletta suunnitteilla ollutts tulevaa MC 5:n albumia varten. Huhtikuussa 2024 Thompson sai sydänkohtauksen. Hän menehtyi yhdeksäs toukokuuta samaisena vuonna Taylorissa, Michiganissa 75 vuoden ikäisenä. Thompson oli MC 5:n viimeinen henkiin jäänyt jäsen.

Tiistain tukeva:Stevie Wonderin 80-luvun tuotannon käynnistänyt menestysalbumi

 Stevie Wonder:Hotter than July

29. syyskuuta 1980 Motown Recordsin alamerkin Tamlan julkaisemana ilmestynyt Hotter than July on Stevie Wonderin 19. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat pääosin Los Angelesissa Wonderland-studioissa. Billboardin albumilistalla Hotter Than Julyn paras sijoitus oli kolmantena ja platinaa pitkäsoitto saavutti kolmas helmikuuta 1981. Britanniassa Hotter than Julysta muodostui Wonderin tuotannon suosituin pitkäsoitto. Brittilistalla albumi oli parhaimmillaan kakkossijalla ja siltä poimittiin neljä top teniin kohonnutta singleä. Niistä kolmesta työstettiin lisäksi musiikkivideot. Vuoden 1982 American Music Awardseissa Hotter than July oli ehdokkaana parhaan r&b/soulalbumin vastaanottajaksi. Stevie Wonderin 70-luvun tuotannon päättänyt albumi Journey through "The Secret Life of Plants" oli osoittautunut pettymykseksi sekä kriitikoille että ostavalle yleisölle. Mainitulta pitkäsoitolta poimituista singleistä Send One Your Love oli joka tapauksessa noussut Billboardilla viiden suosituimman joukkoon. Hotter than Julylla Wonder vastasi esittämisen lisäksi kappaleiden kirjoitustyöstä, sovituksista ja tuotannosta. Albumin ensimmäinen single Master Blaster (Jamming) nousi Billboardin R&B-listan kärkeen. Mainitun kappaleen inspiraation lähteenä oli ollut reggaen tunnetuin edustaja Bob Marley, jonka kanssa Wonder oli esiintynyt vuonna 1979 Black Magic Assosiationissa Philadelphiassa. Hotter than Julyn muita singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita olivat countryvaikutteinen, R&B-listalla neljänneksi kohonnut I Ain't Gonna Stand for It, balladi Lately sekä nopeatempoinen Happy Birthday. Britanniassa kaikki mainitut singlet kohosivat kymmenen suosituimman joukkoon ja niistä parhaiten menestyivät Master Blaster ja Happy Birthday, jotka kumpikin kohosivat listakakkosiksi. Albumin kappaleista All I Don Wonder oli kirjoittanut teini-ikäisenä vuonna 1966 Clarence Paulin ja Morris Broadnaxin kanssa. Kappaleen ensimmäisestä levytysversiosta oli vastannut samaisena vuonna Tammi Terrell, mutta se julkaistiin vasta vuonna 2002 Britanniassa kokoelma-albumilla A Cellarful of Motown! 32 vuotta Terrellin edesmenon jälkeen. Brenda Holloway levytti kappaleesta niin ikään oman versionsa, joka ilmestyi vuonna 2005 hänen Anthology-kokoelmallaan. Wonderin All I Dosta Hotter than Julylle levyttämässä versiossa taustavokalisteina olivat Michael Jackson sekä The O' Jays-yhtyeen Eddie Levert ja Walter Williams. The GAP Bandin Charlie ja Ronnie Wilsonia kuultiin taustavokalisteina kappaleessa I Ain't Gonna Stand for It ja Wonderin ex-vaimo Syreeta taustoitti vokalisoinnillaan Wonderia kappaleessa As If You Read My Mind. Wonderin 70-luvun albumeista esimerkiksi Innervisions ja Songs in the Key of Life olivat osoittautuneet paitsi suuriksi arvostelu- myös myyntimenestyksiksi. Hotter than Julysta muodostui Wonderin ensimmäinen platinalevy. Motownin julkaisemien albumien tapauksessa mainittu kategoria oli nimittäin otettu käyttöön vasta vuonna 1977. Hotter than July saavutti tuoreeltaan myönteisen arvion esimerkiksi Rolling Stonessa. Village Voicen vuosittaisessa Pazz & Jop-kriitikkoäänestyksessä Hotter than July valikoitui vuoden 1980 kahdeksanneksi parhaaksi albumiksi. Record Worldin mukaan funkhenkisessä tanssibeatissaan ja Stevien sielukkaan innokkaassa laulusuorituksessa  Hotter than Julyn avausraita Did I Hear You Say You Love Me olisi helposti voinut olla albumin ensimmäinen singlemenestys.

Maanantain mainio:Joe Bonamassan bluescovereista koostuva albumi

 Joe Bonamassa:Blues Deluxe

26. elokuuta 2003 Medalistin julkaisemana ilmestynyt Blues Deluxe on yhdysvaltalaisen bluesrockmuusikon Joe Bonamassan kolmas studioalbumi. Unique Recording Studioilla New Yorkissa Bob Heldin tuottamana nauhoitettu pitkäsoitto koostuu yhdeksän blueskappaleen coverversioista sekä kolmesta Bonamassan omaa tuotantoa edustavasta biisistä, joista I Don't Live Anywhere ja Mumbling Word edustavat hänen yhteistyötään Mike Himelsteinin ja Woke Up Dreaming Will Jenningsin kanssa. Billboardin bluesalbumilistalla Blues Deluxe saavutti ilmestymisviikollaan parhaan listasijoituksensa, joka oli kahdeksantena.  Listaviikkoja albumille kertyi niin ikään kahdeksan ja Bonamassan tuotannosta kyseessä on hänen esikoisalbuminsa A New Day Yesterdayn lisäksi ainoa pitkäsoitto, joka ei noussut Billboardin bluesalbumilistalla viiden suosituimman joukkoon. Nimensä albumi Blues Deluxe otti siltä löytyvästä coverista The Jeff Beck Groupin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Sitä ei ollut alun perin kaavailtu albumin biisilistaan, mutta versio oli onnistunut ja niinpä se otettiin mukaan ja vieläpä pitkäsoiton nimikappaleeksi. Blues Deluxe vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita ja kehuja osakseen saivat niin pitkäsoiton bluescoverit kuin kolme originaalituotantoa edustavaa kappaletta. Saatuaan päätökseen promootionsa edellisen albuminsa, vuonna 2002 ilmestyneen pitkäsoiton It's Like That tiimoilta Bonamassa nauhoitti bluescovereita, sillä ne olivat saaneet keikkakontekstissa myönteisen vastaanoton. Masternauhat olivat siinä määrin onnistuneita, että Bonamassa ja levy-yhtiö päättivät julkaista kokonaisen bluesalbumin. Blues Deluxen nauhoitukset tapahtuivat touko-kesäkuussa 2003. J&R Adventuresin Brian Reiserin mukaan Blues Deluxe edustaa Bonamassan paluuta hänen syvimmille bluesjuurilleen. Mainitulla albumilla Bonamassa versioi The Jeff Beck Groupin lisäksi BB Kingiä (You Upset Me Baby), John Lee Hookeria (Burning Hell), Buddy Guyta (Man of Many Words), Elmore Jamesia (Wild About You Baby), T-Bone Walkeria (Long Distance Blues), Freddie Kingiä (Pack It Up), Albert Collinsia (Left Overs) sekä Robert Johnsonia (Walking Blues).

Sunnuntain extra:Spencer Davis Groupin esikoisalbumi

 Spencer Davis Group:Their First LP

Britanniassa ja muualla Euroopassa kesäkuussa 1965 Fontanan julkaisemana ilmestynyt Their First LP on otsikkonsa mukaisesti Spencer Davis Groupin esikoisalbumi. Vaikka mainittu pitkäsoitto ei milloinkaan ilmestynyt Yhdysvalloissa täysin samalla biisilistalla varustettuna, suuri osa albumin kappaleista julkaistiin Yhdysvalloissa erilaisilla Spencer Davis Groupin tuotannosta kasatuilla kokoelma-albumeilla. Their First LP:n kappalelistaan sisältyvät Spencer Davis Groupin kolme ensimmäistä singleä, eli kappaleet Dimples, I Can't Stand It sekä Brenda Holloway-cover Every Little Bit Hurts. Listasijoituksen mainituista biiseistä saavuttivat ainoastaan kaksi viimeksi mainittua, mutta nekään eivät kohoneet top 40:än yläpuolelle. Neljäntenä singlekappaleena Spencer Davis Groupin esikoisalbumilta julkaistiin Sittin' and Thinkin' heinäkuussa 1966, mutta ainoastaan Alankomaissa. Neljäs ja viimeinen Spencer Davis Groupin esikoisalbumilta poimittu single oli heinäkuussa 1967 Uudessa Seelannissa ilmestynyt Ike & Tina Turnerin ohjelmistosta poimittu It's Gonna Work Out Fine. Vaikka Their First LP ilmestyi jo kesäkuun alussa 1965, se nousi Britanniassa listoille vasta tammikuun ensimmäisellä viikolla seuraavana vuonna, jolloin Spencer Davis Groupin kakkosalbumilta poimittu single Keep on Running oli noussut listoille. Parhaan, eli kuudennen sijan Spencer Davis Groupin esikoisalbumi saavutti kolme viikkoa myöhemmin ja kaikkiaan pitkäsoitolle kertyi kahdeksan listaviikkoa. Sen tunnetuimpaan covertuotantoon lukeutuu edellä mainittujen singlebiisien lisäksi The Coastersin levytyksenä erityisen tunnetuksi tullut ja Jerry Leiberin sekä Mike Stollerin käsialaa oleva Searchin'.

Lauantain pitkä:80-luvun lopusta eteenpäin vaikuttanut suosittu ja merkittävä englantilaisyhtye

The Beautiful South oli vuonna 1988 toimintansa aloittanut englantilainen poprockyhtye. Sen perustivat aikaisemmin hullilaisessa The Housemartins – yhtyeessä vaikuttaneet Paul Heaton ja Dave Hemingway, joiden molempien vastuulla uudessa yhtyeessä olivat lead- ja taustavokaalit. Muut koko yhtyeen toiminnan ajan siinä vaikuttaneet jäsenet olivat aikaisemmin The Housemartinsin roudarina toiminut basisti Sean Welsch, rumpali Dave Stead ja kitaristi Dave Rotheray. Kun yhtye oli levyttänyt ensimmäisen pitkäsoittonsa, sen kokoonpanoa täydensivät naissolistit, joita kuultiin sekä lead, että taustavokalisteina Heatonin ja Hemingwayn kanssa. Briana Corrigan oli mukana yhtyeen toisella ja kolmannella pitkäsoitolla ja vieraili myös yhtyeen debyyttialbumilla. Jacqui Abbottin vokalisointia kuultiin yhtyeen pitkäsoitoista neljännestä seitsemänteen ja Alison Wheeler oli mukana kolmella viimeisellä The Beautiful Southin albumilla. Yhtye lopetti toimintansa tammikuussa 2007 omien sanojensa mukaan musiikillisten samankaltaisuuksien vuoksi myytyään yhteensä lähes 15 miljoonaa albumia. Heaton ja Hemingway olivat tulleet tunnetuiksi The Housemartinsin solistina ja laulavana rumpalina. Vuosien 1986 ja 1988 välillä yhtye työsti seitsemän top 40:ään noussutta singleä ja kaksi top teniin kohonnutta pitkäsoittoa. Heaton oli mukana Housemartinsissa koko yhtyeen olemassaolon ajan; Hemingway liittyi yhtyeeseen vuonna 1987 ja oli mukana sen toisella ja kolmannella albumilla. Housemartinsin voi todeta lopettaneen toimintansa uransa huipulla. Heaton ja Hemingway ryhtyivät välittömästi kasaamaan uutta yhtyettä, jonka he nimesivät The Beautiful Southiksi sarkastisena kommenttina vankkumattomille pohjoisille juurilleen. Seuraavaksi yhtyeeseen liittyi myös säveltäjänä kunnostautunut kitaristi Rotheray, joka oli vaikuttanut Hemingwayn kanssa myös kahdessa muussa Hullista kotoisin olleessa yhtyeessä The Newpolitansissa ja The Velvetonesissa.

 Noihin aikoihin Rotheray opiskeli Hullin yliopistossa ja asui Heatonin ja Hemingwayn tavoin Grafton Streetillä. Heatonista ja Rotheraysta muodostui yhtyeen biisintekijäkaksikko ja Hemingwaysta Heatonin tavoin toinen leadvokalisti. Yhtyeen rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin yhtyeissä Luddites ja Vicious Circle soittanut rumpali Stead ja aikaisemmin Housemartinsin roudarina toiminut basisti Welsch. Oman keskeisen osansa yhtyeen kokonaissoundiin toi kosketinsoittaja Simon Butcher. Vaikka hän ei koskaan ollut yhtyeen virallinen jäsen, hän vastasi kaikista kosketinsoitin- ja piano-osuuksista yhtyeen albumeilla. Yhtyeen debyyttipitkäsoitto Welcome to the Beautiful South julkaistiin vuonna 1989 ja se sisälsi brittilistalla toiseksi nousseen singlen Song for Whoever. Toinen single You Keep It All In nousi sekin kahdeksanneksi ja The Beautiful Southin suosio alkoi vastata Heatonin ja Hemingwayn edellistä yhtyettä. Biisinteko kehittyi  ja kappaleiden tekstien sosiaalisen kritiikin kohteet laajenivat entisestään. Vuonna 1990 ilmestyi The Beautiful Southin toinen pitkäsoitto Choke. Se sisälsi yhtyeen ainoan listakärkeen nousseen singlen, Hemingwayn ja yhtyeeseen vakiojäseneksi liittyneen Briana Coggiganin dueton A Little Time. Kappaleesta tehty musiikkivideo voitti vuoden 1991 parhaan videon Brit Awardin. Kolmas pitkäsoitto 0898 Beautiful South seurasi vuonna 1992. Sen singlejulkaisuista Bell Bottomed Tear nousi top 20:een ja myös Old Red Eyes is Back ja We Are Each Other saavuttivat top 30:en. Niistä jälkimmäinen oli yhtyeen suurin singlehitti Yhdysvalloissa; se nousi kymmenenneksi Billboardin Modern Rock Tracks – listalla. Kahdella viimeksi mainitulla pitkäsoitolla Pete Thoms ja Gary Barnacle tukevoittivat yhtyeen soundia vaski- ja puupuhaltimilla. Myös Corrigan oli leadvokalistina useissa kappaleissa.

 Hänen mukanaolonsa helpotti Heatonia ja Rotherinia tutkimaan ja ilmaisemaan naisnäkökulmaa laulunkirjoituksessaan. Loppuvuodesta 1992 Corrigan siirtyi kuitenkin soolouralleen. Osaltaan asiaan vaikutti se, että hän halusi levyttää ja promota omaa tuotantoaan, joka ei päässyt esiin The Beautiful Southissa. Vuonna 1994 Corriganin tilalle The Beautiful Southin kolmanneksi vokalistiksi tuli Jaqcui Abbott. Heaton oli kuullut hänen vokalisointiaan St Helensissä konsertin jälkeisissä juhlissa. Abbottin ensimmäinen albumi The Beautiful Southin riveissä oli vuonna 1994 ilmestynyt Miawow, jonka hitteihin lukeutuivat Good as Gold sekä cover Fred Nielin käsialaa olevasta Everybody’s Talkingista, jonka ensimmäisestä hittiversiosta vastasi Harry Nilsson. Mainitun vuoden marraskuussa ilmestyi yhtyeen Best of- tyyppinen kokoelma-albumi Carry on Up the Charts. Se sisälsi kaikki siihenastiset singlekappaleet sekä uuden biisin One Last Love Song. Kyseisen vuoden jouluna kokoelma nousi listakärkeen ja siitä muodostui mainitun vuoden toiseksi myydyin. Vuonna 1995 The Beautiful South oli eräs lämmittelyesiintyjistä REM:n maailmankiertueen Britannian-osuudella. Kyseisellä kiertueella The Beautiful South soitti ylimääräisen keikan Oasiksen vetäydyttyä Huddersfieldin-konsertistaan. The Beautiful South soitti coverina Some Might Sayn ja omisti sen konsertin Oasis-diggareille. Vuonna 1996 ilmestynyt pitkäsoitto Blue is the Colour myi yli miljoona kappaletta ja sisälsi hitit Rotterdam ja Don’t Marry Her. Countrytyyppistä soundia edustanut albumi sai hyvän vastaanoton yleisöltä ja vastaanotti myös runsaasti radiosoittoa BBC mukaan lukien. Vuonna 1997 The Beautiful South soitti ensimmäisen ja viimeisen kerran Huddersfieldissä ja Lontoossa stadioneiden pääesiintyjänä. Vuonna 1998 ilmestynyt pitkäsoitto Quench muodostui myös suureksi menestykseksi nousten brittilistan kärkeen.

Siltä poimittu ensimmäinen single Perfect 10 oli myös yhtyeelle singlepuolella harvinaisen suuri menestys. Yhtyeelle tavanomaista nopeatempoisemmalla levyllä Norman Cook, Heatonin ja Hemingwayn vanha yhtyetoveri The Housemartinsista, oli ensikertaa avustavassa roolissa. Vuonna 2000 ilmestynyt pitkäsoitto Painting in Red nousi Britanniassa kakkossijalle. Yhtye kärsi silti promootioon ja kiertueeseen liittyneistä ongelmista ja osa cd:istä oli viallisia. Abbott jätti yhtyeen samana vuonna kiertuepaineiden vuoksi. Täydennettyään kiertuevelvoitteensa yhtye piti taukoa ja julkaisi vuonna 2001 toisen greatest hits – tyyppisen kokoelmansa Solid Bronze. Heaton aloitti soolouransa pseudonyymillä Biscuit Boy a.k.a Crackerman ja julkaisi samana vuonna albumin Fat Chance. Vaikka se saavutti positiiviset arviot, albumin myynti jäi vähäiseksi ja pitkäsoitto julkaistiinkin seuraavana vuonna uudelleen Heatonin omalla nimellä. The Beautiful South kokosi rivinsä vuonna 2003 ja uutena naissolistina esittäytyi Alison Wheeler. Samana vuonna ilmestyi uusi albumi Gaze ja seuraavana vuonna julkaistiin mielenkiintoisesti sovitettuja covereita sisältänyt pitkäsoitto Golddiggas, Headnodders and Pholk Songs. Albumilla versioitujen kappaleiden joukossa olivat esimerkiksi Electric Light Orchestran Living Thing, John Travoltan ja Olivia Newton-Johnin You’re the One That I Want sekä Blue Öyster Cultin Don’t Fear the Reaper. Pitkäsoiton kappaleista This Old Skin esiteltiin coverina harvinaisen The Heppelbaums – yhtyeen ohjelmistosta. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Heatonin ja Rotherayn originaali sävellys. The Beautiful Southin viimeinen pitkäsoitto Superbi julkaistiin toukokuun puolivälissä 2006. Se nauhoitettiin Peter Gabrielin Real World – studioilla, farmilla Bakevillessä sekä tuottaja Ian Stanleyn studiossa County Wiklown Enniskerryssa. Albumin miksaamisesta vastasi muun muassa Sex Pistolsin, The Clashin ja Guns N’ Rosesin kanssa työskennellyt Bill Price. Paul Heatonin kädenjälki näkyi esimerkiksi sellaisissa veikeissä biisinnimissä kuin The House of My Cologne, The Cat Loves the Mouse sekä Never Leave a Chicken to a Fox. Ensimmäinen single Manchester oli Heatonin läpimärkä tribuutti kaupungille, jossa hän nykyisin asuu. 30. tammikuuta 2007 olleessa tapaamisessaan yhtye päätti lopettaa toimintansa. Seuraavana päivänä antamassaan tiedotteessa bändi kiiitti kaikkia 19 hienosta vuodestaan musiikin parissa. Samaisen vuoden toukokuussa The Beautiful Southin musiikkia hyödynnettiin jukeboximusikaalissa nimeltä The Slide. Musikaalin ensi-ilta oli Swindonin Wyvern-teatterissa.

Perjantain pohjat:The Animalsin viimeinen studioalbumi

 The Animals:Animalism

21. marraskuuta 1966 ainoastaan Yhdysvalloissa ilmestynyt Animalism on brittiläisen rhythm&blues-yhtyeen The Animalsin viimeinen albumi. 12 kappaleesta koostuva pitkäsoitto sisältää The Animalsille tunnusomaisia r&b-covereita. Avausraita All Night Long on Frank Zappan käsialaa ja hän vaikutti albumilla kahdessa biisissä lisäksi basistin tehtävissä. B. B. Kingin Rock Me Babysta ja Howlin Wolfin Smokestack Lightningista Animalismilla kuullaan yli viisiminuuttiset versiot ja kakkospuolen päättävä Going Down Slow venyy yli kuuteen minuuttiin. Hienoista 50-luvun rocktaustaansa The Animals tuo esiin coverillaan Little Richardin Lucillesta. Ray Charles-diggariksi tiedostettu solisti Eric Burdon pääsi Animalismilla versioimaan idoliaan coverilla Hit the Road Jackista. Bluesin perusnimistä Muddy Watersilta Animalismilla coveroidaan hienoisesti harvinaisempaa tuotantoa edustava Louisiana Blues ja soulahtavammasta osastosta Sam Cooken käsialaa oleva ja myös Otis Reddingin levytyksenä muistettu  Shake. Animalismilla julkaistuista kappaleista ainoastaan Out Cast ja That's All I am to You sisältyvät myös toukokuussa 1966 ilmestyneelle The Animalsin kolmannelle Britanniassa julkaistulle studioalbumille Animalisms. Animalism on joka tapauksessa siinä määrin laadukas albumi, että sen julkaisemista ainoastaan Yhdysvalloissa voi pitää yllätyksenä. Vuonna 2014 albumista julkaistiin 11 bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä suurin osa oli taltioitu keikkakontekstissa Saksassa tammikuussa 1967. Animalismilla musisoi solisti Eric Burdonista, kitaristi Hilton Valentinesta, basisti Chas Chandlerista, rumpali Barry Jenkinsistä ja kosketinsoittaja Dave Rowberrysta koostunut The Animalsin viimeinen lineup.

Torstain terävä:Bob Seger and The Silver Bullet Bandin vuoden 1978 menestysalbumi

 Bob Seger and The Silver Bullet Band:Stranger in Town

Viides toukokuuta 1978 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stranger in Town on Bob Seger and The Silver Bullet Bandin toinen ja samala Bob Segerin kymmenes studioalbumi. Kuten edeltäjänsä, vuonna 1976 ilmestyneen pitkäsoiton Night Moves tapauksessa, myös Stranger in Townilla puolella albumin kappaleista Segeriä säestää Silver Bullet Band ja puolella Muscle Shoals Rhythm Section. Pitkäsoitosta muodostui välittömästi menestys ja se saavutti platinaa vajaa kuukausi ilmestymisensä jälkeen. Night Movesin tavoin myös Stranger in Town myi lopulta kuusinkertaisesti platinaa. Stranger in Townista muodostui Segerin ensimmäinen myös Britanniassa listasijoituksen saavuttanut albumi. Saarivaltakunnassa albumista julkaistiin standardin mustan vinyylin lisäksi rajoitettuina painoksina versiot hopeavinyylillä ja kuvalevynä. Stranger in Townista The New York Timesiin  laaditussa arviossa todettiin albumin todistavan jälleen Segerin olevan laadukas rocksolisti ja ajoittain herkkä biisinkirjoittaja. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan ole niin vaihtelevia ja johdonmukaisia, kuin ne saattaisivat olla. Singleformaatissa Stranger in Townilta ilmestyneistä kappaleista Still the Same saavutti Billboardin listalla neljännen sijan, Tina Turnerin 80-luvun alun keikkojen coverohjelmistoon päätynyt Hollywood Nights kohosi sijalle 12., We've Got Tonite oli yhtä sijaa alempana ja jukebokseissa huippusuosituksi osoittautunut Old Time Rock N' Roll saavutti sijan 28. Still the Samen henkilöhahmo on Segerin mukaan yhdistelmä eri henkilöistä, jotka hän tapasi käytyään ensi kertaa Hollywoodissa. Hollywood Nightsiin Seger sai idean ajaessaan autolla Hollywood Hillsissä sijainneeseen kotiinsa. Päästyään perille Seger taltioi Hollywood Nightsin kertosäkeen kasettinauhurilleen. We've Got Tonite kehittyi varhaisemmasta Segerin säveltämästä kappaleesta This Old House, jossa oli samat soinnut, mutta hienoisesti eri melodia. We've Got Tonite nauhoitettiin jo albumia Night Moves varten, mutta se ei sopinut mainitun pitkäsoiton kokonaisideaan. Stranger in Townin ydintuotantoon lukeutuu lisäksi työväenluokan anthemista käyvä Feel Like a Number, jonka lyriikassa raskaan työn raataja kokee itsensä huomaamattomaksi modernissa yhteiskunnassa. Feel Like a Number julkaistiin Still the Same-singlen b-puolella. Kappale pääsi lisäksi mukaan Segerin ja The Silver Bullet Bandin vuonna 1981 ilmestyneelle ja edellisenä vuonna nauhoitetulle livetuplalle Nine Tonight. Liveversio julkaistiin singleformaatissa ja saavutti Billboardilla sijan 48. ja oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 29. Feel Like a Number pääsi lisäksi mukaan elokuvaan Body Heat.

Keskiviikon klassikko:Link Wrayn tyylillistä suunnanmuutosta merkinnyt nimikkoalbumi

 Link Wray:Link Wray

Kesäkuussa 1971 ilmestynyt Link Wray on samannimisen pioneerikitaristin nimikkoalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto on mikstuura amerikkalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Sen musiikille on tunnusomaista tarkoituksellisen pelkistettyjen soundien hyödyntäminen ja albumin ilmestymisen aikaan ne olivat tunnusomaisia juurevaa rockia edustaneille yhtyeille. Wrayn kitaratyöskentely, säveltäminen ja vokalisointityyli heijastivat modernin rockin vaikutusta. Vaikka albumi vastaanotti julkisuutta radioasemilla ja printtimediassa Washingtonin alueella, se ei menestynyt listoilla erityisen hyvin . Jotkin albumin kappaleista ilmestyivät myöhemmin Wrayn kokoelma-albumilla Guitar Preacher:The Polydor Years ja kokonaisuudessaan pitkäsoitto ilmestyi kahden cd:n kokoelmalla Wray's Three Track Shack, joka lisäksi sisälsi hänen kaksi muuta vuoden 1971 aikana nauhoittamaansa pitkäsoittoa; albumit Beans and Fatback ja Mordicai Jones. Link Wray -albumi on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi myöhäisempien vuosikymmenten aikana ja sen kappaleista ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi  The Neville Brothers, Calexico, Karl Blau ja Father John Misty. Link Wray-albumi nauhoitettiin vuoden 1971 aikana Wrayn veljen  Vernon "Ray Vernon" Wrayn Wray's Shack Three Track-nimisessä kolmiraitastudiossa Accoceekissa, Marylandissa. Albumin miksauksesta vastasi Chuck Irwin. Kovaäänisempien kappaleiden aikana äänitystiimi sijoitti Wrayn kitaroiden spiikkerit pihalle studion ulkopuolelle ja mikitti ikkunat. Rumpusettiä ei ollut kaiken aikaa saatavilla ja bassorummun asemesta muusikot tömistivät jalkojaan lattiaan ja ravisuttivat säilykepurkkeja virvelirummun asemesta. Biisintekijä/apulaistuottaja/rumpali Steve Verrocan mukaan albumille syntyivät ensiksi melodiat ja niiden jälkeen muistiin kirjoitettiin joitakin lyriikoita. Tyylillisesti Link Wray-pitkäsoitto tuli merkitsemään musiikillista muutosta Wrayn varhaisempaan tyyliin verrattuna. Niinpä albumi sai hänen diggareidensa keskuudessa vaisun vastaanoton. Wray itse ei välittänyt tästä eikä albumin vähäisestä kaupallisesta menestyksestä. Hänelle keskeistä oli, että muusikot olivat itse tyytyväisiä levyyn ja olivat työstäneet sen omalla tavallaan. AllMusiciin albumista laaditussa retrospektiivisessä arviossa sitä kritisoitiin Wrayn varhaisemmalle tuotannolle tunnsomaisen intensiteetin puuttumisesta. Albumin rehellisyyttä ja intohimoa kuitenkin ylistettiin ja sen todettiin kestäneen aikaa suurintaa osaa samaisella aikakaudella ilmestynyttä countryrockia paremmin.  Albumin parhaat kappaleet kertovat totuudenmukaisesti Wrayn varhaisesta elämästä köyhänä Shawnee-lapsena syvässä etelässä. Musiikkiin sisältyy syvää ja vilpitöntä tunnetta.

Tiistain tukeva:Pitkän uran luonut brittiläinen biisintekijä, solisti ja kitaristi

23. huhtikuuta 1949 syntynyt ja viides joulukuuta 2021 edesmennyt John Erlington, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Miles, oli brittiläinen solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja, joka muistetaan etenkin vuonna 1976 ilmestyneestä ja Britanniassa kolmen suosituimman joukkoon nousseesta singlestään Music. Vuoden 2017 Progessive Music Awardseissa Miles voitti merkittävän musiikillisen saavutuksen palkinnon. Jarrowssa, County Durhamissa syntynyt Miles aloitti kitaratunnit Hebburnissa ja hänen musiikinopettajansa rohkaisi Milesia ryhtymään muusikoksi. Hän soitti useissa paikallisissa yhtyeissä, kuten The Derringersissä, The New Atlantiansissa ja The Urgessa. Seuraavaksi Miles liittyi yhtyeeseen The Influence, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi tuleva Roxy Musicin rumpali Paul Thompson ja myöhemmin Geordien soolokitaristina vaikuttanut Vic Malcolm. Mainitulta kokoonpanolta ilmestyi vuoden 1969 aikana Orange Recordsin julkaisemana single I Want to Live. Seuraavaksi Miles muodosti Bob Marshallin ja Dave Symondsin kanssa  yhtyeen John Miles Set ennen siirtymistään soolouralleen vuonna 1971. Hänen ensimmäinen soolosinglensä oli vuonna 1972 ilmestynyt Come Away Melinda. Vuosien 1972 ja 1973 aikana ilmestyivät myös parivaljakon Vanda&Young käsialaa olleet kappaleet The World Belongs to Yesterday, Yesterday Was Just the Beginning of My Life sekä One Minute Every Hour. Vuonna 1972 yhtye esiintyi tv-sarjassa Opportunity Knocks. Milesilla oli kiinnitys Peter Stringfellown Leeds-clubilla lauantai-iltaisin ja hän alkoi kirjoittaa tunnetuimmaksi muodostunutta kappalettaan Music siellä erään settitauon aikana. 1970-luvun puolivälissä Miles solmi levytyssopimuksen brittiläisen Deccan kanssa. Hän julkaisi albumit Rebel (1976, yhdeksäntenä brittilistalla), Stranger in the City (1977, 37. brittilistalla), Zaragon (1978, 43. brittilistalla) sekä More Miles Per Hour (1979, 46. brittilistalla.) Suhteellisesti paremmin Miles menestyi singlejulkaisuillaan, joita häneltä ilmestyi mainittuna aikana kaikkiaan 18. Musicin lisäksi niistä kohosivat top 40:ään vuonna 1975 sijan 17. tavoittanut Highfly, vuonna 1976 sijalle 32. yltänyt Remember Yesterday ja vuonna 1977 jopa kymmenenneksi noussut Slow Down. Vuonna 1975 Daily Mirrorin lukijat äänestivät Milesin vuoden tulokkaaksi. Vuonna 1977 Music voitti Ivor Novello Awardin. Suurin osa Milesin levytystuotannosta edusti hänen yhteistyötään yhtyeensä basistin Bob Marshallin kanssa. Suosionsa huippuaikana vuosina 1976-1977 Miles teki useita esiintymisiä viikoittain lähetettävissä popohjelmissa Supersonic ja Top of the Pops. Milesin esikoisalbumilta poimituista singlekappaleista Highfly ja Music nousivat Billboardin Hot 100-listalle, tosin niistä ensiksi mainittu 20 sijaa korkeammalle, eli sijalle 68. Kanadassa Highfly saavutti sijan 74. ja Slow Down sijan 68. Alankomaissa ja Belgiassa Music nousi sitä vastoin listakärkeen ja Sveitsissä neljänneksi. Yhdysvalloissa Slow Downista muodostui Milesin suurin hitti, sillä se nousi discolistalla kakkossijalle ja myös poplistalla sijalle 34. kesäkuussa 1977. Vuonna 1979 kappale pääsi mukaan Ali MacGrawn ja Dean Paul Martinin tähdittämään elokuvaan Players. Milesin albumeista Zaragon nousi kolmanneksi Portugalissa ja Ruotsissa. Milesin kohtuullinen menestys Yhdysvalloissa johti hänen toimimiseensa Elton Johnin lämmittelijänä. Kakkosartistina Milesia kuultiin lisäksi esimerkiksi Aerosmithin, Fleetwood Macin, Jethro Tullin ja Rolling Stonesin kiertueilla. Vuonna 1978 hän esiintyi ohjelmassa BBC Sight and Sound in Concert, joka lähetettiin sekä BBC Radio Onessa että BBC 2:ssa 11. maaliskuuta 1978.  Vuodesta 1985 eteenpäin Miles osallistui lähes vuosittain Nights of Promsiin, jokavuotiseen konserttien sarjaan, joka järjestettiin Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Luxemburgissa, Puolassa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Konsertteja järjestettiin säännöllisesti myös Espanjassa, Ranskassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa. Konsertit olivat yleensä yhdistelmä poppia ja suosittua klassista musiikkia ja niihin otti osaa useita tunnettuja yhtyeitä ja artisteja. Miles esitti aina Musicin, jota pidettiin shown eräänlaisena anthemina ja lisäksi muita kappaleita toisten artistien kanssa. Vuonna 2009 ilmestyi albumi Best of John Miles at the Night of the Promps. Musicin lisäksi se sisälsi coverversiot muun muassa All by Myselfistä, Bohemian Rhapsodysta ja It Was a Very Good Year. Vuodesta 1987 lähtien Miles osallistui Tina Turnerin kiertueille kitaristina, kosketinsoittajana ja taustavokalistina ja myös mukana useilla Tinan albumeilla. Miles osallistui myös Jimmy Pagen vuoden 1988 sooloalbumin  Outrider nauhoituksiin ja sen tiimoilta tehdylle kiertueelle. Laajan äänialansa ansiosta hän pystyi esittämään sekä Robert Plantin että Paul Rodgersin alun perin vokalisoimaa tuotantoa. Joe Cockerin vuoden 1992 albumilla Night Calls Milesia kuultiin Hammond-urkurina ja hän konsertoi Cockerin matkassa kahden vuoden ajan. Vuonna 1990 Miles edusti Euroviisuissa Britanniaa kakkossijan tavoittaneella kappaleella Where I Belong. Miles vieraili useilla Alan Parsons Projectin albumeilla. Vuonna 2015 Munichin Olympia Park antoi Milesille symbolisen avaimen artistina, joka oli useimmin avannut puiston ovet. Vuonna 2020 Miles nauhoitti etänä Musicista uuden version Antwerpin sinfoniaorkesterin kanssa. Vuodesta 1998 eteenpäin Miles vaikutti myös musikaalien parissa. Hän menehtyi viides joulukuuta 2021 äkilliseen sairauteen 72-vuotiaana. Milesin poika John Miles Jr. on myös muusikko, joka on soittanut esimerkiksi yhtyeissä Milk Inc ja Sylver.

Maanantain mainio:Melrosen studiolivenä toteutettu pitkäsoitto

 Melrose:Trio

Vuonna 1996 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Trio on maamme tiukimpiin rocktrioihin lukeutuvan Melrosen viides pitkäsoitto. Mainittu albumi taltioitiin livenä yhdessä päivässä, eli tarkemmin sanottuna kymmenes lokakuuta 1995, mutta se julkaistiin vasta vuotta myöhemmin. Ylituottamisesta ei kyseisen pitkäsoiton tapauksessa voinut näin ollen todellakaan puhua. Trio-albumi tuli määrittelemään Melrosen tuossa vaiheessa tulevan, aikaisempaa raskaamman ja selkeämmin bluesiin pohjaavan soundin. Albumin kappaleista avausraita Road is the Lightista ja upeasti svengaavasta ja tarttuvan kertosäkeen kruunaamasta The Chiefistä muodostui keikkavakioita Melrosen ohjelmistoon ja mainitut biisit saavuttivat lisäksi ansaitsemaansa radiosoittoa. Road is the Lightin riffi oli olemassa jo pitkään ennen varsinaista kappaletta. Melrosen roudari sattui kerran yhtyeen treenikämpälle ja tiedusteli, minkä niminen kappale oli kyseessä. Niinpä kyseinen biisi kulkikin pitkään työnimellä Roadie's Delight. Trio-albumin kappaleista tekstissään lempeää vinoilua Leningrad Cowboysin johtohahmolle tarjoavan The Chiefin sekä biisin Riff &Rhyme Tokela oli alun perin kirjoittanut Leningrad Cowboysin ohjelmistoon. Keikkabravuureihin albumin kappaleista päätyi lisäksi Shove It! ja tiukimmista rockrypistyksistä erityismaininnan ansaitsevat Carry On sekä Feel Like Walking. Niin ikään albumin terävimpään kärkeen lukeutuvan Barnyard Boogie Paradisen intro muistuttaa hienoisesti toisen kovan kotimaisen rocktrion, eli Peer Güntin esikoisalbumin erästä kappaletta.  Tokelan mukaan Trio-albumista tuli juuri sellainen, kuin yhtye itse halusi sen olevan. Mainitulla albumilla Melrose teki tavallaan paluun takaisin ensimmäisen levynsä ideaan ja albumin kansivihkoon onkin painettu teksti "Let's Stick to the Original Plan." Trio-albumin livehenkisyyttä korosti entisestään se seikka, että yhtye jätti tarkoituksellisesti korjaamatta albumille päätyneet virheet. Muutaman ehdottoman kultajyvän sisältävän Trio-albuminsa tiimoilta Melrose konsertoi Suomen lisäksi Ruotsissa, Virossa ja jopa Yhdysvalloissa.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas albumi

 Spirit:Cler Spirit

Elokuussa 1969 Ode Recordsin julkaisemana ilmestynyt Clear Spirit on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spiritin kolmas albumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet kirjoitettiin pitkälti samaan aikaan, kun Spirit työskenteli vuonna 1968 ilmestyneen elokuvan Model Shop soundtrackalbumin parissa. Useiden yhtyeen jäsenten mielestä bändillä ei ollut riittävästi aikaa Clear-albumin kehittämiseen. Vuosi 1968 oli nimittäin ollut Spritille varsin kiireinen. Yhtye oli julkaissut mainittuna vuonna kaksi ensimmäistä albumiaan; pitkäsoitot Spirit ja Family That Plays Together, nauhoittanut soundtack-albumin ja lisäksi konsertoinut tiiviisti. Clear-albumin ydintuotantoon lukeutuvat kappaleet Dark Eyed Woman ja So Little Time. Lisäksi pitkäsoitolle sisältyy kolme instrumentaalikappaletta. Robert Christgau arvioi Clear-albumin Village Voiceen sen ilmestymisvuonna. Hän kehui yhtyeen kitaristia Randy Californiaa rockvastineeksi progressiiviselle jazzille. Christgaun mukaan Clear-albumin ykköspuoli koostui suhteellisesti laadukkaammasta tuotannosta. Sony julkaisi Clear-albumista uusintapainoksen vuonna 1996. Perusalbumin lisäksi se sisältää singlen 1984 b-puolineen, muualla julkaisemattoman kappaleen Fuller Brush Man ja niin ikään Model Shop-soundtrackilta löytyvän kappaleen Coral, josta mukana on kuitenkin eri miksaus. Mainittu kappale on omistettu Sable Starrin pikkusiskolle Coral Shieldsille, jota Randy California noihin aikoihin tapaili.

Lauantain pitkä:Ykköshitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt lauluyhtye

The Angels on yhdysvaltalainen lauluhtye, joka muistetaan ensisijaisesti vuonna 1963 listakärkeen nousseesta singlestään My Boyfriend's Back. Yhtye aloitti toimintansa New Jerseyssä nimellä The Starlets ja sen kokoonpanon muodostivat sisarukset Barbara "Bibs" ja Phyllis "Jigs" Allbut, Bernadette Carrol ja Lynda Malzone. Yhtye saavutti paikallistasolla pieniä hittejä ja sen solistit päätyivät tekemään myös taustalaulajien töitä studiossa. Lynda Manzonen jätettyä yhtyeen Linda Jankowskista (myöhemmin Jansen) tuli yhtyeen uusi leadvokalisti. Yhtyeen managerina toiminut Tommy Cillis hylkäsi yhtyeen jäsenet Bernadette Carrolia lukuun ottamatta. Vuonna 1963 Carrol saavutti menestystä Laurie Recordsille levyttämällään singlellä Party Girl. Tuottaja Gerry Granahan ei ollut kiinnostunut solmimaan yhtyeen kanssa levytyssopimusta ja niinpä Allbutin sisarukset palasivat opiskelun pariin. Phyllis opiskeli opettajaksi ja Barbara hyväksyttiin Juilliard Schoolin, missä hän työskenteli musiikin sovittajana. Yhtyeen aikaisemmin hylännyt Granaham havaitsi yllättäen hittipotentiaalia kappaleessa Til, jonka yhtye oli esittänyt koe-esiintymisessään ja halusi bändin levyttävän sen studiossa. Yhtyeen nimeksi valikoitui The Angels ja Til julkaistiin Granahanin Caprice-yhtiöllä vuonna 1961. Kappaleesta muodostui myös yhtyeen ensimmäinen hitti, sillä se saavutti singletilastoissa 14:n sijan. Sitä seurasi vaatimattomammin menestynyt pikkulevy Cry Baby Cry. Caprice julkaisi The Angelsilta yhden pitkäsoiton, vuonna 1962 ilmestyneen albumin And The Angels Sing. Mainitun vuoden lopulla Jansen siirtyi soolouralle ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Denise Ferrin ja Arleen Lanzottin kanssa yhtyeessä The Delicates vokalisoinut Peggy Santiglia. Hän oli laulanut mainoksia WINS Radiolle, esiintynyt Broadwayllä ja omasi myös kokemusta biisinkirjoituksesta. Vuonna 1963 trio kiinnitettiin Mercury Recordsin alamerkille Smash Recordsille ja se aloitti yhteistyön biisinkirjoitustiimi Feldman-Goldstein-Gottehrer kanssa. Se kirjoitti kappaleen My Boyfriend's Back. The Angelsin nauhoittamaa versiota kaavailtiin aluksi ainoastaan demoksi, ja kappale olisi saattanut päätyä The Shirellesin levytysohjelmistoon. The Angelsin versio päätettiin kuitenkin julkaista sellaisenaan. Se kannatti, sillä My Boyfriend's Back nousi Billboardin listakärkeen ja myi yli miljoona kappaletta ansaiten kultalevyn. The Angels ei milloinkaan saavuttanut kaupallisesti vastaavantasoista jatkoa, mutta julkaisi silti useampia pienempiä menestyssinglejä. Seuraava single I Adore Him nousi sijalle 25. ja sen b-puolella julkaistu Thank You and Good Night saavutti sekin 84:n sijan. Wow Wow Wee (He's the Boy for Me) jatkoi menestyssinglejen pientä ketjua sijoittuen sijalle 41. Syyskuussa 1963 ilmestynyt The Angelsin kakkosalbumi My Boyfriend's Back saavutti Billboardin listalla sijan 33. On esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, kuullaanko albumilla julkaistussa Til-kappaleen versiossa solistina Santigliaa vai varhaisempaa solistia Jansenia. Pitkäsoiton covereihin lukeutuvat näkemykset The Chiffonsin hitistä He's So Fine sekä alun perin vuonna 1937 elokuvassa Snow White and the Seven Dwarfs kuullusta kappaleesta Someday My Prince Will Come. Sitä vastoin The Angelsin seuraava albumi Halo to You ei noussut listoille lainkaan. Yhtye jätti Smash Recordsin vuonna 1964 ja solmi uuden levytyssopimuksen Congress Recordsin kanssa. Koska The Angels-nimen käyttöoikeudesta ilmeni eripuraa, yhtyeen nimeksi vaihtui The Halos. Peggy Santiglia jätti yhtyeen 60-luvun puolivälissä ja hänen paikkansa otti Toni Mason, joka ei omien sanojensa mukaan ollut levyttänyt Angie & The Chickelettesin kanssa. Yhtye julkaisi useita singlejä, joista yksikään ei noussut listoille. Mason lähti vuonna 1967 ja hänen paikkansa otti aikaisemmin The Pixies Threessä vaikuttanut Debra Swisher. Hän oli hiljattain levyttänyt ABC Paramount Recordsin alamerkin Boom Recordsin julkaiseman version Thank You and Good Nightista. Yhtye ryhtyi jälleen käyttämään nimeä The Angels ja julkaisi useampia singlejä RCA Recordsilla. Bernadette Carrol teki paluun yhtyeeseen ja hänestä tuli sen uusi leadvokalisti. The Angels esiintyi Dean Martin Showssa ennen vuoteen 1968 ajoittunutta hajoamistaan. Santiglia sekä Phyllis ja Barbara Allbut kokosivat rivinsä 70-luvun alussa, jolloin heiltä ilmestyi Polydor Recordsin julkaisemana yksi single. Phyllis Allbut ja Peggy Santiglia ovat jatkaneet esiintymisiä The Angelsin nimellä. Barbara Allbut täydensi ajoittain yhtyeen kokoonpanon. Bernadette Carroll menehtyi viides lokakuuta 2018 74 vuoden ikäisenä ja The Angelsin originaali leadvokalisti Linda Jansen 19. helmikuuta 2019 niin ikään 74-vuotiaana. Perustajajäsen Barbara "Bibbs" Allbut Brown edesmeni kymmenes heinäkuuta 2021 80 vuoden ikäisenä jättäen Phyllisin ja Peggyn viimeisiksi henkiin jääneiksi The Angelsin perustajajäseniksi. Vuonna 2005 The Angels pääsi lauluyhtyeiden Hall of Fameen.