Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen solisti/kitaristin esikoisalbumi

Bonnie Raitt:Bonnie Raitt

Bonnie Raittin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi marraskuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana. Sen nauhoitukset työstettiin elokuussa 1971 Enchanted Islandilla noin viidentoista mailin päässä Minneapolisista Lake Minnetonkalla. Mainittu paikka valikoitui Raittin esikoisalbumin nauhoituspaikaksi hänen läheisten muusikkoystäviensä, itärannikon folkskenessä vaikuttaneiden John Koernerin ja Dave Rayn kehotuksesta. Esikoisalbuminsa kansiteksteissä Raitt mainitsee nauhoitusten tapahtuneen livenä neliraiturilla, sillä musiikkiin haluttiin spontaani ja luonnollinen tunne. Raittin mukaan mainittu tunne joutuu usein uhratuksi muusikoiden ollessa tietoisia siitä, että he voivat dubata osuutensa eri raidalla kunnes se on täydellinen. Vaikka Bonnie Raittin esikoisalbumi ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys, albumi sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Rolling Stonen arvion mukaan kyseessä oli myönteisessä mielessä epätavallinen laulukokoelma, josta vastasi tavanomaisesta erottuva muusikoiden valikoima. Mukana on kaksi Raittin omaa sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Thank You ja Finest Lovin’ Man. Covereista tunnetuimpiin lukeutuvat Stephen Stillsin käsialaa oleva ja Buffalo Springfieldin levytystuotantoon ensiksi lukeutunut Bluebird sekä Robert Johnsonin Walkin’ Blues.

Lauantain pitkä:Neil Youngia vuosina 1971-1973 säestänyt yhtye

The Stray Gators oli Neil Youngin säestysyhtye artistin vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneillä albumeilla Harvest ja Time Fades Away. Sen muodostivat kosketinsoittaja Jack Nitzsche, steelkitaristi Ben Keith, basisti Tim Dummond ja rumpali Kenny Buttrey. Viimeksi mainitun paikan otti Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella Johnny Barbata. Crazy Horse -yhtyeessä rytmikitaristina vaikuttanut Danny Whitten liittyi The Stray Gatorsiin vuoden 1972 aikana, mutta Neil Young erotti hänet huonosti menneiden treenien vuoksi. Whitten menehtyi yliannostukseen pian tämän jälkeen. Ollessaan Nashvillessa Young nauhoitti osuutensa Johnny Cash Showhun. Hänelle tarjoutui tilaisuus nauhoittaa uusia kappaleitaan Elliot Mazerin Quadraphonic Sound studioilla. Koska oli lauantai-ilta; Mazer onnistui järjestämään taustamuusikoiksi Drummondin, Keithin ja Buttreyn. Kahden illan aikana nauhoitettiin neljä kappaletta, jotka päätyivät Youngin albumille Harvest. Nitzscheä Young hyödynsi sovittajana ja tuottajana kahdessa kappaleessa, joissa oli mukana orkesteri. Youngin kotitilalla Kaliforniassa nauhoitettiin kolme sähkökitaran dominoimaa kappaletta. Young nimesi yhtyeen The Stray Gatorsiksi. Harvestin julkaisun jälkeen yhtye oli mukana Youngin ja Graham Nashin nimiin laitetulla singlellä The War Song. Harvestin nauhoitusten outtakeseja julkaistiin myöhemmin soundtrackillä Journey through the Past ja The Archives Vol 1 1963-1972:lla. The Stray Gators on mukana loppuvuodesta 1972 nauhoitetulla ja albumilla Tonight’s the Night julkaistulla kappaleella Lookout Joe. Neil Youngin kanssa yhtye nauhoitti varhaisen version Joni Mitchellin You Turn Me On, I’m a Radiosta. Se julkaistiin lopulta Joni Mitchell Archives- Vol 3:The Asylum Years (1972-1975):llä. Vuonna 1973 The Stray Gators säesti Youngia Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella, mutta sekä albumilla että kiertueella rumpaliksi oli vaihtunut John Barbata. Kiertueen jälkeen The Stray Gators lopetti toimintansa yhtyeenä, mutta Drummond ja Keith osallistuivat Youngin myöhäisempiin projekteihin. Nitzsche loi uran elokuvamusiikin säveltäjänä ja levytuottajana. Vuonna 1983 hänet palkittin originaalikappaleestaan Up Where We Belong. The Stray Gators osallistui Youngin vuonna 1992 ilmestyneen albumin Harvest Moon nauhoituksiin, tosin kosketinsoittajaksi oli vaihtunut Spooner Oldham.

Perjantain pohjat:Lulun vuonna 1976 ilmestynyt albumi

Lulu:Heaven and Earth and the Stars

Heaven and Earth and the Stars on skotlantilaislaulajatar Lulun vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto, jonka nauhoitukset on työstetty vuosien 1973 ja 1976 välisenä aikana. Kyseessä on Lulun järjestyksessään toinen ja samalla viimeinen Chelsea-levy-yhtiön julkaisema albumi. Mainittu levy-yhtiö lopetti toimintansa vuoden 1977 aikana. Niin ikään edeltäjänsä, vuonna 1973 ilmestyneen albumin Lulu tavoin Heaven and Earth and the Starsin tuotannosta vastasi Wess Farrell. Poikkeuksen muodostavat David Bowie -coverit The Man Who Sold the World ja Watch That Man, joiden tuotannosta vastasivat Bowie itse sekä hänen Spiders-yhtyeensä kitaristi Mick Ronson. The Man Who Sold the World oli saavuttanut Lulun levytyksenä brittilistalla kolmannen sijan, tosin kyseinen versio oli ilmestynyt yli kaksi vuotta ennen Heaven and Earth and the Stars -pitkäsoittoa. Albumin tunnetuinta tuotantoa edustaa lisäksi Lulun John Barryn tuottama tunnuskappale vuoden 1974 James Bond -elokuvaan The Man with the Golden Gun. Albumin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Take Your Mama for a Ride oli saavuttanut brittilistalla sijan 37. Singlenä pitkäsoitolta julkaistiin vielä biisi Boy Meets Girl ja albumin nimikappale. Kaiken kaikkiaan singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita oli siis viisi, eli puolet albumin sisällöstä. Itse pitkäsoitto jäi silti vaille listasijoitusta. Vuonna 1999 Heaven and Earth and the Stars julkaistiin cd-formaatissa Lulun edellisen albumin, vuonna 1973 julkaistun artistin nimikkolevyn kanssa. Kansitaiteesta vastasi Hulda Nelson.

Torstain terävä:The Pretendersin alkuvuodesta 1981 ilmestynyt singlehitti

Message of Love on Chrissie Hynden kirjoittama ja hänen johtamansa The Pretenders-yhtyeen esittämä kappale. Se ilmestyi ensiksi singleformaatissa, seuraavaksi ep:llä Extended Play ja lopulta The Pretendersin toisella pitkäsoitolla The Pretenders II. Message of Love sävellettiin pitkälti studiossa, kappaleesta muodostui radiohitti ja singlenä se saavutti brittilistalla parhaimmillaan yhdennentoista sijan. Journalistit ovat sittemmin kohottaneet Message of Loven The Pretendersin kakkosalbumin huippuhetkeksi. Kappale oli eräs ensimmäisistä, joka sävellettiin The Pretendersin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen ja sen nauhoitukset tapahtuivat Pariisissa. Chrissie Hynde sai luottamusta kappaleen saavuttamasta radiomenestyksestä, johon yhtyeen tuotannosta olivat samoihin yltäneet Talk of the Town ja I Go to Sleep. Message of Love ilmestyi ensiksi singlenä helmikuussa 1981, Extended Play-ep:llä seuraavassa kuussa ja The Pretendersin kakkosalbumilla loppuvuodesta 1981. Brittilistalla saavuttamansa menestyksen lisäksi Message of Love nousi Billboardin Mainstream Rock-listalla viidenneksi. AllMusicin Stewart Mason ylisti etenkin basisti Pete Fardonin ja rumpali Martin Chambersin suorituksia mainitussa kappaleessa. Ultimate Classic Rockiin kirjoittaneen Bryan Wawzenekin mukaan kyseessä on Chambersin kolmanneksi paras kappale The Pretendersin repertuaarista ja kyseisessä biisissä hän voisi vallan hyvin soittaa lead-instrumenttia.

Keskivikon klassikko:Merkittävän laulajatar/lauluntekijättären esikoisalbumi

Sophie B. Hawkins:Tongues and Tails

21. huhtikuuta 1992 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tongues and Tails on yhdysvaltalaisen laulajatar/lauluntekijätär Sophie B. Hawkinsin esikoisalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kymmenen Hawkinsin omaa tuotantoa edustavaa kappaletta sekä cover Bob Dylanin vuoden 1966 tuotantoa tupla-albumilta Blonde on Blonde edustavasta klassikkokappaleesta I Want You. Tongues and Tailsin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista debyyttisinge Damn I Wish I Was Your Lover, joka ilmestyi kolme viikkoa ennen pitkäsoittoa, nousi Billboardilla viidenneksi ja kakkossinkku California Here I Come saavutti listasijoituksen Cash Boxilla. Kolmas single, aikaisemmin mainittu Bob Dylan-cover nousi brittilistalla sijalle 49. helmikuussa 1993. Tongues and Tails oli sekä arvio, että myyntimenestys ja albumia meni kaupaksi 850 000 kappaletta. Columbia Records kiinnitti Hawkinsin hänen muiden muuassa mainittuun levy-yhtiöön lähettämänsä demonauhan perusteella. Artisti oli itse vakuuttunut levy-yhtiöstään ja koki sen uskovan häneen ja musiikkiinsa. Tongues and Tailsista laadituissa arvioissa kehuttiin Hawkinsin musiikin monipuolisuutta, jonka verroikeiksi mainittiin artisteja Bruce Springsteenistä Madonnaan. Hawkinsin herkät lyriikat yhdistyivät pop- ja soulvaikutteisiin sekä jopa afrikkalais-tyyppisiin rytmeihin. Hawkinsin lauluääntä ja karismaa kehuttiin niin ikään. Billboardin albumilistalla Tongues and Tailsin paras listasijoitus oli 51. ja Cash Boxilla 32., Kanadassa 20. ja Norjassa 13.

Tiistain tukeva:80-luvun suosituimman suomalaisyhtyeen tarina

 

Pasi Kostiainen:Dingo (Johnny Kniga)

Pasi Kostiaisen Dingo-kirja. on ensimmäinen maamme 80-luvun suosituimmasta yhtyeestä laadittu laajempi teos. Dingo-huuman ollessa kuumimmillaan ehti nimittäin ilmestyä Kari Levolan käsialaa oleva kirja Kunnian kentät. Dingoa edeltävät yhtyeen jäsenenten vaiheet käydään läpi melko sutjakasti. Dingoa edeltäneistä yhtyeistä keskeisimmäksi osoittautui kaksi singleä 80-luvun alussa levyttänyt MAC. Suomen The Policeksi vertautuneessa yhtyeessä tulevista Dingolaisista vaikuttivat Pepe ja Neumann, joista viimeksi mainittu otti originaalijäsen Even paikan. Kitaristi Jonttu Virta oli Dingon selkeästi iäkkäin jäsen. Hänen bändihistoriaansa sisältyy kokoonpanoja jo 1970-luvun alkuvuosista lähtien, mutta ne teoksessa sivuutetaan. Varsin energisestä soitostaan tunnetuksi tulleella rumpali Juha Seittosella, alias Keijo Q:lla oli ajalta ennen Dingoa sekä yhtye, että teatteritaustaa. Dingosta tuli huippusuosittu yhtye heti esikoissinglen Sinä ja minä voitettua Levyraadin. Dingo-hysteriaa keikalla koettiin ensiksi maaliskuussa 1984 Evijärvellä soitetussa konsertissa. Kiinnostavaa uutta tietoa teos tarjoaa ensiksi Nimeni on Dngo-eskoisalbumin levytyksen ja tuottaja Pave Maijasen osuuden myötä. Neumannin lauluosuuksista tehtiin useita ottoja ja eläytyipä hän niihin siinä määrin, että jopa pyörtyi laulukoppiin. Toisesta singlestä Levoton Tuhkimo muodostui vielä edeltäjäänsä suositumpi ja huhtikuun lopussa 1984 ilmestynyt esikoisalbumi Nimeni on Dingo myi nopeasti timanttilevyksi. Basisti Jarkko Eve osoittautui yhtyeen toiseksi hallitsevaksi hahmoksi ja hän sai jättää yhtyeen kesän 1984 aikana. Vanha tuttu Pepe Laaksonen oli ainoa vaihtoehto uudeksi basistiksi ja hänen debyyttikeikkansa Dingon riveissä oli jättiyleisölle Helsingin Kaivopuistossa elokuussa 1984. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyneestä singlestä Autiotalo muodostui yli 10 000 kappaleen myynnillään niin ikään jättimenestys. Lopullisesti potin räjäytti maaliskuun puolivälissä 1985 ilmestynyt toinen pitkäsoitto, muun muassa klassikkotasoisen nimikappaleensa sisältävä Kerjäläisten valtakunta, jonka kansikuvat käytiin kuvaamassa Marokossa Kari Riipisen nappaamina. Albumista muodostui yli 190 000 kappaleen myynnillään eräs maamme kaikkien aikojen myydyimmistä. Kesä 1985 oli Dingolle odotuksenmukaista hullunmyllyä sekä keikkatahdin että suosion osalta. Mainitun vuoden juhannuksena Dingo nosti Posion-keikastaan kaikkien aikojen suurimman kotimaisen keikkapalkkion. Syksyllä Irlantiin tehty levytysmatka epäonnistui osittain, mutta sen tuloksena syntyi sentään eräs Dingon tuotannon kirkkaimmista klassikoista, eli maxisingle Kunnian kentät. Dingon alamäen voi todeta alkaneen loppuvuodesta 1985 järjestetystä ja taloudellisesti epäonnistuneesta jäähallikiertueesta, jonka viimeiseksi kaavailtu konsertti Kuopion jäähallissa jäi soittamatta. Legendaarisen lineupin viimeiseksi jäänyttä albumia ja kevättalvella 1986 ilmestynyttä pitkäsoittoa Pyhä klaani työstettäessä yhtyeen fiilikset olivat jo varsin huonot. Edeltäjiään vaikeampi ja kunnianhimoisempi albumi myi timanttilevyksi, eli noin 77 0000 kappaletta. Dingo ilmoitti hajoamisestaan seitsemäs lokakuuta 1986. Originaali kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola oli aivan yhtyeen loppuvaiheessa ottanut Pete Nuotion paikan. Dingon hajoamisen jälkeiset musiikilliset ym. vaiheet teoksessa käydään läpi ansiokkaasti. Esimerkiksi Neumannin pestistä EMI:n tuotantopäällikkönä tarjolla on kiinnostavaa tietoa. Vuonna 1994 yhtye teki Pete Nuotiota lukuun ottamatta paluun suosituimmalla lineupillaan. Kosketinsoittajana oli yhtyeen tuottajana kunnostautunut Pave Maijanen ja tuloksena albumi Via Finlandia. Legendaarisin kokoonpano oli toiminnassa vielä vuosien 1998 ja 2002 välisenä aikana.Tuolloin ei kuitenkaan syntynyt uutta musiikkia. Originaali basisti Eve jatkoi tämän jälkeen Neumannin matkassa vuoteen 2008 saakka. Dingo-lineupeissa, joissa Neumann oli ainoa originaalijäsen on niin ikään vaikuttanut kotimaisen rockin ja myös bluesin kentässä varsin tunnettuja muusikoita, kuten rumpali Frogley, eli Jukka Mänty-Sorvari sekä kitaristit Erik Valkama ja Hombre Lampinen.Dingon viimeisimmät studioalbumit ovat vuosina 2005 ja 2008 ilmestyneet Purppuraa ja Humisevan harjun paluu. Vielä seuraavana vuonna ilmestyi Dingo Live. Legendaarisin lineup teki viimeisen paluunsa vuoden 2017 aikana konsetoiden kotimaan keikkojensa lisäksi menestyksekkäästi Virossa. Pete Nuotio ja rumpali Quuppa jättivät yhtyeen samaisen vuoden syksyllä, eivätkä tämän jälkeen ole pitäneet yhteyttä Neumanniin. Neumann, Jonttu ja Pepe jatkoivat tämän jälkeen lineupilla, jossa rumpalina on vaikuttanut mm. Hybrid Childrenistä muistettu rumpali Saska Ketonen sekä Lordin kosketinsoittaja Leena Peisa. 22. maaliskuuta 2024 syöpään menehtyneen Pepe Laaksosen paikan yhtyeen basistina on ottanut Tom Eklund. Kostiaisen teos käsittelee Dingoa nimenomaan ilmiönä ansiokkaasti halki vuosikymmenten, mutta puhtaan musiikillisesti yhtyeen levytystuotantoa olisi toivonut käytävän läpi yksityiskohtaisemmin.

Maanantain mainio:Emerson Lake and Palmerin ensimmäinen livelevy

Emerson Lake and Palmer:Pictures at an Exhibition

Marraskuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pictures at an Exhibition on brittiläisen progressiivisen rockyhtyeen Emerson Lake and Palmerin livealbumi ja samalla kolmas levy. Sillä yhtye esittää sovituksensa Modest Mussorskyn samannimisestä sävellyksestä. Nauhoitus on tehty Newcastlen City Hallissa 26. maaliskuuta 1971. Keith Emerson oli todentanut kyseisen sävelteoksen orkesteriesityksen useita vuosia aikaisemmin ja halusi työstää siitä sovituksen. Greg Lake ja Carl Palmer hyväksyivät Emersonin idean. Brittilistalla Pictures at an Exhibition saavutti kolmannen sijan ja Billboardin listalla albumi nousi kymmeneenneksi. Vuonna 2001 Pictures at an Exhibitionista julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi lisäksi kappaleesta nauhoitetun studioversion. Levyn avaava urkusoolo Promenade on soitettu Newcastle City Halliin vuonna 1928 sijoitetulla Harrison & Harrison pilliurulla. Sen sijaintipaikka oli lavan yläpuolella terassilla, jota käytettiin kuorojen esityksissä. Carl Palmerin rumpuosuus yhdisti kyseisen kappaleen lopun sitä seuranneeseen koko trion soittamaan instrumentaaliin The Gnome. Palmerin osuuden aikana Emerson riensi takaisin lavalle. Managentin kanssa ilmenneiden konfliktien vuoksi Pictures at an Exhibition julkaistiin vasta Emerson Lake and Palmerin toisen ja menestyksekkääksi osoittautuneen studioalbumin Tarkuksen jälkeen. Tuolloinkin se ilmestyi mid price-hintaisena albumina. Island Records pelkäsi nimittäin huonoja myyntilukuja ja olisi alun perin halunnut julkaista ELP:n konserttilevyn klassiseen musiikkiin erikoistuneen levy-yhtiön kautta. Yhdeksäs joulukuuta 1970 Lyceum Theatressa soitetusta Emerson Lake and Palmerin konsertista kuvattiin video, jota esitettiin elokuvateattereissa pienessä mittakaavassa vuonna 1973. Dolby Surround Soundin sisältänyt dvd-versio konsertista julkaistiin vuonna 2000. Pictures at an Exhibitionin kansi on William Neilin käsialaa. Siinä nähdyt maalaukset ovat myöhemmin olleet nähtävillä Lontoon Hammersmith Town Hallissa. Emerson Lake and Palmerin sovituksessa Pictures at an Exhibitionista kuullaan ainoastaan neljää Mussorskyn originaaliesityksen kymmenestä kappaleesta. Konsertissa teos esitettiin yhtenä jatkuvana kappaleena, jossa yhtyeen säveltämät osuudet täydensivät Mussorskyn originaaleja teemoja.