Sunnuntain extra:Ac/Dc:n harvinainen blueskappale

Ride On on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin alun perin yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja uudelleen vuonna 1986 soundtrackalbumilla Who Made Who. Bon Scottin vokalisoima Ride On on tyylllisesti tavanomaisesta poikkeava Ac/Dc:n kappale. Se on hidas, suorastaan surullinen blues, jonka lyriikassa kuvataan niitä virheitä, joita kappaleen kertojaminä on alkoholin vuoksi suhteessaan tehnyt. Ride On on yleisesti tunnustettu Ac/Dc:n tuotannon parhaiden kappaleiden joukkoon lukeutuvaksi. Ranskalaisyhtye Trust levytti Ride Onista coverin vuonna 1979 ilmestyneelle ja nimeään kantaneelle albumilleen. Edellisen vuoden syksyllä yhtye oli soittanut Ac/Dc:n lämmittelijänä Pariisissa. Bon Scott jammaili Ride Onia Trustin kanssa joitakin päiviä ennen kuolemaansa 13. helmikuuta 1980 Scorpio Sound -studioilla Lontoossa. Mainittu versio ilmestyi bootlegilla Bon Scott Forever Volume 1. Myös Eric Burdon on versioinut Ride Onin vuonna 1980 ilmestyneellä albumillaan Darkness Darkness. Keikkakontekstissa Ac/Dc on soittanut Ride Onin ainoastaan kerran; 22. kesäkuuta 2001 Saint-Denisissä, lähellä Pariisia Stiff Upper Lip -albuminsa tiimoilta tekemällään kiertueella. Kyseessä oli encorebiisi, joka soitettiin edellisenä iltana menehtyneen John Lee Hookerin muistoksi, vaikkei tribuutista mainittu. Kyseessä on yksi harvoista Ac/Dc:n kappaleista, joissa rumpali Phil Rudd soitti lehmänkelloa.  Kotimaassa Ride On on lukeutunut helsinkiläisen Backslidersin keikkojen coverohjelmistoon.

Lauantain pitkä:Sladen ensimmäinen Britanniassa suoraan listakärkeen kohonnut single

 Euroopassa 23. helmikuuta ja Yhdysvalloissa 21. huhtikuuta 1973 ilmestynyt Cum On Feel the Noize on Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittama, Chas Chandlerin tuottama ja brittiläisen Slade-yhtyeen levyttämä kappale, joka julkaistiin aluksi ainoastaan singleformaatissa. Yhtyeen kotimaassa Cum On Feel the Noizesta muodostui Sladen neljäs listakärkeen kohonnut single ja listaviikkoja sille kertyi 12. Vuoden 1973 aikana Cum On Feel the Noize pääsi lisäksi mukaan Sladen kokoelma-albumille Sladest.Vuonna 2015 brittiläisen ITV-speciaalin äänestyksessä The Nation's Favourite 70's Number One Cum on Feel the Noize saavutti viidennentoista sijan. Vuonna 1983 yhdysvaltalainen heavy metal-yhtye Quiet Riot levytti Cum on Feel the Noizesta miljoonamyyntiin yltäneen ja Billboardin listalla viidenneksi kohonneen coverversionsa. Sladen tuotannosta Cum on Feel the Noize oli ensimmäinen ensimmäisellä listaviikollaan brittilistan ykkössijalle kohonnut single. Vastaavaan saavutukseen oli edellisen kerran yltänyt The Beatles vuonna 1969 ilmestyneellä singlellään Get Back. Cum on Feel the Noize pysytteli brittien singlelistan ykkössijalla neljän yhtäjaksoisen viikon ajan ja puolen miljoonan myydyn singlen raja rikkoutui kolmen viikon kuluessa. Single vastaanotti radiosoittoa ennen julkaisuaan ja mainittu seikka vaikutti kappaleen ennakkotilauksiin. Billboardin Hot 100-listalla Cum on Feel the Noize joutui tyytymään sijaan 98. Vuoden 1984 aikana Record Mirrorille antamassaan haastattelussa Jimmy Lea kertoi olleensa vuonna 1972 Chuck Berryn konsertissa, jossa tämä oli antanut yleisön laulaa kappaleitaan. Idea oli vaikuttanut Leasta erinomaiselta ja kirjoittaessaan Mama Weer All Crazee Nowta ja Cum on Feel the Noizea yleisön osuudet oli ikään kuin kirjoitettu kappaleisiin valmiiksi. Cum on Feel the Noizea promottiin Sladen konsertissa Haguessa, Alankomaissa kuvatulla musiikkivideolla. Slade esitti kappaleen myös useissa brittiläisissä ja eurooppalaisissa tv-show:issa, kuten Top of the Popsissa. Esimerkiksi Disc ja Sounds arvioivat Cum on Feel the Noizen tuoreeltaan myönteisesti. Huhtikuussa 1973 yhdysvaltalainen Cash Box sijoitti Cum on Feel the Noizen viikon valintojensa joukkoon. Dave Thompsonin Cum On Feel the Noizesta All Music Guideen laatimassa retrospektiivisessä arviossa hän nostaa kappaleen baby baby baby-alun erääksi aikakautensa erottuvimmista. Musiikkilehti Q:n vuonna 1999 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan singlen listalla Cum on Feel the Noize saavutti sijan 96. Vuonna 2005 samaisen lehden laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitarakappaleen listalla kappaleen sijoitus oli 62.

Perjantain pohjat:Merkittävän laulaja/lauluntekijän toinen singlehitti

 Talking 'bout a Revolution on järjestyksessään toinen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tracy Chapmanin vuonna 1988 ilmestyneeltä esikoisalbumilta poimituista singleistä. Kyseinen lyriikaltaan poliittisesti tiedostava kappale saavutti Billboardin listalla sijan 75. siinä, missä Chapmanin esikoissingle Fast Car oli kohonnut kuudenneksi. Lisäksi Talking 'bout a Revolution nousi neljälle muulle Billboardin ylläpitämälle listalle, joista kahdessa se kohosi top 40:ään. Kansainvälisesti Talking 'bout A Revolution on niin ikään tulkittavissa suureksi hitiksi, sillä se nousi top 40:ään useissa maissa, kuten Ranskassa ja Uudessa Seelannissa ja kappaletta voi pitää eräänä Chapmanin repertuaarin klassikoista. Vuonna 2011 Talking 'bout a Revolutionia soitettiin runsaasti Tunisian vallankumouksen aikaan. Lisäksi kappale oli Bernie Sandersin vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan epävirallisena teemabiisinä. Se soi ennen presidentinvaalikampanjan puheita. Ensiksi Talking 'bout a Revolutionia esitti coverina Living Colour eikä pelkästään keikoillaan, vaan biisin liveversio julkaistiin mainitun yhtyeen 1990-luvun puolivälissä ilmestyneellä kokoelma-albumilla What's Your Favorite Color. Muista mainitusta kappaleesta työstetyistä coverversioista mainittakoon saksalaisen punkyhtyeen Ausbruchin, brittipunkin edustajan Leatherfacen, Ben Jelenin, Reel Big Fishin ja Chamberlainin levyttämät näkemykset.

Torstain terävä:Small Facesin varhaisinta livemateriaalia

 Small Faces:Live 1966

Neljäs kesäkuuta 2021 ilmestynyt Live 1966 on brittiläisen rockyhtyeen Small Facesin konserttitallenne, joka on samalla ensimmäinen yhtyeen rumpalin Kenny Jonesin levy-yhtiön Nice Recordsin julkaisema albumi. Kyseessä on remasteroitu versio äänipöydästä yhdeksäs tammikuuta 1966 Mouscronissa Belgiassa Twenty Clubilla soitetusta The Small Facesin konsertista. Albumilla julkaistut kappaleet ilmestyivät vuonna 2017 ranskankielisen kirjan nimeltä Smalls kanssa. Kenny Jones halusi kuitenkin minimoida bootleg-nauhoitukset, ja niinpä hän perusti Nice Recordsin ja hankki originaalit nauhat mainitusta konsertista. Live 1966 sisältää useita sellaisia kappaleita, joista Small Faces ei koskaan nauhoittanut studioversioita. Kyseinen konserttitaltiointi on julkaisunsa jälkeen vastaanottanut suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä arvioita. Small Facesin alkukaudelta taltioidut livenauhoitukset ovat tähän saakka olleet harvinaisia, ja kyseinen seikka tekee Live 1966:stä varhaisimman Small Facesin täyspitkän livetallenteen. Beat Beat Beat-ohjelmassa yhtye esitti vuonna 1966 neljä kappaletta ja The Autumn Stone-tuplakokoelmalla ja sen yksittäisellä niukemmalla versiolla In Memoriam on viisi Newcastlessa vuonna 1969 taltioitua livekappaletta. The BBC Sessions koostuu sitä vastoin studiolivenauhoituksista. Live 1966:n remasteroinnista vastasivat myös aikaisemmin yhtyeen nauhoitusten kanssa työskennelleet Tosh Flood ja Nick Robins. Albumi ilmestyi ensiksi downloadina, seuraavaksi cd-formaatissa kolmas syyskuuta 2021 ja tuplavinyylinä viides marraskuuta samaisena vuonna. Albumista laaditut arviot ovat olleet myönteisiä ja esimerkiksi kappaleiden E Too D ja C'mon Children liveversioita pidetään Small Facesin esikoisalbumilla vuonna 1966 ilmestyneitä studio-ottoja laadukkaimpina. Live 1966:n covertuotannosta mainittakoon James Brownin Please Please Please ja Larry Williamsin Strange. Kappaleesta Plum Nellie muodostuu lähes yhdeksänminuuttinen medley, joka sisältää otteita kappaleista Baby Please Don't Go, Parcham Farm, In the Midnight Hour ja Land of 1000 Dances.

Keskiviikon klassikko:Peen Leen ensimmäinen ja kenties paras albumi

 Pen Lee & Co:Closer to the Drum

Vuosien 1975-76 välillä Helsingin Finnvoxilla ja Lahden Microvoxissa  nauhoitettu, mutta vasta marraskuussa 1976 Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Closer to the Drum on Dave Lindholmin Pen Lee & Co-yhtyeen esikoisalbumi. Kitaristina, solistina ja biisintekijänä vaikuttaneen Limpun lisäksi yhtyeessä soittivat kosketinsoittaja Hessu Hiekkala, sittemmin muun muassa jäsenyydestään Sielun Veljissä muistettu rumpali Alf Forman ja basisti Make Lievonen. Closer to the Drumin kappaleista Albert Järvistä kuullaan kepin varressa biisin Hooray for Someone kitarasoolossa. Vuonna 1978 ilmestyneen Pen Leen viimeisen albumin Nouveau aikaan Järvinen kuului jo pysyvästi yhtyeen lineupiin. Tyylillisesti Closer to the Drum edustaa  Lindholmin tuotantoa rock- ja bluesvaikutteiden tyylitajuisena hyödyntäjänä. Esimerkiksi Comes Like a Stone-kappaleella on tarjottavanaan mitä mainiointa sooloilua sekä Davelta että Hiekkalalta. Dixie Corners ja One of the Enders edustavat  upean melodista tuotantoa. Closer to the Drumin kappaleet ovat Daven sävelkynästä lukuun ottamatta koko yhtyeen yhteistyötä edustavaa raitaa Mau Mau sekä päätöskappaletta Changing Man, joka on poimittu Tony Williamsin ohjelmistosta. Closer to the Drumin cd-version bonuskappaleina ovat klassikkotasoisen singlen Do I Have to Throw the Stones/Motorways molemmat biisit. Alun perin singlen kakkoskappaleena olisi ollut tarkoitus julkaista varsinaiselta pitkäsoitolta löytyvä Daisy. Pen Leen tuotannossa Closer to the Drum saattaa kohota jopa yhtyeen laadukkaimmaksi albumiksi, vaikka esimerkiksi I Got a Woman edustaa pätevästä soolotyöskentelystään huolimatta aavistuksen tylsää perusrhythm and bluesia. Daven englanninkielisen tuotannon huipentumana säilynee Bluesounds - yhtyeen vuonna 1980 ilmestynyt esikoisalbumi, First Story ja Second Story-puoliskoihin jakautuva ja muun muassa klassikkokappaleet T.H.E. World ja C. C. Less sisältävä Black.

Tiistain tukeva:Keskeisen saksalaisyhtyeen esikoisalbumi

Nena:Nena

14. tammikuuta 1983 ilmestynyt Nena on samannimisen saksalaisen poprockyhtyeen esikoisalbumi ja samalla toinen pitkäsoitto yhtyeen solistille Nena "Gabriele" Kernerille. Mainittua albumia on pidetty osana uutta saksalaista aaltoa kyseisen maan musiikkiskenessä. Länsi-Saksassa Nenan esikoisalbumista muodostui suuri menestys ja siltä poimittu kakkossingle 99 Luftballons nousi listakärkeen ympäri maailmaa; Australiassa, Itävallassa, Kanadassa, Irlannissa, Alankomaissa, Uudessa-Seelannissa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Britanniassa. Kappaleen tuotannosta vastasivat saksalaisen Praefer-yhtyeen Manfred Praeker ja Reinhold Heil. Nenan debyytti on julkaistu kaikissa formaateissa. Sen ensimmäinen single Nur geträumt ilmestyi jo vuoden 1982 puolella. 99 Luftballosin jälkeen kolmantena singlenä albumilta julkaistiin muutamaa kuukautta myöhemmin Leuchtturm. Kaikki mainitut singlekappaleet ovat kuuluneet Nenan ja myös myöhemmin Kernerin soolouran keikkaohjelmistoon ja lukeutuvat yhtyeen ydintuotantoon. Nur geträumt nosti Nenan suosioon kotimaassaan yhtyeen esitettyä sen tv:n musiikkiohjelmassa Musikladen elokuussa 1982. Saksassa kyseinen single nousi kakkossijalle ja sen pääsyn kärkeen esti ainoastaan F R Davidin Words. Kappaleen englanninkielinen versio Just a Dream saavutti sitä vastoin brittilistalla ainoastaan sijan 70. Soolouransa aikana Nena julkaisi vuonna 2002 albumin Nena feat. Nena, joka sisälsi uudet versiot hänen yhtyeensä 80-luvun hiteistä. Saksassa albumilta poimittiin kolme kymmenen suosituimman joukkoon kohonnutta singleä, mutta esikoissinglen uusioversio ei lukeutunut niihin. Albumin huikeasta menestyksestä huolimatta vuoteen 2010 mennessä Nena oli palannut esittämään vanhoista hiteistään lähempänä originaaleja levytyksiä olevia versioita. Jo vuonna 2001 Nena levytti Leuchtturmista uuden, reggaevaikutteisen näkemyksen albumilleen Chokmah. Se oli eräänlaisena edelläkävijänä Nena feat. Nena -albumille, jolla Leuchtturm kuultiin nopeatempoisena ja myös tekstinsä osalta muuttuneena versiona. Vuoden 2002 näkemys mainitusta kappaleesta oli niin ikään menestys Saksassa 19 vuotta originaaliversion jälkeen; se saavutti seitsemännen sijan. Vanhoista hiteistään ainoana Nena on tuosta lähtien esittänyt Leuchtturmista vuoden 2002 versiota originaalin sijaan.

Maanantain mainio:Merkittävän britttirockarin toinen sooloalbumi

Nick Lowe:Labour of Lust

Yhdeksäs kesäkuuta 1979 ilmestynyt Labour of Lust on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Nick Lowen toinen sooloalbumi. Hänen itsenäisesti tuottamansa pitkäsoiton julkaisijana oli Britannissa Radar Records ja Yhdysvalloissa Columbia Records. Labour of Lust nauhoitettiin ja julkaistiin samaan aikaan Dave Edmundsin albumin Repeat When Necessary kanssa ja molemmilla pitkäsoitolla taustamuusikkoina kuultiin Rockpilen jäseniä. Lowen albumin avaava Cruel to Be Kind oli artistin ainoa singlemenestys Yhdysvalloissa. Labour of Lustin Yhdysvaltain-painos erosi biisilistansa osalta hienoisesti albumin  brittiversiosta. Kappale Endless Grey Ribbon oli nimittäin tiputettu pois ja tilalla oli Britanniassa singlen a-puolena julkaistu American Squirm, jossa taustavokalistina kuultiin Elvis Costelloa ja taustamuusikkoina hänen The Attractions-yhtyeensä basistia Bruce Thomasia ja rumpalia Pete Thomasia. Singlen b-puolella oli Elvis Costello & The Attractionsin näkemys Lowen kappaleesta (What's So Funny 'Bout) Peace, Love & Understanding, tosin se oli kreditoitu Nick Lowe & His Soundin nimiin. Endless Grey Ribbon julkaistiin myöhemmin Yhdysvalloissa Cruel to Be Kind -singlen b-puolella. Vuonna 1990 Demon/Fiend julkaisi Labour of Lustin cd-formaatissa Euroopassa ja Columbia Yhdysvalloissa. Mainitut painokset myytiin nopeasti loppuun. Maaliskuun puolivälissä 2011 Yep Records julkaisi albumista uuden cd-version, joka sisälsi kaikki kappaleet sekä albumin britti, että jenkkipainokselta. Lisäksi mukana oli raita Basing Street, joka ilmestyi Britanniassa Cracking Upin ja Yhdysvalloissa Switchboard Susanin b-puolella.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittiyhtyeen ilmestyessään menestynein albumi

 Genesis:Genesis

Kolmas lokakuuta 1983 Britanniassa Charisman ja Virginin ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa Atlanticin julkaisemana ilmestynyt Genesiksen nimikkopitkäsoitto on kyseisen keskeisen brittiyhtyeen 12. studioalbumi. Tehtyään vuoden 1982 aikana kiertueen edellisen pitkäsoittonsa Three Sides Live tiimoilta Genesis piti kahdeksan kuukauden tauon, jonka jälkeen yhtye siirtyi keväällä 1983 Chittingfordissa, Surreyssa sijainneeseen studioonsa työstämään uutta tuotantoaan. Genesiksen nimikkoalbumi on yhtyeen tuotannossa ensimmäinen kokonaan studiossa sävelletty pitkäsoitto. Huhg Padgham oli tuossa vaiheessa palannut yhtyeen ääni-insinööriksi. Julkaisuaikanaan Genesiksen nimikkoalbumista muodostui yhtyeen suurin menestys. Kyseessä oli Genesiksen kolmas Britanniassa suoraan listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Billboardin listalla Genesis oli parhaimmillaan yhdeksäntenä ja Yhdysvalloissa albumi myi yli neljä miljoonaa kappaletta. Albumin kappaleista viisi julkaistiin singleformaatissa ja niistä ensimmäinen,eli Mama oli Genesiksen suurin singlehitti Britanniassa ja se kohosi neljänneksi. Vuosien 1983 ja 1984 aikana Genesis teki mainitun albumin tiimoilta kiertueen, jolta taltioitiin konserttivideo Genesis Live:The Mama Tour. Itse albumi oli vuonna 1985 ehdolla parhaan lauletun rockesityksen Grammyn vastaanottajaksi ja sen kappaleista Second Home by the Sea parhaan instrumentaalirockkappaleen Grammyn saajaksi. Vuonna 2007 Genesiksen nimikkoalbumista julkaistiin remasteroitu versio uusin stereo- ja 5.1. surround sound-miksauksin.

Lauantain pitkä:Yhden albumin julkaissut brittiläinen superyhtye

Armageddon oli vuonna 1974 perustettu brittiläinen hardrockyhtye. Sen nimeä kantava albumi nauhoitettiin Britanniassa ja sen julkaisijana Yhdysvalloissa oli A&M Records. Pitkäsoiton originaaleissa kansiteksteissä Armageddonia kutsuttiin superyhtyeeksi, sillä sen jäsenistöstä rumpali Bobby Caldwell oli soittanut aikaisemmin Captain Beyondissa ja solisti Keith Relfin varhaisempia yhtyeitä olivat brittiläisen rhythm and bluesin kulmakiviin lukeutunut The Yardbirds sekä folkrockia ja progea edustanut Renaissance, jonka perustajajäseniin Relf oli lukeutunut. Kitaristi Martin Pughin varhaisempi yhtye oli ollut Steamhammer ja basisti Louis Cennamo oli soittanut aiemmin sekä Steamhammerissa että Renaissancessa. Vuosien 1971/72 taitteessa Keith Relf oli osallistunut Steamhammerin viimeisen albumin Speech jälkituotantoon. Yhtye lopetti toimintansa vuoden 1972 aikana. Perustamisensa jälkeen Steamhammer oli kokenut useita miehistönvaihdoksia ja rumpali Mick Bradley oli menehtynyt helmikuussa 1972. Steamhammerin jäljelle jääneestä jäsenistöstä Pugh ja Cennamo asuivat yhdessä ja vuoden 1974 alkupuolella Relf pyysi heitä muuttamaan Los Angelesiin pyrkimyksenään kasata kaksikon kanssa uusi yhtye. Rumpaliksi valikoitui Aynsley Dunbarin ehdottamana Caldwell.  Uusi yhtye aloitti treenaamisen vuosien 1974 ja 1975 vaihteessa. Peter Frampton vaikutti tuossa vaiheessa Los Angelesissa ja auttoi suhteiden solmimisessa managementtiinsä ja levy-yhtiöönsä. Armageddonin managerina oli ensiksi myös Humble Pien, Peter Framptonin sekä Emerson, Lake and Palmerin kanssa työskennellyt Dee Anthony ja sittemmin esimerkiksi Bob Dylanin kanssa töitä tehnyt Jerry Weintraub. Toiminta-aikanaan Armageddon soitti ainoastaan kaksi keikkaa ja ne ajoittuivat heinäkuuhun 1975 Starwoodilla, Kaliforniassa. Mainittuun seikkaan vaikutti selkeästi se, että yhtye koki voimakkaita paineita menestymisestä levy-yhtiönsä ja managementtinsa taholta. Vuonna 2001 antamassaan haastattelussa rumpali Caldwell mainitsi, että yhtyeen oli ollut varsin vaikeaa kommunikoida levy-yhtiönsä kanssa, eikä se manageroinut bändiä riittävästi. Vuonna 1999 Repertoire julkaisi Armageddonin albumin uudelleen cd-formaatissa. Sen kansiteksteissä basisti Cennamo mainitsee Caldwellilla ja Pughinilla olleen huumeongelmia ja ne olivat törmäyskurssilla sen kanssa, että Armageddonin albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja pitkäsoittoa lisäksi myytiin kohtuuullisen hyvin. Lisäksi Cennamo mainitsi, että Relfin astma oli kehittymässä kurkkutaudiksi, mikä vaikeutti huomattavasti hänen vokalisointiaan. Armageddon oli lopettanut toimintansa jo useita kuukausia ennen toukokuussa 1976 tapahtunutta Relfin äkkikuolemaa. Armageddonin jälkeen basisti Cennamo jatkoi musiikin työstämistä Renaissancessa soittaneiden muusikoiden kanssa nimellä Illusion. Myöhemmin hän työskenteli Jim McCartyn kanssa yhtyeissä Stairway ja Renaissance Illusion. Rumpali Caldwell palasi Captain Beyondiin, jonka jäsenenenä hän työsti yhden albumin ja teki kiertueen. 80-luvn aikana Pugh ja Caldwell pyrkivät kasaamaan Armageddonin uudelleen, mutta solistiksi kaavailtu Jeff Wenholt osoittautui lopulta musiikillisesti epäluotettavaksi. Tarpeeksi laadukasta solistia ei löytynyt ja idea Armageddonin paluusta hyllytettiin. Kitaristi Pugh jätti musiikkibisneksen vuoden 1975 jälkeen. Vicious Rumoursissa soittaneen Geoff Thorpen kanssa Pugh kitaroi silti yhdysvaltalaisyhtyeen 7:th Order esikoisalbumilla, Big Island Soundsin vuonna 2007 julkaisemalla pitkäsoitolla The Lake of Memory.

Perjantain pohjat:Soulin kuningattaren vuoden 1982 paluualbumi

 Aretha Franklin:Jump To It

26. heinäkuuta 1982 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös itse soulartistina kunnostautuneen Luther Vandrosin tuottama Jump To It on Aretha Franklinin tuotannon järjestyksessään 28. studioalbumi. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui Franklinin kymmenes R&B-listan kärkeen kohonnut albumi. Ilmestymisaikanaan kyseessä oli ennätys. Pitkäsoitto pysytteli Billboardin R&B-listan kärkisijalla seitsemän viikon ajan ja myös poplistalla se tavoitti parhaimmillaan sijan 23. Jump to Itin tulkittiin olevan Franklinin eräänlainen comebackalbumi. Kyseessä oli artistin ensimmäinen kultalevy ja ensimmäinen top 40:ään kohonneen singlen sisältänyt albumi sitten vuonna 1976 ilmestyneen pitkäsoiton Sparkle. R&B-listalla Jump to Itin nimikappale nousi listakärkeen ja kyseessä oli Franklinin ensimmäinen ykköshitti mainitulla listalla sitten vuoden 1977 ja biisin Break It to Me Gently. Itse Jump to It -pitkäsoitto vastaanotti vuonna 1983 parhaan soulalbumin palkinnon.  Four Tops-yhtyeen jäsenet luovuttivat albumista kultalevyn helmikuun ensimmäisenä 1983. Patrick Alawin vuonna 2005 ilmestyneessä kappaleessa Come to Me sämplättiin Jump to Itin nimikappaletta.

Torstain terävä:Erään keskeisen 90-luvun brittipopin edustajan neljäs albumi

 Blur:Blur

Kymmenes helmikuuta 1997 Food Recordsin julkaisemana ilmestynyt Blur on samannimisen brittiyhtyeen neljäs studioalbumi. Erityisesti edellisen pitkäsoittonsa Parklifen ansiosta Blurista oli muodostunut eräs niin kutsutun brittipop-tyylisuunnan keskeisimmistä edustajista. Yhtyeen kitaristin Graham Coxonin kehotuksesta Blur-pitkäsoitolla yhtye koki eräänlaisen musiikillisen tyylinvaihdoksen yhdysvaltalaisten indierockyhtyeiden; etenkin Pavementin innoittamana. Blurin nimikkopitkäsoiton nauhoituksia tehtiin Lontoon lisäksi Reykjavikissa, Islannissa. Blurin rumpali Dave Rowntree kuvasi albumin musiikkia Blurin varhaisempia töitä aggressiivisemmaksi ja emotionaalisemmaksi. Tuottaja Stephen Streetin mukaan Blurin johtohahmo Damon Albarn kirjoitti Blur-albumille aikaisempaa henkilökohtaisempia tekstejä. Musiikilinen ja myös lyyrinen tyylinvaihdos eivät vaikuttaneet Blurin suosioon kielteisesti. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa sekä itse pitkäsoitto että siltä poimittu ensimmäinen single Beetlebum nousivat listakärkeen. Britanniassa Blur-albumi saavutti platinalevyn ja nousi top 20:een myös kuudessa muussa maassa. Lisäksi Yhdysvalloissa Blur-albumin menestys oli yhtyeen aikaisempia pitkäsoittoja parempi. Mainittuun seikkaan vaikutti erityisesti singleformaatissa ilmestynyt kappale Song 2.Kaiken lisäksi albumista laaditut arviot olivat myönteisiä. Kehuja osakseen saivat sekä yhtyeen varhaisemmasta muuttunut musiikillinen tyyli että Albarnin biisinkirjoitustaidot. Blur-albumin jälkeen Stephen Street esiintyi Blurin tuottajana seuraavan kerran vasta vuonna 2015 ilmestynellä albumilla The Magic Whip.

Keskiviikon klassikko:Joan Jett and the Blackheartsin Billboardin listakärkeen nostama cover

 I Love Rock N' Roll on Alan Merrilin ja Jake Hookerin kirjoittama kappale, jonka originaalista levytysversiosta vastasi 1970-luvun puolivälissä brittiläinen rockyhtye The Arrows. Vuonna 1981 Joan Jett & The Blackhearts julkaisi kappaleesta coverversionsa, joka poimittiin singleksi yhtyeen samannimiseltä albumilta. Se kohosi Billboardin listakärkeen seitsemän viikon ajaksi ja The Blackheartsin levytyksestä muodostui vuoden 1982 kolmanneksi suurin hitti. Kahden miljoonan kappaleen myynnillään The Blackheartsin versio I Love Rock N' Rollista saavutti Yhdysvalloissa platinaa. Vuonna 2016 mainittu Jettin levytys pääsi Grammy Hall of Fameen. Rak Rekords julkaisi The Arrowsin I Love Rock N' Rollista levyttämän ja Merrilin leadvokalisoiman ja kitaroiman sekä Mickie Mostin tuottaman version. Merrill vastasi kappaleessa sekä sävellyksestä että lyriikoista, mutta antoi Hookerille myös kirjoituskrediitin. Songfactsille antamassaan haastattelussa Merril mainitsi I Love Rock N' Rollin olleen kieli poskessa tehty vastaus Rolling Stonesin It's Only Rock N' Roll (But I Like It) -kappaleelle. The Arrowsin I Love Rock N' Roll julkaistiin aluksi singlen b-puolella. Kappale levytettiin pian uudelleen ja tämän jälkeen se sijoitettiin singlen ykköspuoleksi. Vuonna 1975 Arrows esitti kappaleen Muriel Youngin tuottamassa showssa nimeltä 45. Tämän jälkeen Young tarjosi Arrowsille viikoittain Britanniassa tv:ssä esitettävää omaa nimikkoshowtaan. ITV:llä nähty sarja alkoi maaliskuussa 1976. Joan Jett näki Arrowsin esittävän I Love Rock N' Rollin juuri nimikko-ohjelmassaan vuonna 1976, jolloin hänen tuonaikainen yhtyeensä The Runaways oli kiertueella Britanniassa. Jett levytti I Love Rock N' Rollin ensiksi Sex Pistolsin Steve Jonesin ja Paul Cookin kanssa. Vertigo Records julkaisi mainitun version singlen You Don't Own Me b-puolella. Jettin kaksi vuotta myöhemmin The Blackheartsin kanssa I Love Rock N' Rollista levyttämästä versiosta tuli yhtyeen ainoa ykköshitti. Se nousi Billboardin singlelistan kärkeen 20. maaliskuuta 1982 ja säilytti sijoituksensa seitsemän viikon ajan. I Love Rock N' Rollista työstetty musiikkivideo saavutti merkittävää rotaatiota toimintansa aloittaneelle MTV:llä. Siinä Joan ja The Blackhearts matkustavat pieneen baariin, jossa he esittävät kappaleen innostuneelle yleisölle. Alun perin kyseessä oli värillinen video, mutta se muutettiin mustavalkoiseksi, sillä Joan ei pitänyt punaisista nahkahaalareistaan värillisessä videossa. Vuonna 1993 Joan Jett and the Blackhearts työsti I Love Rock N' Rollista toisen musiikkivideon Wayne's World 2-elokuvan soundtrackille. Kyseinen video yhdisti otoksia Mike Myersistä ja Dana Carwaystä mainitussa elokuvassa The Blackheartsin playbackesiintymiseen Irving Placassa NYC:issä. Selvisi, että eräs mainitussa videossa yleisöön lukeutunut henkilö oli ollut mukana stagedaivaamassa myös originaalissa videossa. Warner/Reprise julkaisi I Love Rock N' Rollin tuolloin uudelleen singleformaatissa b-puolellaan Acctivity Girl. Musiikkilehti Q:n vuonna 2005 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitarakappaleen listalla The Blackheartsin versio saavutti sijan 85. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Love Rock N' Roll oli 491. ja Billboardin kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden listalla sijalla 56.

Tiistain tukeva:Irene Caran suurin menestysalbumi

 Irene Cara:What a Feelin'

Toinen marraskuuta 1983 ilmestynyt What a Feelin' on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Irene Caran toinen studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla Cara jatkoi Flashdance-soundtrackalbumilla alkanutta työskentelyään tuottaja Georgio Moroderin kanssa. Caran, Moroderin ja Keith Forseyn kanssa kirjoittama elokuvan tunnusmelodia, dancepopkappale Flashdance What a Feelin' nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Mainittu kappale myös ennakoi Caran toisen pitkäsoiton musiikillista ilmettä, joka erosi hänen edellisenä vuonna ilmestyneen debyyttialbuminsa Anyone Can See raskaasta, r&b-vaikutteisesta ilmaisusta. Vaikka Cara oli tottunut säveltämään musiikkia, What a Feelin' -albumilla Moroder kantoi päävastuun sävellyksistä Caran keskittyessä kappaleiden lyriikoiden kirjoittamiseen. Jo Caran kakkosalbumin nimi ilmaisi samaisen vuoden keväällä ilmestyneen soundtrackhitin olevan mukana myös hänen omalla albumillaan. What a Feelin'-pitkäsoitolta julkaistiin lisäksi neljä Billboardin Hot 100-listalle noussutta kappaletta. Niistä Why Me ilmestyi lokakuussa 1983. Toinen single oli joulukuussa 1983 ilmestynyt Dream (Hold on to Your Dream), D. C. Cab -elokuvan soundtrackiltä. Se pääsi mukaan What a Feelin'-albumista vielä vuoden 1983 aikana ilmestyneelle uusintapainokselle. Samana vuonna What a Feelin' -albumista julkaistiin vielä kolmaskin painos, jolla The Dream-kappaleesta kuultiin sen seiskatuumaisella singlellä julkaistu versio, joka oli miltei tarkalleen puoli minuuttia soundtrackillä julkaistua lyhyempi. Muut What a Feelin'-albumilta Hot 100 -listalle nousseet singlet olivat Caran viimeinen top ten-hitti Why Me sekä You Were Made for Me, joista jälkimmäinen oli hänen oma sävellyksensä. Pitkäsoitosta laaditut arviot olivat suhteellisen myönteisiä ja se saavutti Billboardin albumilistalla sijan 77. Vaikka Cara teki hittejä ja vastaanotti palkintoja Flashdance What a Feelin':istä, hän koki tulleensa petetyksi levy-yhtiönsä Network Recordsin taholta. Cara nosti kanteen levy-yhtiötään vastaan ja kesti kahdeksan vuotta, ennen kuin hän alkoi vastaanottaa rojalteja Network Recordsille tekemistään levytyksistä. Casablanca Records julkaisi Flashdance What a Feelingin singlenä Paramount Picturesin julkaiseman elokuvan Flashdance-soundtrackiltä maaliskuussa 1983. Sävellys oli Georgio Moroderin ja Cara kirjoitti lyriikat Keith Forseyn kanssa. Kappale pysytteli Billboardin listakärjessä kuuden viikon ajan. What a Feelin'-albumi ja C. B. Cab-elokuvan soundtrackillä julkaistu The Dream edustivat niin ikään Caran ja Moroderin yhteistyötä. Moroder sävelsi myös mainitun elokuvan tunnuskappaleen ja vastasi sen soundtrackalbumin tuotannosta. What a Feelin-albumi nousi Billboardin listalle joulukuun kymmenentenä 1983. Listaviikkoja kertyi 37 ja paras sijoitus, eli 77. saavutettiin 24. helmikuuta 1984. R&B-listalla What a Feelin'-albumille kertyi 30 listaviikkoa ja paras listasijoitus oli 45. tammikuussa 1984. Ensimmäinen albumilta poimittu single Why Me nousi Billboardin listalle 22. lokakuuta 1983. Listaviikkoja kertyi 15. ja paras sijoitus oli kahden viikon ajan sijalla 13. kolmas joulukuuta 1983 alkaen. The Dream saavutti sijan 37. 11. helmikuuta 1984 ja listaviikkoja kertyi 14. Breakdancen 19 viikkoa kestänyt listamenestys alkoi 24. maaliskuuta 1984.Yhdeksäs kesäkuuta kappale saavutti parhaimman sijoituksensa, joka oli kahdeksantena. Breakdancesta muodostui Caran viimeinen top teniin kohonnut single. You Were Made for Me oli viimeinen albumilta julkaistu single ja samalla viimeinen Caran Hot 100-listalle noussut pikkulevy. Se nousi listalle 28. heinäkuuta 1984, listaviikkoja kappaleelle kerty viisi ja niistä kolmannella se saavutti parhaimman sijoituksensa, joka oli 78. Vuonna 1997 Unidisc Music julkaisi What a Feelin':istä laajennetun cd-version. Sillä olivat mukana danceremixit Flashdancesta, Why Mestä, The Dreamistä ja Breakdancesta. Lisäksi bonuksiin sisältyivät instrumentaaliremixit nimikappaleesta sekä Talk Too Muchista. The Dream otti viimeksi mainitun kappaleen paikan Oh What a Feelin-albumin ensimmäisellä uusintapainoksella. Jälkimmäisellä vuoden 1983 uusintapainoksella ovat mukana sekä The Dream että Talk Too Much. Why Mestä mukana on ainoastaan danceremix, mutta muista singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista kuullaan niiden originaalit albumiversiot single- tai radio editien sijaan.

Maanantain mainio:Keskeisen R&B- ja funkyhtyeen ensimmäinen menestysalbumi

 Rufus:Rags to Rufus

Toukokuussa 1974 ABC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rags to Rufus on funk/R&B-yhtye Rufuksen toinen pitkäsoitto, josta yhtye vastaanotti ensimmäisen kultalevynsä. Mainittu pitkäsoitto nousi kolmanneksi sekä Billboardin R&B että Pop-listalla. Pitkäsoitolta singleformaatissa julkaistuista kappaleista Stevie Wonderin kirjoittama Tell Me Something Good nousi kolmanneksi sekä R&B että poplistalla ja Chaka Khanin sekä Ray Parker Juniorin käsialaa oleva You Got the Love kohosi R&B-listalla kärkeen ja oli poplistalla parhaimmillaan yhdentenätoista. Vuonna 1975 Rufus vastaanotti Tell Me Something Goodista ensimmäisen Grammynsa parhaan R&B-lauluesityksen kategoriassa. Vuonna 1973 ilmestyneellä Rufuksen debyyttialbumilla Chaka Khan oli leadvokalistina seitsemällä raidalla ja Ron Stockert muilla. Ensimmäisenä singlenä albumilta poimittu ja Stockertin vokalisoima kappale Slip & Slide ei noussut listoille. Sitä vastoin Khanin leadvokalisoimat singlet Feel Good ja Whoever's Thrilling You is Killing Me menestyivät ja ABC Records pyrki tekemään Khanista yhtyeen johtohahmon. Stockert koki itsensä yhtyeen taiteelliseksi johtajaksi, eikä pitänyt mainitusta levy-yhtiön menettelytavasta. Rags to Rufusin kappaleista Stockert lauloi Khanin kanssa leadiä funkhenkisellä näkemyksellä gospelballadista Swing Down Chariot. Kun albumin nauhoitukset olivat noin puolivälissä, Stockert jätti yhtyeen ja kosketinsoittaja Nate Morgan otti hänen paikkansa. Tony Maiden, joka tuli myöhemmin korvaamaan Al Cinerin paikan Rufuksen kitaristina, esitteli yhtyeen soundiin uuden lisän, eli talk boxin. Rufuksen ollessa tekemässä nauhoituksia Los Angelesissa he saivat yllättäen vieraakseen Stevie Wonderin, joka oli ihaillut yhtyettä kuultuaan sen version kappaleestaan Maybe Your Baby. Wonderilla oli mukanaan useita kappaleita, jotka hän oli kirjoittanut Khanille. Niistä Come and Get This Stuff ei kuitenkaan ollut Khanin mieleen ja mainittu kappale ilmestyi myöhemmin Wonderin entisen vaimon Syretan toisella albumilla Stevie Wonder Presents:Syreta. Wonder tiedusteli tuolloin 20-vuotiaalta Khanilta, mikä hänen horoskooppimerkkinsä oli. Saatuaan Khanilta vastauksen oinas Wonder kirjoitti tällä kertaa Khania miellyttäneen kappaleen Tell Me Something Good. Khan lauloi Wonderin kappaleesta tekemän sovituksen yhdellä otolla. Muu yhtye soitti taustat seuraavana päivänä Maidenin lisätessä talk box-efektin kappaleen kertosäkeeseen. Tell Me Something Good oli eräs viimeisistä Rags to Rufus-albumille nauhoitetuista kappaleista. Menestyksekkäiden singlebiisiensä vanavedessä Rags to Rufus myi lopulta yli miljoona kappaletta ja saavutti platinalevyn. Mainitun albumin jälkeen yhtyeestä poistuivat Stockertin lisäksi Rufuksen perustajajäsen Al Ciner sekä Dennis Belfield. Rufuksen seuraavaan albumiin Rufusized ehdittäessä yhtyeen kokoonpano oli kokenut useita keskeisiä muutoksia.

Sunnuntain extra:The Pointer Sistersissä edelleen jatkava originaalijäsen

19. maaliskuuta 1946 syntynyt Ruth Pointer on yhdysvaltalainen R&B/soulvokalisti ja lauluyhtye The Pointer Sistersin vanhin jäsen. Vuonna 1972 perustetun yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Menestystä yhtye saavutti singleilä Yes We Can, suoranaiseksi crossover-hitiksi osoittautuneella Fairy Talella sekä kappaleella How Long (Betcha Got a Chick on the Side) ennen Bonnie Pointerin eroamista yhtyeestä vuonna 1977. Triona toimintaansa jatkanut yhtye saavutti menestystä poppia, rockia ja jopa uutta aaltoa yhdistäneillä singleillään Fire (1978) He's So Shy (1980) ja Slow Hand (1981). Yhtyeen suurimmaksi menestykseksi osoittautui vuonna 1983 ilmestynyt albumi Break Out, joka sisälsi hitit Automatic, Jump (For My Love), Neutron Dance, Baby Come and Get It sekä uudelleen levytetty näkemys kappaleesta I'm So Excited. Ruthia kuultiin leadvokalistina Automaticissa ja Neutron Dancessa. Kappaleista jälkimmäinen nousi top teniin ja The Pointer Sisters vastaanotti kappaleesta kaksi Grammya. Yhtyeen jäsenistä Ruth on ainoa edelleen yhtyeessä vaikuttava The Pointer Sistersin orginaalijäsen. 90-luvusta eteenpäin yhtyeen kolmantena jäsenenä on vaikuttanut Ruthin vuonna 1978 syntynyt tytär Issa Pointer. Vuonna 1994 The Pointer Sisters sai oman tähtensä The Hollywood Walk of Famelle. Lokakuussa 2021 Ruth Pointer esiintyi The Masked Singer -ohjelman kuudennella tuotantokaudella nimellä Cupcake. 

Lauantain pitkä:Keskeinen outlawcountryn edustaja

16. maaliskuuta 1942 syntynyt ja 23. lokakuuta 2020 edesmennyt Ronald Clyde Crosby, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jerry Jeff Walker, oli yhdysvaltalainen countrya ja folkia edustanut laulaja/lauluntekijä. Hän vaikutti osaltaan keskeisesti niin kutsuttuun outlaw country-liikkeeseen. Walkerin tunnetuinta tuotantoa edustaa vuonna 1968 levytetty kappale Mr Bojangles. Oneontassa, New Yorkissa syntyneen Walkerin isovanhemmista isoäiti soitti pianoa ja isoisä huilua. 1950-luvun lopussa Walker soitti paikallisessa teiniyhtyeessä The Tones. Koulusta valmistuttuaan Walker vaikutti countrya esittäneenä katusoittajana New Orleansissa, Teksasissa, New Yorkissa ja Floridassa usein ystävänsä H. R. Stonebackin kanssa. Hänet Walker mainitsee vuoden 1970 tuotantoa edustavassa kappaleessaan Stoney. Ensimmäinen Walkerin käyttämä taiteilijanimi oli Jerry Ferris, seuraavaksi Jeff Walker ja lopulta Jerry Jeff Walker, jonka hän vaihtoi nimekseen 60-luvun lopussa. 1960-luvun puolivälissä hän esitti folkia Greenwich Villagessa. Mainitun vuosikymmenen loppupuolella hän johti Bob Brunon kanssa kaksi albumia julkaissutta yhtyettä Circus Maximus. Kappale Wind saavutti soittoa FM-radioasemilla, mutta Bruno osoitti kiinnostusta jazziin folkin sijaan. Niinpä Walker levytti vuonna 1968 sooloalbumin Mr Bojangles David Brombergin ja useiden muiden keskeisten Atlanticille levyttäneiden artistien kanssa. 1970-luvulla hän muutti Austiniin Teksasiin ja sulautui osaksi outlaw country-skeneä Willie Nelsonin, Guy Clarkin, Waylon Jenningsin ja Townes Van Zantin kaltaisten artistien tavoin. Walker mainitaan nimeltä Jenningsin ja Nelsonin vuoden 1977 tuotantoa edustavassa hitissä Luckenbach, Texas. Syyskuun lopussa 1974 Walker esiintyi Dough Samin kanssa Carnegie Hallissa. Walkerin muutettua Teksasiin hän levytti sarjan MCA:n ja Elektran julkaisemia albumeita. Vuonna 1986 Walker perusti oman itsenäisen levy-yhtiönsä Tried & True Music, jonka kautta hän julkaisi joukon lyriikoidensa osalta varsin omaelämäkerrallisia albumeita. Vuonna 2004 ilmestyi Walkerin ensimmäinen dvd, joka oli taltioitu hänen Austinissa soittamassa konsertissaan. Walker oli mukana Ramblin Jack Elliottin vuonna 1998 ilmestyneellä duettoalbumilla Friends of Mine. Covereina Jerry Jeff Walker on levyttänyt esimerkiksi Guy Clarkin, Tom Waitsin ja Bob Dylanin tuotantoa. Mr Bojanglesista levytetyistä coverversioista tunnetuimmasta vastannee Nitty Gritty Dirt Band, jonka näkemys kohosi Billboardin listalla yhdeksänneksi vuonna 1971. Se on lisäksi löydettävssä kyseisen yhtyeen mainittuna vuonna ilmestyneeltä albumilta Uncle Charlie & His Dog Teddy. Austinin Paramount Theatressa ja Teksasin Gruene Hallissa vuosittain järjestetyt Walkerin syntymäpäiväjuhlat toivat paikalle useita countrymusiikin keskeisimmistä edustajista. Walker menehtyi kurkkusyöpään Austinissa, Teksasissa 78 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Vanhakantaisen hardrockin pieni superyhtye

 Black Star Riders on joulukuussa 2012 perustettu hardrockyhtye. Se sai alkunsa Thin Lizzyn viimeisimmän kokoonpanon halutessa julkaista uutta tuotantoa, mutta käyttäen muuta, kuin Thin Lizzyn nimeä. Black Star Riders on Thin Lizzyn nykyistä lineupia tiiviimmin toimiva kokoonpano. Yhtyettä onkin kuvattu Thin Lizzyn kehityksen seuraavana askeleena. Black Star Ridersin esikoisalbumi All Hells Breaks Loose ilmestyi 21. toukokuuta 2013 ja sen seuraaja The Killer Instinct 20. helmikuuta 2015. Black Star Ridersin kolmas pitkäsoitto, kolmas helmikuuta 2017 ilmestynyt Heavy Fire saavutti kuudennen sijan brittien albumilistalla. Black Star Ridersin johtohahmo on Ricky Warwick ja yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi soolokitaristi Scott Gorham ja basisti Marco Mendoza. Jälkimmäisen paikan otti vuonna 2014 Robbie Crane. Rumpali ja yhtyeen perustajajäsen Jimmy DeGrasso jätti Black Star Ridersin maaliskuussa 2017 ja hänen paikkansa otti ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin Chad Szeliga. Toinen Black Star Ridersin perustajajäsenistä, soolokitaristi Damon Johnson jätti yhtyeen loppuvuodesta 2018 ja Christian Martucci täydensi Black Star Ridersin muuttuvan lineupin. Gorham ja Szeliga lähtivät hekin syyskuussa 2021. Viimeksi mainitun paikan otti Zak St. John. Gorhamin tilalle ei otettu ketään, vaan Black Star Riders on jatkanut toimintaansa kvartettina. 20. syyskuuta 2021 Black Star Riders ilmoitti solmineensa maailmanlaajuisen usean albumin sopimuksen Earache Recordsin kanssa. Samaisen vuoden lokakuussa yhtye siirtyi studioon nauhoittamaan seuraavaa pitkäsoittoaan.

Torstain terävä:Useiden huippumuusikoiden kanssa työskennellyt kitaristi ja biisintekijä

21. maaliskuuta 1944 syntynyt ja kolmas maaliskuuta 2023 useamman kuukauden kestäneen sairauden jälkeen edesmennyt David Perry Lindley oli yhdysvaltalainen muusikko, joka oli perustanut yhtyeen El Rayo-Ex ja työskennellyt useiden keskeisten muusikoiden, kuten Jackson Brownen, Linda Ronstadtin, James Taylorin, Bruce Springsteenin, Bob Dylanin, David Crosbyn, Stephen Stillsin,  Warren Zevonin sekä Dolly Partonin kanssa. Acoustic Guitar on nimennyt Lindleyn maximi-instrumentalistiksi multi-instrumentalistin sijaan. Suurin osa Lindleyn soittamista instrumenteista oli kielisoittimia, kuten kitaroita, bassoja, lap steeleja sekä mandoliineja. Lindley oli 60-luvulla vaikuttaneen Kaleidoscope-yhtyeen perustajajäsen. Hän on toiminut useiden kiertueilla olleiden artistien musiikillisena johtajana. Lisäksi hän on työstänyt runsaasti musiikkia elokuviin. Ensimmäinen Lindleyn soittama instrumentti oli viulu hänen ollessaan kolmevuotias. Varhaisteini-iässä Lindleyn soittimeksi vaihtui baritoniukulele. Seuraavaksi hän soitti banjoa ja viulua ja voitti myös useita kilpailuja. Vuosien 1966 ja 1970 välillä Lindley johti psykedeelistä rockia laajalta skaalalta esittänyttä yhtyettä Kaleidoscope, joka työsti neljä Epic Recordsin julkaisemaa albumia. Kaleidoscopen lopetettua toimintansa Lindley siirtyi Britanniaan ja soitti muutaman vuoden ajan Terry Reidin yhtyeessä. Vuonna 1972 Lindley ryhtyi yhteistyöhön Jackson Brownen kanssa ja soitti hänen yhtyeessään vuoteen 1980 saakka. 70-luvun aikana Lindley konsertoi myös Crosby-Nashin, Linda Ronstadtin ja James Taylorin kanssa. Vuonna 1981 Lindley perusti oman yhtyeensä El Rayo-X, joka soitti viimeisen keikkansa joulukuun lopussa 1989. Tuosta eteenpän Lindley on konsertoinut sooloartistina sekä duoissa Hani Naserin ja Willy Ingramin kanssa. Lindley on työskennellyt myös studiomuusikkona ja kiertueilla sekä soittajana että yhtyeenjohtajana. Ben Harper on maininnut Lindleyn slidekitaransoiton vaikuttaneen keskeisesti hänen omaan tyyliinsä. Lindley osallistui Harperin albumin Both Sides of the Gun nauhoituksiin. Lindleytä kuullaan yhtenä leadvokalisteista Jackson Brownen versiossa kappaleesta Stay. Lindley oli myös mukana Brownen vuoteen 2006 ajoittuneella Espanjan-kiertueella, jolta julkaistiin tuplacd Love is Strange:Vivo Con Tino. Lindley omisti runsaasti harvinaisia kitaroita Lähi-idästä ja muista maanosista.

Keskiviikon klassikko:Porirockin käynnistänyt albumi

 Yö:Varietee

Marraskuun puolivälissä Poko Rekordsin julkaisemana 1983 ilmestynyt Varietee on Yö-yhtyeen esikoisalbumi. Listakärkeen noussut pitkäsoitto myi puolessatoista kuukaudessa 50 000 kappaletta ja saavutti timanttilevyn. Kyseessä on ensimmäinen suomenkielinen timanttia myynyt rockalbumi, jota on tähän mennessä mennyt kaupaksi lähes 85 000 kappaletta.  Yön ensisingle Likaiset legendat I ilmestyi helmikuussa 1983 ja yhtye keikkaili esimerkiksi Juice Leskinen Grand Slamin ja Popedan lämmittelijänä. Yön kesän 1983 keikat päättyivät Ruisrockiin, jonka jälkeen yhtye siirtyi treenaamaan esikoisalbumilleen päätyneitä kappaleita. Varietee-pitkäsoitto nauhoitettiin esikoissinglen tavoin Lempäälässä MSL-studiolla Mika Sundqvistin toimiessa tuottajana. Lokakuussa nauhoitettu esikoispitkäsoitto valmistui miksauksineen kuudessa päivässä. Varieteen nauhoituksista hyllytettiin kappale Prinsessa Ruususen uni. Sen studioversio julkaistiin vasta vuonna 2006 kokoelma-albumilla Yön valoisa puoli nimellä Prinsessa Ruusunen. Mainittu biisi oli lisäksi mukana vuonna 1984 ilmestyneellä Yön livelevyllä ...ja tapahtui niinä päivinä, jota prässättiin tarkoituksellisesti ainoastaan 14 000 kappaletta. Kyseessä oli siis Yön tosidiggareille kohdistettu eräänlainen lahjalevy. Varieteen kappaleista Särkynyt enkeli oli ilmestynyt singleformaatissa jo lokakuussa 1983. Myös debyyttisinglen paraatipuoli sisältyi esikoispitkäsoitolla julkaistuihin kappaleisiin. Varietee-albumista työstettiin myös tv-mainos ja kyseessä oli ensi kerta, kun kotimaisen rockyhtyeen levyä markkinoitiin televisiossa. Varietee pysytteli Suomen albumilistan kärjessä vielä tammikuun 1984 ajan. Aluksi vinyylinä ja kasettina julkaistun Varieteen ensimmäinen cd-versio ilmestyi maaliskuussa 1991. Vuonna 2010 Poko Records ja EMI julkaisivat Varieteesta remasteroidun vinyyliversion. Vuonna 2014 Yö teki konserttikiertueen nimeltä Hyvässä ja pahassa, jonka yhteydessä yhtye soitti kaikki Varieteen biisit. Osaa niistä ei ollut koskaan aikaisemmin kuultu keikkakontekstissa ja osasta levyn kappaleista kuultiin täysin uudet sovitukset. Varieteen huippuhetkistä nostettakoon singlekappaleiden lisäksi erityisesti esiin kummankin levypuoliskon avausraidat Pieni ihminen suuressa maailmassa ja Vain varjot häntä seuraa. Likaiset legendat I -singlen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön helmi Kuljen. Varietee-albumi on saanut kunnian olla 80-luvun puolivälissä komeimmassa kukoistuksessaan olleen Porirock-ilmiön käynnistäjänä.

Tiistain tukeva:80-luvun puolivälissä suosituimmillaan ollut yhdysvaltalainen heavyrock-yhtye

Twisted Sister oli Ho-Ho-Kusista, New Jerseystä kotoisin ollut  heavyrockia edustanut yhtye, jonka tukikohdaksi muodostui myöhemmin Long Island New Yorkissa. Yhtyeen tuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat I Wanna Rock ja We're Not Gonna Take It, jotka muistetaan lisäksi humoristisista videoistaan. Twisted Sister kehittyi yhtyeestä nimeltä Silver Star ja se koki useita miehistönvaihdoksia ennen päätymistään legendaariseen lineupiinsa. Sen muodostivat solisti Dee Snider, kitaristit Jay Jay French ja Eddie "Fingers" Ojeda, basisti Mark "The Animal" Mendoza ja rumpali A J Pero. Mainittua kokoonpanoa kuultiin Twisted Sisterin neljällä ensimmäisellä albumilla. Yhtyeen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa; Under the Blade (1982) ja You Can't Stop Rock N' Roll (1983) vastaanottivat myönteisiä arvioita ja Twisted Sister saavutti underground-suosiota. Valtavirran menestystä yhtyeelle tuli merkitsemään yhtyeen vuonna 1984 ilmestynyt neljäs albumi Stay Hungry. Sen seuraajat, vuosina 1985 ja 1987 ilmestyneet Come Out and Play ja Love is for Suckers eivät menestyneet edeltäjänsä veroisesti. Twisted Sister lopetti toimintansa vuonna 1988. Yhtyeen reunion tapahtui 90-luvun lopussa ja pysyvämpi uudelleenmuotoutuminen ajoittui vuoteen 2003. Twisted Sister julkaisi vielä kaksi albumia. Vuonna 2004 ilmestynyt Still Hungry oli uudelleen nauhoitettu versio yhtyeen menestysalbumista Stay Hungry ja kahta vuotta myöhemmin julkaistiin joululevy A Twisted Christmas. Peron menehdyttyä vuonna 2015 Twisted Sister teki jäähyväiskiertueen ja lopetti toimintansa seuraavana vuonna. Meikkauksensa vuoksi Twisted Sister on niputettu glam metallin edustajaksi, mutta Dee Snider ei allekirjoita mainittua genreä. VH1:n laatimalla sadan parhaan hardrockartistin listalla Twisted Sister saavutti sijan 73.

Silver Star, jonka nimeksi vaihtui sittemmin Twisted Sister, syntyi joulukuussa 1972. Myöhemmin nimeä Jay Jay French käyttämään ryhtynyt John Segal tuli koesoiton jälkeen valituksi Silver Starin jäsenistöön. Rumpali Mel Andersonin (Mel Starin) perustama Silver Star oli New Jerseyn vastine New York Dollsille, ja muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat soolokitaristi Billy Diamond, solisti/kitaristi Wayne Brown, basisti Tony Bunn ja kosketinsoittaja Steve Guarino. Samaan aikaan, kun Twisted Sister alkoi muotoutua, (Segal ei pitänyt Silver Star-nimestä) Mel Starin veli Al Anderson vaikutti kitaristina Bob Marley and the Wailersissa. Lähteneen Brownin paikan yhtyeen solistina otti Michael O' Neill. Nimen Twisted Sister Segal otti käyttöön ystävänpäivänä 1973. Basisti Bunn ja kosketinsoittaja Guarino jättivät yhtyeen pian Brownin jälkeen. Ennen päätymistään nimeen Jay Jay French Segal esiintyi nimellä Johnny Heartbreaker. Hänen lisäkseen Twisted Sisterin seuraavaan lineupiin kuuluivat kitaristi Billy Diamond, rumpali Mel Star ja basisti Kenneth Harrison Neill. Yhtye löysi välittömästi töitä ja alkoi esiintyä kuutena iltana viikossa. Kesän 1973 ajan bändi soitti New Yorkin East Quoguessa sijainneessa Mad Hatterissa ja soitti kaikkiaan 105 keikkaa. Kyseinen lineup tuli tiensä päähän joulukuussa 1974 ja jo tuolloin Jay Jay French oli soittanut lähes lähes 600 iltana noin 3000 keikkaa, sillä yhtyeen setit koostuivat kunakin iltana viidestä 40 minuutin setistä, joihin kuului lisäksi pukujen vaihtoa. Yhtyeen toisen lineupin solistiksi vaihtui Rick Prince ja kitaristiksi Keith Angel. Se jatkoi toimintaansa muutaman kuukauden, kunnes Rick Prince jätti saapumatta treeneihin. Yhtyeen kolmannessa lineupissa Jay Jay French siirtyi solistiksi. Yhtyeen neljäs kokoonpano aloitti clubikeikkailunsa lokakuussa 1975. Siinä toisena solistina ja kitaristina oli Jay Jay Frenchin kouluaikainen ystävä Eddie Ojeda ja rumpalina Kevin John Grace, joka löydettiin hänen Village Voiceen jättämänsä ilmoituksen perusteella. Tyylillisesti yhtyeeseen vaikutti glamrock, eli Bowien, Sladen, Mott the Hooplen ja New York Dollsin kaltaiset artistit ja yhtyeet. Bändi soitti clubikeikkoja, mutta jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Twisted Sisterin kuudes lineup aloitti toimintansa helmikuussa 1976. Solistiksi tuli aikaisemmin yhtyeissä Peacock ja Heathen vaikuttanut Danny (Dee) Snider. Se toimi ainoastaan kuuden viikon ajan ennen Kevin John Gracen eroamista. Yhtyeen seitsemäs kokoonpano aloitti toimintansa huhtikuun alussa 1976. Rumpaliksi oli vaihtunut Tony Petri ja yhtyeen musiikkityyli raskaammaksi Black Sabbathin, Led Zeppelinin, Sladen ja Alice Cooperin innoittamana. Vuonna 1978 alkoholismistaan toipuneesta Kenny Neillistä tuli uudelleen syntynyt kristitty ja hän jätti yhtyeen. Neillin paikan otti aikaisemmin The Dictatorsissa soittanut Mark Mendoza. 

 

Yhtyeen tyyliksi vaihtui heavy metal ja se alkoi työstää ensimmäisiä demojaan. Myöhemmin demoista kaksi päätyi newyorkilaisen classic rock-radioaseman WBAB:in työstämille kokoelma-albumeille. Myöhemmin demojen kappaleet nauhoitettiin uudelleen Twisted Sisterin kahta ensimmäistä albumia varten. Sweet Jane Gong Showssa ja Death to Discossa yhtyeen lavarutiineista tuli legendaarisia. Tri-State Arealla yhtye alkoi rikkoa yleisöennätyksiä. 16. maaliskuuta Twisted Sister myi New York Palladiumin täyteen, vaikka yhtyeellä ei ollut levytyssopimusta. Sellainen syntyi lopulta Secret Recordsin kanssa. Vuosien 1979 ja 1982 välillä yhtye koki kolme rumpalinvaihdosta. Joey Brighton korvasi ensiksi Toni Petrin, hänen paikkansa otti Dictatorsissa soittanut Richie Teeter ja lopulta huhtikuun alussa 1982 Twisted Sisterin rumpaliksi vaihtui A J Pero. Yhtye perusti oman levy-yhtiönsä ja julkaisi kaksi singleä, jotka päätyivät Britanniassa indieyhtiö Secret Recordsin johtajan Martin Hookerin korviin. Vuonna 1981 manageriksi Frenchin tilalle vaihtui paikallinen promoottori Mark Puma. Sniderista, Frenchista, Ojedasta, Mendozasta ja Perosta muodostunutta Twisted Sisterin lineupia on totuttu pitämään yhtyeen virallisena. Soundsin ja Kerrangin! toimittajien kehotuksesta Twisted Sister siirtyi Britanniaan ja solmi huhtikuun alussa 1982 sopimuksen ensisijaisesti punkyhtiönä tunnetun Secret Recordsin kanssa. Briteissä Twisted Sister esiintyi myös The Tube -ohjelmassa.
Kesäkuussa 1982 ilmestyi Twisted Sisterin esikoisep Rough Cutts, jolla rumpalina vaikutti vielä Tony Petri. Sitä seurasi pian yhtyeen debyyttialbumi, UFO-yhtyeen Pete Wayn tuottama Under the Blade. Pienestä budjetista huolimatta siitä muodostui Britanniassa menestys underground-tasolla, ja Twisted Sister pääsi soittamaan esimerkiksi Motörheadin lämmittelijänä. Under the Blade edusti raakaa metallisoundia ja sen kappaleista Tear It Loose sisälsi Fast Eddie Clarken kitarasoolon. Tulevaa hittiä We're Not Gonna Take It kaavailtiin niin ikään julkaistavaksi, mutta Secret Recors oli ehtinyt lopettaa toimintansa ennen kuin Dee Snider oli viimeistellyt kappaleen lyriikat. Twisted Sisterin esiinnyttyä The Tube -ohjelmassa Atlantic Records lähestyi yhtyettä ja kiinnitti sen. Stuart Eppsin tuottama Twisted Sisterin kakkosalbumi You Can't Stop Rock N' Roll sisälsi muun muassa brittilistalla sijalle 19. yltäneen singlekappaleen I Am (I'm Me). Levy-yhtiö promosi yhtyettä voimakkaasti ja ensimmäisen musiikkivideonsa bändi työsti toisen pitkäsoittonsa nimikappaleesta. Kansainvälistä menestystä Twisted Sisterille tuli merkitsemään kymmenes toukokuuta 1984 ilmestynyt kolmas albumi Stay Hungry, joka tuli myymään yli kolme miljoonaa kappaletta ja säilyy Twisted Sisterin suurimpana menestyslevynä. Sen tiimoilta tehdyllä kiertueella Twistareita lämmitteli nuori Metallica. Singlekappaleista We're Not Gonna Take It  sija 21. Yhdysvalloissa) ja I Wanna Rock ( sija 68. Yhdysvalloissa) työstetyt musiikkivideot saavuttivat huomattavaa rotaatiota MTV:llä. Yhdeksäs marraskuuta 1985 ilmestyi Twisted Sisterin neljäs pitkäsoitto, Dieter Dierksin tuottama Come Out and Play. Se ei yltänyt edeltäjänsä veroiseen menestykseen, mutta myi yli puoli miljoonaa kappaletta ja saavutti kultalevyn. Tähän saattoi vaikuttaa se, ettei MTV juurikaan esittänyt kappaleesta Be Chrool to Your Scuel työstettyä musiikkivideota. Videossa nähtiin myös kappaleen vieraleva solisti Alice Cooper ja levytykseen osallistuivat kitaristina Brian Setzer, saksofonistina Clarence Clemons ja pianistina Billy Joel. Come Out and Playn tiimoilta tehty kiertue ei ollut erityisen menestyksekäs, mutta itse albumi oli silti eräs ensimmäisistä loppuunmyydyistä cd:istä. Kiertueen jälkeen Pero jätti yhtyeen ja liittyi Citiesiin. Hänet korvasi aikaisemmin Good Ratsissa soittanut Joey Branco. Vuoden 1986 aikana Dee Snider suunnitteli sooloprojektia tulevan Iron Maidenin kitaristin Janick Gearsin kanssa, mutta se ei toteutunut. Vuonna 1987 ilmestynyt albumi Love is for Suckers julkaistiin Twisted Sisterin nimellä, vaikka Dee Sniderin lisäksi albumilla soittivat ensisijaisesti studiomuusikot, kuten pian myöhemmin Winger-yhtyeen perustaneet Kip Winger ja Reb Beach sekä Kix-yhtyeen Steve Whiteman. Beau Hillin tuotannon vuoksi albumi edusti popmetal-soundia. Singlebiisistä Hot Love työstettiin musiikkivideo, jossa yhtyeen jäsenet nähtiin ilman make upiaan. 12. lokakuuta 1987 kaksi kuukautta Love is for Suckersin julkaisemisen jälkeen Dee Snider jätti yhtyeen ja tämä merkitsi siltä erää Twisted Sisterin loppua. Virallisesti yhtyeen hajoamisesta ilmoitettiin vasta seuraavan vuoden tammikuussa.

Sniderin Twisted Sisterin jälkeisiä yhtyeitä olivat Desperado, Widowmaker ja SMFs. Joey Franco vaikutti Widowmakerissa rumpalina. Snider kirjoitti elokuvan Strangleland, jossa hän lisäksi näytteli. Ojeda liittyi yhtyeeseen Scarerow ja perusti Prisoners of Warin. Lisäksi hän vaikutti studiokitaristina. French lopetti esiintymiset, mutta tuotti alternative metal-yhtye Sevendustin nimeä kantaneen esikoisalbumin. Mendoza liittyi Blackfootiin ja toimi tuottajana ja managerina. Pero oli mukana useissa projekteissa ja keikkaili Sniderin SMF's:in riveissä. Vuonna 1992 Atlantic Records julkaisi Twisted Sisteriltä kokoelma-albumin Big Hits and Nasty Cuts, joka sisälsi myös joitakin livebiisejä Under the Blade-albumin ajoilta. Kahta vuotta myöhemmin CMC International julkaisi Stay Hungry-kiertueen aikana äänitetyn konserttitaltioinnin Live at Hammersmith. Vuonna 1998 Twisted Sister nauhoitti yhden kappaleen Sniderin elokuvaan Strangeland. Vuonna 1999 Spitfire Records julkaisi Twisted Sisterin tuotannon bonusbiiseillä höystettynä. Club Daze Volume One:Studio Sessions sisälsi demonauhoituksia ajalta ennen Under the Bladea ja niiden joukossa oli harvinaislaatuisesti kolme Jay Jay Frenchin kirjoittamaa biisiä. Sitä seurasi Club Daze Volume Two:Live in the Bars. Vuonna 2001 Koch Records julkaisi tribuuttialbumin Twisted Forever:Tribute to the Legendary Twisted Sister, jolla yhtyeen tuotantoa versioivat esimerkiksi Motörhead, Anthrax ja Joan Jett. Mainitulla levyllä Twisted Sister coveroi itse Ac/Dc:n Sin Cityn. Marraskuussa 2001 Twisted Sister esiintyi esimerkiksi Anthraxin, Sebastian Bachin ja Ace Frehleyn kanssa syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen uhreille järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Vuonna 2002 Twisted Sisteriltä julkaistiin yhtyeen diggareiden korkealle arvostama remasteroitu kokoelma-albumi Essentials. Kesäkuussa 2003 Twisted Sister esiintyi Sweden Rockissa ja elokuussa Wacken Open Airissa. Jälkimmäisestä konsertista työstettiin dvd. Maaliskuussa 2004 yhtye nauhoitti Demolition Recordsin julkaiseman uuden version klassikkoalbumistaan Stay Hungry nimellä Still Hungry. Heinäkuussa 2005 Twisted Sister soitti ilmaiskonsertin Edmontonissa. Saman vuoden lopussa Dee Snider oli mukana Iron Maidenille työstetyllä tribuuttialbumilla Numbers from the Beast, jolla hän versioi yhtyeen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvan Wasted Yearsin. Vuonna 2006 Snider ja French olivat mukana muutamissa kappaleissa Lordin albumilla Arockalypse. 17. lokakuuta Razor and Tie julkaisi Twisted Sisterin menestyksekkään joululevyn A Twisted Christmas. Kahdeksas heinäkuuta 2006 Twisted Sister esiintyi Quebeckissä, Kanadassa 80 000 kuulijalle Scorpionsin lämmittelijänä. Lokakuun puolivälissä samaisena vuonna Twisted Sister pääsi Long Island Music Hall of Fameen. Heinäkuun puolivälissä 2007 Twisted Sister esiintyi metallifestivaali Rocklahomassa. Kymmenes toukokuuta 2008 yhtye soitti ilmaiskonsertin Lovechissa, Bulgariassa. Syyskuun ensimmäisenä yhtye soitti Rock the Bayou -festivaalilla Houstonissa, Teksasissa. Kesäkuun neljäntenä 2009 Twisted Sister soitti ensi kertaa Stay Hungry-albumin kokonaisuudessaan ja keikkapaikkana oli Sweden Rock. Stay Hungryn kappaleista livedebyyttinsä saivat Don't Let Me Down ja Horror-Teria:Street Justice. Vuonna 2014 Twisted Sister teki Stay Hungryn julkaisuun liittyneen 30-vuotisjuhlakiertueen, jonka tiimoilta yhtye konsertoi esimerkiksi Tanskassa Copenhellissä 20 000:lle kuulijalle. Viiden dvd:n paketti yhtyeen live-esiintymisiä nimellä From Bars to Stars ilmestyi kahdeksas marraskuuta 2011. 20. maaliskuuta 2015 rumpali A J Pero menehtyi sydänkohtaukseen. Vuonna 2016 Twisted Sister teki viimeisen kietueensa rumpalinaan esimerkiksi Dream Theatressa soittanut Mike Portnoy. Twisted Sister soitti Peron muistoksi myös kaksi tribuuttikonserttia. Niistä ensimmäinen oli 30. toukokuuta 2016 Las Vegasissa ja toinen 13. kesäkuuta New Jerseyssä. Konserteista ensimmäisestä julkaistiin cd/dvd  Metal Meltdown - Featuring Twisted Sister Live At The Hard Rock Casino - Las Vegas. Viimeisen konserttinsa Twisted Sister soitti 12. marraskuuta 2016 Monterreyssä.

Maanantain mainio:James Taylorin 70-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

James Taylor:Sweet Baby James

Joulukuussa 1969 nauhoitettu ja seuraavan vuoden helmikuussa ilmestynyt Sweet Baby James on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän James Taylorin toinen albumi ja samalla ensimmäinen Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto. Siltä singleformaatissa julkaistu Fire and Rain (b-puolellaan niin ikään myös pitkäsoitolta löytyvä Anywhere Like Heaven) on eräs Taylorin ensimmäisistä singlemenestyksistä, joka saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kolmannen sijan lokakuussa 1970.  Itse pitkäsoitto kohosi samalle sijalle Billboardin albumilistalla. Toisena singlenä Sweet Baby Jamesiltä julkaistiin maaliskuussa 1970 sijan 37. tavoittanut Country Road b-puolellaan jälleen myös albumin tuotantoon lukeutuva Sunny Skies. Kolmantena singlenä albumilta ilmestyi sen nimikappale, joka jäi vaille listasijoitusta.  Sweet Baby Jamesin myötä Taylorista tuli eräs 70-luvun alkuvuosina kukoistaneen laulaja/lauluntekijä-genren keskeisistä edustajista esimerkiksi Carole Kingin ja Neil Youngin tavoin. Vuonna 1971 Sweet Baby James oli ehdolla vuoden albumin Grammyn vastaanottajaksi. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sweet Baby James saavutti sijan 104. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums mainitun pitkäsoiton sijoitus oli 228. Peter Asherin tuottama Sweet Baby James nauhoitettiin Sunset Sound -studioilla joulukuun kahdeksannen ja 17:n päivän välillä. Taylor oli nauhoitusten aikaan käytännöllisesti katsoen koditon ja hän asui joko Asherin tai kitaristi Danny Kortchmarin luona. Gary von Terch arvioi Sweet Baby Jamesin tuoreeltaan Rolling Stonessa vuonna 1970. Hän vertasi albumia tyylilllisesti The Bandiin, The Byrdsiin, Dionin folkhenkiseen sekä Bob Dylanin selkeimmin countryvaikutteiseen tuotantoon. Lopputuloksena on helposti kuunneltava albumi, jolla Taylor onnistuu kuulostamaan omalta itseltään. Village Voicen Robert Christgau oli arviossaan tylympi sekä albumin musiikin että sen tuotannon osalta, mutta All Musiciin albumin myöhemmin arvioinut William Ruhlmann oli suopeampi. Hänen mukaansa Taylorin haavoittuneen toivottomuuden ymmärtämys heijasti 60-luvun krapulan pessimismiä ja masennusta, joka oli osa 70-luvun alkua ja albumin viehättävät folkista, countrysta, gospelista ja bluesista poimitut elementit sekä niiden huolellinen erottaminen toisistaan miellyttivät musiikkidiggareita.

Sunnuntain extra:Merkittävän kosketinsoittajan/solistin esikoissooloalbumi

 Bobby Whitlock:Bobby Whitlock

Alkuvuodesta 1972 ilmestynyt ja artistin nimeä kantava Bobby Whitlock on kyseisen kosketinsoittaja/solistin esikoissooloalbumi. Sen työstämiseen osallistuivat kaikki muut Derek and the Dominos-yhtyeen jäsenet, eli Eric Clapton, Carl Radle ja Jim Gordon; eivät tosin samassa kappaleessa. Lisäksi albumilla vierailevat Manfred Mannissa bassotellut Klaus Voorman sekä George Harrison, jonka tripla-albumin All Things Must Pass levyttäminen johti Derek and the Dominosin muotoutumiseen. Bobby Whitlockin esikoisalbumi on hänen ja Glyn Johnsin tuottama. Poikkeuksena on Whitlockin Joe Zagarinon kanssa tuottama kappale I'd Rather Live the Straight Life. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Olympic Sound-studioilla Lontoossa Derek and the Dominosin viimeisinä hetkinä. Vuonna 2010 ilmestyneessä elämäkerrassaan Whitlock mainitsee Delaney Bramlettin basistiksi muutamissa kappaleissa Voormanin sijaan. Avauskappaleessa Where There's a Will kuullaan Bobby Keysistä ja Jim Pricesta muodostunutta Delaney ja Bonnie Bramlettin puhallinsektiota. Song for Paula oli kirjoitettu Pattie Harrisonin siskolle. Kappaleessa Scenery Has Slowly Chanced Claptonin kitaratyöskentely oli Whitlockin mielestä hänen kaikkien aikojen kauneintaan. Whitlockin esikoisalbumin julkaisijana oli ABC-Dunhill Records. Albumin ilmestymisen aikaan Billboard kuvasi sitä Whitlockin voimakkaaksi esikoislevyksi. Huhtikuussa 2011 A. V. Clubissa julkaistiin Noel Murrayn käsialaa ollut Derek and the Dominosista kertova artikkeli. Siinä Whitlockin esikoissooloalbumia kuvailtiin suorastaan unohdetuksi klassikoksi. AllMusiciin albumista kirjoittanut Steve Kurutz korosti myös albumin eteläisestä gospelista hyödyntämiä vaikutteita. Syyskuussa 2013 Whitlockin kaksi ensimmäistä sooloalbumia, eli Bobby Whitlock ja Raw Velvet julkaistiin tuplacd:llä nimellä Where There's a Will, There's a Way: The ABC-Dunhill Recordings.

Lauantain pitkä:Eräs kiinnostavimmista pitkään aikaan ilmestyneistä rockbiografioista

 John Illsley:Dire Straits Elämäni bändissä

Dire Straitsin basistin John Illsleyn tuore elämäkerta on eräs kiinnostavimmista ja mukaansa tempaavimmista pitkään aikaan ilmestyneistä rockelämäkerroista. Keskiluokkaisessa, jopa hienoisesti konservatiivisessa perheessä vietetystä lapsuusajasta lähtien Issley kuvaa elämäntarinansa kiehtovasti.Hänen kouluajastaan nousee päällimmäisenä esiin voimakas koettu kuri. Issleyn rockherätys eroaa vaihteeksi suurimmasta osasta hänen kotimaisia ja yhdysvaltalaisia kollegoitaan. Issley nimittäin varttui  kuuntelemalla  Radio Luxembourgia  ja sieltä kohinan seasta kantautuneita bluesartisteja. Vaikka The Beatlesin Valkoinen tupla oli noin kymmentä vuotta myöhemmin eräs niistä albumeista, joiden ansiosta Issley pysyi järjissään, brittibändeistä häneen vaikutti voimakkaimmin rhythm and blues-aalto Stones, Kinks ja The Who keskeisimpinä edustajinaan. Vuodesta 1967 lähtien Issley todensi  yleisön edustajana ensimmäiset keskeiset livekeikkansa. Niistä ensimmäinen oli Joe Cocker ja The Grease Band ja sitä seurasivat musiikkinsa ohella myös äänenvoimakkuudellaan huomattavan vaikutuksen tehneet Rod Stewartin vokalisoima Jeff Beck Group sekä The Who. Koulussa Issley menestyi hyvin musiikissa ja taideaineissa ja vasta myöhemmin hänellä heräsi kiinnostus esimerkiksi sosiologiaan. Dave Knopflerista tuli Issleyn vuokralainen ja hänen veljeensä Markiin, josta Issley oli toki kuullut, hän törmäsi ensimmäiseksi sattumanvaraisesti. Toimittajan tehtävissä työskennellyt Mark toimi englanninopettajana ja soitti yhtyeessä Cafe Racers. Mainitulla nimellä Dire Straitsin kokoonpano, jonka lineupin täydensi hienoisesti jazzvaikutteinen rumpali Pick Withers, soitti myös ensimmäisen keikkansa. Ensimmäisiin Mark Knopflerin Dire Straitsille kirjoittamiin kappaleisiin lukeutuivat Sultans of Swing sekä In the Gallery. Niistä ensiksi mainitun demoversion radiosoiton myötä yhtye herätti levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Niistä Dire Straitsin levy-yhtiöksi valikoitui Vertigo. Ennen esikoisalbuminsa nauhoituksia Dire Straits teki kiertueen niin ikään musiikillisen uransa alkutaipaleella olleen Talking Headsin kanssa. Kolmantena yhtyeenä oli melko suoraa punkrockia edustanut Slaughter & The Dogs, jonka jäsenet osoittautuivat lavan ulkopuolella ystävällisiksi. Dire Straits ehti konsertoida Yhdysvalloissa jo varsin pian, mutta erityisen suureksi yhtyeen suosio osoittatui Saksassa. Vuoden 1979 aikana Dire Straitsin jäsenet tapasivat Yhdysvalloissa keskeisen diggauskohteensa Bob Dylanin ja ja yhtyeen jäsenistä Mark Knopfler ja Pick Withers päätyivät musisoimaan maestron samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Slow Train Coming. Dire Straitsin yhtyeen esikoisen tavoin myönteisen vastaanoton saavuttanut toinen pitkäsoitto Communique ilmestyi kesäkuussa 1979. Kolmatta albumia Making Movies työstettäessä Knopflerin veljesten erimielisyydet olivat kasvaneet ylitsepääsemättömiksi ja Dave jätti bändin. Dire Straitsin kakkoskitaristiksi saatiin Hal Lindes ja lisäksi yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Alan Clarkilla. Making Movies oli yhtyeen siihen mennessä suurin menestys ja vahvalta albumikokonaisuudelta poimittiin suuriksi yleisösuosikeiksi osoittautuneet singlemenestykset Tunnel of Love sekä Romeo and Juliet. Vuonna 1982 ilmestynyt Love Over Gold oli jälleen tyylillisesti edeltäjästään voimakkaastikin eroava albumi. Sen singlekappale Private Investigations nousi Britanniassa kakkossijalle ollen yhtyeen sillä erää suurin menestys. Albumin nauhoituksista ylijääneestä kappaleesta Private Dancer muodostui Tina Turnerin vuonna 1984 megatähteyteen nostaneen albumin nimikappale. Sillä soittivat muut Dire Straitsin muusikot Mark Knopfleria lukuun ottamatta ja kitarasoolosta kappaleessa vastasi Jeff Beck. Love Over Goldin työstämisen jälkeen Pick Withers jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin muun muassa Nick Lowen ja Dave Edmundsin kanssa Rockpile-yhtyeessä soittanut Terry Williams. Love Over Goldin tiimoilta Dire Straits ei konsertoinut lainkaan Yhdysvalloissa, mutta sitä vastoin Australiassa. Yhtye oli suosionsa siihenastisella aallonharjalla ja Hammersmith Odeonissa nauhoitettu tuplalivealbumi Alchemy oli niin ikään varsin menestyksekäs. Dire Straitsin viides studioalbumi, toukokuussa 1985 ilmestynyt Brothers in Arms oli eräs ensimmäisistä digitaalisesti nauhoitetuista levyistä ja myös eräs ensimmäistä cd-formaatissa julkaistuista albumeista. Albumin singlekappaleita ja samalla hittejä olivat listakärkeen kohonnut, myös Stingin vokalisointia sisältävä Money for Nothing, So Far Away, Walk of Life sekä Your Latest Trick. Brothers in Armsin tiimoilta Dire Straits teki 248 konserttia käsittäneen maailmankiertueen, jonka aikana yhtyettä tituleerattiin maailman suurimmaksi. Tuossa vaiheessa bändin toisena kosketinsoittajana vaikutti Guy Fletcher. Kaikista Dire Straitsin esiintymisistä Issleyhin suurimman vaikutuksen teki Wembleyllä soitettu Nelson Mandelan tribuuttikonsertti, jonka esiintyjistä Tracy Chapamanille kyseinen keikka tuli merkitsemään lopullista läpimurtoa. Terry Williams lähti yhtyeestä Mandela-konsertin jälkeen. Mark Knopflerin palo musiikin työstämiseen jatkui heti Brothers in Armsin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä. Hän perusti pian yhtyeen The Notting Hillibillies ja työsti musiikkia useisiin elokuviin.  Dire Straits kokosi rivinsä syksyllä 1990. Vuotta myöhemmin ilmestyneen On Every Street-albumin rumpuosuudet ehti suurimmaksi osaksi hoitaa Toto-yhtyeen Jeff Porcaro, mutta kiertueella, joka käsitti 229 esiintymistä, rumpalina vaikutti sessiosoittaja Chris Witten. Vuonna 1993 ilmestyi Nimesin roomalaisessa amfiteatterissa nauhoitettu ja menestynyt livealbumi On the Night. Dire Straitsin toiminnan loputtua Issley on keskittynyt maalaamiseen ja julkaissut kaikkiaan seitsemän sooloalbumia, joista kaksi ensimmäistä ehtivät ilmestyä hänen Dire Straitsissa vaikutusaikanaan.

Perjantain pohjat:Lupaavasti uransa aloittanut kotimainen pienen mittakaavan superyhtye

 2000-luvun alkupuolella aktiikauttaan viettänyt Shake-yhtye oli maamme mittakaavassa pienen luokan superyhtye, sillä sen jäsenistöstä solisti Milla Palovaara oli aikaisemmin vaikuttanut garagerockryhmä Thee Ultra Bimboosin rumpalina, Alexandros Karoutsos kitaristina esimerkiksi Disgrace-yhtyeessä, toinen  kitaristi Olli Nurminen Xysmassa, basisti Lasse Joutsenkunnas muun muassa The Duplo!:ssa ja rumpali Tero Sundell Tehosekoittimessa. Uransa aikana Shake ehti julkaista kaksi lahtelaisen Levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyttä ep:tä. Niiden vaikutteet olivat ensisijaisesti 60-luvun popissa ja Motownin sävyissä ja toisaalta garagerockissa. Shaken nimeä kantanut esikoisep koostuu neljästä kappaleesta, joista Waterfalls edustaa ainoana balladituotantoa. Easy Now ja mainion koukukas Deal with Demons lukeutuvat onnistuneesti rivakampaan kappalemateriaaliin ja seesteisempi Don't Wanna Wake yltää parhaimpaan kukoistukseensa kertosäkeeseensä ehtiessään. Shaken toinen ep Remember sisältää kolme kappaletta. Niistä kirkkain timantti on nimikappale, jossa Jonna Tervomaa duetoi Palovaaran kanssa. Melodisen oivaltava Friend I Never Had ja voimansa tummasävyiseen tekstiin yhdistävä Have It Your Way edustavat niin ikään varsin laadukasta tuotantoa. Onkin varsin valitettavaa, ettei Shaken täyspitkä albumi ilmestynyt koskaan. Varsin lupaava yhtye myös keikkaili alkuvaiheessaan ahkerasti. Shaken julkaisematta jäänyttä tuotantoa on onneksi kuultavissa  Soundcloudissa.  Yhtyeen jäsenistön myöhäisempiin musiikillisiin vaiheisiin ovat lukeutuneet esimerkiksi yhtyeeet Go Go Gods, Gim Kordon sekä Saimaa.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon vuoden 2003 albumi

 Iron Maiden:Dance of Death

Japanissa syyskuun toisena ja muualla maailmassa Yhdysvallat mukaan lukien kahdeksas syyskuuta 2003 ilmestynyt Dance of Death on Iron Maidenin 13. studioalbumi. Kyseessä on Maidenin toinen studioalbumi, jonka yhtye työsti solisti Bruce Dickinsonin ja kitaristi Adian Smithin tehtyä paluun Maidenin riveihin vuonna 1999. Dance of Death sisältää muun muassa Maidenin tuotannon kaikkien aikojen ensimmäisen täysin akustisen biisin Journeyman. New Frontier on puolestaan yhtyeen tuotannossa ainoa kappale, jonka sävellystyöhön rumpali Nicko McBrain on ottanut osaa. Kuten myös edeltäjänsä, vuonna 2000 ilmestyneen albumin Brave New World tapauksessa, myös Dance of Deathin tuottajana oli niin ikään Maidenin tuoreempien albumien tuotannosta vastannut Kevin Shirley. Dance of Deathin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella hyödynnettiin useita teatraalisia elementtejä albumin kappaleiden innoittamana. Vuonna 2004 Dance of Deathista julkaistiin dvd-audio-versio, joka sisälsi 5.1-miksaukset jokaisesta albumin kappaleesta. Kitaristi Janick Gersin mukaan albumin nimikappale oli saanut inspiraationsa Ingmar Bergmanin teoksen The Seventh Seal viimeisestä luvusta. Face in the Sand on saanut inspiraationsa Irakin sotaan liittyneestä median käytöksestä. Akustinen ja albumin päättävä Journeyman kertoo Bruce Dickinsonin mukaan muusikkona olemisen ja biisintekemisen prosessista. Kappaleesta työstettiin tosin myös sähköisiä instrumentteja hyödyntänyt versio, joka julkaistiin ep:llä No More Lies. Dance of Death saavutti yleisesti myönteisiä arvioita ja Maidenin todettiin pesevän vanhoilla päivilläänkin suurimman osan niin kutsutun numetallin edustajista. PopMattersissa julkaistun arvion mukaan Dance of Death on kaikesta hyvästä huolimatta yltänyt edeltäjänsä Brave New Worldin tasolle.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen myydyimmistä ja arvostetuimmista albumeista

 Pink Floyd:The Dark Side of the Moon

Maaliskuun ensimmäisenä 1973 Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Dark Side of the Moon on brittiläisen progressiivisen rockin jättiläisiin lukeutuvan Pink Floydin kahdeksas studioalbumi. Sen kappaleet kehittyivät livekeikkojen myötä ja niitä esitettiinkin varhaisina versioina jo useita kuukausia ennen varsinaisen levytyksen aloittamista. Tekstiensä osalta The Dark Side of the Moon käsitteli Pink Floydin varhaisen johtohahmon, vuonna 1968 yhtyeen jättäneen Syd Barrettin mentaalisia ongelmia. The Dark Side of the Moonille päätyneet kappaleet äänitettiin kahdessa eri nauhoituksissa vuosien 1972 ja 1973 aikana Lontoossa Abbey Road-studioilla. Albumi pohjaa Pink Floydin varhaisemmilla albumeilla ja konserteissa tutkittuihin ideoihin. The Dark Side of the Moonilla hyödynnetään esimerkiksi moniraitanauhoituksia ja analogisia syntetisaattoreita. Ääni-insinööri Alan Parsonsin myötä Clare Torry päätyi solistiksi albumin kappaleeseen The Great Gig in the Sky. Konseptialbumiksi tulkittavissa oleva The Dark Side of the Moon käsittelee esimerkiksi konfliktin, ahneuden, ajan, kuoleman ja mielisairauden teemoja. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Money ja Us And Them. The Dark Side of the Moon on yleiseisti kohotettu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon. Britanniassa mainittu pitkäsoitto on saavuttanut 14-kertaisesti platinaa ja Yhdysvalloissa Billboardin albumilistan kärkeen kohonnut The Dark Side of the Moon on saavuttanut kaikkiaan 959 listaviikkoa. Yli 45 miljoonan kappaleen myynnillään kyseessä on paitsi Pink Floydin menestynein albumi, myös yleisesti eräs kaikkien aikojen myydyimmistä pitkäsoitoista. Vuonna 2012 The Dark Side of the Moon tuli valituksi Yhdysvalloissa kansalliseen ääniterekisteriin kultturisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä.

Tiistain tukeva:The Moven kitaristi ja paljon muuta

Yhdeksäs maaliskuuta 1949 Birminghamissa syntynyt paremmin taiteilijanimellä Trevor Burton tunnettu Trevor Ireson on brittiläisen The Move -yhtyeen kitaristi ja perustajajäsen. Hän alkoi soittaa nuorena ja johti vuoteen 1963 mennessä omaa yhtyettään The Everglades. Seuraavana vuonna hän liittyi yhtyeeseen Danny King and The Mayfair Set, jossa vaikutti lisäksi aikaisemmin The Evergladesissa rummuttanut Keith Smart, kosketinsoittaja Roger Harris, basisti Denis Ball sekä solisti King. Yhtye levytti muutamia singlejä, mutta breikkaaminen Birminghamin ulkopuolella ei onnistunut. Tammikuussa 1966 Burton perusti muutamien muiden birminghamilaismuusikoiden kanssa yhtyeen The Move, jonka riveissä hän vaikutti helmikuuhun 1969 saakka. Rytmikitarasta vastanneen Burtonin lisäksi The Moven originaaliin lineupiin kuuluivat solisti Carl Wayne, kitaristi/multi-instrumentalisti/säveltäjä/solisti Roy Wood, rumpali Bev Bevan sekä basisti Ace Kefford. Wayne oli yhtyeen solisteista keskeisin, mutta Bevania lukuun ottamatta myös muut yhtyeen jäsenistä olivat ajoittain leadvokalisteina. Myös The Moody Bluesin asioista hoitaneesta Tony Secundasta tuli The Moven manageri. Tämä toi The Moven Lontooseen ja järjesti sille pysyvän kiinnityksen Marquee-clubille. Secundan kehotuksesta The Moven livesoundi alkoi jossakin määrin muistuttaa länsirannikon psykedeliaa ja lisäksi Secunda rohkaisi Roy Woodia kirjoittamaan entistä enemmän omaa tuotantoaan. Deram Recordsin julkaisema The Moven esikoissingle Night of Fear nousi brittilistan kakkossijalle.Burtonin aikaisia singlemenestyksiä The Moven tuotannossa edustivat I Can Hear the Grass Grow, Flowers in the Rain, Fire Brigade, Wild Tiger Woman sekä Blackberry Way. Keffordin jätettyä yhtyeen Burtonista tuli The Moven basisti. Vaikka Blackberry Waysta tuli Britanniassa ykköshitti, Burton ei pitänyt Woodin voimakkaammin popvaikutteisista sävellyksistä. Burton jättikin The Moven, sillä hän halusi soittaa bluesorientoituneempaa musiikkia. Hänen paikkansa The Moven basistina otti Rick Price. Burtonin pyrkimys kasata uusi yhtye Noel Reddingin kanssa ei lopulta toteutunut. Hän jamitteli Trafficin  kanssa ja ystävystyi yhtyeen jäsenistä Stevie Winwoodin kanssa. Oli lähellä, että Burtonista olisi tullut Blind Faithin basisti. Winwood olisi toivonut näin tapahtuvan, mutta Ginger Baker halusi basistiksi Rick Grechin. Burton lyöttäytyi yhteen Steve Gibbonsin kanssa. Tämä johti pitkään toiminutta birminghamilaisyhtyettä The Uglys. Gibbons, Burton, Uglysin rytmiryhmä Keith Smart ja Dave Morgan sekä kosketinsoittaja Richard Tandy muodostivat uuden yhtyeen Balls. Tony Secunda toimi myös mainitun yhtyeen managerina. Maaseutuolosuhteissa uusi yhtye aloitti sävellystyön, levytykset ja soitti paikallistasolla myös muutamia keikkoja. Morgan jätti yhtyeen kesän 1969 aikana ja hänen paikkansa otti The Moody Bluesissa solistina ja kitaristina vaikuttanut Denny Laine. Balls lopetti toimintansa vuoden 1969 loppuun mennessä. Tandy liittyi The Moveen livesoittajaksi ja myöhemmin Electric Light Orchestraan. Smart liittyi lopulta The Wizzardiin. Seuraavan vuoden kesällä Balls jatkoi toimintaansa lineupilla, jossa olivat mukana Laine, Burton, Plastic Ono Bandissa rummuttanut Alan White sekä solisti Jackie Lomax. Gibbons otti pian viimeksi mainitun paikan ja aikaisemmin Spooky Toothissa soittanut Mike Kellie korvasi Whiten tammikuussa 1971. Yhtye sai aikaan ainoastaan yhden Burtonin vokalisoiman ja sodanvastaisen kappaleen Fight for My Country. Taustavokalisteina olivat Gibbons ja Laine, joista viimeksi mainittu vaikutti kappaleessa myös basistina. Vuoden 1970 aikana Burton vieraili basistina yhtyeessä Crushed Butler ja kahta vuotta myöhemmin hän soitti Pink Fairiesissa. Vuoteen 1975 saakka Burton teki lisäksi musiikillista yhteistyötä birminghamilaissolisti Raymond Froggattin kanssa. Ballsin jälkeen Steve Gibbons liittyi yhtyeeseen Idle Race, josta kehittyi Steve Gibbons Band. Mainittu yhtye saavutti hitin coverillaan Chuck Berryn Tulanesta ja konsertoi ahkerasti Yhdysvalloissa. Burton jätti Steve Gibbons Bandin ja perusti oman yhtyeensä vuonna 1983. Sen kanssa hän aloitti säännöllisen keikkailun Birminghamissa lineupilla, jossa oli mukana mm. saksofonisti Steve Ajao. Vuonna 1985 yhtye nauhoitti albumin Double Zero, jonka työstämiseen osallistuivat slidekitaristi Stuart Ford, basisti Crumpy, rumpali Tony Bailis ja perkussionisti Ben Annon. Mm. Uglys/Balls/The Move/Electric Light Orchestra-kosketinsoittaja Richard Tandy on ollut mukana yhtyeen kokoonpanossa. Vuoteen 1993 mennessä Burtonin soittokumppaneiksi olivat valikoituneet soolokitaristi  Maz Mitrenko ja myöhemmin rumpali Bill Jefferson  sekä basisti Pez Connor.   Vuodesta 2004 lähtien Bev Bevan on keikkaillut yhtyeessä Bev Bevan's Move, jonka kokoonpanossa Burton on silloin tällöin vieraillut. Vuodesta 2007 lähtien Burton oli mukana pysyvästi ja mainitun vuoden syksynä järjestetty kiertue totteli nimeä The Move Featuring Trevor Burton and Bev Bevan. 20. huhtikuuta 2018 Gray Sky Records julkaisi Burtonilta akustisen sooloalbumin Long Play, joka koostuu sekä Burtonin originaalituotantoa edustavista kappaleista, että covereista Vic Chesnuttin kaltaisilta artisteilta.

Maanantain mainio:Keskeisen southern rock-yhtyeen solisti

 24. elokuuta 1951 syntynyt ja kymmenes maaliskuuta 2005 edesmennyt Danny Joe Brown oli southern rock-yhtye Molly Hatchetin solisti, joka osallistui useiden kyseisen yhtyeen 70-luvun loppupuolella julkaistujen hittikappaleiden kirjoitustyöhön. Jacksonvillessä, Floridassa syntynyt Brown valmistui Terry Parker High Schoolista vuonna 1969. Pian valmistumisensa jälkeen Brown työskenteli parin vuoden ajan merivoimissa New Yorkiin sijoitettuna. Tämän jälkeen hän keskittyi täysipainoisesti musiikkiin ja liittyi Molly Hatchetiin vuonna 1974. Molly Hatchetin klassikkotuotannosta Brown on osallistunut muun muassa kappaleiden Flirting with Disaster ja Whiskey Man kirjoitustyöhön. Myös nopeatempoinen versio The Allman Brothers Bandin originaalituotantoon lukeutuvasta kappaleesta Dreams I'll Never See on eräs tunnetuimmista Brownin vokalisoimista kappaleista yhyteen repertuaarissa. Brown jätti Molly Hatchetin vuonna 1980 kroonisen diabeteksensa vuoksi. Pian hän perusti kuitenkin oman Danny Joe Brown Bandinsa, jonka ainoa albumi ilmestyi vuonna 1981. Vuonna 1982 Brown teki paluun Molly Hatchetiin ja jatkoi yhtyeen solistina vuoteen 1995 saakka, jolloin hänen oli jätettävä Molly Hatchet terveyssyistä. Brown palasi kotiseudulleen Davieen, Floridaan, missä menehtyi kymmenes maaliskuuta 2005. Kuudentoista vuoden ajan hän oli naimisissa Crystle H Brownin kanssa ja avioliitosta jäi kuusi lasta. Brownin hautapaikka sijaitsee Lauderdale Memorial Parkissa, Floridassa. Molly Hatchetin diskografiasta Brownin vokalisointia kuullaan albumeilla Molly Hatchet, Flirtin' with Disaster, No Guts... No Glory, The Deed is Done, Double Trouble Live sekä Lightning Strikes Twice.

Sunnuntain extra:Taylor Daynen viides viiden suosituimman joukkoon yltänyt single

With Every Beat of My Heart on yhdysvaltalaisartisti Taylor Daynen toiselle albumilleen Can't Fight Fate nauhoittama kappale. Mainitun biisin kirjoitustyöstä vastasivat  Tommy Faragher, Lotti Golden  ja Arthur Baker ja tuotannosta Rick Wake. Lokakuun kymmenentenä 1989 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt With Every Beat of My Heart oli ensimmäinen single Taylor Daynen kakkospitkäsoitolta. Sen b-puolella julkaistu ja kolmikon  A. Forbes/P. Lallemend/T. Derkach käsialaa ollut All I Ever Wanted oli Taylor Daynen diskografiassa ensimmäinen kappale, jota ei julkaistu millään artistin pitkäsoitoista. Yhdysvalloissa With Every Beat of My Heartista muodostui Taylor Daynen viides peräkkäinen viiden suosituimman joukkoon kohonnut single. Se saavutti juuri viidennen sijan Billboardin Hot 100 -listalla joulukuussa 1989. Kappale säilytti sijoituksensa kuukauden ajan ja kaiken kaikkiaan With Every Beat of My Heartille kertyi 18 listaviikkoa. Myös Billboard Dance Club Songs-listalla mainittu kappale sijoittui kymmenen suosituimman joukkkoon.

Lauantain pitkä:Jättieepos rockin omatuntoihin lukeutuvasta artistista

 Stevie Van Zant:Soulfire!

Jäsenyydestään Bruce Springsteenin E-Street Bandissa muistetun ja myös kattavan soolouran luoneen Stevie Van Zantin, alias Little Stevenin elämäkerta on suurimmaksi osaksi varsin kiinnostavaa luettavaa. Hänen rockinnostuksensa käynnistyi lukuisten muiden tulevien yhdysvaltalaismuusikoiden tavoin Fab Fourin esiintymisestä Ed Sullivan Showssa, mutta siitä eteenpäin musiikki on ollut Van Zantille kokonaisvaltainen kokemus. Ensin soittajana, sitten sovittajana ja lopulta säveltäjänä. Van Zantin varhaisten yhtyeiden keskeisin musiikillinen inspriraation lähde oli soul ja coverohjelmistoon sisältyi tuotantoa muun muassa The Young Rascalsilta, Four Topsilta ja Martha & The Vandellasilta. Van Zant bändeineen oli todella ahkera ahertaja, joka soitti viidestä 45 minuutin setistä koostuneita keikkoja. Teos sisältää kiehtovia anekdootteja Van Zantin uransa alkuvaiheessa lämmittelemistä artisteista ja yhtyeistä. Heistä nostettakoon pikaisesti esiin Big Brother and the Holding Company, Lloyd Price sekä Sam and Dave. Lisäksi teoksessa tuodaan esiin muutamia kiehtovia legendoja 60-luvun puolivälin tienoilta esimerkiksi The Animalsista ja The Kingsmenin versiona erityisen tunnetuksi muodostuneesta garagerockklassikosta Louie Louie. E Street Bandin jäsen Van Zantista tuli 70-luvun puolivälin tienoilla ja Springsteenin keskeisten albumien Born to Run, Darkness on the Edge of Town ja The River työstäminen käydäänkin teoksessa juurta jaksaen läpi. Myös Southside Johnny and the Asbury Jukesin varhaisilla albumeilla Van Zantin osuus muodostuu varsin merkittäväksi. Vuonna 1982 Van Zant siirtyi E Street Bandista soolouralle. Hänen soolouransa ensimmäiset albumit Men Without Women ja Voice of America ovat varsin onnistuneita ja niistä jälkimmäinen sisältää muun muassa klassikkotasoisen singlemenestyksen Out of the Darkness. 80-luvun puolivälissä Van Zantin ykkösprojekti oli kokonaisen albumin mittaan venynyt ja Apartheidia vastustanut Sun City, johon otti osaa useita keskeisiä artisteja, kuten Jackson Browne, Bonnie Raitt ja oma Michael Monroemme.  Live-esiintyjänä Van Zantin suosion huippuvaiheen voi todeta sijoittuvan vuoteen 1987. 90-luvun alussa hän sävelsi Darlene Lovelle elokuvassa Yksin kotona 2 kuullun erinomaisen retrohenkisen hitin All Alone on Christmas. Lisäksi hänen osuutensa säveltäjänä Michael Monroen ja Sami Yaffan yhteisen yhtyeen Demoliton 23:n ainoalla ja liki pitäen erinomaisella albumilla oli keskeinen. Kokonaisuutena 90-luku oli silti suurimmaksi osaksi Van Zantille hänen uransa tyhjintä vaihetta.  Hän nimitti nuoruutensa keskeisiin musiikillisiin sankareihin lukeutuneen The Rascals-yhtyeen Rock and Roll Hall of Fameen. Mainitun yhtyeen rumpali Dino Danelli oli kuulunut Van Zantin Deciples of Soul-yhtyeeseen. 2010-luvulla Van Zant oli primus motorina The Rascalsiin liittyneessä multituotannossa Once Upon a Dream.Van Zantin ansiosta Rock and Roll Hall of Fameen tuli valituksi koko joukko varsin keskeisiä alan tekijöitä. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Steve Marriott, joka pääsi mukaan postuumisti Small Facesin jäsenenä. 90-luvun  lopussa Van Zant aloitti työnsä näyttelijänä Sopranos-tv-sarjassa. Jo edellisen vuosikymmenen lopussa sävelletty ja vuonna 1994 nauhoitettu, tyylillisesti 60-luvun lopun hardrockia edustava albumi Born Again Savage ilmestyi viimein syyskuussa 1999. Sen konkretisoitumisesta on pitkälti kiittäminen albumilla soittavaa U2:n basistia Adam Claytonia. Muista albumin työstämiseen osallistuneista muusikoista nostettakoon pikaisesti esiin rumpali Jason Bonham. Van Zantin toinen keskeinen ja vielä Sopranosia pitkäkestoisempi tv-sarja oli Norjassa kuvattu ja sinne sijoittuva Lilyhammer. Van Zantin keskeisiin tuotantotöihin lukeutui Darlene Loven albumi, joka sisälsi muun muassa onnistuneen coverin Phil Spectorin tuottamasta Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikkokappaleesta River Deep Mountain High. Toukokuussa 2017 ilmestyi Steven Van Zantin kuudes studioalbumi Soulfire!, joka sisälsi hänen omia versioitaan muille säveltämistään kappaleista, kaksi uutta biisiä ja harvinaislaatuisesti yhden coverin. Oman yhtyeensä kanssa Van Zant saavuttaa laadukkuudestaan huolimatta konserteissaan ainoastaan prosentin E Street Bandin yleisömäärästä. Reilun 500 sivun elämäkertaan sisältyy myös vähemmän ikimuistoisia jaksoja, mutta kokonaisuutena ne ovat melko vähissä Teos onnistuu pyrkimyksessään luoda henkilökuva eräästä rockin todellisiin omatuntoihin lukeutuvasta ja taiteen kunniatohtoriksi päätyneestä artistista.