Lauantain pitkä:Skotlantilais-brittiläisen ylpeyden studiolivetallenteita

 Stone the Crows:Transmissions 

Neljästä cd:stä ja kahdesta dvd:stä koostuva boxi Transmissions on todellinen aarreaitta skotlantilais-brittiläisen rockyhtyeen Stone the Crowsin musiikin ystäville. Kaikki mainitulla boxilla julkaistut kappaleet ovat live- tai studioliveversioita, eivätkä näin ollen edusta Stone the Crowsin vuosien 1970 ja 1972 välillä julkaisemaa virallista tuotantoa. Ensiksi Stone the Crows vieraili saksalaisessa Beat Club-ohjelmassa vuoden 1970 marras- ja joulukuussa esittäen kummallakin kerralla kaksi teosta; marraskuussa omaa tuotantoaan edustavat Danger Zonen ja Love 74:n ja joulukuussa bluescoverin Going Down sekä alun perin esikoisalbumiltaan löytyvän Blind Manin. Muilta osin Transmissionsin ensimmäisen levyn täyttää lokakuussa 1972 taltioitu ja Concert Work Beatshopissa seuraavan vuoden maaliskuussa ensiksi esitetty seitsemästä kappaleesta koostuva konsertti, jossa kitaristina tapaturmaisesti edesmenneen Leslie Harveyn tilalla oli aikaisemmin yhtyeessä Thunderclap Newman vaikuttanut ja etenkin Paul McCartneyn Wingistä muistettu, myös Small Facesin 70-luvun lopun reunioniin albumilla 78 in the Shade osallistunut Jimmy McCulloch. Kakkoslevy tarjoaa aluksi kaksi Pariisissa helmikuussa 1971 taltioitua biisiä, joista toinen on Bob Dylanin ohjelmistosta poimittu Ballad of Hollis Brown. 25. lokakuuta 1972 Pariisissa soitettu konsertti koostuu pitkälti samoista kappaleista, kuin Beat Workshopissa esitetty (esim. Niagara, Penicillin Blues ja Palace of the King ja Goodtime Girl), mutta ei sisällä erinomaista On the Highwayta. Kolmas cd sisältää Stone the Crowsin Montreuxin Jazz-festivaaleilla vuonna 1970 soittaman ja kuudesta kappaleesta koostuvan setin, joka päättyy pitkään ja vaikuttavaan Freedom Roadiin. Neljännen cd:n täyttää Montreuxissa vuonna 1973 soitettu kuuden biisin konsertti huippuhetkinään etenkin On the Highway ja Mr Wizard. Kaksi dvd:tä sisältävät kuvan kera edustavan otoksen cd:itten konserteista. Mukana ovat vuoden 1970 Beat Clubit, Beat Workshop, vuosien 1971 ja 1972 Pariisin-keikat, vuoden 1970 Montreux Jazz Festival sekä Rose d' Or-festivaali Montreuxissa vuonna 1973. Transmissions on vaikuttava ja vakuuttava live-biisien kimara Stone the Crows-diggareille ja Maggie Bell on solistina vedossa kaikissa konserteissa.

Perjantain pohjat:Problemsin vuoden 1982 pitkäsoitto

 Tumppi Varonen & Problems:Kaupungin valot

Vuonna 1982 Johannan julkaisemana ilmestynyt Kaupungin valot on Tumppi Varosen luotsaaman Problems-yhtyeen kolmas albumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin nimellä Tumppi Varonen & Problems ja albumin työstämiseen osallistuivat vokalisoinnista, kitarasta ja rummuista vastanneen Tuomo Valokaisen itsensä lisäksi kitaristi Stefan Piesnack, rumpali Vando Suvanto, kitaristi/huuliharpisti Riku Mattila sekä kitarasta, Prophet 5-pianosta ja uruista vastannut Ari Taskinen. Tyylillisesti Kaupungin valot on melko monipuolinen albumikokonaisuus, jonka suorista punkrypistyksistä parhaiten toimii Stefan Piesnackin sävellystuotantoa edustava albumin kakkospuolen avauskappale Rotta. Mainitun biisin lisäksi albumin lähes klassikkotasoiseen tuotantoon lukeutuvat Tumpin upean laulusuorituksen kruunaama Kuu, lyriikassaan arkirealismin upeasti tavoittava Elämää ja lyriikassaan kliseinen, mutta melodisuudessaan varsin onnistunut Sen yön vibat. Pitkäsoiton päättää veikeä herra Tradin käsialaa oleva Kengitäppä poika. Problemsin kahden edellisen pitkäsoiton, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneiden albumien Katupoikia ja Yleisön pyynnöstä tavoin myös Kaupungin valot -longarille sisältyy muutamia todellisia kultahippuja, mutta myös mainittu pitkäsoitto kärsii kappalemateriaalinsa hienoisesta epätasaisuudesta. Vaikka Kaupungin valot on jäänyt Problemsin diskografiassa melko vähäiselle huomiolle, kyseessä lienee yhtyeen tuotannon laadukkaimmista pitkäsoitoista.

Torstain terävä:The Joe Perry Groupin ensimmäinen ja menestynein

 The Joe Perry Project:Let the Music Do The Talking

Maaliskuussa 1980 ilmestynyt Let the Music Do The Talking on ensimmäinen kolmesta The Joe Perry Projectin diskografiaan sisältyvästä albumista. Samalla kyseessä on mainitun yhtyeen menestynein pitkäsoitto, jota meni Yhdysvalloissa kaupaksi 250 000 kappaletta. Albumin nimikappaleen Aerosmith levytti uudelleen 80-luvun puolivälissä ilmestyneelle reunion-albumilleen Done with Mirrors hienoisesti eriävällä melodialla ja Steven Tylerin kirjoittamilla lyriikoilla. Joe Perry oli lähtenyt Aerosmithistä keväällä 1979 kyllästyneenä albumin Night in the Ruts hitaaseen levytysprosessiin. Perryn uuden yhtyeen solistiksi tuli aikaisemmin yhtyeesssä Warbux vokalisoinut Ralph Morman. The Joe Perry Projectin rytmiryhmän muodostivat basisti David Hull ja rumpali Ronnie Stewart. Yhtyeen tuottajana jatkoi myös Aerosmithin kanssa työskennellyt Jack Douglas. Let the Music puhui Perryn omien sanojen mukaan omasta puolestaan. Conflict of Interestin teemana oli levybisneksen pimeä puoli ja Rockin' Trainin kaltaisissa R&B-henkisissä kappaleissa Perryn voi todeta palanneen juurilleen. Life at Glance ja Ready on the Firing Line rakentuivat kuukausien ajan Perryn mielessä pyörineiden riffien varaan. Let the Music Do the Talking vastaanotti kutakuinkin myönteisiä arvioita. AllMusiciin albumista kirjoittaneen Greg Praton mukaan Perry halusi osoittaa tulevansa toimeen ilman yhtyetovereitaan ja niinpä The Joe Perry Projectin esikoisalbumilla esitykset olivat äärimmäisen inspiroituneita ja biisinkirjoitus terävää ja fokusoitunutta. Let the Music Do the Talking olisi voinut olla Aerosmithin työstämä klassikkoalbumi, elleivät huumeet olisi tuhonneet yhtyettä väliaikaisesti. Kanadalaisjournalisti Martin Popoff ylisti Perryn bluestulkintoja ja laadukasta riffittelyä. The Joe Perry Projectin menestynein albumi saavutti Billboardin listalla sijan 47.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän uuden aallon yhtyeen vuoden 1986 singlemenestys

 Don't Get Me Wrong on brittiläis-yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen The Pretendersin kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin vuonna 1986 ilmestyneeltä albumilta Get Close. Don't Get Me Wrong ilmestyi lisäksi The Pretendersin vuonna 1987 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Singles. Yhtyeen johtohahmo Chrissie Hynde on maininnut kirjoittaneensa kappaleen ystävälleen John McEnroelle. Don't Get Me Wrongissa hyödynnetään kalisevaa kitarasoundia ja kappaleen lyriikassa on kirjallisia viittauksia siitä huolimatta, että biisi sisältää popmusiikille melko tyypillisen ihmissuhdetekstin. Don't Get Me Wrong vastaanotti myönteisiä arvioita. Billboardilla kappaletta kuvattiin itsevarmaksi siitä huolimatta, että Don't Get Me Wrongin levytysvaiheessa Chrissie Hynde oli ainoa The Pretendersin lineupiin kuulunut originaalijäsen. Cash Boxissa ylistettiin sekä Chrissie Hynden laulusuoritusta että biisintekotaitoja. Classic Rockin Matt Wardlaw listasi Don't Get Me Wrongin The Pretendersin tuotannon kahdeksanneksi parhaaksi kappaleeksi. Kappale saavutti kymmenennen sijan sekä Billboardilla että Britanniassa. Billboardilla kappale sijoittui lisäksi kolmen viikon ajaksi Album Rock Tracks-listalle ilmestymisvuotensa marraskuussa. Australiassa Don't Get Me Wrong oli Kent Music Reportin listalla parhaimmillaan kahdeksantena. Don't Get Me Wrongista työstetty musiikkivideo oli tribuutti brittiläiselle 60-luvun tv:n vakoilusarjalle The Avengers. Siinä Chrissie Hynde esittää John Steediä etsivää Emma Peeliä.

Tiistain tukeva:Yhden albumin julkaissut keskeinen brittiläinen bluesrockyhtye

 Aikaisemmin nimeä Bakerloo Blues Line käyttänyt Bakerloo oli raskasta bluesrockia edustanut yhtye, jonka tunnetuimpiin jäseniin lukeutuivat Dave "Clem" Clempson ja Terry Poole. Bakerloohon keskeisimmin vaikuttaneita yhtyeitä olivat The Jimi Hendrix Experience ja Cream. Vaikka Bakerloon elinkaari oli varsin lyhyt, eli melko tarkalleen vuoden mittainen (1968-69), Bakerloossa soittaneiden muusikoiden ura liittyy lisäksi useisiin muihin keskeisiin yhtyeisiin, joista mainittakoon Humble Pie, Colosseum, May Blitz, Graham Bond, Vinegar Joe, Judas Priest ja Uriah Heep. David Clempson ja Terry Poole perustivat The Bakerloo Blues Linen helmikuussa 1968. Ennen Keith Bakeria yhtyeessä ehtivät vaikuttaa rumpaleina John "Poli" Palmer, Bill Ward ja John Hinch. Jim Simpsonin manageroima yhtye aloitti säännöllisen keikkailunsa Henry's Blueshousessa Birminghamissa. Simpsonin järjestämällä  UK 'Big Bear Ffolly' -kiertueella The Bakerloo Bluesline esiintyi tulevan Black Sabbathin, eli Earth-yhtyeen, sekä Locomotiven ja Tea and Symphonyn kanssa. Lisäksi Bakerloo Blues Line soitti Led Zeppelinin lämmittelijänä sen soittaessa debyyttikeikkansa Lontoon kuuluisassa Marquee-clubissa 18. lokakuuta 1968. Lyhennettyään nimensä Bakerlooksi yhtye solmi levytyssopimuksen Harvest Recordsin kanssa kesällä 1969. Ensiksi ilmestyi single Drivin' Backwards/Once Upon a Time. Sen a-puoli oli sovitus Johan Sebastian Bachin Boureesta ja mainittu single ilmestyi juuri hieman ennen elokuussa 1969 julkaistua Jethro Tullin kakkosalbumia Stand Up, joka niin ikään sisältää sovituksen samaisesta sävellyksestä nimellä Bouree. Bakerloon singlen a-puoli pääsi lisäksi mukaan marraskuussa 1969 ilmestyneelle Bakerloon ainoaksi jääneelle pitkäsoitolle. Sen uusintajulkaisu sisälsi perusalbumin lisäksi bonuskappaleenaan hitaan bluesnumeron This Worried Feeling, joka sisältyi myös vuonna 1970 ilmestyneelle sampler-albumille  Picnic - A Breath of Fresh Air. Gus Dudgeonin tuottaman albumin ydintuotantoon lukeutuvat raskas rock Last Blues sekä metalbluesiksi luokiteltavissa oleva pitkäsoiton päätöskappale Son of Moonshine. Muut albumin kappaleista sisälsivät elementtejä progressiivisesta rockista ja osittain myös jazzista. Vaikka Bakerloon albumi vastaanotti myönteisiä arvioita, yhtye oli sen ilmestymisaikaan hajoamaisillaan. Clempsonin suunnitelmissa oli uusi blueshenkinen voimatrio, jossa mm. rumpali Cozy Powell olisi ollut mukana. Clempson päätyi kuitenkin ottamaan James Litherlandin paikan Colosseum-yhtyeessä ja vuonna 1971 hän siirtyi Steve Marriottin johtamaan Humble Piehin soolouralleen siirtyneen Peter Framptonin tilalle. Poole ja Baker muodostivat yhtyeen May Blitz solisti/kitaristi Jamie Blackin kanssa. Poolen myöhäisempiin yhtyeisiin ovat lukeutuneet muun muassa Graham Bond's Organisation ja Vinegar Joe ja Baker on niin ikään soittanut useissa bändeissä Supertrampista Uriah Heeppiin.

Maanantain mainio:Suositun brittiyhtyeen ensimmäinen livealbumi

 Queen:Live Killers

22. kesäkuuta 1979 Euroopassa EMI/Parlophonen ja Yhdysvalloissa Elektran julkaisemana ilmestynyt Live Killers on Queenin tuplalivealbumi, joka on taltioitu yhtyeen edellisen studioalbuminsa Jazzin tiimoilta tekemällä kiertueella tammikuun 26:n ja maaliskuun ensimmäisen 1979 välisenä aikana. Live Killers oli Queenin itsenäisesti tuottama ja yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäisenä mainittu albumi miksattiin yhtyeen omissa Mountain- studioissa Montreuxissa, Sveitsissä. Myöhemmin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat paljastaneet olleensa tyytymättömiä Live Killersin miksaukseen. Yhdysvaltojen, Euroopan ja Kanadan ulkopuolella Elektra Records julkaisi Live Killersistä 80-luvun puolivälissä lyhyemmän version nimellä Queen Live. Live Killers nousi brittilistalla kolmanneksi ja Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli kuudentenatoista. Yhdysvalloissa albumi saavutti tuplaplatinaa. Ilmestymisaikanaan Live Killers vastaanotti myös negatiivisia arvioita, mutta albumista myöhemmin laaditut arviot ovat olleet positiivissävyisempiä. AllMusicin Greg Praton mukaan albumi on erinomainen dokumentti Queenistä 1970-luvun areenarockvoimissaan. Tupla-albumin kesto on melkoisen tarkasti 90 minuuttia ja sen 22 kappaleen kattaukseen sisältyy luontevasti melko runsaasti tuotantoa tuohon mennessä tuoreimmilta Queenin studioalbumeilta News of the World ja Jazz, mutta myös iäkkäämpiä huippuhetkiä tyyliin Tie Your Mother Down, Keep Yourself Alive, Now I'm Here ja Brighton Rock. Vuonna 1975 ilmestyneen klassikkoalbumin Night at the Opera edustus on melko runsas; Bohemian Rhapsodyn lisäksi Live Killersille mainitulta pitkäsoitolta sisältyvät I'm in Love with My Car, Death on Two Legs, You're My Best Friend, Love of My Life sekä 39.

Sunnuntain extra:Otis Reddingin revittelevämpää tuotantoa edustava kappale

Hard to Handle on soulvokalisti Otis Reddingin vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, jonka hän kirjoitti yhteistyössä Al Bellin ja Allen Jonesin kanssa. Singleformaatissa Hard to Handle julkaistiin kappaleen Amen b-puolella alkuvuodesta 1968 pian Reddingin tapaturmaisen kuoleman jälkeen. Kappale on lisäksi mukana albumilla The Immortal Otis Redding. Singleformaatissa Hard to Handle saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 38. ja poplistalla sijan 51. Yhdysvaltalainen rockyhtye The Black Crowes levytti Hard to Handlesta coverinsa vuonna 1990 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Shake Your Moneymaker. Mainittu versio saavutti sijan 45. sekä Billboardin Hot 100-listalla että Britanniassa. Sitä vastoin Billboardin Album Rock Tracks-listalla Black Crowesin Hard to Handle-cover nousi aina kärkeen. Shake Your Moneymakerin 30-vuotisjuhlapainoksella kappaleesta kuultiin puhallinsektiolla ryyditetty remix-versio. Originaali albumiversio julkaistiin Britanniassa singleformaatissa elokuussa 1990 ja Yhdysvalloissa myöhemmin samaisena vuonna. Singlejulkaisujen osalta Hard to Handle seurasi Black Crowesin ensimmäistä top 40 -hittiä She Talks to Angels. Hard to Handle nousi toistamiseen Billboardin listalle elokuussa 1991 saavuttaen tällä kertaa sijan 26., mikä on singlejen osalta Black Crowesin paras sijoitus. Samassa kuussa Hard to Handle julkaistiin singlenä uudelleen myös Britanniassa ja se menestyi myös siellä hienoisesti originaalia julkaisuaan paremmin saavuttaen sijan 39.