Tiistain tukeva:Vuonna 1970 perustettu ja useita hittejä saavuttanut soul ja R&B-yhtye

The Real Thing on 1970 luvulla perustettu brittiläinen soulyhtye, jonka tuotannosta kappale You to Me Are Everything menestyi kansainvälisesti ja nousi brittilistan kärkeen. The Real Thingin muihin brittihitteihin lukeutuvat Can’t Get Buy without You ja Can You Feel the Force? Paluuta valtavirran suosioon tuli merkitsemään vuonna 1986 työstetty Decade Remix You to Me Are Everythingistä. Levymyyntinsä osalta The Real Thing oli 1970-luvun aikana suosituin tummaihoinen rock/soul -yhtye Britanniassa. Musiikkilehti Mojon perustaja ja journalisti Paul Du Nouer antaa The Real Thingille Deaf School-yhtyeen kanssa kunnian Liverpoolin musiikillisen maineen palauttamisesta 1970-luvulla menestyksensä ansiosta. The Real Thingin perustivat vuonna 1970 Chris Amoo, Dave Smith, Kenny Davis ja Ray Lake. Yhtyeen progressiiviset, soulvaikutteiset tulkinnat aikakauden yhdysvaltalaisista hiteistä saivat osakseen siinä määrin huomiota, että yhtye varmisti itselleen levytyssopimuksen EMI:n kanssa. Mainitun levy-yhtiön julkaisemina vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet singlet, kuten Vicious Circle olivat varsin laadukkaita, mutta ne eivät menestyneet. Mitään mainitun aikakauden kappaleita The Real Thingin tuotannosta ei ole sisällytetty millekään yhtyeen kokoelma-albumeista. Yhtye jatkoi toimintaansa Kenny Davisin lähdöstä huolimatta. The Real Thing oli mukana tv:n kykykilpailussa Opportunity Knocks. Menestyksen alkua yhtyeelle tuli merkitsemään yhteistyö David Essexin ja Pye Recordsin kanssa. The Real Thing teki Essexin kanssa kansainvälisen kiertueen ja levytti hänen kanssaan suosittuja singlejä, joista ei kuitenkaan muodostunut todella suuria listahittejä. Chris Amoon veljen Eddien liityttyä The Real Thingin jäseneksi yhtye saavutti viiimein menestystä popsoulsinglellään You to Me Are Everything. Mainittu kappale nousi brittilistan kärkeen, Billboardin R&B-listalla sijalle 29. ja poplistalla sijalle 66. Single saavutti hopealevyn 250 000 kappaleen myynnillään. Sen seuraaja Can’t Get By without You ei saavuttanut Yhdysvalloissa listasijoitusta, mutta nousi yhtyeen kotimaassa kakkossijalle. The Real Thingin esikois- ja samalla nimikkoalbumi ilmestyi vuonna 1976. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyivät molemmat yhtyeen siihenastiset singlemenestykset sekä kolmas hitti You’ll Never Know What You’re Missing, joka saavutti brittilistalla sijan 16. Vuonna 1977 ilmestyi seuraava albumi Four from Eight, vuonna 1978 pitkäsoitto Step into Our World, joka julkaistiin seuraavana vuonna uudelleen nimellä Can You Feel the Force? ja vuonna 1982 kokoelma-albumi 100 Minutes. The Real Thingin singleistä vuonna 1977 ilmestynyt Love’s Such a Wondeful Thing saavutti sijan 33. Vuoden 1978 singlehittejä olivat sijan 18. tavoittanut Whenever You Want My Love, sijalle 39. päätynyt Let’s Go Disco ja juuri top 40:än tavoittanut Rainin’ through My Sunshine. Can You Feel the Force nousi vuonna 1979 viidenneksi ja Boogie Down (Funky Now) saavutti sijan 33. Vuonna 1980 ilmestynyt She’s a Groovy Freak nousi sijalle 52., mutta ilmestyi muutamaa kuukautta liian myöhään ehtiäkseen  mukaan The Real Thingin ensimmäiselle ja K-Telin julkaisemalle kokoelma-albumille Greatest Hits. Vuonna 1982 The Real Thing ryhtyi jälleen yhteistyöhön David Essexin kanssa. Yhtye oli taustavokalisteina artistin kiertueella ja edellä mainittuna vuonna ilmestyneellä top 20-hitillä Me and My Girl (Nighclubbing), jonka Essex ja The Real Thing esittivät myös Top of the Popsissa. The Real Thin levy-yhtiöksi vaihtui RCA ja vuonna 1984 yhtye levytti Lynsey De Paulin ja Terry Brittenin heille varta vasten kirjoittaman sekä Nick Martinellin tuottaman kappaleen We Got Love (Real Thing), joka saavutti brittien discolistalla sijan 58. Mainittu biisi sisältyy The Real Thingin albumille Black Magic sekä vuonna 1984 Indonesiassa julkaistulle various artists-tyyppiselle mainitun vuoden suurimpia hittejä sisältävälle kokoelma-albumille. Vuonna 1986 listasijoituksen saavuttivat useiden The Real Thingin vanhojen hittien remix-versiot. You To Me Are Everythingin Decade Remixistä vastasivat DJ Froggy, Simon Harris ja KC ja se nousi brittilistalla viidenneksi 12:ksi viikoksi. Can’t Get By without Youn Second Decade Remix sijoittui ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi ja sille kertyi 13 listaviikkoa. Can You Feel the Forcen vuoden 1986 Remix saavutti sijan 24., mutta The Real Thingin viimeinen vuonna 1986 julkaistu single Straight to the Heart joutui tyytymään listasijoitukseen 71. Yhtyeen originaalijäsenistä Kenny Davis menehtyi hukkumalla 44 vuoden ikäisenä. Heroiiniaddiktiosta kärsinyt Ray Lake päätyi itsemurhaan maaliskuun yhdeksäntenä 2000. Vuonna 2002 Daft Punkin Thomas Bangalter lyöttäytyi yhteen DJ Falconin kanssa nimellä Together. Kaksikon kappaleessa So Much Love to Give sämplättiin The Real Thingin kappaletta Love’s Such a Wonderful Thing. Togetherin kappaleesta tuli clubeissa siinä määrin suosittu, että seuraavien vuosien aikana samaa sämpläystä hyödynnettiin useissa muissa tanssikappaleissa. N-Trancen Kevin O’ Toole ja Dale Longworth levyttivät So Much Love to Givestä coverinsa Freeloadersin nimellä ja antoivat The Real Thingin lauluosuuksille krediitin toisin kuin aikaisemmin mainittu ranskalaisduo. AATW:n julkaisemana vuonna 2005 ilmestynyt single nousi brittilistalla yhdeksänneksi ja siitä muodostui samalla The Real Thingin kuudes ja samalla viimeinen top ten-hitti remixit mukaan luettuina ja lisäksi yleisesti viimeinen singlehitti. Eddie Aimoo edesmeni 23. helmikuuta 2018. Seuraavana vuonna The Real Thing oli mukana Simon Sheridanin ohjaamassa dokumentissa Everything-The Real Thing Story. Siinä käsiteltiin lisäksi Eddien varhaista doo wop-yhtyettä The Chants ja Chrisin yhtyeitä The Sophisticated Soul Brothers ja Vocal Perfection, joista viimeksi mainitun manageri Tony Hall nimesi The Real Thingiksi nähtyään Piccadilly Circusilla suuren virvoitusjuomamainoksen. Dokumentissa haastateltuihin artisteihin lukeutuivat David Essex, Billy Ocean, Five Star- yhtyeen Denise Pearson ja Imagination-yhtyeen Leee John sekä Kim Wilde. Eddie Amoo edesmeni dokumentin tuotantovaiheessa ja niinpä se päädyttiin julkaisemaan vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Teatteriesitystensä jälkeen elokuva nähtiin BBC Fourilla elokuussa 2000.

Maanantain mainio:Pelle Miljoonan paluuta juurilleen merkinnyt 1980-luvun puolivälin albumi

Miljoonaliiga:Enkeltenkaupungissa

Lokakuussa 1985 Pyramidin julkaisemana ilmestynyt Enkeltenkaupungissa on Pelle Miljoonan useista kokoonpanoista ainoa Miljoonaliiga-yhtyeen julkaisema pitkäsoitto. Pellen itsensä lisäksi albumin työstämiseen osallistuivat hänen aisaparinsa vuosikymmenten ajalta, eli Tumppi Varonen, lähes Pellen luottokitaristista käynyt Stefan Piesnack sekä uutena kasvona aikaisemmin yhtyeessä Soundstorm Shock vaikuttanut ja sittemmin esimerkiksi maamme keskeisimmästä katurockryhmästä Smackistä, Balls-yhtyeestä ja myös Tumppi Varosen Problemsista muistettu basisti Jimi Sero. Tyylillisesti Enkeltenkaupungissa tuli merkitsemään Pellelle paluuta suoraviivaisempaan rockilmaisuun muutamien kokeilevampien albumien, eli Pelle Miljoona Oy:n joutsenlaulualbumin Radio Kebab, akustisvoittoisen pitkäsoiton Laulava idiootti sekä lyriikoiltaan onnistuneen ja musiikillisesti melko monipuolisen albumin Jos...jälkeen. Mainituista pitkäsoitoista kaksi viimeksi mainittua julkaistiin ainoastaan Pelle Miljoonan nimellä. Johnny on kadulla taas käynnistää Enkeltenkaupungissa- albumin viriilillä katurockauksella. Theresa ja Suuri hiljainen aika edustavat hienoisesti nyanssikkaampaa tuotantoa. Albumin kakkospuolen avaava Nuori, moderni (Konservatiivi) sisältää tietynlaisesta pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta tartuntapintaa ja mainion kitarariffin. Albumin nimikappaleesta käyvä Enkeltenkaupunki yhdistää elämänmakuisen lyriikan ja melkoisen onnistuneen melodian. Pellen käsialaa edustavista kappaleista päätösraita Rakkauden säde huokuu otsikkonsa veroista optimismia. Tumppi Varonen värittää kokonaisuutta kolmella biisillään, joista  Ja mä menen, Hei, Baby ja Kuuno edustavat kaikki toimivaa kitararockia. Vaikka Enkeltenkaupungissa ei lukeudu Pellen tuotannon  arvostetuimpien albumien joukkoon, edustaa se artistin diskografiassa 80-luvun hiljaisempien vuosien jälkeen huomionarvoista ja osittain myös varsin onnistunutta paluuta suoraviivaisemman rockilmaisun pariin. Albumin cd-version bonuskappaleina ovat singlen Down ja out/Satelliittipoika molemmat biisit. Niistä paraatipuoli on  kruunautunut pieneksi klassikoksi.

 

Sunnuntain extra:Bob Marleyn ydintuotantoon lukeutuva ja useamman kerran levytetty kappale

 One Love on Bob Marleyn kirjoittama ja hänen yhtyeensä The Wailersin vuonna 1965 ensimmäiselle albumilleen Wailing Wailers ensiksi levyttämä skakappale. Mainittu kappale levytettiin uudelleen vuonna 1970 osaksi mainittuna vuonna ilmestynyttä medleytä All in One, joka sisälsi reggaeuusioversioita The Wailersin varhaisista skakappaleista. Se julkaistiin singleformaatissa ja lisksi kokoelma-albumilla African Herbsman. One Loven tunnetuimman version Bob Marley and the Wailers levytti vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Exodus nimellä One Love/People Get Ready. Kyseinen Island Recordsin julkaisema versio antaa kirjoituskrediitin Marleyn lisäksi Curtis Mayfieldille, sillä kappaletta rikastetaan Mayfieldin käsialaa olevalla The Impressionsin kappaleella People Get Ready. Singleformaatissa One Love/People Get Ready julkaistiin vasta huhtikuun puolivälissä 1984, jolloin se promosi vielä tuossa vaiheessa julkaisuaan odottavaa Bob Marley and the Wailersin tuotannosta koostettua kokoelma-albumia Legend. Singlestä muodostui eräs Bob Marley and the Wailersin suosituimmista. Se nousi listakärkeen Uudessa Seelannissa,  oli Alankomaissa kolmantena, Belgiassa neljäntenä ja Irlannissa kuudentena. One Love/People Get Ready on sittemmin päässyt mukaan myös useille muille yhtyeen kokoelma-albumeille. Kappaleen originaaliversio ei kreditoi Mayfieldin kappaletta ja on nimeltään ainoastaan One Love. Vuonna 2007 One Loven vuonna 1965 nauhoitettu originaaliversio tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:Keskeinen New Orleans bluesin edustaja

 19. joulukuuta 1918 syntynyt ja 30. tammikuuta 1980 edesmennyt Henry Roeland Byrd, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Professor Longhair, oli yhdysvaltalainen pianisti ja solisti, jonka tyylisuuntana oli New Orleans blues. Hänen suosion kaudellaan on erotettavissa kaksi eri periodia; ensiksi varhaisen rhythm and bluesin kultakausi ja myöhemmin uudelleen herännyt kiinnostus traditionaaliseen jazziin. Viimeksi mainittuun vaikutti osaltaan keskeisesti New Orleans Jazz and Herigage Festival, jonka toiminta alkoi vuonna 1970. Longhairin pianonsoittotyyliä on kuvattu varsin tunnistettavaksi sen yhdistäessä elementtejä rumbasta, mambosta ja calypsosta. Teoksessaan Blues:From Robert Johnson to Robert Cray musiikkijournalisti Tony Russell mainitsee Longhairin olleen soitto- ja laulutyyliltään liian voimakkaasti tyypillisestä erottuva myydäkseen miljoonittain levyjä, toisin kuin Fats Domino tai Huey "Piano" Smith. Sitä vastoin hän oli isähahmona Allen Toussaintin ja Dr. Johnin kaltaisille muusikoille. Bogalusassa, Louisianassa syntynyt Byrd opetteli soittamaan ensiksi pianolla, josta puuttui muutamia koskettimia ja mainittu seikka vaikutti osaltaan keskeisesti hänen erottuvaan soittotyyliinsä. Byrd aloitti musiikkiuransa New Orleansissa vuonna 1948. Professor Longhair -nimen hänelle keksi Caldonia Clubin omistaja Mike Tessitore. Ensimmäiset levytyksensä Longhair teki vuonna 1949 Star Talent- levy-yhtiölle yhtyeen The Shuffling Hungarians jäsenenä. Neljän hänen käsialaansa olleen kappaleen joukossa oli varhainen versio sittemmin Longhairin tunnuskappaleeksi muodostuneesta Mardi Grass in New Orleansista. Kyseisten kappaleiden painos oli vielä niukka, mutta vielä samaisen vuoden aikana Longhair ehti levyttää menestyksekkäästi Mercury Recordsille. 1950-luvun aikana Longhair teki levytyksiä Atlantic Recordsille, Federal Recordsille ja paikallisille levy-yhtiöille. Kansainvälisesti Longhairin levytystuotannosta menestyi ainoastaan vuonna 1950 ilmestynyt ja nimellä Roy Byrd and His Blues Jumpers levytetty Bald Head. Lisäksi hän levytti suosikkeihinsa lukeutuneet kappaleet Tipitina ja Go to the Mardi Gras. Vaikka Longhairilta puuttui valkoisen yleisön crossover-suosio, hänellä oli keskeinen vaikutuksensa useisiin keskeisiin muusikoihin, kuten Allen Toussaintiin, Fats Dominoon sekä Dr. Johniin. Vuonna 1957 Longhair levytti kappaleen No Buts-No Maybes ja kahta vuotta myöhemmin uusioversion Go to the Mardi Grasista. Vuonna 1964 hän levytti ensimmäisen versionsa kappaleesta Big Chief  biisin säveltäjän Earl Kingin kanssa. Oltuaan välillä joitakin vuosia poissa musiikkibisneksestä Longhairin ura koki ansaitun renessanssin. Vuonna 1971 hänet kutsuttiin esiintymään New Orleans Jazz and Heritage-festivaalille ja kahta vuotta myöhemmin Newportin ja Monreuxin jazzfestivaaleille. Britanniassa nauhoitettua albumia London Concert seurannut ja  24. maaliskuuta 1975 nauhoitettu Live at the Queen Mary oli taltioitu manitulla laivalla Paul ja Linda McCartneyn järjestämässä yksityistilaisuudessa. 1980-luvulle ehdittäessä Longhairin albumeista Alligator Recordsille työstetty Crawfish Fiesta ja Atlantic Recordsin julkaisema New Orleans Piano olivat saatavilla ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Longhair esiintyi PBS:n sarjassa Soundstage Dr. Johnin, Earl Kingin ja The Metersin kanssa. Vuonna 1980 hän esiintyi Tuts Washingtonin ja Allen Toussaintin kanssa elokuvadokumentissa Piano Players Rarely Ever Play Together, jonka tuotannosta ja ohjauksesta vastasi Stevenson Palfi. Mainittu dokumentti nähtiin tv:ssä varmuudella ainoastaan vuonna 1982. Kyseinen dokkari sekä Longhairin pitkä haastattelu, joka oli taltioitu ainoastaan kahta päivää ennen hänen äkillistä edesmenoaan, sisältyivät vuonna 2018 ilmestyneeseen projektiin Fessed Up. Longhair menehtyi sydänkohtaukseen dokumentin kuvausten ollessa vielä kesken. Livekonsertin olisi nimittäin pitänyt olla dokumentin kliimaksi. Siihen sisällytettiin lisäksi aineistoa hänen hautajaisistaan. Longhair on haudattu Mount Olivetin hautausmaalle New Orleansissa. Professor Longhairin managerina hänen myöhäisemmän suosionsa aikoina vaikutti Allison Miner, jonka omistautuminen Professor Longhairille antoi jazztuottaja George Weinin mukaan tälle hänen elämänsä parhaat vuodet.

Perjantain pohjat:Alice Cooperin 80-luvun lopullinen paluuhitti

Poison on yhdysvaltalaisrockari Alice Cooperin tuotantoa edustava kappale. Cooperin itsensä, tuottaja Desmond Childin ja kitaristi John McCurryn käsialaa oleva Poison julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1989 Cooperin järjestyksessään 18:lta albumilta Trash. Poisonista muodostui eräs Alice Cooperin uran suurimmista singlemenestyksistä. Billboardilla kappaleen paras listasijoitus oli Suomen tavoin seitsemäntenä ja Britanniassa jopa kakkossijalla Uuden Seelannin tavoin. Kolmanneksi Poison sijoittui Australiassa, Norjassa ja Irlannissa. Billboard listasi Poisonin ilmestymisvuotensa 91:ksi suosituimmaksi kappaleeksi ja Classic Rock Cooperin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi biisiksi. Classic Rockin laatiman arvion mukaan Poison kuulostaa ajoittain tyypilliseltä 80-luvun popmetallikappaleelta, mutta Cooperin tulkinnan intensiteetti vie biisin aivan uudelle tasolle. Kappaleen kitarariffi on kitaristi John McCurryn käsialaa ja hän oli hyödyntänyt sitä kahta vuotta aikaisemmin John Waiten kappaleessa Circulated. Poisonista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota, joista toisessa nähtiin yläosaton malli. Musiikkivideon mainitun version esittäminen oli päiväsaikaan kiellettyä. Poisonin musiikkivideota on nähty vielä myöhemmininkin runsaasti  MTV Classicsin Metal Mayhemissä.

Torstain terävä:The Kinksin vuoden 1972 tupla-albumi

The Kinks:Everybody’s in Show-Biz

Syyskuun ensimmäisenä 1972 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz on brittiläisen rockyhtyeen The Kinksin 11. pitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka ensimmäinen levy koostuu studionauhoituksista ja jälkimmäinen kahtena iltana Carnegie Hallissa soitetuista konserteista taltioiduista livebiiseistä. Yhtyeen diggarit ovat pitäneet Everybody in Show-Biziä siirtymäkauden albumina, jolla yhtyeen johtohahmon Ray Daviesin biisinkirjoitustyyliin alkoi ilmaantua teatraalisia ja vaudevillesta elementtejä napanneita vaikutteita. Vielä ilmeisemmäksi mainittu käytäntö muuttui Everybody’s in Show-Biziä The Kinksin tuotannossa seuranneilla konseptialbumeilla. Everybody's in Show-Bizin aiheina ovat rocktähden elämän koetokset ja keikkailun monotonisuus. Mainittuihin teemoihin The Kinksin tuotannossa tultiin myöhemmin palaamaan etenkin studioalbumilla The Kinks Present A Soap Opera sekä vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live:The Road. Kesäkuun alussa 2016 Everybody’s in Show-Bizistä julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut Legacy Edition. Sen ensimmäinen levy sisälsi kokonaisuudessaan originaalin albumin ja jälkimmäinen aikaisemmin julkaisemattomia livebiisejä Carnegie Hallissa soitetuista konserteista, vaihtoehtoisia miksauksia sekä studio-outtakeseja, joihin sisältyy ainakin yksi aikaisemmin julkaisematon. Everybody’s in Show-Bizin studioalbumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat singlebiisi Supersonic Rocket Ship sekä Juice Leskinen Slamin vuonna 1978 albumilleen Tauko I ansiokkaasti nimellä Paperitähdet versioima Celluloid Heroes.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän folkrockin edustajan kolmas albumi

Melanie:Candles in the Rain

Huhtikuussa 1970 Budahin julkaisemana ilmestynyt Candles in the Rain on folkartistiksi ensisijaisesti identifioituvan Melanie Safkan kolmas studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton eräänlaisesta nimiraidasta käyvästä kappaleesta Lay Down (Candles in the Rain) muodostui artistin ensimmäinen Billboardin listalla top teniin kohonnut single. Inspiraationsa mainittu biisi oli saanut yleisön reaktiosta Melanien esiintymiseen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Albumin kappaleista cover Rolling Stonesin vuoden 1967 hitistä Ruby Tuesday nousi vastaavasti Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Billboard Magazine laati Candles in the Rainistä  tuoreeltaan arvion, jossa mainittiin Melanien sävellysten ja laulutulkintojen olevan jo entuudestaan suosittuja laajalti Euroopassa ja mainitun albumin myötä  hänen suosionsa myös Yhdysvalloissa pitäisi oleman varmaa. Arvion mukaan The Edwin Hawkins Singersin taustoittama Lay Down (Candles in the Rain) on albumin tuorein single ja samalla jännittävin kappale. Muuhun keskeiseen originaalituotantoon albumilla lukeutuvat etenkin kappaleet Leftover Wine ja Citiest People. Melanien coverit Ruby Tuesdaysta ja James Taylorin Carolina in My Mindista ovat ehdottomia. Cashboxin arvion mukaan kauniisti poeettinen Candles in the Rain esittää Melanien tuotannosta tähän mennessä suurimman tarjouksen artistin albumimenestykselle. Melanien kyseisen erinomaisen albumin pitäisi löytää tiensä listoille. AllMusicin retrospektiivisen arvion mukaan Candles in the Rain oli Melanien tuotannosta se albumi, jolla artisti osui ensi kertaa maaliin. Albumin menestykseen ei vaikuttanut ainoastaan Melanien tuohon saakka suurin singlehitti, vaan se seikka, että kappalemateriaali ja tulkinnat olivat laadukkaampia kuin Melanien varhaisemmila pitkäsoitoilla. Candles in the Rain onkin eräs Melanien tuotannon parhaista töistä.