Sunnuntain extra:Canned Heatin hieman tuoreempi konserttitaltiointi

Canned Heat:Stockholm 1973

Cleopatra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stockholm 1973 sisältää bluespohjaisen boogierockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Canned Heatin livemateriaalia ruotsalaisesta tv-ohjelmasta taltioituna. Vaikka yhtye ei tuossa vaiheessa ollut enää saavuttanut singlemenestyksiä muutamaan vuoteen, se säilytti asemansa vitaalisena ja suosittuna live-esiintyjänä. Kitaristi/solisti Alan Wilson oli tuossa vaiheessa jo edesmennyt ja basistitaituri Larry Taylor oli jättänyt Canned Heatin siltä erää. Yhtyeen originaalijäsenistä lineupissa olivat edelleen mukana solisti Bob "Bear" Hite ja kitaristi Henry "The Sunflower" Vestine. Kosketinsoittaja Ed Beyerin lisääminen miehistöön rikastutti osaltaan yhtyeen soundia. Klassisista Canned Heat -kappaleista Stockholm 1973:lla mukana ovat Let's Work Together ja On the Road Again, joista myös jälkimmäisessä Hite vastaa luonnollisista syistä vokaaliosuuksista ja Henry Vestine tavaramerkistään käyvistä wah wah-kitarasooloista. Toinen kitaristi James Shane on solistina kappaleessa Harley Davidson Blues ja Election Bluesissa Bob Hite kommentoi aikakauden poliittista ilmapiiriä. Basisti Richard Hite, joka on myös Bobin veli, vokalisoi vakuuttavasti kappaleen So Long Wrong. Shake N' Boogie on lähes tulkoon instrumentaalikappale, mutta myös solistit pääsevät kappaleessa hienoisesti ääneen. Pitkäsoiton päätösnumeroksi säästetty Goodbye for Now jatkaa onnistuneesti samassa hengessä. Stockholm 1973 on laadukas ja nautittava konserttitaltiointi, joka dokumentoi ansaitusti  hieman myöhäisempää vaihetta Canned Heatin historiassa.

Lauantain pitkä:Kulttiklassikkoyhtyeen keskeisin albumi

Spirit:12 Dreams of Dr. Sardonicus

Loppuvuodesta 1967 perustettu Spirit-yhtye ehti juuri mukaan klassisen rockin kokeellisimman vaiheen huippuhetkiin. Jazzia, hardrockia ja psykedeliaa sekä hienoisia vaikutteita klassisesta musiikista ja folkista yhdistänyt mielenkiintoinen yhtye on säilynyt tuntemattomana melko suurelle osalle yleisöä. Ennen suurimpana klassikkonaan pidettyä pitkäsoittoa 12 Dreams of Dr. Sardonicus Spirit oli julkaissut kolme kriitikoiden keskuudessa hyvän vastaanoton saavuttanutta albumia. Sardonicus on tulkittavissa eräänlaisena konseptialbumina, jonka 12 raitaa edustavat unia. Vaikutteidensa monipuolisuudesta huolimatta Spiritin kitaristin Randy Californian tyylin on sanottu ottaneen runsaasti vaikutteita Jimi Hendrixiltä. 12 Dreams of Dr. Sardonicuksella korostuu lisäksi voimakas laulupuoli, sekä rytmiikka. Mainiosti yhteen työskentelevät Ed Cassidy ja Jay Ferguson tuottavat eri instrumenteilla mielenkiintoisia rytmejä. Avauskappale Prelude-Nothing to Hide muuttuu alun akustisen kitarointinsa jälkeen suoranaiseksi hardrockrypistykseksi. Sekä kitaratyöskentely, että lauluosuudet ovat kappaleessa varsin vahvoja ja sen loppuosassa kuullaan myös puhallinsektiota. Nature's Way on edeltäjäänsä kevyempi raita, mutta sisältää silti toteutuksessaan useita Spiritin musiikille tunnusomaisia piirteitä. Erityisesti rytmiikkansa osalta kyseessä on varsin kiinnostava kappale. Nopeatempoisempi Animal Zoo muuttaa jälleen tyyliä ja sisältää hienoisia countryvaikutteita. Rytmikka ja kitarointi ovat myös mainitulla raidalla varsin onnistuneita. Love Has Found a Way sisältää kiinnostavia instrumentaaliosuuksia mutta jää näin vahvalla albumikokonaisuudella hienoisen täytebiisin asemaan. Why Can't I Be Free on lyhyt raita, jonka pääpaino on tekstissä sekä kitaraosuudessa. Mr Skin kappaleen jännittävän intron jälkeen puhallinsektio pääsee täyteen vauhtiin ja yhdessä kitaran kanssa se kannattelee kappaleen melodiaa. Myös lauluosuudet ovat mainitussa biisissä taidokkaita. Space Child on pianovoittoinen ja onnistunut instrumentaalikappale. Kitaran dominoima When I Touch You lukeutuu 12 Dreams of Dr. Sardonicus-albumin raskaimpiin kappaleisiin. Neljän minuutin paikkeilla biisissä on kevyempi osuus, mutta se palaa takaisin hardrockpaahtoonsa. Street Worm käynnistyy pianoriffillä ja vokalisoinnilla rumpujen tullessa pian mukaan. Kitarasoolon aikana kuullaan myös upeaa perkussiotyöskentelyä, kuten lehmänkelloa. Kappaleen nopeatempoinen loppuosa on myös varsin toimiva. Life Has Just Begun on selkeästi kahta edeltänyttä kappaletta herkempi. Niin akustisissa osuuksissaan kuin kokonaistoteutuksessaan kappale toimii varsin mainiosti. Morning Will Come alkaa onnistuneella riffillä ja sisältää voimakkaita vokaaliosuuksia. Kappale on edeltäjäänsä nopeatempoisempi ja sen säkeistöjen aikana puhallinsektiolla on merkittävä rooli. Soldier päättää albumin hidastempoisemmissa ja pianovoittoisissa tunnelmissa. Monipuolisuudessaan 12 Dreams of Dr. Sardonicus on ehdotonta kuunneltavaa psykedeliahenkisen classic rockin diggareille.

Perjantain pohjat:Eräs kotimaisen popmusiikin kiistattomista merkkiteoksista

Kaseva:Kun maailma elää

Keväällä 1976 ilmestynyt Kun maailma elää on kotimaisessa popmusiikissa liki pitäen ainutlaatuisen, Tampereelta kotoisin olevan Kaseva-yhtyeen toinen albumi, jonka varsin monet ovat valmiit kohottamaan yhtyeen huipputyöksi. Originaalissa line-upissaan Jokelan veljeksistä Mikosta ja Nilsistä, Asko Raiviosta ja Tapio Raumasta  muodostunut yhtye oli soittanut omia kappaleitaan treenikämpällään vuosien ajan, kun sille yllättäen tarjoutui tilaisuus albumin työstämiseen. Love Recordsin Atte Blom tosin  kehotti yhtyettä kääntämään alun perin englanninkieliset kappaleensa suomeksi. Vuonna 1974 ilmestyneen Kasevan esikoisalbumin Silloin kun kirkkaimmiksi klassikoiksi kohonneisiin kappaleisiin lukeutuvat Tyhjää ja Vanha mies. Albumin päätösraita Good Night muistuttaa yhtyeen englanninkielisestä tuotannosta. Vuonna 1976 ilmestyneeseen kakkosalbumiin Kun maailma elää ehdittäessä Jouko Järvinen oli täydentänyt Kasevan kokoonpanon ja Helsingin Finnvoxilla ja Lahden Microvoxissa nauhoitetusta esikoisalbumista poiketen yhtyeen mestariteoksena pidetty kakkospitkäsoitto Kun maailma elää nauhoitettiin Tukholman Marcus Music-studioilla Henrik Otto Donnerin tuottamana. Niin kappalemateriaaliltaan, rikkaalta instrumentaatioltaan kuin upeilta stemmalauluiltaan albumia voi pitää lähes mestariteoksena. Sen ytimeen lukeutuvasta tuotannosta mainittakoon nimikappale Kun maailma elää, melankolinen päätösraita Monen vuoden jälkeen, loppuhuipennukseensa terävää kitarointia säästävä, otsikkonsa veroisen tummasävyinen Naula läpi pään sekä upeasti kontrasteja hyödyntävä biisikaksikko Kevät ja Syksy. Pena edustaa albumin suosituinta tuotantoa ja unohdetun klassikon tittelin kokonaisuudessaan varsin vahvasta kappalemateriaalista koostuvalla albumilla ansaitsee sen kakkospuolen avaava Turhaan mua huudat. Albumin cd-version bonuskappaleita edustavat vuonna 1978 ilmestyneen singlen Ujo/Ikävä molemmat puolet sekä liveversiot kappaleista Turhaan mua huudat ja Pena, jotka kuultiin alun perin YLE:n Pop-Liisa-ohjelmassa syyskuussa 1976. Kun maailma elää on  eräs kotimaisen popmusiikin vahvimmista voimannäytöistä koskaan myös kokonaistuotantonsa osalta vahvaa jälkeä työstäneeltä yhtyeeltä.

Torstain terävä:Goottirockareiden glamrockvaikutteista varhaistuotantoa

The 69 Eyes:Motor City Resurrection

Alun perin vuonna 1994 ilmestynyt Motor City Resurrection on Hanoi Rocksin ja Smackin hengessä uransa aloittaneen The 69 Eyesin kokoelma-albumi, jonka originaali, varhaisista singleistä ja ep:istä koostunut versio sisälsi 14 kappaletta. Pitkäsoiton uusintajulkaisu ajoittui vuoteen 2005 ja tuolloin mukaan oli lisätty kahdeksan bonuskappaletta. Albumi on mitä mainioin dokumentti The 69 Eyesin varhaisesta räväkästä rockhengestä. Sen perusversion coverkappaleita edustavat näkemykset Kissin esikoisalbumin ydintuotantoon lukeutuvasta Deucesta, The Stoogesin Gimme Some Skinistä ja GG Allinin Gimme Some Headista. Bonuskappaleissa on tarjolla lisää lainamateriaalia ja sellaiseen lukeutuvat Alice Cooperin Is It My Body, MC 5:n Call Me Animal, The Stoogesin TV Eye, Andy McCoyn kanssa versioitu New York Dollsin Vietnamese Baby, Misfitsin Return of the Fly ja The Dictatorsin Science Gone Too Far. Kaiken kaikkiaan Motor City Resurrectionin uusintajulkaisulle sisältyvät kokonaisuudessaan 69 Eyesin ep:t High Times-Low Life, Never Too Loud ja Deuce AKA Suck My Mick. Lisäksi mukana on yksi näyte Backyard Babiesin kanssa tehdyltä splittisingleltä ja poimintoja Dictatorsille, Stoogesille, Misfitsille ja New York Dollsille työstetyiltä tribuuttilevyiltä. Motor City Resurrection sisältää myös varhaisempia versioita muutamista The 69 Eyesin vuonna 1992 ilmestyneelle esikoispitkäsoitolle Bump and Grind uudelleen levytetyistä kappaleista. Sellaisiin lukeutuvat Hot Butterfly, Sugarman, Barbarella, Juicy Lucy ja Alive! Aluksi ainoastaan Japanissa julkaistu Motor City Resurrection on varsin vakuuttava dokumentti varhaisen 69 Eyesin rockhengestä aidoimmillaan.

Keskiviikon klassikko:Johnny Winterin kultakauden toinen konserttitaltiointi

Johnny Winter:Live at Fillmore East 10/3/70.

Live at Fillmore East 10/3/70 on Johnny Winterin johtaman Johnny Winter And-yhtyeen konserttitaltiointi, jonka Collector's Choice Music julkaisi huhtikuussa 2010. Winterin lisäksi mainittuun yhtyeeseen kuuluivat kitaristi Rick Derringer, basisti Randy Jo Hobbs ja rumpali Bobby Caldwell. Samaiselta kiertueelta jo maaliskuussa 1971 julkaistu Live Johnny Winter And on osoittautunut varsin menestyksekkääksi konserttitaltioinniksi. Johnny Winter And-niminen studioalbumi oli ilmestynyt jo joitakin kuukausia ennen liveä ja tuolloin yhtyeen rumpalina oli vielä vaikuttanut Derringerin veli Randy Zehringer. All Music Guiden Thom Jurekin mukaan Live at Fillmore East on Winterin kaikkien aikojen laadukkain konserttitaltiointi ja ylistystä hänen laatimassaan arviossa keräävät sekä äänenlaatu että improvisaatiota hyödyntävä musisointi. Myös esimerkiksi Pop Mattersiin ja Blogcriticsiin albumista laaditut arviot olivat varsin myönteisiä. Viimeksi mainittuun kirjoittanut Glen Boyd kehui erityisesti Winterin ja Derringerin välisen soiton kemiaa. Live at Fillmore Eastin kappaleista suurteoksia edustavat lähes 22 ja puoli minuuttia kestävä It's My Own Fault ja 18-minuuttinen, Winterin omaa tuotantoa edustava Mean Town Blues. Myös albumin käynnistävä Guess I'll Go Away on Winterin sävellys. Coverkappaleista lähes standardeihin lukeutuvat Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little Schoolgirl ja Muddy Watersin Rollin' and Tumblin'. Bob Dylanin vuoden 1965 jälkimmäisen klassikkoalbumin Highway 61 Revisited nimikappaleen Winter versioi myös vuonna 1976 ilmestyneelle ja niin ikään varsin laadukkaalle konserttitaltioinnilleen Captured Live. Live at Fillmore Eastin biisiaarteistoon lukeutuu myös Rick Derringerin käsialaa oleva ja klassikkostatuksen ansaitseva Rock N' Roll Hootchie Koo. Kappalevalintojensa osalta Live at Fillmore East on tulkittavissa  Live Johnny Winter Andiä mielenkintoisemmaksi albumiksi. 

Tiistain tukeva:Perinteisestä eroavaa Sabbath-soundia vuodelta 1986

Black Sabbath Featuring Tony Iommi:Seventh Star

Tammikuussa 1986 ilmestynyt Seventh Star on Black Sabbathin 12. studioalbumi, jolla perustajajäsenen ja kitaristin Tony Iommin lisäksi musisoivat kosketinsoittaja Geoff Nichols, rumpali Eric Singer ja basisti Dave Spitz. Solistina albumilla kuullaan Deep Purplen Mark III- kokoonpanon basistina ja toisena vokalistina ensisijaisesti muistettua Glenn Hughesia. Seventh Star on ensimmäinen Black Sabbathin pitkäsoitoista, joka on työstetty ilman yhtyeen originaalibasistia ja keskeisintä tekstintekijää Geezer Butleria. Hän oli jättänyt yhtyeen vuonna 1984 albumin Born Again tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Seventh Starista oli alun perin kaavailtu Tony Iommin ensimmäistä sooloalbumia. Levy-yhtiö Warner Brosin ja manageri Don Ardenin yhteisellä päätöksellä pitkäsoitto julkaistiin nimellä Black Sabbath Featuring Tony Iommi. Seventh Starin uudelleenjulkaisuilla albumi on kreditoitu pelkästään Black Sabbathin nimiin. Pitkäsoitosta muodostui kohtuullinen menestys ja se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 78. Seventh Star eroaa tyylillisesti Black Sabbathin tunnusomaisesta soundista. Osalla albumin kappaleista on selkeä hardrockvivahde ja joissakin kappaleista, erityisesti Heart Like A Wheelistä, on löydettävissä jopa bluesahtavaa sävyä. Seventh Starilla Sabbathin pitkäaikainen kosketinsoittaja Geoff Nichols listattiin ensi kertaa täysvaltaisena yhtyeen jäsenenä. Kappaleen No Stranger to Love single- ja videoversio sisälsivät Hughesin lisäämät lauluharmoniat. Kappaleen musiikkivideossa nähtiin ensisijaisesti Star Trekin The Next Generation-sarjasta tutuksi tullut näyttelijätär Denise Crosby. Glenn Hughes oli solistina ainoastaan muutamissa Seventh Starin tiimoilta tehdyissä konserteissa. Hänen paikkansa otti Ray Gillen, joka viimeisteli Yhdysvaltain-kiertueen ja oli mukana myös rundin Euroopaan suuntautuneella osuudella. Marraskuun alussa 2010 Seventh Starista julkaistiin kahdesta cd:stä koostuva special edition. Sen jälkimmäinen levy sisältää Sabbathin konsertin vuodelta 1986, jossa solistina oli Gillen. Perusalbumin bonuskappaleena ensimmäisellä cd:llä on No Stranger to Loven singleversio. Seventh Starin ilmestymisaikaan albumista laaditut arviot olivat myönteisiä. Esimerkiksi Kerrang! antoi pitkäsoitolle täydet viisi tähteä.

Maanantain mainio:Merkittävän walesilaisyhtyeen kakkosalbumi

Manic Street Preachers:Gold Against the Soul

21. kesäkuuta 1993 Columbian julkaisemana ilmestynyt Gold Against the Soul on walesilaisen vaihtoehtorockyhtyeen Manic Street Preachersin toinen studioalbumi. Tekstiensä osalta kyseessä on edeltäjäänsä, edellisenä vuonna ilmestynyttä esikoisalbumia Generation Terrorists vähemmän poliittinen levy ja sen lyriikat heijastavat jo yhtyeen myöhäisemmillä albumeilla tunnusomaista melankoliaa. Gold Against Soulin kappaleista La Tristesse Durera on napannut nimensä Vincent Van Goghin elämäkerrasta, tosin kappaleen teemana on sotaveteraani. Albumi eroaa edeltäjästään myös musiikillisesti. Gold Against Soul sisältää pitkiä kitarariffejä ja albumin miksauksessa rummut ovat melko voimakkaasti pinnassa. Gold Against Soulin onkin mainittu edustavan jopa hardrockia. Dave Eringan valinta Gold Against Soulin tuottajaksi oli yhtyeen mukaan varsin keskeinen seikka. Manic Street Preachers demotti uuden albuminsa kappaleet marraskuussa 1992 ja oli tuloksiinsa tyytyväinen. Myöhemmin yhtyeen jäsenet ovat silti pitäneet Gold Against Soulista tuotannossaan suhteellisesti vähiten. Albumin levytysaikaa yhtye on kuvannut hajanaiseksi. Brittilistalla Gold Against Soul nousi parhaimmillaan kahdeksanneksi  ja albumi on saavuttanut kultalevyn 100 000:n kappaleen myynnillään. 75 suosituimman joukossa pitkäsoitto pysytteli yli kymmenen viikon ajan ja nousi Japanissa top 50:een. Gold Against the Soulilta julkaistiin neljä singleä. Niistä kolmantena ilmestynyt Roses in the Hospital menestyi parhaiten nousten sijalle 15. Toisena julkaistun La Tristesse Dureda (Scream to a Sighin) monet ovat valmiit kohottamaan  albumin huippuhetkeksi. From Despair to Where ilmestyi ensimmäisenä singlenä ja neljäntenä julkaistu Life Becoming a Landslide saavutti sijan 36. ollen sillä erää yhtyeen vähiten suosittu pikkulevy. Vaikka Gold Against the Soul vastaanotti kriitikoiden taholta ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Kerrang! listasi pitkäsoiton ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi parhaaksi albumiksi.

Sunnuntain extra:Pettämätön Michael Monroe Kerubissa

Michael Monroen tuorein, viime lokakuussa ilmestynyt  albumi One Man Gang on saavuttanut runsaasti myönteisiä arvioita ja mainitun pitkäsoiton tiimoilta Monroe, Sami Yaffa ja kumppanit saapuivat levyn kotimaan julkaisurundillaan konsertoimaan myös Joensuun Kerubiin. One Man Gangin kappaleet olivatkin edustettuina reilulla kolmanneksella setin biisilistassa. Nopeat osansa ja varsin iskevän kertosäkeen yhdistävä nimikappale One Man Gang sekä vielä astetta innostavampi Last Train to Tokyo potkaisivat setin tasan kymmeneltä  varsin vakuuttavasti liikkeelle. Junk Planet, The Pitfalls of Being an Outsider ja setin ensimmäinen slovarimpi kappale, myös Monroen saksofonin soittoa esitellyt In the Tall Grass edustivat niin ikään kaikki poimintoja tuoreimmalta albumilta. Monroen tuotannon iäkkäämpiä täsmäiskuja tarjoiltiin setissä seuraavaksi Ballad of Lower East Siden, upean melodisen voimapalan Old King's Roadin ja pelkistyneisyydessään todella iskevän 78:n versiointien myötä. Sami Yaffan tunnistettavalla bassokuviolla käynnistynyt Motorvatin' oli ensimmäinen poiminta Hanoi Rocksin repertuaarista ja uuden albumin tuotannosta olivat vielä tarjolla Black Ties and Red Tape sekä setin avanneiden singlebiisien tavoin lähes pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva Hollywood Paranoia. Hieman vanhempaa This Ain't  No Love Songia seurasi varsinaisen setin loppuhuipennus, jonka muodostivat lähes ilman välispiiikkejä esitetty Hanoi Rocksin balladiklassikko Don't You Ever Leave Me, aina yhtä ärhäkkä Malibu Beach Nightmare vuoden 1983 merkkialbumilta Back to Mystery City sekä Rocksin levytystuotannosta myös Two Steps from the Move -albumin ensimmäiseksi singlekappaleeksi valikoitunut Creedence Clearwater Revival-cover Up Around the Bend. Varsinaisen setin päätti Monroen soolotuotannon huipentumiin lukeutuva ja reilun 30 vuoden takainen Dead, Jail Or Rock N' Roll albumilta Not Fakin' It ja encoreissa tarjoiltiin kaksi klassikkoa Demolition 23:n tuotannosta, eli Nothin's Alright sekä Hammersmith Palais ja lopuksi kuultiin pitkä versio The Stoogesin 1970:sta. Monroen itsensä lisäksi myös soittajisto, eli kitaristit Rich Jones ja Steve Conte, veriveli Sami Yaffa ja rumpali Karl Rockfist tarjosi koko konsertin ajan takuuvarmaa työskentelyä ja vaikka settiin oli ripoteltu edustava kattaus klassikkokappaleita, myös One Man Gangin materiaali oli suurimmaksi osaksi varsin innostavaa. Kerubiin olisi mahtunut runsaamminkin yleisöä, mutta paikallaolijat olivat varsin valveutuneita.

Michael Monroe Kerubissa 21. helmikuuta 2020.
 

Lauantain pitkä:Ac/Dc:n uran varhaisvuodet

Veljekset Malcolm, Angus ja George Young olivat kaikki syntyneet Glasgowssa, Skotlannnissa ja asuivat Cranhillin alueella. Vuoden 1963 talvi oli Skotlannin historian kylmin ja lunta oli 2, 4 metriä. Samaan aikaan näytetty tv-mainos esitteli perheille toisenlaista elämää Australiassa. Viisitoista Youngin perheen jäsentä matkusti Skotlannista kesäkuussa 1963. Ennen asettumistaan Burwoodin esikaupunkialueelle he viipyivät Villawood Migrant Hostellissa, missä ollessaan George Young ystävystyi toisen siirtolaisen, Hollannista kotoisin olleen Harry Vandan kanssa. George oppi kitaransoiton veljeksistä ensimmäisenä. Hänestä tuli jäsen The Easybeatsissä, joka oli 60-luvun suosituimpia australialaisyhtyeitä. Malcolm seurasi Georgen jalanjälkiä soittaen Newcastle, New South Walesissa vaikuttaneessa yhtyeessä The Velvet Underground, jota ei pidä sekoittaman yhdysvaltalaiseen Velvet Undergroundiin. Vanhempi veli Alex pysytteli Britanniassa, mutta myös hänellä oli musiikillisia intressejä. Vuonna 1967 Alex perusti yhtyeen Grapefruit, alkuperäiseltä nimeltään The Grapefruit kolmen aikaisemmin yhtyeessä Tony Rivers and The Castaways vaikuttaneen muusikon; John Perryn sekä Geoff ja Pete  Swettenhamin kanssa. Malcolm ja Angus keksivät yhtyeen nimen heidän siskonsa Margaret Youngin nähtyä Ac/Dc -tekstin ompelukoneessa. Veljekset kokivat tasavirta/vaihtovirta-merkityksen symboloivan yhtyeensä raakaa energiaa ja musiikkinsa voimakkaita esityksiä. Marraskuussa 1973 Malcolm ja Angus Young perustivat Ac/Dc:n basisti Larry Van Kriedt:n, solisti Dave Evansin ja Masters Apprenticesin ex-rumpalin Colin Burgessin kanssa. Gene Pierson buukkasi yhtyeen soittamaan Chequers- yökerhoon uudenvuodenaattona 1973. Jo tuossa vaiheessa Angus oli ominut itselleen tunnusomaisen koulupoikauniformun. Idea oli tosin hänen siskonsa Margaretin. Uran alkuvaiheessa suuri osa yhtyeen jäsenistä pukeutui jonkinlaisiin glam- tai satiiniasusteisiin. Keikoilla Evansin korvasi ajoittain yhtyeen ensimmäinen manageri Dennis Laughlin, joka oli Australian 70-luvun suosituimpiin yhtyeisiin lukeutuneen Sherbetin originaali solisti. Kesään 1974 mennessä yhtye oli saavuttanut mainetta live-esiintyjänä ja se pääsi soittamaan Australiassa vierailleen Lou Reedin lämmittelijänä. Vuoden 1974 aikana Melbournesta kotoisin ollut veteraanipromoottori Michael Browning buukkasi yhtyeen soittamaan Michael Chuggin suosituksesta clubiinsa The Hard Rockiin. Browning ei pitänyt yhtyeen glamimagosta ja koki Evansin olevan sille väärä solisti, mutta hän vakuuttui Youngin veljesten kitaroinnista. Pian konsertin jälkeen Browning vastaanotti yhtyeeltä puhelun, jonka aikana selvisi, että Laughlin oli lopettanut yhtyeen managerina ja se oli jumissa Adelaidessa rahattomana. Browning auttoi yhtyettä ja lupasi sille toisen esiintymisen The Hard  Rockiin. Konsertin jälkeen yhtye päätti ottaa Browningin uudeksi managerikseen yhteistyössä veljensä George Youngin ja Harry Vandan kanssa. Youngin veljekset päättivät hylätä glamrockimagon, jota tuossa vaiheessa edusti Melbournesta kotoisin ollut yhtye The Skyhooks ja painottua raskaampaan bluesrock-soundiin. Tähän mennessä myös yhtye koki, ettei Evans ollut sille oikea laulusolisti. Ac/Dc muutti Melbourneen ja esiintyi säännöllisesti The Hard Rock -clubissa.

Syyskuussa 1974 kokenut solisti ja George Youngin ystävä Bon Scott korvasi Evansin Ac/Dc:n solistina Vince Lovegroven suositeltua häntä Youngille. Jo ennen koe-esiintymisen tuomaa solistin paikkaa Scott oli ollut autokuskina Ac/Dc:lle. Evansin kanssa yhtye levytti ainoastaan yhden singlen Can I Sit Nex to You Girl/Rockin' in the Parlour, jonka paraatipuolen yhtye kirjoitti ja levytti uudelleen Scottin vokalisoimana. Lokakuussa 1974 Ac/Dc levytti ensimmäisen studioalbuminsa High Voltage, joka julkaistiin ainoastaan Australiassa 17. helmikuuta 1975. Albumin nauhoittamiseen oli kulunut ainoastaan kymmenen päivää ja se sisälsi Youngin veljesten kirjoittamia instrumentaalikappaleita, joihin Scott kirjoitti lyriikat. Muutaman kuukauden aikana yhtyeen lineup stabilisoitui ja Youngin veljesten ja Scottin lisäksi siihen kuuluivat basisti Mark Evans ja rumpali Phil Rudd. Myöhemmin samana vuonna Ac/Dc julkaisi singlen It's a Long Way to the Top, josta yhtye työsti myös tunnetun musiikkivideon Countdown-ohjelmaa varten. Ac/Dc:n toinen studioalbumi T.N.T. ilmestyi ensimmäinen joulukuuta 1975 ja myös se julkaistiin ainoastaan Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuosien 1974 ja 1977 välillä Ac/Dc  esiintyi säännöllisesti Molly Meldrumin Countdownissa ja yhtyeestä muodostui eräs Australian menestyneimpiä ja suosituimpia. Kolmas huhtikuuta 1977 ajoittunut tv-esiintyminen oli yhtyeen viimeinen yli 20 vuoteen. Browning lähetti promomateriaalia kontakteilleen Lontooseen ja Atlantic Recordsin Phil Carson kiinnostui siinä määrin, että Ac/Dc solmi levytyssopimuksen mainitun yhtiön kanssa. Yhtyeen saavuttua Lontooseen kaavailtu kietue Back Street Crawler-yhtyeen kanssa peruuntui, sillä kitaristi Paul Kossoff oli kuollut. Ac/Dc loi mainetta soittamalla pienemmissä keikkapaikoissa, kunnes levy-yhtiö järjesti musiikkilehti Soundsin sponsoroiman Lock Up Your Daughters-kiertueen. Mainittu lehti oli ainoa noihin aikoihin suhteellisen myönteisesti perinteiseen rockmusiikkiin suhtautunut suuri musiikkijulkaisu. Näihin aikoihin punkrock oli nousemassa esiin ja brittiläiset NME ja Melody Maker kirjoittivat kyseisestä tyylisuunnasta ahkerasti. Myös Ac/Dc niputettiin britilehdistössä joskus punkrockiksi ja yhtyeen jäsenet eivät todellakaan pitäneet kyseisestä luokittelusta. Näihin aikoihin Ac/Dc kykeni säilyttämään Britanniassa  kulttimaineensa. Ensimmäisen maailmanlaajuisen jakelun saavuttanut Ac/Dc:n albumi oli kokoelma yhtyeen kahden ensimmäisen albumin kappaleista. Myös se oli nimeltään High Voltage, mutta kappalevalinnat painottuivat tuoreempaan T.N.T. -pitkäsoittoon ja albumi sisälsi ainoastaan kaksi näytettä Australiassa julkaistulta High Voltagelta.Yhtyeen kolmas studioalbumi Dirty Deeds Done Dirt Cheap ilmestyi samana vuonna ja edeltäjänsä tavoin siitä julkaistiin eri versiot Australiassa ja muualla maailmassa. Biisilistat vaihtelivat maailmanlaajuisesti ja albumin kansainvälinen versio sisälsi T.N.T. -pitkäsoitolla alun perin ilmestyneen kappaleen Rocker, jota ei ollut aikaisemmin julkaistu kansainvälisesti. Albumin originaali Australian-painos sisälsi kappaleen Jailbreak, joka on sittemmin ollut saaatavilla vuonna 1984 ilmestyneellä kokoelma-ep:llä 74 Jailbreak sekä liveversiona vuonna 1992 julkaistulla Livellä Brian Johnsonin vokalisoimana. Yhdysvalloissa Dirty Deeds julkaistiin vasta vuonna 1981, jolloin Ac/Dc oli siihenastisen suosionsa huipulla. Tehtyään kiertueen Ruotsissa yhtye palasi Lontooseen, missä sen esiintyminen Marquee-clubilla löi uudet yleisöennätykset. Ac/Dc konsertoi ahkerasti ympäri Eurooppaa ja palasi loppuvuodesta 1976 Australiaan levyttämään neljättä albumiaan Let There Be Rock. Mainittu albumi vastaanotti varsin myönteisiä arvioita ja sen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvat nimiraita sekä Whole Lotta Rosie.

Alkuvuodesta 1977 yhtye palasi Britanniaan ja aloitti Euroopan-kiertueen Black Sabbathin kanssa. Yhtyeiden välit eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta solistit Scott ja Ozzy Osbourne tulivat mainiosti toimeen keskenään. Myöhemmn samana vuonna Ac/Dc konsertoi Rainbown kanssa. Vuoden 1977 loppuun mennessä basisti Mark Evansin lähtö yhtyeestä alkoi häämöttää. Evans on itse kuvannut lähtönsä syyksi erimielisyyksiä Youngin veljesten kanssa. Evansin paikan ottanut Cliff Williams oli kokenut, useissa brittiyhtyeissä 60-luvun lopulta lähtien vaikuttanut basisti. Vuonna 2011 ilmestyneessä elämäkertakirjassaan Dirty Deeds:My Life Inside/Outside Ac/Dc Evans käsitteli aikaansa Ac/Dc:n jäsenenä ja myös erottamistaan yhtyeestä. Ac/Dc vaikutti osaltaan keskeisesti New Wave of British Heavy Metallia edustaneisiin yhtyeisiin, jotka ovat tulkittavissa reaktiona 70-luvun alun traditionaalisten hard rock-yhtyeiden vähenemiseen.  Vuonna 2007 kriitikot totesivat Ac/Dc:n kuuluvan Thin Lizzyn, UFO:n, Scorpionsin ja Judas Priestin kanssa nousevien tähtien toiseen sukupolveen. Ensimmäisen radioesiintymisensä Yhdysvalloissa Ac/Dc teki Jacksonvillessä Bill Bartlettille WPDQ/WAIV-asemalla vuonna 1975. Kahta vuotta myöhemmin yhtye soitti ensimmäisen konserttinsa Yhdysvalloissa kanadalaisyhtye Moxyn lämmittelijänä Austinissa, Teksasissa 27. heinäkuuta 1977. American Talent Internationalin agentin ja myöhemmin Leber-Krebs-managementissa vaikuttaneen Doug Thalerin myötävaikutuksella Ac/Dc saavutti merkittävää kokemusta stadionkeikoista soittamalla esimerkiksi Ted Nugentin, Aerosmithin, Kissin, UFO:n ja Blue Öyster Cultin lämmittelijänä ja pääesiintyjänä esimerkiksi Cheap Trickin kanssa. Ac/Dc:n viides albumi Powerage ilmestyi viides toukokuuta 1978. Singleformaatissa raskaita riffejä edustaneelta albumilta julkaistiin Rock N' Roll Damnation/Sin City. Powerage-kiertueen Glasgown Apollo Theatressa soitetusta konsertista julkastiin livealbumi If You Want Blood You've Got It. Lopullista läpimurtoa Ac/Dc:n uralla tuli merkitsemään John "Mutt" Langen tuottama ja vuonna 1979 ilmestynyt studioalbumi Highway to Hell. Kyseessä oli Ac/Dc:n ensimmäinen Yhdysvalloissa top 100-listalle noussut pitkäsoitto ja sen listasijoitus oli lopulta 17. Mainitulla albumilla Ac/Dc varmisti asemansa suurten hardrockyhtyeiden joukossa. Highway to Hell sisälsi aikaisempaa runsaammin backing vocalseja, mutta säilytti Ac/Dc:lle tunnusomaisen, riffejä ja backbeattia suosineen soundin.  Vuonna 1980 yhtye aloitti työskentelyn seitsemännen albuminsa Back in Blackin parissa. 19. helmikuuta Bon Scott oli viettänyt aikaa Camdenissa, Lontoossa sijainneessa The Music Machinessa ainakin Alistair Kinnearin kanssa. Kinnearin mukaan hän ei pystynyt siirtämään Scottia autosta kotiinsa yöksi ja niinpä Kinnear jätti Scottin autoon selviämään. Alkuillasta 20. helmikuuta Kinnear ei saanut Scottia heräämään ja niinpä hän kuljetti tämän Camberwellissä sijainneeseen King's College Hospitaliin, jossa Scott todettiin kuolleeksi. Kuolinsyyksi annettiin alkoholimyrkytys. Scottin perhe hautasi hänet Fremantleen, Länsi-Australiaan. Scottin kuoleman jälkeen Ac/Dc harkitsi lopettamista, mutta päätti jatkaa uraansa Scottin vanhempien kehotuksesta. Scottin paikalle harkittuja solistikandidaatteja olivat esimerkiksi The Easybeatsin Stevie Wright, Sladen Noddy Holder ja Backstreet Crawlerin Terry Slesser. Aikaisemmin yhtyeessä Geordie vokalisoineeseen Brian Johnsoniin yhtye päätyi Mutt Langen kehotuksesta.

Perjantain pohjat:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen ilmestyessään menestynein pitkäsoitto

Steve Miller Band:Number 5

Marraskuussa 1970 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Number 5 on nimensä mukaisesti Steve Miller Bandin viides pitkäsoitto. Ennen albumin äänitysten käynnistymistä Steve Miller antoi lähtöpassit Glyn Johnsille ja Lonnie Turnerille jättäen yhtyeen originaalijäsenistä kokoonpanoonsa ainoastaan rumpali Tim Davisin. Bobby Vinkelman siirtyi basson varteen ja Charlie McCoy, joka omisti myös studion, jossa Number 5 nauhoitettiin, soitti huuliharppua muutamilla albumin kappaleista. Boz Scaggs osallistui bluessävytteisen ja keikkasuosikiksi muodostuneen kappaleen Going to Mexico kirjoitustyöhön. Davisin käsialaa oleva ja pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Tokin's käsitteli sosiaalisia aiheita ja albumin suurteos on Millerin käsialaa oleva, musiikillisesti kokeellinen ja kestoltaan reilut seitsemänminuuttinen Jackson-Kent Blues. Vuonna 2012 Edsel Records julkaisi Number 5:sta remasteroidun ja yhden bonuskappaleen sisältävän version.  Uudelleenjulkaisu sisältää lisäksi informatiivisen kansivihkon  ja kappaleiden tekstit.

Torstain terävä:Britanniassa kotimaataan suositumpi R&B-vokalisti

18. helmikuuta 1952 Maconissa, Georgiassa syntynyt Veronica "Randy" Crawford on yhdysvaltalainen R&B - ja jazzsolisti, jonka menestys on ollut Euroopassa kotimaataan suurempaa. Billboardilla Crawford ei nimittäin ole saavuttanut ainuttakaan Hot 100-listalle noussutta singleä. Sen sijaan häntä kuullaan vierailevana solistina The Crusadersin vuonna 1979 top 40:ään nousseella neljävitosella Street Life. Britanniassa Crawfordilla on plakkarissaan viisi top 20:een kohonnutta singleä, joista vuonna 1980 ilmestynyt One Day I'll Fly Away oli listakakkonen. Britanniassa Crawfordin albumeista kymmenen on noussut kymmenen suosituimman joukkoon. Kansalaisuudestaan huolimatta Crawford on ollut Britanniassa siinä määrin suosittu, että vuonna 1982 hänet palkittiin Brit Awardseissa parhaana brittiläisenä naissooloartistina. Crawford esiintyi ensiksi clubeissa Cincinnatissa ja Saint-Tropezissa, mutta toden teolla hän teki itsensä tunnetuksi 70-luvun puolivälissä New Yorkissa vokalisoidessaan jazzin parissa tunnetuksi tulleiden George Bensonin ja Cannonball Adderleyn kanssa. Crawford solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa ja hänen ensimmäinen singlensä oli vuonna 1972 ilmestynyt Knock on Wood/If You Say the Word. 70-luvun puolivälissä Crawford oli mukana Adderleyn albumilla Big Man:The Legend of John Henry. Vuonna 1978 ilmestyneellä Genesiksen kitaristin Steve Hackettin sooloalbumilla Please Don't Touch! Crawford oli leadvokalistina kappaleessa Hoping Love Will Last. The Crusadersin kanssa levytetyn Street Lifen uusioversio oli mukana elokuvien Sharky's Machine ja Jackie Brown soundtrackeillä ja mainoksissa 2000-luvun alussa. Myöhemmin Crawford levytti Warner Bros Recordsille. Vuonna 1980 hänet palkittiin Tokyo Music Festivaalilla. Samana vuonna Crawford lauloi rakkausteeman People Alone MCA Recordsin julkaisemalla The Competition-elokuvan soundtrackillä. One Day I'll Fly Awayn lisäksi Crawfordin soolotuotannosta soulstandardeiksi ovat muodostuneet vuonna 1981 levytetty You Might Need Somebody sekä Tony Joe Whiten käsialaa oleva ja ensiksi Brooke Bentonin levytyksenä menestynyt Rainy Night in Georgia. Crawfordin vuonna 1981 ilmestynyt albumi Secret Combination pysytteli brittilistalla 60 viikon ajan. Vuonna 1986 Crawford saavutti Britanniassa top ten-hitin singlellään Almaz. 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumillaan Naked and True Crawford teki paluun juurilleen. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa George Bensonin käsialaa olevan kappaleen Give Me the Night ja sillä soittavat Funkadelicin jäsenet Bootsy Collins, Bernie Worrell sekä The Fred Wesley Horns. Vuonna 1997 Shola Ama sai maailmanlaajuisen hitin coverversiollaan You Might Need Somebodysta. 24. heinäkuuta 2007 Crawford nauhoitti Abbey Roadin studioilla livesession Joe Samplen kanssa Live from Abbey Road -dokumenttisarjaa varten. Jakso, jossa Crawford esiintyi David Gilmourin ja Amos Leen kanssa, esitettiin Yhdysvalloissa Sundance Channelilla ja Britanniassa Channel 4:llä. Crawford on vieraillut solistina lisäksi esimerkiksi Bootsy Collinsin, Quincy Jonesin, Rick Springfieldin ja Zucchheron levyillä.

Keskiviikon klassikko: Erään southern rockin ydinryhmäläisen läpimurtoalbumin revittelevämpi seuraaja

Blackfoot:Tomcattin

Kitaristi/solisti Rick Medlocken luotsaama southern rock-ryhmä Blackfoot oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa vuonna 1979 ilmestyneellä kolmannella pitkäsoitollaan Strikes. Sen edeltäjät No Reservations sekä Flying High olivat kappalemateriaaliltaan vahvoja, mutta jättivät tuotantonsa osalta toivomisen varaa. Oman laadukkaan tuotantonsa lisäksi Strikesilla Blackfoot coveroi onnistuneesti brittirockin ydinryhmään lukeutuvaa Freetä ikiklassikko Wishing Wellin sekä mainiota amerikkalaista psykedeliayhtyettä Spiritiä singlehitti I Got A Line on Youn muodossa. Seuraavana vuonna julkaistulla albumillaan Tomcattin Blackfoot siirtyi musiikillisesti astetta revittelevämpään ilmaisuun. Vaikka pitkäsoitto ei sisältänyt yhtään varsinaista singlemenestystä,  sen kappalemateriaali on  varsin laadukasta ja kyseinen seikka heijastui myönteisesti myös albumin myyntilukuihin. Pitkäsoiton kaikkein kirkkaimpina timantteina loistavat tanakka rypistys Gimme Gimme Gimme sekä melodista tyylitajua huokuva Every Man Should Know (Queenie.) Warped avaa pitkäsoiton raa’alla rokkauksella ja terhakalla sooloilulla, mutta keskitempoisuudessaan varsin inspiroituneet On the Run sekä Dream On lukeutuvat vielä innostavampaan biisimateriaaliin.
Verevä huuliharpismi kohottaa keskitempoisen rockpalan In the Night kevyesti keskivertoa kiinnostavampaan kastiin. Vivahteikkaassa kokonaistoteutuksessaan se on sinänsä pätevää  suorempaa  rytistystä Street Fighteria onnistuneempi raita. Bluesista mainiosti ammentava Spendin' Cabbage on keveydessään onnistunut välipala ja kappaleella on tarjottavanaan todellista luomusooloilua. Mainion kitaroinnin hallitsema Reckless Abandoner edustaa melodisuuden ja voiman yhdistäessään tyylitajuisesti Blackfootin syvintä olemusta. Rickey Medlocken isä pääsee esittelemään pitkäsoiton  viriilin ja onnistuneeseen loppusooloiluun intoutuvan päätösraidan Fox Chase. Studiolevytysten osalta Tomcattin lukeutuu Blackfootin keskeisimpään tuotantoon edeltäjänsä Strikesin ja seuraajansa, vuonna 1981 ilmestyneen ptkäsoiton Marauder tavoin. Maininnan ansaitsee lisäksi ehdottomasti vuoden 1982 kiistatta klassikkotasoinen livealbumi Highway Song.

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalaisen heavyrockin kulttiklassikko

Rough Cutt on Yhdysvalloista, Los Angelesista kotoisin oleva heavy metal-yhtye, jolta ilmestyi 80-luvun puolivälin tienoilla kaksi albumia Warner Brosin julkaisemana. Vaikka Rough Cutt ei koskaan saavuttanut monien virkaveljiensä veroista suosiota, useat yhtyeen jäsenistä ovat myöhemmin menestyneet muissa yhtyeissä; Jake E Lee Ozzy Osbournen kitaristina, solisti Paul Shortino Quiet Riotissa ja kitaristi Craig Goldy sekä kosketinsoittaja Claude Schnell Dion jäseninä. Rough Cuttin ensimmäisen kokoonpanon muodostivat solisti Paul Shortino, rumpali Dave Alford, kitaristi Jake E Lee, kosketinsoittaja Claude Schnell ja basisti Joey Cristofanili. Lee ja Alford olivat aikaisemmin olleet mukana Rattissa ja Schnellin ja Cristofanilin varhaisempi yhtye oli Magic. Kaksi muuta Rattissa vaikuttanutta muusikkoa, kitaristi Chris Hager ja basisti Matt Thorne liittyivät myös pian Rough Cuttiin. Erottuaan yhtyeestä Christofanilli liittyi itse joksikin aikaa Rattiin, mutta hän ryhtyi yhteistyöhön aikaisemmin yhtyeessä Sin vaikuttaneiden muusikoiden kanssa. 80-luvun puolivälissä kyseinen yhtye julkaisi nimellä Jag Wire albumin Made in Heaven. Lee jätti Rough Cuttin vuonna 1982. Hän kävi koesoitossa Diolle ja olisi saanut kyseisen pestin, mutta valitsi Ozzy Osbournen yhtyeen Randy Rhoadsin korvaajana. Leen paikan Diossa otti San Diegosta kotoisin olleessa yhtyeessä Vengeance soittanut Craig Goldy. Ronnie James Dion vaikutus yhtyeen kehittymiseen muodostui osaltaan merkittäväksi. Ronnien vaimo Wendy Dio oli yhtyeen managerina ja Dio itse mukana kirjoittamassa yhtä sen kappaleista. Rough Cuttin kappaleet Little Kindness ja Used & Abused olivat mukana vuonna 1983 ilmestyneellä kokoelma-albumilla LA's Hottest Unsigned Bands. Mainitut kappaleet olivat Dion tuottamia ja kitaristina niillä kuultiin Jake E Leetä. Toinen Dion tuottama ja tällä kertaa Goldyn kitaroima kappale Try A Little Harder oli mukana toisella vuoden 1983 loppupuolella ilmestyneellä radioasema KLOSIN tuotantoa edustaneella kokoelma-albumilla 95 1/2:Rock to Riches. Goldy jätti yhtyeen pian ja siirtyi bändiin Giuffria ja myöhemmin Dioon. Goldyn paikan otti Amir Derakh. Shortinosta, Alfordista, Derakhista, Hagerista ja Thornesta muodostunut Rough Cuttin kokoonpano solmi vuonna 1984 levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa. Heti vuoden 1984 alkajaisiksi yhtye esitti neljä kappaletta tv-showssa Rock Palace. 13. huhtikuuta samaisena vuonna Rough Cutt heitti keikan Lontoon Marqueella ja soitti myös vähäisesti promootiota saavuttaneen keikan Hampurin kulttuurikeskuksessa Fabrikissa. Rough Cuttin oli tarkoitus nauhoittaa esikoisalbuminsa tuottaja Ted Templemanin kanssa. Tämä oli kuitenkin siinä määrin kiireinen Van Halenin ja David Lee Rothin kanssa työstämiensä albumien parissa, että Rough Cutt valitsi 80-luvun puolivälissä ilmestyneen ja nimeään kantaneen esikoisalbuminsa tuottajaksi Tom Allomin. Rough Cutt keikkaili tiiviisti vuoden 1985 ajan. Yhtye lämmitteli Krokusta mainitun yhtyeen The Blitz-kiertueella, soitti Acceptin kanssa ja Dion Sacred Heart -kiertueella elokuusta joulukuuhun. Rough Cutt oli myös mukana Tokiossa Super Rock-festivaalilla kymmenes elokuuta 1985 muun muassa Dion, Foreignerin ja useiden japanilaisten yhtyeiden, kuten Earthshakerin kanssa. Festivaalista julkaistiin VHS-video, jossa Rough Cutt on mukana neljällä esikoisalbumiltaan löytyvällä kappaleella. Muun muassa Aerosmithin kanssa yhteistyötä tehnyt veteraanituottaja Jack Douglas tuotti Rough Cuttin vuonna 1986 ilmestyneen toisen pitkäsoiton Wants You! Yhtyeen konsertoidessa Japanissa Shortino jätti Rough Cuttin musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten. Wendy Dio järjesti hänet solistiksi Quiet Riotiin eronneen Kevin DuBrovin paikalle. Shortinon paikan Rough Cuttissa otti aikaisemmin yhtyeessä Warrior vaikuttanut Parramore McCarty. Pian tämän jälkeen Rough Cutt lopetti toimintansa siltä erää. Derakh, Thorne ja Alford muodostivat solisti Danny Simonin ja kitaristi Michael Raphaelin kanssa yhtyeen Jailhouse, joka julkaisi vuonna 1989 ep:n Alive in Mad World. Hager muodosti Black N' Blue -yhtyeen Jeff Warnerin kanssa uuden koostumuksen Woop & the Count. Thorne oli mukana yhtyeessä LA Rocks, jonka nimeksi vaihtui Eyes solisti James Christianin tultua mukaan. Derakh saavutti jonkinasteista menestystä 90-luvun loppupuolella death pop-yhtyeessä Orgy. Vuonna 1996 DeRock Records julkaisi Rough Cutt Liven, joka sisältää bonuskappaleinaan kolme uutta studioraitaa. Sama yhtiö julkaisi vuonna 1998 Jailhousen pitkäsoiton, jonka bonuksina olivat Alive in Mad World -ep:n kappaleet. Vuonna 2000 Shortino kasasi Rough Cuttin kokoonpanolla, jossa ei ollut muita originaalijäseniä. Se suunnitteli julkaisevansa Sneak Peak-ep:n, mutta päätyi täyspitkään albumiin. Sacred Place ilmestyi vuonna 2002 nimellä Paul Shortino's Rough Cutt. Samaisen vuoden lokakuussa Rough Cuttin legendaarinen kokoonpano heitti yhden keikan Hollywoodissa, Viper Roomissa. Loppuvuodesta 2005 Wounded Bird Records julkaisi yhdellä cd:llä molemmat Rough Cuttin 80-luvulla ilmestyneet pitkäsoitot. Vuonna 2008 Deadline Records julkaisi yhtyeeltä tuplacd:n Anthology, joka sisälsi demomateriaalia ennen Warnerin yhtyeessä   vaikutusaikaa ja sen jälkeen sekä Syracusessa, New Yorkissa vuonna 1985 soitetun konsertin. Vuonna 2016 Rough Cuttin legendaarinen lineup kokoontui jälleen ja soitti kahta vuotta myöhemmin Monsters of Rock- risteilyllä.

Maanantain mainio:Motownin debyyttihitin levyttäjä ja merkittävä laulunkirjoittaja

Viides helmikuuta 1941 Westpointissa, Mississippissä syntynyt Barrett Strong oli yhdysvaltalainen solisti ja lauluntekijä. Hän oli ensimmäinen Motownille hitin levyttänyt solisti, mutta on tullut parhaiten tunnetuksi työstään laulunkirjoittajana erityisesti yhteistyössä tuottaja Norman Whitfieldin kanssa. Strongin kuuluisimpiin töihin Motownilla lukeutuvat hänen useisiin The Temptationsin levyttämiin kappaleisiin kirjoittamansa lyriikat. Strong lukeutui ensimmäisiin Berry Gordyn Tamla Recordsille kiinnitettyihin artisteihin. Hän esitti mainitun yhtiön debyyttihitin, vuonna 1960 Yhdysvaltojen R&B-listan kakkossijalle nousseen kappaleen Money (That's What I Want). Vaikka kappale julkaistiin ensiksi Motownin ensimmäisellä levymerkillä, Tamlalla, kappale siirtyi radiosoittoa saavutettuaan Anna-merkille, jonka julkaisuna siitä muodostui hitti. Kappale myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Moneysta levyttivät coverversioita useat yhtyeet ja artistit, joista pikaisesti mainittakoon The Beatles, The Rolling Stones, The Sonics, The Kingsmen, The Searchers, Jerry Lee Lewis ja Buddy Guy. Omien sanojensa mukaan Strong osallistui Moneyn kirjoitustyöhön Gordyn ja Janie Bradfordin kanssa.1960-luvun puolivälissä Strongista tuli Motownin levytyskappaleiden tekstittäjä tuottaja Norman Whitfieldin kanssa. Kaksikko vastasi lyriikoista useilla Motownin suosituimmilla ja kriitikoiden arvostamilla hittikappaleilla. Sellaisista mainittakoon Marvin Gayen ja Kladys Knight & The Pipsin levyttämä I Heard It through the Grape Wine, Edwinn Starrin War, Marvin Gayen Where Ever I Lay My Hat That's My Home sekä pitkä ketju The Temptationsin levyttämää psykedeelistä soulia, johon lukeutuivat esimerkiksi kappaleet Cloud Nine, I Can't Get Next to You, Psychedelic Shack, Ball of Confusion (That's What the World is Today) sekä Papa Was a Rolling Stone. Viimeksi mainitusta kappaleesta Strong vastaanotti vuonna 1973 parhaan R&B-kappaleen Grammyn. Strong ja Whitfield vastasivat myös vuonna 1971 listakärkeen nousseesta The Temptationsin balladikappaleesta Just My Imagination (Running Away with Me), joka oli yhtyeen viimeinen single, jonka levyttämiseen originaalijäsenet Eddie Kendricks ja Paul Williams osallistuivat. Motownin siirrettyä toimipisteensä Detroitista Los Angelesiin Strong jätti kyseisen yhtiön. Hän elvytti solistin uransa ja solmi vuonna 1972 levytyssopimuksen Epicin kanssa. Mainitulta yhtiöltä Strong siirtyi Capitol Recorsin artistiksi, jolle hän levytti 70-luvulla kaksi pitkäsoittoa. 80-luvun aikana Strong levytti itsenäiselle levy-yhtiölle kappaleen Rock It Easy, osallistui The Dells-yhtyeen levyttämän kappaleen Stay on My Corner kirjoittamiseen  ja kirjoitti kappaleen You Can Depend on Me, joka julkaistiin mainitun yhtyeen vuonna 1988 ilmestyneellä albumilla The Second Time. Vuonna 2004 Strong pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Strongin tuorein albumi on vuonna 2008 ilmestynyt ja yhdessä artisti/biisintekijä Eliza Nealsin kanssa kirjoitettu ja sävelletty Strangehold II. Mainitun albumin Strong on julkaissut myös digitaalisesti. Vuonna 2010 Strong julkaisi 50 vuotta kestäneen musiikkiuransa ensimmäisen musiikkivideon kappaleeseen Misery, jonka hän oli tuottanut yhdessä Eliza Nealsin ja Martin "Tino" Grossin kanssa. Strong menehtyi kotonaan San Diegossa 28. tammikuuta 2023 81 vuoden ikäisenä.

Sunnuntain extra:Kouvolalaisyhtyeet iskussa Kerubissa

Lasten Hautausmaan uuden albumin julkaisurundi koukkasi ystävänpäivänä Joensuun Kerubiin, ja yhtyeen lämmittelijänä pääesiintyjän tavoin Kouvolasta kotoisin oleva The Gallows Dance vastasi illan mitä myönteisimmästä musiikillisesta yllätyksestä. Osittain akustisia instrumentteja hyödyntävä yhtye on perustettu vuonna 2017 ja sen rikkaalla instrumentaatiolla väritetty musiikki koostuu sekä omasta tuotannosta että mielikuvituksellisesti sovitetuista traditionaalisista kappaleista. Jälkimmäisiä setissä edustivat myös Nirvanan Unplugged in New York -albumille versioitunut Where Did You Sleep Last Night sekä Led Zeppelinin kolmannelta albumilta löytyvä Gallows Pole, jonka The Gallows Dance esitti tyylillisesti huomattavasti tunnetuimmasta versiostaan poiketen. Murhafolkiksi musiikkinsa määritelleen yhtyeen solisti Nemen ja solisti/kitaristi/huuliharpisti Carlosin duettona esittämät kappaleet toimivat mainiosti ja tekstien synkkäsävyisyydestä huolimatta esiintymisestä välittyi koko keikan ajan kaivattavaa ironisuutta. The Gallows Dancen uuden albumin pitäisi ilmestyä kuluvan vuoden aikana ja siitä on luvassa myös vinyyliversio. Onnea ja pitkää uraa yhtyeelle.

Lasten Hautausmaan setti käynnistyi kehiiinkutsuvasti Kali (Rekon Laulu) -kappaleella, jota seurasi uuden ja järjestyksessään neljännen albumin kappalemateriaalia edustava Punainen ja valkoinen. Mainiota kitaratyöskentelyä esitelleen Tuomo Mannosen välispiikin mukaan jokaista yhtyeen jäsentä oli keikkamatkalla keksitty edustamaan jokin pelikorteista. Hieman iäkkäämpää tuotantoon lukeutuvan Kanervan jälkeen ehdottomiin vanhoihin kultaisiin koottuihin kuuluva Tuulipuut oli yksi setin todellisista kohokohdista. Varsinaisen setin kliimaksin tarjosi silti tuoreelta albumilta löytyvä Kaarlo Sarkia 29, jossa Mannonen tarjosi totisesti kitarismin herkkua täydeltä laidalta.  Unesi ja Keltainen pihlaja edustivat setin slovarituotantoa ja niiden jälkeen ladattiin vanhempiin täsmäiskuihin lukeutuva rankka Salaa tupakalle. Kangastus hidasti setin tunnelmaa tyylitajuisesti ja varsinaisen keikan päätti kolmen liki pitäen ässäbiisiksi luokiteltavan kappaleen, eli suuret suosionosoitukset keränneen Toven, Onnellisen hullun ja tuoreimman hitin Sähköiskun muodostama osuus. Encoreiden aluksi Sara & Israel piti yllä kaivattua intensiteettiä, Karhupuisto lukeutui suuriin yleisönsuosikkeihin ja keikan päätteeksi esikoisalbumin lähes klassikkotasoinen Susien lauma nostatti kylmät väreet. Todennetun perusteella Lasten Hautausmaa lukeutuu suomenkielisen, tyylikkäästi retrohenkisen rockin keskeisimpiin lipunkantajiin. Karismaattinen solisti ja tekstintekijä Kristiina Vaara vastaanotti kukkakimpun eikä syyttä.

Gallows Dance ja Lasten Hautausmaa Kerubissa 14. helmikuuta 2020.

Lauantain pitkä:Merkittävä R&B- ja soulvokalisti

Kymmenes helmikuuta 1937 syntynyt Roberta Cleopatra Flack on yhdysvaltalaissolisti, joka tunnetaan erityisesti ykköshiteistään, joihin lukeutuvat esimerkiksi First Time Ever I Saw Your Face, Killing Me Softly With His Song sekä Where Is the Love ja The Closer I Get to You, joista kaksi viimeksi mainittua lukeutuvat Flackin Donny Hathawayn kanssa levyttämiin duettoihin. Flack on ainoana sooloartistina maailmassa vastaanottanut Grammyn vuoden levystä kahtena peräkkäisenä vuonna;  1973 The First Time i Saw Your Facesta ja seuraavana vuonna Killing Me Softlysta. Black Mountainista, North Carolinasta kotoisin ollut  Flack kasvoi musikaalisessa perheessä ja hänen äitinsä oli kirkkourkuri. Flack varttui Arlingtonissa, Virginiassa ja säesti usein afrikkalaisen metodistien episkopaalisen Zionissa sijainneen kirkon kuoroa soittamalla hymnejä ja spirituaaleja pianolla. Lähellä sijainneessa baptistien kirkossa Flack kävi mielellään kuuntelemassa aikakauden gospelmusiikkia, jota esittivät esimerkiksi Mahalia Jackson ja Sam Cooke. Pianonsoiton Flack aloitti yhdeksänvuotiaana ja teini-iässä hän osoitti klassisen pianon soitossa sellaista lahjakkuutta, että sai Howardin yliopistosta stipendin musiikin opiskelua varten. Siellä Flack aloitti opinnot 15-vuotiaana ollen eräs mainitun yliopiston nuorimmista opiskelijoista. Flack vaihtoi lopulta pääaineensa pianosta lauluun ja hänestä tuli yliopiston kuoron apulaisjohtaja. Hänen tuottamansa versio Verdin oopperasta Aida sai Howardin yliopiston tiedekunnalta huomattavat suosionosoitukset. Flack on Delta Sigma Theta -naisjärjestön jäsen ja kunniajäsen yhteiskoutuksellisessa sisarkunnassa  Tau Beta Sigmassa Howardin yliopistossa. Mainitun kunnianosoituksen hän on vastaanottanut huomattavasta työstään musiikillisen koulutuksen promoamisessa. Flack valmistui Howardin yliopistosta 19-vuotiaana ja aloitti syventävät opinnot musiikin parissa, mutta isänsä äkillisen kuoleman vuoksi hän ryhtyi opettamaan musiikkia ja englantia Farmvillessa, Etelä-Carolinassa. Ennen kuin Flackista tuli ammatillinen laulaja/lauluntekijä hänellä oli opetustöitä Washington DC:ssä. Tässä vaiheessa Flackin musiikkiura alkoi ottaa muotoaan. Hän säesti oopperalaulajia pianolla Tivoli Clubissa. Myöhemmin Flack esiintyi useana iltana viikossa 1520-clubilla säestäen itseään pianolla. Näihin aikoihin Flackin laulunopettaja Frederick "Wilkie" Wilkerson kertoi uskovansa Flackin tulevaisuuden olevan parempi popmusiikin kuin klassisen parissa. Flack alkoi laulaa ammattimaisesti saatuaan pysyvän kiinnityksen Mr Henry's Restaurantiin, Capitol Hillissä, Washington DC:ssä. Mr Henryn ilmapiiri toivotti Flackin tervetulleeksi ja tieto hänen taidoistaan solistina levisi. Häntä kävivät säännöllisesti kuuntelemassa esimerkiksi Woody Allen, Bill Cosby ja Ramsey Lewis. Kun ravintolan omistaja Henry Iaffe antoi Flackin esiintyä kolmena iltana viikossa, tämä lopetti opetustyöt. Yaffe järjesti esiintymistilan yläpuolella sijainneen asunnon Flackille treenitilaksi. Les McCann löysi Flackin esittämästä jazzia Washingtonissa ja järjesti koe-esiintymisen Atlantic Recordsin kanssa. Sen aikana Flack esitti kolmessa tunnissa 42 kappaletta tuottaja Joel Dornille. Marraskuussa 1968 Flack nauhoitti 39 kappaleen demot vajaassa kymmenessä tunnissa. Kolmea kuukautta myöhemmin Atlanticin on kerrottu nauhoittaneen Flackin esikoisalbumin First Take reilun kymmenen tunnin kuluessa. Flack on itse kuvannut levytystilannetta miellyttäväksi, sillä hän oli työskennellyt albumin kappaleiden parissa jo vuosien ajan laulaessaan Mr Henry's Restaurantissa. Vuonna 1971 Flack oli mukana Denis Sandersin ohjaamassa kuuluisassa konserttielokuvassa Soul to Soul, jonka pääesiintyjiin lukeutuivat Wilson Pickett, Ike and Tina Turner, Santana ja The Staple Singers. Vuonna 20004 elokuva julkaistiin remasteroituna sekä dvd, että cd-formaatissa, mutta Flack kielsi tuntemattomista syistä oman osuutensa uudelleenjulkaisun. Hänen accapella-versionsa traditionalisesta kappaleesta Oh Freedom uudella otsikolla Freedom Song originaalilta Soul to Soul -soundtrackiltä on saatavilla ainoastaan elokuvan VHS-versiolla.

Flackin Will You Love Me Tomorrowsta levyttämä coverversio saavutti Billboardin listalla sijan 76. vuonna 1972. Artistin levyt eivät menestyneet erityisen hyvin, kunnes Clint Eastwood valitsi First Takelta Ewan MacCollin kirjoittaman kappaleen The First Time Ever I Saw Your Face ensimmäiseen ohjaamansa elokuvaan Play Misty for Me. Sen seurauksena kappaleesta tuli vuoden 1972 suurin hitti. Se nousi Billboardin listakärkeen kuuden yhtäjaksoisen viikon ajaksi ja Flack vastaanotti kappaleesta kultalevyn sen ylitettyä miljoonan myydyn kappaleen rajan. Myös First Take -albumi nousi listakärkeen ja myi lopulta Yhdysvalloissa 1, 9 miljoonaa kappaletta. Eastwood on säilynyt Flackin ystävänä ja ihailijana ja vuonna 1983 artisti äänitti ohjaajan pyynnöstä loppumusiikin Dirty Harry -elokuvaan Sudden Impact. Vuonna 1972 Flack aloitti säännölliset levytykset Henry Hathawayn kanssa. Vuonna 1972 ilmestynyt duetto Where is the Love saavutti Grammyn ja miljoonamyyntiin ylsi myös vuonna 1978 ilmestynyt single The Closer I Get to You. Omillaan Flack saavutti toisen listaykkösensä Charles Foxin ja Norman Gimbelin kirjoittamalla ja alun perin Lori Liebermanin levyttämällä kappaleella Killing Me Softly With His Song. Vuoden 1974 Grammy Awardseissa Flackin levytys palkittiin sekä vuoden levyn että vuoden parhaan naislaulusuorituksen Grammyillä. Samanniminen vuonna 1973 ilmestynyt albumi oli Flackin suurin menestys ja se saavutti tuplaplatinaa. Vuonna 1974 ilmestyneestä Feel Like Makin' Lovesta tuli Flackin viimeinen Billboardin listakärkeen noussut single. Samana vuonna Flack oli leadvokalistina Sherman Brothersin kappaleessa Freedom, jota kuultiin elokuvan Huckleberry Finn alku- ja loppukrediittien aikana. Vuoden 1974 televisio-speciaalissa Free to Be... You and Me Flack duetoi nuoren Michael Jacksonin kanssa kappaleen When We Grow Up.  Vuonna 1982 Roberta Flack saavutti sijalle 13. nousseen ja Burt Bacharachin käsialaa olleen  singlen Makin' Love, joka oli poimittu hänen samannimiseltä albumiltaan. Flack aloitti yhteistyön Peabo Brysonin kanssa ja vuonna 1983 levytetty single Tonight I Celebrate My Lov nousi R&B-listalla viidenneksi ja Adult Contemporary -listalla yhtä sijaa korkeammalle. Seuraavat Brysonin kanssa levytetyt singlet You're Looking Like Love to Me ja I Just Came Here to Dance menestyivät parhaiten Adult Contemporary- radioasemilla. Vuonna 1986 Flack esitti kappaleen Together through the Years, joka oli myöhemmin nimellä The Hogan Family tunnetuksi tulleen NBC-televisiosarjan Valerien tunnussävel. Kappaletta hyödynnettiin tv-sarjan kaikilla kuudella tuotantokaudella. Vuonna 1988 ilmestynyt albumi Oasis ei saavuttanut menestystä popyleisön keskuudessa, mutta sen nimikappale nousi R&B-listan kärkeen ja kappaleesta Uh-Uh-Ooh-Ooh (Here It Comes) nousi seuraavana vuonna tanssilistan ykkössijalle. Vuonna 1991 Maxi Priestin kanssa levyttämällään duetolla Set the Night to Music Flack saavutti jälleen top ten-hitin. Billboardin listalla mainittu kappale nousi kuudenneksi ja Adult Contemporary -listalla kakkossijalle. 70-luvun aikana neljä Flackin R&B-tyylistä kappaletta nousi Adult Contemporary -listan kärkeen. Vuonna 1999 Flack teki konserttikiertueen Etelä-Afrikassa. Sen päätöskonserttia saapui kuuntelemaan presidentti Nelson Mandela. Vuonna 2010 Flack esiintyi 52:ssa vuosittaisessa Grammy Awardsissa esittäen dueton Where is the Love Maxwellin kanssa. Helmikuussa 2012 Flack julkaisi Beatles-covereista koostuvan albumin Let It Be Roberta, jolla hän versioi muun muassa Hey Juden ja Let It Ben. Kyseessä oli artistin ensimmäinen pitkäsoitto kuuteen vuoteen. Hänen tuorein levytyksensä on Michael A. Levinen käsialaa sekä sävellykseltään että lyriikoiltaan edustava kappale Running, joka kuullaan vuonna 2018 valmistuneen elokuvan 3100 Come and Run lopputekstien aikana. Flackin minimalistista ja klassista lähestymistapaa kappaleisiinsa on joiden kriitikoiden keskuudessa pidetty epätyypillisenä soulmusiikille. Silti esimerkiksi Rolling Stonen Robert Christgau mainitsi vuonna 1971, että Flack on yleisesti tunnustettu merkittävimmäksi tummaihoiseksi naissolistiksi sitten Aretha Franklinin. 11. toukokuuta 2017 Flack vastaanotti taiteiden kunniatohtorin arvonimen.

Perjantain pohjat:Eräs keskeisen skotlantilaisyhtyeen parhaista töistä

The Sensational Alex Harvey Band:The Impossible Dream

Lokakuussa 1974 ilmestynyt The Impossible Dream on The Sensational Alex Harvey Bandin kolmas studioalbumi, joka nousi yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäisenä brittien albumilistalle saavuttaen sijan 16. Albumin kappaleista Anthem oli Sensational Alex Harvey Bandin viimeinen singlejulkaisu Yhdysvalloissa. Kotimaisesta aspektista tarkasteltuna albumin tunnetuinta tuotantoa edustaa Tomahawk Kid, jonka Popeda levytti 90-luvun alussa nimellä Mä ja Tapparan mies. Pate Mustajärvi on tunnustautunut Harveyn suureksi diggariksi ja The Sensational Alex Harvey Bandin vuoden 1976 Ruisrock-keikka aiheutti Mustajärvessä huomattavia säväreitä. The Impossible Dreamin avaa kahteen osaan jaettu ja yhteensä kestoltaan lähes 13 ja puoliminuuttinen The Hot City Symphony. Sen osat ovat nimeltään Vambo ja Man in the Jar. Ensin mainitussa Harveyn vokalisoinnin intensiteetti, jopa määrätynlainen hurjuus ja yhtyeen soitannolliset kyvyt erityisesti kitaroinnin osalta tulevat vaivattomasti esiin. Kakkososa on musiikillisesti vivahteikkaampi ja sofistikoituneempi sisältäen elementtejä jopa progressiivisesta rockista.  River of Love yhdistää iskevän riffittelyn veikeään laulusuoritukseen. Long Hair Music kallistuu progeen ja funkiin ja sooloilemaan kappaleessa pääsee myös kosketinsoittaja Hugh McKenna. Sergeant Fury on kapakkapianoa ja puhaltimia hyödyntävä, albumin edelliseen tuotantoon verrattuna traditionaalistyylisempi, mutta silti veikeytensä ansiosta kiinnostava rockpala. Weights Made of Lead tekee paluun mielikuvituksellisempaan tuotantoon Money Honey/Impossible Dreamin edustaessa jälleen alkuosansa tunnetun rockcoverin vuoksi suoraviivaisempaa musiikillista ilmaisua nimikappale The Impossible Dreamin ollessa vivahteikkaampi, mutta kestoltaan vain noin minuutin mittainen. Tomahawk Kid sisältää erinomaisen kitararariffin ja kertosäkeen ja tarttuvuudessaan kappaleessa olisi ollut myös hittipotentiaalia. Lisäksi kappaleen kitarasoololla on tarjottavanaan kaivattavaa lennokkuutta.  The Impossible Dreamin päättävä Anthem on lähes kahdeksanminuuttinen teos. The Impossible Dream on yksi Sensational Alex Harvey Bandin laadukkaimmista töistä, tosin kokonaisuutena se ei aivan yllä edeltäjänsä, marraskuussa 1973 ilmestyneen Nextin tasolle. Sensational Alex Harvey Band lukeutuu 70-luvun alkupuolen rockin kiehtovimpiin, suosiollisesti kakkosdivaria edustaneisiin yhtyeisiin.

Torstain terävä:Viimeinen Peter Gabrielin vokalisoima Genesiksen studioalbumi

Genesis:Lamb Lies Down on Broadway

18. marraskuuta 1974 Charisma Recordsin julkaisemana tupla-albumina ilmestynyt Lamb Lies Down on Broadway on brittiläisen progeyhtyeenä uransa aloittaneen Genesiksen kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen viimeinen pitkäsoitto ennen solisti Peter Gabrielin  bändistä vuonna 1975 tapahtunutta eroa. Albumi kertoo tarinan puertoricolaisesta, mutta New Yorkissa asuvasta Raelista, joka löytää itsensä kummallisten sattumusten ja henkilötapaamisten kautta. Lamb Lies Down on Broadwayn kirjoitustyön ja nauhoitusten aikana Peter Gabriel jätti väliaikaisesti yhtyeen työskennelläkseen William Friedkinin kanssa. Ilmestymisaikanaan albumi saavutti ristiriitaiset arviot, mutta myöhemmin se on vastaanottanut suitsutusta. Brittien albumilistalla Lamb Lies Down on Broadway oli parhaimmillaan kymmenentenä ja Billboardilla sijalla 41. Britanniassa albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Counting Out Time ja Carpet Crawlers ja Yhdysvalloissa pitkäsoiton nimikappale. Vuosien 1974-75 aikana Genesis teki albumin tiimoilta kiertueen Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Se koostui 102 konsertista ja Lamb Lies Down on Broadway-albumi soitettiin kokonaisuudessaan. Mainittu pitkäsoitto on käynyt kaupaksi myös myöhemmin ja vuonna 1990 se saavutti kultalevyn Yhdysvalloissa puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Lamb Lies Down on Broadwayn nauhoitukset tapahtuivat  Carmarthenshiressa, Walesissa, mutta niissä hyödynnettiin Lontooon Island-studioilta lainattua välineistöä. Suuri osa albumin musiikista kehittyi improvisaatioiden ja jamittelujen, joista kosketinsoittaja Tony Banks erityisesti nautti, pohjalta. Jamien tuloksena syntyneisiin pitkäsoiton kappaleisiin lukeutuivat The Colony of Slippermen, Silent Sorrow in Empty Boats ja The Waiting Room.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen ydintuotantoa sisältävä kokoelma-albumi

The Doors:Greatest Hits

Lokakuussa 1980 ilmestynyt Greatest Hits on merkittävimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuvan The Doorsin kokoelma-albumi, josta on muodostunut eräs kaikkien aikojen myydyimmistä kokoelmista. Yksistään Yhdysvalloissa albumia on myyty viisi miljoonaa kappaletta. Mainittuun myyntimäärään on tosin laskettu mukaan myös albumin 16 vuotta myöhemmin ilmestynyt ja kolme bonuskappaletta sisältävä cd-versio. Greatest Hitsin julkaisua edeltäneenä vuonna ilmestynyt elokuva Apocalypse Now oli osaltaan tuonut The Doorsille aivan uutta ja nuorempaa yleisöä, jolle yhtyeen tuotanto ei sen toiminta-aikana ollut ehtinyt muodostua tutuksi. Kymmenellä The Doorsin ydintuotantoa edustavalla kappaleellaan Greatest Hits kuorii kermat yhtyeen tuotannosta. Vuoden 1967 alussa ilmestyneeltä esikoisalbumilta mukana ovat Light My Fire ja Break on Through (to the Other Side) ja samaisen vuoden loppupuolella julkaistulta, suorastaan erinomaiselta Strange Daysiltä singlemenestykset People Are Strange ja Love Me Two Times. Waiting for the Sunin valinnat ovat listaykkössingle Hello I Love You ja Not to Touch The Earth. The Soft Paradelta mukana on singlehitti Touch Me ja Morrison Hotelilta revittelevä ja melko ahkerasti coveroitu avausraita Roadhouse Blues. LA Womanilta Greatest Hitsille sisältyy kaksi ehdotonta poimintaa, jotka ovat albumin nimikappale ja Ray Manzarekin kosketinsoitintaituroinnilla kuorrutettu Riders on the Storm. Greatest Hitsistä vuonna 1996 ilmestyneen cd-version bonuskappaleita ovat Love Her Madly, Ghost Song sekä The Endin editoitu versio Apocalypse Now -elokuvasta. Sitä vastoin Not to Touch the Earth on pudotettu pois biisilistasta. Lisäksi Greatest Hitsin cd-version kansitaide eroaa originaalista vinyyli- ja kasettiversiosta.

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin runsaasti duettoja sisältävä albumi

Sheryl Crow:Threads

30. elokuuta 2019 Big Machine Recordsin julkaisemana ilmestynyt Threads on Sheryl Crown yhdestoista studioalbumi. Sen työstämiseen on osallistunut myös useita hänen ystäviään ja kollegoitaan. Crow on maininnut, että kyseessä on mahdollisesti hänen viimeinen albuminsa ja tulevaisuudessa hän kenties julkaisee yksittäisiä kappaleita. Promotessaan vuoden 2018 brittikiertuettaan Crow julkaisi St. Vincentin kanssa työstämänsä kappaleen Wouldn't Wanna Be Like You ja mainitsi samalla duettolevyn jäävän kenties viimeiseksi pitkäsoitokseen. 21. huhtkuuta 2019 albumin julkaisua edelsi single Redemption Day. Alun perin mainittu kappale oli julkaistu Sheryl Crown nimeä kantavalla ja vuonna 1996 ilmestyneellä järjestyksessään toisella albumilla. Duettokumppanina uudessa versiossa on Johnny Cash, joka levytti Redemption Dayn vuonna 2010 ilmestyneelle postuumille albumilleen American VI:Ain' No Grave. Bonnie Raittin ja Marvis Staplesin kanssa levytetty blueshenkinen kappale Live Wire julkaistiin Enterntainment Weeklyn kautta 22. toukokuuta. Kolmikko esitti kappaleen The Ellen De Generes Showssa. Jo viides kesäkuuta seurasi Stevie Nicksin ja nousevan countryartistin Maren Morrisin kanssa levytetty Prove You Wrong. Crow esitti mainitun kappaleen Morrisin kanssa vuoden 2019 CMT Music Awardseissa. 14. päivä samaista kuuta Crow julkaisi Joe Walshin kanssa levyttämänsä rokkaavan kappaleen Still the Good Old Days, jonka hän esitti samaisena iltana The Graham Norton Showssa. 28. kesäkuuta Crow promosi Threads-albumiaan sisällyttämällä Glastonbury Festivaalilla soittamaansa keikkaan tulevalta pitkäsoitoltaan kappaleet Prove You Wrong ja Still the Good Old Days. 12. heinäkuuta ilmestyi Jason Isbellin kanssa levytetty, Bob Dylanin Oh Mercy -albumilta poimittu Everything is Broken. Kymmenes syyskuuta kaksikko esitti kappaleen livedebyytin Jimmy Fallonin isännöimässä The Tonight Showssa.Toinen elokuuta oli vuorossa Crown Chris Stapletonin kanssa kirjoittama ja vokalisoima bluesahtava erokappale Tell Me When It's Over. 20. syyskuuta kaksikko esitti mainitun kappaleen Fallonin Tonight Showssa. 23. elokuuta ilmestyi funkvaikutteinen ja Chuck D:n räppäystä, Gary Clark Jr:n kitarointia ja Andra Dayn vokalisointia sisältävä kappale Story of Everything, jonka lyriikat keskittyvät Yhdysvaltojen nykyiseen tilanteeseen. Vaikka Threadsiltä julkaistiin siis ennakkoon singleformaatissa seitsemän kappaletta , albumi koostuu kaiken kaikkiaan 17 biisistä. Threads debytoi Yhdysvaltojen countrylistan kakkosena ja marraskuuhun 2019 mennessä albumia oli rapakon toisella puolen myyty  39200 kappaletta.

Maanantain mainio:Suomipunkin isän 90-luvun avaus

Pelle Miljoona:Rauhan aika

Vuonna 1990 ilmestynyt Rauhan aika on eri kokoonpanot mukaan lukien Pelle Miljoonan 14. albumi. Artistin lauluntekijägenreä edustavassa tuotannossa mainittu pitkäsoitto nauttii merkittävästä arvostuksesta ja sitä onkin pidetty jopa Pellen mainitun tyylisuunnan levyistä kypsimpänä. Rauhan aika työstettiin aikaisemmista muuttuneella miehityksellä. Kielisoittimissa kuultiin Puka Oinosta, rumpalina nuorta lahjakkuutta Sami Kuoppamäkeä ja basistina jo Pellen edellisen vuosikymmenen loppupuolella vaikuttaneessa yhtyeessä Linnunlaulussa soittanutta Tero Siitosta. Tekstiensä osalta Rauhan aika on Pellen vahvimpia albumikokonaisuuksia. Sen nimikappale muistuttaa maailman hauraudesta ja mielivaltaisuudesta. Lähes klassikkotasoinen Hullut unelmat ja Kosminen blues lukeutuvat niin ikään albumin synkän sävyiseen osastoon, mutta niiden vastapainoksi Rauhan ajalla on tarjottavaan silkkaa romanttisuutta kappaleiden Kun kevät taas saa ja Pieni luojan lintunen muodossa. Ensiksi mainitusta kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideo. Niin ikään lähes albumin terävimpään kärkeen sijoittuva Gringo ratsastaa jälleen tarjoaa tekstissään sopusointua oman levottomuuden kanssa. Lapsuuden kesä toivottaa kaikkea hyvää niille, joita maailman armottomuus ei ole vielä lannistanut. Albumin kakkospuolen avaava Che tekee kunniaa eräälle Pellen suurimmista ihanteista ja Missä on rock n' roll huokuu vakuuttavaa kapinaa Puka Oinosen erinomaisen kitaroinnin höystämänä. Yhtyeen perusinstrumentaatiota, jossa Puka vastasi kitaran lisäksi banjosta, mandolinista ja sitarista, väritetään muutamilla raidoilla Mika Varjolan uruilla ja Mika Terhon pasuunalla. Helmikuussa 2005 cd-versiona singlekappaleella Oma koti ryyditettynä uudelleen julkaistu Rauhan aika-albumi avasi varsin laadukkaasti Pellen 90-luvun tuotannon. Vuonna 1992 ilmestynyt seuraava pitkäsoitto Kaikki muuttuu käy vaivattomasti sen sisarteoksesta. Rockers-yhtyeen kanssa Pelle teki paluun musiikillisille juurilleen ja aloitti jälleen yhteistyön pitkäaikaisen aisaparinsa Tumppi Varosen kanssa. Erityisesti vuonna 1993 ilmestynyt ja Havana Blackista tutun Markku "Crazy" Heiskasen kitaroima albumi ABC onnistui lähes erinomaisesti.

Sunnuntain extra:Reggaen henkiöitymän toinen konserttitaltiointi

Bob Marley & The Wailers:Babylon by Bus

Kymmenes marraskuuta 1978  Tuff Gongin/Islandin julkaisemana ilmestynyt Babylon by Bus on Bob Marley & The Wailersin livealbumi, jonka nauhoitukset on kahta poikkeusta lukuun ottamatta taltioitu Pariisin Pavillonissa 25.-27. kesäkuuta 1978 tuossa vaiheessa yhtyeen tuoreimman pitkäsoiton, Kaya-albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Albumin kappaleista Heathen, Lively Up Yourself ja Concrete Jungle edustivat keikkakontekstissa harvemmin soitettua tuotantoa. Koko biisikolmikko nimittäin esitettiin mainitulla kiertuella ainoastaan kahdesti; 14. kesäkuuta Pinecrest Country Clubilla Sheltonissa, Connecticutissa ja 18. kesäkuuta Music Innissä Lenoxissa, Massachusettsissa. Jälkimmäinen konsertti oli 22 kappaleen setillään eräs pisimmistä Bob Marleyn ja The Wailersin uralla. Sitä vastoin Pariisissa mainitusta biisikolmikosta ei kuultu ainuttakaan näytettä. Rebel Music, Positive Vibration, Jamming, Exodus, War/No More Trouble ja Punky Reggae Party kuuluivat lähes jokaisen konsertin vakionumeroihin. Kappaleista viimeksi mainittu oli usein medley Get Up, Stand Upin kanssa, mutta ei kuitenkaan Babylon by Busille päätyneellä versiolla. Kaya-albumin hitteihin lukeutuva ja myös Babylon by Busille päätynyt Is This Love oli suhteellisen harvinainen kappalevalinta keikkaohjelmistossa, eikä sitä soitettu esimerkiksi Pariisissa. Albumin kappaleista Kinky Reggae soitettiin varmuudella viimeksi vuonna 1976 Rastaman Vibration-kiertueella. Näin ollen on epävarmaa, mistä konsertista Babylon by Busille päätynyt kappaleen livetulkinta on lähtöisin.

Lauantain pitkä:Keskeisen glammetallin edustajan esikoisalbumi

Mötley Crüe:Too Fast For Love

Too Fast for Love on yhdysvaltalaisen heavy/glammetalyhtyeen Mötley Crüen esikoispitkäsoitto. Sen ensimmäinen 900 kappaleen painos ilmestyi kymmenes marraskuuta 1981 yhtyeen oman Leathür Recordsin julkaisemana. Seuraavana vuonna Elektra Records kiinnitti yhtyeen ja siihen mennessä yhtyeen esikoisalbumi oli remiksattu ja osittain myös levytetty uudestaan. Kyseinen erilaisen biisilistan ja hienoisesti eriävän kansitaiteen sisältävä versio Too Fast for Lovesta on muodostunut standardiksi, josta kaikki myöhäisemmät albumin uudelleenjulkaisut on johdettu. Uudelleen levytetty versio albumista jättää pois kappaleen Stick to Your Guns, joka on silti lisätty albumin bonuskappaleen sisältävälle versiolle. Pitkäsoiton originaali miksaus ilmestyi cd-formaatissa vasta vuonna 2002, jolloin se pääsi mukaan Music to Crash Your Car to -nimiselle boxille. Vaikka Too Fast for Loven parhaimmaksi listasijoitukseksi Billboardilla jäi 77., albumi myi lopulta platinalevyyn oikeuttavan määrän. Singleinä pitkäsoitolta julkaistiin edellä mainittu Stick to Your Guns sekä Live Wire. Ensimmäiset äänitykset ajoittuivat lokakuuhun 1981 puoli vuotta yhtyeen  Starwood -yökerhossa soittaman debyyttikeikan jälkeen. Muutaman päivän ajan äänityksiä työstettiin insinööri Avi Kipperin kanssa Hit City Westissä Los Angelesin Hollywoodin kaupunginosassa. The Leathür Records julkaisi albumista kolme vinyylipainosta ja yhden kasettiversion. Keskeisimmin niistä eroaa järjestyksessään toinen painos, jossa yhtyeestä on eri kuva. Albumi remiksattiin Roy Thomas Bakerin ohjeistuksessa ja Elektra Records julkaisi sen 20. elokuuta 1982. Stick to Your Gunsin lisäksi siltä oli feidattu nimikappale Too Fast for Loven ensimmäinen säkeistö. Kanadassa julkaisuun päätyi silti ensiksi sekä vinyylinä että kasettina originaali Leathür Recordsin versio, jossa oli Elektran logo. Kanadassa albumi ilmestyi kahta kuukautta ennen Too Fast for Loven maailmanlaajuista julkaisua, sillä Mötley Crüe oli kiertueella Kanadassa ja Elektra halusi varmistaa, että levyä oli tuolloin saatavilla maassa. Kanadassa julkaistut albumin uusintapainokset olivat kuitenkin vastaavia Elektran versioita, kuin kaikkialla muuallakin ilmestyneet. Vuonna 2000 yhtyeen solisti Vince Neil mainitsi yhtyeen olleen tyytyväinen siitä, että joku oli kiinnostunut massatuottamaan heidän yhtyeensä levyjä ja heillä oli mahdollisuus tehdä todellisia kiertueita. Vuonna 1996 Mötley Crüen ja Elektra Recordsin tiet erosivat. Yhtye perusti oman yhtiönsä Mötley Recordsin ja julkaisi uudelleen kaikki albuminsa ennen vuonna 1996 ilmestynyttä pitkäsoittoa New Tattoo. Too Fast for Loven vuoden 2002 versiolla olivat mukana Leathürin julkaisema versio albumin nimikappaleesta, Elektran pois jättämä Stick to Your Guns, mainitun singlen b-puoli Toast of the Town, The Raspberriesin ohjelmistosta poimittu coverkappale Tonight sekä liveversio kappaleesta Merry-Go Round. Too Fast for Love saavutti suhteellisen myönteiset arviot. Rolling Stonen vuonna 2017 julkaisemalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla Too Fast for Love saavutti sijan 22. Singleinä albumilta julkaistiin Merry Go Round sekä Public Enemy #1. Too Fast for Love on ensimmäinen seitsemästä peräkkäisestä Mötley Crüen studioalbumista, joka on saavuttanut vähintään kultalevyn. Viimeinen mainittuun saavutukseen yltänyt Mötley Crüen albumi on vuonna 1997 ilmestynyt Generation Swine.

Perjantain pohjat:Merkittävän duon vuoden 1957 suurhitti

Wake Up Little Susie on Felice ja Boudleaux Bryantin kirjoittama ja suosituksi osoittautunut kappale, jonka tunnetuimmasta levytysversiosta vastasi vuonna 1957 The Everly Brothers. Cadence Recordsin julkaisema levytys nousi listakärkeen Billboardin poplistalla sekä Cashboxissa. Näin siitäkin huolimatta, että Don Everlyn vuonna 1986 antaman haastattelun mukaan kappale joutui Bostonin radioasemilla soittokieltoon vihjailevana pidetyn tekstinsä vuoksi. Wake Up Little Susie nousi seitsemän viikon ajaksi myös Billboardin countrylistan kärkeen ja oli brittien singlelistalla parhaimmillaan kakkossijalla. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Wake Up Little Susie saavutti sijan 318. Kappale on kirjoitettu lukiolaispojan näkökulmasta hänen tyttöystävälleen Susielle. Kaksikko tekee treffit elokuvissa, mahdollisesti drive-inissä ja nukahtaa kesken elokuvan. He heräävät vasta neljältä aamulla ja Susien olisi pitänyt olla kotonaan jo kymmeneltä illalla. Kappaleen tekstissä mietitään kaksikon vanhempien ja ystävien reaktioita tapahtuneeseen. Simon ja Garfunkel ovat maininneet The Everly Brothersin musiikin voimakkaasta vaikutuksesta oman musiikkinsa työstämiseen. New Yorkin Central Parkissa 19. syyskuuta 1981 pidetyssä reunion-konsertissaan Simon ja Garfunkel esittivät Wake Up Little Susien ja singleformaatissa mainittu versio saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 27 seuraavana vuonna. Kyseessä oli parivaljakon viimeinen top 40-menestys. Wake Up Little Susiesta levytetyistä coverversioista mainittakoon pikaisesti Suzi Quatron, Outlawsin ja Loggins and Messinan tekemät näkemykset. Grateful Dead esitti Wake Up Little Susieta konserttiensa akustisissa seteissä helmi- ja marraskuun välillä vuonna 1970.

Torstain terävä:Small Facesiä tuoreeltaan coveroinut brittiyhtye

The Apostolic Intervention oli 60-luvun puolivälistä eteenpäin vaikuttanut brittiläinen rockyhtye, joka muistetaan parhaiten vuonna 1967 ilmestyneestä singlestään (Tell Me) Have You Ever Seen Me. Hertfordshiressä vuoden 1965 lopussa perustettu yhtye käytti aluksi nimeä The Little People ja sen kokoonpanon muodostivat soolokitaristi Angus Shirley, urkuri/solisti Peter "Dino" Dines, basisti Bob Argent ja rumpali Jerry Shirley, joka on Angusin nuorempi veli. Yhtye aloitti soittamalla coverversioita yhdysvaltalaisista r&b-kappaleista. Yhtyeen keskeisin brittiläinen vaikuttajayhtye oli Small Faces ja paikallistasolla bändi pääsi myös soittamaan diggauskohteensa lämmittelijänä. Small Facesin johtohahmosta Steve Marriottista tuli yhtyeen mentori ja hän kehotti Immediate Recordsin Adrew Lloyd Oldhamia kiinnittämään kyseisen yhtyeen alkuvuodesta 1967. Marriott olisi halunnut yhtyeen vaihtavan nimekseen The Nice, mutta Oldham suositteli nimeä The Apostolic Intervention. The Nice sitä vastoin päätyi  niin ikään alkuvaiheessaan Immediatelle levyttäneen ja progressiivista rockia edustaneen yhtyeen nimeksi. Marriott tarjosi yhtyeelle Ronnie Lanen kanssa kirjoittamaansa kappaletta (Tell Me) Have You Ever Seen Me. Marriott tuotti mainitun singlen ja vastasi sillä myös basistin vakanssista Bob Argentin sijaan. The Apostolic Interventionin single ei saavuttanut listamerkintää ja Small Faces levytti (Tell Me) Have You Seen Men itse ensimmäiselle Immediaten julkaisemalle albumilleen, joka oli niin ikään nimeltään Small Faces. Yhdysvalloissa mainittu albumi julkaistiin eriävällä biisilistalla ja kansikuvalla nimellä There Are But Four Small Faces. The Apostolic Interventionin myöhäisemmät levytykset eivät nekään muodostuneet menestyksekkäiksi ja yhtye lopetti toimintansa ennen vuoden 1967 loppua. Dines ja Jerry Shirley jatkoivat musiikin työstämistä Tim Renwickin kanssa yhtyeessä Little Women and the Wages of Sin. Dines liittyi myöhemmin Keith Hartley Bandiin ja T. Rexiin. Jerry Shirley soitti eri sessioissa ja vuonna 1969 hän liittyi Steve Marriottin luotsaamaan uuteen yhtyeeseen Humble Pie. The Apostolic Interventionin levytys (Tell Me) Have You Ever Seen Mestä on ilmestynyt useilla brittiläistä psykedeelistä rockia edustavilla kokoelma-albumeilla. Versiota on kehuttu ja sitä on kuvattu niin tiukaksi singleksi, kuin Immediate suinkin pystyi uudelta yhtyeeltä julkaisemaan, tarttuvaksi ja koukukkaaksi sekä soitannollisesti taidokkaaksi. Singlen b-puolella julkaistu instrumentaalikappale Madame Garcia käy kunnianosoituksesta Small Facesin omien alkukauden sinkkujen b-puolilla ilmestyneille instrumentaalibiiseille, joita edustavat esimerkiksi Grow Your Own ja Almost Grown.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän laulaja/lauluntekijän vuoden 1974 albumi

Carole King:Wrap Around Joy

Syyskuussa 1974 ilmestynyt Wrap Around Joy on keskeisen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carole Kingin kuudes sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto nousi Billboardin albumilistan kärkeen ilmestymisvuotensa loppupuolella ja saavutti kultalevyn. Wrap Around Joylta poimittiin kaksi singlemenestystä. Tom Scottin upealla saksofonisoololla kruunattu Jazzman nousi Billboardin singlelistalla kakkossijalle ja Nightingale yhdeksänneksi. Kappaleista viimeksi mainittu saavutti Adult Contemporary -listalla kärkipaikan. Albumin kappaleissa tyylitajuisella balladiosastolla on  vankka edustuksensa. Change in Mind, Change in Heart, You Go Your Way I'll Go Mine ja We Are All in This Together ovat kaikki sielukkaita ja upean melodian omaavia slovareita. Selkeästi rivakampaa osastoa Wrap Around Joylla edustavat ainoastaan albumin fifties-henkisesti käynnistyvä, mutta r&b-vaikutteiseksi yltyvä nimikappale sekä pitkäsoiton aitoa riemua huokuva päätösraita The Best is Yet to Come. Slovariosaston huipentuma albumilla on harvinaislaatuisesti kylmiä väreitä aiheuttava A Night This Side of Dying. Carole King säilytti musikillisen laadukkuutensa myös vuonna 1971 ilmestyneen miljoonamenestyksensä Tapestryn jälkeen. Wrap Around Joyta edeltäneet pitkäsoitot Music ja Rhymes and Reasons olivat varsin onnistuneita levyjä. Niitä seurannut Fantasy laajensi Kingin musiikillista vaikutekirjoa lattarin ja jazzin suuntaan. Wrap Around Joylla artisti palasi sinänsä pätevää Fantasy-albumia määrätyllä tavalla tiukempaan musiikilliseen ilmaisuun. Toki tulee muistaa myös Kingin vuonna 1970 ilmestynyt esikoissooloalbumi Writer, jonka kappaleista mainittakoon pikaisesti ärhäkkä Spaceship Races sekä slovarikaunokki Child of Mine, jonka Maarit levytti varsin onnistuneesti vuonna 1973 ilmestyneelle esikoisalbumilleen nimellä Lainaa vain.

Tiistain tukeva:Keskeisen britttiyhtyeen kakkosalbumi

The Kinks:Kinda Kinks

Yhtyeen kotimaassa Britanniassa viides maaliskuuta 1965 Pye Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kinda Kinks on britti-invaasion ydinryhmään lukeutuvan The Kinksin kakkosalbumi. Pitkäsoitto nauhoitettiin ja julkaistiin kahden viikon sisällä yhtyeen Aasiaan suuntautuneen kiertueen päätyttyä, eivätkä Ray Davies ja kumppanit olleet tyytyväisiä albumin tuotantopuoleen. Kinda Kinksiltä poimittu pikkulevy Tired of Waiting for You nousi brittien singlelistan kärkeen. Levy-yhtiön taholta esiin tulleiden paineiden vuoksi tiettyjen miksauksessa esiintyneiden virheiden korjaamiseen ei jäänyt aikaa. Vaikka Ray Davies siis osoitti selkeän tyytymättömyytensä Kinda Kinksin miksaukseen, albumi koostui hänen mielestään The Kinksin esikoispitkäsoittoa laadukkaammista kappaleista. Tuottaja Shel Talmy meni hänen mielestään kuitenkin liian pitkälle halutessaan säilyttää soundin raakuuden. Reprise Records julkaisi Kinda Kinksin Yhdysvalloissa 11. elokuuta 1965. Albumin jenkkipainos erosi brittiversiosta sekä biisilistaltaan että kansikuvaltaan. Pois pudonneita kappaleita Yhdysvaltain-painoksella edustaa Naggin' Woman, joka ilmestyi Yhdysvalloissa vasta ainoastaan siellä julkaistulla albumilla Kinkdom. Singlemenestyksen Tired of Waiting for You/Come On Now molemmat kappaleet olivat jo sitä vastoin ilmestyneet Yhdysvalloissa albumilla Kink-Size. Mainitut biisit Kinda Kinksin jenkkipainoksella korvasivat tuore singlekappale Set Me Free sekä Everybody's Gonna Be Happy. Niistä jälkimmäinen oli hiljattain julkaistu Yhdysvalloissa singlen b-puolena, mutta Britanniassa myös mainittu kappale oli singlen paraatipuoli. Set Me Free ilmestyi Britanniassa singleformaatissa toukokuussa 1965, mutta pääsi mukaan Kinda Kinksin Yhdysvaltain-painokselle. Britanniassa Kinda Kinks ilmestyi ainoastaan monoversiona ja albumi saavutti brittilistalla parhaimmillaan kolmannen sijan. Pitkäsoiton kappaleista Wonder Where My Baby is Tonight ilmestyi vuonna 1966 singleformaatissa Norjassa ja Ruotsissa b-puolellaan I Need You. Ruotsin listoilla mainittu pikkulevy saavutti seitsemännen sijan. Kinda Kinksin tunnetuinta lainamateriaalia edustaa näkemys Martha & The Vandellasin vuoden 1964 klassikkohitistä Dancing in the Street. Bruce Elderin Kinda Kinksistä All Musiciin laatiman arvion mukaan albumin ykkösluokkaa edustanut materiaali oli ikimuistoista eikä muukaan huonoa. Myös Ray Daviesin biisinkirjoituksessa oli tapahtunut kypsymistä. Kinda Kinksistä vuosina 1998 ja 2004 ilmestyneet cd-versiot sisältävät 11 bonuskappaletta, joiden joukossa ovat muun muassa Kwyet Kinks -ep:llä alun perin ilmestyneet kappaleet. Vuonna 2011 Sanctuary Records julkaisi Kinda Kinksistä tuplacd:n. Sen jälkimmäinen cd sisältää aina 23 bonusraitaa, niiden joukossa on singlekappaleiden monoversioita, demoja sekä BBC:lle tehtyjä nauhoituksia.

Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen vuoden 1967 ensimmäinen pitkäsoitto

The Hollies:Evolution

Kesäkuussa 1967 ilmestynyt Evolution on brittiyhtye The Holliesin ensimmäinen kyseisenä vuonna julkaisema albumi, joka saavutti brittilistalla parhaimmillaan sijan 13. Edeltäjänsä For Certain Becausen tavoin Evolution koostuu pelkästään  Allan Clarken, Graham Nashin ja Tony Hicksin muodostaman tuotteliaan kolmikon kirjoittamista kappaleista. Britanniassa ainuttakaan Evolutionin kappaleista ei julkaistu singlenä tai ep-formaatissa. Albumin Yhdysvaltain-painokselta löytyvä Carrie Anne julkaistiin Atlantin sillä puolella myös singlenä. Sairastelunsa vuoksi rumpali Bobby Elliott soitti ainoastaan kolmella Evolutionin kappaleista ja hänen tilallaan rumpaleina kuultiin Dougie Wrightia, Clem Cattinia ja jopa The Jimi Hendrix Experiencen Mitch Mitchelliä. Parlophone julkaisi Evolutionin stereoversion uudelleen vuonna 1978 The Holliesin diskografiassa mainittua pitkäsoittoa pian seuranneiden albumien Butterfly ja Confessions of the Mind kanssa. Kappaleesta Have You Ever Loved Somebody? olivat versionsa The Holliesia aikaisemmin julkaisseet The Searchers ja Paul ja Barry Ryan. Kappaleen originaaliversio kuullaan The Everly Brothersin pitkäsoitolla Two Yanks in England. Evolution ja samoihin aikoihin julkaistut The Holliesin singlekappaleet nauhoitettiin ainoastaan kuudessa päivässä vuoden 1967 kolmen ensimmäisen kuukauden aikana EMI:n Abbey Road-studioilla. 11. tammikuuta valmistuivat kappaleet When Your Lights Turned On ja Have You Ever Loved Somebody sekä singlen b-puolella ilmestynyt All the World is Love. Kahta päivää myöhemmin valmiiksi saatiin singlebiisi On a Carousel ja albumilla julkaistu Lullaby to Tim. Helmikuussa nauhoitettiin Italian-markkinoille kaavaillut kappaleet We're Alive ja Kill Me Quick. Loput Evolutionin kappaleista nauhoitettiin maaliskuussa ja toukokuun alussa single Carrie Anne ja sen b-puolella ilmestynyt Signs That Will Never Change. Muutamissa Evolutionin stereoversioiden kappaleissa hyödynnetään tyyliä, jossa lauluosuudet ovat toisessa ja instrumentit toisessa kanavassa.

Sunnuntain extra:Bastardot vedossa Wilko Johnsonin lämmittelykeikallaan

Suomen vitaalisimpiin rockryhmittymiin lukeutuva Los Bastardos Finlandeses heitti varsin tiukan, lähes tunnin mittaisen keikan Wilko Johnsonin lämmittelijänä Kuopion Rauhalahdessa. Setti käynnistyi aikataulun mukaisesti jo vartin yli yhdeksän rypistyksellä Viva Los Bastardos, jota seurasi tyylitajuisesti melodisempaan tuotantoon kallistuva The King is Dead. Myös Rock Bottom lukeutui setin sulavampaan tuotantoon ja sen jälkeen ladattiin ärhäkämpää osastoa onnistuneesti edustanut ja varhaisempaan tuotantoon, eli vuonna 2008 ilmestyneen yhtyeen kakkosalbumin Return of El Diablo biisiaarteistoon lukeutuva Red Eyed Rock N' Roller. Pelle Miljoona Oy:n klassikkohitistä Moottoritie on kuuma työstetystä englanninnoksesta Road Fever muodostui pituutensa osalta setin pieni teos. Sitä seurasi kaksi melodista kultahippua, loppuosassaan yleisönlaulatusta sisältänyt Forever the  Desperado ja tuoreimman Rock 'n' Roll -pitkäsoiton ensimmäinen singlemaistiainen Someone Like You. Smokin' Dynamite ja The Day of the Dead (Ballad of the Undertaker) ylläpitivät laadukasta tasoa, mutta melodista tartuntapintaa suorastaan kiitettävästi omaava Acapulco lukeutui keikan todellisiin huippuhetkiin. Varsinaisen setin päätti revittelevämpiin voimapaloihin lukeutuva BMF ja ylimääräisenä numerona Bastardot kunnioittivat erästä keskeisimmistä musiikillisista inspiraation lähteistään, eli Motörheadia coveroimalla vuonna 1980 ilmestyneen klassikkoalbumin Ace of Spades legendaarisen nimikappaleen. Setti koostui onnistuneesta mikstruusta Bastardojen tuhdimpia rypistyksiä ja melodisempaa tuotantoa. Bryn Jones oli vokalisoinnissaan ja bassottelussan tutun vakuuttava, Olli Kykkäsen ja Ailu Immosen kitaraosasto toimi moitteettomasti Twist Twist Erkinharjun jyristäessä rumpujaan niin totutun ammattimaisesti ja tuhdisti, että tanner tömisi. Kiitos taas kerran Bastardot!

Los Bastardos Finlandeses Rauhalahdessa 31. 1. 2020