Maanantain mainio:Legendaarisen esipunkyhtyeen rumpali

 16. elokuuta 1949 syntynyt ja 15. maaliskuuta 2014 edesmennyt Scott Randolph Asheton oli yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti rockyhtye The Stoogesin rumpalina. Washington DC:ssä syntynyt Asheton muutti perheineen Ann Arboriin 14 vuoden ikäisenä. Hän perusti The Stoogesin vuonna 1967 vanhemman veljensä Ronin, Iggy Popin sekä Dave Alexanderin kanssa. Ashetonin luoma primitiivinen soundi oli mallina useille tuleville punkyhtyeille. The Stoogesin originaali inkarnaatio työsti kaksi Elekta Recordsin julkaisemaa albumia; vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet pitkäsoitot The Stooges ja Fun House. Niiden jälkeen yhtye koki useita miehistönvaihdoksia ja vuonna 1973 Columbia Records julkaisi nimellä Iggy & The Stooges yhtyeen kolmannen albumin Raw Power. Yhtye lopetti toimintansa seuraavana vuonna. The Stoogesin toiminnan välivuosina Asheton oli eräs niistä harvoista The Stoogesin muusikoista, jotka soittivat Iggy Popin kanssa. Vuoden 1978 Euroopan-kiertueeseen sisältyi pieni reunion, johon Popin ja Ashetonin lisäksi osallistui Scott Thurston. Scott Morganin kanssa Asheton soitti yhtyeissä the Scott Morgan Band, Scots Pirates ja tunnetuimpana Scott's Rendezvous Band. Basisti Captain Sensiblen kanssa Asheton oli mukana neljällä Sonny Vincentin studioalbumilla ja vieraili myös muilla hänen levyjulkaisuillaan. Yhdysvalloissa ja Euroopassa Asheton konsertoi The Devil Dogsin Sonny ja Steve Baisen kanssa. The Stooges kokosi rivinsä vuonna 2003 ja jatkoi toimintaansa vuoteen 2016. Vuonna 2007 ilmestyi yhtyeen tuotannon neljäs virallinen pitkäsoitto Weirdness. Kitaristi Ron Ashetonin edesmentyä vuonna 2009 The Stooges jatkoi toimintaansa kitaristi James Williamsonin kanssa. Iggy Popin ohella Scott oli tuossa vaiheessa ainoa The Stoogesin pysyvä jäsen. 17. kesäkuuta 2011 Hellfest Festivaalilla soitetun konsertin jälkeen Scott lopetti live-esiintymiset. Iggy Popin yhtyeessä 90-luvulla soittanut Larry Mullins otti hänen paikkansa. Scott menehtyi sydänkohtaukseen maaliskuun puolivälissä 2014 64-vuotiaana.

Sunnuntain extra:Suositun yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1982 menestysalbumi

 Toto:Toto IV

26. maaliskuuta 1982 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Toto IV on yhdysvaltalaisyhtye Toton neljäs studioalbumi. Sen kappaleista ensimmäisenä singlenä julkaistu Rosana nousi Billboard Hot 100-listan kakkossijalle viiden viikon ajaksi. Kolmantena singlenä julkaistusta Africasta muodostui Toton ainoa listaykkössingle. Molemmat kappaleet olivat hittejä myös Britanniassa saavuttaen saarivaltakunnassa sijat 12. ja 3. Neljäntenä singlenä julkaistu I Won't Hold You Back nousi Billboardilla kymmenenneksi mutta saavutti Adult Contemporary-listan kärkipaikan. Britanniassa mainittu single kohosi top 40:een. Africa-kappaleen suosion myötä Toto IV nousi uudelleen albumilistojen top teniin molemmin puolin Atlanttia alkuvuodesta 1983. Mainittuna vuonna Toto IV vastaanotti kolme Grammya. Se valittiin vuoden albumiksi, yhtye itse vuoden tuottajaksi mainitun pitkäsoiton tiimoilta ja Africa voitti vuoden levyn Grammyn. Toto IV saavutti Billboard 200-albumilistalla neljännen sijan pian ilmestymisensä jälkeen. Top teniin pitkäsoitto nousi Kanadassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Alankomaissa, Italiassa, Norjassa, Britanniassa ja Japanissa. Toto IV jäi vuosikymmenien ajaksi viimeiseksi Toto-albumiksi yhtyeen originaalille basistille Dave Hungatelle. Hän teki paluun yhtyeen riveihin vuonna 2014 ja oli jälleen mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Toto XIV. Hungaten paikan Toton riveissä otti välillä Mike Porcaro. Toto IV oli yli vuosikymmenen ajan viimeinen Toton albumi myös yhtyeen originaalille solistille Bobby Kimbalille, joka teki paluun yhtyeeseen vuonna 1998 ja oli jälleen mukana seuraavana vuonna ilmestyneellä yhtyeen pitkäsoitolla Mindfields.

Lauantain pitkä:Monipuolinen ja runsaasti levyttänyt yhdysvaltalaisartisti

 Viides huhtikuuta 1954 syntynyt Peter Case on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Tyylillisesti hänen uransa on ollut monipuolinen sisältäen rock n' rollia, bluesia, folkrockia ja akustisia soolokeikkoja. Buffalossa, New Yorkissa syntynyt Case varttui lähellä sijainneessa New Yorkin Hamburgissa. Ensimmäisen kappaleensa Stay Away hän kirjoitti 60-luvun puolivälissä ollessaan yksitoistavuotias. Jo teini-ikäisenä Case oli soittanut useissa rockyhtyeissä. Hän jätti koulun viisitoistavuotiaana, vaikka suorittikin myöhemmin tutkinnon. Vuonna 1973 Case saapui San Franciscoon, missä hän vaikutti katusoittajana. Näihin aikoihin valmistui Bert Deivertin ohjaama, paikallista musiikkiskeneä käsittelevä elokuva Nightshift, jossa nähdään myös nuori Case. Vuonna 1976 hän lyöttäytyi yhteen Jack Leen ja Paul Collinsin kanssa ja muodosti varhaisiin punkyhtyeisiin lukeutuneen The Nervesin. Sen samana vuonna ilmestyneen esikoisep:n kapaleista Blondie versioi Hanging on the Telephonen. Tammikuun alussa 1977 The Nerves muutti Los Angelesiin. Mainitussa kaupungissa yhtye soitti ja myös promosi ensimmäisiä punkkkeikkoja esiintyen esimerkiksi The Masquessa ja Whisky A Go Gossa. Vuonna 1977 The Nerves oli tyylisuuntansa ensimmäinen kansainvälisen kiertueen tehnyt yhtye. Se soitti Ramonesin ja Mink Devillen lämmittelijänä ja samoissa konserteissa The Nunsin, Devon ja Pere Ubun kanssa. The Nervesin lopetettua toimintantansa vuonna 1978 Case perusti seuraavana vuonna rockyhtyeen The Plimsouls. The Beat Recordsin julkaistua samaisena vuonna yhtyeen esikoisep:n Zero Hour Plimsoulsista muodostui eräs Kalifornian alueen vetovoimaisimmista livebändeistä. The Plimsoulsin suosio kasvoi ja yhtye julkaisi suurten levy-yhtiöiden kautta kaksi albumia. Yhtyeen nimeä kantava debyytti ilmestyi vuonna 1981 Planet/Elektran ja sen seuraaja kahta vuotta myöhemmin  Geffenin julkaisemana. Vuonna 1982 Shaky City/Bomb julkaisi The Plimsoulsilta 12-tuumaisena singlenä kappaleen A Million Miles Away, josta tuli yhtyeen tunnuskappale. Siitä muodostui radiohitti Kaliforniassa ja myös joissakin muissa osissa Yhdysvaltoja. A Million Miles Away saavutti lopulta Billboardin listalla sijan 82. Mainitun biisin lisäksi The Plimsoulsin tuotannosta kappaleet The Oldest Story in the World ja Everywhere at Once pääsivät mukaan vuonna 1983 valmistuneeseen elokuvaan Valley Girl. Siinä vaiheessa, kun mainitusta elokuvasta muodostui kulttisuosikki, yhtye oli kuitenkin ehtinyt lopettaa toimintansa.   Gurf Morlixin, Victoria Williamsin ja Warren Tornado Kleinin kanssa Case muodosti yhtyeen The Incredible Strung Out Band, mutta se ei julkaissut levytyksiä. Vuonna 1986 Case julkaisi Geffen Recordsilla nimeään kantaneen esikoissooloalbumin. T-Bone Burnettin ja Mitchell Broomin tuottama albumi sisältää kolme Burnettin ja yhden Williamsin kanssa kirjoitetun kappaleen. Williamsin, Morlixin ja Kleinin lisäksi albumilla on hyödynnetty esimerkiksi  Mike Campbellin ( Tom Petty and the Heartbreakers), John Hiattin, Jim Keltnerin, Jerry Marottan, Roger McGuinn (The Byrds) ja Van Dyke Parksin talentteja. Albumin kappaleista Old Blue Coat oli ehdolla parhaan kappaleen Grammyn vastaanottajaksi. New York Timesissa Robert Palmer valitsi Peter Casen esikoispitkäsoiton vuoden 1986 parhaaksi albumiksi. Vuonna 1989 ilmestyi Casen toinen sooloalbumi The Man with the Blue Post- Modern Fragmented Neo-Traditionalist Guitar. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen ottivat osaa Los Lobos-yhtyeen David Hidalgo, Ry Cooder ja Benmnont Tench. Vaikka albumi ei ollut kaupallinen menestys, se saavutti suosiota kriitikoiden ja muusikoiden, kuten esimerkiksi Bruce Springsteenin taholta. Vuonna 1992 Case saavutti radiohitin kappaleellaan Dream About You, joka nousi Billboardin Modern Rock-listalla sijalle 16. Kolmannen Geffenille työstämänsä albumin Six-Pack of Love jälkeen Case nauhoitti livenä studiossa blues, folk- ja countrykappaleista koostuneen coveralbumin Peter Case Sings Like Hell, jonka julkaisijana oli artistin oma yhtiö Travelin' Light. Case solmi sopimuksen Vanguard Recordsin kanssa ja mainittu levy-yhtiö julkaisi kyseisen albumin uudelleen vuoden 1993 aikana. Kahta vuotta myöhemmin niin ikään Vanguardin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto Torn Again työstettiin kokoonpanolla, jossa rytmiryhmänä vaikuttivat Don Heffington ja Jerry Scheff ja kitaristina Greg Leisz. Vuonna 1996 The Plimsouls teki ensimmäisen useista reunioneistaan. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa Case julkaisi useita sooloalbumeita, joilla hän liikkui tyylillisesti entistä akustisempaan suuntaan ja soitti keikkoja clubeissa ja muissa pienissä keikkapaikoissa. Vuosina 1998, 2000 ja 2002 ilmestyivät Vanguardin julkaisuina Casen albumit Full Service No Waiting, Flying Saucer Blues ja Beeline. Vuonna 2001 ilmestynyt Thank You St. Jude oli omakustannealbumi, jonka Case työsti viulistina ja taustavokalistina vaikuttaneen David Peralesin kanssa. Flying Saucers Bluesista laatimassaan arviossa Bill Wasserszieher kirjoitti olevansa tietoinen siitä, ettei kukaan Peter Casen sukupolvesta kirjoita parempia kappaleita tai tee parempaa työtä Woody Guthrien perinteessä. Vuonna 2004 Vanguard julkaisi Casen mainitulla yhtiöllä  julkaisemasta tuotannosta kokoelma-albumin Who's Gonna Go Your Crooked Mile, joka sisälsi lisäksi aikaisemmin julkaisemattomat kappaleet Wake Up Call ja My Generation's Golden Handcuff Blues, jotka olivat todistusaineistoa Casen voimakkaista poliittisista näkemyksistä. 1990-luvun lopussa Case vastasi musiikkiohjelmasta Los Angelesissa sijainneelle Getty Museumille. Vuonna 2001 hän vaikutti organisaattorina, tuottajana ja esiintyjänä bluesmusiikin pioneereihin lukeutuneelle Mississippi John Hurtille työstetyllä tribuuttialbumilla Avalon Blues, joka oli seuraavana vuonna parhaan traditionaalisen folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Hollywood Bowlilla Case esitti Beatlesin tuotantoa George Martinin kanssa. Soolokeikoillaan hän on oman tuotantonsa lisäksi versioinut esimerkiksi Memphis Minnietä, Neil Youngia, Bob Dylania ja Sleepy John Estesiä. Case asuu nykyisin Kaliforniassa, missä hän muiden paikkojen lisäksi ohjaa laulunkirjoitustyöpajoja. Helmikuussa 2006 washingtonilainen Hungry for Music julkaisi Caselle kolmesta albumista koostuvan tribuuttialbumin Case for Case. Sillä esiintyvät esimerkiksi  John Prine, Susan Cowsill, Joe Ely, Dave Alvin ja Maura O'Connell. Vuonna 2006 Case alkoi postata blogissaan näytteitä muistelmateoksestaan As Far as You Can Get without a Passport. Tammikuussa 2007 Everthemore Books julkaisi muistelmat kirjaformaatissa. Ne käsittelevät Casen varhaisaikoja San Franciscossa, jotka inspiroivat häntä eräisiin tuotantonsa keskeisiin kappaleisiin, kuten Travelin' Light ja Entella Hotel. Sanfranciscolaisen punkyhtyeen X:n jäsen John Doe osallistui teoksen esittelytekstin laatimiseen. Case on jatkanut omaelämäkerrallisen aineistonsa kirjoittamista ja postaamista. Joulukuussa 2007 Casen albumi Let Us Now Praise Sleepy John oli ehdolla parhaan traditionaalisen folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi. Ian Brennanin tuottaman albumin kappaleista Every 24 Hours oli duetto Richard Thompsonin kanssa ja That Soul Twist duetto Merle Haggardin peda steel-kitaristi Norm Hamletin kanssa. Kesäkuussa 2010 ilmestyi sekä lp:nä että cd:nä Yep Roc Recordsin julkaisemana Casen seuraava albumi Wig. Se oli hänen tulkintansa sähköisestä bluesista ja albumin työstämiseen osallistuivat rumpali D. J. Bonebrake ja slidekitarassa ja sähköpianossa memphislainen Ron Franklin. Osan albumin kappaleista Case ja Franklin sävelsivät ainoastaan päivää ennen nauhoituksia, jotka hoidettiin kolmessa päivässä. Vuonna 2012 Alive Naturalsound Records julkaisi outtakeseista, demoista ja livebiiseistä koostuneen albumin The Case Flies. Mukana oli mm. kaksi T-Bone Burnetten kanssa 80-luvun puolivälissä työstettyä demoa, puhetta sisältäviä  kappaleita, joiden musiikkina oli pidempi biisi Bomblight Prayer Vigil ja useita muit Case-harvinaisuuksia. Joulukuussa 2014 Case nauhoitti Carriage House-studiossa Los Angelesissa uudesta tuotannosta koostuneen albumin HWY62, jonka työstämiseen osallistuivat D. J. Bonebrake, soolokitaristi Ben Harper, kosketinsoittaja Jebin Bruni ja basisti David Carpenter. Albumi julkaistiin seuraavana vuonna 2015. Syyskuussa 2016 Casen esikoisalbumi sai uusintajulkaisunsa seitsemän bonuskappaleen kera. Joulukuussa 2016 Case nauhoitti tuottaja Ron Franklinin kanssa The Old Whaling Churchissa Martha's Vineyardissa konseptialbumin The Midnight Broadcast, joka sisälsi sekä traditionaalia että uutta tuotantoa. Pitkäsoiton työstämisessä olivat mukana Cindy Wasserman (laulu), Bert Deivert (mandoliini, rummut), Lee Fortier (huuliharppu, laulu) Franklin (moog, maracas) ja Ross Johnson ( DJ:nä) Boo Mitchellin Royal Recordersilla Memphisissä miksaama albumi julkaistiin vuonna 2021.

Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin toinen sooloalbumi

 Leon Russell:Leon Russell and Shelter People

Kolmas toukokuuta 1971 Yhdysvalloissa Shelterin ja Britanniassa A&M:n julkaisemana ilmestynyt Leon Russell and Shelter People on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän ja multi-instrumentalistin Leon Russellin toinen sooloalbumi. Billboardin Hot 200-listalla se saavutti sijan 17. Yhdysvalloissa ja Kanadassa mainittu pitkäsoitto on saavuttanut kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Sen kakkospuolen avaavan kappaleen Ballad of Mad Dogs and Englishmen Russell kirjoitti niin ikään vuonna 1971 ilmestyneen elokuvan Mad Dogs & Englishmen soundtrack-albumille. Mainitussa biisissä Leonin vokalisointia ja pianon soittoa säestävät ainoastaan jouset. Albumin otsikossa mainittu Shelter People viittaa Russellin ja Denny Cordellin vuonna 1969 perustaman levy-yhtiön Shelterin sessiomuusikoihin. Albumin yhdestätoista raidasta heitä kuullaan tosin ainoastaan viidellä. Muista kappaleista kaksi on kreditoitu Muscle Shoals Swampersille, kaksi Friends in Englandille ja yksi Tulsa Topsille. Russellin ainakin osittain kirjoittaman tuotannon lisäksi albumille sisältyy kolme coverbiisiä. A Hard Rain's a Gonna Fall ja It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry ovat Bob Dylanin ohjelmistosta ja Beware of Darkness George Harrisonin tuotantoa. Albumin cd-versiolle on sisällytetty kolme Dylan-lainaa lisää, eli It's All Over Now Baby Blue, Love Minus Zero/No Limit ja She Belongs to Me, joiden kaikkien originaaliversiot löytyvät vuonna 1965 ilmestyneeltä albumilta Bringing It All Back Home. AllMusiciin albumista laaditussa arviossa Mike DeGagne kohotti Ballad of Mad Dogs and Englishmenin albumin parhaaksi kappaleeksi. Kyseessä on valaiseva selonteko Russellin musiikista hänen huippuajaltaan. Laulunkirjoituksen osalta DeGagne piti Russellin vuonna 1972 ilmestynyttä albumia Carney hieman laadukkaampana, mutta Shelter People tuo paremmin esiin Russellin kyvyt monipuolisena muusikkona.

Torstain terävä:Iron Maidenin vuosien 1979-1982 rumpali ja muutakin

Kahdeksas maaliskuuta 1957 syntynyt ja 12. maaliskuuta 2013 edesmennyt Clive Ronald Burr oli brittiläinen rumpali, joka vaikutti Iron Maidenissa vuosien 1979 ja 1982 välillä. Hänen varhaisempi yhtyeensä oli ollut Samson. Koesoittonsa jälkeen hän liittyi Maideniin kitaristi Dennis Strattonin suosituksesta ja oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla; vuosien 1980 ja 1982 välillä ilmestyneillä pitkäsoitoilla Iron Maiden, Killers ja The Number of the Beast. Albumeista viimeksi mainittu oli solisti Bruce Dickinsonin debyyttipitkäsoitto yhtyeen riveissä. Burr sai lähteä Maidenista vuonna 1982 kesken Beast of the Road-kiertuetta. Hänen paikkansa ottanut Nicko McBrain vaikuttaa edelleen yhtyeen rumpalina. Maidenin tuotannosta Burr oli mukana kirjoittamassa Number of the Beastillä julkaistua kappaletta Gangland sekä Run to the Hills-singlen b-puolella ilmestynyttä biisiä Total Eclipse, joka julkaistiin myöhemmin myös Number of the Beastin remasteroidulla cd-versiolla. Helmikuussa 2011 Classic Rockille antamassaan haastattelussa Burr selvitti syyn erottamiseensa Maidenista. Omien sanojensa mukaan hän oli pitänyt taukoa yhtyeestä tehdäkseen surutyötä isänsä kuoleman johdosta. Bruce Dickinsonin vuonna 2017 ilmestyneen omaelämäkerran mukaan Burrin lähtöön vaikuttivat konfliktit yhtyeen basistin ja perustajajäsenen Steve Harrisin kanssa. Maidenin jälkeen Burr soitti ranskalaisyhtyeessä Trust, jossa hän otti Nicko McBrainin paikan ja sittemmin yhdysvaltalaisessa Alcatrazzissa. Hän oli mukana New Wave of British Heavy Metalin lyhytikäisessä superyhtyeessä Gogmagog, johon kuuluivat Maidenin ex-vokalisti Paul Di' Anno, tuleva kitaristi Janick Gears, Whitesnaken ex-basisti Neil Murray ja Def Leppardin ex-kitaristi Pete Willis. Aikaisemmin nimeä Clive Burr's Escape käyttäneessä Stratus-yhtyeessä Burr soitti Praying Mantis-yhtyeen ex-jäsenten kanssa. Mainittu bändi lopetti toimintansa julkaistuaan yhden albumin. Burr oli lisäksi mukana Dee Sniderin Twisted Sisteriä seuranneessa yhtyeessä Desperado, joka ei koskaan solminut levytyssopimusta. 1990-luvulla Burr vaikutti brittiyhtyeissä Elixir ja Praying Mantis. Hän oli mukana viimeksi mainitun vuonna 1996 ilmestyneellä livealbumilla Captured Alive in Tokyo City, mutta hänestä ei tullut kummankaan yhtyeen virallista jäsentä.  1990-luvun lopussa Burr sairastui MS-tautiin. Hän menehtyi taudin aiheuttamiin komplikaatioihin 12. maaliskuuta 2013 neljä päivää 56-vuotispäivänsä jälkeen. Burrin hautajaiset olivat Lontoossa 25. maaliskuuta 2013. Vuonna 2004 perustettiin MS-tietoisuutta lisännyt hyväntekeväisyysjärjestö Burr Aid, jonka tapahtumiin Burr usein osallistui. Seuraavana vuonna hänen valkoinen nimikkorumpusettinsä lahjoitettiin Hard Rock Cafeeseen Lontoossa.

Keskiviikon klassikko:Ac/Dc:n ensimmäinen singlehitti

 Rock N' Roll Damnation on australialaisen rockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneeltä albumilta Powerage. Singleversio on reilut puoli minuuttia pitkäsoitolla julkaistua lyhyempi. Britanniassa, Saksassa, Belgiassa ja Japanissa singlen b-puolen kappaleena julkaistiin Sin City ja Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Alankomaissa Kicked In the Teeth. Rock N' Roll Damnationin tavoin myös molemmat muut kappaleet lukeutuvat Powerage-albumilla julkaistuun tuotantoon. Australiassa singlen b-puolena julkaistiin Cold Hearted Man. Mainittu kappale oli mukana Powerage-albumin varhaisilla Britanniassa ja Euroopassa julkaistuilla painoksilla ja se poistettiin myöhäisemmiltä painoksilta samalla, kun Rock N' Roll Damnation lisättiin. Angus ja Malcolm Youngin sekä Bon Scottin käsialaa olevaa Rock N' Roll Damnationia soitettiin Ac/Dc:n Powerage-kiertueella ja pääsi myös mukaan vuonna 1978 ilmestyneelle livealbumille If You Want Blood, You've Got It sekä elokuvan Iron Man 2 soundtrackille. Lisäksi Rock N' Roll Damnation oli keikkasetissä Ac/Dc:n vuoden 2003 kiertueella Brian Johnsonin vokalisoimana. Rock N' Roll Damnation oli viimeinen Powerage-albumia varten kirjoitetuista kappaleista. Levy-yhtiö nimittäin kaipasi yhtyeeltä tartuntapintaa omannutta singleä. Rock N' Roll Damnationin ansiosta se myös sai sellaisen, sillä kappale nousi brittilistalla sijalle 24. Kappaleen instrumentaatioon lukeutuu marakassi ja se sisältää kättentaputuksia. Toisin kuin yleisesti Ac/Dc:n tuotannossa, Rock N' Roll Damnation ei sitä vastoin sisällä kitarasooloa. Kappale ei ehtinyt mukaan Powerage-albumin ensimmäiselle brittipainokselle, jonka avaa kappale Gimme A Bullet. Joidenkin myöhemmin ilmestyneiden Powerage-albumin britti- ja Euroopan-painosten avauskappaleeksi päätyi Rock N' Roll Damnationin singleversio. Lopulta kappaleen pitkästä versiosta muodostui standardi. Cold Hearted Man oli mukana Poweragen varhaisilla painoksilla ja se poistui samoihin aikoihin, kun Rock N' Roll Damnation lisättiin. Ainakin Britanniassa, Saksassa ja Portugalissa Powerage-albumista on julkaistu kymmenestä biisistä koostuva versio, jolla ovat mukana sekä Cold Hearted Man että Rock N' Roll Damnationin singleversio. Mainituissa painoksissa kappaleesta Riff Raff on mukana lyhennetty versio. Britanniassa julkaituissa Poweragen kasettiversioissa Riff Raffista oli täyspitkä versio ennen vuotta 1994 julkaistuja remasters-versioita.

Tiistain tukeva:Toistakymmentä top 40-hittiä saavuttanut yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä

 21. maaliskuuta 1949 syntynyt ja 13. syyskuuta 2019 edesmennyt Edward Joseph Mahoney, joka tunnettiin taiteilijanimellään Eddie Money, oli yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä. 70- ja 80-lukujen aikana hän saavutti 11 top 40:ään kohonnutta singleä, joiden joukossa olivat kappaleet Baby Hold On, Two Tickets to Paradise, Think I'm in Love, Shakin', Take Me Home Tonight, I Wanna Go Back, Walk on Water ja The Love in Your Eyes. New York Timesin Nel Genzlinger kuvasi Moneya työväenluokan rockariksi. Vuonna 1987 Money oli ehdolla parhaan miesrocklaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi kappaleestaan Take Me Home Tonight. Money syntyi suureen irlantilaiskatoliseen perheeseen. Hän varttui Levittownissa, New Yorkissa, mutta vietti joitakin teinivuosistaan Woodhavenissa, Queensissa. Money toimi katulaulajana 11-vuotiaasta ja teini-ikäisenä hän soitti rockyhtyeissä. Vuonna 1967 hän valmistui Island Tree High Schoolista. 18-vuotiaana Money pyrki seuraamaan isoisänsä, isänsä ja veljensä jalanjälkiä poliisin uralla. Vuonna 1968 hän päätti kuitenkin siirtyä muusikon ammattiin, sillä poliisille ei sallitt pitkää tukkaa. Poliisiharjoittelunsa aikana Moneyn yhtyetoverit heittivät hänet ulos bändistä ja vastaavasti hänen isänsä ei pitänyt poikansa päätöksestä elättää itseään musiikilla ja repi Jimi Hendrixin julisteet hänen seinältään. Vuonna 1968 Money muutti Berkeleyhin, Kaliforniaan. Siellä hän opiskeli laulua Judy Davisin johdolla ja otti käyttöön taiteilijanimen Eddie Money viitaten sarkastisesti siihen, että oli aina auki. Money ryhtyi esiintymään säännöllisesti San Francisco Bayn alueen clubeissa. Saavutettuaan Bill Grahamin huomion Money varmisti levytyssopimuksensa Columbia Recordsin kanssa.Moneyn nimeään kantava esikoisalbumi julkaistiin vuonna 1977. Siltä singleformaatissa ilmestyneiden kappaleiden Baby Hold On ja Two Tickets to Paradise teemana oli Moneyn vierailu tyttöystävänsä luona huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Vuonna 1978 Money lämmitteli Santanaa Bostonin Music Hallissa. Seuraavana vuonna häntä kuultiin taustavokalistina bridgeosuudessa Kenny Logginsin kirjoittamassa ja esittämässä kappaleessa I'm Alright. Vuonna 1982 Money hyötyi osaltaan MTV:n musiikkivideoskenestä työstämällä hauskat narratiiviset videot kappaleisiinsa Think I'm in Love ja Shakin'. 80-luvun alussa Money esiintyi tv:n musiikkiohjelmissa The Midnight Special, Fridays ja Solid Gold. American Bandstandissa Money esiintyi vuosina 1978 ja 1984. Vuonna 1983 ilmestynyt Moneyn albumi Where's the Party? ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta kolmea vuotta myöhemmin hän teki comebackin platinaa myyneellä pitkäsoitollaan Can't Hold Back. Siltä singeformaatissa julkaistu kappale Take Me Home Tonight nousi Billboardin listalla neljänneksi. Kappaleen lyriikka sisälsi rivin Phil Spectorin tuottamasta The Ronettesin vuoden 1963 suurhitistä Be My Baby. Money suostui nauhoittamaan kyseisen kappaleen vasta sitten, kun Spectoria kuultiin solistina mainitussa linessa. Kaksi muuta Can't Hold Back-albumilta julkaistua singleä, I Wanna Go Back ja Endless Nights saavuttivat Billbardin listalla sijoitukset 14. ja 21. Vuonna 1988 ilmestyneeltä Moneyn albumilta Nothing to Lose poimittiin top teniin noussut single Walk on Water ja top 40:än saavuttanut single Love in Your Eyes.  Vuodesta 1992 lähtien Money oli kesäkonserttien avajaisesiintyjänä Pine Knobissa, eli nykyisessä DTE Energy Music Theatressa Clarkstonissa, Michiganissa. Vuonna 1996 hän kirjoitti tunnusmusiikin Disney-animaatioon Quack Pack. Vuonna 2008 Money pääsi Long Island Music Hall of Fameen. Esiintyessään Liberty Ballissa tammikuussa 2007 Money esitti singlehiteistään koostuneen medleyn. Money kirjoitti ja esitti omaa tuotantoaan edustavia kappaleita elokuvissa Americathon (1979), Over the Top ja Back to the Beach (molemmat 1987) ja Kuffs (1992) sekä vuosina 1989-1990 esitetyssä tv-sarjassa Hardball. Kymmenes toukokuuta 2019 Money julkaisi singleformaatissa kaavaillun tulevan albuminsa nimikappaleen Brand New Day. Itse pitkäsoiton olisi pitänyt ilmestyä 19. heinäkuuta samaisena vuonna, mutta julkaisu on viivästynyt Moneyn sairastumisen ja sitä seuranneen kuoleman vuoksi. 17. huhtikuuta 2020 Brand New Day-albumin tuotannosta julkaistiin viidestä kappaleesta  koostunut ep. Moneyn lesken Laurien mukaan loput kuusi vintagehenkisempää kappaletta tullaan julkaisemaan myöhemmin ja ne jäävät Moneyn viimeisiksi julkaistuiksi levytyksiksi. Lisäksi Money teki useita tv ym. esiintymisiä. Vuonna 1997 hänet nähtiin Levittownista kertovassa dokumenttielokuvassa Wonderland. Lokakuussa 2011 Money aloitti WSRV:llä kolme kuukautta kestäneen oman radioshownsa Money in the Morning. Tammikuussa 2016 Money teki yhteistyötä MTV:n vj:n Nina Blackwoodin ja Hard Rock Rocksinon kanssa ja tuotti shown Money for the Animals, jossa paitsi kerättiin varoja eläimille, myös pelastettiin niitä. Kahdeksas huhtikuuta 2018 AXS tv:llä alkoi Moneysta ja hänen perheestään kertova reality-show Real Money. Sen jakso, jossa Moneyn syöpädiagnoosi kerrottiin, esitettin päivää ennen hänen kuolemaansa, eli 12. syyskuuta 2019.