sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Maanantain mainio:Ensimmäinen Adrian Smithin säveltämä Iron Maidenin singlehitti

Wasted Years on Iron Maidenin järjestyksessään 14. single ja samalla yhtyeen vuonna 1986 ilmestyneeltä ja järjestyksessään kuudennelta albumilta Somewhere in Time poimittu ensimmäinen single. Mainitun pitkäsoiton kappaleista  Wasted Years on ainoa, joka ei sisällä lainkaan syntetisaattoreita. Kappale on  yhtyeen repertuaarissa ensimmäinen kokonaan kitaristi Adrian Smithin käsialaa oleva. Hän lauloi kappaleessa myös taustoja. Brittien singlelistalla Wasted Years saavutti sijan 18. Kappaleen lyriikassa käsitellään koti-ikävän ja vieraantuneisuuden tunteita ja niitä vaikeuksia, joita Maidenin jäsenet kokivat edellisellä kiertueellaan. Wasted Yearsin kertosäkeessä kehotetaan kuitenkin katsomaan eteenpäin. Kappaleen originaalinimi oli Golden Years, kuten  useilta Somewhere on Tourilta taltioiduilta bootlegnauhoituksilta ilmenee. Kappaleesta työstetty musiikkivideo on mustavalkoinen ja siinä Maiden nähdään esittämässä kappaletta studiossa Frankfurtissa. Wasted Years-singlen b-puolella julkaistu kappale Reach Out on Adrian Smithin vokalisoima ja alun perin hänen ja rumpali Nicko McBrainin sivuprojektin The Entire Population of Hackney esittämä. Toisen Wasted Yearsin b-puolella julkaistun kappaleen Sheriff on Huddersfield aiheena on Maidenin managerin Rod Smallwoodin päätös muuttaa Los Angelesiin ja ostaa talo Hollywood Hillsistä. Wasted Years on yksi niistä kolmesta Somewhere in Timella julkaistusta kappaleesta, joita Maiden on soittanut useammalla kuin kahdella konserttikiertueellaan. Muita ahkerammin soitettuja kappaleita mainitulta albumilta ovat Stranger in a Strange Land ja Heaven Can Wait. Adrian Smithin jätettyä Maidenin väliaikaisesti kitaristi Janick Gears soitti Wasted Yearsin soolon Real Live-kiertueella ja niillä muutamilla Ed Hunter-kiertueen keikoilla, joihin Smith ei osallistunut. Vuodesta 1999 lähtien Gears tuplaa kyseisessä kappaleessa Smithin tavaramerkiksi muodostuneen introriffin.

lauantai 27. helmikuuta 2021

Sunnuntain extra:Stonesien vuoden 1966 ykköshitti

 Paint It Black (originaalissa kirjoitusasussaan Paint It, Black) on Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa oleva ja The Rolling Stonesin levyttämä kappale, joka sisältää itämaisia vaikutteita ensisijaisesti multi-instrumentalisti Brian Jonesin soittaman sitarin ansiosta. Kappaleen lyriikat kertovat kateudesta, kuolemasta ja menettämisestä. Paint It Black ilmestyi singleformaatissa Yhdysvalloissa seitsemäs toukokuuta 1966 London Recordsin ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa 13. toukokuuta 1966 Deccan julkaisemana. Kappale pääsi myös mukaan Stonesien mainittuna vuonna ilmestyneen albumin Aftermath Yhdysvaltain-painoksen avausraidaksi. Ilmestymisaikanaan Paint It Black vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Hyödyntämänsä sitarin vuoksi Stonesien oletettiin kopioivan The Beatlesiä. Myöhemmin julkaistuissa arvioissa Paint It Blackiin on suhtauduttu suopeammin ja esimerkiksi Rolling Stone on kohottanut sen kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden joukkoon. Billboardin Hot 100-listalla Paint It Blackille kertyi 11 listaviikkoa, joista kaksi ykkössijalla. Brittilistalla listaviikkoja oli kaikkiaan 21, joista yksi listakärjessä. Yhdysvalloissa Paint It Black oli Stonesien kolmas ja Britanniassa kuudes listakärkeen kohonnut single. Kappale saavutti ykkössijan myös Kanadassa ja Alankomaissa. Britanniassa single myi platinaa ja Italiassa kultaa. Paint It Blackistä muodostui ensimmäinen listakärkeen noussut single, jonka instrumentaatiossa sitar oli mukana. Kappaletta promotakseen Stonesit esittivät Paint It Blackin livenä Ed Sullivan Showssa. Paint It Blackistä ovat levyttäneet omat coverversionsa esimerksi Eric Burdon & The Animals, U2 ja kotimainen katurockyhtye Smack. Useiden Stonesin kokoelma-albumien lisäksi Paint It Black on päässyt mukaan monien elokuvien soundtracklevyille. Kappale on ollut mukana settilistassa useilla Stonesien kiertueista. Vuonna 2018 Paint It Black pääsi Grammy Hall of Fameen.

perjantai 26. helmikuuta 2021

Lauantain pitkä:Eräs varhaisen pubrockin keskeisimmistä albumeista

 Cockney Rebel:The Human Menagerie

Marraskuussa 1973 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Human Menagerie on Cockney Rebel -yhtyeen esikoisalbumi. Toimittuaan journalistina kolmen vuoden ajan yhtyeen johtohahmo Steve Harley aloitti musiikkiuransa Lontoon folkclubeissa vuonna 1971. Folkyhtye Odinin rytmikitaristina ja eräänä solisteista vaikuttaessaan Harley tapasi Cockney Rebelin tulevan viulistin Jean Paul Crockerin. Näihin aikoihin Harley alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan, joista osa päätyi The Human Menagerie-albumille. Jätettyään työnsä toimittajana Harley alkoi esittää kappaleitaan vuoden 1972 aikana Lontoossa esimerkiksi Hyde Parkissa, Leicester Squaressa ja Covent Gardenissa. Samana vuonna Harley perusti Cockney Rebel-yhtyeen, sillä hän koki, ettei folk ollut hänen musiikillinen genrensä ja hän tarvitsi yhtyeen kappaleidensa toteuttajaksi. Harley ja Crocker koesoitattivat rumpali Stuart Elliottia, basisti Paul Jeffreysiä ja kitaristi Nick Jonesia. Eräs yhtyeen ensimmäisistä keikoista oli Lontoon Roundhousessa 23. heinäkuuta 1972, jolloin se soitti Jeff Beck Groupin lämmittelijänä. Jonesin paikan otti pian Peter Newnham, mutta kosketinsoittaja Milton Reame-Jamesin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon Harley koki, ettei yhtye tarvinnut kitaristia. Vuoden 1972 aikana Mickie Most löysi Cockney Rebelin Lontoon Speakeasy-clubista ja tarjosi yhtyeelle diiliä RAK-yhtiönsä kanssa. Cockney Rebelin sainasi kuitenkin EMI Records loppuvuodesta 1972, jolloin yhtyeellä oli takanaan viisi keikkaa. Esikoisalbumi The Human Menagerie nauhoitettiin kesä-heinäkuussa 1973 Air-studioilla Lontoossa ja masteroitiin Capitol-studioilla. Marraskuussa ilmestynyttä albumia edelsi elokuussa single Sebastian. Vaikka se jäi Britanniassa top 50 -listan ulkopuolelle, kappaleesta muodostui hitti monissa muissa maissa. Itse pitkäsoitto ei sekään menestynyt, mutta saavutti kriitikoiden arvostusta ja kulttikannatusta. Levy-yhtiö vaati Harleylta singlemenestystä ja kesäkuussa 1974 kappale Judy Teen nousi brittilistan viidenneksi. 24. marraskuuta 2012 Cockney Rebel esitti The Human Menagerie-albumin kokonaisuudessaan Birmingham Syphony Hallissa. Albumin kappaleista Mirror Freakin aiheena oli  Marc Bolan. The Human Menagerie julkaistiin cd-formaatissa vuonna 1990 kahden bonuskappaleen kera. Ne olivat single Judy Teen ja Sebastianin b-puolella alun perin ilmestynyt Rock and Roll Parade. The Human Menagerie -albumi pääsi myös kokonaisuudessaan mukaan neljästä cd:stä koostuneelle ja vuonna 2012 ilmestyneelle remasteroidulle boxille Cavaliers:An Anthology 1973-1974. Lisäksi mukana oli useita varhaisia ja aikaisemmin julkaisemattomia versioita albumin kappaleista, singlejen b-puolia ja mainitulta aikakaudelta kotoisin olleita liveäänityksiä. Ilmestymisensä aikaan The Human Menagerie arvioitiin myönteisesti esimerkiksi New Musical Expressissä, Billboardilla, Cash Boxissa ja The Ottawa Citizenissä. Beat Goes Onin julkaistessa The Human Menagerien uudestaan vuonna 2004 Record Collectorin Joe Matera kirjoitti albumista myönteiseen sävyyn.

torstai 25. helmikuuta 2021

Perjantain pohjat:Merkittävän brittilaulajattaren esikoisalbumi

Sandie Shaw:Sandie

Helmikuussa 1965 Pye Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sandie on brittiläisartisti Sandie Shawn esikoisalbumi. Brittilistalla kolmanneksi noussut pitkäsoitto on Shawn ainoa mainitulla listalla merkinnän saavuttanut albumi. Muilta osin Shawn menestyslevyt nimittäin julkaistiin singleformaatissa. Hieman ennen esikoisalbuminsa ilmestymistä Shaw oli saavuttanut kaksi singlehittiä kappaleilla (There's Always) Something There to Remind Me ja Girl Don't Come, mutta kumpikaan niistä ei sisältynyt artistin esikoisalbumille. Kappaleista jälkimmäinen on Chris Andrewsin käsialaa ja hän kirjoitti neljä biisiä myös Shawn esikoisalbumille. Kyseiset kappaleet julkaistiin myöhemmin ep:nä nimellä Talk About Love. Sandie-albumin loput kahdeksan raitaa olivat coverversioita muiden artistien tunnetuiksi tekemistä kappaleista. 90-luvulla RPM julkaisi cd-formaatissa Shawn kaksi ensimmäistä albumia, eli Sandien lisäksi julkaisunsa cd:nä sai artistin kakkospitkäsoitto Me. Syyskuussa 2005 EMI julkaisi mainitut albumit digitaalisesti remasteroituina ja bonuksina oli kaksi ranskankielistä versiota Chris Andrewsin kirjoittamista kappaleista. Sandie-albumin artistin kotimaassa julkaistu versio käynnistyy coverversiolla Doris Dayn kappaleesta Everybody Loves a Lover. Andrewsin käsialaa olevaa kappaletta Gotta See My Baby Everyday seuraa näkemys Ketty Lesterin levytyksenä suositusta Love Lettersistä. Andrewsin kirjoittaman kappaleen Stop Feeling Sorry for Yourself Shawn mentori Adam Faith julkaisi singleformaatissa omana levytyksenään. Irving Berlinin käsialaa olevaa Always-kappaletta seuraa Shawn esikoisalbumin ykköspuolen päättävä ja jälleen Chris Adrewsin kirjoittama Don't Be That Way. Albumin kakkospuolen avaa versio Betty Everettin hitistä It's in His Kiss, jota seuraa cover Petula Clarkin hitistä Downtown. Lainakappaleita edustavat lisäksi näkemykset Jackie De Shannonin You Won't Forget Mestä ja Peter, Paul and Maryn popularisoimasta kappaleesta Lemon Tree. Baby I Need Your Loving on näkemys hittinikkareiden Holland-Dozier-Hollandin The Four Topsille kirjoittamasta Motown-hitistä ja albumin päättää Chris Andrewsin neljäs sävellys Talk About Love.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Torstain terävä:Keskeisen grungeyhtyeen joutsenlaulualbumi

 Nirvana:In Utero

13. syyskuuta 1993 DGC Recordsin julkaisemana ilmestynyt In Utero on Nirvanan kolmas ja samalla joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi. Yhtyeen pyrkimyksenä oli luoda pitkäsoitto, joka soundillisesti eroaisi Nirvanan edellisestä studioalbumista Nevermind. Alkuvuodesta 1992 yhtyeen johtohahmo Kurt Cobain mainitsi In Uteron olevan albumi, joka esittelisi yhtyeen soundin molemmat äärilaidat. Mukana olisi raakaa soundia ja sen vastapainoksi kevyttä poppia. Albumi ei tulisi olemaan yhtä yksiulotteinen kuin Nevermind oli ollut. Luonnollisen soundin tavoittaakseen yhtye palkkasi ääni-insinööri Steve Albinin nauhoittamaan In Uteron helmikuussa 1993 kahden viikon aikana Pachyderm-studiossa Cannon Fallsissa, Minnesotassa. Musiikki taltioitiin nopeasti mainitussa ajassa. Lyriikat ja albumin kansitaide hyödynsivät keski-aikaista kuvastoa, joka oli keskeisessä osassa myös Cobainin henkilökohtaisessa elämässä ja hänen yhtyeensä löytämässä kuuluisuudessa. Pian sen jälkeen, kun In Uteron nauhoitukset oli saatu valmiiksi, alkoi levitä huhuja, joiden mukaan DGC Records ei olisi halukas julkaisemaan In Uteroa, sillä yhtiö ei pitänyt lopputulosta kaupallisesta aspektista tarkasteltuna tarpeeksi elävänä. Yhtye kielsi mainittujen huhujen paikkansapitävyyden, mutta suostui remiksaamaan osan albumista. Kun Albini ei suostunut muuttamaan In Uteroa enempää, yhtye palkkasi REM:in kanssa yhteistyötä tehneen tuottajan Scott Littin tekemään soundiin hienoisia muutoksia ja remiksaamaan albumin singleformaatissa ilmestyneet kappaleet Heart Shaped Box ja All Apologises. Julkaisunsa jälkeen In Utero nousi listakärkeen sekä Billboardilla että brittien albumilistalla. Se saavutti myös varsin myönteiset arviot ja albumia pidettiin merkittävänä  irtiottona Nevermindiin. In Utero on sittemmin kohotett kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon lukeutuvaksi. Pitkäsoitolta poimitut singlebiisit nousivat kumpikin Billboardin vaihtoehtokappaleiden listan ykkössijalle. In Utero on saavuttanut viisinkertaisesti platinaa ja albumia on myyty maailmanlaajuisesti 15 miljoonaa kappaletta.

tiistai 23. helmikuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Eräs keskeisimmistä brittikitaristeista

 22. helmikuuta 1944 syntynyt ja 11. tammikuuta 2010 edesmennyt Michael Robert Green oli brittiläinen rockkitaristi, jonka yhtyeitä olivat The Pirates sekä Johnny Kiddin vokalisoimana että ilman, Billy J. Kramer and the Dakotas sekä Cliff Bennet and the Rebel Rousers. Matlockissa, Derbyshiressa syntynyt Green aloitti musiikkiuransa vuonna 1956 skiffletriossa nimeltä The Wayfaring Strangers, joka sijoittui kilpailussa kakkossijalle häviten The Quarrymenille. Trio siirtyi Cuddly Duddleyn säestysyhtyeenä olleeseen The Redcapsiin. Johnny Spence, Frank Farley ja Green liittyivät vuonna 1962 The Piratesiin, mutta kahta vuotta myöhemmin Greenin yhtyeeksi vaihtui Billy J. Kramer and The Dakotas. Greenin kyky soittaa samanaikaisesti rytmi- ja soolokitaraa teki vaikutuksen useisiin keskeisiin brittiläisiin kitaristeihin, kuten The Whon Pete Townshendiin ja Dr. Feelgoodin originaalin kitaristiin Wilko Johnsoniin. Greenin käsialaa oleva kappale Oyeh! oli mukana Dr. Feelgoodin esikoisalbumilla Down by the Jetty ja kappale Going Back Home, jota Green oli ollut kirjoittamassa, päätyi sekä Feelgoodin kakkosalbumille Malparactise että livelevylle Stupidity. Green vaikutti myös yhtyeessä Shanghai, joka julkaisi albumit vuosina 1974 ja 1976. Yhtyeen muihin jäseniin lukeutuivat muun muassa rumpali/solisti Pete Kircher ja Cliff Bennet and the Rebel Rousersin solistina ensisijaisesti muistettu Cliff Bennet. Shanghai soitti Status Quon Blue for You-kiertueen lämmittelijänä ja Alan Lancasterin kanssa Green kirjoitti neljä Status Quon levytysohjelmistoon päätynyttä kappaletta. Vuonna 1976 Green muodosti The Piratesin uudelleen Spencen ja Farleyn kanssa; Kidd oli kuollut tapaturmaisesti vuonna 1966. The Piratesista muodostui eräs Britannian ahkerimmin keikkailleista yhtyeistä ja se julkaisi neljä albumia:Out of Their Skulls (1977), Skull Wars (1978), Happy Birthday Rock N' Roll (1979) ja vuonna 1981 ilmestyneen kymmpituumaisen A Fistful of Dubloons. 80- ja 90-lukujen aikana Green soitti esimerkiksi Bryan Ferryn, Van Morrisonin, Paul McCartneyn, Robert Plantin ja Lemmyn kanssa. The Piratesin kanssa hän jatkoi konsertointia 2000-luvulle saakka. David Gilmourin ja McCartneyn kanssa Green soitti Cavern-clubilla vuonna 1999 jälkimmäisen promotoidessa rockalbumiaan Run Devil Run. Vapaa-aikanaan Green toimi kitaransoitonopettajana. Vuonna 1990 hän oli mukana Lemmyn ja The Upsettersin levyttämällä singlellä Blue Suede Shoes/Paradise. Vuosien 1999 ja 2008 välillä Green soitti Van Morrisonin yhtyeessä ja hänen albumeillaan. Vuonna 2007 Green levytti kotimaisen Doctor's Orderin kanssa kuudesta kappaleesta koostuneen minialbumin Cutthroat and Dangerous. Green menehtyi sydänkohtaukseen 11. tammikuuta 2010 King Ford Hospitalissa, Ilfordissa, Essexissä. Hänen muistokonserttinsa järjestettiin 27. marraskuuta 2010 100 Clubilla, jossa esiintyivät The Animals ja The Wilko Johnson Band. Johnny Spence päätti illan esittäen Mickin poikien, kitaristi Bradin ja basisti Lloydin kanssa sarjan The Piratesin ydintuotantoon lukeutuvia kappaleita. Lloyd Green vaikuttaa basistina arvostetussa bluesrockyhtyeessä The Milk Men.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Tiistain tukeva:Irlantilaisen punkrockin klassikkoyhtyeen johtohahmo

 21. helmikuuta 1958 Belfastissa syntynyt John "Jake" Burns on pohjois-irlantilainen solisti, kitaristi ja biisintekijä, joka identifioituu ensisijaisesti Stiff Little Fingers -yhtyeen johtohahmoksi. Lisäksi hän on levyttänyt yhtyeissä Jake Burns and The Big Wheel ja 3 Men + Black ja julkaissut myös sooloalbumeita. Burns syntyi Belfastissa ja varttui Joanmountissa, Ballysillanissa. Ennen punkrockin nousua Burnsin keskeisiin musiikillisiin diggauskohteisiin lukeutuivat Rory Gallagher, Dr. Feelgood, Graham Parker ja Bob Marley. Burnsin musiikillinen ura alkoi kouluaikaan rockcovereita veivanneessa yhtyeessä Highway Star. Sen kokoonpanon muodostivat muilta osin Gordon Blair, Henry Cluney ja Brian Faloon. Kun Blairin yhtyeeksi vaihtui Rudi, Ali McMordie otti hänen paikkansa ja samoihin aikoihin yhtye löysi punkin. Bändin originaalinimi oli The Fast, mutta koska mainitunniminen toinen yhtye oli entuudestaan olemassa, bändin nimeksi vaihtui Stiff Little Fingers The Vibratorsin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Pure Mania julkaistun samannimisen kappaleen mukaan. Vuosien 1983 ja 1987 välille ajoittunutta taukoa lukuun ottamatta Stiff Little Fingers on ollut toiminnassa vuodesta 1977 alkaen ja julkaissut kymmenen studioalbumia. Yhtyeen lopetettua siltä erää toimintansa vuonna 1983 Burns perusti Jake Burns and The Big Wheelin. Vokalisoinnista ja kitaroinnista vastanneen Burnsin lisäksi yhtyeen muodostivat rumpali Steve Grantley, basisti Sean Martin ja kosketinsoittaja Pete Saunders. Yhtye nauhoitti singlet On Fortune Street, She Grew Up ja Breathless. Yhtyeen lopetettua toimintansa sen tuotannosta julkaistiin vuonna 2002 kokoelma-albumi, joka on niin ikään nimeltään On Fortune Street. Vuonna 1987 Burns hajotti Big Wheelin. Stiff Little Fingers pistettiin uudestaan kasaan, sillä yhtyeen jäsenet halusivat ansaita sen verran rahaa, että pääsivät jouluksi kotiin Irlantiin. Vuosien 2001 ja 2005 välillä Burns vaikutti The Selecterin Pauline Blackin kanssa sivuprojetissa 3 Men and Black. Sen kiertuekokoonpano vaihteli ja Black esiintyi esimerkiksi The Jamin Bruce Foxtonin ja The Stranglersin J. J. Burnelin kanssa. Yhtyeen keikoilla kuultiin usein akustisia versioita esittäjiensä tunnetuista kappaleista ja myös biisien taustoista. 27. maaliskuuta 2006 ilmestyi Burnsin sooloalbumi Drinkin' Again. Vuonna 2009 Burns perusti Chicago-punkin superyhtyeen The Nefarious Fat Cats, jonka keskeiseen jäsenistöön kuuluivat lisäksi   John Haggerty (Pegboy, Naked Raygun), Joe Haggerty (Pegboy), Joe Principe (Rise Against), Scott Lucas (Local H), Herb Rosen (Beer Nuts, Right of the Accused) ja Mark DeRosa (Dummy). Kitaristina ja solistina Burns oli mukana The Black Sheep Bandin hyväntekeväisyyslevyllä A Chicago Punkrock Collaboration for the Kids, Vol 1. Vuonna 2016 Burns liittyi Spear of Destiny-yhtyeen Kirk Brandonin perustamaan akustiseen superbändiin Dead Men Walking. Lisäksi sen line-upiin kuuluvat Ruts DC:n jäsenet David Ruffy ja John "Segs" Jennings.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Maanantain mainio:Aerosmithin toinen kitaristi ja paljon muuta

23. helmikuuta 1952 syntynyt Bradley Ernest Whitford on yhdysvaltalaismuusikko, joka  identifioituu ensisijaisesti hardrockyhtye Aerosmithin rytmi- ja ajoittaiseksi soolokitaristiksi. Hän on lisäksi toiminut yhtenä kyseisen yhtyeen biisintekijöistä ollen säveltäjänä esimerkiksi vuoden 1976 albumilla Rocks julkaistussa kappaleessa Last Child. Whitford valmistui Reading Memorial High Schoolista vuonna 1970. Siirryttyään Berklee College of Musiciin hän vaikutti useissa paikallisissa yhtyeissä, joista mainittakoon  Cymbals of Resistance, Teapot Dome ja Earth, Inc. Ennen siirtymistään Aerosmithiin vuonna 1971 Whitford soitti yhtyeessä Justin Thyme. Aerosmithissä hän korvasi originaalikitaristi Ray Tabanon. Aerosmithistä muodostui eräs 70-luvun menestyneimmistä yhtyeistä. Vuosikymmenenen loppupuolella yhtyeen suosio kääntyi kuitenkin laskuun ja Whitford jätti Aerosmithin vuonna 1981. Hän ryhtyi yhteistyöhön solisti Derek St. Holmesin kanssa projektissa, joka oli konstailemattomasti nimetty Whitford/St. Holmesiksi. Vuonna 1981 projekti julkaisi nimikkoalbuminsa, mutta lopetti sen jälkeen toimintansa. Vuonna 2015 oli vuorossa kymmenestä konsertista koostunut  paluukiertue, jonka konserteissa myytiin kakkosalbumia REUNION. Whitford konsertoi Joe Perry Projectin riveissä, kunnes sekä Joe Perry että Brad Whitford tekivät paluun Aerosmithin riveihin vuonna 1984. Whitford on työskennellyt myös David Minehanin johtaman bostonilaisyhtyeen The Neighbourhoodsin tuottajana. Vuonna 1994 Whitford joutui väliaikaisesti jättämään Aerosmithin kesken yhtyeen Aasian-kiertuetta. Tuolloin Minehan tuurasi häntä. Vuonna 2010 Whitford oli yksi kitaristeista, joka osallistui Experience Hendrix-kiertueelle esimerkiksi Joe Satrianin, Living Colourin ja Billy Coxin tavoin. Vuonna 2007 Perry ja Whitford pääsivät kumpikin Guitar Worldin julkaisemaan teokseen The 100 Best Guitarists of All Time. Vaikka Joe Perry on Aerosmithin tunnetumpi kitaristi ja keskeinen biisintekijä solisti Steven Tylerin kanssa, myös Whitfordin panosta Aerosmithin musiikkiin voi pitää varsin merkittävänä. Hän on osallistunut yhtyeen tuotannon raskaimpiin kappaleisiin lukeutuvien Nobody's Faultin ja Round and Roundin kirjoittamiseen. Soolokitaristina Whitfordia kuullaan kappaleissa Sick as a Dog, Back in the Sadle, Last Child sekä 70-luvun balladiklassikoissa You See Me Crying ja Home Tonight. Perryn kanssa Whitford soittaa leadia kappaleissa Train Kept a Rolling, Lord of the Thighs ja Love in an Elevator. Live! Bootlegilla vuonna 1978 taltioitu versio kappaleesta Lord of the Thighs lienee Whitfordin tunnetuin soolonäyttö. Guns N' Rosesin Slash on maininnut Whitfordin soiton erääksi keskeisimmistä vaikuttajistaan.

lauantai 20. helmikuuta 2021

Sunnuntain extra:Pellen 80-luvun tuotannon viimeinen pitkäsoitto


Pelle Miljoona & Linnunlaulu:Sadepäivän ihmisiä

Pelle Miljoonan eri kokoonpanoista 80-luvun loppupuolella vaikuttaneen Linnunlaulun muodostivat jo aikaisemmin monissa eri yhtyeissä hänen kanssaan musisoinut kitaristi Stefan Piesnack, niin ikään  vielä 2000-luvulla maestron kanssa soitellut basisti Tero Siitonen ja Smackin loppuriuhtaisuun Los Angelesiin mukaan lähtenyt ja myös Pellen nykyisessä Rockers- kokoonpanossa vaikuttava rumpali Repa Rantsila. Linnunlaulun pitkäsoitoista ensimmäinen, vuonna 1987 ilmestynyt Tule kotiin Johnny edusti vahvaa ja vakuuttavaa kitararockia. Sadepäivän ihmisiä on astetta kevyempi kokonaisuus, mutta varsin onnistunut sellainen. Kymmenen kappaleen kattaus sisältää jopa muutamia pieniä klassikoita. Niihin lukeutuvat erityisesti nimikappale Sadepäivän ihmiset, Pellen akustisvoittoisessa keikkaohjelmistossa pitkään viihtynyt ja levytysversionaan Mauri Sumenin haitarin soitolla rikastettu Kallion kuu sekä Dazvidania Afganistan. Unohdettuihin helmiin ovat laskettavissa ykköspuolen viimeiset raidat, väliosassaan reggaeksi kääntyvä Tavallinen kundi sekä Tyttö nimeltä Rebel. Päätösraita Spreijaan sisältää levytyshetkellään hienoista profetiaa tarjoavan tekstin sekä todella iskevän kertosäkeen. Pelle Miljoona & Linnunlaulun molemmat pitkäsoitot lukeutuvat Pellen tuotannossa kevyesti saavuttamaansa menestystä laadukkaampiin albumikokonaisuuksiin. Sadepäivän ihmisiä - pitkäsoiton aikoihin todensin osaltani myös Pellen ensimmäisen keikan ja kyseessä oli vuoden 1989 Ilosaari-Pop Joensuussa. Festivaalin tuonvuotiseen ohjelmistoon lukeutuivat lisäksi muun muassa speedmetal-yhtye Airdash, aina takuuvarmaa ränttätäntää tarjonnut Kari Peitsamon Skootteri, ohjelmistossaan jo tuossa vaiheessa ensisijaisesti 60-luvun popklassikoita coveroinut Clifters sekä paikallisväriä edustaneet hardrockryhmät Mobograaf Outokummusta sekä Rozewater Joensuusta. Pellen keikkaohjelmistossa legendaarisinta tuotantoa  edustivat tuolloin Väkivalta ja päihdeongelma, Juokse villi lapsi sekä Moottoritie on kuuma.

perjantai 19. helmikuuta 2021

Lauantain pitkä:Kahdessa klassikkoyhtyeessä vaikuttanut brittipunkkitaristi

18. helmikuuta 1955 syntynyt Brian James, oikealta nimeltään Brian Robertson, on brittiläinen punkrockia edustava kitaristi, joka tunnetaan parhaiten yhtyeiden The Damned ja The Lords of the New Chruch perustajajäsenenä. Hän aloitti musiikillisen uransa soittamalla useissa proto-punkia edustavissa yhtyeissä, kuten Bastards, London SS ja The Subterraneans. Siirryttyään Damned -yhtyeen jäseneksi James vastasi lähes kaikesta kappalemateriaalista yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, eli pitkäsoitoilla Damned Damned Damned ja Music for Pleasure. Hän lähti yhtyeestä vuoden 1977 lopussa. Seuraavina vuosina James muodosti lyhytikäisen yhtyeen Tantz Der Youth aikaisemmin yhtyeessä Warsaw Pakt soittaneen basistin Andy Colqhounin, rumpali Alan Powellin ja kosketinsoittaja Tony Mooren kanssa. Yhtye soitti Black Sabbathin lämmittelijänä ja vuonna 1978 siltä ilmestyi single I'm Sorry I'm Sorry/Delay. Seuraavana vuonna James soitti Iggy Popin soolokiertuebändissä. Hänen ensimmäiset soolosinglensä olivat vuonna 1979 ilmestynyt Ain't That a Shame ja vuonna 1982 julkaistu Why? Why? Why? Rumpali Stewart Copeland otti osaa molempien pikkulevyjen nauhoituksiin. James vieraili The Saints-yhtyeen vuonna 1982 ilmestyneellä albumilla Out in the Jungle. Myöhemmin James perusti yhtyeen The Lords of the New Church Stiv Batorsin kanssa. Vuosien 1982 ja 1989 väliin ajoittuneen toimintansa aikana mainittu yhtye julkaisi kolme studioalbumia, yhden ep:n ja useita livelevyjä. Yli vuosikymmen ensimmäisen soolosinglensä julkaisun jälkeen James levytti ensimmäisen sooloalbuminsa ilman varsinaista bändiä. Kyseisen pitkäsoiton levytykseen osallistuivat lisäksi rumpali Malcolm Mortmore ja basisti Alan Lee Shaw. Vuosien 1992 ja 1996 välillä James vaikutti kitaristina Brysselistä käsin operoineessa yhtyeessä The Dripping Lips. Vuonna 1992 skotlantilainen vokalisti Robbie Kelman pyysi Jamesiä mukaan kirjoittamaan musiikin Harry Clevenin ohjaamaan elokuvaan Abracadabra. Kelmanin tuottaman soundtrackalbumin julkaisijana Benelux-maissa oli EMI/INDISC. Yhtyeen muodostivat Kelman, James, Alan Lee Shaw sekä aikaisemmin The Flamin' Grooviesissa rumpalina vaikuttanut Paul Zahl. Kelman pyysi ystävävänsä ja levytuottajan Jimmy Millerin vastaamaan yhtyeen toisen albumin Ready to Crack tuotannosta. The Damnediiin kitaroimaan siirtyneen Shawn yhtyeen basistina korvasi Nico Mansy. Vuonna 2001 James nauhoitti albumin Ready to Racket varsin tunnettujen muusikoiden, eli kitaristi Wayne Kramerin, basisti Duff McKaganin ja rumpaleiden Stewart Copeland ja Clem Burke kanssa. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin Racketeersin nimellä. James ja Dave Tregunna kasasivat vuosina 2002-2003 The Lords of the New Churchin uudelleen kokoonpanolla, jonka solistina vaikutti Adam Becvare. Yhtye nauhoitti kymmenestä kappaleesta koostuneen ja julkaisematta jääneen cd:n Hang On ja konsertoi Euroopassa keväällä 2003. Vuonna 2006 James julkaisi nimeään kantaneen sooloalbumin yhtyeensä The Brian James Gangin kanssa. Vuonna 2012 hän julkaisi akustisen sooloalbumin Chateau Brian The Lords of the New Churchin kiertuekokoonpanon kosketinsoittajana vaikuttaneen Mark Taylorin kanssa.  Vuonna 2013 James elvytti The Damnedin kanssa soittamaansa tuotantoa konsertoimalla The Damned-yhtyetoverinsa Rat Scabiesin kanssa ympäri Britanniaa ja levyttämällä uudelleen The Damnedin repertuaarista yhdeksän kappaletta kolmannelle sooloalbumilleen Damned If I Do. Vuonna 2015 ilmestyneellä uudella studioalbumilla The Guitar That Dripped Blood vierailivat Cteehah Chrome ja Adam Becvare. Lokakuussa 2022 James soitti Scabiesin, Sensiblen ja Vanianin kanssa viisi The Damnedin reunion-konserttia Britanniassa.

torstai 18. helmikuuta 2021

Perjantain pohjat:Spiritin loppuvuodesta 1968 ilmestynyt singlehitti

 I Got a Line on You on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spiritin kappale, joka alun perin nauhoitettiin sen toista albumia The Family That Plays Together varten. Mainitun pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat maaliskuun 11:en ja syyskuun 18:n päivän välillä vuonna 1968. I Got a Line on You on Spiritin kitaristin Randy Californian sävellys ja tuotannosta kappaleessa vastasi Lou Adler. Ääni-insinööriksi kappaleessa on listattu Eric Wienbang. Ode Records julkaisi kappaleen singleformaatissa ennen Spritin kakkosalbumia lokakuussa 1968 ja I Got a Line on You aloitti hitaan nousunsa listoilla. Collegeradio plokkasi kappaleen samaisen vuoden marraskuussa. Maaliskuun puolivälissä 1969 I Got a Line on You saavutti parhaimman sijoituksensa Billboardilla, joka oli 25. Kanadassa kappaleen korkein sijoitus oli kolmea sijaa alempana 24. maaliskuuta 1969. CBS Recordsin ja Columbia Recordsin julkaisemana singlestä, jonka b-puolella oli kappale She Smiles, ilmestyi kansainvälisiä versioita . Vuonna 1984 ilmestyneelle paluualbumilleen The Thirteenth Dream Spirit nauhoitti I Got a Line on Yousta yli seitsemän ja puoli minuuttia kestävän version. AllMusic on kuvannut I Got a Line on Youta rockklassikoksi alusta loppuun. Kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Blackfoot, Alice Cooper, Ile Kallio ja Juicy Lucy.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Torstain terävä:Toinen Dion vokalisoima Black Sabbathin klassikkoalbumi

Black Sabbath:Mob Rules


Marraskuussa 1981 ilmestynyt Mob Rules on Black Sabbathin kymmenes studioalbumi. Edeltäjänsä Heaven and Hellin tavoin mainitulla pitkäsoitolla kuullaan Ronnie James Dion vokalisointia. Mob Rulesin jälkeen Dio vaikutti Sabbathin solistina vasta vuonna 1992 ilmestyneellä pitkäsoitolla Dehumanizer. Martin Birchin tuottamasta Mob Rulesista julkaistiin laajennettu, runsaalla livemateriaalilla höystetty  versio vuonna 2010. Heaven and Hellin jälkeen ensimmäinen Sabbathin äänittämä kappale oli Mob Rulesin nimiraita, jota hyödynnettiin Heavy Metal – nimisen elokuvan soundtrackillä. Myös kappale E5150 pääsi mukaan elokuvaan, muttei sen soundtrackille. Kirjoitustyö ja äänitykset Mob Rulesia varten alkoivat Los Angelesin Toluca Lakella. Tony Iommin mukaan kaivattua kitarasoundia ei kuitenkaan löydetty ja Mob Rulesin äänityspaikaksi valikoitui lopulta Los Angelesin Record Plant. Sabbathin pitkäsoitoista ensimmäisenä Mob Rulesilla rumpalina kuultiin Vinny Appicea. Hän oli korvannut originaalijäsen Bill Wardin kesken edellisen pitkäsoiton, Heaven and Hellin tiimoilta tehtyä kiertuetta. Ward-diggarina Appice tunsi vanhastaan Wardin soittotyyliin ja myös Geezer Butlerin basso-osuudet olivat hänelle entuudestaan tuttuja. Butlerin suosikkiraita albumilla oli Sign of the Southern Cross, sillä se tarjosi hänelle mahdollisuuden kokeilla tiettyjä bassoefektejä. Kyseessä oli viimeinen Martin Birhin tuottama Sabbathin albumi. Hän ryhtyi yhteistyöhön Iron Maidenin kanssa, kunnes lopetti työskentelynsä vuonna 1992. Heaven and Hellin suuren menestyksen jälkeen Warner Bros oli tarjonnut Ronnie James Diolle soolodiiliä ja mainittu seikka vaikutti yleisesti negatiivisesti Mob Rulesin äänityksiin. Lopulta hyödyntämättä jäikin runsaasti laadukasta kappalemateriaalia. Mob Rules saavutti joka tapauksessa Yhdysvalloissa kultalevyn ja nousi kotimaassaan top 20:een sisältäen myös kaksi singlemenstystä; albumin nimiraidan ja Turn Up the Nightin. Albumia on pidetty myös aliarvostettuna ja tuottaja Martin Birchin on todettu saaneen uutta energiaa työskenneltyään Iron Maidenin kanssa Killers – albumilla. Niinpä Mob Rulesin soundit tunkevatkin kuin vasten kasvoja.

tiistai 16. helmikuuta 2021

Keskivikon klassikko:Mustajalkojen läpimurtolevy

 Blackfoot:Strikes

Blackfoot on Jacksonvillessä, Floridassa vuonna 1970 perustettu southern rock-yhtye, jonka tuotannosta löytyy myös vaivattomasti hardrockiin kategorioitavissa olevaa tuotantoa. Yhtyeen kuuluisimman kokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Rick Medlocke, basisti Gregg T. Walker, kitaristi Charlie Hargrett ja rumpali Jackson Spires. 70-luvun alussa Medlocke ja Walker olivat mukana Lynyrd Skynyrdissä ja heidän soittoaan kuullaan osalla kiinnostavan, vuonna 1978 julkaistun demokokoelman Skynyrd's First and...Last kappaleista. Medlocke on vaikuttanut mainitussa etelän rockin kiistattomassa klassikkoyhtyeessä jälleen vuodesta 1996 eteenpäin. Blackfootin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa; No Reservations ja Flying High olivat jo kappalemateriaaliltaan vahvoja, mutta ne kärsivät vähemmän onnistuneesta tuotannosta. Menestykseen myös Euroopassa yhtye ylsi huhtikuussa 1979 ilmestyneestä kolmannesta albumistaan Strikes lähtien. Kyseisen pitkäsoiton kappaleista kuusi edustaa yhtyeen omaa tuotantoa ja covereista tunnetuimpia ovat näkemykset kitaristi Randy Californian luotsaaman Spirit-yhtyeen hittikappaleesta I Got a Line on You sekä brittirockin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvan Freen viimeisestä merkkiteoksesta Wishing Well. Varsin mallikkaasti versioituu myös Blues Imagen alun perin levyttämä kappale Pay My Dues. Strikesilta poimittiin myös kaksi singlemenestystä. Rickin isoisän Shorty Medlocken käsialaa oleva ärhäkkä Train Train saavutti singlelistalla sijan 38. ja albumin päättävä, suorastaan majesteetillinen ja useiden muiden southern rockin klassikkokappaleiden tavoin seesteisestä alustaan todelliseen kitaratulitukseen yltävä Highway Song. Road Fever käynnistää albumin vakuuttavalla southern rock-revityksellä. Left Turn on a Red Light edustaa tyylitajuisesti sofistikoituneempaa ja melodista tuotantoa kitaroiden voimaa silti kaihtamatta. Baby Blue tekee paluun revittelevämpään ilmaisuun upealla kitarasoololla kruunattuna. Run and Hide edustaa vaihteeksi tyylikkään melodista ja totutun sielukasta tuotantoa. Strikes-albumista käynnistyi Blackfootin suosiollinen ja myös laadullinen kultakausi, johon lukeutuvat myös sitä seuranneet studioalbumit Tomcattin ja  Marauder sekä kaikkien aikojen upeimpiin konserttitaltiointeihin vaivatta kuuluva Highway Song-Live.

torstai 11. helmikuuta 2021

Tiistain tukeva:Punkrockin kehitykseen keskeisesti vaikuttanut yhdysvaltalaisyhtye

Black Flag on vuonna 1976 Hermosa Beachissä, Kaliforniassa perustettu punkrockyhtye. Originaalinimeltään se oli Panic ja yhtyeen perustajajäsen, kitaristi, ensisijainen biisintekijä Greg Ginn on ainoa yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut jäsen. Black Flag on yleisesti tunnustettu sekä erääksi kaikkien aikojen ensimmäisistä hardcorepunk, että post-hardcorepunkyhtyeistä. Lopetettuaan toimintansa vuonna 1986 Black Flagin reunionit ovat ajoittuneet vuosiin 2003 ja 2013. Reunioneista jälkimmäinen kesti yli vuoden ja sen aikana Black Flag julkaisi albumin What The..., joka oli yhtyeen ensimmäinen uusi julkaisu yli 20:een vuoteen. Kolmannesta reunionistaan yhtye ilmoitti tammikuussa 2019. Brandon Pertzbornin rumpalina yhtyeen lineupissa korvasi tuolloin Isaias Gill ja Tyler Smithin basistina Joseph Noval. Black Flagin soundissa esimerkiksi The Ramonesin kaltainen raaka pelkistyneisyys yhdistyy atonaalisiin kitarasooloihin ja myöhemmin pysyviin temponvaihdoksiin. Yhtyeen tekstit ovat suurimmaksi osaksi Ginnin käsialaa ja niiden keskeisiin teemoihin lukeutuvat sosiaalinen eristyneisyys, neuroosit, köyhyys ja vainoharhaisuus. Mainittuja teemoja käsiteltiin syvällisemmin Henry Rollinsin liityttyä yhtyeeseen vuonna 1981. Suurimman osan Black Flagin tuotannosta julkaisijana on ollut Ginnin itsenäinen levy-yhtiö SST Records. Black Flagin vaikutus hardcorepunkiin on ollut keskeinen ja lisäksi yhtyettä voi pitää Yhdysvaltojen länsirannikon punkrockin ensimmäisen aallon innovaattoreina. Lisäksi Black Flagin vaikutus punkin alakulttuuriin on ollut keskeinen sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Black Flag on eräs varhaisimmista punkrockyhtyeistä, jonka soundissa on vaikutteita heavy metallista sekä melodioiden että rytmiikan osalta. Erityisesti Ginnin kitaransoitossa on lisäksi vaikutteita free jazzista, freakbeatistä ja aikakauden klassisesta musiikista. Black Flagin musiikissa instrumentaalikappaleilla on oma keskeinen edustuksensa sekä levytystuotannossa että livekeikoilla. Black Flagin kappaleet ovat sen monia virkaveljiä pitempiä, hitaampia ja monimutkaisempia. Punkin alakulttuurissa Black Flag on kunnioitettu yhtye erityisesti sinnikkäästi harjoittamansa do it yourself- etiikan ja estetiikan ansiosta. Yhtyettä pidetään myös pioneerina itsenäisille levy-yhtiöille, jotka kukoistivat 80-luvun punkyhtyeiden keskuudessa.  Yhdysvalloissa, Kanadassa ja ajoittain Euroopassa tapahtuneen ahkeran keikkailunsa ansiosta Black Flag on saavuttanut omistautunutta kulttisuosiota.

Maanantain mainio:Esipunkin klassikkoyhtyeen onnistunut paluualbumi

 New York Dolls:One Day It Will Please Us to Remember Even This

Heinäkuussa 2006 ilmestynyt One Day It Will Please Us to Remember Even This on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen New York Dollsin kolmas albumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto sitten vuonna 1974 ilmestyneen albumin Too Much Too Soon. Jack Douglasin tuottama albumi koostuu ensisijaisesti yhtyeen originaalijäsenten David Johansenin ja Sylvain Sylvainin käsialaa olevista kappaleista. Roadrunner Recordsin julkaisemana ilmestynyt One Day It Will Please Us to Remember Even This nousi Billboardin listalla sijalle 129. ja saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä arvioita. Vuonna 2004 David Johansen, Sylvain Sylvain ja Arthur Kane esiintyivät Meltdown Festivaalilla Lontoossa Steve Conten, Brian Delaneyn ja Brian Koonin täydentäessä yhtyeen kokoonpanon. Pian konsertin jälkeen Kane menehtyi diagnosoimattomaan leukemiaan ja Johansen ja Sylvain Sylvain jäivät Dollsin ainoiksi originaalijäseniksi. Ennen uuden albumin nauhoituksia Sami Yaffasta tuli yhtyeen uusi basisti. Dollsin uutuusalbumilla vierailivat Michael Stipe, Iggy Pop sekä Laura Jane Grace. Rajoitetulla painoksella oli perusalbumin lisäksi bonuskappale Seventeen, jossa vieraili Bo Diddley ja lisäksi mukana oli albumin työstämisestä kertova bonus-dvd On the Lip. David Johansenin mukaan kyseessä oli rocklevy, jollaisia tekevät nykyisin enää harvat. Suurin osa albumista kirjoitetuista arvioista oli myönteisiä ja esimerkiksi musiikkilehti Q:n mukaan kyseessä oli Dollsien levytysuran huipentuma. One Day It Will Please Us to Remember Even This pääsi mukaan useille vuoden 2006 lopussa laadituille vuoden parhaiden albumien listoille. Esimerkiksi Rolling Stonessa se äänestettiin ilmestymisvuotensa 12:ksi ja Classic Rockissa kahdeksanneksi parhaaksi albumiksi.

Sunnuntain extra:The Kinksin vuoden 1973 konseptialbumi

The Kinks Preservation:Act 1

16. marraskuuta 1973 ilmestynyt Preservation:Act 1 on The Kinksin konseptialbumi ja järjestyksessään yhtyeen yhdestoista studiolevy. Ilmestymisaikanaan albumi sai kriitikoiden taholta nuivan vastaanoton ja sen listasijoitukseksi Billboardilla jäi 177. The Kinksin mainitun albumin kappaleista konserteissaan soittamat versiot saivat sitä vastoin selkeästi paremman vastaanoton. Myös tuoreemmat Preservation:Act 1:stä laaditut arviot ovat olleet myötämielisempiä. Esimerkiksi Allmusic Guiden Thomas Erlewine on nimennyt Sweet Lady Genevieve-kappaleen potentiaaliseksi kandidaatiksi Ray Daviesin unohdetusta mestariteoksesta. Vuonna 1991 Rhino Records julkaisi molemmat Preservation Act- albumit tuplacd:llä. Sen ainoa bonuskappale oli kuitenkin kappaleen Money & Corruption/I'm Your Man pidennetty miksaus. Velvelin Preservation:Act 1:stä vuonna 1998 julkaisema cd-verso sisälsi bonuskappaleet Preservation ja One of the Survivors, joista kumpikaan ei ollut mukana albumin originaalilla vinyyliversiolla. Jälkimmäinen kappaleista saavutti Billboardin singlelistalla sijan 108.

Lauantain pitkä:Hardrockin ja progen australialainen kulttiklassikko

Kahvas Jute oli heinäkuussa 1970 perustettu australialainen rockyhtye, jonka keskeisin jäsen oli solisti/kitaristi Dennis Wilson. Muihin yhtyeen perustajajäseniin lukeutuivat basisti Bob Daisley ja soolokitaristi/solisti Tim Gaze. Kahvas Juten esikoisalbumi oli tammikuussa 1971 ilmestynyt Wide Open. Yhtye soitti Bo Diddleyn järjestyksessään toisen Australiaan suuntautuneen kiertueen lämmittelijänä lokakuussa 1973. Australialaisen rockhistorioitsijan Ian McFarlanen mukaan yhtyeen musiikki oli rytmiikaltaan ja melodioiltaan voimakasta ja kitaratyöskentelyltään poikkeuksellista. Kahvas Juten reunion-konsertit ajoittuivat vuosiin 1991 ja 1993. Yhtyeen esikoisalbumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kahvas Juten vuoden 2005 The Basementissa, Sydneyssa soittama reunion-konsertti sekä nauhoitettiin että kuvattiin ja seuraavan vuoden syyskuussa ilmestyi sekä albumi että dvd nimellä Then Again:Live at the Basement. Kokoonpano oli tuolloin muilta osin yhtyeen legendaarisin, mutta rumpalina oli Dannie Davidsonin sijaan Mark Marriott. Kahvas Jute aloitti toimintansa hardrockin ja progressiivisen rockin edustana line-upilla, johon edellä mainittujen muusikoiden lisäksi kuului aikaisemmin mm. yhtyeessä Taman Shud vaikuttanut rumpali Dannie Davidson. Wilson oli aikaisemmin vaikuttanut kitaristina Kevin Bible and the Bookin elokuussa 1966 ilmestyneellä singlellä Rockin' Pneumonia. Daisleyn kanssa Wilson oli soittanut yhtyeessä Barrngton Davis and The Power Pact, jonka nimeksi vaihtui vuonna 1968 Mecca. Seuraavana vuonna Barrington Davis palasi Britanniaan ja Mecca jatkoi toimintaansa triona. Davidsonin varhaisempi yhtye oli ollut vuonna 1964 Newcastlessa perustettu (Four) Strangers. Julkaistuaan kaksi singleä yhtyeen nimeksi vaihtui seuraavana vuonna The Sunsets ja se julkaisi viisi surfrockiksi luokiteltavissa olevaa singleä. Yhtye muutti Sydneyhin ja vuonna 1969 sen nimeksi vaihtui Tamam Shud. Gaze täydensi yhtyeen lineupin vuonna 1969. Mecca lopetti toimintansa kesällä 1970 ja Daisley ja Wilson muodostivat Davidsonin ja Gazen kanssa uuden yhtyeen Kahvas Jute. Se loi maineensa live-esiintyjänä ja solmi levytyssopimuksen Festival Recordsin alamerkin Infinity Recordsin kanssa. Festival-studioilla nauhoitetun esikoisalbumin Wide Open tuottajana oli Pat Aulton. Pitkäsoiton ilmestyessä Gaze oli palannut Tamam Shudin riveihin ja Kahvas Jute jatkoi toimintaansa triona. Kesäkuussa 1971 Davidson ja Wilson matkustivat Britanniaan hyödyntäen väliaikaisesti basisteina Mick Smithiä ja Scott Maxeytä. Daisley saapui Lontooseen heinäkuussa 1971, mutta Kahvas Juten reunion ei toteutunut. Daisley jäi Britanniaan ja vaikutti useiden keskeisten yhtyeiden, kuten Chicken Shackin, Mungo Jerryn, Rainbown ja Ozzy Osbournen sekä Gary Mooren yhtyeiden basistina. Wilsonin ja Davidsonin palattua Britanniasta kaksikko kasasi Kahvas Juten uudelleen basisti Scott Maxeyn kanssa toukokuussa 1973. Maaliskuussa 1974 Band of Lightissa soittanut Peter Roberts otti Maxeyn paikan yhtyeen basistina ja toukokuussa sen nimeksi vaihtui Chariot. Davidson siirtyi Band of Lightiin ja hänen paikkansa rumpalina otti Steve Webb. Samoihin aikoihin Roberts siirtyi kitaristiksi ja basistiksi vaihtui John Strangio. Yhtye soitti jopa 300 keikkaa vuodessa, mutta miehistönvaihdosten vuoksi sen levytyssaldo jäi kahteen singleen. Tammikuussa 1976 ilmestyi nelivitonen I'll Keep on Loving You ja samaisen vuoden joulukuussa Set Me Free. Wilsonin säilyessä ainoana pysyvänä jäsenenä Chariot jatkoi toimintaansa joulukuuhun 1977. Vuonna 1980 ilmestyi Wilsonin esikoissooloalbumi Walking on Thin Ice.

Perjantain pohjat:The Doorsin tribuutti James Brownille

The Changeling on The Doorsin kappale, joka ilmestyi yhtyeen viimeisellä Jim Morrisonin kanssa työstetyllä albumilla LA Woman huhtikuussa 1971. Lisäksi kappale julkaistiin Billboardin singlelistalla sijan 14. tavoittaneen Riders on the Stormin b-puolella. The Changeling oli ensimmäinen The Doorsin LA Woman-albumille nauhoittamista kappaleista. Sen otsikko oli poimittu Morrisonin vuoden 1968 muistiinpanokirjasta ja kirjailija James Riordanin mukaan kyseessä saattaa olla yksi viittauksista Morrisonin vaikeaan lapsuuteen. Funkhenkinen, tyylillisesti esimerkiksi James Brownia muistuttava kappale tekee tekstissään viittauksen Morrisonin lähtöön Los Angelesista. Kosketinsoittaja Ray Manzarekin mukaan kappaleen lyriikat sisälsivät profetiaa. Morrison oli asunut rannalla ja kukkuloilla, ollut sekä rahoissaan että varaton, kokenut seikkailunsa Los Angelesissa ja jättänyt kaupungin taakseen. The Doors olisi toivonut The Changelingista ensimmäistä LA Womanilta poimittua singleä, mutta Elektra Recordsin Jaz Holzman päätyi Love Her Madlyyn, jonka b-puolella ilmestyi pitkäsoitolla julkaisematon blueskappale (You Need Meat) Don't Go No Further. Kesäkuussa 1971 The Changeling ilmestyi Riders on the Stormin b-puolena hieman editoituna versiona. Kyseessä oli Morrisonin suosikkikappale LA Womanilta. State Fair Music Hallissa, Dallasissa 11. joulukuuta 1970 taltioitu The Changelingin liveversio ilmestyi vuonna 2003 boxilla Boot Yer Butt:The Doors Bootlegs The Changeling saavutti myönteiset arviot. Kappale kohotettiin The Doorsin tuotannon laadukkaimpien albumiraitojen joukkoon ja esimerkiksi Rolling Stonen Will Hermesin mukaan kyseessä oli garage-tyylinen klassikkokappale.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Torstain terävä:Sheryl Crown läpimurtohitti

 All I Wanna Do on Sheryl Crown esittämä ja Crown, David Baerwaldin, Bill Botrellin ja Kevin Gilbertin kirjoittama kappale, jonka lyriikat ovat Wyn Cooperin vuoden 1987 satoa olevasta runosta Fun. Kyseessä on Crown läpimurtohitti hänen elokuussa 1993 ilmestyneeltä esikoisalbumiltaan Tuesday Night Music Club. Billboardin listalla kyseinen single oli kakkossijalla kuuden viikon ajan syksyllä 1994 ja Adult Contemporary-listalla se kohosi kärkeen. Vuonna 1995 Crow vastaanotti All I Wanna Dosta vuoden levyn ja vuoden parhaan naispoplaulusuorituksen Grammyt. Yhdysvaltojen menestyksensä lisäksi All I Wanna Do nousi viikoksi listakärkeen Australiassa ja kuukauden ajaksi Kanadassa. Jälkimmäisessä maassa kyseinen kappale nousi lisäksi RPM Adult Contemporary -listan kärkeen. Uudessa Seelannissa ja Britanniassa All I Wanna Do nousi neljänneksi ja Euroopan maista All I Wanna Do ylsi top teniin Itävallassa, Flanderissa, Ranskassa, Saksassa, Irlannissa ja Alankomaissa. All I Wanna Do on kansainvälisesti Sheryl Crown suurin menestyssingle. Wyn Cooperin runoon Fun inspiraation tarjosi hänen ystävänsä ja kirjailijan, vuonna 2006 edesmenneen Bill Ripleyn kanssa käyty keskustelu. Linesta "All I Wanna Do is Have a Little Fun Before I Die" muodostuivat kappaleen ensimmäiset sanat. Crown tuottajana toiminut Bottrel löysi Cooperin runokirjan The Country of Here Below käytettynä kirjakaupasta Pasadenasta, Kaliforniasta. Crow oli kirjoittanut kappaleen I Still Love You, mutta ei ollut tyytyväinen sen lyriikkaan. Niinpä hän adoptoi Cooperin runon All I Wanna Do -kappaleen tekstiksi hyödyntäen silti originaalin kappaleen I Still Love You melodiaa. Kappaleen myötä Cooper vastaanotti huomattavia rojalteja ja mainittu seikka auttoi häntä promoamaan kirjansa uusintapainosta. Alun perin kyseistä kirjaa oli vuonna 1987 painettu ainoastaan 500 kappaletta. All I Wanna Don alussa kuultava puheosuus "This Ain't No Disco" on viittaus Talking Headsin kappaleeseen Life During Wartime. All I Wanna Don videoversion ohjauksesta vastasi myös Crown debyyttivideon Leaving Las Vegas ohjannut David Hogan. Video kuvattiin Roxy-clubin edustalla Clarksvillessa, Tennesseessä. All I Wanna Don originaalissa videoversiossa nähdään näyttelijä Gregory Sporlederin esittämä henkilöhahmo Billy. Editoitu versio, josta henkilöhahmon osuudet oli leikattu pois, julkaistiin Crown Greatest Hits-dvd:llä. Mainittu videoversio pääsi lisäksi mukaan Tuesday Night Music Clubin vuonna 2009 ilmestyneelle uusintapainokselle.

tiistai 9. helmikuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Carole Kingin miljoonamenestyksen onnistunut seuraaja

Carole King:Music

Joulukuussa 1971 ilmestynyt Music on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carole Kingin kolmas studioalbumi, joka jatkoi tyylillisesti Kingin edeltäneen albumin, huippumenestykseen yltäneen Tapestryn viitoittamalla linjalla. Music nousi nopeasti listoille. Sen kappaleista singleformaatissa ilmestynyt Sweet Seasons saavutti yhdeksännen sijan ja The Carpentersin coverversio kappaleesta It's Going to Take Some Time kohosi sijalle 12. Musicin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi erityisesti vakuuttava Surely, upean melodinen Song of Long Ago, otsikkonsa veroista positiivisuutta huokuva Brighter sekä rivakka päätösraita Back to California. Music saavutti kultalevyn ainoastaan päiviä julkaisunsa jälkeen, mutta platinamyyntiin albumi ylsi vasta heinäkuussa 1995. Music kohosi albumilistalla ensiksi sijalle kahdeksan. Kyseessä oli ensimmäinen niistä monista viikoista, jolloin Kingin albumeista top tenissä vaikuttivat sekä Tapestry että Music. Listakärkeen Music nousi uudenvuodenpäivänä 1972 ja piti sijoituksensa kolmen yhtäjaksoisen viikon ajan. Jim McCraryn käsialaa oleva albumin kansikuva on otettu Kingin Laurel Canyonissa, Kaliforniassa sijainneessa kodissa. Musicilla vaikuttaneista muusikoista mainittakoon James Taylor, jonka akustista kitarointia kuullaan kappaleissa Some Kind of Wonderful, Song of Long Ago ja Too Much Rain. Ensiksi mainitulla, Kingin ja Gerry Goffinin yhteistyötä edustavalla raidalla Taylor oli lisäksi taustavokalistina. Vokalisointinsa ja pianon soittonsa lisäksi King soitti Music-albumilla useissa kappaleissa myös celestaa.

maanantai 8. helmikuuta 2021

Tiistain tukeva:Pelle Miljoona Oy:n mainettaan parempi kolmas albumi

 Pelle Miljoona Oy:Radio Kebab

Marraskuussa 1982 Johannan julkaisemana ilmestynyt Radio Kebab on Pelle Miljoona Oy:n kolmas ja samalla joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Albumi työstettiin kokoonpanolla, johon Pellen, Ari Taskisen ja Stefan Piesnackin lisäksi kuuluivat jo Avoimet Ovet-yhtyeessä Pellen kanssa musisoinut rumpali Vando Suvanto ja nuori basistilahjakkuus Jesu Hämäläinen. Radio Kebab tuli lähes tulkoon merkitsemään Pellen ja Ari Taskisen musiikillisen yhteistyön loppumista. Mainitulla albumilla Pelle ja kumppanit siirtyivät musiikillisesti edustamaan postpunkia vain reilut kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneen ja punkin tiivistymänä Suomessa pidetyn Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen esikoisalbumin Pelko ja viha jälkeen. Musiikillisesti Radio Kebabilla rytmipuoli korostui varhaisempaa tuotantoa voimakkaammin ja esimerkiksi Ari Taskinen on maininnut pitävänsä albumin funkahtavasta meiningistä. Tekstien osalta Pelle on myöhemmin maininnut olleensa Radio Kebabin aikaan tukossa. Albumin lyriikoissa karu realismi ja ajoittainen romanttisuus täydentävät joka tapauksessa mainiosti toisiaan. Jälkimmäistä osastoa edustavat onnistuneesti Stefanin upealla kitarasoololla kuorrutettu Et koskaan uskonut, Katso meidän maailmaa ja Sinä. Lokakuussa 2016 julkaistiin digitaalisesti 12 kappaleesta koostuva Pelle Miljoona Oy:n Ruotsin Radiolle soittama konsertti nimellä Radio Stockholm Live. Pääpaino mainitussa taltioinnissa on luontevasti Radio Kebabin biisistössä, mutta iäkkäämpiä klassikoita edustavat Moottoritie on kuuma ja Matkalla tuntemattomaan -albumien nimikappaleet, Juokse villi lapsi Moottoritieltä sekä Elä (Kun olet nuori vielä) Pelle Miljoona & 1980:n vuoden 1979 jälkimmäiseltä klassikkoalbumilta Viimeinen syksy. Vaikka Radio Kebabin myynti pysähtyi kymmenen tuhannen kieppeille, eikä albumia ole yleisesti kohotettu Pellen tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuvaksi, sillä on kiistattomat huippuhetkensä. Muuttuneen musiikillisen ilmaisun, jonka verrokiksi voisi kotimaasta mainita Ratsian viimeisen albumin Jäljet, dokumenttina Radio Kebab on monille Pellen tosidiggareille varsin merkittävä albumi. Radio Kebabin cd-version bonuksina ovat singlen Elämä on salaisuus/Tanssi tämä tanssi molemmat kappaleet. Jälkimmäinen on toisin sanoen eri versio, kuin Radio Kebabilla julkaistu. Mainitulla singlellä kuullaan linepia, jossa mukana olivat Tumppi Varonen ja Rubberduck Jones  ja pienestä unohdetusta klassikosta käyvä singlen paraatipuoli on lisäksi Rubberduckin sävellys.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Maanantain mainio:Mötley Crüen klassikkoalbumin singlemenestys

 Kickstart My Heart on yhdysvaltalaisen glammetal-yhtyeen Mötley Crüen kappale, joka julkaistiin alun perin mainitun yhtyeen vuonna 1989 ilmestyneellä albumilla Dr. Feelgood. Singleformaatissa kappale ilmestyi marraskuussa 1989. Alkuvuodesta 1990 Kickstart My Heart saavutti Billboardin singlelistalla sijan 27. Sittemmin kappaletta on hyödynnetty eri medioissa ja se pääsi lisäksi mukaan vuonna 2019 ilmestyneen Mötley Crüe-elämäkertaelokuvan The Dirt soundtrackalbumille. Vuonna 2015 antamassaan haastattelussa basisti Nikki Sixx on maininnut kirjoittaneensa Kickstart My Heartin tilanteessa, jolloin Mötley Crüe oli jo työstämässä Dr. Feelgood -albumia. Sixx soitteli kotonaan akustista kitaraa  ja kehitteli tekstiä paperille. Yhtyeen tuonaikainen manageri luki lyriikat ja kehotti Sixxiä esittelemään ne muulle yhtyeelle. Sixx suostui ehdotukseen vastahakoisesti ja kappale saatiin valmiiksi varsin nopeasti. Nimensä Kickstart My Heart otti todennäköisesti Sixxin yliannosonnettomuudesta, josta Guns N' Rosesin ex-rumpali Steven Adler kertoo hänet pelastaneensa. Kappaleen alussa kuullaan klassinen Floyd Rose tremolo-trikki, jossa Mick Mars laskee kolme peräkkäistä kitaran kieltä ja saa aikaan moottoripyörän renkaita muistuttavan äänen. Vastaavasti biisin lopussa kuullaan havainnollistava esimerkki talkbox-efekteistä. Kickstart My Heartin originaali musiikkivideo kuvattiin viides lokakuuta 1989 Whiskey A Go Gossa, missä Mötley Crüe soitti lämmittelykeikan ennen varsinaista Dr. Feelgoodin tiimoilta tekemäänsä maailmankiertuetta. Sam Kinison nähdään videon alussa yhtyeen kuskina. Vuonna 2014 Mötley Crüen jäähyväiskiertueen ja Kickstart My Heartin 25-vuotisjuhlien aikaan Dodge julkaisi videosta remiksatun version, jossa joitakin toimintakohtauksia oli korvattu Dodgen performanssiautoilla. Vuonna 2011 Mötley Crüe työsti Kickstart My Heartista uuden videon, joka oli kuvattu yhtyeen yhteiskiertueella Poisonin ja New York Dollsin kanssa. Yhtyeen pian antaman statementin mukaan kyseinen video oli sen lahja diggareilleen.

lauantai 6. helmikuuta 2021

Sunnuntain extra:Bob Marley & The Wailersin viimeisen albumin singlehitti

 Could You Be Loved on jamaikalaisen reggaeyhtyeen Bob Marley & The Wailersin kappale, joka julkaistiin yhtyeen joutsenlauluksi jääneellä ja vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Uprising. Lisäksi kappale pääsi mukaan yhtyeen Greatest Hits- tyyppiselle kokoelma-albumille Legend. Could You Be Loved kirjoitettiin vuoden 1979 aikana lentokoneessa tilanteessa, jolloin Wailersit tekivät kokeiluja kitaran kanssa. Kappaleen keskivaiheilla taustavokalistit nappaavat säkeistön Bob Marley & The Wailersin ensimmäisestä singlestä Judge Not :"The road of life is rocky; And you may stumble too. So while you point your fingers, someone else is judging you".  Could You Be Loved on päässyt mukaan useisiin elokuviin, joista pikaisesti mainittakoon Catch a Fire, The Bachelor ja Fool's Gold. Kappaleesta on julkaistu kaksi eri singleversiota. Vaikka niiden paraatipuolet ovat identtiset, toisessa b-puolena on kappale The Drop ja toisessa No Woman, No Cryn liveversio vuodelta 1975. Brittiläinen soulvokalisti Joe Cocker levytti Could You Be Lovedista coverin vuonna 1997 ilmestyneelle albumilleen Across from Midnight. Shakespears Sisterin coverversio julkaistiin mainitun duon vuonna 1989 ilmestyneen albumin Sacred Heart cd-versiolla. Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Toton versio ilmestyi vuonna 2002 julkaistulla albumilla Through the Looking Glass. Lauryn Hill coveroi Could You Be Lovedin Late Night with Jimmy Fallon -ohjelmassa vuonna 2011. Kahta vuotta myöhemmin Rihanna, Bruno Mars, Sting sekä Damian ja Ziggy Marley esittivät mainitun kappaleen Grammy Awardseissa tribuuttina Marleylle.

perjantai 5. helmikuuta 2021

Lauantain pitkä:The Animalsin originaalirumpali ja muutakin

 Neljäs helmikuuta 1941 syntynyt John Steel on brittiläinen rumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Animals-yhtyeessä vuodesta 1963 eteenpäin. Hän on The Animalsin nykyisen lineupin ainoa originaalijäsen. Steel on soittanut mainitussa yhtyeessä vuosina 1963-1966, 1975-1976, 1983 ja vuodesta 1992 eteenpäin. Steel oli nelilapsisen perheen kuopus. Lapset ottivat pianotunteja, mutta heistä ainoastaan John tuli luomaan uransa musiikin parissa. Steelen ura muusikkona alkoi vuoden 1957 paikkeilla. Tuolloin hän tapasi The Animalsin tulevan solistin Eric Burdonin kaksikon opiskellessa taidekoulussa Newcastlessa. Steelen ensimmäinen instrumentti oli trumpetti, jota hän soitti ensimmäisessä Burdonin kanssa yhteisessä yhtyeessään. Steelen musiikilliset vaikutteet tulivat ensiksi traditionaalista jazzista, mutta myöhemmin hän kiinnostui modernista jazzista. Steelen siirtyessä rumpaliksi hänen keskeisiä vaikuttajiaan olivat Elvin Jonesin ja Art Blakeyn kaltaiset jazzrumpalit. Maaliskuussa 1959 Steel tapasi kosketinsoittaja Alan Pricen ja kitaristi Hilton Valentinen ja basisti Chas Chandlerin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon The Alan Price Set oli syntynyt. Yhtye saavutti mainetta Newcastlen alueella ja vuonna 1962 solisti Eric Burdonin liityttyä mukaan yhtyeen nimeksi vaihtui The Animals. Steel jatkoi The Animalsin rumpalina helmikuuhun 1966. Viimeinen listasijoituksen saavuttanut single, jolla hänen soittoaan kuullaan, oli Inside-Looking Out. Steel palasi Newcastleen ja työskenteli yhtyetoverinsa Chas Chandlerin manageri- ja julkaisuorganisaatioissa. Vuonna 1971 Chandler esitteli hänet yhtyeelle Eggs Over Easy. Steel liittyi mainittuun yhtyeeseen, joka oli eräs varhaisimmista pubrockin edustajista. Vuosien mittaan Steel on säilynyt puoliaktiivisena muusikkona ja osallistunut useisiin The Animalsin reunioneihin. Vuodesta 1993 lähtien hän on ollut mukana The Animalsin lineupissa, johon ovat lisäksi kuuluneet Hilton Valentine, Dave Rowberry ja Mick Gallagher. Hilton Valentinen vuonna 1993 perustamaan Animals II:een tuli seuraavana vuonna mukaan Steel ja vuonna 1999 Dave Rowberry. Muita kyseisessä lineupissa vaikuttaneita muusikoita olivat Steve Hutchinson, Steve Dawson ja Martin Bland. Valentinen vuonna 2001 tapahtuneeseen eroon saakka yhtye esiintyi nimellä The Animals. Steel ja Rowberry jatkoivat yhtyeen kanssa nimellä The Animals and Friends lineupilla, johon kuuluivat lisäksi Peter Barton, John Rodford ja John Williamson. Ajoittain mukana oli myös aikaisemmin New Animalsissa soittanut basisti Danny McCulloch. Dave Rowberry kuoltua vuonna 2003 hänen paikkansa otti Mickey Gallagher, joka oli soittanut The Animalsissa hetken aikaa Alan Pricen erottua yhtyeestä. Animals and Friends on jatkanut esiintymisiään viime vuosiin saakka. Yhtye konsertoi ahkerasti Skandinavian ja Saksan välillä risteilleellä Color Line-laivalla. Vuonna 2003 Steel arvioi pyynnöstä musiikkiteollisuudesta runsaasti kirjoittaneen Sean Eganin novellin Sick of Being Me, joka käsittelee kamppailevan muusikon 90-luvulla kohtaamia haasteita. Steel on omistanut oikeudet The Animals-nimeen Britanniassa vuodesta 2008 lähtien.

torstai 4. helmikuuta 2021

Perjantain pohjat:Melanien vuoden 1971 klassikkoalbumi

Melanie Gather Me

Vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoittonsa The Good Book ilmestymisen jälkeen folkrockin upeimpiin ilmentymiin lukeutuva Melanie Safka jätti tuonaikaisen aviomiehensä ja säveltäjä Peter Scherykin kanssa levy-yhtiö Buddha Recordsin ja perusti oman yhtiönsä Neighbourhood Recordsin. Taiteellinen vapaus teki Melanielle hyvää ja hänen seuraavasta pitkäsoitostaan Gather Me muodostuikin eräs artistin vahvimmista albumikokonaisuuksista. Melanien tekstilliset intohimot ja vahvat melodiat saavat albumilla seurakseen Scherykin musiikillisen toteutuksen. Gather Men kappaleista Ring Living Bell sisältää gospelhenkiset vokaaliosuudet ja Scherykin vakuuttavan sovituksen. Singleformaatissa mainittu kappale kohosi top 40:ään. Railroadin, Little Bit of Men ja Steppinin':in kaltaiset kappaleet osoittivat tekstillisessä kypsyneisyydessään ja myös musiikillisessa vahvuudessaan Melanien menneen eteenpäin lauluntekijänä. Some Say (I Got Devilin) aiheena on raskaana oleva teini, joka ei tiedä, mitä hänen tulisi tehdä. Gather Mellä Melanien tulkinta on vahvaa, mutta se ei sorru liialliseen melodramaattisuuteen. Veikeästä Brand New Keystä muodostui pitkäsoiton singlemenestys, joka nousi aina listakärkeen saakka Yhdysvaltojen lisäksi Kanadassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa marraskuun 1971 ja seuraavan vuoden maaliskuun välillä. Suomeksi kappaleen levytti Muska nimellä Mulla on uudet rullaluistimet. Singleformaatissa albumilta julkaistiin myös Someday I'll Be A Farmer. Pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuu lisäksi Melanien sovitus vanhasta hengellisestä folkhymnistä What Wondrous Love.  Gather Me lukeutuu myös kokonaisuutena Melanien tuotannon terävimpään kärkeen ja se on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu artistin tuotannon pitkäsoitoista. Yhdysvalloissa mainittu albumi saavutti kultalevyn.

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Torstain terävä:John Lydonin uuden yhtyeen post-punkklassikko

 Public Image Ltd:Metal Box

23. marraskuuta 1979 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Metal Box on Public Image Ltd:n toinen studioalbumi. Nimensä mainittu pitkäsoitto otti originaalin painoksensa metallisesta pakkauksesta. Standardi versio Metal Boxista ilmestyi niin ikään Virginin julkaisemana helmikuussa 1980. Toisin kuin alkuperäisessä julkaisussa, kyseessä oli nyt 33 kierroksella pyörivä tupla-albumi, jonka biisilista oli hienoisesti muuttunut. Tyylillisesti Metal Box merkitsi melkoista irtiottoa Public Image Ltd:n ensimmäisestä albumista First Issue. Metal Box edusti avant garde-soundia, sisälsi basisti Jah Wobblen johtamia dub-rytmejä ja Keith Levenen metallista kitarasoundia. Metal Box on tunnustettu lukeutuvaksi niin kutsutun postpunkin merkkiteoksiin. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Metal Box saavutti sijan 461. Albumi nauhoitettiin useissa eri studioissa eri sessiorumpaleiden kanssa, joista ketään ei kreditoitu albumin originaalipainoksella. Albumin kappaleista Death Disco oli julkaistu singleformaatissa kesäkuussa 1979. Metal Boxille mainittu kappale nauhoitettiin uudelleen nimellä Swan Lake. Memories on koottu kahdesta eri otosta. Metal Box on tunnustettu postpunk-klassikoksi ja albumista AllMusiciin arvion laatinut Andy Kellman vertasi sitä Captain Beefheartin ja Can-yhtyeen töihin. Ilmestymisvuonnaan NME listasi Metal Boxin vuoden toiseksi parhaaksi albumiksi ja Death Discon 11:ksi parhaaksi kappaleeksi. Pitchforkin vuonna 2002 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Metal Box saavutti yhdeksännentoista sijan. Rolling Stonen vastaavalla listalla Metal Boxin sijoitus oli 76. Public Image Ltd:n kaksi ensimmäistä albumia pääsivät mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Alice Cooperin vuoden 1972 menestysalbumi

Alice Cooper:School's Out

Kesäkuussa 1972 ilmestynyt School's Out on Alice Cooperin viides studioalbumi. Yhtyeen lopullinen läpimurtolevy oli ollut edellisenä vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Killer, joka sisältää muun muassa Under My Wheelsin ja Be My Loverin kaltaiset klassikkokappaleet. School's Out nousi Billboardin albumilistalla kakkossijalle ja Kanadan RPM 100-listalla kärkeen ja säilytti sijoituksensa kuukauden ajan. Glen Buxtonin kitarariffillä kruunattu albumin nimikappale nousi singleformaatissa Billboardilla seitsemänneksi, Kanadassa kolmanneksi ja Britanniassa listakärkeen. School's Out on miltei albumin ainoa puhtaasti hardrocktyyliä edustava kappale, sillä kokonaisuutena kyseessä on musiikillisesti varsin monipuolinen pitkäsoitto, jota Ian Chapman on kuvannut nuoruuden menettämiseksi koulusta lähdettäessä. Jo pitkäsoiton toinen biisi Luney Tune yhdistää monia eri tyylisuuntia muun muassa jazzviulua hyödyntäen. Gutter Cat vs. The Jets kertoo jengitappelusta. Kyseinen Cats-musikaalin inspiroima kappale käynnistyy melko tavanomaisena rockrypistyksenä, mutta kehittyy lähes musikaaliksi. Se palasi Alicen keikkaohjelmistoon vuosien 1989-1990 Trash-kiertueella myös jengitappelukoreografiaa hyödyntäen.  Basisti Dennis Dunnaway loistaa niin ikään jazzahtavassa ja puhaltimien ajoittain suorastaan dominoimassa biisissä Blue Turk. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava My Star edustaa School's Outia raskaimmillaan ja Public Animal #9 tekee aiheeltaan paluun kouluteemaan. Myös musiikillisesti kyseessä lienee albumin toiseksi rankin hardrockpala nimikappaleen jälkeen. Rumpali Neal Smithin käsialaa oleva Alma Mater kertoo koulun loppumisesta ja toiselle paikkakunnalle siirtymisestä jopa hieman haikeasävyisesti ja kappaleessa Alicen laulusuoundi muistuttaa särössään halpaa radiota. Neljä ja puoliminuuttinen kunnianhimoinen instrumentaali- ja samalla albumin päätöskappale Grande Finale lukeutuu School' Outin parhaimmistoon. Funkvaikutteisessa biisissä hyödynnetään puhaltimia ja jousia ja lopussa kuullaan vielä Gutter Cat vs. The Jets -kappaleen syntetisaattorimelodiaa. Hienoisesta epätasaisuudestaan huolimatta School's Out lukeutuu monipuolisuutensa ja kunnianhimoisuutensa ansiosta Alice Cooperin laadukkaimpien töiden joukkoon. Myös tuottaja Bob Ezrinin osuus albumilla osoittautui varsin keskeiseksi.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Tiistain tukeva:Keskeisen jazzrockin edustajan kolmas tupla-albumi

 Chicago:Chicago III

Tammikuussa 1971 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Chicago III on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Chicagon kolmas albumi ja samalla kolmas vajaan kahden vuoden aikana julkaistu yhtyeen uudesta tuotannosta koostunut tupla-albumi. Chicagon kakkosalbumi oli ollut suuri menestys ja yhtye oli viettänyt suurimman osan vuodesta 1970 tien päällä ja rumpali Danny Seraphine mainitsi yhtyeen olleen väsynyt, kun se meni levyttämään kolmatta albumiaan. Chicago III oli yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka nimessä mainittiin roomalainen numero. Albumi menestyi hyvin ja saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn kuukausi ilmestymisensä jälkeen. Se nousi Billboardin listalla kakkossijalle ollen samalla Chicagon siihen mennessä suurin menestys kotimaassaan. Albumilta poimituista singlekappaleista Robert Lammin käsialaa ollut Free nousi top 20:een ja Peter Ceteran ja Danny Seraphinen yhteistyötä edustanut Lowdown saavutti top 40:än. Brittien albumilistalla Chicago III:n paras sijoitus oli yhdeksäntenä. Vuonna 1974 jazzmuusikko Stan Kenton julkaisi albumin Stan Kenton Plays Chicago, joka sisälsi versioita useista Chicago III:lla julkaistuista kappaleista, eli biiseistä Canon, Mother, Once Upon a Time ja Free. Kahden ensimmäisen albuminsa jälkeen Chicago tarvitsi uutta materiaalia seuraavalle levylleen ja niinpä yhtyeen biisintekijät työskentelivät yhtäjaksoisesti. Danny Seraphinen mukaan yhtyeen jäsenet käyttivät hyväkseen mahdollisuuden kokeilla instrumentaalikappaleilla ja osoittaa taitonsa muusikkoina. Chicago III:n lyriikoita voi pitää yhtyeen kahta ensimmäistä albumia vakavampina. Lammin käsialaa oleva Travel Suite oli saanut inspiraationsa kyllästymisestä, yksinäisyydestä ja tien päällä koetusta kauneudesta. Kitaristi Terry Kathin käsialaa oleva An Hour in the Shower on moniosainen kappale. Chicago III:n voi todeta työstäneen yhtye, joka oli edellisten kuukausien aikana nähnyt maailman kääntöpuolen. Albumilla yhtye hyödynsi tavanomaista vähemmän tavaramerkistä käyneitä puhaltimiaan. Kappaleessa Sing a Mean Tune Kid oli elementtejä funkista ja What Else Can I Sayssa ja Flight 602:ssa countrysta. Chicago III:n tuotannosta vastasi James William Guercio, joka tuotti yhtyeen 11 ensimmäistä albumia.  Vuonna 2002 Rhino Records julkaisi Chicago III:sta remasteroidun version yhdellä cd:llä. Albumin mukana seurasi posteri, jossa yhtyeen jäsenet esiintyivät amerikkalaissotilaina edelleen käynnissä olleen Vietnamin sodan uhreja symboloineiden ristien edessä.