John Illsley:Dire Straits Elämäni bändissä
Dire Straitsin basistin John Illsleyn tuore elämäkerta on eräs kiinnostavimmista ja mukaansa tempaavimmista pitkään aikaan ilmestyneistä rockelämäkerroista. Keskiluokkaisessa, jopa hienoisesti konservatiivisessa perheessä vietetystä lapsuusajasta lähtien Issley kuvaa elämäntarinansa kiehtovasti.Hänen kouluajastaan nousee päällimmäisenä esiin voimakas koettu kuri. Issleyn rockherätys eroaa vaihteeksi suurimmasta osasta hänen kotimaisia ja yhdysvaltalaisia kollegoitaan. Issley nimittäin varttui kuuntelemalla Radio Luxembourgia ja sieltä kohinan seasta kantautuneita bluesartisteja. Vaikka The Beatlesin Valkoinen tupla oli noin kymmentä vuotta myöhemmin eräs niistä albumeista, joiden ansiosta Issley pysyi järjissään, brittibändeistä häneen vaikutti voimakkaimmin rhythm and blues-aalto Stones, Kinks ja The Who keskeisimpinä edustajinaan. Vuodesta 1967 lähtien Issley todensi yleisön edustajana ensimmäiset keskeiset livekeikkansa. Niistä ensimmäinen oli Joe Cocker ja The Grease Band ja sitä seurasivat musiikkinsa ohella myös äänenvoimakkuudellaan huomattavan vaikutuksen tehneet Rod Stewartin vokalisoima Jeff Beck Group sekä The Who. Koulussa Issley menestyi hyvin musiikissa ja taideaineissa ja vasta myöhemmin hänellä heräsi kiinnostus esimerkiksi sosiologiaan. Dave Knopflerista tuli Issleyn vuokralainen ja hänen veljeensä Markiin, josta Issley oli toki kuullut, hän törmäsi ensimmäiseksi sattumanvaraisesti. Toimittajan tehtävissä työskennellyt Mark toimi englanninopettajana ja soitti yhtyeessä Cafe Racers. Mainitulla nimellä Dire Straitsin kokoonpano, jonka lineupin täydensi hienoisesti jazzvaikutteinen rumpali Pick Withers, soitti myös ensimmäisen keikkansa. Ensimmäisiin Mark Knopflerin Dire Straitsille kirjoittamiin kappaleisiin lukeutuivat Sultans of Swing sekä In the Gallery. Niistä ensiksi mainitun demoversion radiosoiton myötä yhtye herätti levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Niistä Dire Straitsin levy-yhtiöksi valikoitui Vertigo. Ennen esikoisalbuminsa nauhoituksia Dire Straits teki kiertueen niin ikään musiikillisen uransa alkutaipaleella olleen Talking Headsin kanssa. Kolmantena yhtyeenä oli melko suoraa punkrockia edustanut Slaughter & The Dogs, jonka jäsenet osoittautuivat lavan ulkopuolella ystävällisiksi. Dire Straits ehti konsertoida Yhdysvalloissa jo varsin pian, mutta erityisen suureksi yhtyeen suosio osoittatui Saksassa. Vuoden 1979 aikana Dire Straitsin jäsenet tapasivat Yhdysvalloissa keskeisen diggauskohteensa Bob Dylanin ja ja yhtyeen jäsenistä Mark Knopfler ja Pick Withers päätyivät musisoimaan maestron samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Slow Train Coming. Dire Straitsin yhtyeen esikoisen tavoin myönteisen vastaanoton saavuttanut toinen pitkäsoitto Communique ilmestyi kesäkuussa 1979. Kolmatta albumia Making Movies työstettäessä Knopflerin veljesten erimielisyydet olivat kasvaneet ylitsepääsemättömiksi ja Dave jätti bändin. Dire Straitsin kakkoskitaristiksi saatiin Hal Lindes ja lisäksi yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Alan Clarkilla. Making Movies oli yhtyeen siihen mennessä suurin menestys ja vahvalta albumikokonaisuudelta poimittiin suuriksi yleisösuosikeiksi osoittautuneet singlemenestykset Tunnel of Love sekä Romeo and Juliet. Vuonna 1982 ilmestynyt Love Over Gold oli jälleen tyylillisesti edeltäjästään voimakkaastikin eroava albumi. Sen singlekappale Private Investigations nousi Britanniassa kakkossijalle ollen yhtyeen sillä erää suurin menestys. Albumin nauhoituksista ylijääneestä kappaleesta Private Dancer muodostui Tina Turnerin vuonna 1984 megatähteyteen nostaneen albumin nimikappale. Sillä soittivat muut Dire Straitsin muusikot Mark Knopfleria lukuun ottamatta ja kitarasoolosta kappaleessa vastasi Jeff Beck. Love Over Goldin työstämisen jälkeen Pick Withers jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin muun muassa Nick Lowen ja Dave Edmundsin kanssa Rockpile-yhtyeessä soittanut Terry Williams. Love Over Goldin tiimoilta Dire Straits ei konsertoinut lainkaan Yhdysvalloissa, mutta sitä vastoin Australiassa. Yhtye oli suosionsa siihenastisella aallonharjalla ja Hammersmith Odeonissa nauhoitettu tuplalivealbumi Alchemy oli niin ikään varsin menestyksekäs. Dire Straitsin viides studioalbumi, toukokuussa 1985 ilmestynyt Brothers in Arms oli eräs ensimmäisistä digitaalisesti nauhoitetuista levyistä ja myös eräs ensimmäistä cd-formaatissa julkaistuista albumeista. Albumin singlekappaleita ja samalla hittejä olivat listakärkeen kohonnut, myös Stingin vokalisointia sisältävä Money for Nothing, So Far Away, Walk of Life sekä Your Latest Trick. Brothers in Armsin tiimoilta Dire Straits teki 248 konserttia käsittäneen maailmankiertueen, jonka aikana yhtyettä tituleerattiin maailman suurimmaksi. Tuossa vaiheessa bändin toisena kosketinsoittajana vaikutti Guy Fletcher. Kaikista Dire Straitsin esiintymisistä Issleyhin suurimman vaikutuksen teki Wembleyllä soitettu Nelson Mandelan tribuuttikonsertti, jonka esiintyjistä Tracy Chapamanille kyseinen keikka tuli merkitsemään lopullista läpimurtoa. Terry Williams lähti yhtyeestä Mandela-konsertin jälkeen. Mark Knopflerin palo musiikin työstämiseen jatkui heti Brothers in Armsin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä. Hän perusti pian yhtyeen The Notting Hillibillies ja työsti musiikkia useisiin elokuviin. Dire Straits kokosi rivinsä syksyllä 1990. Vuotta myöhemmin ilmestyneen On Every Street-albumin rumpuosuudet ehti suurimmaksi osaksi hoitaa Toto-yhtyeen Jeff Porcaro, mutta kiertueella, joka käsitti 229 esiintymistä, rumpalina vaikutti sessiosoittaja Chris Witten. Vuonna 1993 ilmestyi Nimesin roomalaisessa amfiteatterissa nauhoitettu ja menestynyt livealbumi On the Night. Dire Straitsin toiminnan loputtua Issley on keskittynyt maalaamiseen ja julkaissut kaikkiaan seitsemän sooloalbumia, joista kaksi ensimmäistä ehtivät ilmestyä hänen Dire Straitsissa vaikutusaikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti