Keskiviikon klassikko:Creedence Clearwater Revivalin Green River-albumin ensimmäinen single

Bad Moon Rising on John Fogertyn käsialaa oleva ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin 16. huhtikuuta 1969 ensimmäisenä singlenä elokuun kolmantena samaisena vuonna ilmestyneeltä yhtyeen kolmannelta albumilta Green River. 28. kesäkuuta mainittuna vuonna Bad Moon Rising nousi Billboardin singlelistalla kakkossijalle, mikä oli kappaleen paras sijoitus Yhdysvalloissa. Britanniassa Bad Moon Rising nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen ilmestymisvuotensa syyskuussa. Kyseessä on Creedencen tuotannon toinen kultalevyksi myynyt single. Bad Moon Risingista on levytetty parisenkymmentä coveria, jotka vaihtelevat tyylillisesti folkista reggaen kautta psykedeeliseen rockiin. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Bad Moon Rising saavutti sijan 364. Kyseessä on yksi niistä Creedencen viidestä singlestä, jotka saavuttivat Billboardin listalla toisen sijan. Bad Moon Risingin nousun listakärkeen esti Henry Mancinin Love Theme from Romeo and Juliet. John Fogertyn on mainittu kirjoittaneen Bad Moon Risingin katsottuaan vuonna 1941 valmistuneen elokuvan The Devil and the Daniel Webster. Lisäksi hän on maininnut havainneensa kappaleen iloisen melodian ja apokalyptisen lyriikan välisen ristiriidan vasta selkeästi myöhemmin. Bad Moon Risingin kitarariffiä on inspiroinut Scotty Mooren soitto Elvis Presleyn vuoden 1955 singlellä I’m Left, You’re Right, She’s Gone. Bad Moon Risingista kirjoitettiin positiivissävyisesti esimerkiksi Billboardilla ja Cash Boxissa. Ultimate Classic Rockin Cliff M. Junior on nimennyt Bad Moon Risingin Creedence Clearwater Revivalin tuotannon viidenneksi parhaaksi kappaleeksi.

Tiistain tukeva:Toinen Wishbone Ashin kitaristeista ja paljon muuta

Toinen elokuuta 1950 syntynyt David Alan ”Ted” Turner on brittiläinen kitaristi ja solisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Wishbone Ash-yhtyeessä. Mainitussa bändissä Turner vastasi kahden kitaran leadsoitosta ja sovituksista toisen kitaristin Andy Powellin kanssa. Turner vastasi lisäksi lap steel-kitaroinnista useilla Wishbone Ashin levytyksillä. David Turner syntyi Sheldonissa, itäisessä Birminghamissa. Hänen perheensä muutti Lydneyhin, Cloucestershireen, mutta palasi Birminghamiin Davidin ollessa kahdeksanvuotias. Kitaransoiton hän aloitti kuusitoistavuotiaana keskeisimpinä esikuvinaan Fleetwood Macin Peter Green sekä Cream-yhtye. Turner asui South Yardleyssä 19-vuotiaaksi. Tuolloin hän muutti Lontooseen ja aloitti uransa ammattimuusikkona. Ennen Wishbone Ashiä Turner soitti birminghamilaisyhtyeessä King Biscuit. Hän suoritti koesoittonsa Colosseum-yhtyeelle, mutta ei tullut valituksi mainitun yhtyeen jäseneksi. Wishbone Ashiin David liittyi vuoden 1969 aikana vastattuaan Martin Turnerin Melody Makeriin jättämään ilmoitukseen. Andy Powellin kanssa hän tuli tunnetuksi kahden kitaran harmonisesta sooloilusta. Seurasi ahkeraa keikkailua ja David Turner oli lisäksi mukana Wishbone Ashin albumeilla Wishbone Ash, Pilgrimage ja Argus. Hän jätti yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneen albumin Wishbone Four jälkeen. John Lennonin vuonna 1971 ilmestyneellä toisella sooloalbumilla Imagine Turner vastasi akustisesta kitarasta kappaleissa Crippled Inside ja How Do You Sleep. Lisäksi Turner osallistui Cilla Blackin, George Harrisonin ja Al Stewartin levytyksiin. Jätettyään Wishbone Ashin Turner muutti Yhdysvaltoihin ja soitti paikallisissa yhtyeissä 1970-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Palattuaan Britanniaan vuoden 1980 aikana Turner teki studiotöitä Stewart Copelandin, Gene Octoberin sekä Brian Jamesin kanssa. Seuraavana vuonna Turner palasi Yhdysvaltoihin, avioitui ja perusti yhtyeen Choice, jossa hänen lisäkseen vaikuttivat Greg Cook (kitarat, kosketinsoittimet ja laulu), Robbie Hewlett (basso) ja Bobby Dean Wickland (rummut). Vuosien 1983 ja 1985 välillä Turner oli mukana erilaisissa äänitysprojekteissa. Vuonna 1985 hän muutti Chicagoon ja teki nauhoituksia eri artistien, esimerkiksi Sugar Bluen kanssa. Vuonna 1987 Turner teki paluun Wishbone Ashin riveihin ja osallistui Miles Copeland III:n yhtiön No Speak vuonna 1987 julkaiseman albumin Nouveau Calls levytykseen. Keväällä 1988 Wishbone Ashin originaali lineup konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ensi kertaa 15 vuoteen. Mainitun vuoden syksyllä Powell ja Turner kutsuttiin Copelandin Night of the Guitar -kiertueelle. Sen yhtyeeseen kuuluneista kitaristeista mainittakoon Randy California, Steve Howe, Robbie Krieger, Leslie West, Alvin Lee ja Jan Akkerman. David Alan Turner on vieraillut ajoittain Wishbone Ashin originaalin solistin ja basistin Martin Turnerin luotsaamassa yhtyeessä Martin Turner ex Wishbone Ash. Esimerkiksi vuonna 2012 David Alan oli mukana Birminghamissa soittamassa Wishbone Ashin esikoisalbumin 40-vuotisjuhlallisuuksien tiimoilta. Vaimonsa Majellan kanssa David Alan on työstänyt vuosina 2017 ja 2020 ilmestyneet albumit Better Together ja Divine Timing.

Maanantain mainio:Takuuvarma Haloo Helsinki!

Haloo Helsinki! -yhtyeen laadukas, joskin suhteellisen yllätyksetön setti päätti Joensuun tämänvuotisen Osuuskaupparockin. Keikka käynnistyi lupaavasti tuoreimman albumin Voiko enkelitkin eksyä nimikappaleella. Niin ikään tuoretta tuotantoa edustanutta Gardeniaa seurasi kaksi iäkkäämpää lähes klassikkotasoista kappaletta, eli Jos mun pokka pettää kolmosalbumilta ja koko setin vanhinta tuotantoa edustanut ja yhtyeen kitararocktaustasta upeasti muistuttanut Perjantaina. Köpis 2012 edusti vuonna 2014 ilmestyneen albumin Kiitos ei ole kirosana tuotantoa ja Vegas jälleen tuoreimman pitkäsoiton biisistöä. Kuule minua oli mainio poiminta yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta setin jälkimmäisen puoliskon koostuessa vain ja ainoastaan hittikappaleista. Kiitos ei ole kirosana ja Hulluuden highway -albumeilta kuultiin molemmilta nimikappaleet, Maailman toisella puolen on bändin tuotannon ensimmäinen suurhitti ja Huuda! eräs vuonna 2012 ilmestyneen albumin Maailma on tehty meitä varten menestyskappaleista. Varsinainen setti päättyi Kiitos ei ole kironsana -albumin ehkäpä suurimpaan hittiin Beibi. Encoreosuuden käynnistänyt Pulp Fiction edusti niin ikään samaisen pitkäsoiton lähes yhtä tunnettua tuotantoa ja viimeisenä soitettu Reiviluola setistä ainoana vuonna 2021 ilmestyneen albumin Älä pelkää elämää biisistöä. Kokonaisuutena Haloo Helsinki! tarjosi totutun ammattitaitoisen ja hittipainotteisen setin. Esimerkiksi Kuussa tuulee ja Maailma on tehty meitä varten -albumin nimikappale olisivat saattaneet tehdä keikan sisällöstä vielä kuultua kiinnostavamman. Selkeää slovarituotantoa ei tällä kertaa soitettu lainkaan; etenkin Vapaus käteen jää olisi mainitussa tyylilajissa ollut liki pitäen ehdoton valinta. Hyvä joka tapauksessa näinkin. 

Haloo Helsinki! Joensuun Osuuskaupparockissa ensimmäinen elokuuta 2026. 

 

Sunnuntain extra:Merkittävä keikkadokumentti Jerry Garcia Bandin alkuvaiheesta

Jerry Garcia Band:Let It Rock:The Jerry Carcia Collection, Vol 2

Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2 on Jerry Garcia Bandin 17.- 18. marraskuuta 1975 Keystonessa, Berkeleyssä, Californiassa taltioitu livealbumi. Rhino Records julkaisi sen tuplacd:nä marraskuun kymmenentenä. Vuosien 1975-1995 välillä The Jerry Garcia Band oli Grateful Deadin johtohahmon Jerry Garcian keskeisimpänä musiikillisena sivuprojektina. Vuosien mittaan Jerry Garcia Band koki useita miehistönvaihdoksia. Yhtyeen originaali lineup oli toiminnassa elokuun ja joulukuun 1975 välisenä aikana. Kitarasta ja vokalisoinnista vastanneen Garcian lisäksi siihen kuuluivat pianisti Nicky Hopkins, basisti John Kahn, ja rumpali Ron Tutt. Rytmiryhmä oli kuulunut myös Garcian edelliseen yhtyeeseen Legion of Mary. Korkealle arvostettuna sessiomuusikkona tunnetuksi tullut Hopkins oli soittanut britti-invaasion keskeisten edustajien lisäksi esimerkiksi Jefferson Airplanen ja Quicksilver Messenger Servicen kanssa. Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2:sta laativat myönteiset arvionsa esimerkiksi Music Boxin John Metzger, Relixin Rob Turner, jonka mukaan Nicky Hopkinsin soitto inspiroi Garciaa jazzvaikutteisempaan soittotyyliin kuin Jerry Garcia Bandin myöhäisemmissä inkarnaatioissa sekä JamBase.Tuplakon käynnistää lähes 13 ja puoliminuuttinen näkemys Chuck Berryn Let It Rockista. Tunnetuimmat poiminnat Grateful Deadin repertuaarista ovat Friend of the Devil ja Sugaree. Hopkinsin sävellystuotantoa edustavat kaksi lähes kymmenminuuttista biisiä; Pig’s Boogie ja Edward, The Mad Shirt Grinder. Stonesien Let’s Spend the Night Togetherista kuullaan lähes 19-minuuttinen ja soulvaikutteinen tulkinta.

Lauantain pitkä:Etenkin jäsenyydestään King Crimsonissa ja Bad Companyssa muistettu basisti

Ensimmäinen elokuuta 1946 syntynyt ja 21. syyskuuta 2006 edesmennyt Raymond ”Buzz” Burrell oli brittiläinen muusikko. Hänet muistetaan ensisijaisesti King Crimsonin basistina ja solistina vuosien 1971-1972 välisenä aikana sekä Bad Companyn originaalina basistina vuosien 1973 ja 1982 välillä. Burrell teki paluun Bad Companyyn vielä vuosien 1998-1999 välisenä aikana. Hän menehtyi Espanjassa 60 vuoden ikäisenä. Hollbeachissä, Lincolnshiressä syntynyt Burrell asui Saracens Headissä ja Hollbeach Hurnissa. Ollessaan teini 1950-luvun lopussa Burrell ryhtyi rytmikitaristiksi yhtyeeseen The Tea Time 4, jonka hän perusti koulutovereidensa Bernie Ruddin ja Brian Rocky Brownen kanssa. Molemmat pitivät jazzista ja Mose Allisonin, John Coltranen ja Charles Mingusin kaltaisten artistien tuotannosta. Myöhemmin Burrell kävi King’s Lynnin teknistä koulua. Yhtye koki monia miehistönvaihdoksia ja muutti 1960-luvun puolivälissä Lontooseen managerinsa Jack Barrien kehotuksesta. Ian McLaganin liittyttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi ja sen muutettua nimensä Bozz Peopleksi bändi varmisti levytyssopimuksensa EMI:n Columbia-yhtiön kanssa. Burrellin tyyli nojasi selkeämmin jazziin ja McLaganin keskeisin vaikuttaja oli Booker T Jones. Yhtye nauhoitti neljä singleä ja toimi Kenny Lynchin ja Elkie Brooksin säestysbändinä. Suosio oli kuitenkin vähäistä ja pian McLagania kutsui pesti Small Facesin kosketinsoittajana. Loppuvuodesta 1965 Burrellia kaavailtiin The Whohun Roger Daltreyn paikalle. Hänen seuraava pestinsä oli soulyhtyeessä Feel for Soul Norwichissa vuoden 1966 aikana. Vuosien 1966 ja 1968 välillä Burrell julkaisi Columbia-yhtiöllä kuusi singleä nimellä Bozz. Niihin sisältyi muun muassa I Shall Be Released/Down in the Flood, jonka molemmat kappaleet edustivat Bob Dylanin tuotantoa. Tässä vaiheessa Burrell soitti hetken aikaa pian Deep Purplen perustaneiden kosketinsoittaja Jon Lordin, kitaristi Richie Blackmoren ja rumpali Ian Paicen sekä myöhemmin Chass and Davessa vaikuttaneen basisti Chas Hodgesin kanssa. Burrell osallistui yhtyeen Centipede vuonna 1971 ilmestyneen albumin Septober Energy levytykseen. Vuonna 1971 Burrell liittyi progeyhtye King Crimsonin uudeksi solistiksi. Hän oli tavannut Robert Frippin molempien vaikuttaessa Centipedessä. Yhtye etsi lisäksi uutta basistia. Rick Kempin kieltäydyttyä viime hetkellä pestistä Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrelille basson soittoa uuden basistin etsimisen sijaan. Kyseinen King Crimsonin lineup keikkaili ja julkaisi diskografiansa neljännen albumin, vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Islands, joka on yhtyeen ainoa jousiorkesterin kanssa työstämä. Yhtyeen jäsenten väliset kitkat alkoivat sosiaalisesti kiertueella ja luovassa mielessä bändin tuossa vaiheessa tuoreimmasta albumista. Yhtyeen seuraavan kiertueen jälkeenn lyyrikko Peter Sinfield sai lähteä. Alkuvuoteen 1972 ajoittuneiden harjoitusten jälkeen koko yhtye hajosi, mihin vaikutti osaltaan Robert Frippin laatufriikkiys. Yhtyeen jäsenten oli palattava yhteen ja täytettävä keikkavelvoitteensa mainitun vuoden osalta tarkoituksenaan lopettaa toimintansa sen jälkeen. Vuonna 1972 ilmestynyt livealbumi Earthbound koostuu nauhoituksista juuri kyseiseltä kiertueelta. Myös vuonna 2017 ilmestynyt boxi Sailor’s Tales (1970-1972) sisältää tuotantoa koko Burrellin King Crimsonissa vaikuttamisen ajalta. Muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet jatkaa King Crimsonissa, mutta Fripp oli tehnyt päätöksensä ja mennyt eteenpäin. Vuonna 1973 Burrell, Wallace ja Mel Collins osallistuivat Peter Sinfieldin sooloalbumin Still nauhoituksiin. Lisäksi he muodostivat yhtyeen Snape CCS:n Alexis Kornerin ja Thorupin kanssa. Mainittu yhtye oli konsertoinut edellisenä vuonna Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa. Yhtye julkaisi studioalbumin Accidentally Born in New Orleans ja livelevyn Live on Tour in Germany. Vuoden 1974 aikana Burrell oli mukana Chapman Whitney Streetwalkersissa Familyn ja King Crimsonin muiden jäsenten kanssa. Burrell oli perustajajäsenenä brittiläisessä superyhtyeessä Bad Company, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin aikaisemmin Mott the Hooplessa kitaroinut Mick Ralphs sekä aikaisemmin brittiläisessä blues- ja hardrockyhtyeessä Freessä vaikuttaneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke. Yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1974 ja 1976 välillä ilmestynyttä albumia Bad Company, Straight Shooter ja Run with the Pack saavuttivat kaikki platinalevyn. Vuonna 1977 ilmestynyt Burnin’ Sky ei ollut yhtä menestyksekäs, mutta vuonna 1979 ilmestyneellä albumillaan Desolation Angels Bad Company palasi platinalevykantaan. Vuonna 1982 ilmestynyt  Bad Companyn orginaalikokoonpanon viimeinen albumi Rough Diamonds menestyi yhtyeen albumeista suhteellisesti heikoimmin ja pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye lopettikin toimintansa. Ralphs ja Kirke jatkoivat toimintaa Bad Companyn nimellä, mutta vasta vuonna 1998 Burrell ja Rodgers liittyivät mukaan reunion-kiertueelle. Tuplakokoelma The ’Original Bad Co’ Anthology sisälsi myös neljä uutuuskappaletta. Burrell jätti yhtyeen jälleen seuraavana vuonna. Tammikuussa 1981 hän oli liittynyt Roger Chapmanin sooloyhtyeeseen The Shortlistiin, josta hän erosi vuoden 1983 aikana. Burrell teki paluun yhtyeen riveihin jälleen toukokuussa 1987, mutta lähti uudelleen seuraavan vuoden kesäkuussa. Burrell oli mukana yhdellä raidalla Jon Lordin vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla Before I Forget. Hän liittyi myös lyhytikäiseen yhtyeeseen Nightfly. 1990-luvun aikana Burrell työskenteli esimerkiksi Alvin Leen kanssa Best of British Blues-kiertueella vuonna 1996 sekä Ruby Turnerin kanssa. Mainitulla vuosikymmenellä Burrellin keskeisin musiikillinen yhteistyökumppani oli skotlantilainen bluessolisti Tam White, jonka kanssa Burrell vaikutti triossa The Shoe String Band sekä big bandissä The Celtic Groove Connection. White oli paikalla Burrellin asunnossa Espanjassa hänen menehtyessään sydänkohtaukseen kesken harjoitusten. Vuonna 2025 Burrell pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Bad Companyn jäsenenä.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin esikoisalbumin balladikappale

 Think for a Minute! on The Housemartinsin esikoisalbumilla London 0 Hull 4 vuonna 1986 ja lisäksi singleformaatissa ilmestynyt balladikappale. Paul Heatonin ja Stan Cullimoren käsialaa oleva Think for a Minute! saavutti brittilistalla sijan 18., oli Irlannissa sijalla 14. ja kohosi Espanjassa jopa listakärkeen. Kappaleesta työstettiin myös Jeff Baynesin ohjaama musiikkivideo ja The Housemartinsin esikoisalbumin lisäksi Think for a Minute! pääsi  mukaan hullilaisyhtyeen vuonna 1988 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Now That's What I Call Quite Good. 

Torstain terävä:Kate Bushin Lionheart-albumin singlemenestys

Wow on brittiartisti Kate Bushin kappale, joka ilmestyi alunperin hänen toisella ja vuonna 1978 ilmestyneellä albumillaan Lionheart. Lisäksi Wow julkaistiin albumin toisena singlenä maaliskuussa 1979. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja singlelle kertyi kymmenen. Kappaleesta muodostui lisäksi hitti esimerkiksi Irlannissa, missä sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista. Wown Kanadassa julkaistu painos oli painettu keltaiselle vinyylille. Kanadalaisen musiikkilehden RPM Magazinen Adult Contemporary -listalla kappaleesta muodostui niin ikään kohtuullinen menestys. Fan club magazinelleen vuonna 1979 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi pyrkineensä Wowta kirjoittaessaan Pink Floydia muistuttavaan lopputulokseen. Kappaleen lyriikoissa käsitellään showbisneksen epäoikeudenmukaisuuksia. Huhtikuussa 1979 Bush vieraili tv-showssa ABBA in Switzerland, jossa hän esitti kyseisen kappaleen. Samoihin aikoihin ajoittui Bushin tekemä livekonserttikiertue. Sen ja Wow-singlen julkaisun myötä Bushin kakkosalbumi Lionheart herätti uutta kiinnostusta ostavassa yleisössä ja pitkäsoitto palasi brittilistalle top teniin usean viikon ajaksi. Vuonna 2012 The Guardian nimesi Wown Lionheart-albumin kiistattomaksi kohokohdaksi. Kaikki Wow-singlen Euroopassa julkaistut painokset sisältävät kappaleesta 12 sekuntia editoidun version, vaikkei kyseistä seikkaa ole mainittu leijonanosassa painoksista. Brasiliassa ja Kanadassa singlestä julkaistut painokset sisältävät Wowsta täyspitkän version. Kappale on lisäksi mukana Kate Bushin vuonna 1986 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Vuonna 2002 Wow oli mukana Rock Star Northin videopelissä Grand Theft Auto:Vice City osana voimaballadeihin erikoistunutta radioasemaa Emotion 98.3. Sitä vastoin Wow ei sisältynyt mainitun videopelin kymmenvuotisjuhlajulkaisuun eikä sen Definitive Editioniin. Wowsta työstettiin musiikkivideo, jossa Bush esittää kyseisen biisin tummennetussa huoneessa, mutta kertosäkeen aikana taustalla nähdään valokeila.