tiistai 30. syyskuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Michiganilainen rockjyrä




Michiganistä kotoisin oleva Grand Funk Railroad on amerikkalaisen rockin saralla kotimaassaan eräs kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. Yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon muodostivat 29. syyskuuta 66 vuotta täyttänyt laulaja/kitaristi Mark Farner,  rumpali Don Brewer sekä basisti Mel Schacter. Varhaistuotannossaan yhtye yhdisti suhteellisen suoraviivaisen rocktyylin sosiaalisesti kantaa ottaviin teksteihin ja osui ajan hermoon. Grand Funk Railroad teki läpimurtonsa vuoden 1969 Atlantan popfestivaaleilla ja samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi jo kaksi pitkäsoittoa, On Time sekä Grand Funk, joista erityisen onnistunut oli jälkimmäinen. Yhtyeen varhaistuotannosta kannattaa erityisesti nostaa esiin myös vuonna 1970 ilmestynyt, raakuudessaan todella viriili konserttitaltiointi Live Album. Vuonna 1971 ilmestyi aina kaksi pitkäsoittoa, eli Survival ja E Pluribus Funk, joista edellistä monet pitävät yhtyeen huipputyönä studioalbumien osalta.

Vuonna 1972 Grand Funk Railroad laajensi kokoonpanoaan kosketinsoittaja Craig Frostilla. Yhtyeen nimi lyheni Grand Funkiksi ja musiikillisesti se alkoi lähestyä rockin valtavirtaa. Samalla yhteistyö pitkäaikaisen managerin Terry Knightin kanssa päättyi. Grand Funkin tuotannon parhaimmistoa edustavat albumit Phoenix ja We’re An American Band. Singlehitteihin lukeutuivat Rock N’ Roll Soul sekä jälkimmäisen Brewerin laulama nimikappale, joka nousi singlenä kotikonnuillaan listakärkeen. Vuoden 1975 pitkäsoitolta All the Girls in the World Beware poimitusta Bad Timesta muodostui myös suuri hitti ja Jayhawks coveroi sen myöhemmin niin ikään menestyksekkäästi. Vuonna 1976 ilmestynyt Frank Zappan tuottama pitkäsoitto Good Singin Good Playin jäi kyseisen vuosikymmenen osalta Grand Funkin viimeiseksi. 80-luvulla yhtye julkaisi kaksi vähäisemmälle huomiolle jäänyttä albumia Grand Funk Lives ja What's Funk? Vuonna 1996 Grand Funkin alkuperäinen trio teki paluun ja soitti kotikonnuillaan toistakymmentä menestyksekästä konserttia. Kahta vuotta myöhemmin soolouraansa keskittyvä Mark Farner jätti yhtyeen lopullisesti. Rytmiryhmältään originaali Grand Funk keikkailee edelleen noin 40 konsertin vuosivauhtia kotimaassaan. Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa on lisäksi mukana muun muassa Kissistä tutuksi tullut kitaristi Bruce Kulick.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Sunnuntain extra:Skottilais-brittiläinen ylpeys

Skottilais-brittiläinen Stone the Crows on eräs kiehtovimmista suosiollisesti kakkosdivisioonaan jääneistä rockyhtyeistä. Sen tunnetuimmat jäsenet olivat vokalisti Maggie Bell ja aikaisemmin Power-nimisessä yhtyeessä vaikuttanut kitaristi Leslie Harvey, jotka toisiinsa tutustutti Leslien isoveli Alex Harvey. Leslien uuden yhtyeen täydensivät kosketinsoittaja John McGinnis, rumpali Colin Allen sekä basisti/laulaja Jimmy Dewar. Yhtye hankki keikkakokemusta Manner-Euroopassa ja USA:n sotilastukikohdissa. Vuonna 1969 ensisijaisesti Led Zeppelinin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Peter Grant ryhtyi hoitamaan yhtyeen asioita ja keksi sille myös nimen Stone the Crows. Kyseessä on slangi-ilmaus, joka merkitsee paskat siitä. Stone the Crowsin debyyttialbumi julkaistiin heti vuoden 1970 aluksi. Omasta tuotannosta sen keskeiseen antiin lukeutuvat erityisesti The Touch of Your Loving Hand, Raining in Your Heart sekä pitkäsoiton päättävä 17-minuuttinen moniosainen teos I Saw America. Covereista mainittakoon Beatlesin Fool on the Hill. Stone the Crowsin esikoinen tuo esiin niin yhtyeen bluesrock, soul, kuin myös progevaikutteet. Kakkosalbumi, laadukasta tasoa ylläpitänyt Ode to John Law ehti sekin ilmestyä vuoden 1970 aikana.  Kyseisen pitkäsoiton kappalemateriaalista nostettakoon erityisesti esiin John McGinnisin käsialaa olevat Sad Mary ja Love 74 sekä covereista Percy Mayfieldin Danger Zone.

Vuonna 1971 Stone the Crowsin kokoonpanossa tapahtui muutoksia. John McGinnis ja Jimmy Dewar lähtivät ja heidät korvasivat myöhemmin muun muassa Wigwamin pitkäsoiton Lucky Golden Stripes and Starpose tuottajana kunnostautunut Ronnie Leahy sekä Steve Thompson. Dewar tuli myöhemmin tunnetuksi musiikillisesta yhteistyöstään Procol Harumissa vaikuttaneen kitaristi Robin Trowerin kanssa. Samaisena vuonna ilmestynyt Teenage Licks oli ehkäpä Stone the Crowsin laadukkain pitkäsoitto. Tasaisen vahvasta biisimateriaalista koostuneen albumin annista mainittakoon upeariffinen avausraita Big Jim Salter, tyylikkäällä puhallintyöskentelyllä kruunattu Mr Wizard sekä progeen kallistuva päätösraita Seven Lakes. Coverina oli tällä kertaa Bob Dylanin Don’t Think Twice It’s Alright. Maggie Bell saavutti mainetta eräänä saarivaltakunnan laadukkaimmista naispuolisista rockvokalisteista ja vuonna 1972 hän voittikin Top Girls Singers Awards –palkinnon. Samaisen vuoden toukokuussa kitaristi Les Harvey menehtyi tapaturmaisesti. Stone the Crowsin oli tarkoitus esiintyä Swansean yliopistossa Walesissa. Harvey koski samanaikaisesti kitaraan ja maadoittamattomaan mikrofoniin ja kuoli sähköiskuun. Harveyn poismeno oli yhtyeelle raskas menetys. Hänet Stone the Crowsissa korvasi aikaisemmin yhtyeessä Thunderclap Newman soittanut Jimmy McCulloch. Hänen kanssaan Stone the Crows viimeisteli viimeiseksi jääneen pitkäsoittonsa Ontinuous Performance. Good Time Girlistä muodostui singlehitti ja levyn muista kohokohdista mainittakoon On the Highway, pitkän kitarasoolon kruunaama Onemore Chance sekä Les Harveylle omistettu kaunis päätösraita Sunset Cowboy. Ontinuous Performance nousi myös brittilistalla sijalle 33. Stone the Crows hajosi kesäkuussa 1973. Maggie Bell aloitti soolouransa ja julkaisi 70-luvun puoliväliin mennessä omissa nimissään onnistuneet pitkäsoitot Queen of the Night ja Suicide Sal, joista jälkimmäisellä Jimmy Page vieraili kitaran varressa muutamalla raidalla. Soundi-lehden vuosiäänestyksessä Bell voitti ulkomaisten naislaulajien sarjan vuosina 1974 ja 1975. Bellin omista vierailuista mainittakoon duetto Rod Stewartin kanssa vuoden 1971 klassikkoalbumin Every Picture Tells A Story nimiraidalla. Edelleen silloin tällöin keikkailevan Maggien hieman tuoreempia yhtyeitä edusti 80-luvun alussa muutaman albumin julkaissut Midnight Flyer. Vuodesta 2008 hän on ollut mukana British Blues Quintetissa Zoot Moneyn kanssa. Colin Allen liittyi hollantilaiseen Focus-yhtyeeseen ja Steve Thompson John Mayallin Bluesbreakersiin. Paul Mc Cartneyn Wings-yhtyeessä mukana ollut Jimmy McCulloch kuoli jo vuonna 1979 vain 26-vuotiaana. Mainio pintaraapaisu Stone the Crowsin tuotantoon on vuonna 1976 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava kokoelma-albumi, jota ei siis pidä sekoittaman sen debyyttilevyyn. Myöhemmin on julkaistu myös yhtyeen varsin laadukkaita BBC:lle tehtyjä  nauhoituksia.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Lauantain pitkä:Kotimaisen katurockin kiistaton klassikko


Helsingin Lepakossa vuonna 1982 perustettu Smack-yhtye lienee kotimaisen katurockin merkittävin edustaja kautta aikojen. Sen perustivat solisti Ilari ”Claude” Peltola ja basisti Cheri Martin. Originaalissa kokoonpanossa olivat lisäksi mukana kitaristit Mika ”Manchuria” Mantere ja Kartsa Marjanen sekä rumpali Juki Marjala. Vuonna 1984 ilmestyneen legendaarisen debyyttisingle Criminalin jälkeen rumpaliksi vaihtui Kimmo ”Kinde” Leskinen. Smack toimi kakkosbändinä Hanoi Rocksin Suomen-kiertueella vuodenvaihteessa 1983–1984. Yhtyeen suoraviivaiseen kitararocktyyliin vaikuttaneista yhtyeistä mainittakoon The Stooges, MC 5, New York Dolls ja Clauden tekstien osalta myös The Doors. Vuonna 1984 ilmestyi myös Smackin rujo debyyttialbumi, TT Oksalan tuottama Smack On You, jonka monet ovat raakilemaisuudessaan valmiita kohottamaan yhtyeen parhaaksi levyksi kautta aikojen. Sen keskeisistä kappaleista mainittakoon Criminalin lisäksi raivoisa krapulakuvaus Good Morning Headache, Some Fun, sekä pienistä teoksista käyvät vakuuttavat Cemetary Walls sekä tiivistunnelmainen balladi Completely Alone. Kakkoskitaristi Kartsan tilalle vaihtui Rane Raitsikka, alias Harri Jäntti, joka oli aikaisemmin vaikuttanut muun muassa punkyhtye Laman basistina. Smackin kakkospitkäsoitto Rattlesnake Bite ilmestyi loppuvuodesta 1985. Kokonaisuutena se tarjosi hieman debyyttiä hienostuneempaa musiikillista kokonaisilmettä. Pitkäsoitolta nostettakoon erityisesti esiin balladiklassikko Somewhere Out of the Day, uhkaaviakin elementtejä jo teemansa puolesta sisältävä Nearby the Hanging Tree sekä raivoisa näkemys The Monkeesin I’m Not Your Stepping Stonesta. Vuoden 1986 puolella ilmestyi menestyksekkääksi osoittautunut coverversio The Rolling Stonesin vuoden 1966 jättihitistä Paint It Black. Kyseisellä maxilla julkaistut omaa tuotantoa edustavat kappaleet Black Bird ja (I Think I’m gonna)Buy This Town edustavat kumpikin liki pitäen klassikkotasoa.

Kesällä 1986 Smackin basistiksi vaihtui yhtyeen vanha tuttu Juha ”Jimi” Sero. Seuraavan pitkäsoittonsa Salvationin Smack äänitti Lontoossa vuodenvaihteessa 1986–87. Kevättalvella 1987 ilmestynyttä pitkäsoittoa pidettiin lopullisena näyttönä yhtyeen kyvyistä. Iskevästä Look Aroundista muodostui singlenä menestyksekäs ja kappalemateriaaliltaan albumi oli kokonaisuutena varsin vahvaa työtä; esimerkiksi The Only Salvation, Set My Love on You, Hellhounds on My Tail ja balladikaunokki Trust on You lukeutuvat levyn helmiin. Kesällä 1987 Smack heitti kiertueen Yhdysvalloissa. Yhtyeen neljättä ja viimeiseksi jäänyttä albumia Radical saatiin odotella aina syksyyn 1988. Edellisistä pitkäsoitoista, joiden tuottamisesta vastasi TT Oksala, poiketen levyn tuottajana oli Pave Maijanen. Kokonaisuutena Radical ei kenties yltänyt edeltävien albumien tasolle, mutta yksittäisiä täysosumia, kuten Set Me Free, Little Sister ja singlebiisiksi valikoitunut Mad Animal Shuffle, riitti edelleen. Vuonna 1989 Smack kokosi rivinsä uudelleen saatuaan kutsun Los Angelesiin. Matkaan lähtivät Claude, Manchuria ja Rane sekä uusi rumpali Repa Rantsila. LA:ssa Smack teki muutamia äänityksiä, joilla basistina vaikutti Sami Yaffa tosin salanimeä Ulan Bator käyttäen.

 Uutta levytyssopimusta ei kuitenkaan saatu aikaan ja Claude hajotti yhtyeen ja palasi Suomeen. 1990-luvun alkupuolella hän oli mukana kaksi pitkäsoittoa julkaisseessa Fishfaces-yhtyeessä. Synnynnäisestä sydänviasta kärsinyt Claude menehtyi 22. syyskuuta 1996. Hänen viimeiseksi levytyksekseen ja 69 Eyes-solisti Jyrkin kanssa toteutettu, Fellow Reptiles-nimellä julkaistu ep Yours Truly. Clauden runokirja Julmia ovat valvotut unet julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Entisistä Smack-muusikoista aktiivisimpia ovat olleet vuonna 2010 Suomeen palannut Rane Raitsikka, joka on ollut mukana muun muassa Tumppi Varosen Problemsissa sekä Notkea Rotta – yhtyeessä. Jimi Seron musiikillista työsarkaa ovat edustaneet niin ikään Problems sekä useita pitkäsoittoja levyttänyt, Marjo Leinosen vokalisoima The Balls-yhtye, johon Sero siirtyi jo aivan 90-luvun alussa. Kinde vaikutti 90-luvun loppupuolella Jimsonweed-yhtyeessä ja soitti myös Kalevalan reunion-kokoonpanossa. Vuonna 2007 Smackiltä julkaistiin erinomainen tupla In Your Face 1982–1990, jonka kakkoscd koostuu aikaisemmin julkaisemattomista liveäänityksistä. Kokoelman julkaisutilaisuudessa Helsingin Tavastialla esiintyivät lukuisten tunnettujen rockartistien lisäksi myös yhtyeen jäsenistä Kinde, Cheri ja Sero.  Heinäkuussa 2015 Cleopatra Records julkaisi Smackiltä cd-formaatissa konserttitaltioinnin Live in Helsinki 1986, joka on hiljattain ilmestynyt myös vinyylinä. Toukokuussa 2021 ilmestyi Jarkko Jokelaisen erinomainen Smack-biografia Kuolemaantuomitun laulu.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Naisrokkarin kulminaatio


22. syyskuuta 1958 syntynyt Joan Marie Larkin, eli Joan Jett lukeutuu naisrockin kiistattomiin kulmakiviin. Jo 17-vuotiaana hän oli mukana The Runaways-yhtyeessä, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Joanin tavoin soolourallaan myöhemmin varsin hyvin menestynyt Lita Ford, yhtyeestä ainoana sittemmin edesmennyt rumpali Sandy West sekä varhaisessa kokoonpanossa The Banglesin riveissä seuraavalla vuosikymmenellä maailmanmaineeseen noussut Michael Steele. The Runaways ehti julkaista neljä studioalbumia sekä Japanissa taltioidun livelevyn ennen hajoamistaan. Joan siirtyi leadvokalistiksi vuonna 1977 Cheri Currien jätettyä yhtyeen. The Runawaysin jälkeen kukaan ei ollut kiinnostunut kiinnittämään Joania millekään suurelle levy-yhtiölle. Niinpä Jett ja hänen managerinsa Kenny Laguna julkaisivat kuvaavasti nimetyn Bad Reputation-sooloalbumin omakustanteisesti. Seuraavaksi Joan muodosti yhtyeen The Blackhearts. Sen debyyttialbumin nimikappale, alun perin The Arrows-yhtyeen ohjelmistosta kotoisin oleva I Love Rock N’ Roll nousi vuonna 1981 Amerikassa listakärkeen ja top ten-hitiksi samaiselta albumilta osoittautui onnistunut cover Tommy James & The Shondellsin kappaleesta Crimson & Clover. Yli kymmenen miljoonan kappaleen myynnillään I Love Rock N' Roll on Joan Jett & The Blackheartsin menestynein pitkäsoitto.

Myös Joan Jett & The Blackheartsin seuraava pitkäsoitto, vuonna 1983 ilmestynyt Album menestyi hyvin ja sisälsi hitin Fake Friends. Vuonna 1984 julkaistiin albumi Glorious Results of Misspent Youth ja kahta vuotta myöhemmin nimensä veroinen pitkäsoitto Good Music. Vuonna 1987 Joan oli mukana elokuvassa Light of Day. Seuraavana vuonna ilmestynyt Blackheartsin kanssa työstetty pitkäsoitto Up Your Alley oli jälleen miljoonamenestys ja siltä poimittu, Desmond Childin kanssa kynäilty I Hate Myself for Loving You top ten- hitti. Samoihin aikoihin Joan ja Blackhears soittivat sarjan nopeasti loppuun myytyjä konsertteja Broadwayn Lunt-Fontanne teatterissa. 90-luvun alkajaisiksi Joan julkaisi soolona onnistuneen, täysin covereista koostuneen albumin The Hit List. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Notorious oli jälleen yhteistyötä Blackheartsin kanssa ja se sisälsi muun muassa todella koskettavan raidan Don’t Surrender. Vuonna 1994 ilmestyi  Jettin varhaisempaa musiikillista tyyliä hieman kevyempi pitkäsoitto Pure and Simple.  Viime vuosikymmeninä Joanin levytysten määrä on ollut suhteellisen niukka, mutta hän on kunnostautunut tuottajana ja vieraillut monien muiden artistien ja yhtyeiden levyillä. Vuonna 2004 ilmestyi Jettin seuraava albumi Naked ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Sinner.  2000-luvun loppupuolella Joan Jett & The Blackhearts teki yhteisen brittikiertueen Motörheadin ja Alice Cooperin kanssa ja lämmitteli Aerosmithiä Amerikan-kiertueella. Joan Jett & The Blackheartsin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto Unvarnished ilmestyi viime syksynä. Singleksi albumilta poimittiin Dave Grohlin kanssa yhteistyötä edustava mainio rockpala Any Weather. Huhtikuussa 2014 Joan voitti ensimmäisenä naisena Golden God-palkinnon ja seuraavana vuonna Joan Jett & The Blackhearts pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen.

torstai 18. syyskuuta 2014

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen debyyttialbumeista


Brittiläisistä rockyhtyeistä ehkäpä se kaikkein legendaarisin, eli Led Zeppelin alkoi levyttää esikoisalbumiaan Olympic Studioilla Lontoossa 20. syyskuuta 1968. Julkaisunsa yhtyeen debyytti sai seuraavan vuoden tammikuussa. Brittiläisen rhythm and bluesin keskeisiin nimiin lukeutuva The Yardbirds oli hajonnut elokuussa 1968. Kitaristi Jimmy Pagella oli edelleen oikeus yhtyeen nimeen ja sopimus velvoitti häntä hoitamaan sen jäljelle jääneen Skandinavian kiertueen. Uusiksi muusikoiksi yhtyeeseensä Page valitsi basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesin, jolla hänen itsensä tavoin oli entuudestaan takanaan pitkä ura studiomuusikkona. Tuoretta verta edustivat solisti Robert Plant sekä rumpali John Bonham. Yhtye hoiti sovitut keikat käyttäen nimeä The New Yardbirds ja painui sen jälkeen äänittämään esikoisalbuminsa, jonka nauhoitusten on kerrottu kestäneen 30 tuntia. Levytysprosessin nopeuteen vaikutti se, että debyyttialbumin kappaleita oli ehditty harjoitella runsaasti Skandinavian-kiertueella. Page vaihtoi yhtyeen nimeksi Led Zeppelin. Kunnia nimen keksimisestä mennee kuitenkin The Whon Keith Moonille, joka käytti kyseistä ilmausta epäonnistuneesta keikasta.

Albumin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista erityisesti Communication Breakdown, Good Times Bad Times ja pitkäsoiton keskeiseksi teokseksi muodostunut Dazed and Confused edustivat ajankohdan huomioiden melkoisen raskasta soundia. Viimeksi mainitun sovituksessa on hyödynnetty John Paul Jonesin laskevaa bassokuviota, John Bonhamin raskasta rummutusta ja Pagen erinomaista kitarariffittelyä ja sooloilua. Kyseisessä kappaleessa Page myös soitti kitaraa viulunjousella ja samaista tekniikkaa hän hyödynsi myös Zeppelinin esikoisen päätöskappaleessa How Many More Times. Se perustuu bluesklassikkoon How Many More Years. Zeppelinin debyytti sisältää myös kolme coveria. Bluesklassikoita niitä edustaa kaksi Willie Dixonin ohjelmistosta poimittua, eli You Shook Me sekä I Can’t Quit You Baby. Ensiksi mainitun myös Jeff Beck Group levytti esikoisalbumilleen Truth samaisena vuotena. Akustisia ja sähköisiä osia tyylitajuisesti yhdistävän Babe I’m Gonna Leave Youn keskeinen innoittaja on ollut Joan Baezin versio.  Pagen käsialaa olevassa Black Mountain Sidessa tekijä sai aikaan komeaa jälkeä akustisine kitaroineen ja niin ikään hieman seesteisempi Your Time is Gonna Come on ennen muuta John Paul Jonesin kosketinsoitintyöskentelyn taidonnäyttö. Omana aikanaan Zeppelinin esikoinen vastaanotti myös negatiivista kritiikkiä. Myöhemmin albumi on kuitenkin saanut ansaitsemansa arvostuksen ja esimerkiksi Rolling Stone-lehdessä se saavutti 29. sijan 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla vuosina 2003 ja 2012.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Monen huippuyhtyeen rumpali


Lontoolainen The Small Faces, jonka muodostivat solisti/kitaristi Steve Marriott, basisti/solisti Ronnie Lane, kosketinsoittaja Ian McLagan ja rumpali Kenny Jones, on eräs merkittävimmistä brittiyhtyeistä. Siinä, missä The Wholle  modimago luotiin, Small Facesin jäsenet olivat pesunkestäviä modeja. Yhtyeen varhaiset Decca-levy-yhtiölle tehdyt levytykset olivat rhythm and blues- ja soulvaikutteisia. Decca-kauden singlehiteistä mainittakoon erinomainen pelinavaus Whatcha Gonna Do About It, sekä debyyttiä lukuun ottamatta lähes kaikkien Small Facesin hittisinglejen tavoin parivaljakon Marriott/Lane käsialaa olleet Hey Girl, Britanniassa listaykköseksi Small Facesin pikkulevyistä ainoana noussut All or Nothing sekä My Mind’s Eye. Decca-kauden pitkäsoitoista parhaiten menestyi vuoden 1966 debyyttialbumi Small Faces, joka sisälsi ensisijaisesti raakaa r & b- ja soulvaikutteista soitantaa ja sen annista mainittakoon erinomainen cover Sam Cooken Shakesta sekä omaa tuotantoa edustaneet C’mon Children sekä Own Up.

Vuoden 1967 alkajaisiksi Small Faces siirtyi Andrew Loog Oldhamin Immediate-levy-yhtiölle. Yhtyeen musiikki muuttui psykedelian suuntaan ja kyseisen vuoden satoa edustivat muun muassa top teniin yltäneet klassikkotasoiset singlehitit Itchycoo Park ja Tin Soldier. Pitkäsoittojen osalta Small Facesin todellinen näyttö oli vuonna 1968 ilmestynyt konseptialbumi Ogden’s Nut Gone Flake, joka nousi kotimaassaan listakärkeen ja siltä poimittu veikeä singlehitti Lazy Sunday sekin kakkoseksi. Vuonna 1969 Small Faces tuli kuitenkin tiensä päähän. Brittien sielukkaimpiin solisteihin lukeutunut Steve Marriott perusti sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luoneen Peter Framptonin kanssa yhtyeen Humble Pie, jonka 70-luvun alun tuotanto sisältää useamman klassikkostatuksen ansaitsevan pitkäsoiton. Lane, McLagan ja Jones perustivat Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa rockin historian riemukkaimpiin rämäryhmiin kuuluvan The Facesin, jonka laadukkain pitkäsoitto lienee vuoden 1971 A Nod’s as Good as a Wink ja hittisingleistä tunnetuin Stay with Me.

Uudelleen julkaistu Small Facesin Itchycoo Park-single muodostui hitiksi kotikonnuillaan vuonna 1976 ja seuraavaksi olikin vuorossa yhtyeen kahden kohtuullisen albumin, eli Playmatesin ja 78 in the Shaden mittainen reunion, johon Small Facesin legendaarinen kokoonpano  Ronnie Lanea lukuun ottamatta osallistui. Vuonna 1979 Kenny Jones siirtyi The Whon rumpaliksi edesmenneen Keith Moonin tilalle. Hän oli mukana yhtyeen 80-luvun alussa julkaistuilla pitkäsoitoilla Face Dances sekä It’s Hard. Vuonna 1991 Jones perusti Freen ja Bad Companyn solistina ensisijaisesti tutuksi tulleen Paul Rodgersin kanssa yhtyeen nimeltä The Law, joka julkaisi jo samaisena vuonna ilmestyneen, yhtyeen nimeä kantaneen albumin. Kymmenen vuotta myöhemmin hän perusti The Jones Gangin, jonka line upiin kuului lisäksi muun muassa Ronnie Lanen Small Facesissä reunionin aikaan korvannut Rick Willis. Yhtyeen esikoislevy Any Day Now julkaistiin 2005.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Sunnuntain extra:Esipunkin keskeinen vaikuttaja

Detroitissa vuonna 1964 perustettu MC 5 lukeutuu kaikkien aikojen keskeisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin esipunkyhtyeisiin. Yhtyeen energisessä ja hyökkäävässä musisoinnissa oli vaikutteita garagerockista, bluesrockista, hardrockista ja psykedeelisestä rockista. Myös sen vaikutus vajaat kymmenen vuotta myöhemmin lopullisen läpimurtonsa tehneeseen punkrockiin oli  keskeinen. Yhtyeen legendaarisen kokoonpanon muodostivat solisti Rob Tyner (12.joulukuuta 1944–17. syyskuuta 1991), kitaristit Wayne Kramer ja Fred ”Sonic” Smith (14. syyskuuta 1949-4. marraskuuta 1994) rumpali Dennis Thompson ja basisti Michael Davis (5. kesäkuuta 1943–17. helmikuuta 2012.) Yhtyeen nimi MC5 oli lyhennys sanoista Motor City Five. Motor City viittasi yhtyeen kotikaupunkiin ja Five paitsi yhtyeen jäsenten lukumäärään, myös brittiyhtye Dave Clark Fiveen. Ensisinglenään yhtye coveroi vuonna 1967 Van Morrisonin luotsaaman Them-yhtyeen kappaleen I Can Only Give You Everything kääntöpuolellaan omaa tuotantoa edustanut One of the Guys. Toinen pikkulevy, joka julkaistiin alkuvuodesta 1968, sisälsi originaalit Borderline ja Looking at You. MC 5 saavutti kotikonnuillaan mainetta raa’oilla ja energisillä live-esiintymisillään ja lähti samaisen vuoden kesällä kiertueelle Yhdysvaltojen itärannikolle lämmitellen muun muassa Big Brother & The Holding Companya. Vasemmistosiipeä edustanut, Valkoisten pantterien johtohahmoihin kuulunut John Sinclair otti MC5:n siipiensä suojaan. Muun muassa Chicagossa yhtye konsertoi samana vuonna Vietnamin sodan vastaisessa protestissa. Vaikka poliisi keskeytti konsertin, Wayne Kramerin mukaan MC5:n esiintyminen kesti huikeat kahdeksan tuntia.
MC5:n esikoisalbumi Kick Out the Jams äänitettiin livenä Detroitin Grande Ball Roomissa lokakuun lopussa 1968. Seuraavan vuoden alussa julkaistusta pitkäsoitosta muodostui eräs kyseisen vuosikymmenen raaimmista ja hyökkäävimmistä rocklevytyksistä. Sen tunnetuinta antia edustavat originaaliasussaan Motherfuckers-huudon sisältänyt raivoisa nimikappale, Wayne Kramerin laulama ja Suomessa Pelle Miljoona & 1980:n coveroima Ramblin’ Rose sekä jopa free jazz-vaikutteita omannut päätöskappale Starship.  Albumi nousi aina top 30-listalle, vaikka nimikappaleen provosoivan kielenkäytön vuoksi useat jälleenmyyjät, kuten detroitilaisen äänilevybisneksen vähittäiskauppaa hallinnut Hudsonsin tavaratalo, kieltäytyivät ottamasta pitkäsoittoa myyntiin. Yhtye kosti laittamalla paikallislehteen levynsä mainoksen, jota koristi Fuck Hudsons!-teksti. Sen seurauksena Hudsons ei poistanut myynnistä ainoastaan MC5:n levyjä, vaan myös muut Elektran julkaisut. MC5 saikin potkut Elektralta, mutta solmi uuden sopimuksen Atlanticin kanssa. Yhtyeen kakkospitkäsoitto Back in the USA:n tuottajana oli Rolling Stonen toimittajana kunnostautunut Jon Landau. Soundillisesti albumi oli selkeästi edeltäjäänsä kevyempi, mutta kappalemateriaaliltaan se edusti varsin vahvaa työtä ja sisälsi sellaisia kiistattomia kitararockin voimannäyttöjä kuin Teenage Lust, uusi, entistä ehompi näkemys Looking at Yousta, High School, The American Ruse sekä Sonic Smithin laulama Shakin’ Street. Albumin nimikappale on Chuck Berryn laulukirjasta ja heti pitkäsoiton avaukseksi MC 5 päivitti Little Richardin Tutti Frutin esimerkillisesti vuoteen 1970.

MC5:n kolmas ja samalla viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto, vuonna 1971 ilmestynyt High Time edusti debyytin tavoin jälleen kokeellisempaa tyyliä. Albumin huippuhetkiin lukeutuivat esimerkiksi avausraita, raivoisa Sister Ann, äärimmäisen tehokasta kitararockia edustanut Over and Over sekä riipaiseva balladi Miss X. Laadukkuudestaan huolimatta MC 5:n myöhäisemmät pitkäsoitot eivät osoittautuneet myyntimenestyksiksi. Uransa loppuvaiheessa vuoden 1972 puolella yhtye teki kiertueen Euroopassa ja konsertoi originaalikokoonpanollaan vuoden 1972 Ruisrockissa jättäen lähtemättömän vaikutuksen moneen kotimaiseen rockin tekijään. MC5:n ura päättyi kotiareenalle Detroitin Grande Ball Roomiin 31. joulukuuta 1972. MC 5:n jälkeen aktiivisimmin musiikkiuraansa jatkoivat Sonic Rendezvous Bandin perustanut ja punkprinsessa Patti Smithin kanssa avioitunut Sonic Smith sekä useita sooloalbumeita julkaissut Wayne Kramer. 2000-luvun alussa jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet Kramer, Thompson ja Davis elvyttivät MC5:n uudelleen. MC5/DKT konsertoi Joensuun Ilosaarirockissa  2005.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Lauantain pitkä:Brittiläisen bluesrockin aatelia

Vaikkei suosiollisesti aivan ykkösdivisioonaan sijoittunutkaan, englantilainen Free on kiistatta eräs saarivaltakunnan bluesrockin keskeisistä nimistä. Kitaristi Paul Kossoff (14.9.1950–19. 3. 1976) ja rumpali Simon Kirke olivat aikaisemmin soittaneet yhtyeessä Black Cat Bones, solisti Paul Rodgersin aikaisempi yhtye oli Brown Sugar ja nuori basistilahjakkuus Andy Fraser oli ehtinyt soittaa muutaman kuukauden John Mayallin korkeakoulussa nimeltä Bluesbreakers. Niin ikään brittibluesin isähahmoihin lukeutunut Alexis Korner saattoi nelikon yhteen ja keksi sille nimen Free aikaisemmin ehdolla olleen Heavy Metal Kidsin sijaan.
Freen ensimmäinen pitkäsoitto Tons of Sobs ilmestyi jo loppuvuodesta 1968. Tyylillisesti se sisälsi melkoisen tanakkaa bluesrevitystä ja keikkastandardeiksi albumilta nousivat erityisesti cover The Hunter sekä omasta tuotannosta letkeästi svengaava I’m A Mover. Vuoden 1969 kakkosalbumi Free oli kokonaisuutena niin ikään varsin vahvaa työtä ja sen kappaleista nostettakoon esiin I’ll Be Creepingin, Songs of Yesterdayn, Womanin ja todella kauniin balladin Mourning Sad Morning kaltaiset kultahiput. Vaikka Freen ensimmäiset pitkäsoitot eivät osoittautuneet kovin suuriksi menestyksiksi, saavutti yhtye kulttimainetta energisillä livekeikoillaan ja se pääsi soittamaan muun muassa Blind Faithin lämmittelijänä. Freen kappaleista suurin osa oli kaksikon Fraser ja Rodgers käsialaa. Freen kolmannelta albumilta, vuoden 1970 heinäkuussa ilmestyneeltä ja niin ikään erittäin tasokkaalta Fire and Waterilta poimittu single, tarttuvalla riffillä ja kertosäkeellä kruunattu Allright Now nousi kotimaassa aina kakkoseksi ja Amerikassakin neljänneksi. Pitkäsoiton muista kappaleista mainittakoon erinomaisen sielukas nimiraita sekä Freen keskeiseen balladituotantoon lukeutuva Heavy Load. Muutaman kuukauden ajan vallitsi suoranainen Free-mania ja yhtye esiintyi muun muassa Isle of Wightin festivaaleilla kyseisenä vuotena. Fire and Wateria seurannut seesteisempi, vaikkakin varsin laadukas albumi Highway sekä siltä lohkottu single The Stealer eivät valitettavasti menestyneet edeltäjänsä tavoin. Slovaripuolella albumi sisälsi useita huippuhetkiä, kuten kummankin levypuoliskon päätösraidat Be My Friend ja Soon I Will Be Gone. Vuoden 1971 keväällä Free hajosi julkaistuaan sitä ennen Free Liven! sekä menestyksekkään singlen My Brother Jake. Fraserin ja Rodgersin uudet yhtyeet Toby ja Peace eivät saaneet toimintaansa kunnolla käyntiin. Kossoff ja Kirke lyöttäytyivät yhteen ensisijaisesti studiomuusikkona kunnostautuneen kosketinsoittaja Rabbit Bundrickin ja japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa ja julkaisivat yhteisen albumin.

Alkuvuodesta 1972 Freen originaalikvartetti oli jälleen kasassa. Edeltäjiään kosketinsoitinvoittoisempi albumi Free at Last jatkoi laadukasta tasoa ja sisälsi muun muassa singlehitin Little Bit of Love sekä varsin vahvaa työtä edustavat balladit Magic Ship ja Goodbye. Andy Fraser jätti yhtyeen lopullisesti ennen Japanin-kiertuetta kesällä 1972. Tilalle saatiin Tetsu ja myös Rabbit kuului kiertuekokoonpanoon. Freen viimeisellä pitkäsoitolla, vuonna 1972 äänitetyllä ja seuraavan vuoden alussa julkaistulla Heartbreakerillä olivat mukana Rodgers, Kirke, Kossoff, Tetsu ja Rabbit ja muutamalla raidalla kitaristi Snuffy Walden. Eräs Freen parhaista levyistä sisälsi muun muassa klassikkotasoisen singlehitin Wishing Well, pitkän ja vakuuttavan nimikappaleen sekä balladiosaston todellisiin ässiin lukeutuvan raidan Come Together in the Morning. Alkuvuodesta 1973 Free hajosi. Seuraavana vuonna julkaistusta tuplakokoelmasta Free Story muodostui ironisesti yhtyeen menestynein albumi. Rodgers ja Kirke perustivat varsin menestyksekkääksi muodostuneen Bad Company-yhtyeen ja vakavista huumeongelmista kärsinyt Kossoff Back Street Crawlerin, joka ehti julkaista kaksi albumia. Kossoff menehtyi sydänkohtaukseen vain 25-vuotiaana ja Fraser 16. maaliskuuta 2015 62-vuotiaana.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen brittiyhtyeistä

Englantilainen Slade, jonka menestyskokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Noddy Holder, kitaristi Dave Hill, basisti/viulisti Jimmy Lea sekä rumpali Don Powell,  on eräs kaikkien aikojen suosituimmista brittiyhtyeistä. Vuosien 1971–1976 se tehtaili lukuisia kaksikon Holder/Lea käsialaa olevia hittisinglejä ja työsti myös varsin päteviä albumikokonaisuuksia. Sladen vuoden 1970 esikoispitkäsoitto Play It Loud edusti musiikillisesti vivahteikkaampaa tyyliä kuin se iskevillä kertosäkeillä kuorrutettu glamrock, jolla yhtye runsasta vuotta myöhemmin löi itsensä läpi. Singlepuolella Sladen debyyttihitti oli vuonna 1971 ilmestynyt Coz I Luv You ja hittihanan auettua jatko vaikutti lähes ehtymättömältä. Sladen menestyssingleistä mainittakoon Look Wot You Dun, Mama Weer All Crazee Now, Gudbuy to Jane, Merry Xmas Everybody, Everyday, Far Far Away sekä How Does It Feel. Pitkäsoittojen osalta varsin vahvaa työtä edustivat niin studiolivenä toteutettu Slade Alive kuin Slayed, jotka kumpikin ilmestyivät vuonna 1972, vuoden 1974 Old New Borrowed and Blue kuin samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Slade in Flame, joka oli soundtrack samannimiseen elokuvaan. 
Vuonna 1976 Slade kokeili läpimurtoa Yhdysvaltain markkinoille. Musiikillisesti varsin monipuolinen ja tasokas pitkäsoitto Nobody’s Fools ei kuitenkaan osoittautunut toivotunlaiseksi menestykseksi. Sladen seuraavan, varsin suoraviivaista rokkausta edustaneen ja vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton nimessä kyseltiinkin What Ever Happened to Slade? Hiljaisempien vuosien jälkeen Slade teki näyttävän paluun vuonna 1980 Readingin festivaalella, joilla se totisesti tykitti rockia täydeltä laidalta. Readingin esiintymistä seuranneet Sladen studioalbumit, kuten We’ll Bring the House Down, Amazing Kamikaze Syndrome sekä Rogues Gallery menestyivät vaihteeksi paremmin ja sisälsivät myös hittisinglejä, kuten Lock Up Your Daughters, My Oh My, Run Runaway sekä Myszterious Mr Jones. Sladen legendaarisen line upin viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi vuoden 1987  You Boyz Make Big Noize.Sladen nykyisessä kokoonpanossa vaikuttavat Dave Hillin ja Don Powellin lisäksi solisti/kitaristi Mal McNulty sekä basisti/viulisti John Berry. Ensivisiittinsä Suomessa jo vuonna 1972 tehnyt Slade konsertoi puoleksi originaalina vuonna 2013 Joensuun Ilovaarirockissa.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Lauantain pitkä:Monessa mukana ollut basisti


4. syyskuuta 1963 syntynyt basisti Sami Yaffa, eli Sami Takamäki on soittanut vuodesta 1977. Hänen ensimmäisiin yhtyeisiinsä lukeutui punkrockiksi kategorioitavissa oleva Suopo, joka ei ehtinyt levyttää mitään. Alkuvuodesta 1980 Sami liittyi Andy McCoyn kanssa Pelle Miljoona Oy-yhtyeeseen ja kaksikko oli mukana samaisen vuoden syksyllä ilmestyneellä klassikkoalbumilla Moottoritie on kuuma. Sen ilmestyessä Sami ja Andy olivat kuitenkin jo karanneet Tukholmaan kasaamaan Hanoi Rocksia, johon kuuluivat lisäksi solisti/fonisti Michael Monroe, kitaristi Nasty Suicide ja rumpali Gyp Casino, joka vaihtui loppuvuodesta 1982 englantilaiseen Razzleen. Hanoi Rocks levytti useita klassikko-albumeita, joista mainittakoon vuoden 1981 legendaarinen debyytti Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks sekä vuonna 1984 ilmestynyt Two Steps from the Move. Kansainvälisen uran luonut yhtye oli myös todella lähellä lopullisessa kansainvälisessä läpimurrossaan. Kaikki päättyi kuitenkin Razzlen tapaturmaiseen kuolemaan joulukuussa 1984. Onnettomuusautoa ajoi Mötley Crüen Vince Neil.

Hanoi Rocksin jälkeen Yaffa levytti ensiksi Pelle Almgrenin kanssa. Vuonna 1987 hän liittyi kolmen vuoden ajaksi san franciscolaiseen rockyhtyeeseen nimeltä Jet Boy ja oli mukana kahdella sen albumilla, Feel the Shake ja Damned Nation. Yaffa ehti myös keikkailla New York Dollsin johtohahmon Johnny Thundersin kanssa. Vuonna 1989 hän liittyi myös hetkeksi kotimaisen katurockin klassikon, Los Angelesiin siirtyneen Smack-yhtyeen viimeiseen kokoonpanoon, jonka kanssa levytti kappaleet Can You Dig It ja Crazy River käyttäen kuitenkin tuolloin salanimeä Ulan Bator. Vuodesta 1990 lähtien Yaffa on asunut ensisijaisesti New Yorkissa. Hänen seuraavaa työsarkaansa edusti Michael Monroen uusi yhtye Jerusalem Slim, johon kuului lisäksi Billy Idollin kitaristi Steve Stevens sekä Small Facesissä ja Facesissä vaikuttanut kosketinsoittaja Ian McLagan. Yhtye hajosi vuonna 1992 ja sen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto ilmestyi samana vuonna. Jerusalem Slim teki myös kiertueen, jolla kitaristina mukana oli Nasty Suicide.
Seuraavaksi Yaffa ja Monroe yhdistivät voimansa yhtyeessä Demoliton 23. Se julkaisi varsin onnistuneen, Little Stevenin tuottaman albumin ja yhtyeen kiertuekokoonpanoon liittyi mukaan myös vanha tuttu Nasty Suicide. 90-luvun puolivälissä Yaffa perusti vaimonsa Karmen Guyn kanssa Mad Juana-yhtyeen. Sen tyyliä Yaffa kuvaili The Poguesin ja The Clashin kohtaamisena akustisilla instrumenteilla. Tähän mennessä Mad Juana on julkaissut viisi albumia. Yaffa oli mukana myös Jan Stenforsin alias Nasty Suiciden debyyttisoololla Vinegar Blood sekä sen tiimoilta tehdyllä Suomen-kiertueella.  Vuonna 2002 Yaffa liittyi kahdeksi vuodeksi Joan Jettin The Blackhearts-yhtyeeseen, mutta ei soittanut millään sen albumilla. Vuodesta 2004 lähtien hän oli mukana New York Dollsin uudessa kokoonpanossa, jossa alkuperäisjäseniä edustivat enää David Johansen ja Sylvain Sylvain. Se julkaisi kaksi hyvät arviot saavuttanutta albumia.  Vuodesta 2010 Yaffa on soittanut jälleen Michael Monroen mukaan nimetyssä yhtyeessä. Runsaasti keikkaillut yhtye on lisäksi julkaissut kehutut albumit Sensory Overdrive ,Horns & Halos ja Blackout States.  Samin isännöimä,  Yle Teemalla esitettävää musiikkidokumentti Sound Tracker saavutti runsaasti myönteistä palautetta. Sen debyyttijaksossa hän muun muassa jammaili David Johansenin kanssa. Elokuussa 2016 Yaffasta julkaistiin Liken kustantama ja Tommi Liimatan kirjoittama elämäkertateos Tie taipuu. Yaffan ensimmäinen sooloalbumi on syyskuussa 2021 ilmestynyt The Innermost Journey to Your Outermost Mind.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Kulttiyhtye jos jokin


Vuonna 1965 San Franciscossa perustettu Flamin’ Groovies lukeutuu todellisiin amerikkalaisen rockin kulttiyhtyeisiin. Sen vaikutus niin punkrockiin kuin voimapoppiin on ollut kiistaton. Grooviesin keskeiset perustajajäsenet olivat Roy Loney ja Cyril Jordan. Alkukautensa tuotannossa yhtye hyödynsi vaikutteita niin brittiläisestä rhythm and bluesista ja popista kuin amerikkalaisesta garagerockista. Roy Loneyn johtamana Flamin’ Groovies julkaisi vuosien 1969–1971 välillä kolme pitkäsoittoa; Supersnazz, Flamingo sekä Teenage Head. Niistä klassikkostatuksen ovat saavuttaneet kaksi viimeksi mainittua. Edellisen albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuvat sellaiset tiukat rypistykset kuin Comin’ After Me, Heading for the Texas Border, Second Cousin sekä Road House. Teenage Head on kuitenkin saavuttanut kenties vielä suuremman kulttistatuksen. Kitaravetoisuudessaan sitä on verrattu jopa Rolling Stonesin samana vuonna, eli 1971 ilmestyneeseen klassikkoalbumiin Sticky Fingers. Kyseisenä vuonna Roy Loney jätti Grooviesin. Samaisen vuosikymmenen lopussa hän perusti yhtyeen nimeltä Phantom Movers, jonka originaaliin kokoonpanoon kuului muun muassa Flamin’ Grooviesin alkuperäisrumpali Danny Mihm. Yhtye julkaisi useita arvostettuja pitkäsoittoja ja kokoonpano, jota Loney edelleen johtaa, on toiminnassa nykyisinkin. Grooviesin 70-luvun alkupuolen klassikkokappaleista maininnan ansaitsevat ehdottomasti vielä Slow Death sekä You Tore Me Down.

Roy Loneyn tilalle Grooviesiin hankittiin solisti Chris Wilson. Vuonna 1976 ilmestynyt ja Dave Edmundsin  tuottama, tyylillisesti powerpoppia edustanut pitkäsoitto Shake Some Action oli kyseisen Groovies-kokoonpanon läpimurtolevy. Sen voimapopin kiistattomiin merkkiteoksiin lukeutuva nimikappale lienee Grooviesin tunnetuin esitys. Kyseisen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi erityisesti riipaisevat balladit I Saw Her ja I’ll Cry Alone. Grooviesin 70-luvun lopussa ilmestyneet albumit Flamin’ Groovies Now sekä Jumping in the Night edustavat kevyempää tyyliä, mutta myös niillä on huippuhetkensä, kuten House of Blue Lights, All I Wanted sekä erinomainen näkemys Bob Dylanin klassikosta Absolutely Sweet Marie. Flamin’ Groovies hajosi vuonna 1992 levytettyään sitä ennen uusioversioita vanhoista kappaleistaan kokoonpanolla, jonka ainoat alkuperäisjäsenet olivat Cyril Jordan ja basisti George Alexander. Vuonna 2005 Jordan perusti uuden yhtyeen Magic Christianin. Kolme vuotta myöhemmin Jordan ja Loney yhdistivät voimansa vuosikymmenten jälkeen kiertueen merkeissä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä Chris Wilsonin albumilla Love Over Money olivat mukana muun muassa Loney ja Alexander. Viime vuonna Groovies-kokoonpano, jossa ovat mukana Jordan, Wilson ja Alexander, soitti ensi kerran yhdessä sitten vuoden 1981. Kyseessä oli lyhyt Australian-kiertue Hoodoo Gurusin kanssa. Kyseinen kokoonpano jatkaa edelleen kiertämistä ja on keikkaillut muun muassa Japanissa. San Franciscon Elbo Roomissa heitetty Grooviesin keikka myytiin loppuun vajaassa päivässä. Todellisen kulttiklassikon tuotannosta suositeltavia hankintoja ovat ainakin Flamingo, Teenage Head sekä popimman vaiheen tuotannon parhaimmiston sisältävä kokoelma Groovies’ Greatest Grooves.

Lauantain pitkä:Strummerin muistoksi


Brittiläisen punkrockin mitä todennäköisimmin legendaarisimman yhtyeen The Clashin solisti, Turkissa Ankarassa syntynyt Joe Strummer, alias John Graham Mellor olisi täyttänyt 62 vuotta 21. elokuuta. Kaikista punkyhtyeistä The Clashin voinee sanoa yhdistäneen punkin kaikkein onnistuneimmin aatteena ja musiikkina. Ennen Clashiä Strummer toimi muun muassa solistina 101’ers-nimisessä yhtyeessä. Kitaristi Mick Jonesin pyynnöstä Strummer jätti 101’ersin ja siirtyi solistiksi The Clash-yhtyeeseen, jonka kokoonpanoon vuonna 1976 kuuluivat lisäksi basisti Paul Simonon ja rumpali Terry Chimes. Viimeksi mainitun tilalle vaihtui pian Topper Headon. The Clashin esikoissingle White Riot oli klassinen punkhuudatus ja yhtyeen nimetön esikoisalbumi ehti ilmestyä puoli vuotta ennen Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, Here’s the Sex Pistolsia vaikkakin The Clash oli soittanut Pistolsin lämmittelijänä. Yhtyeen esikoisalbumin klassikoista nostettakoon esille esimerkiksi Protex Bluen, Denyn, Cheatin, Garagelandin, London’s Burningin ja I’m So Bored with the USA:n kaltaiset adrenaliinilataukset. The Clashin kakkosalbumin Give ’em Enough Rope tuottajana oli ensisijaisesti Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut Sandy Pearlman. Sofistikoituneimmista soundeistaan huolimatta pitkäsoitolla oli tarjottavanaan edeltäjänsä veroista punkrockia. Tommy Gun ja English Civil War olivat albumin singlemenestykset ja maininnan ansaitsevat lisäksi erityisesti Safe European Home ja Mick Jonesin koskettava koulutoverimuistelu Stay Free.

The Clashin mestariteos oli vuonna 1979 ilmestynyt tupla-albumi London Calling, jolla yhtyeen musiikilliset vaikutteet rönsyilivät huomattavasti edeltäjiään runsaammin. Maininnan ansaitsee erityisesti Spectormaisen äänivallin vaikutus ja klassisen nimiraitansa lisäksi albumilla on tarjottavanaan muun muassa useita erinomaisia popiksi luokiteltavissa olevia kappaleita. Kesken legendaariseksi osoittautuneen tuplan levytystä The Clash saapui heittämään keikan Ruisrockissa. Vuonna 1980 yhtye julkaisi aina tripla-albumin mittoihin yltäneen Sandinistan. Yhtye julkaisi kerralla kaikki musiikilliset ideansa ja singlemenestyksiksi muodostuivat The Magnificent Seven sekä Hitville UK. Vuoden 1982 pitkäsoittoon Combat Rock ehdittäessä The Clash oli jo stadionluokan rockyhtye ja sen viimeisen huipputyön singlehittejä olivat Rock the Casbah sekä Should I Stay or Should I Go. Albumin essentiaaleimpaan tuotantoon lukeutuu lisäksi Straight to Hell. Vuoden 1985 viimeiseksi jäänellä Clashin pitkäsoitolla Cut the Crap originaalia yhtyettä edustivat enää Strummer ja Simonon. Kokonaisuutena epätasaisen albumin singlepoiminnasta This Is England muodostui suuri menestys. The Clashin jälkeinen sooloura kului Strummerilta soundtrackien parissa. 1990-luvun puolivälissä Strummer kasasi ympärilleen kaipaamansa muusikot ja nimesi yhtyeen The Mescalerosiksi. Se ehti julkaista kaksi pitkäsoittoa vuosina 1999 ja 2001 ja yhtye esiintyi myös Provinssirockissa. Strummerin elämä päättyi aivan liian varhain diagnosoimattomaan sydänvikaan 22. joulukuuta 2002. Punkrockin keskeisimpiin kuuluvan äänen viimeinen pitkäsoitto oli postuumi Sreetcore.