maanantai 31. elokuuta 2020

Tiistain tukeva:Eric Carmenin vuoden 1975 voimaballadi

All By Myself on yhdysvaltalaisartisti Eric Carmenin joulukuun alussa 1975 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt kappale, jonka kertosäkeen tekijä on napannut The Raspberries-yhtyeensä kanssa vuonna 1972 levyttämästään kappaleesta Let's Pretend. Slidekitarasoolosta kappaleen levytysversiossa vastasi studiokitaristi Hugh McCracken. All By Myselfin säkeistö perustuu Sergei Rachmaninoffin toisen pianokonsertin toiseen osaan. Kappaleen työstämisen aikaan Rachmaninoffin musiikki oli Yhdysvalloissa tekijänoikeusvapaata. Sitä vastoin Yhdysvaltojen ulkopuolella se oli edelleen suojeltua. Ennen All By Myselfin sisältävän albumin julkaisua Rachmaninoffin perikunta otti yhteyttä Carmeniin ja ilmoitti hänelle mainitusta seikasta. Syntyneen sopimuksen mukaan Rachmaninoffin perikunta vastaanottaisi 12 prosenttia All By Myselfin rojalteista ja lisäksi toisesta Eric Carmenin kappaleesta Never Gonna Fall in Love Again, joka perustui Rachmaninoffin toisen sinfonian kolmanteen osaan. All By Myselfistä on levytetty myös useita coverversioita, joista pikaisesti mainittakoon Sheryl Crown vuonna 1993 ilmestynyt ja Celine Dionin kahta vuotta myöhemmin levyttämä näkemys. Carmen esitti All by Myselfin televisio-ohjelma Midnight Specialissa 23. heinäkuuta 1976 sen neljännen tuotantokauden jaksossa numero 37. Show oli yhdysvaltalaisen R&B-lauluyhtyeen The Spinnersin isännöimä. Voimaballadiksi kuvailtavissa oleva All by Myself oli Eric Carmenin ensimmäinen singlejulkaisu hänen nimeään kantavalta esikoissooloalbumiltaan, joka ilmestyi Carmenin jätettyä The Raspberries-yhtyeen. Kappaleesta muodostui suuri menestys ja Billboardin singlelistalla se nousi kakkossijalle. Kärkipaikan saavuttamisen All by Myselfiltä estivät The Miraclesin Love Machine ja The Four Seasonsin December 1963 (Oh What A Night). Sitä vastoin Cash Boxin Top 100 Singles -listalla All By Myself nousi kärkeen ja Kanadassa kolmanneksi. Yhdysvalloissa single myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn huhtikuussa 1976. Yhdysvalloissa All by Myself oli Carmenin ensimmäinen kahdeksasta top 40:ään nousseesta singlestä. Sitä vastoin Britanniassa mainittu kappale jäi Carmenin ainoaksi Top 40- hitiksi ja sen listasijoitus oli 12. Vuonna 2006 brittiläisen tv-verkoston Channel 5:n äänestyksessä Britannian suosituimmista erokappaleista Eric Carmenin originaaliversio All by Myselfistä saavutti sijan 17.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Maanantain mainio:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin neljäs sooloalbumi

Belinda Carlisle:Live Your Life Be Free

14. lokakuuta 1991 Yhdysvalloissa MCA Recordsin ja Britanniassa Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live Your Life Be Free on ennen soolouraansa jäsenyydestään yhtyeessä Go Go's muistetun Belinda Carlislen neljäs sooloalbumi. Carlislen sooloalbumeista ensimmäisenä se ei saavuttanut listasijoitusta Yhdysvalloissa. Kyseessä oli myös viimeinen Carlislen pitkäsoitto, jolta poimittiin Yhdysvalloissa Hot 100 -listalle kohonnut single. Do You Feel Like I Feel? saavutti sijoituksen 73. Britanniassa Live Your Life Be Free -pitkäsoitto menestyi selkeästi paremmin, sillä albumi saavutti saarivaltakunnassa seitsemännen sijan. Live Your Life Be Freen kappalemateriaalista Carlisle oli mukana kirjoittamassa raitoja Loneliness Game ja Little Black Book. Molemmat kappaleet ilmestyivät singleformaatissa ja kumpikin niistä saavutti brittilistalla sijan 28. Pitkäsoiton kappaleista You Came Out of Nowhere alkaa sämpläyksellä John Lennonin vuonna 1984 julkaistun kappaleen Nobody Told Me alusta. Live Your Life Be Freen saama vastaanotto ei ollut yhtä myönteistä kuin Carlislen kolmen edellisen sooloalbumin. Silti esimerkiksi All Musiciin laaditussa arviossa todettiin Carlislen olevan kykenevä useissa erilaisissa musiikillisissa konteksteissa. Albumi menestyi muualla Yhdysvaltoja paremmin. Britanniassa se nousi top teniin ja saavutti kultalevyn. Ruotsissa albumi saavutti parhaimmillaan sijan 21. ja listaviikkoja sille kertyi kymmenen. Australiassa Live Your Life Be Freen listasijoitus oli 27. Yhdysvaltojen ulkopuolella albumin ensimmäisenä singlenä ilmestyi sen nimikappale, jonka listasijoitus Italiassa oli 11., Britanniassa yhtä sijaa alempana ja Ruotsissa sijalla 16. Yhdysvalloissa albumin ensimmäisenä singlenä ilmestynyt Do You Feel Like I Feel? oli Carlislen viimeinen Hot 100-listalle kohonnut single. 26. elokuuta 2013 Edsel Recording julkaisi Live Your Life Be Freestä myös dvd:n sisältäneen tuplacd-version. Originaali albumi oli remasteroitu ja lisäksi mukana oli sen kappaleiden singleversioita, remiksejä ja sinkkujen kakkosbiiseinä alun perin ilmestyneitä kappaleita. Dvd sisältää albumin kappaleista työstetyt musiikkivideot sekä Carlislen albumia luotaavan syvähaastattelun.

lauantai 29. elokuuta 2020

Sunnuntain extra:Scorpionsin kakkosalbumi

Scorpions:Fly to the Rainbow

Yhdysvalloissa ensimmäinen marraskuuta 1974 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fly to the Rainbow on Scorpionsin toinen studioalbumi. Esikoisalbuminsa Lonesome Crown tiimoilta Scorpions oli soittanut brittiläisen rockyhtyeen UFO:n lämmittelijänä. Kiertueen lopussa Scorpionsin soolokitaristina toiminutta Michael Schenckeriä pyydettiin kitaristiksi UFO:on ja hän hyväksyi tarjouksen. Schenkerin lähtö merkitsi Scorpionsille lyhytaikaista hajoamista, mutta kitaristi Rudolf Schenker ja solisti Klaus Meine kiinnittivät mukaan yhtyeessä Dawn Road soittaneet kitaristi Ulrich Rothin, basisti Francis Buchholzin ja rumpali Jürgen Rosenthalin. Yhtyeen uusi lineup jatkoi toimintaansa Scorpionsin nimellä ja nauhoitti toisen albuminsa Fly to the Rainbow. Sen kappaleista Rudolf Schenker oli osallistunut kolmen biisin kirjoittamiseen. Mainittu seikka liittyi hänen Scorpionsin kanssa tekemäänsä sopimukseen, jonka mukaan Schenker jätti yhtyeen vuoden 1974 huhtikuussa ja liittyi UFO:oon. Fly to the Rainbown kappaleista Scorpions esitti säännöllisesti viittä mainitun albumin ja sen seuraajan, vuonna 1975 ilmestyneen pitkäsoiton In Trance tiimoilta tekemillään kiertueilla. Mainitut kappaleet olivat nimiraita, Speedy's Coming, They Need a Million ja harvemmin myös This Is My Song sekä Drifting Sun. Fly to the Rainbown nimikappale ja Speedy's Coming päätyivät liveversioinaan lisäksi mukaan Scorpionsin huhtikuussa 1978 nauhoittamalle livealbumille Tokyo Tapes. Pian yhtye kuitenkin tiputti mainitut kappaleet settilistastaan ja vuosien 1980 ja 1999 välillä Scorpions ei soittanut konserteissaan lainkaan tuotantoa Fly to the Rainbowlta. Kesäkuussa 1999 Scorpions soitti They Need a Millionin Luxembourgissa ja vuosien 2000 ja 2008 välillä bändi esitti joitakin kertoja konserteissaan Fly to the Rainbown nimikappaletta sekä Speedy's Comingia. Kappaleista viimeksi mainittu sisältyi suhteellisen usein Scorpionsin settien biisilistaan myös vuosien 2015 ja 2019 välisenä aikana.

perjantai 28. elokuuta 2020

Lauantain pitkä:Glenn Hughesin keskeinen varhainen yhtye

Trapeze oli vuonna 1969 Cannockissa, Staffordshiressa perustettu rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat aikaisemmin yhtyeessä The Montanas vaikuttaneet trumpetisti/solisti John Jones ja kosketinsoittaja Terry Rowley sekä yhtyeeseen Finders Keepers kuuluneet basisti/solisti/pianisti Glenn Hughes, kitaristi/solisti Mel Galley ja rumpali Dave Holland. Jones ja Rowley jättivät Trapezen yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneen ja nimeä kantaneen esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Hughesista, Galleystä ja Hollandista muodostunut triokokoonpano jatkoi toimintaansa Trapezen nimellä. Yhtyeen seuraava albumi oli niin ikään vuoden 1970 aikana ilmestynyt Medusa. Vuonna 1972 julkaistun kolmannen pitkäsoiton You Are The Music...We're Just the Band ilmestymisen jälkeen Hughes jätti Trapezen ja siirtyi osaksi Deep Purplen Mark III -kokoonpanoa. Galley ja Holland jatkoivat Trapezen kanssa noin vuotta myöhemmin ja kiinnittivät yhtyeeseen kakkoskitaristi Rob Kendrickin ja basisti Pete Wrightin. Loppuvuodesta 1974 ilmestyi albumi Hot Wire ja seuraavana vuonna toinen Trapeze-nimeä kantanut pitkäsoitto. Vuonna 1976 Trapezen legendaarinen lineup teki paluukiertueen, sillä Hughes palasi yhtyeeseen Deep Purplen lopetettua toimintansa. Hughesin jätettyä Trapezen uudelleen yhtyeen uutena johtohahmona esittäytyi Peter Goalby, joka oli mukana yhtyeen viimeisellä pitkäsoitolla Hold On. Seuraavien vuosien aikana Trapezen kokoonpanossa tapahtui useita miehistönvaihdoksia. Holland liittyi Judas Priestiin vuonna 1979 ja yhtye lopetti toimintansa vuonna 1982, jolloin Galleytä kutsui pesti Whitesnakessa. Vuonna 1991 Hughes, Galley ja Holland kasasivat Trapezen uudelleen. Seuraavaan vuoteen ajoittui keikkoja, joilla Asia-yhtyeen kosketinsoittaja Geoff Downes täydensi yhtyeen kokoonpanon. Kyseiseltä kiertueelta taltioitiin vuonna 1998 ilmestynyt konserttitaltiointi Welcome to the Real World:Live at Borderline. Trio elvytti Trapezen uudelleen kokoonpanolla, jota täydensi kakkoskitaristi Craig Erickson. Alkuvuodesta 1994 tehdyn kiertueen jälkeen Trapeze lopetti toimintansa pysyvästi. Yhtyeen hajottua Galley ja Holland olivat suhteellisen hiljaa Hughesin jatkaessa soolouraansa ja yhteistyötään eri artistien kanssa. Galley menehtyi syöpään heinäkuun ensimmäisenä 2008 ja Holland kuoli 16. tammikuuta 2018 Hughesin ollessa ainoa henkiin jäänyt jäsen Trapezen legendaarisesta lineupista. Trapeze perustettiin maaliskuussa 1969 ja yksi yhtyeen ensimmäisistä esiintymisistä oli samaisena vuonna viides heinäkuuta Wolverhamptonissa, Club Lafayettessa soitettu konsertti, joka taltioitiin  BB2:n ohjelmaa Colour Me Pop varten. Siinä Trapeze esitti kappaleen Send Me No More Letters. Paikallinen promoottori Tony Perry kuvasi keikkaa erääksi kyseisen keikkapaikan merkittävimmistä ja yhtyeen esitystä fantastisena. Myöhemmin samaisena vuonna Trapeze kiinnitettiin Treshold Recordsin ensimmäiseksi yhtyeeksi. Kyseessä oli The Moody Blues-yhtyeen perustama yhtiö, jonka jakelijana Yhdysvalloissa toimi London Records ja muualla Decca Records. Trapezen on mainittu hylänneen Apple Recordsin esittämän tarjouksen, sillä yhtye koki saavansa enemmän taiteellista vapautta Tresholdilla. Trapeze nauhoitti esikoisalbuminsa Lontoossa Morgan -studioilla ja Deccan studioilla Moody Bluesin John Lodgen tuottamana. Vaikka Jones oli Trapezen virallinen leadvokalisti, Hughes vastasi albumilla kaikista lauluosuuksista. Hughes on maininnut mainittuun ratkaisuun päädytyn managementin pyynnöstä. Ennen vuoden loppua Send Me No More Letters julkaistiin yhtyeen ensimmäisenä singlenä kääntöpuolellaan Galleyn, Hughesin ja Jonesin kirjoittama kappale Another Day. Toukokuussa 1970 ilmestynyt Trapezen esikoisalbumi sai kriitikoiden taholta varsin myönteisen vastaanoton. Billboard kuvasi albumia kandidaatiksi suureen listamenestykseen ja journalisti Nigel Williamson mainitsi sen klassisen kauden esimerkkinä brittiläisestä progesta, johon yhdistyivät psykedelia, rockkitarat ja popharmoniat. BBC Radio 1:n dj:t Bob Harris ja Pete Drummond soittivat albumia ahkerasti ja se kuultiin kanavalla kokonaisuudessaan. Esikoisalbumiaan Trapeze promosi soittamalla Britanniassa sarjan keikkoja tammi- ja heinäkuun välillä. Elokuussa 1970 Jones ja Rowley jättivät Trapezen ja tekivät paluun aikaisempaan yhtyeeseensä The Montanasiin. Lähteneiden muusikoiden tilalle ei hankittu uusia, vaan Hughes, Galley ja Holland jatkoivat voimatriona ja muuttivat musiikillista ilmaisuaan lähemmäksi hardrockia ja funkia. 13. marraskuuta 1970 Trapeze julkaisi Britanniassa kakkosalbuminsa Medusa, joka ilmestyi Yhdysvalloissa seuraavan vuoden maaliskuussa. Edeltäjänsä tavoin John Lodgen tuottamaa albumia on yleisesti pidetty paitsi Trapezen laadukkaimpana, myös eräänä vuosikymmenensä aliarvostetuimmista hardrockalbumeista. Ultimate Classic Rockiin kirjoittaneen Eduardo Rivadavian mukaan albumi vaikutti osaltaan heavy metalin varhaiseen kehitykseen vuonna 1970. Galleyn veljensä Tomin kanssa kirjoittama Black Cloud julkaistiin Yhdysvalloissa albumin ainoana singlenä b-puolellaan koko Trapezen triokokoonpanon yhteistyötä edustava Your Love Is Alright. Trapeze konsertoi Medusan tiimoilta ahkerasti erityisesti Yhdysvalloissa. Joulukuussa 1970 Trapeze lämmitteli Moody Bluesia ja vuonna 1971 yhtye soitti useita kiertueita pääesiintyjänä. Trapezen kolmas albumi You Are The Music...We're Just the Band ilmestyi joulukuun ensimmäisenä 1972. Albumin kappaleet olivat Hughesin käsialaa kolmea Galleyn veljesten kirjoittamaa biisiä lukuun ottamatta. Neil Slavenin tuottamalla albumilla vierailivat pianistina Rod Argent ja steelkitaristina B. J. Cole. Medusaan verrattuna uudella albumilla korostui pehmeämpi ja melodisempi tyyli, joka sai osakseen kehuja useilta kriitikoilta. Tracy kuvasi albumia mestariteoksena. You Are the Music...We're Just the Band oli ensimmäinen listasijoituksen saavuttanut Trapezen albumi, joka nousi Billboardin Bubbling Under-listalla yhdeksänneksi. Sen tiimoilta Trapeze konsertoi Britanniassa ja Yhdysvalloissa loppuvuodesta 1972 ja seuraavan vuoden alkupuolella.

Huhtikuussa 1973 Deep Purplen jäsenet Richie Blackmore, Jon Lord ja Ian Paice saapuivat seuraamaan Trapezen Whiskey A Go Go:ssa soittamaa konserttia aikomuksenaan pyytää Hughesia basistiksi Purpleen Roger Gloverin paikalle. Kun kolmikko lähestyi Hughesia seuraavassa kuussa, hän kieltäytyi tarjouksesta, sillä piti Purplen tyyliä itselleen turhan perinteisenä rockina. Hughes muutti kuitenkin mieltään, sillä Purplen profiili oli korkea ja lisäksi hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus työskennellä entisen Freen solistin Paul Rodgersin kanssa, jota oli kaavailtu uudeksi leadvokalistiksi Purpleen Ian Gillanin tilalle. Hughes hyväksyi tarjouksen liittyä Purpleen basistiksi ja kakkosvokalistiksi. Yhtyeen lineupin muutoksesta ilmoitettiin  Melody Makerissa 14. heinäkuuta 1973. Mainitussa artikkelissa mainitiin yhtyeen etsivän edelleen uutta solistia ja David Coverdale liittyikin mukaan uuteen kokoonpanoon vasta  hieman myöhemmin. Hughes on myöhemmin maininnut katuneensa liittymistään Purpleen ja kuvannut Trapezea perheekseen. Pienen tauon jälkeen Trapeze palasi vuonna 1974 kokoonpanolla, jossa olivat leadvokalistiksi siirtyneen Galleyn lisäksi mukana kakkoskitaristi Rob Kendrick ja basisti Pete Wright. Heinäkuussa yhtyee ilmoitettiin solmineen levytyssopimus Warner Brosin kanssa ja uuden albumin ilmestyvän myöhemmin samaisena vuonna. Lokakuussa 1974 Threshold julkaisi Trapezen ensimmäisen kokoelma-albumin Final Swing, joka sisälsi näytteitä yhtyeen siihen astisilta kolmelta albumilta sekä kaksi ennen julkaisematonta kappaletta Good Love ja Das It. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen listasijoituksen saavuttanut albumi, joka nousi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 172.   Joulukuussa 1974 ilmestynyt yhtyeen neljäs albumi Hot Wire saavutti sijan 146. Billboardin listalla, sijan 153. Cash Boxissa ja sijan 161. Record Worldin albumilistalla alkuvuodesta 1975. Kosketinsoittaja Terry Rowley vieraili albumilla soittaen syntetisaattoreita, urkuja ja sähköpianoa sekä taustavokalistin ominaisuudessa. Rowley oli myös mukana Hot Wiren tiimoilta tehdyllä kiertueella ja konserttitaltioinnilla Live at the Boat Club 1975, tosin ei täysivaltaiseksi jäseneksi kreditoituna. Myöhemmin vuoden 1975 aikana Trapeze julkaisi järjestyksessään  toisen nimeään kantaneen albumin, jolla Hughes vieraili solistina kahdella raidalla. Billboard kuvasi albumia esimerkkinä tiukasta, soulvaikutteisesta hardrockista. Mainitun vuoden marraskuussa Galley ja Holland pitivät taukoa Trapezesta ja osallistuivat John Lodgen ja Justin Haywardin Britannian-kiertueelle, jolla kaksikko promosi aikaisemmin samaisena vuonna ilmestynyttä yhteistä albumiaan Blue Jays. Seuraavana vuonna Deep Purplen hajottua Hughes teki paluun Trapezen klassiseen kokoonpanoon Appreciation-kiertueelle, jonka oli tarkoitus vierailla Yhdysvalloissa elokuussa ja Britanniassa syyskuussa. Muutamien Yhdysvalloissa soitettujen keikkojen jälkeen Hughes kuitenkin jätti yhtyeen huumeongelmiensa vuoksi. Reunionin aikana trio ehti kuitenkin nauhoittaa uusia kappaleita, joista L.A. Cut Off ja Space High ilmestyivät vuonna 1977 Hughesin esikoissooloalbumilla Play Me Out. Trapeze palasi vuonna 1978 kokoonpanolla, jossa uutena solistina esittäytyi Peter Goalby ja Wright oli palannut basson varteen. Yhtye solmi sopimuksen uuden levy-yhtiön Aura Recordsin kanssa ja julkaisi loppuvuodesta 1979 viimeiseksi jääneen ja Jimmy Millerin tuottaman albumin Hold On, joka oli ilmestynyt Saksassa edellisen vuoden puolella nimellä Running erilaisella biisilistalla varustettuna. Esimerkiksi Billboard laati albumista myönteisen arvion ja All Musicin Steve Huey piti sitä mahdollisesti yhtyeen parhaana. Elokuussa 1979 Holland jätti Trapezen ja liittyi heavy metal-yhtye Judas Priestiin. Hänen tilalleen kiinnitettiin Steve Bray ja Trapeze jatkoi keikkailuaan Hold Onin tiimoilta soittaen Humble Pien kanssa ja lämmitellen skottilaista rockyhtyettä Nazarethia Krokuksen kanssa. Trapezen ensimmäinen konserttitaltiointi Live in Texas:Dead Armadillos ilmestyi vuonna 1981 ja se oli taltioitu mainitulta kiertueelta kyseisen vuoden toukokuussa. Sen ilmestymisen aikaan Goalby oli liittynyt Uriah Heeppiin. Basisti/solisti Mervyn Spence ja kosketinsoittaja Richard Bailey liittyivät yhtyeeseen myöhemmin samaisena vuonna ja vuonna 1982 Brayn paikan otti Kex Gorin. Trapeze tuli virallisesti tiensä päähän loppuvuodesta 1982 Galleyn liityttyä Whitesnaken uuteen kokoonpanoon Saints & Sinners -kiertueelle, joka alkoi mainitun vuoden lokakuussa. Ennen Galleyn eroamista Trapeze oli alkanut nauhoittaa materiaalia potentiaalista uutta albumiaan varten. Kyseistä tuotantoa hyödynsivät myöhemmin Whitesnake ja Galleyn aloittama projekti Phenomena. Vuonna 1991 Hughes, Galley ja Holland elvyttivät Trapezen konserttikiertuetta varten, jolla yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja Geoff Downes. 20. maaliskuuta 1992 yhtye soitti Fishin lämmittelijänä Hammersmith Apollossa. Samaisen vuoden toukokuussa Trapeze nauhoitti livealbumin Welcome to the Real World:Live at Borderline, joka julkaistiiin vuonna 1998. Samana vuonna ilmestyi myös toinen konserttitaltiointi Live:Way Back to the Bone, joka sisälsi nauhoituksia Trapezen varhaisemmalta uralta. Vuonna 1993 Trapezen triokokoonpano nauhoitti demoja mahdollista myöhäisempää julkaisua varten. Yhdeksäs helmikuuta 1994 Trapeze soitti Irving Plazassa, New Yorkissa osana konserttia, joka oli omistettu ensimmäinen joulukuuta 1993 menehtyneelle solistille Ray Gillenille. Myöhemmin vuoden 1994 aikana Trapeze soitti joitakin keikkoja sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Hughes kuvasi niitä hienoksi kokemukseksi ja mainituissa konserteissa yhtyeen line-upin täydensi kakkoskitaristi Craig Erickson. Live at the Boat Club 1975 sai julkaisunsa vuonna 2006. Galleyn kuolema ensimmäinen heinäkuuta 2008 esti kaikki mahdollisuudet Trapezen paluulle. Holland menehtyi lähes vuosikymmentä myöhemmin 16. tammikuuta 2018 ja Hughesista tuli yhtyeen legendaarisen kokoonpanon ainoa henkiin jäänyt jäsen.

torstai 27. elokuuta 2020

Perjantain pohjat:Brittiheavyn klassikon vuoden 1981 menestysalbumi

Judas Priest:Point of Entry

26. helmikuuta 1981 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Point of Entry on brittiläisen metal-yhtyeen Judas Priestin seitsemäs studioalbumi. Yhtyeen edellisestä pitkäsoitosta, vuonna 1980 ilmestyneestä albumista British Steel oli muodostunut suuri menestys ja sen seuraajalla Priest hyödynsi radioystävällisempää soundia. Saatuaan päätökseen British Steelin tiimoilta tekemänsä maailmankiertueen Priest keskittyi seuraavaan projektiinsa. Point of Entry nauhoitettiin Ibizan studioilla Espanjassa ja lopputuloksena oli soundiensa osalta Priestin aikaisempia albumeita livehenkisempi pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Heading Out to the Highway, Don't Go sekä Hot Rockin, joista kaikista työstettiin myös musiikkivideot. Heading Out to the Highwaysta on muodostunut keikkastandardi Priestin tuotannossa, Desert Plainsiä soitettiin ahkerasti 80-luvulla ja Hot Rockin':ia aivan viime aikoihin saakka. Vuoteen 2005 ajoittuneella Re-united-kiertueella Solar Angels oli silloin tällöin mukana setissä ja Point of Entryn tiimoilta tehdyllä World Blitz Tourilla mainittu kappale kuultiin kaikkien konserttien avausnumerona. Mainitulla kiertueella myös Troubleshooteria soitettiin osalla keikoista. Vuonna 2001 Point of Entrystä julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi myös kaksi bonusraitaa, eli Desert Plainsin liveversion sekä Ram It Down -albumin sessioista kotoisin olleen studioraidan Thunder Road. Vuonna 2005 Rock Hard-lehden julkaisemassa kirjassa The 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time Point of Entry saavutti sijan 352. Priestin jäsenten mielipiteet Point of Entrystä vaihtelevat. Ian Hillin mielestä albumilla on joitakin hyviä kappaleita. K. K. Downing on maininnut yhtyeen olleen levy-yhtiön asettamien paineiden alaisena työstäessään Point of Entryä. Yhtyeen tuli tehdä hittejä ja mainitulla albumilla Priest tarjosi levy-yhtiölle sitä, mitä se halusi.

keskiviikko 26. elokuuta 2020

Torstain terävä:Merkittävän kanadalaisyhtyeen esikoisalbumi

Rush:Rush

Maaliskuun ensimmäisenä 1974 ilmestynyt Rush on samannimisen kanadalaistrion ensimmäinen pitkäsoitto. Sen julkaisijana oli yhtyeen kotimaassa Moon Records ja Yhdysvalloissa ja muilla kansainvälisillä julkaisuilla Mercury Records. Tyylillisesti Rushin debyytti muistuttaa julkaisuvuosikymmenensä alkupuolen hardrockia esimerkiksi Led Zeppelinin innoittamana. Rushin originaalirumpali John Rutsey vastasi kaikista albumin rumpuosuuksista, mutta diabeteksen vuoksi hän ei voinut lähteä mukaan kiertueelle. Myös Rutsey kirjoitti lyriikoita Rushin esikoisalbumille, mutta koska hän ei milloinkaan lähettänyt niitä yhtyeen muille jäsenille, teksteistä Rushin debyytillä vastasivat solisti/basisti Geddy Lee ja kitaristi Alex Lifeson. Rutseyn paikan ottaneesta Neil Peartista tuli myös Rushin varsinainen tekstintekijä. Rushin esikoisalbumin nauhoitukset alkoivat Torontossa Eastern Sound -studioilla Dave Stockin tuottamina. Mainituista äänityksistä Rushin debyytille pääsi mukaan kaksi kappaletta; In the Mood ja Take a Friend. Rush ei ollut tyytyväinen ensimmäisiin nauhoituksiin. Niinpä yhtye siirtyi Toronto Sound -studioille ja vastasi tällä kertaa nauhoitusten tuotannosta itsenäisesti. Soundipolitiikassa tapahtuikin huomattavaa kehitystä. Kappaleiden What You're Doing, Before and After ja Working Man pohjiin lisättiin päällekkäisäänityksiä. Rushin esikoisalbumin kappaleista hienostuneinta tuotantoa edustavat, eli Finding My Way, Need Some Love ja Here Again nauhoitettiin kokonaan Toronto Sound -studioilla. Mainitut kappaleet ottivat muiden varhaisemmin äänitettyjen kappaleiden paikat. Molemmat studioista hyödynsivät kasiraituritekniikkaa, joka oli vuonna 1973 melko primitiivistä. Yhtye oppi kuitenkin nopeasti hyödyntämään laadukkainta käytettävissä ollutta tekniikkaa. Heinäkuussa 2008 Rush löysi kappaleesta Working Man varhaisen version, joka sisälsi erilaisen kitarasoolon ja yhtye antoi kappaleen masternauhan käytettäväksi suositun rytmipelin RockBand tekijöille. Kanadassa Moon Records julkaisi Rushin debyytistä aluksi ainoastaan 3500 kappaleen painoksen. Clevelandissa, Ohiossa vaikuttaneen radioaseman WMMS dj Donna Halper otti kappaleen Working Man voimasoittoon ja kuuntelijat tiedustelivat, mistä levyn voisi ostaa. Myöhemmn WMMS sponsoroi Rushin Clevelandissa 26. elokuuta 1974 soittamaa konserttia. Rushin debyytti osoittautui Clevelandissa suosituksi ja Mercury Records vastasi albumin julkaisusta muualla. Manageri Ray Dannielsin taloudellisen avun turvin tuottaja Terry Brown remiksasi albumin parempien soundien aikaansaamiseksi. Rushin esikoisalbumi saavutti ilmestyessään myönteiset arviot. Ensimmäinen remasteroitu versio Rushin debyytistä ilmestyi vuonna 1997. Vuoden 2011 remasteroidusta versiosta vastasi Andy VanDette ja se julkaistiin osana Sector I-boxia. Mainitut boxit sisälsivät Rushin Mercurylle levyttämät albumit. Huhtikuussa 2014 Rushin debyytistä julkaistiin uusintapainoksena vinyyliversio, joka osana boxia juhlisti albumin 40-vuotista olemassaoloa. Vielä vuonna 2015 albumista julkaistiin remasteroitu vinyyliversio osana virallista 12 Months of Rush -promootiota.

tiistai 25. elokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Eräs rockin kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Van Morrison:It's Too Late to Stop Now

Helmikuussa 1974 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt It's Too Late to Stop Now on Van Morrisonin tuplalivealbumi, joka on taltioitu touko- ja heinäkuussa 1973 Los Angelesin Troubadourissa, Santa Monica Civic Auditoriumissa ja Lontoon Rainbowssa. Kiertueelle osallistui Morrisonin 11-henkinen yhtye The Caledonia Soul Orchestra. It's Too Late to Stop Now on säännöllisesti nimetty erääksi kaikkien aikojen parhaista livelevyistä ja se on nauhoitettu aikana, jota on usein kutsuttu artistin parhaaksi live-esiintyjänä. Morrison oli esiintynyt Lontoossa edellisen kerran kuutta vuotta aikaisemmin Them-yhtyeensä kanssa.  Ritchie Yorke mainitsee biografiassaan kriitikoiden kutsuneen mainittuja Lontoon-konsertteja vuoden rockhetkeksi.  It's Too Late to Stop Nown huippuhetkiin lukeutuu yli kymmenminuuttinen näkemys kappaleesta Cyprus Avenue. Yleisön edustajan huutaessa "Turn It On!" Morrison vastaa hyväntuulisesti "It's Turned On Already." 24. heinäkuuta 1973 Lontoon Rainbowssa pidetty konsertti lähetettiin samanaikaisesti televisiossa BBC 2:lla ja Radio 2:lla 27. heinäkuuta 1974. It's Too Latelle päätyneet kappalevalinnat ovat Morrisonin kuudelta siihenastiselta studioalbumilta. Hänen keskeisten musiikillisten vaikuttajiensa coverohjelmistosta poimittuja kappaleita ovat näkemykset Bobby Blandin Ain't Nothing You Can Dosta, Ray Charlesin I Believe to My Soulista, Sam Cooken Bring It on Home to Mestä, kahdesta Sonny Boy Wlliamsonin kappaleesta, eli Help Mestä ja Take Your Hands Out of My Pocketista sekä Muddy Watersin popularisoimasta ja Willie Dixonin käsialaa olevasta blueskappaleesta I Just Wanna Make Love to You. Morrisonin vanhalta yhtyeeltä Themiltä albumilla versioituivat Gloria ja Here Comes the Night. Toisin kuin suurella osalla livelevyistä, It's Too Late to Stop Nowlla ei ole hyödynnetty lainkaan päällekkäisäänityksiä. Moondancen liveversio jäi pois albumilta yhden väärän soitetun kitaranuottinsa vuoksi. It's Too Late to Stop Nown on mainittu olevan ensimmäinen livelevy, jolla kuullaan jousisoittajia. Albumista laaditut arviot ovat olleet sen julkaisusta lähtien varsin myönteisiä. Tammikuun lopussa 2008 albumista julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka sisälsi myös originaalilta albumilta löytymättömän näkemyksen Morrisonin ensimmäisestä soolohitistä Brown Eyed Girl. Mainittua versiota ei ole ollut saatavilla myöhemmillä uudelleenjulkaisuilla, mutta vuonna 2016 ilmestyneellä versiolla kappaleesta kuullaan eri livetulkinta samaiselta rundilta. Kymmenes kesäkuuta 2016 It's Too Late to Stop Nowsta julkaistiin boxi, joka sisälsi kokonaisuudessaan kaikki kolme konserttia, eli 23. toukokuuta 1973 Los Angelesissa, 29. toukokuuta 1973 Santa Monicassa ja 23/24 heinäkuuta 1973 Lontoossa soitetut sekä dvd:n heinäkuun 24:n päivän Lontoon- konsertista nimellä It's Too Late to Stop Now Vol II, III, IV &DVD.

maanantai 24. elokuuta 2020

Tiistain tukeva:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen toinen studioalbumi

Velvet Underground:White Light White Heat

30. tammikuuta 1968 Verve-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt White Light White Heat on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Velvet Undergroundin toinen studioalbumi. Se oli samalla vimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen basisti ja yhtyeen perustajajäsen John Cale otti osaa. Vaikka Velvet Undergroundin edellisenä vuonna ilmestynyt esikoisalbumi Velvet Underground and Nico oli osoittautunut kaupallisessa mielessä pettymykseksi, yhtye keikkaili tiiviisti koko vuoden 1967 ajan. Monet yhtyeen livekonserteista sisälsivät meluisia improvisaatioita, joista muodostui keskeisiä elementtejä myös White Light White Heat -kakkosalbumille. Velvet Underground erotti Andy Warholin, lopetti myös yhteistyönsä Nicon kanssa ja työsti toisen albuminsa Tom Wilsonin tuottamana. Ainoastaan kahdessa päivässä nauhoitettu White Light White Heat erosi tyylillisesti voimakkaasti Velvet Undergroundin debyytistä, mutta albumin eräänlaisesta anti-kauneudesta huolimatta yhteen jäsenet vetivät sillä kitaristi Sterling Morrisonin mukaan samaan suuntaan. Kriitikot ovat kuvanneet White Light White Heatin tyyliä kokeelliseksi rockiksi, melurockiksi, proto punkiksi ja taiderockiksi. Lou Reedin vokalisoima albumin päätösraita Sister Ray on 17-minuuttinen ja kolmen soinnun varaan rakentuva improvisoitu jamittelukappale. Albumin avant garde-instrumentaatio ja rajut, esimerkiksi huumeiden käyttöön ja seksuaalisuuteen liittyvät tekstit haastoivat aikakautensa populaarimusiikin määrätynlaisen herkkyyden. Billboardin albumilistalla White Light White Heat saavutti sijan 199. Tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet selkeästi positiivissävytteisempiä. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla White Light White Heat saavutti sijan 293. Colin Larkinin All Time Top 1000- teoksen vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa White Light White Heat äänestettiin sijalle 309. Vuosien 1991 ja 2013 välillä albumia meni Yhdysvalloissa kaupaksi 113 000 kappaletta. Vuonna 2013 White Light White Heatistä julkaistiin kolmesta cd:stä koostuva 45-vuotisjuhlapainos, jonka kolmas levy sisälsi 30. huhtikuuta 1967 New Yorkin Gymnasiumissa soitetun konsertin. Sen seitsemästä kappaleesta viisi on aikaisemmin julkaisemattomia. White Light White Heatin feedbackin hallitsemaa ja raa'asti äänitettyä soundia on pidetty vaikutusvaltaisena. Kappale Sister Ray inspiroi Pete Shelleytä ja Howard Devotoa siinä määrin voimakkaasti, että kaksikko perusti sen innoittamana melodisen brittipunkin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen The Buzzcocks.

torstai 20. elokuuta 2020

Maanantain mainio:Ken Hensleyn joutsenlaulualbumi Uriah Heepin riveissä

Uriah Heep:Conquest

Helmikuussa 1980 ilmestynyt Conquest on brittiläisen progressiivista hardrockia edustavan Uriah Heepin kolmastoista studioalbumi. Sen maailmanlaajuisena julkaisijana oli Bronze Records, mutta Yhdysvalloissa albumi oli hankalasti saatavilla jopa import-versiona. 70- ja 80-lukujen taitteessa Uriah Heepin solistiksi oli vaihtunut John Sloman ja pitkäaikainen rumpali Lee Kerslake sai hetkeksi väistyä Chris Sladen tieltä. Yhtyeen pitkäaikainen johtohahmo Ken Hensley jätti Heepin Conquestin jälkeen. Jotkut yhtyeen diggareista pitävät mainittua albumia jopa yhtyeen tuotannon huonoimpana. Silti Conquest vastaanotti ilmestymisaikanaan muutamia varsin myönteisiä arvioita. Record Mirrorin arviossa albumi keräsi täydet viisi tähteä ja Soundsin Geoff Barton antoi Conquestille kolme ja puoli tähteä. Brittien albumilistalla mainittu pitkäsoitto nousi top 40:ään kolmen sitä edeltäneen ja John Lawtonin leadvokalisoiman Heepin albumin jäädessä Britanniassa vaille listamerkintää. Kuvakannellisena singlenä albumilta julkaistiin kappale Think It Over. Been Hurt oli alun perin kirjoitettu neljännelle suunnitellulle Lawtonin leadvokalisoimalle Heepin albumille. Kappaleen originaali ja Lawtonin laulama versio ilmestyi Fallen Angel -albumin remasteroidun cd-version bonuskappaleena. Conquestin vuonna 2004 ilmestyneen Deluxe Editionin bonuskappaleet säilyivät pitkälti ennallaan. My Joanna Needs Tuningin korvasi kuitenkin kappaleen Feelings ainoastaan Bronze Recordsin promovideolla aikaisemmin kuultu versio.

Sunnuntain extra:The Whon vuoden 1971 keskeinen singlekappale

Lokakuun puolivälissä 1971 Track Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let's See Action on Pete Townshendin kirjoittama ja The Whon singleformaatissa ilmestynyt kappale, joka saavutti brittilistalla kuudennentoista sijan. Kyseessä on ensimmäinen The Whon kolmesta albumilla julkaisematta jääneestä kappaleesta, joita kaavailtiin osaksi toteutumatta jäänyttä Lifehouse-projektia. Pete Townshendin käsialaa ollut demoversio, joka on nimeltään Nothing is Everything (Let's See Action), julkaistiin hänen ensimmäisellä sooloalbumillaan Who Came First vuonna 1972. Se on The Whon kappaleesta levyttämää versiota pidempi ja sisältää myös eri lyriikat  "Rumor has it minds are open. Then rumors fill them up with lies.". The Who-basisti John Entwistlen mukaan Pete Townshend pyrkii mainitussa kappaleessa puhumaan yleisesti nuorisolle. The Who-elämänkerturi John Atkinsin mukaan kappaleen ideat ovat Meher Baban sielun etsintää ja positiivisten impulssien hyödyntämistä korostavista opetuksista. Let's See Actionin b-puolella julkaistu kappale When I Was a Boy on John Entwistlen käsialaa ja myös hänen leadvokalisoimansa. John Atkins tulkitsee kappaleen suruvalituksena menetetystä lapsuudesta ja sitä seuraavan aikuisuuden käsittelynä. Britannian lisäksi Let's See Action julkaistiin singlenä myös monissa muissa maissa, mutta Yhdysvalloissa kappale ilmestyi vasta vuonna 1981 kokoelma-albumilla The Hooligans. Jon  Astleyn ja Andy Macphersonin remiksaama versio Let's See Actionista ilmestyi vuonna 1994 julkaistulla The Who-boxilla 30 Years of Maximum R & B. Cd-formaatissa kappale julkaistiin Polydorin kokoelmalla Rarities 1966-1972 Vol 1 & 2 sekä MCA:n julkaisemalla Who's Missingillä. Sittemmin Let's See Action on päässyt mukaan The Whon kokoelma-albumeille My Generation:The Very Best of The Who sekä The Who Hits 50! Pianistina The Whon versiossa kuullaan Nicky Hopkinsia. Vuonna 2000 Let's See Action esitettiin Royal Albert Hallissa Eddie Vedderin ja Roger Daltreyn jakaessa leadvokaaliosuudet. Mainittu versio pääsi myöhemmin mukaan konserttitaltioinnille Live at Royal Albert Hall.  Kotimaassa Let's See Action kuului 80-luvun alussa Eppu Normaalin keikkasettiin ja kappale on mukana tuplalivellä Elävänä Euroopassa ja myös Saimaa Ilmiö-elokuvaan siitä taltioitui varsin energinen tulkinta.

Lauantain pitkä:Izzyn korvaaja Gunnerseissa ja paljon muuta

17. elokuuta 1962 syntynyt Gilbert "Gilby" Clarke on yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja levytuottaja, joka muistetaan parhaiten kolmevuotisesta pestistään Guns N' Rosesin rytmikitaristina Izzy Stradlinin lähdön jälkeen. Gunnari-pestinsä jälkeen Clarke on soittanut esimerkiksi Slash's Snakepitissä, Heart-yhtyeessä, MC 5:ssa, Nancy Sinatran kanssa ja muodostanut oman yhtyeensä Rock Star Supernova, johon kuuluu lisäksi Metallican ja Mötley Crüen jäsenistöä. Tuottajana Clarke on ollut esimerkiksi LA Guns-yhtyeelle. Clarken musiikillinen ura alkoi 80-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän korvasi Candy-yhtyeen originaalin kitaristin Geoff Siegelin, joka soitti myöhemmin yhtyeessä The Nymphs. Clarkesta tuli lopulta Candyn solisti ja hän kirjoitti useita yhtyeen diggareiden suosikkikappaleita, joihin lukeutuu virallisesti julkaisematta jäänyt Dance America. Seuraavaksi Clarke kasasi metalyhtyeen Kill for Thrills, joka ehti ennen toimintansa loppumista julkaista ep:n Commericial Suicide ja pitkäsoiton Dynamite from Nightmareland. Kokoonpanonsa osalta Kill for Thrillsiä voi pitää eräänlaisena superyhtyeenä, sillä  kitaristina yhtyeessä vaikutti The Monkeesin Mike Nesmithin poika Jason Nesmith. Basisti Todd Muscat on LA Gunsissa ja Faster Pussycatissa vaikuttaneen Brent Muscantin veli. Toddin varhaisempi yhtye oli LA:n punkskeneä edustanut Decry ja myöhemmin hän soitti Junkyard-yhtyeessä. Kaikilla Kill for  Thrillsin jäsenillä oli voimakasta taustaa Los Angelesin rockskenessä. Debyyttikeikkansa Guns N' Rosesin riveissä Clarke soitti viides joulukuuta 1991 Worcesterissa, Yhdysvalloissa. Useilla keikoilla Axl Rose esitteli Clarken tämän esittäessä Rolling Stonesin Wild Horsesin Slashin kanssa. Clarken sopimusta Guns N' Rosesin kanssa ei uusittu ja hän lähti yhtyeestä vuonna 1995. Clarken soittoa Guns N' Rosesin diskografiasta kuullaan konserttitaltioinnilla Live Era '87-93. Guns N' Rosesin videojulkaisuista Clarke on mukana molemmilla Use Your Illusioneilla sekä Welcome to the Videosilla. Slashin Matt Sorumin, Clarken ja Alice in Chainsin basistin Mike Inezin kanssa tekemistä demonauhoituksista alkoi muotoutua uusi yhtye, jonka solistiksi saatiin Jellyfishin livekitaristina vaikuttanut Eric Dover. Geffen Records julkaisi Slash's Snakepitin esikoisalbumin helmikuussa 1995 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 70. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Zakk Wylden yhtyeen James LoMenzo ja Brian Tichy korvasivat Inezin ja Sorumin, joilla oli muita musiikillisia velvoitteita. Snakepitin hajottua Clarke julkaisi vuonna 1997 toisen sooloalbuminsa The Hangover. Sen edeltäjä oli ollut jo vuonna 1994 ilmestynyt Pawnshop Guitars. Mainittu albumi saavutti Argentiinassa kultalevyn ja sen työstämiseen osallistuivat esimerkiksi kaikki Guns N' Rosesin tuonaikaiset jäsenet. Clarken tuoreempia sooloalbumeita ovat Rubber, Swag sekä 99 Live. Clarke muodosti seuraavaksi yhtyeen Col. Parker Stray Catsin Slim Jim Phantomin ja Guns N' Rosesin kiertuekosketinsoittajan Teddy Adreadisin kanssa. Vuonna 2001 yhtyeeltä ilmestyi albumi Rock N Roll Music. Clarke vieraili tuottamallaan L.A. Gunsin albumilla Shrinking Violet. Hän tuotti myös vuonna 2003 ilmestyneen The Bronx- yhtyeen nimikkoalbumin sekä toisen L. A. Gunsin pitkäsoiton Man in the Moon. Vuonna 2002 Clarke osallistui Nancy Sinatran albumin California Girl työstämiseen ja seuraavana vuonna hän oli mukana Heart-yhtyeen maailmankiertueella. Vuonna 2006 Mötley Crüen Tommy Lee perusti yhtyeen Supernova Clarken ja aikaisemmin Metallicassa bassotelleen Jason Newstedin kanssa. Tv-show Rockstarin kautta yhtyeen solistiksi valikoitui Lukas Rossi. Sen oli kuitenkin vaihdettava nimekseen Rockstar Supernova. Vuonna 2007 ilmestyi Clarken best of-kokoelma, joka sisälsi myös uutta tuotantoa. Seuraavana vuonna Clarke teki kiertueen Yhdysvalloissa osana Rock N' Roll Fantasy Campia. 14. huhtikuuta 2012 Clarke esiintyi Guns N' Rosesin jäsenten kanssa yhtyeen päästessä Rock and Roll Hall of Fameen. Clarke ei kuitenkaan itse ollut mukana Hall of Fameen päässeiden jäsenten joukossa.

Perjantain pohjat:T-luiden 90-luvun upea avaus

Honey B. & T-Bones:On the Loose

Vuonna 1989 nauhoitettu ja seuraavana vuonna ilmestynyt On the Loose on rytinäbluesin lippulaivana uransa käynnistäneen Honey B. & T-Bonesin viides studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye laajensi musiikillisten vaikutteidensa palettia entisestään olkoonkin, että jo On the Loosen edeltäjät; vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneet pitkäsoitot Queen Bee Against Dr. Oddball ja 99  olivat sisältäneet muutamia selkeästi popvaikutteisia kappaleita. T-luiden viidennen albumin käynnistävä Shadowman on tyylitajuinen ja melodinen kappale, joka Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen vuorottelevine lauluosuuksineen muistuttaa yhtyeen kolmannen albumin Queen Been hitistä Neighbourhood. Jelly Roll on nimensä veroisesti rullaava keskitempoinen esitys, jonka Kuloniemen sofistikoitunut kitaratyöskentely kruunaa. Aijan vokalisoima Poison Train lukeutuu pitkäsoiton raaimpiin rytinäbluesvaikutteisiin kappaleisiin Chilin ollessa vajaan kahden minuutin mittainen Kuloniemen kitaranäytös. Seesteisempi bluespala Poor Boy muistuttaa tekstissään esimerkiksi Stonesien Prodigal Sonia mainitun brittirockin klassikkoyhtyeen vuonna 1968 julkaistulla merkkialbumilla Beggars Banquet. Laika on albumin toinen lyhyt instrumentaalikappale, jossa Aija soitti studion nurkasta löytyneitä urkuja. On the Loosen kakkospuolen käynnistävä Mighty Vision lukeutuu albumin melodisimman tuotannon kärkipäähän a-puolen ykkösraidan tavoin. Rivakka The Poodle esittelee tekstissään uuden tanssityylin ja jälleen vajaan kahden minuutin mittainen Trick Or Treat on pitkäsoiton kolmas, tällä kertaa jopa hienoisia rockabillyvaikutteita sisältävä instrumentaaliraita. Dirty Boogie edustaa albumin ärhäkintä rytinäblueshurjuutta ja perusalbumin päättävä Hold the Wind on suorastaan eteerinen balladikappale, joka luo tunnelmallaan takautumia Fleetwood Macin klassikkokappaleeseen Albatross. On the Loosen cd-version bonuksena on liveversio Dirty Boogiesta. Kuvakannellisena singlenä albumilta julkaistiin The Poodle/Shadowman.  Bremenin pohjoisella esikaupunkialueella kahdessa viikossa nauhoitetun albumin tuotannosta vastasivat Kuloniemi ja Nils Henriksen. Sundancen julkaisema On the Loose ilmestyi Suomen lisäksi 11 maassa. Itselleni se oli ensimmäinen tuoreeltaan hankkimani T-luiden albumi ja vuonna 1990 todensin kivikovan trion myös ensi kertaa keikkakontekstissa Ilosaarirockissa. On the Loosen tuotantoa edustivat tuolloin ainakin Jelly Roll sekä Shadowman.

keskiviikko 19. elokuuta 2020

Torstain terävä:Musiikillista monipuolistumista merkinnyt The Clashin singlekappale

(White Man) in Hammersmith Palais on brittiläisen punkrockin kenties keskeisimmän yhtyeen The Clashin 16. kesäkuuta 1978 seiskatuumaisena CBS Recordsin julkaisemana ilmestynyt single, jonka b-puolella julkaistiin kappale The Prisoner. The Clashin itsensä tuottamalla singlellä ääni-insinöörinä oli Simon Humpries. Kappale nauhoitettiin alun perin The Clashin toista studioalbumia Give 'em Enough Rope varten, mutta se päädyttiin sitä vastoin julkaisemaan singleformaatissa. Myöhemmin (White Man) in Hammersmith Palais sitä vastoin päätyi The Clashin esikoisalbumin Yhdysvaltain-painokselle White Riotin singleversion ja London's Burningin väliin. Ilmestymisaikanaan kappale osoitti The Clashilta huomattavaa musiikillista ja tekstillistä kypsyyttä. Yhtyeen varhaisempiin singleihin verrattuna kappaleen verrokiksi käy paremmmin The Clashin näkemys Junior Murvinin kappaleesta Police and Thieves. (White Man) in Hammersmith Palaisin voimakas kitaraintro laskeutuu hitaampaan skarytmiin ja tyylillisesti kappale oli yllätys monille The Clashin diggareille. Ideansa kappale on saanut Lontoon Shepherd's Roadilla sijaitsevan The Hammersmith Palais de Dansen showcase-tyyppisestä reggaekonsertista, jossa esiintyivät Dillinger, Leroy Smart ja Delroy Wilson. Joe Strummer vieraili kyseisessä konsertissa ja pettyi sen pophenkisyyteen odottamansa rootsrockkapinallisuuden sijaan. Tekstinsä osalta kappale siirtyy pettymyksen aiheuttaneesta konsertista muihin teemoihin, jotka lähes kaikki liittyvät Britannian tuonhetkiseen tilanteeseen. Väkivallanvastaisen tekstinsä jälkeen kappale kertoo hyvinvoinnin jakautumisesta Britanniassa ja tuo esiin maan valkoisten ja afroamerikkalaisten nuorten yhtenäisyyden ennen kuin ryhtyy käsittelemään ilmestymisvuotensa brittiläistä punkskeneä, joka oli siirtymässä enemmän valtavirtaan. Lyriikan mukaan uudet yhtyeet olivat osa skeneä ainoastaan rahan ja kuuluisuuden vuoksi. Single julkaistiin neljällä erivärisellä kannella:sinisenä, vihreänä, keltaisena ja vaaleanpunaisena. (White Man) in Hammersmith Palais on eräs Joe Strummerin suosikkikappaleista The Clashin tuotannosta. Hän jatkoi sen soittamista keikoillaan myös The Mescaleros-yhtyeensä kanssa ja kappale kuultiin myös Strummerin hautajaisissa. (White Man) in Hammersmith Palaisin ansiosta The Clashistä muodostui musiikillisesti ja poliittisesti monia virkaveljiään monipuolisempi yhtye. Arvioidessaan singlen Village Voicessa neljäs syyskuuta 1978 Robert Christgau kuvasi kappaletta ehdottomaksi. AllMusicin Denise Sullivanin mukaan (White Man) in Hammersmith Palais saattoi olla ensimmäinen punkrockia ja reggaeta yhdistänyt single. Consequence of Sound kuvasi kappaletta lyriikaltaan yhdeksi Strummerin suurimmista sävellyksistä. NME:n vuoden 1978 Tracks of the Year-listalla (White Man) in Hammersmith Palais saavutti kahdeksannen sijan. Vuonna 2004 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla (White Man) in Hammersmith Palaisin sijoitus oli 430. Joulukuussa 2003 brittiläinen musiikkijulkaisu Uncut rankkasi kappaleen kärkeen 30 parhaan The Clash-kappaleen listallaan. Lista valikoitui panelikeskustelulla, johon The Clashin jäsenistä ottivat osaa Mick Jones, Paul Simonon ja Terry Chimes. The Guardianin vuonna 2015 laatimalla kymmenen parhaan The Clash-kappaleen listalla (White Man) in Hammersmith Palaisin sijoitus oli toinen. Stereogumin laatimalla vastaavalla listalla kappale sijoittui neljänneksi.

tiistai 18. elokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen suurin brittihitti

Kesäkuussa 1970  ilmestynyt Black Night on Deep Purplen Mark II-kokoonpanon menestyssingle, joka pääsi myös mukaan yhtyeen alun perin samaisena vuonna julkaistun albumin Deep Purple In Rock 25-vuotisjuhlacdpainokselle. Kappaleesta muodostui nopeasti hitti ilmestymisensä jälkeen. Brittilistalla se nousi kakkossijalle ja oli samalla yhtyeen suurin singlemenestys kotimaassaan. Sveitsissä Black Night nousi listakärkeen ja Irlannissa kappaleesta muodostui Purplen toinen kahdesta listoille nousseesta singlestä. Irlannissa Black Nightin listasijoitus oli neljäs ja samalla kappale on Purplen ainoa siellä top teniin noussut pikkulevy. Etelä-Afrikassa Black Night nousi kuudenneksi ja kyseessä on järjestyksessään Purplen toinen pitkäsoitolla julkaisematon single. Kun In Rock-albumin äänitykset oli saatu valmiiksi, EMI tiedusteli Deep Purplelta singlekappaletta pitkäsoiton promoamisen helpottamista varten. Vaikka basisti Roger Glover on maininnut Black Nightin riffin perustuvan Ricky Nelsonin vuonna 1962 ilmestyneeseen rokkaavaan sovitukseen George Gershwinin Summertimesta, riffi muistuttaa myös The Blues Magoos-yhtyeen vuonna 1966 ilmestynyttä psykedeliarockhittiä We Ain't Got Nothing Yet. BBC dokumentissa Heavy Metal Britannia kosketinsoittaja Jon Lord allekirjoittaa Gloverin mielipiteen Black Nightin riffin alkuperästä ja mainitsee soittavansa Ricky Nelsonin Summertime-version bassoriffiä pianollaan. Black Night siirtyi osaksi Purplen keikkasettiä pian ilmestymisensä jälkeen ja se soitettiin usein ensimmäisenä encorena. Kappale hävisi keikkaohjelmistosta Ian Gillanin ja Gloverin jätettyä Purplen vuonna 1973, tosin Richie Blackmore soitti myös pätkiä kappaleesta improvisaatioidensa osana. Deep Purple Mark II:n palattua yhteen palasi myös Black Night takaisin settilistaan. Kappaleesta on saatavilla useita versioita Purplen eri livelevyillä. Black Nightista levytetyistä coverversioista mainittakoon pikaisesti Bruce Dickinsonin näkemys vuonna 1990 ilmestyneen singlen Dive Dive Dive b-puolella sekä  Bad Mannersin vuonna 1997 julkaisema skaversio.

maanantai 17. elokuuta 2020

Tiistain tukeva:Ensimmäisen superyhtyeen keskeisin albumi

Cream:Disraeli Gears

Rockin ensimmäisen todellisen superyhtyeen, brittiläinen Creamin keskeinen toiminta-aika oli ainoastaan muutamia vuosia 60-luvun loppupuolella. Yhtyeen diskografia käsittää vain neljä albumia, mutta silti sen vaikutusta niin kutsuttuun classic rock -genreen voi pitää varsin keskeisenä. Creamin merkkiteos on marraskuussa 1967 ilmestynyt yhtyeen kakkosalbumi Disraeli Gears, joka yhdisti yhtyeen perustana säilyneeseen bluesiin vaikutteita popista ja psykedeliasta. Mainittu albumi merkitsi Creamille läpimurtoa myös Yhdysvalloissa. Billboardin listalla se nousi neljänneksi ja Creamista muodostui eräs britti-invaasion toisen aallon suosituimmista edustajista. Disraeli Gears nauhoitettiin toukokuussa 1967 New Yorkissa. Albumin tuotannosta vastannut Felix Pappalardi myös kirjoitti muutaman sen kappaleista vaimonsa Gail Collinsin kanssa. Pappalardin ansiosta Creamin soundi hyödynsi tietynlaista moderniutta yhtyeen bluesjuuria unohtamatta. Albumin avaava Strange Brew lukeutuu sen suosituimpiin raitoihin. Kappale kehittyi Buddy Guyn riffin omanneesta biisistä Lawdy Mama. Pappalardi ja Collins kehittivät kappaleeseen popmelodian ja uuden tekstin. Eric Claptonin leadvokalisoimasta Strange Brewsta kehittyi popin ja bluesin hybridi, joka säilytti originaalin riffinsä ja tyylillisesti Albert Kingiä muistuttavan kitarasoolonsa. World of Pain käynnistyy balladina, mutta kappale sisältää mielenkiintoisia bassolinjoja ja wah wah-kitarointia. Sen kertosäkeessä on 60-lukuhenkistä harmoonista groovea. Dance the Night Away sisältää 12-kielisellä kitaralla soitetun riffin ja folkhenkisen melodian, lauluharmonioita sekä mystisen tekstin. Mainitussa kappaleessa Cream liikkui kenties kaikkein kauimmaksi bluesjuuristaan ja sitä on kutsuttu Eric Claptonin kunnianosoitukseksi The Byrds-yhtyeelle. Claptonin ja Jack Brucen yhdessä runoilija Pete Brownin kanssa kirjoittama Sunshine of Your Love on Disraeli Gearsin todellinen rockanthem. Sen kymmenestä nuotista koostuva riffi on muodostunut erääksi rockin historian tunnetuimmista. Bruce keksi riffin todennettuaan The Jimi Hendrix Experiencen ensimmäisen konsertin Lontoossa. Albumin kakkospuolen avaava Tales of Brave Ulysses on saanut lyriikkaansa inspiraatiota Homeroksen Odysseiasta. Kappaleen minimalistisemmat lauluosuudet yhdistyvät musiikillisiin jameihin. Claptonille mainitun nopeatempoisen kappaleen inspiraation lähteenä oli ollut Lovin' Spoonful -yhtyeen hitti Summer in the City. SWLABR on hauska Peter Brownin tekstittämä kappale, jossa koko Cream-trio harjoittaa mainiota nopeatempoista soitantaa. Biisin nimi on lyhenne sanoista She Walks Like a Bearded Rainbow. Synkkäsävyinen We're Going Wrong on täysin Jack Brucen käsialaa ja Outside Woman Blues 20-luvulta kotoisin ollut stardardi blueskappale, josta Clapton teki rockorientoituneen sovituksen. Take It Backissa Brucea kuullaan huuliharpistina ja Mother's Lament on vanha music hall- kappale, jossa koko trio Bruce, Clapton ja Ginger Baker vokalisoi kolmiäänisesti. Disraeli Gearsin kappaleilla Cream edusti ajan oloon varsin tukevaa ja myös raakaa soundia. Yhtyeen menestystä jatkoi vuonna 1968 ilmestynyt tupla-albumi Wheels of Fire, mutta jo seuraavana vuonna Cream oli historiaa.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Maanantain mainio:Like A Virginin viimeinen singlemenestys

Dress You Up on vuonna 1984 ilmestynyt Madonnan kappale, jonka Sire Records julkaisi heinäkuun lopussa 1985 artistin kakkosalbumin Like A Virgin viimeisenä singlejulkaisuna. Se lisättiin mainitun pitkäsoiton originaaliversiolle viimeisenä, sillä lauluntekijät Andrea La Russo ja Peggy Stanziale lähettivät Dress You Upin viime hetkellä. Madonna oli halukas sisällyttämään Dress You Upin Like A Virginille erityisesti kappaleiden lyriikoiden ansiosta. Musiikillisesti kyseessä on beatin hallitsema tanssikappale, joka sisältää kuoron ja sen kitarasoolosta vastaa Nile Rodgers, joka huolehti myös Dress You Upin tuotannosta. Kappaleen teksti on metafora muodille ja hauskanpidolle ja siinä pukeutumista verrataan intohimoon. Kappaleen musiikkivideona hyödynnettiin sen liveversiota Madonan ensimmäiseltä Virgin-kiertueelta. Kriitikot suhtautuivat Dress You Upin tanssipop-henkiseen luonteeseen myönteisesti. Yhdysvalloissa kappaleesta muodostui Madonnan viides peräkkäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Dress You Up ei sisältynyt vuonna 1990 ilmestyneelle Madonnan kokoelma-albumille The Immaculate Collection, mutta oli sitä vastoin mukana vuonna 2009 ilmestyneellä kokoelmalla Celebration. Kappaleesta on lisäksi levytetty useita coverversioita. Dress You Upin kertosäkeessä kuullaan kuoroa. Kaiken kaikkiaan kappaleessa on neljä sointua ja sen bridgessä kuullaan Rodgersin soittama rockkitaraksi luokiteltavissa oleva soolo. Kriitikoiden keskuudessa Dress You Up sai myönteisen vastaanoton ja kappaletta kuvailtiin suorastaan erinomaiseksi tanssipopiksi. Billboardin Hot 100-listalla kappale debytoi sijalla 36. 17. elokuuta 1985. Seitsemän viikkoa myöhemmin Dress You Up saavutti mainitulla listalla viidennen sijan. Adult Contemporary-listalla tuloksena oli 34. sija ja Hot Dance Club Songs-listalla Dress You Up oli parhaimmillaan kolmantena. Britanniassa Dress You Up julkaistiin 12. joulukuuta 1985. Se debytoi brittilistalla sijalla 12, oli parhaimmillaan mainitun listan viidentenä ja listaviikkoja Dress You Upille kertyi 13. 20 suosituimman joukkoon Dress You Up ylsi Belgiassa, Ranskassa, Irlannissa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa, Espanjassa, Sveitsissä ja European Hot 100 -listalla. Madonna on esittänyt Dress You Upin neljällä maailmankiertueistaan. Virgin Tourilla kappale oli setin avausbiisinä ja lisäksi se kuultiin vuonna 1987 Who's That Girl-maailmankiertueella, Sticky & Sweet-kiertueen vuoden 2009 osuudella ja vuosina 2015-2016 Rebel Heart-kiertueella. Who's That Girl-maailmankiertueella Dress You Up kuultiin medleyssä Material Girlin ja Like a Virginin kanssa. Kaksi kappaleen liveversiota pääsi mukaan Madonnan konserttivideoille. Who's That Girl:Live in Japanilla julkaistu versio oli taltioitu 22. kesäkuuta 1987 ja Ciao Italia:Live from Italy neljäs syyskuuta 1987. Rebel Heart-kiertueella Dress You Up kuultiin flamenco-tyylisenä osana medleytä, joka muilta osin muodostui kappaleista Into the Groove, Everybody ja Lucky Star.

lauantai 15. elokuuta 2020

Sunnuntain extra:Hardrockin klassikon vuoden 1978 harvinainen kokoelma-albumi

Thin Lizzy:The Continuing Saga of the Ageing Orphans

Vuonna 1978 Deccan julkaisemana ilmestynyt The Continuing Saga of the Ageing Orphans on Thin Lizzyn varhaistuotannosta koostuva kokoelma-albumi. Vaikka sen kappaleet ovat yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta (Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage ja Vagabonds of the Western World) sekä vuonna 1971 ilmestyneeltä harvinaiselta ep:ltä New Day, suurin osa kappaleista eroaa versioiltaan originaaleista. Kyseiset kappaleet on remiksattu ja ne sisältävät joulun 1977 tienoilla nimenomaisesti kyseistä kokoelma-albumia varten nauhoitettuja osuuksia. The Continuing Saga of the Ageing Orphansin yhdestätoista kappaleesta ainoastaan alun perin Vagabonds of the Western Worldilta löytyvät Mama Nature Said, Hero and the Madman sekä albumin nimikappale kuullaan originaaleina versioinaan. Ultravox-yhtyeestä tutuksi tullutta Midge Urea sekä Gary Moorea kuullaan joillakin uudelleen nauhoitetuista kappaleista. Kokoelma-albumin nimestä huolimatta se ei sisällä kappaletta Saga of the Ageing Orphan yhtyeen esikoisalbumilta. Debyytin kappaleista ovat sitä vastoin mukana Honesty is No Excuse ja Look What the Wind Blew In. Harvinaiselta New Day-ep:ltä poimittuja näytteitä edustavat Things Ain't Working Out Down at the Farm ja Dublin. Alun perin Shades of Blue Orphanagella julkaistuihin kappaleisiin lukeutuvat Buffalo Gal, Sarah ja Brought Down ja Vagabonds of the Western Worldin tuotantoon jo aikaisemmin mainitun biisikolmikon lisäksi Slow Blues. Vaikka The Continuing Saga of the Ageing Orphans on jo pitkään ollut loppuunmyyty, albumin originaaliversioistaan eroavat kappaleet on julkaistu vuonna 2010 Thin Lizzyn kolmen ensimmäisen albumin remasteroitujen cd-versioiden bonuskappaleina.

perjantai 14. elokuuta 2020

Lauantain pitkä:Led Zeppelinin viikinkiaiheinen singlemenestys

Immigrant Song on Led Zeppelinin vuonna 1970 ilmestyneen kolmannen albumin avaava ja myös singleformaatissa ilmestynyt kappale, joka rakentuu toistuvan riffin varaan ja sisältää tekstissään viittauksia muinaisnorjalaiseen mytologiaan. Vaikka Zeppeliniä on yleisesti pidetty albumiorientoituneena yhtyeenä, Immigrant Song lukeutuu yhtyeen singlemenestysten joukkoon. Kappaleesta on julkaistu myös useita yhtyeen livetulkintoja ja myös sekä levytettyjä että keikkakontekstissa soitettuja coverversioita. Ensin mainituista mainittakoon pikaisesti Ann Wilsonin, Great Whiten ja Vanilla Fudgen näkemykset. Immigrant Songin suosiota kuvaa se, että kappale on päässyt mukaan useille Zeppelinin kokoelma-albumeille, kuten vuonna 1990 ilmestyneelle Remastersille sekä yhdeksän vuotta myöhemmin julkaistulle Early Days:The Best of Led Zeppelin, Vol 1:lle. Immigrant Song kirjoitettiin kesän 1970 aikana Led Zeppelinin ollessa kiertueella Islannissa, Bathissa ja Saksassa. Kiertueen avauskonsertti soitetttiin Reykjavikissa, ja tämä inspiroi Robert Plantia kirjoittamaan kappaleen lyriikat. Haastattelussa Robert Plant on maininnut Zeppelinin konsertin Reykjavikissa tulleen miltei peruutetuksi valtion virkamiesten mentyä lakkoon. Yliopisto järjesti yhtyeelle keikkapaikaksi konserttitalon ja Zeppelinin esiintyminen sai innostuneen vastaanoton nuorison taholta. Immigrant Song sai ensi-esityksensä kuusi päivää valmistumisensa jälkeen Zeppelinin konsertissa Bath Festivaalilla. Kappaleen levytetyn version keskimääräinen tempo on 112 iskua minuutissa. Immigrant Songin tekstin lyriikkaa lainataan Stephen Davisin Zeppelinistä kirjoittaman biografian Hammer of Gods: The Led Zeppelin Saga otsikossa. Kappaleen tekstit inspiroivat myös voimakkaasti viikinkihahmoihin ja seikkailuun liittyvää klassista heavy metal-myyttiä. Mainituilla teemoilla on ollut keskeinen vaikutuksensa esimerkiksi Iron Maidenin, Saxonin ja Amon Amarthin musiikkiin ja imagoon. Atlantic Records julkaisi Immigrant Songin Yhdysvalloissa singlenä viides marraskuuta 1970 ja kappale nousi Billboardin listalla sijalle 16. Singlen b-puolella julkaistiin Led Zeppelin III:lta löytymätön My My What Can I Do, tosin Japanin-painoksen flipsidena oli myös pitkäsoitolla julkaistu Out on the Tiles. Led Zeppelin III:sta Rolling Stonessa tuoreeltaan ilmestyneessä arviossa Lester Bangs kuvaa Immigrant Songin olevan Zeppelinin kappaleista klassikkotasossaan kaikkein lähimpänä Whole Lotta Lovea. Vuosien 1970 ja 1972 välillä Immigrant Song avasi Zeppelinin konsertit. Vuoteen 1973 mennessä kappale siirtyi encoreksi, mutta tiputettiin sittemmin yhtyeen settilistasta. Immigrant Songin liveversio Long Beach Arenasta vuodelta 1972 on mukana albumilla How The West Was Won ja Led Zeppelin BBC Sessionsilla kuullaan livetulkinta Lontoon Paris Theatresta edelliseltä vuodelta. Kappaleen liveversioissa kuultiin levytysversiolta puuttuva Jimmy Pagen pitkä kitarasoolo. Jeff Beckin päästessä vuonna 2009 Rock and Roll Hall of Fameen Immigrant Song kuultiin osana seremoniaa  sekä Beckin että Jimmy Pagen soittamana.

torstai 13. elokuuta 2020

Perjantain pohjat:Eräs southern rockin keskeisimmistä konserttitaltioinneista

The Outlaws:Bring It Back Alive

Helmikuussa 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bring It Back Alive on keskeisimpiin southern rock-yhtyeisiin lukeutuvan The Outlawsin vinyyliformaatissa tupla-albumina julkaistu konserttitaltiointi, joka sisältää laadukkaina livetulkintoina kappaleita yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä studioalbumilta, eli vuosien 1975 ja 1977 välillä ilmestyneiltä pitkäsoitoilta The Outlaws, Lady in Waiting sekä Hurry Sundown. Painovirheen vuoksi albumin kasiraituri- ja kasettiversioiden nimenä oli Bring 'em Back Alive. Vaikka albumin vinyyliversion otsikkona oli albumin todellinen nimi Bring It Back Alive, myös neljän vinyylipuoliskon labeleissa luki virheellisesti Bring 'em Back Alive. Pitkäsoiton käynnistää hieman yli minuutin mittainen intro Relay Breakdown. Vuonna 1975 ilmestyneeltä ja Billboardin listalla sijalle 13. nousseelta The Outlawsin nimeä kantavalta esikoisalbumilta Bring It Back Alivella versioituvat studioversionaan hittisingleksi osoittautunut There Goes Another Love Song, upean melodian kannattelema Song for You sekä tupla-albumin päättävä, kitararockin klassikkokappaleisiin ansaitusti kohotettu Green Grass and High Tides, joka livetulkintanaan yltää lähes 21 minuutin maratonmittaan. Vuonna 1976 ilmestyneen Outlawsin kakkospitkäsoitto Lady in Waitingin kappaleisiin Bring It Back Alivella lukeutuvat tyylitajuisesti svengaava ja sooloissaan kitararevittelyyn yltävä Freeborn Man, iskevä Lover Boy,  balladivoittoisempi Prisoner ja suorempaa rocktyyliä jo otsikkonsa vuoksi onnistuneesti edustava Stick Around for Rock N' Roll. Ilmestymisvaiheessaan tuoreimman The Outlawsin studioalbumin, vuonna 1977 ilmestyneen Hurry Sundownin kappaleisiin Bring It Back Alivella lukeutuvat upea slovari Cold and Lonesome, hienoiseen imelyyteen syyllistyvä Holiday ja mainitun pitkäsoiton erinomainen nimiraita Hurry Sundown, joka ilmestyi livetulkintanaan myös singleformaatissa ja saavutti Billboardin singlelistalla sijan 60. Itse Bring It Back Alive -tuplan listasijoitus Billboardin albumilistalla oli 29. Tuplakon kappaleista kitaristi/solisti Freddie Salemin käsialaa olevaa I Hope You Don't Mindia ei ollut julkaistu studioäänitteenä. Livelevy koostuu The Outlawsin tuohonastisen tuotannon keskeisimmistä kappaleista, joilla säveltäjinä esiintyvät lisäksi niin kitaristi/solistit Hughie Thomasson ja Bill Jones, basisti/ solisti Harvey Dalton Arnold kuin rumpali Monte Yohokin.  Bring It Back Alive lukeutuu  vaivattomasti southern rockin keskeisimpiin livealbumeihin Lynyrd Skynyrdin Once More from the Roadin ja The Allman Brothers Bandin Live at Fillmore Eastin tavoin.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista basisteista

14. elokuuta 1946 syntynyt Larry Graham Jr on yhdysvaltalainen basisti ja solisti, joka muistetaan jäsenyydestään funk/soulyhtye Sly & The Family Stonessa että Graham Central Station-yhtyeen perustajajäsenenä ja keulahahmona. Beaumontissa, Teksasissa syntynyt Graham vaikutti Sly & The Family Stonen basistina vuosien 1966 ja 1972 välillä. Graham on tulkittavissa basson slap-pop-soiton kiistattomaksi pioneeriksi. Soittotyylissään hän lisäsi bassolinjan nuotteihin rytmillisiä elementtejä. Edellä mainittuun seikkaan vaikutti se, että Grahamin äidin yhtyeen kokoonpanoon ei kuulunut rumpalia. Funkmusiikkia käsitelleessä BBC-dokumentissa Graham on maininnut päätyneensä kyseiseen soittotyyliin mahdollisesti taloudellisista syistä. Grahamin kehittämää bassonsoittotyyliä ovat sittemmin hyödyntäneet esimerkiksi Bootsy Collins, Chic-yhtyeen Bernard Edwards, Level 42:n Mark King sekä Stanley Clarke. Sly and the Family Stonen jälkeen Graham muodosti oman yhtyeensä Graham Central Station, jonka nimi on väännös Manhattanilla sijaitsevasta rautatieasemasta Grand Central Stationista. Graham Central Station saavutti 70-luvun aikana useita hittejä, joista mainitakoon Hair. 70-luvun puolivälissä Graham työskenteli jazzlegenda Miles Davisin ex-vaimon Betty Davisin kanssa. Tämä levytti kolme kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton saavuttanutta, mutta ostavan yleisön osalta vähälle huomiolle jäänyttä albumia. Davisin taustayhtyeessä vaikutti muusikoita Tower of Powerista ja The Pointer Sistersin taustalta. 80-luvun alkuvuosina Graham levytti viisi sooloalbumia ja saavutti useita R&B-listalle nousseita hittejä. Niistä suurin oli crossover-hitiksi muodostunut ja R&B-listalla yhdeksännen sijan vuonna 1980 saavuttanut One in a Million You. 90-luvun alussa Graham kasasi Graham Central Stationin uudelleen. Hän konsertoi yhtyeen riveissä usean vuoden ajan ja mainittuna aikana yhtyeeltä ilmestyi kaksi livealbumia. Niistä ensimmäinen nauhoitettiin vuonna 1992 Japanissa ja jälkimmäinen vuonna 1996 Lontoossa. Viimeksi mainittua albumia painettiin ainoastaan 1000 kappaletta ja sitä myytiin yhtyeen konserteissa. Grahamin vuonna 1998 Graham Central Stationin nimellä nauhoittama sooloalbumi GHS 2000 edusti yhteistyötä Princen kanssa. Albumin kappaleet olivat yhtä lukuun ottamatta Grahamin kirjoittamia. Kyseinen kappale edusti hänen ja Princen yhteistyötä. Prince osallistui albumin sovituksiin ja tuotantoon ja suurimmasta osasta instrumentteja ja lauluosuuksia vastasivat sekä Graham että Prince. Vuosien 1997 ja 2000 välillä Graham vaikutti basistina Princen kiertueilla. Graham oli mukana Princen vuonna 1998 ilmestyneellä VHS:llä Beautiful Strange ja seuraavana vuonna julkaistulla dvd:llä RaveUn2 the Year 2000. Graham esiintyi Princen kanssa myöhemminkin. Vuonna 2010 Larry Graham ja Graham Central Station tekivät maailmankiertueen ja seuraavaan vuoteen ajoittui kiertue Funk Around the World. Laulaja-lauluntekijänä ja tuottajana vaikuttanut Darric Graham on Larry Grahamin poika. Graham on kanadalaisen rapparin ja näyttelijän, paremmin nimellä Drake tunnetun Aubrey Drake Grahamin eno.

tiistai 11. elokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Jethro Tullin vuoden 1971 merkkialbumi

Jethro Tull:Aqualung

19. maaliskuuta 1971 Euroopassa Chrysaliksen/Islandin ja Yhdysvalloissa, Japanissa ja Oceaniassa Reprisen julkaisemana ilmestynyt Aqualung on Jethro Tullin neljäs studioalbumi. Yhtyeen omasta vastuksesta huolimatta sen on tulkittu olevan konseptialbumi, jonka keskeinen teema on Jumalan ja uskonnon erottaminen. Aqualungin saavuttama menestys tuli merkitsemään Jethro Tullin uralla käännekohtaa, jonka myötä yhtyeestä tuli varsin suosittu kiertuebändi ja se saavutti myös runsasta radiosoittoa. Island Recordsin studioilla Lontoossa nauhoitettu Aqualung oli Jethro Tullin albumeista ensimmäinen, jolla kosketinsoittaja John Evan oli mukana täysaikaisena jäsenenä. Samalla pitkäsoitto oli ensimmäinen yhtyeen uudelle basistille Jeffrey Hammondille ja viimeinen rumpali Clive Bunkerille. Aqualung sisältää Jethro Tullin aikaisempia albumeita runsaammin akustista tuotantoa ja se merkitsi näin ollen määrätynlaista irtiottoa yhtyeen  varhaisemmasta tuotannosta. Ian Andersonin vaimon  Jennien ottamat valokuvat kodittomista ihmisistä Thames Embarkementilla inspiroivat Andersonia albumin teksteihin, jotka käsittelivät uskonnon ohella esimerkiksi hänen omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Maailmanlaajuisesti Aqualung on myynyt yli seitsemän miljoonaa kappaletta, eli kyseessä on Jethro Tullin parhaiten kaupaksi käynyt pitkäsoitto. Kriitikot suhtautuivat albumiin myönteisesti ja se on päässyt mukaan useille kaikkien aikojen paras levy-tyyppisille listoille. Singleformaatissa Aqualungilta julkaistiin kappaleet Hymn 43 ja Locomotive Breath. Samaan aikaan kun Jethro Tull äänitti Aqualungia, Led Zeppelin työsti Islandin pienemmässä studiossa neljättä albumiaan. Aqualungin orkestraatio-osuuksista vastannut David Palmer oli työskennellyt yhtyeen kanssa jo vuonna 1968 ilmestyneestä esikoisalbumista This Was lähtien ja hänestä tuli myöhemmin Jethro Tullin kosketinsoittaja. Tyylillisesti Aqualungin kappaleet sisältävät elementtejä folkista, bluesista, psykedeliasta ja hardrockista. Aikaisemmin mainitut singlekappaleet ja Wind Upin kaltaiset raskasta riffittelyä sisältävät biisit vaikuttivat Jethro Tullin suosion nousuun stadionluokan yhtyeeksi.  Niiden vastapainoksi Cheap Day Return, Wondrin' Aloud ja Slipstream ovat lyhyitä ja täysin akustisia kappaleita. Myös Mother Goose on miltei täysin akustinen. Aqualungin lyriikoiden teemoja ovat luonnon urbanisoitumisen aiheuttamat vaikutukset ja sosiaalisten konstruktioiden, kuten uskonnon vaikutus yhteiskuntaan. Mainittujen teemojen tutkimisessa yhtye meni vielä pidemmälle myöhemmin julkaistuilla albumeillaan. Ian Anderson ei pitänyt Aqualungin tulkitsemisesta konseptialbumiksi ja niinpä hän työsti Jethro Tullin seuraavasta uutta tuotantoa sisältäneestä studioalbumista Thick as a Brick tietoisesti ylikorostuneen konseptialbumin. Kappale Lick Your Fingers Clean nauhoitettiin Aqualungia varten, mutta sitä ei julkaistu. Kappaleen keskeisesti muuttunut versio julkaistiin nimellä Two Fingers Jethron vuoden 1974 pitkäsoitolla War Child. Lick Your Fingers Clean julkaistiin ensiksi vuonna 1988 ilmestyneellä kokoelma-albumilla 20 Years of Jethro Tull sekä yhtenä Aqualungin vuosien 1996 ja 2011 uusintajulkaisujen bonusraidoista. Wond'ring Again julkaistiin vuonna 1972 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Living in the Past. Uusi, ja vajaa kaksiminuuttinen versio alun perin seitsenminuuttisesta Wond'ring Aloudista pääsi mukaan Aqualungille. Jethron originaali nelikielisen taitaja Glenn Cornick soitti kappaleessa bassoa ja on maininnut sen olevan suosikkibiisinsä Jethro Tullin kanssa. Hän bassotteli myös Aqualungin originaalilla versiolla ja muutamilla muilla nimeltä mainitsemattomilla kappaleilla. Huhtikuussa 1971 Aqualung saavutti brittilistalla neljännen sijan. Vuonna 1996 ilmestynyt albumin 25-vuotisjuhlapainos nousi sekin sijalle 52 ja Billboardin albumilistalla Aqualung oli parhaimmillaan seitsemäntenä. Lokakuun lopussa 2011 Aqualungista julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos, jonka remiksauksesta vastaa brittiläinen muusikko ja tuottaja Steven Wilson. Collector's Edition sisältää lp:n, kaksi cd:tä, dvd:n, Blu- Rayn ja kovakantisen kirjan. Special edition sisältää kaksi cd:tä ja supistetun version kirjasta. Aqualung saavutti suhteellisen myönteiset arviot jo ilmestymisaikanaan. Soundsin arvion mukaan Aqualungin maku ja vaihtelevuus tekevät siitä yhtyeen parhaan työn. Tuoreemmissa arvioissa Aqualung on yleisesti kohotettu klassikkoalbumiksi. Albumin 40-vuotisjuhlapainoksen PopMattersiin arvioineen Sean Murphyn mukaan Aqualung on omilla ehdoillaan aikakautensa hieno rockalbumi. Murphy ylisti myös Aqualungin bonusmateriaalia. Iron Maidenin Steve Harris on nimennyt Aqualungin klassikkoalbumiksi. Hän on kehunut sen soittoa, kappaleita, asennetta ja viboja. Iron Maiden versioi Cross-Eyed Maryn vuonna 1983 ilmestyneen singlensä The Trooper b-puolelle. Classic Rockin vuonna 2001 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan rockalbumin listalla Aqualung saavutti sijan 30. Albumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.Vuonna 2011 Guitarist-lehden 20 kaikkien aikojen parhaan kitarasoolon listalla Martin Barren soolo Aqualungin nimikappaleessa saavutti kahdenkymmenennen sijan.

maanantai 10. elokuuta 2020

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista brittiyhtyeistä

Dire Straits oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1977 soolokitaristi/solisti Mark Knopfler, rytmikitaristi/taustalaulaja David Knopfler, basisti/taustalaulaja John Illsley ja rumpali/perkussionisti Pick Withers. Dire Straitsin ensimmäinen aktiivikausi käsitti vuodet 1977-1988 ja jälkimmäinen vuodet 1991-1995. Yhtye on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä, ja sen levyjä on kaiken kaikkiaan myyty yli 100 miljoonaa kappaletta. Dire Straitsin debyyttisingle, yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta poimittu Sultans of Swing nousi top teniin sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Sitä seuranneista menestyskappaleista mainittakoon Romeo and Juliet (1981), Private Investigations (1982), Twisting by the Pool (1983) ja Money for Nothing sekä Walk of Life (1985) 80-luvun puolivälissä ilmestynyt Brothers in Arms on Dire Straitsin albumeista menestynein ja sitä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta. Kyseessä on ensimmäinen cd-formaatissa yli miljoona kappaletta myynyt levy ja Britanniassa Brothers in Arms on kaikkien aikojen kahdeksanneksi myydyin albumi. Teoksen Guinness Book of British Hit Albums mukaan Dire Straits on pysytellyt brittilistalla yli 1100 viikkoa, mikä merkitsee kaikkien aikojen viidenneksi pisimpään kestänyttä listasijoitusta. Tyylillisesti Dire Straitsin soundiin ovat vaikuttaneet jazz, folk ja country sekä etenkin bluesrock esimerkiksi J. J. Calen ja Eric Claptonin hengessä. Yhtyeen pelkistetty soundi edusti vastakohtaa esiin nousseelle punkrockille ja otti vaikutteensa juurevasta rockista, johon pubrock vastaavasti oli  vaikuttanut. Dire Straitsin kokoonpanossa tapahtui useita miehistönvaihdoksia Mark Knopflerin ja Illsleyn pysyessä ainoina kaiken aikaa mukana olleina jäseninä. Dire Straitsin lopetettua 90-luvun puolivälissä toimintansa toistamiseen Mark Knopfler keskittyi täysaikaisesti soolouraansa. Dire Straits voitti neljä Grammy Awardsia, kolme Brit Awardsia ( parhaan brittiläisen yhtyeen palkinnon kahdesti), kaksi MTV Music Awardsia ja useita muita palkintoja. Rock and Roll Hall of Fameen yhtye pääsi vuonna 2018. Newcastlesta kotoisin olleet Knopflerin veljekset sekä Leicesteristä lähtöisin olleet Illsley ja Withers perustivat Dire Straitsin Lontoossa vuonna 1977. Heistä viimeksi mainittu oli viihtynyt musiikkibisneksessä jo kymmenen vuoden ajan ja soittanut 70-luvun aikana sessiorumpalin ominaisuudessa esimerkiksi Dave Edmundsille, Gerry Raffertylle ja Magna Carta- yhtyeelle. Lisäksi hän oli kuulunut vuonna 1971 RCA:lle albumin levyttäneeseen yhtyeeseen Swing. Dire Straitsin perustamisvaiheessa Mark oli opettajana taidekoulussa, Illsley opiskeli Goldsmith's Collegessa ja David oli sosiaalityöntekijä. Mark ja Withers olivat vuoden 1973 kuluessa, tosin eri aikoina kuuluneet pubrockyhtyeeseen Brewers Droop. Yhtye oli aikaisemmin käyttänyt nimeä Cafe Racers ja Dire Straits-nimen keksimisestä vastasi Withersin niin ikään muusikkona toiminut kämppäkaveri. Mainittuun nimivaihtoehtoon päädyttiin yhtyeen ollessa treenaamassa ystävänsä, Lindisfarne-yhtyeen Simon Cowen keittiössä. Vuonna 1977 yhtye äänitti viidestä kappaleesta koostuneen demonauhan, jolla olivat esimerkiksi mukana esikoishitti Sultans of Swing, Water of Love sekä Down to the Waterline. Rock Gardenissa vuonna 1977 soittamansa konsertin jälkeen yhtye vei demonauhan MCA:lle Sohossa, mutta sai kieltävän vastauksen. Seuraavaksi yhtye kääntyi BBC Radio Londonilla Honky Tonk -nimistä showta isännöineen dj Charlie Gilletten puoleen. Yhtye pyysi häneltä ainoastaan neuvoja, mutta Gillett piti yhtyeen musiikista siinä määrin, että soitti Sultans of Swingin ohjelmassaan. Kahta kuukautta myöhemmin Dire Straits solmi levytyssopimuksen Phonogram Incin alamerkin Vertigon kanssa. Lokakuussa 1977 Dire Straits nauhoitti demoversiot kappaleista Southbound Again, In the Gallery ja Six Blade Knife BBC Radio Londonia varten. Marraskuussa demotettiin kappaleet Setting Me Up, Eastbound Train ja Real Girl. Dire Straitsin nimeä kantanut esikoisalbumi nauhoitettiin Basing street -studioilla Notting Hillissä, Lontoossa helmikuussa 1978. Muff Winwoodin tuottama albumi julkaistiin ensin Britanniassa Vertigo Recordsilla ja sitten Phonogram Incillä. Warner Bros Recordsilla New Yorkissa työskennellyt Karin Berg vakuuttui Dire Straitsin esikosalbumista. Hänen mielestään yhtye soitti musiikkia, jollaista yleisö todella kaipasi. Aluksi ainoastaan yksi henkilö Bergin osastossa jakoi hänen mielipiteensä. Monet albumin kappaleista heijastivat Mark Knopflerin kokemuksia Newcastlessa, Leedsissä ja Lontoossa. Down to the Waterline heijasti kuvia elämästä Newcastlessa, In the Gallery on kunnianosoitus Leedsissä vaikuttaneelle taiteilijalle Harry Phillipsille, joka on myös brittiläisen blues- ja countryartistin Steve Phillipsin isä. Wild West End ja Lions kuvasivat Knopflerin varhaisia aikoja Lontoossa. Mainittuna vuonna Dire Straits aloitti kiertueen Talking Headsin lämmittelijänä uudelleen julkaistun Sultans of Swingin aloittaessa nousunsa  brittilistalla. Se johti Yhdysvalloissa levytyssopimuksen solmimiseen Warner Bros Recordsin kanssa. Ennen vuoden 1978 loppumista Dire Straitsin esikoisalbumi oli julkaistu maailmanlaajuisesti. Yhtye saavutti enemmän huomiota Yhdysvalloissa, mutta nousi listojen kärkeen myös Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Dire Straitsin esikoisalbumi nousi lopulta top teniin kaikissa Euroopan maissa.

Seuraavana vuonna Dire Straits teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa. 38 päivän aikana yhtye soitti 51 loppuunmyytyä konserttia. Sultans of Swing nousi Billboardin listalla neljänneksi ja oli yhtyeen kotimaassa parhaimmillaan neljä sijaa alempana. Kappaleesta muodostui eräs Dire Straitsin suurimmista hiteistä ja keskeinen numero yhtyeen konserteissa. Yhtyeen konsertin Los Angelesissa todentanut Bob Dylan vakuuttui siinä määrin, että pyysi Mark Knopfleria ja Withersiä soittamaan seuraavalle albumilleen Slow Train Coming. Yhtyeen kakkosalbumin Communique nauhoitukset tapahtuivat joulukuussa 1978 Compass Point -studioilla Naussaussa, Bahamalla. Jerry Wexlerin ja Barry Beckettin tuottama pitkäsoitto julkaistiin kesäkuussa 1979 ja se nousi Saksassa listakärkeen yhtyeen esikoisalbumin ollessa samanaikaisesti edelleen sijalla kolme. Britanniassa Communique nousi viidenneksi ja sisälsi singlen Lady Writer. Tyylillisesti albumi jatkoi debyyttilevyn viitoittamalla linjalla, mutta lyriikoidensa osalta Mark Knopfler laajensi tekstillisiä ulottuvuuksiaan erityisesti avauskappaleessa Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna mainittu lähestymistapa ja yhtyeen kokoonpano alkoivat kuitenkin muuttua. Heinäkuussa 1980 yhtye alkoi nauhoittaa kappaleita kolmatta albumiaan varten. Jimmy Iovinen yhdessä Mark Knopflerin kanssa tuottama pitkäsoitto Making Movies ilmestyi mainitun vuoden lokakuussa. Nauhoitusten aikana Mark ja David Knopflerin väliset jännitteet kasvoivat ylitsepääsemättömiksi ja David Knopfler siirtyi soolouralle luoviin eroihin vedoten. Hän ei vastaanottanut krediittiä albumilla. Nauhoitukset jatkuivat rytmikitaristi Sid McGinnisin ja Bruce Springsteenin E-Street Bandista tutun kosketinsoittajan Roy Bittanin kanssa. Kun ne oli saatu valmiiksi kosketinsoittaja Alan Clark ja Kaliforniasta kotoisin ollut kitaristi Hal Lindes liittyivät Dire Straitsiin täysaikaisiksi jäseniksi ja olivat jo mukana Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Oseaniaan suuntautuneilla kiertueilla. Making Movies vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja sisälsi aikaisempaa pitempiä kappaleita ja monimutkaisempia sovituksia. Mainittu tyyli tuli jatkumaan koko yhtyeen myöhäisemmän uran ajan. Making Movies sisälsi useita Mark Knopflerin henkilökohtaisimmista sävellyksistä. Albumin suosituimmaksi singleksi muodostui brittilistalla kahdeksanneksi noussut Romeo and Juliet. Se kertoi epätoivottuun lopputulokseen päätyneestä rakkaussuhteesta ja kappaleessa Knopfler hyödynsi tavaramerkikseen muodostunutta tyyliä kätkeä henkilökohtaiset kappaleensa fiktiivisten nimien taakse. Vaikka Solid Rockia ei julkaistu Making Moviesilta singleformaatissa, kappale säilytti asemansa yhtyeen keikkasetissä sen uran loppuun saakka. Albumin pitkä avauskappale Tunnel of Love, joka sisälsi myös Richard Rogersin ja Oscar Hammersten II:n käsialaa olleen intron The Carousel Waltz, pääsi mukaan elokuvaan An Officer and a Gentleman. Vaikka Tunnel of Love saavutti brittien singlelistalla ainoastaan sijan 54., kappaleesta muodostui eräs Dire Straitsin suosituimmista ja myös välitön keikkasuosikki. Making Movies pysytteli brittilistalla viiden vuoden ajan ja albumin paras listasijoitus oli neljäs. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan 80-luvulla julkaistun albumin listalla Making Movies saavutti sijan 52. Dire Straitsin neljäs studioalbumi, syyskuussa 1982 ilmestynyt Love Over Gold sisälsi pitkiä, Alan Clarkin piano- ja kosketinsoitintyöskentelyllä kuorrutettuja kappaleita. Love Over Gold saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteisiä arvioita, saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn ja pysytteli kuukauden ajan brittien albumilistan kärkisijalla. Albumin nimeen Knopfler oli napannut idean graffitista, jonka hän oli nähnyt vanhan Lontoossa sijainneen asuntonsa ikkunasta. Kyseessä oli ensimmäinen Mark Knopflerin yksin tuottama Dire Straitsin albumi ja siltä poimittu Private Investigations nousi brittien singlelistalla kakkossijalle seitsemän minuutin kestostaan huolimatta. Siitä muodostui myös eräs Dire Straitsin suosituimmista livebiiseistä. Muualla maailmassa Love Over Goldilta julkaistiin ensimmäisenä singlenä julkaistiin Industrial Disease, joka nousi Kanadassa top teniin. Kappaleen tekstissä käsiteltiin 80-luvun alun brittiläistä teollisuutta lakkojen, masennuksen ja toimintahäiriöiden näkökulmasta. Muita Love Over Goldilla julkaistuja kappaleita olivat It Never Rains, pitkäsoiton nimiraita sekä 14-minuuttinen, eeppinen avauskappale Telegraph Road. Knopflerin samoihin aikoihin kirjoittama Private Dancer päätyi Tina Turnerin samannimiselle comebackalbumille. Love Over Gold myi kaksi miljoonaa kappaletta kuusi viikkoa ilmestymisensä jälkeen. Pick Withers jätti yhtyeen pian albumin ilmestymisen jälkeen. Hänen paikkansa otti aikaisemmin Rockpilessa, Man-yhtyeessä ja monissa muissa walesiläisyhtyeissä vaikuttanut Terry Williams. Vuonna 1983 Love Over Goldin ollessa edelleen listoilla Dire Straits julkaisi neljästä kappaleesta koostuneen ep:n ExtendeDancEplay, jolta poimittu single Twistin' by the Pool oli top 20 -menestys Britanniassa ja Kanadassa. Vuoden 1983 Brit Awardseissa Dire Straits voitti parhaan yhtyeen palkinnon. Sessiokosketinsoittaja Tommy Mandel täydensi yhtyeen kokoonpanon ja auttoi Clarkea entistä enemmän yksityiskohtia sisältäneissä sovituksissa. Kahdeksan kuukautta kestänyt Love Over Gold -kiertue päättyi kahteen loppuunmyytyyn konserttiin Lontoon Hammersmith Odeonissa 22. ja 23. heinäkuuta 1983. Mainituista konserteista kasattiiin tuplalivealbumi Alchemy Live, jolla ei kuuleman mukaan hyödynnetty lainkaan päällekkäisäänityksiä. Albumi miksattiin marraskuussa 1983 ja julkaistiin seuraavan vuoden maaliskuussa. Alchemy Live nousi brittilistalla kolmanneksi. Konsertti julkaistiin lisäksi VHS:nä ja vuonna 2010 remasteroituna DVD:nä ja Blu-raynä. Vuosien 1983 ja 1984 aikana Mark Knopferilla oli myös muita projekteja Dire Straitsin ulkopuolella. Hän vastasi  musiikista elokuvissa Local Hero ja Cal, jotka julkaistiin myös albumeina. Näihin aikoihin Mark Knopfler oli lisäksi tuottajana Bob Dylanin vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Infields sekä Aztec Cameran ja Willy De Villen pitkäsoitoilla. Vuonna 1984 ilmestyi myös John Illsleyn ensimmänen sooloalbumi Never Told a Soul, jonka levytykseen myös Mark Knopfler, Alan Clark ja Terry Williams osallistuivat.

 Loppuvuodesta 1984 Dire Straits siirtyi Montserratiin Air -studioille ja aloitti viidennen albuminsa, Brothers in Armsin nauhoitukset Knopflerin ja Neil Dorsmanin ollessa tuottajina. Mandel oli palannut sessiotöiden pariin ja yhtye lisäsi kokoonpanoonsa toisen täysaikaisen kosketinsoittajan, Guy Fletcherin, joka oli aikaisemmin työskennellyt sessiomuusikkona Roxy Musicille ja Cal-soundtrackillä. Hal Lindes jätti yhtyeen kesken albumin nauhoitusten ja hänen paikkansa otti New Yorkista kotoisin ollut kitaristi Jack Sonni. Ensimmäisen nauhoituksiin käytetyn kuukauden aikana rumpali Terry Williamsin soundia ei pidetty sopivana albumille ja hänen paikkansa otti väliaikaisesti jazzsessiorumpali Omar Hakim, joka soitti albumin rumpuosuudet uudelleen kahdessa päivässä ja siirtyi sitten muiden velvoitteidensa pariin. Hakim ja Williams ovat kumpikin saaneet krediitit Brothers in Arms -albumilla. Williams vastaa silti ainoastaan kappaleen Money for Nothingin alun rumpuosuuksista. Andy Kanawan kiinnitettiin yhtyeen rumpaliksi, mutta Williams oli mukana Brothers in Armsin kappaleista työstetyillä musiikkivideoilla ja jälleen albumin tiimoilta tehdyllä maaimankiertueella vuosina 1985-1986. Toukokuussa 1985 ilmestynyt Brothers in Arms nousi suoraan brittilistan kärkeen, pysytteli listalla kaiken kaikkiaan 228 viikkoa ja myi 4, 3 miljoonaa kappaletta. Brtanniassa siitä muodostui vuoden 1985 myydyin albumi. Brothers in Arms nousi myös Billboardin albumilistan kärkeen yhdeksän viikon ajaksi, myi yhdeksän miljoonaa kappaletta ja saavutti moninkertaisesti platinaa. 34 listaviikollaan Brothers in Arms on pisimpään Australiassa listaykkösenä pysytellyt albumi. Brothers in Armsin tuotanto ja yleissoundi olivat aikaisempia Dire Straitsin albumeita kevyempiä. Pitkäsoitolta poimittiin useita singlemenestyksiä. Money for Nothing nousi Billboardin singlelistan kärkeen ja oli Britanniassa neljäntenä. So Far Away oli Billboardilla sjalla 19. ja Britanniassa yhtä sijaa alempana. Nimikappale Brothers in Arms oli Britanniassa sijalla 16. Neil Dorsman vastusti Walk of Life-kappaleen sisällyttämistä albumille, mutta yhtye äänest häntä vastaan. Kappaleesta muodostui Dire Straitsin suurin brittihitti, joka nousi kakkossijalle ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Your Latest Trick saavutti Britanniassa sijan 26. Money for Nothing oli Britanniassa ensimmäinen MTV:llä näytetty musiikkivideo. Sting vieraili kappaleessa toisena solistina ja vastaanotti siitä myös krediitin. Stingin vokalisoima osuus oli itse asiassa napattu The Policen Don't Stand So Close to Me -kappaleen melodiasta, eikä Sting ollut mukana Money for Nothingin lyriikoiden kirjoitustyössä. Helmikuussa 1986 Money for Nothing voitti parhaan rockesityksen Grammyn. Brothers in Arms oli ensimmäinen täysin digitaalisesti nauhoitettu albumi. Sen nimikappaleen Knopfler kirjoitti aikana, jolloin brittiläiset osallistuivat Falklandin sotaan ja Brothers in Arms onkin muodotunut suosituksi kappalevalinnaksi sotilashautajaisissa. Sen on mainittu olevan maailman ensimmäinen cd-single, joka julkaistiin Britanniassa promotarkoituksessa ja sisälsi logon Live 1985. Live in '86 -logo liittyi kiertueen Australiassa soitettuun osuuteen. Neljä kappaletta sisältäneen cd-singlen myyntiaika oli lyhyt. Guinness Book of World Records listaa Brothers in Armsin olevan ensimmäinen miljoona kappaletta myynyt cd-levy ja albumin on kreditoitu tehneen cd-formaatista suositun. The Guardian rankkasi Brothers in Armsin sijalle 38. 50 keskeisen rockmusiikin historiaan littyvän hetken listallaan. Albumin cd-versio sisältää pidemmät versiot kaikista Brothers in Armsin a-puolen kappaleista Walk of Lifea lukuun ottamatta. Vuosiin 1985-1986 ajoittunut Brothers in Arms -maailmankiertue oli varsin menestyksekäs ja siihen myytiin yli 2, 5 miljoonaa lippua. Sen aikana yhtye soitti Euroopassa, Israelissa, Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Yhtye soitti 248 konserttia yli sadassa eri kaupungissa. Saksofonisti Chris White täydensi yhtyeen kokoonpanon ja kiertue alkoi 25. huhtikuuta 1985 Splitistä, joka kuuluu nykyisin Kroatiaan. Wembley Areenalla Lontoossa yhtye soitti 13 konserttia ja esiintyi välillä 13. heinäkuuta 1985 Wembley Areenalla Live Aidissä. Siellä settiin sisältyi muun muassa Money for Nothing, jossa Sting vieraili taustavokalistina. Kiertue päättyi 26. huhtikuuta Australian Sydney Entertainment Centreen, missä yhtyeellä on hallussaan ennätys 21:sta peräkkäisinä iltoina soitetuista konsertista. Australiassa ja Uudessa Seelannissa konsertteihin myytiin 900 000 lippua, mikä teki Brothers in Arms -kiertuuesta australialaisen musiikkihistorian suurimman siihen saakka, kunnes Ed Sheeranin vuosiin 2017-2018 ajoittunut kiertue löi kyseisen ennätyksen. Kymmenes heinäkuuta 1985 Wembleyllä soitetussa konsertissa Nils Lofgren vieraili lavalla Solid Rockin aikana ja The Shadowsin Hank B Marvin Going Homessa, joka on Local Hero -elokuvan tunnussävelmä. Britanniassa mainittu konsertti esitettiin The Tube -musiikkiohjelmassa Channel 4:llä. Vaikka kyseistä konserttia ei ole julkaistu virallisesti, vuonna 2005 ilmestynyt bootleg-albumi Wembley Does the Walk on liikkunut suhteellisen ahkerasti.

Vuonna 1986 Brothers in Arms voitti kaksi Grammy-palkintoa ja vuoden 1987 Brit Awardseissa se vastaanotti parhaan brittiläisen albumin palkinnon. Musiikkilehti Q:n vuonna 2000 laatimalla listalla kaikkien aikojen parhaista brittiläisistä albumeista Brothers in Arms saavutti sijan 51. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brothers in Armsin sijoitus oli 351. Lisäksi albumi on rankattu kolmanneksi vuoden 1985 parhaiden albumien listalla ja sijalle 31. 80-luvun parhaiden albumien listalla. Joulukuuhun 2017 mennessä Brothers in Arms on brittiläisen listahistorian kahdeksanneksi myydyin albumi ja Yhdysvalloissa 107:ksi myydyin. Brothers in Arms- kiertueen päätyttyä Mark Knopfler piti taukoa Dire Straitsista ja vuoden 1987 aikana hän keskittyi sooloprojekteihin ja elokuvasoundtrackeihin. 11. kesäkuuta 1988 Dire Straits soitti pääesiintyjänä Nelson Mandelan 70-vuotissyntymäpäivän tribuuttikonsertissa  Wembley Stadiumilla. Samassa yhteydessä Eric Clapton esitti Dire Straitsin kansssa hittinsä Wonderful Tonight ja oli Jack Sonnin tilalla rytmikitaristina kaikissa muissa yhtyeen soittamissa kappaleissa. Pian tämän jälkeen Williams jätti yhtyeen. Syyskuussa 1988 Knopfler ilmoitti Dire Straitsin hajoamisesta. Seuraavana vuonna hän kokosi yhtyeen The Notting Hillibillies Guy Fletcherin, Brendan Crokerin, Steve Phillipsin ja rumpalin tehtävissä olleen manageri Ed Bicknellin kanssa. Sen ainoa albumi Missing...Presumed Having a Good Time sekä pieneksi hitiksi muodostunut single Your Own Sweet Way ilmestyivät vuonna 1990. The Notting Hillibillies keikkkaili mainitun vuoden loppuosan ja esiintyi myös Saturday Night Livessä. Countrymusiikista ottamiaan vaikutteita Knopfler korosti vielä pidemmälle kitaristi Chet Atkinsin kanssa levyttämällään ja niin ikään vuonna 1990 ilmestyneellä albumilla Neck and Neck. Vuonna 1990 Dire Straits soitti Elton Johnin ja Eric Claptonin kanssa Knebsworth Festivaalilla ja ohjelmistossa olivat Solid Rock, Money for Nothing sekä uusi kappale I Think I Love You Too Much, jota Knopfler kaavaili mahdollisesti Dire Straitsin seuraavalle albumille. Mainittu bluesrockia edustava kappale sisälsi sooloilua sekä Knopflerilta että Claptonilta. Ensin mainittu lahjoitti kappaleen silti kanadalaiskitaristi Jeff Healeyn järjestyksessään toiselle albumille Hell to Pay. Tämä tapahtui ennen kuin Knopfler, Illsley ja manageri Ed Bicknell päättivät kasata Dire Straitsin uudelleen. Alkuvuodesta 1991 Dire Straits palasi jälleen yhteeen. Bicknell säilytti asemansa managerina ja yhtye koostui jälleen neljästä jäsenestä:Clarkista, Fletcheristä, Illsleystä ja Knopflerista. Yhtye alkoi nauhoittaa uutta albumia ja uusina muusikkoina mukaan tulivat steel-kitaristi Paul Franklin ja perkussionisti Danny Cummings. Saksofonisti Chris White teki paluun yhtyeen riveihin ja kitaristi Phil Palmer otti Jack Sonnin paikan. Toton rumpali Jeff Porcaro soitti Williamsin tilalla. Dire Straitsin viimeinen studioalbumi On Every Street ilmestyi syyskuussa 1991. Se vastaanotti jossakin määrin ristiritaisia arvioita, mutta myi kahdeksan miljoonaa kappaletta ja nousi Britanniassa listakärkeen. Yhdysvalloissa albumin paras listasijoitus oli 12. Britanniassa On Every Streetin singlekappaleista ei muodostunut todella suuria hittejä. Ensimmäinen pikkulevy Calling Elvis saavutti sijan 21. ja kappaleen musiikkivideo perustui 1960-luvun tv-showhun Thunderbirds. Toinen single Heavy Fuel jäi brittilistalla top 50:en alapuolelle, mutta nousi Yhdysvalloissa Billboardin Mainstream Rock Tracks-listan kärkeen toisena kappaleena Dire Straitsin repertuaarista Money for Nothingin jälkeen. Kolmantena singlenä albumilta julkaistu nimikappale ei noussut Britanniassa top 40:ään. On Every Streetin viimeinen singlejulkaisu oli The Bug. Siinä taustavokalistina kuultiin Vince Gilliä, jolle tarjottiin täysaikaista pestiä yhtyeessä. Hän kuitenkin kieltäytyi ja valitsi soolouran. Sessiorumpali Chris Whittenin kanssa Dire Straits teki lokakuuhun 1992 kestäneen maailmankiertueen. Se koostui 300 konsertista noin 7, 1 miljoonalle lipun ostaneelle kuuntelijalle. Vaikka kiertue oli edeltäjäänsä huollitellumpi, se ei vastaanottanut yhtä myönteisiä arviota eikä ollut kaupallisesti yhtä suosittu. Viimeisen konserttinsa Dire Straits soitti 9. lokakuuta 1992 Zaragozassa, Espanjassa. Kiertueen päättymisen jälkeen Mark Knopfler ilmaisi toiveensa lopettaa keikkailun suuressa mittakaavassa ja hän vietti jonkin verran aikaa poissa musiikkibisneksestä. Toukokuussa 1993 ilmestyi jäähyväiskiertueelta taltioitu livelevy On the Night. Se vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta nousi brittilistalla viidenneksi, mitä voi pitää merkittävänä saavutuksena livelevylle. Lisäksi julkaistiin neljästä kappaleesta koostunut ep Encores, joka nousi Ranskassa ja Espanjassa singlelistan kärkeen. Kesäkuussa 1995 ilmestynyt Live at the BBC oli sopimustekninen julkaisu Vertigo Recordsilta ja se sisälsi nauhoituksia vuosien 1978 ja 1981 väliltä suurimmaksi osaksi yhtyeen originaalikokoonpanolta. Näihin aikoihin Mark Knopfler hajotti Dire Straitsin kaikessa hiljaisuudessa ja aloitti työskentelyn ensimmäisen sooloalbuminsa parissa Mercury Recordsin artistina. Golden Heart -niminen pitkäsoitto ilmestyi maaliskuussa 1996. Mainittuna vuonna Bob Ludwig remasteroi Dire Straitsin backkataloogin ja se ilmestyi Mercury Recordsin julkaisemana cd-formaatissa Yhdysvaltoja lukuun ottamatta suurimmassa osassa muuta maailmaa. Remasteroidut versiot yhtyeen albumeista ilmestyivät Yhdysvalloissa syyskuussa 2000  Warner Brosin julkaisemina. Knopfler, Illsley, Clark ja Fletcher soittivat viimeisen kerran yhdessä Ed Bicknellin ollessa rumpalina 19. kesäkuuta 1999 Illsleyn häissä. Viiden soitetun kappaleen joukossa oli Chuck Berry -cover Nadine. Vuonna 2002 Knopfler soitti vielä Illsleyn, Flectherin, Cummingsin ja Whiten kanssa neljä hyväntekeväisyyskonserttia. Marraskuussa 2005 ilmestyi tuorein kokoelma-albumi Best of Dire Straits & Mark Knopfler:Private Investigatons, joka nousi brittilistalla top 20:een. Dire Straitsin tuotannon lisäksi Knopflerin soolokappaleita ja soundtrackmateriaalia sisältänyt albumi julkaistiin yksittäisenä cd:nä harmaakantisena ja tuplacd:nä sinikantisena. Vuonna 2008 Knopfler kieltäytyi Illsleyn ehdotuksesta koota Dire Straits uudelleen paluukiertuetta varten. 13. joulukuuta 2017 Dire Straitsin ilmoitettiin pääsevän seuraavana vuonna Rock and Roll Hall of Fameen.