Torstain terävä:Kanadalaisartistin 2000-luvun alun menestysalbumi

Alanis Morisette:Under Rug Swept

Helmikuussa 2002 julkaistu Under Rug Swept on kanadalaisen laulaja/lauluntekijä Alanis Morisetten kolmas kansainvälisesti julkaistu albumi. Kyseessä on Morisetten pitkäsoitoista ensimmäinen, jolla hän vastaa täysin itsenäisesti paitsi kappaleista, myös tuottamisesta. Ilmestyttyään Under Rug Swept nousi listakärkeen 12 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Pitkäsoiton singlemenestyksiä olivat Hands Clean ja Precious Illusions. Ennen kyseisen albumin kirjoitustyön käynnistymistä Morisette oli ollut kirjoittamatta mitään yhdeksään kuukauteen. Kirjoitusprosessin ensimmäisen viikon aikana Morissette oli kirjoittanut yksin seitsemän kappaletta. Niiden sävellykset ja tekstit olivat syntyneet samanaikaisesti ja yhtä kappaletta kohden kirjoitusprosessi kesti korkeintaan 20 minuuttia. Kappaleiden lauluosuudet äänitettiin myös kirjoitusprosessin aikana korkeintaan kahdella otolla. Morissette kirjoitti Under Rug Sweptiä varten kaikkiaan 27 kappaletta, joista pitkäsoitolle valikoitui lopulta 17 raitaa. Pitkäsoiton avauskappale 21 Things I Want in a Lover kertoo aiheensa jo otsikossaan. Flinch kuvaa törmäämistä mieheen, jolla oli Morissetteen syvä vaikutus. Precious Illusions kuvaa eroa todella elossa olemisen ja olemassaoloon liittyvän kärsimysmentaliteetin välillä. Pitkäsoiton kappaleista That Particular Time kuvaa eroa ja Morissettelle tärkeän ihmissuhteen kolmea toisistaan eroavaa vaihetta. Under Rug Sweptin kappaleista Surrendering oli viimeinen Morissetten kyseiselle albumille kirjoittamista kappaleista. Kaupallisen menestyksensä lisäksi Under Rug Swept saavutti suhteellisen myönteiset arvostelut. Esimerkiksi Rolling Stonen arvosteluissa albumi sai jo hyvinä pidettävät kolme tähteä. Vaikka Morisetten edelliset albumit Supposed Former Infatuation Junkie ja MTV Unplugged eivät olleet myyneet miljoonamenestys Jagged Little Pillin veroisesti, levy-yhtiö myös promosi Under Rug Sweptiä suhteellisen ahkerasti.

Keskiviikon klassikko:Status Quon viimeinen listaykkösalbumi

Status Quo:1+9+8+2

16. huhtikuuta 1982 ilmestynyt 1+9+8+2 on brittiläisen boogierockin instituution Status Quon viidestoista studioalbumi ja samalla neljäs ja viimeinen yhtyeen kotimaassa listakärkeen noussut pitkäsoitto. Monet tosidiggarit suhtautuivat kyseiseen albumiin myönteisesti, sillä se sisälsi muutamaa edeltäjäänsä vähemmän syntikoita ja vaikkei todella tiukkoja ässäbiisejä ollut kovin monta, kyseinen pitkäsoitto koostui tasaisen vahvasta kappalemateriaalista. Singleformaatissa julkaistiin ensiksi ainoa yhtyeen ulkopuolista sävellysmateriaalia edustanut kappale Dear  John, joka nousi kymmenenneksi. Toinen neljävitonen oli albumin avausraita, Rick Parfittin ja kyseisestä albumista lähtien yhtyeen täysivaltaisen jäsenen, kosketinsoittaja Andy Bownin käsialaa oleva rivakka She Don't Fool Me, joka saavutti 36. sijan. Parfittin ja Bownin tekosia on myös pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä tanakka Resurrection. Toinen parivaljakko; Francis Rossi ja säveltäjän ominaisuudessaan yhtyeen eräänlaisesta ulkojäsenestä käynyt Bernie Frost vastaavat pitkäsoitolla kolmesta raidasta, joista onnistunein on upean melodinen poprokkaus Young Pretender, eikä rivakampi I Should Have Known jää siitä paljoa jälkeen. Basisti Alan Lancaster on ollut mukana kirjoittamassa pitkäsoitolle kolmea raitaa, joista onnistunein on täysin hänen käsialaansa oleva, ykköspuolen päättävä iloittelu I Love Rock and Roll ja jälleen rivakampi I Want the World to Know edustaa lähes samaa tasoa. Status Quon legendaarinen kvartettikokoonpano sai 1982 -albumilla väistyä, sillä rumpali John Coghlanin paikan oli kyseisessä vaiheessa ottanut Pete Kircher. Vuonna 1982 oli tullut kuluneeksi 20 vuotta Francis Rossin ja Alan Lancasterin ensikohtaamisesta ja kyseistä tapahtumaa muistaen albumin nimi kirjoitettiin muodossa 1+9+8+2 numeroiden yhteenlasketun summan ollessa juuri kyseinen vuosimäärä. Kyseessä on ensimmäinen kuulemani ja hankkimani Status Quon albumi, ja siksi sillä on ainutlaatuinen paikkansa yhtyeen kattavassa diskografiassa.

Tiistain tukeva:Uraauurtavan southern rock -yhtyeen kosketinsoittaja/laulaja

Kahdeksas joulukuuta 1947 syntynyt ja 27. toukokuuta 2017 edesmennyt Gregory LeNoir Allman oli yhdysvaltalainen muusikko, laulaja ja lauluntekijä. Ensisijaisesti hänet muistetaan uraa uurtaneen southern rock -yhtye The Allman Brothers Bandin kosketinsoittaja/laulajana. Gregg syntyi ja vietti suuren osan lapsuudestaan Nashvillessa, Tennesseessä ennen muuttamistaan Daytona Beachiin, Kaliforniaan. Gregg ja hänen veljensä Duane Allman kiinnostuivat musiikista toden teolla teini-ikäisinä. 1960-luvun puolivälissä he aloittivat musisoinnin yhtyeessä The Allman Joys. Vuonna 1967 veljespari muutti Los Angelesiin ja julkaisi Liberty Recordsin kautta kaksi pitkäsoittoa nimellä The Hour Glass. Vuonna 1969 Duane ja Gregg perustivat The Allman Brothers Bandin, jonka tukikohdaksi muodostui Georgian Macon. Taiteellista ja kaupallista läpimurtoa The Allman Brothers Bandille tuli merkitsemään vuonna 1971 ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi At Fillmore East. Pian sen julkaisun jälkeen Duane sai surmansa moottoripyöräonnettomuudessa. Lähes tarkalleen vuotta myöhemmin saman kohtalon ja vieläpä samoilla seuduilla koki The Allman Brothers Bandin basisti Berry Oakley. Vuonna 1973 ilmestyneestä pitkäsoitosta Brothers and Sisters muodostui The Allman Brothers Bandin suurin menestys. Samana vuonna julkaistiin myös Gregg Allmanin ensimmäinen sooloalbumi Laid Back. Lukuisten ongelmien kohtaama yhtye lopetti toimintansa siltä erää 70-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen loppupuolen Gregg oli naimisisssa Cherin kanssa ja jatkoi musisointia johtamassaan Gregg Allman Bandissa. 80-luvulla The Allman Brothers Bandin pienimuotoisen reunionin jälkeen Gregg Allman saavutti vuonna 1987 singlemenestyksen kappaleella I'm No Angel. Parin Greggin sooloalbumin jälkeen The Allman Brothers Band jatkoi toimintaansa jälleen vuodesta 1989 eteenpäin. Lopullisesti yhtyeen toiminta loppui niinkin myöhään, kuin vuonna 2014. Gregg Allmanin viimeisin julkaistu sooloalbumi on vuonna 2011 julkaistu Low Country Blues. Southern Blood -niminen pitkäsoitto julkaistiin postuumisti syyskuussa 2017. Musiikin parissa tekemänsä työn ansiosta Gregg Allmania on pidetty eräänä southern rockin pioneereista. Uransa aikana hän vastaaanotti useita Grammyja ja pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen ja Georgia Music Hall of Fameen. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalla Gregg Allman saavutti erottuvine lauluäänineen 70:n sijan. Hänen omaelämäkertansa My Cross to Bear julkaistiin vuonna 2012.

Maanantain mainio:Brittiprogen edustajan monipuolinen kolmas albumi

Procol Harum:A Salty Dog

Kesäkuussa 1969 ilmestynyt A Salty Dog on Procol Harumin kolmas studioalbumi. Musiikillisesti se tarjosi vaikutteita suorasta rockista, bluesista ja popmusiikista. Kyseessä oli toisin sanoen monipuolinen levykokonaisuus, joka erosi tyylillisesti jossakin määrin edeltäjistään A Whiter Shade of Pale sekä Shine on Brightly. Pitkäsoiton nimikappale on eräs Procol Harumin legendaarisimmista ja sen taustalla yhtye hyödynsi ensimmäistä kertaa orkesteria. Myöhemmin, eli vuonna 1972 Procol Harum työsti pitkäsoiton sinfoniaorkesterin kanssa. A Salty Dogin tuottamisesta vastasi Matthew Fisher, mutta hän jätti yhtyeen pian kyseisen albumin julkaisun jälkeen. Samainen pitkäsoitto jäi viimeiseksi myös Procolin tuonaikaiselle basistille Dave Knightsille. A Salty Dogin nauhoitukset ajoittuivat vuoden 1969 maaliskuulle. Jo kyseisellä pitkäsoitolla musiikilliset erot kitaristi Robin Trowerin ja muun yhtyeen välillä alkoivat tulla esiin. Pitkäsoiton kappaleista Trower oli tavanomaisesta poiketen myös solistin tehtävissä raidalla Crucification Lane. Matthew Fisher vokalisoi A Salty Dogilla kolme kappaletta ja musiikillisesti kyseessä oli kahta edellistä Procolin pitkäsoittoa selkeästi vivahteikkaampi kokonaisuus. Legenda kertoo, että Gary Brookerin soitettua albumin nimikappaleen ensi kertaa rumpali BJ Wilsonille tämä kertoi kyseessä olleen kaunein hänen koskaan kuulemansa kappale. Se julkaistiin myös singleformaatissa b-puolellaan Long Gone Geek ja brittilistalla tuloksena oli 44. sija. Itse pitkäsoitto nousi sijalle 27. A Salty Dog saavutti yleisesti melkoisen myönteiset arviot. Erityisesti sen nimikappaletta pidettiin paitsi Procol Harumin oman tuotannon parhaimmistoon kuuluvana, myös yleisesti eräänä parhaista saavutuksista progressiivisen rockin alueella. Cd-uudelleenjulkaisut A Salty Dogista ilmestyivät vuosina 1999 ja 2009. Niillä molemmilla on mukana kuusi bonuskappaletta.

Sunnuntain extra:Creedencen upea esikoinen

Creedence Clearwater Revival:Creedence Clearwater Revival

John Fogertyn 23-vuotispäivänä 28. toukokuuta 1968 ilmestyi hänen johtamansa Creedence Clearwater Revival -yhtyeen nimeä kantanut esikoispitkäsoitto. The Colliwogsin nimellä John ja isoveli Tom Fogerty, Stu Cook sekä Doug Clifford olivat työstäneet musikkia aikaisemmin jo usean vuoden ajan. Vuonna 1967 Saul Saentz osti Fantasy Recordsin ja tarjosi kvartetille mahdollisuutta kokonaisen albumin levyttämiseen sillä ehdolla, että yhtye muuttaisi nimensä. John Fogerty ja kumppanit suostuivat mukisematta. Marraskuussa kyseisenä vuonna vielä The Colliwogsin nimellä julkaistu single Porteville oli mukana Creedencen esikoisalbumilla ja jo kyseinen kappale osoitti John Fogertyn biisintekijän kyvyt. Parhaiten pitkäsoitto muistetaan silti coverversioistaan; näkemyksistä Dale Hawkinsin Suzie Q:sta sekä Screamin Jay Hawkinsin klassikosta I Put a Spell on You. Niistä ensin mainittu oli psykedeelistä huhuilua sisältävässä albumiversiossaan kahdeksan minuutin mittainen ja niinpä sen singleversiossa  kitarasoolo säästettiin kakkospuolelle.  Suzie Q nousi singlelistalla yhdenneksitoista I Put a Spell on Youn saavuttaessa sijan 58. Covereita edustaa myös näkemys Wilson Pickettin originaalikappaleesta 99 and a Half (Won't Do) ja kyseinen versio tarjoaa Fogertylta varsin intensiivisen laulusuorituksen. Originaalimateriaalinsa osalta Creedencen debyytillä on tarjottavanaan useita huippuhetkiä. Sielukas Walk on the Water on harvinaislaatuisesti Fogetyn veljesten yhteistyötä edustava raita. Se oli kuulunut jo vuonna 1966 The Colliwogsin ohjelmistoon, mutta tunnettu tuolloin nimellä Walking on the Water. John Fogertyn käsialaa olevia kappaleita edustavat raaka rypistys Get Down Woman, hänen elämänfilosofiansa tiivistävä, vakuuttava The Working Man sekä tunnelmassaan jopa uhkaavia sävyjä sisältävä Gloomy. Creedencen debyytin vuonna 2008 ilmestyneellä ja cd-formaatissa julkaistulla 40-vuotisjuhlapainoksella oli tarjottavanaan neljä bonusraitaa, näiden joukossa Porteville -singlen b-puolella alun perin julkaistu Call It Pretending. Myös extraraitojen livetulkinnat edustavat oikeaa aikakautta, sillä ne ovat San Franciscon Fillmoresta maaliskuulta 1969. Monet Creedencen tosidiggarit kohottavat yhtyeen debyytin sen kaikkein laadukkaimpien albumien joukkoon. Vuonna 2006 Analogue Productions julkaisi Creedencen esikoisen 180 gramman vinyylinä.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt brittilaulajatar

Taiteilijanimellä Cilla Black tunnettu Priscilla Veronica White syntyi 27. toukokuuta 1943 ja menehtyi elokuun ensimmäisenä 2015. Hän oli brittiläinen solisti, tv-juontaja, näyttelijä ja kirjailija. Brian Epstein kuuli Blackin vokalisointia Blue Angel Jazz clubilla ja solmi hänen kanssaan sopimuksen. Levytyssopimus tehtiin Parlophone Recordsin kanssa ja tuottajaksi valikoitui George Martin. Blackin ura laulajattarena alkoi toden teolla vuonna 1963. Seuraavana vuonna Blackin singlelevytykset Anyone Who Had a Heart ja You're My World nousivat kumpikin brittilistan kärkeen. Lennonin ja McCartneyn käsialaa ollut It's For You nousi brittilistalla neljänneksi. Blackin vuonna 1965 levyttämä näkemys Righteous Brothersien You've Lost That Loving Feelingistä saavutti Britanniassa kakkossijan, vaikkei vastaanottanut erityisen hyviä arvosteluja. Seuraavana vuonna levytetty tunnusmelodia elokuvaan Alfie saavutti yhdeksännen sijan. Brian Epsteinin kuoleman jälkeen Black saavutti vielä menestystä vuoden 1968 singlellään, Paul McCartneyn varta vasten hänen varieteesarjaansa kirjoittamalla Step Inside Lovella. Vuoden 1969 top ten -menestyksiä Blackille olivat seitsemänneksi noussut Conversations ja Bill Martinin sekä Phil Coulterin kirjoittama, aina kolmanneksi noussut Surround Yourself with Sorrow. Blackin viimeinen suuri hitti oli vuonna 1971 kolmannen sijan saavuttanut Something Tells Me (Something's Gonna Happen Tonight)  Vuosien 1964 ja 1971 välillä Black sai brittilistalla top teniin yksitoista singleään.  Toukokuussa 2010 BBC Radio 2:lla julkaistu uusi tutkimus osoitti, että Blackin versio Anyone Who Had a Heartista oli Britanniassa 60-luvulla eniten myynyt naisartistin levyttämä single. Vastaavasti You're My World oli Yhdysvalloissa kohtuullinen menestys, sillä se saavutti Billboardin listalla 26. sijan. 70-luvun alkuun jatkuneen menestyksekkään levytysuransa ohella Black lanseerasi BBC:lle vuosien 1968 ja 1976 välillä näytetyn varietee--shown, joka totteli nimeä Cilla. Toimittuaan 70-luvun puolivälissä komediennena Black siirtyi tv-juontajaksi 80- ja 90-lukujen aikana. Hän juonsi esimerkiksi viihdeohjelma Blind Datea vuosien 1985 ja 2003 välillä, The Moment of Truthia vuosina 1998-2001 ja Surprise Surprisea vuosien 1984 ja 2001 välillä. Blackin myöhäisemmistä levytyksistä mainittakoon vuonna 1993 julkaistu albumi Through the Years, joka koostui uudesta materiaalista ja sisälsi Dusty Springfieldin, Cliff Richardin ja Barry Manilown kanssa levytetyt duetot. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi pitkäsoitto Beginnins...Greatest Hits and New Songs. Vuonna 2013 Black oli toiminut showbisneksessä 50 vuoden ajan. Brittiläinen tv-verkko ITV kunnioitti kyseistä merkkipaalua 16. lokakuuta 2013 lähettämällään Paul O' Gradyn juontamalla speciaalilla One & Only Cilla Black. Black menehtyi tapaturmaisesti maatilallaan Espanjassa. Päivä hänen hautajaistensa jälkeen kokoelma-albumi The Very Best of Cilla Black nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Uudessa Seelannissa. Kyseessä oli Blackin ensimmäinen listaykkösalbumi.

Perjantain pohjat:Bob Dylanin ensimmäinen listaykkösalbumi

Bob Dylan:Planet Waves

17. tammikuuta 1974 ilmestynyt Planet Waves on järjestyksessään Bob Dylanin 14. studioalbumi, jonka julkaisijana oli Yhdysvalloissa Asylum Records ja Britanniassa Island Records. Kyseisellä pitkäsoitolla Dylan teki jälleen musiikillista yhteistyötä kanadalaisen The Band -yhtyeen kanssa. Planet Wavesin julkaisua seurasi paluukiertue, jolta taltioitiin onnistunut livetupla Before the Flood. Ennen kyseistä kiertuetta Dylan oli edellisen kerran keikkaillut toden teolla vuonna 1966. Planet Wavesista muodostui menestys. Se nousi Dylanin tuotannosta ensimmäisenä Billboardin listakärkeen ja oli Britanniassakin parhaimmillaan seitsemäntenä. Kriitikoiden keskuudessa kyseiseen pitkäsoittoon suhtauduttiin suopeammin kuin esimerkiksi vuosikymmenen alussa ilmestyneisiin albumeihin Dylan ja Self Portrait, muttei kuitenkaan vielä erityisen positiivisesti. Planet Wavesin originaalinimeksi kaavailtiin Ceremonies of the Horsemeniä, joka on viittaus Dylanin vuoden 1965 klassikkoalbumin Bringing It All Back Home kappaleeseen Love Minus Zero/No Limit. Yksi albumin työnimistä oli Wedding Song. Planet Wavesin nauhoitukset tapahtuivat marraskuussa 1973 ja pitkäsoiton kappaleista suurimmaksi klassikoksi lienee kohonnut Forever Young. Planet Wavesin muusta ydintuotannosta You Angel You ja On a Night Like This edustavat melkoisen puhtaasti rakkauslauluja. New Yorkeriin kirjoittaneen Ellen Willisin mukaan Planet Waves oli muista Dylanin pitkäsoitoista poiketen avoimesti henkilökohtainen.

Torstain terävä:Scorpionsin vuoden 1984 suurmenestys

Scorpions:Love at First Sting

Vuonna 1984 ilmestynyt pitkäsoitto Love at First Sting merkitsi Scorpionsin siihenastista suosiollista lakipistettä. Albumi nousi Yhdysvalloissa top teniin ja siltä poimittiin useita singlemenestyksiä. Lisäksi Love at First Sting on eräs ensimmäisistä pitkäsoitoista, joka on nauhoitettu täysin hyödyntämällä digitaalista teknologiaa. Kitaristi Rudolf Schencker perusti Scorpionsin jo 1960-luvun puolivälissä. Hän on ainoa yhtyeessä vuosikymmenestä toiseen mukana pysynyt jäsen. Solisti Klaus Meine liittyi Scorpioonsin hieman ennen esikoisalbumi Lonesome Crown työstämistä vuonna 1972. Jo 70-luvulla Scorpions saavutti menestystä esimerkiksi Virgin Killerin ja Lovedriven kaltaisten pitkäsoittojen ansiosta. Niistä jälkimmäisellä mukana oli jo kitaristi Mathias Jabs. Love at First Stingin tuottamisesta vastasi yhtyeen pitkäaikainen yhteistyökumppani Dieter Dierks Saksan Pulheim Stomnelnissa. Albumin avauskappale Bad Boys Running Wild sisältää erinomaisen riffin, mutta jättää kertosäkeensä iskevyydessä toivomisen varaa. Schenkerin suoranaista kitarajuhlaa tarjoava Rock You Like A Hurricane nousi singleformaatissa poplistoilla sijalle 25. I'm Leaving You toimii niin laulusuoritustensa, kuin melodiansa osalta. Coming Home alkaa balladimaisesti, mutta siitä kehkeytyy upean kitarariffin ja Herman Rarebellin rumputyöskentelyn hallitsema rockpala. Lähes punkrockia edustava The Same Thrill päättää Love at First Stingin ykköspuolen. Albumin kakkospuoli on kenties kokonaisuutena vielä onnistuneempi. Big City Nights tarjoaa onnistunutta tuplakitarointia, Francis Bucholzin tyylikästä bassottelua ja Meinen koukukasta vokalisointia. Hidastempoinen As Soon as the Good Times Roll sisältää jopa harvinaislaatuisia reggae-elementtejä ja tummasävyinen Crossfire vakuuttaa niin rumpukomppiensa, lauluharmonioidensa kuin kitarahyökkäystensä osalta. Pitkäsoiton päättää Schenkerin ja Jabsin tuplakitarointia upeasti hyödyntävä mahtiballadi Still Loving You. Love at First Sting nousi top 20:een Atlantin molemmin puolin ja Scorpions konsertoi albumin tiimoilta ahkerasti. Yhtyeen suosio säilyi korkeana vielä myös seuraavalla vuosikymmenellä.

Keskiviikon klassikko:Erinomaisen retrorockin edustajan mainio esikoispitkäsoitto

The Black Crowes:Shake Your Moneymaker

Georgiassa 1980-luvun puolivälin paikkeilla perustettu The Black Crowes on kaikkien aikojen laadukkaimpia ja myös menestyneimpiä retrohenkisiä rockyhtyeitä. Yhtyeen keskeisistä vaikuttajista nostettakoon ensi alkuun esiin Rolling Stones, The Faces, Lynyrd Skynyrd ja Otis Redding. Vuoden 1989 satoa olevan demonauhan ansiosta Black Crowes solmi levytyssopimuksen Def Jamin kanssa. Varisten vuonna 1990 ilmestyneen erinomaisen debyyttialbumin Shake Your Moneymaker suurin hitti oli näkemys Otis Reddingin harvinaisempaan tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Hard to Handle. Myös kokonaisuutena kyseessä oli varsin vahva debyyttialbumi. Keskitempoinen Twice as Hard ja rivakampi Jealous Again potkaisevat Shake Your Moneymakerin vakuuttavasti käyntiin. Sielukasta balladituotantoa pitkäsoitolla edustavat Sister Luck sekä jopa gospelsävyjä tavoittava Seeing Things. Samaan sarjaan albumilla lukeutuu myös kakkospuolelle sijoittuva She Talks to Angels. Todella rivakkaa ja inspiroitunutta rokkausta tarjoavat Stonesin Rip This Jointin hengessä kaahaava Thick N' Thin, tyylitajuisesti koukukkaampi Could I've Been So Blind, terhakkariffinen Strutting Blues sekä erinomaisella kitarasoololla ryyditetty Stare It Cold. Nimensä albumi nappasi Elmore Jamesin samannimisestä bluesklassikosta, vaikkei sen coverversio levylle sisältynytkään. Lopullista läpimurtoa Black Crowesille oli tuleva merkitsemään vuoden 1992 kakkostäyspitkä Southern Harmony and the Musical Companion iskevine Remedy, Sting Me ja Hotel Illness sekä slovarituotantoa edustavine Thorn in My Pride -menestyssingleineen. Keskeisistä esikuvistaan Black Crowes on tehnyt yhteistyötä muun muassa Jimmy Pagen kanssa. Vuonna 2000 Crowesilta ja Pagelta julkaistiin yhteinen, ensisijaisesti Led Zeppelinin tuotannosta koostuva tuplalivealbumi Live at Greek. Yhtyeen viimeisin uutta tuotantoa sisältävä studioalbumi on vuonna 2009 ilmestynyt Before the Frost...Until the Freeze. Samana vuonna ilmestyi tuplakonserttitaltiointi Warpaint Live. Black Crowesin viimeisin livealbumi on niin ikään tupla, vuonna 2013 julkaistu Wiser for the Time.

Tiistain tukeva:Soundgardenin suurin menestysalbumi

Soundgarden:Superunknown

Kahdeksas maaliskuuta 1994 A& M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Superunknown on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Soundgardenin neljäs studioalbumi ja toinen, jolla kuullaan basisti Ben Shepherdin soittoa. Kyseessä on ensimmäinen Michael Beinhornin tuottama yhtyeen pitkäsoitto. Soundgarden aloitti kyseisen albumin äänitykset edellisen pitkäsoittonsa, vuonna 1991 ilmestyneen Badmotorfingerin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Tyylillisesti Superunknown jatkoi Soundgardenin irtiottoa varhaisempien albumiensa tyylistä musiikillisten vaikutteidensa runsaudessa. Superunknownista muodostui sekä kaupallinen että taiteellinen menestys. Pitkäsoitto nousi suoraan Billboardin listakärkeen ja myi ilmestymisviikollaan 310 000 kappaletta. Albumi saavutti korkeita listasijoituksia ympäri maailmaa. Superunknownilta poimittiin viisi singleä:The Day I Tried to Live, My Wawe, Fell on Black Days, Spoonman sekä Black Hole Sun. Kappaleista kaksi viimeksi mainittua saavuttivat Grammyn ja auttoivat Soundgardenin nousua valtavirran suosioon. Superunknown on saavuttanut viisinkertaisesti platinaa ja myynyt maailmanlaajuisesti yhdeksän miljoonaa kappaletta. Pitkäsoiton tiimoilta yhtyeen jäsenet työskentelivät omillaan ja toivat mukanaan demoja, joihin muut muusikot soittivat omat osuutensa. Superunknownilla yhtyeen jäsenillä oli taiteellista vapautta aikaisempia Soundgardenin levyjä runsaammin. Albumin äänitykset tapahtuivat heinä-syyskuussa 1993 Washingtonin Bad Animals -studiossa. Kukin Superunknownin kappaleista nauhoitettiin yksitellen. Ensin äänitettiin rummut ja bassot, joiden päälle 52-vuotiaana  juuri edesmennyt solisti/kitaristi Chris Cornell ja kitaristi Kim Thayil soittivat omat osuutensa. Cornellin mukaan tuottaja Beinhorniin tutustuminen vaikutti siihen aikaan, jossa albumi työstettiin. 15 kappaleesta koostuva Superunknown on tarkalleen 70 minuutin mittainen. Albumin äänitykset keskeytti kymmenestä livekeikasta koostunut rupeama, jonka Soundgarden soitti Neil Youngin Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä. Superunknownin miksauksesta vastasi Brendan O' Brien, jota oli suositellut Pearl Jamin kitaristi Stone Gossard. Shepherdin mukaan miksaus oli albumin nopein osa. Superunknownin 20-vuotisjuhlapainokset ovat tuplacd ja viiden cd:n paketti. Tuplacd:n kakkoslevy koostuu demoista, harjoituksista, sinkkujen b-puolista ynnä muusta. Ison paketin viides levy sisältää albumin Blue Ray-audio 5.1 Surround Sound -versiona. Superunknown saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään.

Maanantain mainio:Kotimaisen uuden aallon eliittiä

Solisti/rytmikitaristi Ari "Woude" Voutilaisen ( 8. 1.1959- 22. 5.2003) luotsaama Woude-yhtye oli kotimaisen uuden aallon genressä soitannollisesti varsin laadukas ja myös omaleimainen yhtye. Muilta osin sen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi Risto Shiray, basisti Jarmo "Häkä" Halttunen ja rumpali Timo "Droppis" Wahlberg. Voutilaisen ensimmäinen levytys oli vuonna 1979 ilmestynyt Ari Taskisen projektiyhtyeen Hymy Taskinen & co laadukkuudestaan huolimatta melko vähälle huomiolle jäänyt single Hei tyttö hei/Yöt kaduilla. Voutilainen oli solistina molemmilla kappaleilla ja pikkulevyn kakkospuoli oli hänen käsialaansa. Wouden esikoissingle oli loppuvuodesta 1979 ilmestynyt ja varsin onnistunut Kaupungin yöt/Satoi. Eräänlaisena hippireliikkinä Voutilainen toi Wouden ohjelmistoon myös covereita 60-luvun rockista ja yhtye levytti suomeksi esimerkiksi Lovin' Spoonfulin ja The Velvet Undergroundin ohjelmistoa. Ensin mainitun esikoishitti Do You Believe in Magic kääntyi muotoon Uskot säkin taikaan ja se julkaistiin Keskellä aikaa -singlen kakkospuolella. Vuonna 1980 Woude oli myös mukana Spartakiadit -ep:llä kahden biisin voimin ja samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi klassikkosingle On kesä vasta alussa/Kaupunki. Seuraavan vuoden alussa julkaistiin yhtyeen upea esikoisalbumi Keskellä aikaa, jonka huippuhetkistä mainittakoon pitkäsoiton todella kaunis nimikappale, Pitäis kai unohtaa, Mä haluun saada niin paljon, Auringonlapsi sekä Pidä kii, suomennos Country Joe & The Fishin kappaleesta Hold on It's Coming. Kakkospitkäsoitto Kauniit päivät ilmestyi jo saman vuoden lopussa. Rumpaliksi oli tässä vaiheessa vaihtunut Kimmo Kosenius. Laadullisesti kyseinen longari sijoittuu varsin lähelle esikoisalbumia. Debyyttilevyä yleiseltä tunnelmaltaan synkemmän Kauniit päivät -pitkäsoiton huippuhetkistä nostettakoon esiin kappaleet Juhlat on ohi, Läpi varjojen huoneen, Tuhat yötä, Helminauha sekä En pääse pakoon. Jo tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanoa täydensi  kosketinsoittaja Antti Ahvenainen. Kauniita päiviä seurasivat singlejulkaisut Tytöt/Tänään on kuin eilen sekä Kuin lentohiekkaan/Kuka uskoo aurinkoon, joista viimeksi mainitun kääntöpuoli on cover Velvet Undergroundin kappaleesta Who Loves the Sun. Vuonna 2009 Wouden pitkäsoitot ilmestyivät cd-versioina runsaan ja niistä jälkimmäisen osalta osittain jopa ennenjulkaisemattoman bonusmateriaalin kera. Vuonna 1983 Woudelta ilmestyi single Aika hyvä ihmiseksi/Vuodet vierii ja kahta vuotta myöhemmin yhtye palasi kokoonpanolla, jossa rumpalina vaikutti Timo Kotineva. Kyseisen line upin tekemä single Teksasin pojat/Tänä syyskuun yönä jäi lähes Wouden viimeiseksi levytykseksi. Näihin aikoihin Wouden kokoonpanoa täydensivät silloin tällöin Ahvenainen ja muun muassa Hassisen koneen suuresta versiosta muistettu saksofonisti Antti Seppo. Keväällä 1985 Woude oli mukana Vapauden tuulet -kiertueella Pelle Miljoonan Miljoonaliiga-yhtyeen, Dave Lindholmin ja Kadotetut-yhtyeen kanssa. Samaisen vuoden kesällä Woude esiintyi Venäjällä Sielun Veljien ja Heinäsirkan kanssa 5000 kuulijalle. Vuonna 1989 ilmestyneellä kokoelmalevyllä Sunnuntaina sataa aina  on mukana Wouden näkemys kappaleesta Kulkuri ja joutsen.  Wouden aktiivikauden jälkeen Voutilainen muodosti englanninkielistä tuotantoa esittäneen yhtyeen Wow-Dees, joka julkaisi vuonna 1987 kaksi singleä ja seuraavana vuonna ainoan pitkäsoittonsa One for the Loving. Musiikillisen uransa alkuvaiheessa myös Maukka Perusjätkän taustakuorosta ja yhtyeestä Doctor's Special muistettu Voutilainen ehti olla  myös mukana Mikko Saarelan johtamassa yhtyeessä Y-Bayou ja keikkailla duona Heinäsirkan kanssa.

Sunnuntain extra:Merkittävän valkoisen soulvokalistin onnnistunut debyytti

Joe Cocker:With a Little Help from My Friends

Toukokuussa 1969 ilmestynyt With a Little Help from My Friends on valkoisten soulvokalistien terävään kärkeen lukeutuvan Joe Cockerin esikoispitkäsoitto.  Billboardin listalla sijan 35. saavuttanut albumi saavuttti kultalevyn. Artistin kotimaassa Britanniassa Cockerin debyyttialbumi nousi sijalle 29. vasta toukokuussa  1972, jolloin se julkaistiin uudelleen samalla tupla-albumilla Cockerin nimeä kantaneen ja järjestyksessään toisen studioalbumin kanssa. With a Little Help from My Friendsin nimikappale oli sielukas näkemys kesäkuussa 1967 The Beatlesin Sergeant Pepperillä alun perin julkaistusta kappaleesta ja Cockerin versio on kelpuutettu sekä Grammy Award Hall of Fameen että Rock and Roll Hall of Fameen. Lisäksi se pääsi tunnussävelmäksi 80- ja 90-luvuilla esitettyyn tv-sarjaan The Wonder Years. Rolling Stonessa John Mendelshson antoi Cockerin debyytille heti tuoreeltaan varsin myönteiset arviot. Mendelshon kehui Cockerin Ray Charlesilta vaikutteita ominutta tulkintaa, mutta myös varsin tyylitajuista kappalemateriaalia. The New York Timesin Robert Christgau oli niin ikään arviossaan varsin positiivissävyinen ja hän ylisti nimikappaleen lisäksi Bye Bye Blackbirdin ja Trafficin Feelin' Alrightin versioita, joista jälkimmmäistä hän piti kappaleen originaalia levytystä laadukkaampana. Christgaun mukaan Cocker oli ehkäpä jopa Britannian paras solisti ja tyylissään yhtä laadukas kuin Janis Joplin. Myös myöhäisemmät arviot Cockerin debyytistä ovat olleet suhteellisen myönteisiä. Muun muassa Bob Dylan-coverit Just Like A Woman ja I Shall Be Released osoittautuvat Cockerin debyytillä mainioiksi kuuntelukokemuksiksi. Pitkäsoitolta poimittujen singlejen b-puolilla julkaistiin Cockerin ja Chris Staintonin yhteistyötä edustavat kappaleet The New Age of Lily sekä Something's Coming On.

Lauantain pitkä:The Ramonesin paluu musiikillisille juurilleen

The Ramones:Too Tough to Die

Lokakuun ensimmäisenä 1984 ilmestynyt Too Tough to Die on Ramonesin kahdeksas studioalbumi ja ensimmäinen, jolla Ritchie Ramone vaikutti rumpalina. Yhtyeen originaalikannuttaja Tommy Ramone vaikutti albumin tuottajana ja äänitysprosessi muistutti näin ollen Ramonesin vuonna 1976 julkaistun esikoispitkäsoiton levytystä. Ramonesin voikin todeta palanneen Too Tough to Die -pitkäsoitolla juurilleen niin musiikillisesti kuin tekstien osalta. Albumin kannessa nähdään yhtyeen jäsenten silhuetit siitä syystä, että kuvan napanneen George Du Bosesin kamera sanoi työsopimuksensa irti. Toisin kuin Ramonesin muutamat aikaisemmat poporientoituneemmat pitkäsoitot, Too Tough to Die nojasi tyylillisesti voimakkaammin punkrockiin ja omasi jopa hienoisia heavyvaikutteita. Basisti Dee Dee Ramone oli aikaisemmin ollut solistina edellisenä vuonna ilmestyneen albumin Subterranean Jungle kappaleessa Time Bomb. Too Tough to Diella hän vastaanotti vokalisointikrediitit kahdessa kappaleessa, eli raidoilla Wart Hog sekä Endless Vacation. Mainittu pitkäsoitto sisältää myös Ramonesin tuotannon ainoan instrumentaalikappaleen Durango 95. Kriitikot arvostivat Ramonesin paluuta varhaisempiin kirjoitus, äänitys - ja tuotantometodeihinsa. Heidän suitsutuksestaan huolimatta Too Tough to Diesta ei muodostunut suurta kaupallista menestystä. Pitkäsoiton äänitykset käynnistyivät kesällä 1984 New Yorkin Media Sound -studioilla. Ne tapahtuivat pitkälti livenä studiossa Ramonesin debyyttipitkäsoiton tavoin. Pitkäsoiton lyriikoista vastasivat ensisijaisesti kitaristi Johnny Ramone ja basisti Dee Dee. Solisti Joey Ramone ei ollut parhaassa mahdollisessa kuosissa ennen levytystä mutta saatuaan Daniel Reyltä apua kappaleen Daytime Dilemma (Dangers of Love) kitarariffin kanssa, hän kirjoitti siihen tekstin. Yhtyeen aikaisempia pitkäsoittoja End of the Century ja Pleasent Dreams raaempaa soundia edustanut Too Tough to Die oli ensimmäinen Ramonesin kolmesta albumista, jonka julkaisijana Britanniassa oli Beggars Banquet Records. Kyseisen diilin myötä yhtyeen pitkäsoitot saivat Britanniassa osakseen paremman promootion ja Too Tough to Die olikin ensimmäinen Englannissa listoille noussut Ramonesin albumi sitten End of the Centuryn. Brittilistalla saavutettu 63. sija olikin pitkäsoiton paras. Albumin ainoa singlejulkaisu Howling at the Moon (Sha La La)/Wart Hog nousi brittilistalla kahden viikon ajaksi sijalle 85. Kriitikoiden keskuudessa Too Tough to Dieta pidettiin Ramonesin viimeisenä todella onnistuneena albumina ja Tommy Ramonen valintaa tuottajana todella onnistuneena. Vaikka Too Tough to Die merkitsi Ramonesille paluuta punkrockiin, pitkäsoiton kappaleet eivät olleet hylänneet Ramonesin musiikilliselle ilmaisulle keskeistä melodisuutta.

Perjantain pohjat:Janet Jacksonin ensimmäinen suurmenestys

Janet Jackson:Control

Helmikuussa 1986 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Control on Janet Jacksonin kolmas studioalbumi. Yhteistyö biisintekijöinä ja tuottajina toimineiden Jimmy Jamin ja Terry Lewisin kanssa johti yhdistelmään rhythm and bluesia, raplaulua, funkia, discoa ja syntetisaattoreilla väritettyä perkussionismia. Kolmikko vaikutti osaltaan nykyisen r&b- soundin kehitykseen. Controlista muodostui Jacksonin lopullinen läpimurtolevy ja siitä kehkeytyi eräs 80-luvun klassikkoalbumeista. Omaelämäkerrallisia teemoja sisältäneen pitkäsoiton tekstit heijastivat muutoksia artistin elämässä esimerkiksi avioliiton, managementin ja musiikillisten yhteistyökumppaneiden osalta. Kriitikot suhtautuivat Control-albumiin varsin myönteisesti ja se on osaltaan toiminut roolimallina monille muille naisartisteille. Julkaisunsa jälkeen Controlista muodostui Janetin ensimmäinen Billboardin listakärkeen noussut albumi. Siltä poimittiin viisi viiden suosituimman joukkoon kohonnutta singleä:What Have You Done for Me Lately, Nasty, Control, When I Think of You ja Let's Wait A While. Kappaleista tehdyt musiikkivideot toivat esiin Janetin tanssijan taidot. Jam ja Lewis voittivat Control-albumista vuoden tuottajan Grammyn vuonna 1987. Kymmenkertaisesti platinaa myynyt Control on menestynyt myös hyvin erilaisissa parhaat levyt- tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkiksi Rock N' Roll Hall of Fame on listannut sen 200 kaikkien aikojen merkittävimmän albumin joukkoon. Kuluvan vuoden maaliskuussa Billboard listasi Controlin kaikkien aikojen  neljänneksi suosituimmaksi naisartistin käsialaa olevaksi r&b-albumiksi ja yleisesti kaikkien aikojen 16:ksi suosituimmaksi r&b-albumiksi.  

Torstain terävä:Eräs skottirokkareiden parhaista

Nazareth:Close Enough for Rock N' Roll

Maaliskuussa 1976 julkaistu Close Enough for Rock N' Roll on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin seitsemäs studioalbumi. Sen avauskappale, lähes kahdeksan minuuttia kestävä ja neliosainen Telegram kuvaa 70-lukuisen rockyhtyeen kiertue-elämää. Lyhyttä osiota keskeisimpiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvan The Byrdsin kappaleesta So You Want to Be A Rock N' Roll Star lukuun ottamatta Telegram koostuu suurimmaksi osaksi Nazarethin omasta tuotannosta. Mainittu biisi sai pitkään olla yhtyeen konserttien avausnumerona ja se pääsi mukaan myös Nazarethin vuonna 1981 ilmestyneelle tuplalivealbumille Snaz. Vicki on akustisvoittoinen instrumentaalikappale Homesick Againin edustaessa Nazarethille tunnusomaista melodista, mutta silti voimaa kaihtamatonta hardrockausta. Mainiosti rullaavassa Vancouver Shakedownissa loistaa erityisesti solisti Dan McCafferty. Born Under the Wrong Side tarjoaa tumman tekstinsä vastapainoksi soundimaailmaltaan rikasta soitantaa ja etenkin basisti Pete Agnew pääsee osaltaan voimakkaasti esiin. Loretta lukeutuu Close Enough for Rock N' Rollin vakuuttavimpiin rockrypistyksiin ja sisältää Manuel Charltonilta pätevää kitaratyöskentelyä. Lempeän melodinen Carry Out Feelings omaa hittipotentiaalia ja Lift the Lidillä on tarjottavanaan etenkin kelpo kitarointia. Pitkäsoiton päätöskappale, tehokkaasti riffittelevä ja sooloileva ja myös McCaffertyn vokaalisuorituksen osalta varsin onnistunut You're the Violin edustaa covertuotantoa, sillä kyseisen kappaleen säveltäjä on Jeff Barry. Jo pelkästään moniosainen Telegram tekisi Close Enough for Rock N' Rollista Nazarethin diskografiassa kohtuullisen albumin, mutta pitkäsoitolla on tarjottavanaan myös muilta osin varsin laadukasta kappalemateriaalia.

Keskiviikon klassikko:Eppujen tuotannon aliarvostettu pitkäsoitto

Eppu Normaali:Aku ja köyhät pojat

Vuonna 1983 ilmestynyt ja tavanomaisista poikenneissa olosuhteissa Eppu Normaalin kotitilalla Rantalassa äänitetty pitkäsoitto Aku ja köyhät pojat lukeutuu yhtyeen aliarvostetuimpiin albumikokonaisuuksiin. Creedence Clearwater Revivalin vuoden 1969 viimeisestä klassikkoalbumista Willy and the Poor Boys nimensä napanneella pitkäsoitolla lähestyttiin musiikillisesti jo progressiivista rockia. Kitarasooloja kuultiin tavanomaista runsaammin ja Martti Syrjän tekstit olivat edeltävän pitkäsoiton, Eppu-kaanonissa varsin korkealle arvostun Tie vien tavoin melkoisen synkkiä. Aku ja köyhät pojat -albumin tunnetuimpia kappaleita ovat todella kaunis Balladi kaiken turhuudesta sekä Rakkaus on KuuMaa. Molemmat julkaistiin myös singleformaatissa, jälkimmäinen tosin vasta vuonna 1989. Radiosoitosta kyseisellä pitkäsoitolla pääsi nauttimaan myös sen päätöskappale, albumin yleiseen tyyliin verrattuna positiivissävyinen Onnellinen hetki elämässä. Toinen duurisävyinen raita albumilla on tekstiltään teiniromantiikkaa edustava Mopolla tähtiin. Balladimaisemmat Vaikerrus d-mollissa ja Uni laulusta ovat pieniä unohdettuja klassikoita. Rankemmasta kitaravetoisesta osastosta suorastaan erinomaisesti toimivat raidat Toivomuskirjeitä jumalille ja Kiirastulen kerubi, joista jälkimmäisen nimi on napattu Aku Ankan vuoden 1973 numerosta mahdollisesti kuittauksena sille, että samaisen sarjakuvalehden vuoden 1980 numerossa mainittiin rockyhtye nimeltä Normaalijätkät. Kiistän kaiken lukeutuu pitkäsoiton ahkerimmin livenä soitettuihin raitoihin ja Rakastavaiset-kappaleen rakkaustarina on tavanomaisesta poikkeava, muttei Eppujen tuotannon tuntien silti erityisen yllättävä. Akun ja köyhien poikien kymmenestä raidasta yli puolet edustaa varsin laadukasta tasoa. Kyseessä onkin valitettavan vähälle huomiolle jäänyt ja ilmeisesti myös edelleen vähiten kaupaksi käynyt  pitkäsoitto Eppujen diskografiassa.

Tiistain tukeva:Erään brittirockin klassikon basisti ja perustajajäsen

13. toukokuuta 1947 syntynyt ja 22. tammikuuta 2017 edesmennyt Peter "Pete" Overend Watts oli brittiläinen basisti, joka sai kunnian kantaa Mott the Hoople -yhtyeen perustajajäsenen titteliä. Hän syntyi Yardleyssä, Birmighamissa ja muutti lapsena Sussexin Worthingiin ja myöhemmin Herefordshiren Ross-on-Wyeen, missä aloitti kitaransoiton 13-vuotiaana koululaisena. Wattsin toinen etunimi Overend, jota hän ei käyttänyt, tuli hänen sukunsa vanhalta esi-isältä. Vuoteen 1965 mennessä Watts oli vaihtanut instrumentikseen basson ja hän soitti kitaristi Mick Ralphisin kanssa saksalaisissa musiikkiclubeissa soittaneessa yhtyeessä The Buddies. Sen nimeksi vaihtui ensin Shakedown Sound ja vuonna 1969 yhtyeen asetuttua Lontooseen se ryhtyi käyttämään nimeä Silence. Kun solisti Ian Hunter täydensi yhtyeen kokoonpanon, sen nimeksi vaihtui Mott the Hoople. Yhtyeen managerin Guy Stevensin kehotuksesta Watts otti käyttöön taiteilijanimensä Overend Watts. Mott the Hooplen suurin menestyskausi ajoittui vuosiin 1972-1974. Tuolloin Ian Hunter ja Mick Ralphs jättivät yhtyeen. Mott the Hooplen jäljelle jääneet jäsenet täydensivät yhtyeen kokoonpanoa kahdella suhteellisen tuntemattomalla uudella muusikolla, kitaristi Ray Majorilla ja solisti Nigel Benjaminilla. Uusi kokoonpano ryhtyi käyttämään nimeä Mott ja se sai aikaan kaksi pitkäsoittoa; vuonna 1975 ilmestyneen albumin Drive On ja seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton Shouting and Pointing kunnes Benjamin jätti yhtyeen. Watts jatkoi Dale "Buffin Griffinin, Morgan Fisherin ja Ray Majorin kanssa yhtyeessä British Lions, jonka kokoonpanon täydensi aikaisemmin Medicine Headissa vaikuttanut John Fiddler. Yhtyeen vuonna 1977 ilmestynyt nimikkopitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa 83. sijan. Yhtyeen toista albumia Trouble with Women saatiin odotella vuoteen 1982. Myöhemmin Watts jatkoi uraansa levytuottajana ja yhdessä vanhan yhtyetoverinsa Dale Griffinin kanssa hän tuotti esimerkiksi Hanoi Rocksin vuoden 1983 pitkäsoiton Back to Mystery City. Wattsin basso, joka oli valkoinen Gibson Thunderbird, päätyi myöhemmin Wishbone Ashin nelikielisen taitajalle Martin Turnerille. Tammikuussa 2009 varmistui, että Mott the Hooplen originaalikokoonpano tekisi kolme 40-vuotisjuhlakonserttia samaisen vuoden lokakuussa. Paluukeikkoja Lontoon HMV Hammersmith Apollossa oli lopulta kovan kysynnän ansiosta kaikkiaan viisi. Amerikkalaisyhtye Mambo Sunsin elokuussa 2009 ilmestyneellä tupla-albumilla Heavy Days oli Overend Wattsille omistettu nimikkokappale. Marraskuussa 2013 oli jälleen vuorossa Mott the Hooplen reunion brittikiertueen merkeissä. Martin Chambers tuurasi rumpalina tarvittaessa Dale Griffiniä ja konsertit soitettiin Lontoon lisäksi Birminghamissa, Glasgowssa, Newcastlessa ja Mancehsterissa. Watts menehtyi kurkkusyöpään 69 vuoden iässä. Hän oli tullut tunnetuksi pitkän matkan kävelyistään ja Wattsin vuonna 2013 ilmestynyt kirja kantoi ironista nimeä The Man Who Hated Walking.

Maanantain mainio:Creamin uljaat jäähyväiset

Cream:Goodbye

Viides helmikuuta 1969 julkaistu Goodbye on brittirockin ensimmäisen superyhtyeen Creamin viimeinen pitkäsoitto. Sen kuudesta kappaleesta puolet on äänitetty livenä Los Angelesin Forumilla 19. lokakuuta 1968. Albumin julkaisijana oli Euroopassa Polydor Records ja Yhdysvalloissa Atco Records. Billboardin listalla Goodbye debytoi 15. helmikuuta 1969 ja se nousi Yhdysvalloissa sijalle kaksi ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakärkeen. Kuukautta myöhemmin singlenä julkaistiin pitkäsoiton ehkäpä merkittävin studioraita, Eric Claptonin ja George Harrisonin yhteistyötä edustava Badge. Goodbye oli postuumi julkaisu, sillä Cream oli lopettanut toimintansa marraskuussa 1968. Juuri ennen kuin Creamin kolmas albumi Wheels of Fire tuli julkaisuun, yhtyeen manageri Albert Stigwood ilmoitti, että Cream lopettaisi toimintansa jäähyväiskiertueen jälkeen ja soittaisi viimeisen konserttinsa Lontoon Royal Albert Hallissa. Ennen jäähyväiskiertueensa alkamista lokakuussa Cream nauhoitti kolme studioraitaa IBC-studioilla Lontoossa tuottaja Felix Pappalardin ja insinööri Damon Lyon-Shawn kanssa. Kappaleissa Badge ja Doing That Scrapyard Thing Eric Clapton hyödynsi Leslie-speakeriä ja kaikilla kolmella kappaleella kosketinsoittimista vastasi joko Jack Bruce tai Felix Pappalardi. Creamin jäähyväiskiertue käynnistyi neljäs lokakuuta 1968 Oaklandista, Kaliforniasta ja 15 päivää myöhemmin Los Angelesin Forumilla soitetusta konsertista taltioitiin Goodbyella julkaistut livebiisit. Äänityksistä vastasivat Pappalardi sekä insinöörit Adrian Barber ja Bill Halverson. Goodbyesta kaavailtiin alun perin tupla-albumia edeltäjänsä Wheels of Firen tavoin ja sen toinen levy olisi koostunut studio- ja toinen liveäänityksistä. Riittävän laadukasta materiaalia ei kuitenkaan ollut saatu kasaan tarpeeksi ja niinpä päädyttiin yksittäiseen pitkäsoittoon, joka sisälsi yhtä runsaasti studio- ja livemateriaalia. Avattavakantisen albumin kansitaiteesta vastasi Haigh Asdian ja sisäkannessa oli Roger Hanen käsialaa oleva hautausmaakuva, jossa kappaleiden nimet oli kirjoitettu hautakiviin. Cd-versio Goodbyesta ilmestyi vuonna 1998 osana Cream Remasters-sarjaa. Ilmestymisaikanaan Goodbye saavutti ristiriitaiset arviot. Sitä vastoin vuonna 1978 albumi saavutti 148. sijan Paul Gambaccinin kasaamalla kaikkien aikojen parhaiden rockalbumien listalla. Listan laatimisesta oli vastannut 50 keskeistä amerikkalaista ja englantilaista rockkriitikkoa. Myöhäisemmät arviot Goodbyesta ovat olleet suopeampia ja erityisesti albumin livemateriaalia on pidetty Wheels of Firella julkaistuja konserttitaltiointeja laadukkaampana.

Sunnuntain extra:Glammetallin edustajan kolmas ja vakavampi pitkäsoitto

Poison:Flesh & Blood

Kesäkuussa 1990 ilmestynyt Flesh & Blood on yhdysvaltalaisen glammetalyhtyeen Poisonin kolmas studioalbumi. Capitol Recordsin alamerkin Enigman julkaisema pitkäsoitto nousi korkeimmillaan Billboardin listan kakkossijalle ja myi reilut seitsemän miljoonaa kappaletta. Albumin singlejulkaisuista top teniin nousivat Unskinny Bop sekä Something to Believe In. Pikkulevyinä pitkäsoitolta julkaistiin lisäksi niin ikään hiteiksi muodostuneet kappaleet Ride the Wind, Life Goes On sekä (Flesh & Blood) Sacrifice. Vuoteen 1991 mennessä kyseinen pitkäsoitto oli myynyt nelinkertaisesti platinaa. Se äänitettiin ja miksattiin Vancouverin Little Mountain Sound -studioilla kanadalaisen tuottajan Bruce Fairbairnin ja miksaaja Mike Fraserin kanssa. Albumin markkinoinnissa Poisonin voimakkain glamimago hylättiin ja myös osa sen kappalemateriaalista heijasti yhtyeen tummempaa ja vakavampaa puolta. Valley of Lost Souls, Life Loves a Tragedy ja Come Hell or High Water käsittelevät vaikeita aikoja ja niiden yli pääsemistä. Don't Give Up an Inchin ja Ball and Chainin kaltaisilla raidoilla puidaan pitkäaikaisia ihmissuhteita, mutta Unskinny Bopin, nimikappaleen, Sacrificen, Let It Playn, Ride the Windin ja kieli poskessa köyhyyttä käsittelevän Poor Boy Bluesin kaltaisilla raidoilla yhtyeen hauskuus oli edelleen tallella. Circus-aikakauslehden vuoden 1990 äänestyksessä Flesh & Blood valittiin vuoden albumiksi ja Something to Believe in parhaaksi singleksi. Metal Edgen vuonna 1990 pidetyssä äänestyksessä Flesh & Blood äänestettiin myös vuoden albumiksi ja Something to Believe in vuoden kappaleeksi ja parhaaksi videoksi.

Lauantain pitkä:Girlschoolin neljäs ja aliarvostettu pitkäsoitto

Girlschool:Play Dirty

Kahdeksas marraskuuta 1983 julkaistu Play Dirty on brittiläisen, alun perin New Wave of British Heavy Metal -genreen niputetun Girlschoolin neljäs studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäisenä se ei noussut kotimaassaan top 40:ään siitäkään huolimatta, että albumin tuottajina olivat hardrockyhtye Sladen biisinikkarit Noddy Holder ja Jimmy Lea. Play Dirty merkitsi Girlschoolin suosion jonkinasteisen laskukauden alkua ja kitaristi Kelly Johnson erosi yhtyeestä pian pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Kaavailtu kiertue Yhdysvalloissa jäi näin ollen toteutumatta. Silti rumpali Denise Dufort on nimennyt kyseisen albumin kypsine soundeineen suosikikseen yhtyeensä tuotannosta. Hänen mukaansa Play Dirty kuulostaa hieman Def Leppardilta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin T-Rex-cover 20:th Century Boy/Breaking All the Rules sekä Slade-laina Burning in the Heat/Surrender. Molemmat ilmestyivät myös maxisingleinä. Solisti/kitaristi Kim McAuliffen ja Kelly Johnsonin käsialaa oleva Going Under käynnistää pitkäsoiton keskitempoisesti iskevällä kertosäkeellä höystettynä. High & Dry on toinen pitkäsoitolla julkaistuista Slade-lainoista ja yhdistää tyylikkäästi tarttuvuuden ja koukukkuuden. McAuliffen ja Johnsonin yhteistyötä jälleen edustava nimiraita Play Dirty ei kenties lukeudu pitkäsoiton iskevimpiin, mutta sen vastapainoksi koko yhtyeen, eli lisäksi Dufortin ja basisti Gil Westonin työstämä Breaking All The Rules on yksi albumin terhakimmista rockpaloista. Play Dirtyn kakkospuolen avaa toinen Slade-cover, upeasti rullaava Burning in the Heat of Love, jonka originaaliversio oli pieni hitti. McAuliffen ja Johnsonin Surrender edustaa musiikillisessa ilmaisussaan albumin kevyempää antia. Samaisen kaksikon varsin tarttuva Running For Cover sekä koko tyttökoulun yhteistyötä edustava Rock Me Shock Me lukeutuvat pitkäsoiton keikkastandardeiksi muodostuneisiin raitoihin. Breakout (Knob in the Media) päättää Play Dirtyn vanhan Girlschoolin veroiseen rokkaukseen. Vuodet ovat kohdelleet Play Dirtyä lempeästi, vaikka Girlschoolin kolme edellistä pitkäsoittoa, eli Demolition, Hit and Run ja Screaming Blue Murder ovatkin saavuttaneet korkeamman klassikkostatuksen. Vuonna 2005 Sancturary Records julkaisi Play Dirtystä 1-2-3-4- Rock and Roll -ep:n kappaleilla rikastetun version.

Perjantain pohjat:Brittirockin rämäryhmän menestynein pitkäsoitto

The Faces:Nod's as Good as a Wink...to a Blind Horse

Marraskuussa 1971 ilmestynyt A Nod's as Good as a Wink...to a Blind Horse on brittirockin riemastuttavimpiin rämäryhmiin lukeutuvan The Facesin kolmas ja samalla menestyneimmäksi osoittautunut pitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se nousi sijalle kaksi ja myös Yhdysvalloissa tuloksena oli kuudes sija Billboardin albumilistalla. Pitkäsoitolta poimittu ja kuudenneksi noussut Stay with Me oli  Facesin suurin singlemenestys. A Nod's as Good as a Wink -pitkäsoitto saavutti kultalevyn vuonna 1972. Elokuussa 2015 albumista julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi bonusraitoinaan kaksi ennen julkaisematonta BBC:tä varten taltioitua kappaletta, eli näkemykset Miss Judy's Farmista ja Stay with Mestä. Kyseisten kappaleiden lisäksi pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuu esimerkiksi Rod Stewartin ja Ronnie Woodin yhteistyötä edustava rivakka rockrypistys Too Bad. Basisti Ronnie Lane on vokalistina kolmella albumin raidalla. Niistä Lanen ja kosketinsoittaja Ian McLaganin yhteistyötä edustava You're So Rude on mainiosti svengaava roketti, Debris edustaa balladimaisempaa tuotantoa ja Last Orders Please on nimensä veroinen raukeasti rullaava pala. Lanen, solisti Rod Stewartin ja kitaristi Ronnie Woodin yhteistyötä edustava Love Lives Here edustaa Faces-soundia liki pitäen prototyypillisimmillään. Stewartin ja Woodin käsialaa oleva That's All You Need päättää pitkäsoiton varsin viriiliin rokkaukseen ja itse asiassa albumin ainoa hienoinen täyteraita on Chuck Berry-cover Memphis. A Nod's as Good as a Winkin originaalipainoksen kylkiäisenä oli posteri, joka katsottiin suotavaksi poistaa albumin myöhäisemmistä painoksista.  

Torstain terävä:The Animalsin laadukas joutsenlaulu

The Animals:Animalisms

Brittiläisen rhythm and bluesin ydinryhmään lukeutuvan The Animalsin kolmas pitkäsoitto, vuonna 1966 ilmestynyt Animalisms on yhtyeen viimeinen juurevaa rytinäbluesia sisältävä albumi. Yhtyeen kokoonpanossa oli ehtinyt tapahtua muutoksia, sillä lentopelosta ja hermoromahduksesta kärsinyt urkuri Alan Price oli lähtenyt yhtyeestä jo edellisen vuoden keväällä. Tilalle saatiin David Rowberry ja John Steelen oli rumpalina korvannut aikaisemmin The Nashville Teensiin kuulunut Barry Jenkins. Animalisms ei kenties omaa yhtä legendaarista mainetta, kuin Animalsin kaksi edellistä albumia, eli The Animals sekä Animal Tracks. Silti kyseessä on varsin ladukas pitkäsoitto, jonka avaa näkemys Joe Texin rivakasta rhythm and blues -kappaleesta One Monkey Don't Stop No Show. Todellista blueshurjuutta tarjoaa näkemys John Lee Hookerin kappaleesta Maudie. Out Cast on rullaava ja jopa hittipotentiaalia omannut yhtyeen omaa tuotantoa edustava kappale, mutta Chuck Berryn laulukirjasta poimittua Sweet Little Sixteeniä vaivaa liiallinen tuttuus. Eric Burdonin ja Dave Rowberryn yhteistyötä edustava balladikaunokki You're on My Mind kohoaa kenties koko pitkäsoiton onnistuneimmaksi raidaksi. Rowberyn tekemä Clapping on hieman yli minuutin mittainen taidenumero ja pitkäsoiton kakkospuolen avaa katajanmarjanmakuinen Gin House Blues, josta myös Andy Fairweather-Lown luotsaama walesilaisyhtye Amen Corner teki onnistuneen version. Rivakan svenginumeron Squeeze Her Tease Her otti keikkaohjelmistoonsa jopa kotimainen The Balls-yhtye. What Am I Living for edustaa onnistuneesti slovariosastoa ja jopa lukuisia kertoja versioitu Screamin Jay Hawkinsin klassikko I Put a Spell on You taittuu mainiosti myös The Animalsin käsittelyssä. Kyseinen kappale on myös Alan Price Setin debyyttilevytys Animalsista eroamisen jälkeen. Pitkäsoiton päättää kaksi pätevää rytinäbluesraitaa; That's All I Am to You sekä She'll Return It, joista jälkimmäinen on jälleen kaksikon Burdon ja Rowberry käsialaa. Albumin paria kuukautta myöhemmin ilmestynyt jenkkiversio Animalization sisälsi neljä eri kappaletta, näiden joukossa singlehitit Don't Bring Me Down ja Help Me Girl. Vuonna 1996 albumista julkaistiin cd-versio, joka sisältää Animalisms- ja Animalization -pitkäsoitoilla julkaistujen kappaleiden lisäksi myös nimellä The Alan Price Rhythm and Blues Combo vuonna 1963 levytetyn ep:n. Animalisms jäi The Animalsin joutsenlauluksi. Vuonna 1967 yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Eric Burdon & The Animals, osin oli muuttunut myös soittajisto ja musiikilliseksi tyylisuunnaksi
vaihtunut psykedeelinen rock ja pop. Kyseinen yhtye levytti muun muassa onnistuneet pitkäsoitot Winds of Change ja The Twain Shall Meet sekä singlehitit San Francicon Nights ja Sky Pilot.

Keskiviikon klassikko:Dr. Feelgoodin legendaarinen debyyttialbumi

Dr. Feelgood:Down by the Jetty

Tammikuussa 1975 ilmestynyt ja originaalipainoksessaan monoversiona julkaistu Down by the Jetty on Britannian keskeisimpiin pubrockyhtyeisiin lukeutuvan Dr. Feelgoodin suorastaan legendaarisen maineen omaava esikoispitkäsoitto. Suurin osa albumin materiaalista koostuu yhtyeen alkuaikojen kitaristin Wilko Johnsonin käsialaa olevista kappaleista. Niiden joukossa on kiistattomia Dr. Feelgood-klassikoita ja yhtyeen keikkaohjelmistossa standardeiksi muodostuneita kappaleita, kuten She Does It Right, Roxette, I Don't Mind, Keep It Out of Sight sekä All through the City. Feelgoodin esikoisalbumi on ottanut nimensä viimeksi mainitun kappaleen tekstistä. Down by the Jetty on saanut kunnian olla inspiraation lähteenä myös nuorille muusikoille, erityisesti vuonna 2013 esikoispitkäsoittonsa Snapshot julkaisseelle The Strypes-yhtyeelle. Muista Dr. Feelgoodin varhaistuotannon nimeen vannovista muusikoista ja yhtyeistä nostettakoon esiin Bob Geldof, Blondie, The Ramones, Paul Weller sekä Richard Hell. Viimeksi mainitulle Down by the Jetty -pitkäsoiton esitteli Blondien rumpali Clem Burke. Ennen levytyssopimuksensa solmimista The Jam demotti vuonna 1976 Down by the Jettyltä löytyvän Mickey Juppin käsialaa olevan kappaleen Cheque Book. Down by the Jettyn tunnetuinta covertuotantoa edustaa silti livenä taltioitu medley Larry Williamsin Bony Moroniesta ja The Champs-yhtyeen Tequilasta. 1980-luvun puolivälissä ilmestyneen The Style Councilin pitkäsoiton Our Favourite Shop kannessa nähdään Paul Wellerin omistama kappale Down by the Jetty -pitkäsoitosta. Kotimaisen rockin osalta kyseisen albumin ja yleisesti Dr. Feelgoodin varhaistuotannon vaikutuksen on tuonut esiin esimerkiksi Kolmannen naisen Pauli Hanhiniemi.

Tiistain tukeva:Van Halenin veljeksistä vanhempi

Kahdeksas toukokuuta 1953 syntynyt Alex Van Halen on hollantilais-amerikkalainen muusikko, joka identifioituu ensisijaisesti yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Van Halenin rumpaliksi ja toiseksi perustajajäsenistä. Alun alkaen Van Halenin veljeksistä Alex soitti kitaraa ja Eddie rumpuja. Vietettyään aikaa Eddien rumpusetin takana Alexista kehittyi rumpalina veljeään taitavampi. Vuonna 1974 Halenin veljekset perustivat solisti David Lee Rothin ja basisti Michael Anthonyn kanssa konstailemattomasti Van Haleniksi nimetyn yhtyeen. Se solmi levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa vuonna 1977 ja julkaisi seuraavana vuonna uraauurtaneen debyyttialbuminsa. Van Halenin jäsenistöstä veljekset ovat ainoina kuuluneet yhtyeen kokoonpanoon koko sen toiminta-ajan. Alexander Arthur Van Halen syntyi Nijimegenissä. Hänen hollantilainen isänsä Jan oli jazzsaksofonisti ja klarinetisti. Vuonna 1962 Van Halenin perhe muutti Pasadenaan, Kaliforniaan. Alex ja nuorempi veli Eddie ovat molemmat Yhdysvaltain kansalaisia. Lapsuudessaan he kumpikin soittivat klassista pianoa. Eddien toimiessa postinjakajana maksaakseen rumpunsa Alex harjoitteli kyseisellä rumpusetillä. Eddien kuullessa Alexin soittavan rumpusoolon The Surfaris-yhtyeen instrumentaalihittiin Wipe Out Eddie päätti vaihtaa instrumentikseen kitaran. Alexiin keskeisesti vaikuttanut rumpaliesikuva oli Budgie-yhtyeen Ray Phillips. Alex ja Eddie perustivat ensimmäisen yhtyeensä The Broken Combsin kolmen muun nuorukaisen kanssa neljännellä luokalla ollessaan. Se soitti koulukeikkoja Pasadenan Hamiltonissa. Vuonna 1971 Alex valmistui Pasadenan High Schoolista. Hän opiskeli jonkin aikaa musiikin teoriaa, säveltämistä, soitintamista ja sovittamista Pasadenan City Collegessa. Siellä hän tapasi Michael Anthonyn ja David Lee Rothin, joiden kanssa syntyi yhtye Mammoth ja Pasadena City College sai jäädä. Ennen Mammothia Alex ja Eddie olivat vaikuttaneet esimerkiksi yhtyeissä The Space Brothers ja The Trojan Rubber Company. Mammoth perustettiin jo vuonna 1972 kokoonpanolla, jossa basistin vakanssista huolehti Mark Stone ja Eddie oli leadvokalistina. Eddien kyllästyttyä toimimaan solistina hän pyysi Lee Rothia liittymään yhtyeeseen. Myöhemmin vuoden 1974 aikana yhtyeen nimeksi vaihtui Van Halen, sillä toinen Mammoth-niminen yhtye oli jo olemassa. Samalla Michael Anthony vaihtui yhtyeen basistiksi. Alkuvaiheessa Eddie toimi myös yhtyeen managerina ja keikkamyyjänä. Keikkakontekstissa Alex Van Halen tunnetaan viihdyttäjänä, joka soittaa monimutkaisia ja aggressiivisia sooloja. Hänen ainoa Van Halenin ulkopuolella tekemänsä levytys on instrumentaalikappale Respect the Wind, josta Van Halenin veljekset olivat vuonna 1997 ehdolla parhaan rockinstrumentaalin Grammyn saajiksi. Kyseisessä kappaleessa Alex soitti koskettimia ja Eddie odotustenmukaisesti kitaraa. Se kirjoitettiin vuonna 1996 valmistunutta elokuvaa Twister varten ja soi kyseisen elokuvan lopputekstien aikana. Keskeisiksi rumpaliesikuvikseen Alex Van Halen on nimennyt Billy Cobhamin, Ginger Bakerin, Keith Moonin ja John Bonhamin. Koko elämänkestoinen vaikutus on ollut myös jazzrumpali Buddy Richin töillä.

Maanantain mainio:Erinomainen Peer Günt-kokoelma

Peer Günt:Golden Greats

Vaikka Kouvolan boogiekoneen Peer Güntin keikkailu oli 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla melko vähäistä, julkaistiin kivikovalta triolta vuonna 1997 20 kappaleesta koostunut ja kappalevalinnoiltaan varsin onnistunut kokoelma-albumi Golden Greats. Kronologisesti etenevän ja edelleen ansaitusti hyvin kauppansa tekevän koosteen vanhinta ja harvinaisinta antia edustaa vuoden 1981 satoa oleva ja Johanna-yhtiölle levytetty single Woman on the Radio. Rumpalihirmu Teijo "Twist Twist" Erkinharju oli jo tuolloin osa yhtyeen kokoonpanoa. Maaliskuussa 1985 ilmestyneeltä yhtyeen erinomaiselta esikoispitkäsoitolta mukana ovat itseoikeutettu yhtyeen ideologian tiivistävä I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star, riffijärkäle Fuck the Jazz ja bluesahtava kultahippu Street 69. Minilp:ltä Through the Wall valinta kohdistuu balladikaunokkiin Losin' My Mind. Güntin lopullisen läpimurtolevyn, kesän korvalla 1986 ilmestyneen Backseatin näytteet ovat itseoikeutetusti räjähtävä nimikappale ja toinen kiistaton klassikko, usein keikkojen avauskappaleena ollut Bad Boys Are Here. Kolmantena valintana kyseiseltä pitkäsoitolta on ensi kerran jo vuonna 1980 kakkossingle Animal Loverin kakkospuolelle levytetty Liqueur and Drugs ja Backseatin häviäjäehdokkaisiin kokoelmalla lukeutuvat näin ollen esimerkiksi melkoisen laadukkaat (I Take Your) Money and Honey ja Hole in the Door sekä todellinen slovarihelmi Down by the Shadow. Kesällä 1987 ilmestyneeltä Güntin kolmannelta pitkäsoitolta Good Girls Don't... valinnat Golden Greatsillä osuvat kertakaikkisesti nappiin. Mukana ovat nimittäin tarttuva singlepoiminta Bartender, upea ja myös harvinaislaatuinen balladi Years on the Road sekä kyseisen pitkäsoiton käynnistävä, erinomainen nopea jyräys Midnight Train. Vuoden 1988 Günt-albumilta Fire Wire poiminnat osuvat myös miltei yhtä ehdottomiin biiseihin. Singlekappale Wake Me Up ja keikkastandardi T-Bone Steak and a Bottle of Beer puolustavat paikkaansa kokoelmalla täysin, mutta Fat Girlsin tilalle olisi voinut ajatella rullaavariffistä Moses on the Mountainia, tai bluesorientoitunutta Handful of Sandiä. Toukokuussa 1990 ilmestyneeltä ja Güntin diskografiassa aavistuksen aliarvostetulta pitkäsoitolta Don't Mess with the Countryboys kokoelmalla on PG:n tuohonastisista albumeista ainoana mukana neljä kappaletta. Rankka avausraita, maailmanlopusta kertova When Hell Breaks Loose, sielukas blues You Let a Good Man Go ja kokoelman päättävä Timo Nikin kekseliäs instrumentaali E4 ovat kaikki kiistattomia klassikoita, mutta Readhead-raidan tilalla olisi voinut olla esimerkiksi Troubled Child. Golden Greatsin ilmestymisen aikaan tuoreimmalta PG:n pitkäsoitolta Smalltown Maniacs valinnat kohdistuvat onnistuneesti albumin nimikappaleeseen ja Shotgun Weddingiin. Kokoelman 20 kappaleesta suurin osa edustaa PG:n  essentiaaleinta tuotantoa, joten jos Kouvolan kovien diskografiasta pitäisi valita vain yksi albumi, olisi Golden Greats laajuudessaan ja laadukkuudessaan varsin onnistunut valinta.

Sunnuntain extra:Grateful Deadin vuoden 1975 klassikkoalbumi

Grateful Dead:Blues for Allah

Grateful Deadin laajassa diskografiassa yhtyeen vuoden 1975 pitkäsoitto Blues for Allah on yksi kiehtovimmista ja Billboardin albumilistan 12. sijan tavoittaneena myös eräs menestyneimmistä albumeista. Rumpali Mickey Hart oli kyseisellä pitkäsoitolla jälleen oma merkittävä osansa yhtyeen kokoonpanoa sitten vuoden 1970. Blues for Allahin kahdeksasta raidasta kolme on instrumentaaleja ja pitkäsoiton nimiraita edustaa avant gardea. Albumi päätti Grateful Deadin vuoden mittaisen hiljaisuuden ja energisyydessään se pääsi lähemmäksi yhtyeen konserttien tunnelmaa kuin moni muu yhtyeen levyjulkaisuista. Help on the Way käynnistää pitkäsoiton lempeän melodisesti. Solistina kappaleessa on Jerry Garcia ja toinen kitaristi Bob Weir ja basisti Phil Lesh tarjoavat varsin koukukasta ja onnistunutta riffittelyä. Jazzahtavassa Slipnot! -kappaleessa kosketinsoittaja Keith Godhaux pääsee aluksi kelpo tavalla ääneen ennen Jerry Garcian kitaroinnin sähköistä taidonnäytettä. Kolmen kappaleen medleyn päättää pitkäsoiton kenties suosituimmaksi kappaleeksi muodostunut ja myös keikkastandardiksi osoittautunut Franklin's Tower. Kyseessä on funkahtava kappale, jossa vokalistina on jälleen Garcia. Erityisesti rytmiikaltaan upea ja kahdesta osasta koostuva King Solomon's Marbles on erityisesti Phil Leshin, Mickey Hartin sekä toisen rumpalin Phil Kreutzmannin taidonnäyttö. Svengaava The Music Never Stopped on eräs pitkäsoiton kirkkaimmista helmistä, joka pelkistetyhkön alkunsa jälkeen hyödyntää myös orkestraatiota. Solistina kuullaan Weiriä ja kappaleen kertosäkeessä ääneen pääsee myös Donna Godhaux. Albumin kakkospuoli alkaa harvinaislaatuisella, mutta varsin onnistuneella reggaekappaleella Crazy Fingers. Weirin käsialaa oleva Saige and Spirit on akustisvoittoinen raita. Vuonna 1976 Grateful Dead palasi keikkalavoille ja sinänsä varsin onnistuneen ja klassikkoalbumiksi kohotetun Blues for Allahin jälkeen yhtye siirtyi vähitellen jälleen helpommin sulateltavien albumikokonaisuuksien pariin.Vuosina 2004 ja 2006 Blues for Allahista oli vuorossa kuusi bonuskappaletta sisältänyt uusintajulkaisu.

Lauantain pitkä:Black Sabbathin 70-luvun puolivälin klassikkoalbumi

Black Sabbath:Sabotage

Heinäkuussa 1975 ilmestynyt Sabotage on Black Sabbathin kuudes studioalbumi, jonka yhtye levytti stressaavissa olosuhteissa entiseen manageriinsa Patrick Meehanin liittyneiden laillisten murheiden tuoksinassa. Pitkäsoiton tuottamisesta vastasi kitaristi Tony Iommi yhdessä Mike Butcherin kanssa. Black Sabbath aloitti Sabotagen työstämisen helmikuussa 1975 Lontoon Wilesdenin Morgan -studioilla. Sekä pitkäsoiton nimivalintaan että vielä varhaisempaakin aggressiivisempaan ja raskaampaan soundiin vaikuttivat Iommin mukaan yhtyeen lakiin liittyneet ongelmat. Sabotagen äänitykset kestivät usein pitkälle yöhön Iommin tehdessä runsaasti töitä tuotantopuolella erityisesti kitarasoundiensa eteen. Myös rumpali Bill Ward teki kokeiluja rumpujensa, ja erityisesti takaperoisen symbaaliefektin kanssa. Sabotage on yhdistelmä raskaita ja voimakkaita kappaleita, sekä kevyempiä kokeellisia raitoja, joista jälkimmäisiä edustavat erityisesti Supetraz ja Am I Going Insane (Radio). Ensin mainituista Hole in the Sky ja Symptom of the Universe lukeutuvat koko Sabbathin tuotannon vahvimpiin suorituksiin ja niistä jälkimmäistä on pidetty jopa varhaisena esimerkkinä trashmetal-tyylistä. Symptom of the Universen viimeinen osa kehittyi päivän aikana spontaanista studiojamista ja sitä päätettiin hyödyntää kyseisessä kappaleessa. Supetrazia väritti Lontoon Filharmoninen kuoro. The Writ lukeutuu harvoihin Ozzy Osbournen tekstittämiin Sabbathin kappaleisiin. Yleensä yhtyeen lyriikoista vastasi basisti Geezer Butler. The Writissä Osbourne purkaa turhautumistaan yleisesti musiikkibisnekseen ja erityisesti ex-manageri Meehaniin. Akustinen instrumentaalikappale Don't Start (Too Late) on kitaristi Tony Iommin taidonnäyte ja kappale oli omistettu nauhaoperattori David Harrisille. Sabotage saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa sijalle 28. Yhtyeen kotimaassa albumi saavutti 60 000 kappaleen myynnillään kultalevyn jo ilmestymisvuotensa joulukuussa, mutta Yhdysvalloissa vasta kesäkuussa 1997. Kyseessä oli ensimmäinen  Sabbathin pitkäsoitoista, joka ei myynyt Yhdysvalloissa platinalevyksi. Kriitikoiden keskuudessa Sabotage sai harvinaisen myönteisen vastaanoton.  Sabbath teki pitkäsoiton tiimoilta kiertueen Yhdysvalloissa. Siihen lukeutui kuvattu esiintyminen Don Kirshner's Rock Concertissa. Kyseisessä ohjelmassa Sabbath esitti kappaleet Killing Yourself to Live, Hole in the Sky, Snowblind, War Pigs ja Paranoid. Kyseisen konsertin yleisö oli tarkoituksellisesti rajattu muutamaan tuhanteen. Yhdysvaltain-kiertueella lämmittelybändinä kuultiin Kissiä.

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Bob Seger & Silver Bullet Band:Live Bullet

Huhtikuussa 1976 ilmestynyt Live Bullet on Bob Seger & Silver Bullet Bandin tupla-albumi, joka lukeutuu kaikkien aikojen tiukimpiin livelevyihin. Yhdessä sitä seuranneen studioalbumin Night Movesin kanssa kyseinen pitkäsoitto vaikutti keskeisesti Segerin nousuun valtavirran suosioon. Live Bullet saavutti runsasta radiosoittoa Detroitin alueen FM -rockasemilla. Runsaimmasta soitosta nauttivat Ike & Tina Turner -cover Nutbush City Limits, myös Metallican coverohjelmistoon päätynyt  Turn the Page, revittelevä roketit Get Out of Denver ja Let It Rock sekä kappaleista Travelin' Man ja Beautiful Loser muodostunut sielukkuutta huokuva medley. Noihin aikoihin Segerin musiikin suosio oli alueellisesti vielä melko rajallista. Kesäkuussa 1976 Seger ja Silver Bullet Band soittivat Detroitin Pontiac Silverdomella esimerkiksi Point Blankin ja Todd Rundgrenin kanssa yli 78 000 kuulijalle. Sitä vastoin Chicagossa yhtyettä saapui kuuntelemaan alle tuhat ihmistä. Jo seuraavana talvena studioalbumi Night Movesin ilmestyttyä Bob Seger & Silver Bullet Band pääsi kansainvälisemmille markkinoille. Segerin kotiyleisölle Live Bullet vangitsi artistin energiansa ja luovuutensa huipulla ja siitä onkin muodostunut eräs 70-luvun rockkonserttien vapauden hengen upeimmista ilmentymistä. Detroitin alueella albumin kappaleista Lookin' Back nousi listakakkoseksi.  Sen studioversio oli julkaistu jo vuonna 1971 Segerin tuonaikaisen yhtyeen Bob Seger Systemin levytyksenä. Kriitikko Dave Marshin mukaan Live Bullet on eräs kaikkien aikojen parhaista livelevyistä. Albumin vuoden 2011 remasteroitu cd-versio sisältää bonuskappaleen I Feel Like Breaking to Somebody's Home, joka on äänitetty Pontiac Silverdomella. Live Bulletin kappaleista Bo Diddley yhdistyy Who Do You Loveen ja Let It Rock muodostaa medleyn tekstinsä osalta hienoisesti muunnellun Little Quuenien kanssa.

Torstain terävä:Mötley Crüen lopullinen läpimurtolevy

Mötley Crüe:Shout at the Devil

Vuonna 1983 ilmestyneeseen kakkosalbumiinsa Shout at the Devil ehtiessään Mötley Crüen musiikilliset vaikutteet olivat laaja-alaistuneet. Kyseessä onkin eräs tukkametallin kehitykseen voimakkaasti vaikuttaneista albumeista. Shout at the Devil ilmestyi lähes kaksi vuotta yhtyeen raa'an ja rujon esikoisalbumi Too Fast for Loven jälkeen. Vanhakantaisen heavyrockin saralla Judas Priest lienee ollut Mötley Crüen keskeisin vaikuttaja. Shout at the Deviliin ehdittäessä yhtye oli laajentanut musiikillista palettiaan erityisesti glamrockvaikutteilla. Kyseisellä albumilla basisti Nikki Sixin osuus biisintekijänä kasvoi merkittävästi. Hän kirjoitti koukukkaita kappaleita. Pitkäsoiton otsikossa ja sen kappaleiden tekstien tummuudessa oli silkkaa absurdiutta. Kuten edeltäjänsä Too Fast for Loven tapauksessa, erityisesti kitaristi Mick Marsin työskentely on myös Shout at the Devilin musiikillinen kohokohta. Hänellä on tarjottavanaan voimakkaita riffejä, mutta soolo-osuuksissa on myös miellyttävää melodisuutta. Intensiiviset ja inspiroituneet soolot vaikuttavat osaltaan Shout at the Devilin laadukkuuteen. Pitkäsoiton ainoa coverkappale on Beatlesin Helter Skelter. Sen voi tulkita tekevän kunniaa Charles Mansonille, jonka biografia oli samanniminen. Kyseinen kappale sopi Crüen tyyliin yllättävän hyvin. Nimikappale Shout at the Devilin introna on insinööri Geoff Workmanin säveltämä In the Beginning. Nimiraidassa Vince Neilin vokaalisuoritus on varsin raju. Looks That Kill lienee pitkäsoiton suurin klassikko. Mick Mars pääsee loistamaan kyseisessä kappaleessa, joka nousi Billboardin Album Rock Tracks -listalla 12. sijalle. Myös kappaleesta tehty musiikkivideo pääsi nauttimaan jonkinasteisesta rotaatiosta. Bastard käynnistyy Tommy Leen rumpunäytöksellä ja kehittyy tehokkailla kertosäkeillä ryyditetyksi rockgrooveksi. Marsin God Bless the Children of the Beast on akustisvoittoinen numero, joka toimii introna pitkäsoiton ykköspuolen päättävälle Helter Skelter- versioinnille. Kakkospuolen avaavassa Red Hotissa loistaa erityisesti Leen ja Sixin rytmiryhmä. Koukukas Too Young to Fall in Love omaa jopa tyylitajuisia popvaikutteita ja kappaleesta muodostui radiohitti. Neilin ja Sixin yhteistyötä olevat Knock 'em Dead, Kid ja Ten Seconds to Love edustavat kovatasoisen albumin hienoista täytemateriaalia, mutta pitkäsoiton päättää sen vahvimpiin raitoihin lukeutuva synkkäsävyinen Danger, jossa erinomaista työskentelyä tarjoavat niin Mars, Neil kuin Lee. Shout at the Devil myi nelinkertaista platinaa ja raivasi osaltaan tietä glammetallin menestykselle 80-luvun myöhäisempinä vuosina.

Keskiviikon klassikko:Tupla-albumi skotlantilaisylpeyden studiolivejä

Stone the Crows:Radio Sessions 1969-1972

Vuonna 1973 toimintansa lopettaneen skotlantilaisen rockyhtyeen Stone the Crowsin jälkeenjääneinä nauhoina julkaistiin tupla-albumillinen BBC:n studioilla taltioituja radiolivejä, jotka kattoivat ajallisesti lähes koko yhtyeen toiminta-ajan. Tuplakon ykköscd sisältää yhdeksän raitaa vuosilta 1969-70. Niillä musisoi Stone the Crowsin originaalikokoonpano, johon kuuluivat solisti Maggie Bellin, kolmas toukokuuta 1972 sähköiskuun tapaturmaisesti menehtyneen kitaristi Leslie Harveyn ja rumpali Colin Allenin lisäksi myöhemmin kitaristi Robin Trowerin kanssa musisoinut basisti/solisti Jimmy Dewar sekä kosketinsoittaja John  McGinnis. Varhaisempien äänitysten pääpaino on luontevasti Stone the Crowsin kahden ensimmäisen pitkäsoiton Stone the Crows ja Ode to John Law kappaleissa. Ensimmäisen cd:n huippuhetkiin lukeutuvat etenkin reilusti 13-minuuttinen näkemys Bob Dylanin Ballad of Holis Brownista sekä niin ikään covertuotantoa edustava riipaiseva Freedom Road. Vuosien 1971-1972 äänityksiä kymmenen kappaleen verran sisältävällä cd:llä suurimmalla osalla kappaleista musisoi Stone the Crowsin kakkoskokoonpano, jossa kosketinsoittajaksi on vaihtunut Ronnie Leahy ja basistiksi Steve Thompson. Kappalevalinnat painottuvat vastaavasti Stone the Crowsin kahteen jälkimmäiseen albumiin, eli Teenage Licksiin ja Ontinuous Performanceen. Edellisen kultahipuista nostettakoon pikaisesti esiin Faces sekä Big Jim Salter, joista jälkimmäisen kitarariffi sai olla inspiraation lähteenä Deep Purplen Burn -albumilla ilmestyneelle kappaleelle Might Just Take Your Life. Ontinuous Performancen timantteja edustavat etenkin On the Highway ja Goodtime Girl, joista ensin mainittu kuullaan koosteella niin Leslie Harveyn kuin hänet Stone The Crowsin uran loppuvaiheessa korvanneen Jimmy McCulloghin kitaroimana. Radio Sessions 1969-1972 sisältää laadukkaita studiolivejä ja rikastaa mainiosti Stone the Crowsin diggareiden entuudestaan omistamaa yhtyeen tuotannon peruskokoelmaa.

Tiistain tukeva:MC 5:n kolmas ja joidenkin mielestä kovin

MC 5:Hig Time

Kuudes heinäkuuta 1971 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hig Time on detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n toinen studioalbumi ja kaiken kaikkiaan kolmas ja samalla viimeinen pitkäsoitto. Vaikka se ei kenties ole saavuttanut yhtä legendaarista mainetta kuin yhtyeen debyytti, raaka livealbumi Kick Out the Jams, on löydettävissä koulukunta, jolle High Time on MC 5:n laadukkain pitkäsoitto. High Time äänitettiin syys-lokakuussa 1970 Detroitin Artie Fields -studioilla sekä Lontoossa Lansdownen ja Pyen studioilla. Pitkäsoiton tuotti yhtye itse Atlantic Recordsin insinöörin Geoffrey Haslamin kanssa. High Timen vuonna 1992 ilmestyneen uusintapainoksen kansiteksteissä Dave Marsh mainitsi albumin ikävä kyllä merkinneen MC 5:lle lopun alkua. Kovat huumeet olivat astuneet yhtyeen jäsenten elämään ja jonkinasteinen reunion antoi odottaa itseään juuri vuoteen 1992, jolloin solisti Rob Tyner oli jo edesmennyt. MC 5:n debyytti Kick Out the Jams oli saavuttanut Billboardin listalla 30. sijan. Sen seuraaja Back in the USA nousi ainoastaan sijalle 137. High Timen kaupallisen menestyksen ollessa vielä vähäisempi. Albumin ilmestyttyä Rolling Stonessa pitkäsoitosta julkaistut arviot olivat ristiriitaisia, mutta Lenny Kayen mukaan kyseessä on MC 5:n albumeista se, joka pääsee lähimmäksi ilmentäessään yhtyeen legendaarista mainetta ja siihen kuuluvaa karismaa. Myöhempien arvioiden mukaan MC5:n viimeinen pitkäsoitto on täynnä omaleimaisia,  hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä kappaleita. Musiikillisesti kyseessä oli yhtä kompromissiton levy, kuin yhtyeen varhaisemmatkin pitkäsoitot ja se olisi tarjonnut MC5:lle paljon suurempia mahdollisuuksia mullistaa Yhdysvaltojen nuoruutta, mikäli nuorisolla olisi vain ollut mahdollisuus kuulla se. Pitkäsoiton kahdeksasta kappaleesta puolet on kitaristi Fred "Sonic" Smithin käsialaa ja niiden huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti raaka ja revittelevä albumin avauskappale Sister Ann ja kertosäkeessään jopa hittipotentiaalia omaava Over and Over. Toinen kitaristi Wayne Kramer vastaa riipaisevasta balladista Miss X ja rumpali Dennis Thompson raa'an musiikillisen ilmaisun ja poliittiset tekstit yhdistävästä Gotta Keep Movingista. Pitkäsoiton taidenumeroita ovat Tynerin Future/Now, Kramerin Poison sekä Smithin Skunk (Sonicly Speaking). Niiden vastapainoksi viimeksi mainitun Baby Won't You tarjoaa tekstinsä osalta MC 5:n mittapuulla suoranaista rockklisheilyä. 1960- ja 70-luvun taitteen yhdysvaltalaisista kitararockyhtyeistä MC 5 sijoittuu terävään kärkeen ja jokainen yhtyeen kolmesta pitkäsoitosta on löytänyt omat diggarinsa.