Sunnuntain extra:Merkittävä keikkadokumentti Jerry Garcia Bandin alkuvaiheesta

Jerry Garcia Band:Let It Rock:The Jerry Carcia Collection, Vol 2

Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2 on Jerry Garcia Bandin 17.- 18. marraskuuta 1975 Keystonessa, Berkeleyssä, Californiassa taltioitu livealbumi. Rhino Records julkaisi sen tuplacd:nä marraskuun kymmenentenä. Vuosien 1975-1995 välillä The Jerry Garcia Band oli Grateful Deadin johtohahmon Jerry Garcian keskeisimpänä musiikillisena sivuprojektina. Vuosien mittaan Jerry Garcia Band koki useita miehistönvaihdoksia. Yhtyeen originaali lineup oli toiminnassa elokuun ja joulukuun 1975 välisenä aikana. Kitarasta ja vokalisoinnista vastanneen Garcian lisäksi siihen kuuluivat pianisti Nicky Hopkins, basisti John Kahn, ja rumpali Ron Tutt. Rytmiryhmä oli kuulunut myös Garcian edelliseen yhtyeeseen Legion of Mary. Korkealle arvostettuna sessiomuusikkona tunnetuksi tullut Hopkins oli soittanut britti-invaasion keskeisten edustajien lisäksi esimerkiksi Jefferson Airplanen ja Quicksilver Messenger Servicen kanssa. Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2:sta laativat myönteiset arvionsa esimerkiksi Music Boxin John Metzger, Relixin Rob Turner, jonka mukaan Nicky Hopkinsin soitto inspiroi Garciaa jazzvaikutteisempaan soittotyyliin kuin Jerry Garcia Bandin myöhäisemmissä inkarnaatioissa sekä JamBase.Tuplakon käynnistää lähes 13 ja puoliminuuttinen näkemys Chuck Berryn Let It Rockista. Tunnetuimmat poiminnat Grateful Deadin repertuaarista ovat Friend of the Devil ja Sugaree. Hopkinsin sävellystuotantoa edustavat kaksi lähes kymmenminuuttista biisiä; Pig’s Boogie ja Edward, The Mad Shirt Grinder. Stonesien Let’s Spend the Night Togetherista kuullaan lähes 19-minuuttinen ja soulvaikutteinen tulkinta.

Lauantain pitkä:Etenkin jäsenyydestään King Crimsonissa ja Bad Companyssa muistettu basisti

Ensimmäinen elokuuta 1946 syntynyt ja 21. syyskuuta 2006 edesmennyt Raymond ”Buzz” Burrell oli brittiläinen muusikko. Hänet muistetaan ensisijaisesti King Crimsonin basistina ja solistina vuosien 1971-1972 välisenä aikana sekä Bad Companyn originaalina basistina vuosien 1973 ja 1982 välillä. Burrell teki paluun Bad Companyyn vielä vuosien 1998-1999 välisenä aikana. Hän menehtyi Espanjassa 60 vuoden ikäisenä. Hollbeachissä, Lincolnshiressä syntynyt Burrell asui Saracens Headissä ja Hollbeach Hurnissa. Ollessaan teini 1950-luvun lopussa Burrell ryhtyi rytmikitaristiksi yhtyeeseen The Tea Time 4, jonka hän perusti koulutovereidensa Bernie Ruddin ja Brian Rocky Brownen kanssa. Molemmat pitivät jazzista ja Mose Allisonin, John Coltranen ja Charles Mingusin kaltaisten artistien tuotannosta. Myöhemmin Burrell kävi King’s Lynnin teknistä koulua. Yhtye koki monia miehistönvaihdoksia ja muutti 1960-luvun puolivälissä Lontooseen managerinsa Jack Barrien kehotuksesta. Ian McLaganin liittyttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi ja sen muutettua nimensä Bozz Peopleksi bändi varmisti levytyssopimuksensa EMI:n Columbia-yhtiön kanssa. Burrellin tyyli nojasi selkeämmin jazziin ja McLaganin keskeisin vaikuttaja oli Booker T Jones. Yhtye nauhoitti neljä singleä ja toimi Kenny Lynchin ja Elkie Brooksin säestysbändinä. Suosio oli kuitenkin vähäistä ja pian McLagania kutsui pesti Small Facesin kosketinsoittajana. Loppuvuodesta 1965 Burrellia kaavailtiin The Whohun Roger Daltreyn paikalle. Hänen seuraava pestinsä oli soulyhtyeessä Feel for Soul Norwichissa vuoden 1966 aikana. Vuosien 1966 ja 1968 välillä Burrell julkaisi Columbia-yhtiöllä kuusi singleä nimellä Bozz. Niihin sisältyi muun muassa I Shall Be Released/Down in the Flood, jonka molemmat kappaleet edustivat Bob Dylanin tuotantoa. Tässä vaiheessa Burrell soitti hetken aikaa pian Deep Purplen perustaneiden kosketinsoittaja Jon Lordin, kitaristi Richie Blackmoren ja rumpali Ian Paicen sekä myöhemmin Chass and Davessa vaikuttaneen basisti Chas Hodgesin kanssa. Burrell osallistui yhtyeen Centipede vuonna 1971 ilmestyneen albumin Septober Energy levytykseen. Vuonna 1971 Burrell liittyi progeyhtye King Crimsonin uudeksi solistiksi. Hän oli tavannut Robert Frippin molempien vaikuttaessa Centipedessä. Yhtye etsi lisäksi uutta basistia. Rick Kempin kieltäydyttyä viime hetkellä pestistä Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrelille basson soittoa uuden basistin etsimisen sijaan. Kyseinen King Crimsonin lineup keikkaili ja julkaisi diskografiansa neljännen albumin, vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Islands, joka on yhtyeen ainoa jousiorkesterin kanssa työstämä. Yhtyeen jäsenten väliset kitkat alkoivat sosiaalisesti kiertueella ja luovassa mielessä bändin tuossa vaiheessa tuoreimmasta albumista. Yhtyeen seuraavan kiertueen jälkeenn lyyrikko Peter Sinfield sai lähteä. Alkuvuoteen 1972 ajoittuneiden harjoitusten jälkeen koko yhtye hajosi, mihin vaikutti osaltaan Robert Frippin laatufriikkiys. Yhtyeen jäsenten oli palattava yhteen ja täytettävä keikkavelvoitteensa mainitun vuoden osalta tarkoituksenaan lopettaa toimintansa sen jälkeen. Vuonna 1972 ilmestynyt livealbumi Earthbound koostuu nauhoituksista juuri kyseiseltä kiertueelta. Myös vuonna 2017 ilmestynyt boxi Sailor’s Tales (1970-1972) sisältää tuotantoa koko Burrellin King Crimsonissa vaikuttamisen ajalta. Muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet jatkaa King Crimsonissa, mutta Fripp oli tehnyt päätöksensä ja mennyt eteenpäin. Vuonna 1973 Burrell, Wallace ja Mel Collins osallistuivat Peter Sinfieldin sooloalbumin Still nauhoituksiin. Lisäksi he muodostivat yhtyeen Snape CCS:n Alexis Kornerin ja Thorupin kanssa. Mainittu yhtye oli konsertoinut edellisenä vuonna Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa. Yhtye julkaisi studioalbumin Accidentally Born in New Orleans ja livelevyn Live on Tour in Germany. Vuoden 1974 aikana Burrell oli mukana Chapman Whitney Streetwalkersissa Familyn ja King Crimsonin muiden jäsenten kanssa. Burrell oli perustajajäsenenä brittiläisessä superyhtyeessä Bad Company, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin aikaisemmin Mott the Hooplessa kitaroinut Mick Ralphs sekä aikaisemmin brittiläisessä blues- ja hardrockyhtyeessä Freessä vaikuttaneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke. Yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1974 ja 1976 välillä ilmestynyttä albumia Bad Company, Straight Shooter ja Run with the Pack saavuttivat kaikki platinalevyn. Vuonna 1977 ilmestynyt Burnin’ Sky ei ollut yhtä menestyksekäs, mutta vuonna 1979 ilmestyneellä albumillaan Desolation Angels Bad Company palasi platinalevykantaan. Vuonna 1982 ilmestynyt  Bad Companyn orginaalikokoonpanon viimeinen albumi Rough Diamonds menestyi yhtyeen albumeista suhteellisesti heikoimmin ja pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye lopettikin toimintansa. Ralphs ja Kirke jatkoivat toimintaa Bad Companyn nimellä, mutta vasta vuonna 1998 Burrell ja Rodgers liittyivät mukaan reunion-kiertueelle. Tuplakokoelma The ’Original Bad Co’ Anthology sisälsi myös neljä uutuuskappaletta. Burrell jätti yhtyeen jälleen seuraavana vuonna. Tammikuussa 1981 hän oli liittynyt Roger Chapmanin sooloyhtyeeseen The Shortlistiin, josta hän erosi vuoden 1983 aikana. Burrell teki paluun yhtyeen riveihin jälleen toukokuussa 1987, mutta lähti uudelleen seuraavan vuoden kesäkuussa. Burrell oli mukana yhdellä raidalla Jon Lordin vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla Before I Forget. Hän liittyi myös lyhytikäiseen yhtyeeseen Nightfly. 1990-luvun aikana Burrell työskenteli esimerkiksi Alvin Leen kanssa Best of British Blues-kiertueella vuonna 1996 sekä Ruby Turnerin kanssa. Mainitulla vuosikymmenellä Burrellin keskeisin musiikillinen yhteistyökumppani oli skotlantilainen bluessolisti Tam White, jonka kanssa Burrell vaikutti triossa The Shoe String Band sekä big bandissä The Celtic Groove Connection. White oli paikalla Burrellin asunnossa Espanjassa hänen menehtyessään sydänkohtaukseen kesken harjoitusten. Vuonna 2025 Burrell pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Bad Companyn jäsenenä.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin esikoisalbumin balladikappale

 Think for a Minute! on The Housemartinsin esikoisalbumilla London 0 Hull 4 vuonna 1986 ja lisäksi singleformaatissa ilmestynyt balladikappale. Paul Heatonin ja Stan Cullimoren käsialaa oleva Think for a Minute! saavutti brittilistalla sijan 18., oli Irlannissa sijalla 14. ja kohosi Espanjassa jopa listakärkeen. Kappaleesta työstettiin myös Jeff Baynesin ohjaama musiikkivideo ja The Housemartinsin esikoisalbumin lisäksi Think for a Minute! pääsi  mukaan hullilaisyhtyeen vuonna 1988 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Now That's What I Call Quite Good. 

Torstain terävä:Kate Bushin Lionheart-albumin singlemenestys

Wow on brittiartisti Kate Bushin kappale, joka ilmestyi alunperin hänen toisella ja vuonna 1978 ilmestyneellä albumillaan Lionheart. Lisäksi Wow julkaistiin albumin toisena singlenä maaliskuussa 1979. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja singlelle kertyi kymmenen. Kappaleesta muodostui lisäksi hitti esimerkiksi Irlannissa, missä sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista. Wown Kanadassa julkaistu painos oli painettu keltaiselle vinyylille. Kanadalaisen musiikkilehden RPM Magazinen Adult Contemporary -listalla kappaleesta muodostui niin ikään kohtuullinen menestys. Fan club magazinelleen vuonna 1979 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi pyrkineensä Wowta kirjoittaessaan Pink Floydia muistuttavaan lopputulokseen. Kappaleen lyriikoissa käsitellään showbisneksen epäoikeudenmukaisuuksia. Huhtikuussa 1979 Bush vieraili tv-showssa ABBA in Switzerland, jossa hän esitti kyseisen kappaleen. Samoihin aikoihin ajoittui Bushin tekemä livekonserttikiertue. Sen ja Wow-singlen julkaisun myötä Bushin kakkosalbumi Lionheart herätti uutta kiinnostusta ostavassa yleisössä ja pitkäsoitto palasi brittilistalle top teniin usean viikon ajaksi. Vuonna 2012 The Guardian nimesi Wown Lionheart-albumin kiistattomaksi kohokohdaksi. Kaikki Wow-singlen Euroopassa julkaistut painokset sisältävät kappaleesta 12 sekuntia editoidun version, vaikkei kyseistä seikkaa ole mainittu leijonanosassa painoksista. Brasiliassa ja Kanadassa singlestä julkaistut painokset sisältävät Wowsta täyspitkän version. Kappale on lisäksi mukana Kate Bushin vuonna 1986 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Vuonna 2002 Wow oli mukana Rock Star Northin videopelissä Grand Theft Auto:Vice City osana voimaballadeihin erikoistunutta radioasemaa Emotion 98.3. Sitä vastoin Wow ei sisältynyt mainitun videopelin kymmenvuotisjuhlajulkaisuun eikä sen Definitive Editioniin. Wowsta työstettiin musiikkivideo, jossa Bush esittää kyseisen biisin tummennetussa huoneessa, mutta kertosäkeen aikana taustalla nähdään valokeila.

Keskiviikon klassikko:Rushin originaalirumpali

23. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 11. toukokuuta 2008 edesmennyt John Rutsey oli kanadalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Rush-yhtyeen originaaliksi rumpaliksi ja lisäksi yhtyeen perustajajäseneksi. Rutsey osallistui Rushin vuonna 1974 ilmestyneen esikoisalbumin nauhoituksiin. Hänen terveytensä rajoitti keikkailua ja niinpä Rutsey joutui jättämään Rushin. Hänen tilalleen tullut Neil Peart pysytteli Rushin rumpalina ja lyyrikkona vuoteen 2015 saakka. St-Patrick’s Schoolissa opiskellessaan Rutsey tapasi tulevat yhtyetoverinsa Geddy Leen ja Alex Lifesonin. Kaksikko diggasi ensisijaisesti progressiivista rockia, kuten Yesiä, Pink Floydia ja Genesistä siinä, missä Rutsey kuunteli raskaampaa rockia. Nimen Rush keksi Rutseyn veli Bill yhtyeen treenatessa Rutseyn perheen kellarissa kesän 1968 aikana. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Rutsey rummuissa, Lifeson kitarassa ja solisti/basisti Jeff Jones, joka jätti Rushin yhtyeen ensimmäisen konsertin jälkeen. Hänen paikkansa otti Geddy Lee. Rushin esikoisalbumin lisäksi Rutsey oli mukana yhtyeen singlellä Not Fade Away/Can’t Fight It . Rushin esikoispitkäsoiton lyriikat ovat Rutseyn käsialaa. Yhtyeen varhaisissa konserteissa hän esitteli Rushin jäsenet sekä esitettävät biisit. Viimeisen konserttinsa Rushin riveissä Rutsey soitti 25. heinäkuuta Centennial Hallissa, Lontoossa, Ontariossa. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Rutsey mainitsi, ettei katunut lähtöään Rushista ja ilmoiti lähteneensä, koska ei enää pitänyt yhtyeen musiikista. Vuonna 1978 The City-aikakauslehti mainitsi Rutseyn kirjoittavan kappaleita ja vaikuttavan yhtyeessä Stinger, jonka ura oli kuitenkin lyhytkestoinen. Myöhemmin Rutsey vaikutti kehonrakentajana. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Alex Lifeson mainitsi nähneensä Rutseytä säännöllisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan My Effin’ Life Lee mainitsi Rutseyn olleen vuonna 1976 yksi hänen häävieraistaan. Rutsey edesmeni 11. toukokuuta 2008 äkilliseen sydänkohtaukseen, joka liittyi diabeteksen komplikaatioihin. Hautajaiset pidettiin yksityisinä, mutta lahjoituksia otettiin vastaan Markhamissa, Ontariossa sijainneelle diabetes-säätiölle. Vuonna 2010 valmistuneessa dokumentissa Rush:Beyond the Lighted Stage käydään läpi myös yhtyeen varhaisia vaiheita, eli Rutseyn aikaa Rushissa. Häneltä kuullaan nauhoitettuja kommentteja ja dvd:n bonuksina on kaksi biisiä, joissa Rutsey on mukana. Kolmas Rutseyn aikainen kappale sisältyy kotivideolle Time Machine 2011:Live in Cleveland.

Tiistain tukeva:Monipuolinen instrumentaaliyhtye

 The Dixie Dregs on yhdysvaltalainen, Augustasta, Georgiasta kotoisin oleva rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1970 ja yhtyeen musiikki koostuu pelkästään instrumentaalikappaleista. Niissä vaikeasti kategorioitavissa olevaan soundiin yhdistyy elementtejä niinkin erityyppisistä genreistä, kuin rockista, klassisesta, bluegrassista ja jazzista. Virtuoosimaista soittoa tarjoavan yhtyeen musiikkia on 70-luvun aikana kuvattu southern rockiksi, progressiiviseksi rockiksi sekä jazz-fuusioksi. Vuonna 1976 yhtye nauhoitti demoalbuminsa The Great Spectacular ja julkaisi sitä omakustanteisesti rajoitettuna painoksena. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi Free Fall ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Night of the Living Drecks sisälsi sekä studio, että livetuotantoa ja se oli ehdolla parhaan instrumentaalialbumin Grammyn vastaanottajaksi. Samaisen ehdokkuuden vastaanottivat myös The Dixie Dregsin kolme seuraavaa pitkäsoittoa. Capricorn Recordsin lopetettua toimintansa The Dixie Dregs solmi uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeeltä vuonna 1980 albumin Dregs of the Earth. Seuraavana vuonna yhtye lyhensi nimensä muotoon The Dregs. Mainitulla nimellä yhtyeeltä ilmestyivät vuosina 1981 ja 1982 albumit Unsung Heroes ja Industry Standard. Pitkäsoitoista jälkimmäinen on yhtyeen tuotannossa ainoa myös vokalisointia sisältävä. The Dregs lopetti toimintansa vuonna 1983, mutta yhtyeen reunion ajoittui vuoteen 1988. Sen jälkeen The Dregs on julkaissut vuonna 1994 ilmestyneen studioalbumin Full Circle sekä vuosina 1992 ja 2000 ilmestyneet konserttitaltioinnit Bring 'em Back Alive ja California Screamin'.
Dixie Dregsin esiasteena oli Steve Morsen ja Andy Westin vuonna 1970 Augustassa, Georgiassa yhtye Dixie Grift. Morsen isoveli Dave vaikutti mainitussa yhtyeessä rumpalina, Frank Brittingham kitaristina ja solistina ja Johnny Carr kosketinsoittajana. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin Mark Parrish. Dixie Grift lopetti toimintansa Steve Morsen siirryttyä opiskelemaan musiikkia Miamin yliopistoon. Morse ja West jatkoivat musiikin esittämistä duona nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1973 kaksikko tapasi Miamin yliopiston musiikkiopintojen tiimoilta viulisti Allen Sloanin ja rumpali Bart Yarnalin ja alkoi soittaa nimellä Rock Ensemble II. Morsesta, Westistä, Parrisista ja rumpali Gilbert Frayeristä koostunut kvartetti soitti lämmittelykeikkoja toisille yhtyeille ja paikallistasolla pääesiintyjänä nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1974 kosketinsoittaja Frank Josephs täydensi yhtyeen kokoonpanon. Vuonna 1975 yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa The Great Spectacular, josta otettiin noin tuhannen kappaleen painos. Vuonna 1997 albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kolmesta kappaleesta koostuneen demon ja The Allman Brothers Bandin Chuck Leavelin ja Twiggs Lyndonin vihjeestä Capricorn Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuoden 1976 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin esikoisalbumi Free Fall, jolla kosketinsoittajana vaikutti Steve Davidowski. Hänen lähdettyään työskentelemään viulisti Vassar Clementsin kanssa originaali kosketinsoittaja Parrish teki paluun Dixie Dregsin riveihin. Free Fall oli saavuttanut myönteisiä arvioita ja lisäksi jonkin verran menestystä. Niinpä Dixie Dregs teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa vuonna 1978 ilmestyneen kakkospitkäsoittonsa What If...tiimoilta. Huhtikuussa 1979 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Night of the Living Dregs, joka työstetiin kokoonpanolla Morse, West, Sloan, Parrish ja Morgenstein, oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sen voitti tosin Paul McCartneyn Wings.Night of the Living Dregs koostui sekä studiotallenteista että Montreuxin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1978 taltioiduista nauhoituksista. What Ifin ja Night of the Living Dregsin tuotannosta vastasi George Martinin kanssa tekemästään yhteistyöstä muun muassa tunnetuksi tullut ääni-insinööri Ken Scott. Tammikuussa 1980 Dixie Dregs solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parrishin paikan otti T Lavitz ja uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli myöhemmin samaisena vuonna ilmestynyt Dregs of the Earth. Parrish vaikutti pianistina ja kosketinsoittajana kitaristi Larry Coryelille sekä solisteille  Andy Williams, Roberta Flack, Natalie Cole, Luther Vandross, Peabo Bryson, Celine Dion, Regina Belle, Deborah Gibson, Pat Boone , tytär Debby Boone sekä Glenn Campbell. Charles Landin albumilla With Reverence Parrish vaikutti muusikkona kaikilla biiseillä ja lisäksi sovittajana. Mainitusta albumista hänet palkittiin Angel Awardilla. Musiikillisena ohjaajana ja kosketinsoittajana hän on vaikuttanut useissa stageshow:issa, kuten Cats, Meet Me in St. Louis, The Wizard of Oz, Little Shop of Horrors, Nunsense, Brigadoon, The Phantom of the Opera ja  Anything Goes. Vuonna 1981 ilmestyneen albuminsa Unsung Heroes yhtye julkaisi nimellä The Dregs. Mark O' Connor otti viulisti Sloanin paikan. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi Industry Standard palkittiin Nashvillessa viulukilpailussa. Kyseessä oli The Dregsin ensimmäinen myös vokalisointia sisältänyt albumi, jolla vierailivat The Doobie Brothersin Pat Simmons ja Santanan Alex Ligertwood. Myös Industry Standard oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Levymyynti ei kuitenkaan parantunut  merkittävästi ja vuonna 1983 yhtye laitettiin väliaikaisesti jäihin. 1980-luvun lopussa Dixie Dregsin kokoonpano, jossa olivat mukana Morse, myös Wingerissä soittanut Morgenstein, Lavitz ja Sloan, teki paluukiertueen. Vuonna 1989 ilmestyi Best of-tyyppinen kokoelma-albumi Divided We Stand. Basisti Dave LaRue täydensi yhtyeen kokoonpanon seitsemästä konsertista koostuneella minikiertueella, jolta julkaistiin livealbumi Bring 'em Back Alive. Tammikuussa 1993 kyseinen albumi oli yhtyeen tuotannosta järjestyksessään viidentenä ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Mainitulla kerralla palkinto meni Stevie Ray Vaughan & Double Troublen tulkinnalle The Jimi Hendrix Experiencen Little Wingistä. The Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman otti lääkärin uraansa luoneen Sloanin paikan. Yhtye solmi uudelleen sopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja vuonna 1994 ilmestyi vuosien jälkeen uusi pitkäsoitto Full Circle.Nykyisin The Dregs tekee ajoittain lyhyitä kiertueita ja studiotyötä. Vuoden 1997 albumijulkaisut olivat retrospektiiviset The Great Spectacular ja King Biscuit Flower Hour Presents, joista viimeksi mainittu on nauhoitettu vuonna 1979. Vuonna 2000 ilmestynyt California Screamin' koostui edellisen vuoden elokuussa Roxy Theatressa työstetyistä livenauhoituksista. Mainitulla albumilla covereita edustavat The Allman Brothers Bandin Jessica ja Frank Zappan Peaches en Regalia, joista viimeksi mainitussa Dweezil Zappa vierailee toisena soolokitaristina. Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma-albumi 20:th Century Masters:The Best of Dixie Dregs sekä dvd Sects, Degs and Rock 'n' Roll. Yhtyeen paluukiertue alkoi helmikuun viimeisenä 2018 Clearwaterista, Floridasta. Se työstettiin originaalilla Morsesta, Westistä, Morgensteinista, Sloanista ja Davidowskista koostuneella lineupilla.

Maanantain mainio:Bobbie Gentryn 1960-luvun tuotannon päättänyt coverpainotteinen albumi

Bobbie Gentry:Touch ’em with Love

Seitsemäs heinäkuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Touch ’em with Love on yhdysvaltalassolisti ja biisintekijä Bobbie Gentryn viides studioalbumi. Nashvillessa, Tennesseessä nauhoitetun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Kelso Herston. Gentryn edellinen, Glen Campbellin kanssa työstämä albumi oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan musiikillisesta tyylistä väännettiin kättä. Helmi-maaliskuussa 1969 Gentry nauhoitti kahdeksan jazzvaikutteista kappaletta, jotka julkaistiin vasta vuonna 2018 boxilla The Girl from Chickasaw Country:The Complete Capitol Masters. Touch ’em with Lovesta muodostui blue -eyed soul-tyyppinen albumi, jonka kappaleista ainoastaan kaksi edusti Gentryn omaa sävellystuotantoa. Suuri osa albumista nauhoitettiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä ja jouset, taustalaulut sekä rytmiryhmän osuus lisättiin myöhemmin. Albumin kymmenestä kappaleesta kuusi nauhoitettiin huhtikuun viidentenä 1969. Ensisijaisesti Dusty Springfieldin levytyksenä tunnetunSon of a Preacher Manin sekä kappaleen Where’s the Playground Johnny Gentry nauhoitti 29. huhtikuuta ja Blood, Sweat and Tearsin ohjelmistosta tutuksi tulleen You’ve Made Me So Very Happyn sekä biisin I Wouldn’t Be Surprised toukokuun ensimmäisenä. Billboard ja Cashbox laativat Touch ’em with Lovesta myönteiset arviot. Myös AllMusicin retrospektiivinen arvio albumista oli positiivissävytteinen.