Torstain terävä:Keskeisen brittirockyhtyeen vuonna 1982 ilmestynyt kokoelma-albumi

 Free:Completely Free

Vuonna 1982 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Completely Free on 1970-luvun brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Freen 12 biisistä koostuva kokoelma-albumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyvät yhtyeen klassikkotasoiset hittisinglet All Right Now, The Stealer, My Brother Jake, Little Bit of Love ja Wishing Well. Lisäksi mukana on seitsemän laadukasta albumiraitaa yhtyeen diskografiasta. Maaliskuussa 1969 ilmestyneeltä Freen siloittelemattomalta esikoisalbumilta Tons of Sobs mukana ovat myös yhtyeen keskeiseen keikkaohjelmistoon lukeutuneet I'm a Mover ja The Hunter, joista jälkimmäinen edustaa harvinaislaatuisesti covertuotantoa. Yhtyeen toiselta ja samalla nimikkoalbumilta mukana on rivakka avausraita I'll Be Creepin' ja Freen lopulliselta läpimurtoalbumilta, kesäkuussa 1970 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Fire and Water hittisingle All Right Nown lisäksi erinomaiset nimikappale sekä Andy Fraserin bassosoololla ja Paul Kossoffin suorastaan raastavalla kitaroinnilla kruunattu Mr Big. Travellin' Man edustaa hittisingle Little Bit of Loven lisäksi toukokuussa 1972 ilmestyneen albumin Free at Last ja Travellin' in Style Wishing Wellin tavoin Freen tammikuussa 1973 ilmestyneen joutsenlaulualbumin Heartbreaker tuotantoa. Completely Freen kappalevalinnoissa sivuutetaan kokonaan kesäkuussa 1971 ilmestynyt Free Live!, mutta Completely Freen biisivalintoja voi silti pitää varsin onnistuneina; kenties jopa yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestyneen ja uutta kiinnostusta Freen musiikkia kohtaan herättäneen kokoelma-albumin Best of Free- All Right Now vastaavia laadukkaampina.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän bluesartistin nimikkoalbumi

Lightnin’ Hopkins:Lightnin’ Hopkins

16. tammikuuta 1959 nauhoitettu ja samaisena vuonna Folkawaysin julkaisemana ilmestynyt Lightnin’ Hopkins on samannimisen bluesartistin tuotantoa edustava albumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin uudelleen nimellä Roots of Lightnin’ Hopkins. Sen originaali julkaisu osui samoihin aikoihin teoksen Country Blues kanssa ja Hopkinsin ura sai mainitusta pitkäsoitosta uutta virtaa. AllMusiciin albumin arvioineen Thom Owensin mukaan kyseessä on blues revivalin perspektiivistä tarkasteltuna varsin merkitttävä albumijulkaisu. Ennen sen nauhoituksia Hopkins oli kadonnut kuvioista, mutta Sam Charters löysi hänet yhden hengen hotellihuoneesta Houstonista. Charters kehotti Hopkinsia nauhoittamaan kymmenen kappaletta kyseisessä huoneessa ainoastaan yhdellä mikrofonilla. Lopputuloksena on eräs Hopkinsin tuotannon parhaista albumeista, jota voi pitää alastomana yksinäisyydessään ja kummittelevana epätoivoissaan. Kyseiset kaunistelemattomat nauhoitukset vangitsevat Lightin’ Hopkinsin merkittävyyden paremmin, kuin mitkään muut hänen levytyksistään. Kyseessä on varmasti eräs 1950- ja 1960-lukujen taitteen blues revivalin keskeisimmistä albumeista. The Penguin Guide to Blues Recordings antoi arviossaan Lighnin’ Hopkinsin nimikkoalbumille kolme tähteä viidestä ja kyseinen intiimi akustinen esitys oli mainitun arvion mukan bluesin tulkitsemista folkmusiikkina. Verve Folkaways julkaisi albumin vuonna 1965 sekä mono, että stereoversiona nimellä The Roots of Lightnin’ Hopkins. Uusintapainos ilmestyi vuonna 1972 Transatlantic Recordsin julkaisemana. Smithsonian/Folkways julkaisi albumin cd-formaatissa vuonna 1990 nimellä Lightnin’ Hopkins Rounder Recordsin jakelemana. Cd:n tuotannosta vastasi Matt Walters ja remasteroinnista Doug Sax ja Alan Yoshida. Cd:n kannessa käytettiin originaalia Ronald Clynen kansitaidetta ja Samuel B Chartersin ottamaa valokuvaa. Charters vastasi myös albumin kansiteksteistä, jotka hän oli laatinut Mansfield Centressä, Conissa vuonna 1990.

Tiistain tukeva:Juuri edesmennyt Motörheadin pitkäaikainen kitaristi

Seitsemäs toukokuuta 1961 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2026 edesmennyt Philip Anthony Campbell oli walesilainen rockmuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Motörheadin kitaristiksi vuosien 1984 ja 2015 välisenä ajanjaksona. Hän konsertoi myös oman yhtyeensä Phil Campbell and the Bastard Sons kanssa. Mainitussa yhtyeessä vaikutti lisäksi kolme Campbellin poikaa. Pontypriddissä syntynyt Campbell aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana esikuvinaan Jimi Hendrix, Jimmy Page, Tony Iommi, Jann Akkerman, Michael Schenker ja Todd Rudgren. Lemmyn Campbell tapasi ensiksi 12-vuotiaana Hawkwindin konsertin jälkeen ja vastaanotti häneltä signeerauksen. 13-vuotiaana Campbell soitti puoliammattimaisesti cabaret-yhtyeessä Contrast. 13-vuotiaana hänen yhtyeekseen oli vaihtunut pubrock-yhtye Rocktopus, jonka kanssa Campbell konsertoi Etelä-Walesin alueella. Ensimmäisen Les Paulinsa Campbell osti uuden vuoden päivänä 1978 Ealing Broadwayllä, Lontoossa sijainneesta kaupasta. Kyseinen kitara tuli varastetuksi, mutta se palautettiin myöhemmin. Vuonna 1979 Campbell perusti heavy metal-yhtyeen Persian Risk, jonka jäsenenä hän levytti vuosina 1981 ja 1983 ilmestyneet seiskatuumaiset singlet Calling For You ja Ridin’ High. Albumiformaatissa on ilmestynyt kokoelmalevyjä, joihin sisältyy Campbellin Persian Riskin kanssa levyttämää tuotantoa. Kitaristi Brian Robertsonin erottua Motörheadistä yhtye piti koesoittotilaisuuden helmikuun kahdeksantena 1984 ja rajasi kitaristiehdokkaiksi Campbellin ja Michael Burstonin. Kuultuaan mainittujen kitaristien yhteissoittoa Lemmy päätti palkata heidät molemmat. 14. kesäkuuta 1984 Motörhead esiintyi Young Ones-ohjelman jaksossa Bambi esittäen kappaleen No Remorse, joka julkaistiin syyskuun puolivälissä samaisena vuonna. Campbell kiersi maailmaa Motörheadin jäsenenä ja pysytteli yhtyeessä sen vuoteen 2015 ajottuneeseen hajoamiseen saakka. Lemmy edesmeni 28. joulukuuta 2015 ja seuraavana päivänä rumpali Mickey Dee ilmoitti Motörheadin lopettaneen toimintansa. Huhtikuussa 2020 Campbell avautui siitä, kuinka raskasta oli ollut nähdä Lemmyn kamppailleen elämänsä loppuvaiheessa. Helmikuussa 2016 Campbell siirtyi studioon Slipknotin perkussionistin Chris Fehnin kanssa nauhoittamaan sooloalbumiaan. Se kantoi nimeä Old Lions Still Roar ja julkaistiin 25. lokakuuta 2019. Solisteina albumilla vierailivat Alice Cooper, Rob Halford, Dee Snider ja Benji Webbe. Marraskuussa 2016 Campbellin uusi projekti Phil Campbell and the Bastard Sons julkasi ensimmäisen levytyksensä, eli nimikkoep:nsä. Yhtye on sittemmin soittanut Guns N’ Rosesin, Hawkwindin, Saxonin ja Airbournen lämmittelijänä. 26. tammikuuta 2018 Nuclear Blast Records julkaisi Phil Campbell and the Bastard Sonsin esikoisalbumin The Age of Absurdity. Campbellin ja hänen kolmen poikansa lisäksi yhtyeessä vaikutti aikaisemmin Attack! Attack!:issa vokalisoinut Neill Starr. Hänen paikkansa otti loppuvuodesta 2021 Joel Peters. 21, huhtikuuta 2018 levykauppapäivänä Phil Campbell and the Bastard Sons julkaisi coverinsa Hawkwindin Silver Machinesta. Mainittu versio oli ilmestynyt aikaisemmin The Age of Absurdityn joidenkin painosten bonuskappaleena. Yhtyeen kakkosalbumi We’re the Bastards ilmestyi vuonna 2020 ja solistina sillä vaikutti edelleen Starr. Joel Petersin vokalisoima livealbumi Live in the North nauhoitettiin Sunderlandissa vuonna 2021 ja se julkaistiin maaliskuussa 2023. Syyskuun ensimmäisenä samaisena vuonna ilmestyi yhtyeen neljäs albumi Kings of the Asylum, jonka kappaleista Schizophrenia, Hammer and Dance ja Strike the Match työstettiin Cardiffissa specialkonsertissa taltioidut musiikkivideot. Campbell menehtyi leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 13. maaliskuuta 2026 64 vuoden ikäisenä. Asiasta ilmioitettiin päivää myöhemmin yhtyeen sosiaalisessa mediassa.Campbellin perhe pyysi yksityisyyttä hänen edesmenonsa jälkeen.

Maanantain mainio:Eräs U2:n tuotannon keskeisimmistä hiteistä

I Still Haven’t Found What I’m Looking for on irlantilaisyhtye U2:n maaliskuussa 1987 ilmestyneellä albumilla The Joshua Tree julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi albumin toisena singlenä samaisen vuoden toukokuussa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli U2.n toinen peräkkäinen listaykkössingle ja Britanniassa I Still Haven’t Found What I’m Looking Forin paras sijoitus oli kuudentena, samoin kuin Kanadassa, Alankomaissa ja Suomessa. Listakärkeen kappale nousi lisäksi Irlannissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. I Still Haven’t Found What I’m Looking for on kotoisin demolta, jossa rumpali Larry Mullen Jr. soittaa harvinaista rytmikuviota. Kuten suuri osa The Joshua Treen kappaleista, myös I Still Haven’t Found What I’m Looking Forissa ilmenee U2:n kiinnos yhdysvaltalaiseen musiikkiin. Kappale tuo esiin vaikutteita gospelmusiikista ja sen lyriikoissa kuvataan henkistä kaipuuta. Vokalisti Bonon laulu kulkee korkeassa rekisterissä ja kitaristi Edge soittaa murrettuja sointuja, eli soinnun sävelet peräkkäin yksitellen. Kuoromaisista taustalauluista kappaleessa vastaavat Bonon lisäksi tuottajat Brian Eno ja Daniel Lanois. I Still Haven’t Found What I’m Looking for vastaanotti myönteisiä arvioita ja vuoden 1988 Grammy Awardseissa kappale oli ehdolla vuoden levyn ja vuoden kappaleen Grammyn vastaanottajiksi. Kappaleesta on muodostunut eräs U2:n tuotannon tunnetuimmista ja se on ollut mukana useiden yhtyeen konserttikiertueiden settilistoissa. Lisäksi I Still Haven’t Found What I’m Looking for sisältyy useille U2:n tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja konserttielokuviin. Monet musiikkijulkaisut ovat listanneet kappaleen kaikkien aikojen parhaiden joukkoon ja esimerkiksi Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Still Haven’t Found What I’m Looking for saavutti sijan 93.

Sunnuntain extra:Merkittävän singer/songwriterin toinen menestysalbumi

James Taylor:Mud Slide Slim and the Blue Horizon

16. maaliskuuta 1971 ilmestynyt Mud Slide Slim and the Blue Horizon on yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän James Taylorin kolmas sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin hänen läpimurtolevynsä Sweet Baby Jamesin jälkeen ja se vieläpä ylitti suosiossa ja kritiikissä hyvän vastaanoton saavuttaneen edeltäjänsä. Albumilta singlenä julkaistusta Carole King-coverista You've Got a Friend muodostui Taylorin ainoa Billboardin listakärkeen noussut single heinäkuun lopussa kyseisenä vuonna. Viikkoa aikaisemmin Mud Slide Slim -pitkäsoitto oli saavuttanut parhaan listasijoituksensa albumilistalla nousten kakkossijalle. Sen pääsyn kärkeen esti Carole Kingin Tapestry, jolla Tayloria kuultiin akustisena kitaristina ja taustavokalistina. Lisäksi Tapestry sisältää Kingin You've Got a Friendistä levyttämän version. Kuukausia myöhemmin toinen Mud Slide Slimiltä poimittu single Long Ago and Far Away saavutti Billboardin listalla sijan 31. Muista albumin kappaleista keikkastandardiksi muodostui You Can Close Your Eyes. Vuonna 1972 sekä Taylor että King vastaanottivat Grammyn You've Got a Friend- levytyksistään. Taylorin tapauksessa kyseessä oli paras miespuolinen poplaulusuoritus ja King vastaanotti You've Got Friendistä vuoden parhaan kappaleen Grammyn.

Lauantain pitkä:Syntetisaattoriorientoitunut brittiläinen uuden aallon yhtye

 Tubeway Army oli Lontoosta käsin vaikuttanut ja solistinsa Gary Numanin johtama, uutta aaltoa edustanut yhtye. Punkrockin keskeisenä vuonna 1977 perustettu yhtye ryhtyi hyödyntämään tyylissään elektronista soundia. Kesän 1979 aikana sekä Tubeway Armyn single Are Friends Electric? että pitkäsoitto Replicas nousivat molemmat brittilistan kärkeen. Tubeway Army oli ensimmäinen yhtye, joka sai listakärkeen syntetisaattorin dominoimaa soundia sisältäneet levytykset. Mainitun albumin ilmestymisen jälkeen Numan lopetti käyttämästä Tubeway Army-nimeä ja ryhtyi julkaisemaan musiikkia omalla nimellään; olihan hän yhtyeen ainoa biisintekijä, tuottaja ja keulahahmo. Tubeway Armyn muut muusikot jatkoivat kuitenkin hänen taustayhtyeessään. 18-vuotias Gary Webb oli johtanut vuonna 1976 Lontoosta käsin operoinutta yhtyettä Mean Street. Sen tuotantoa edustava kappale Buch of Stiffs oli ilmestynyt kokoelma-albumilla Live at Vortex sekä Vortex-singlen b-puolella.  Jätettyään kyseisen yhtyeen Webb suoritti koesoiton soolokitaristina yhtyeelle The Lasers ja tapasi tässä yhteydessä basisti Paul Gardinerin. The Lasersista muodostui pian Tubeway Army ja yhtye aloitti toden teolla toimintansa Webbin enon Jess Lidyardin täydennettyä rumpalina sen kokoonpanon. Webbin uudeksi nimeksi tuli Valerian, Gardinerista tuli Scarlett ja Lidyardista Rael.Webb oli yhtyeen ainoa biisintekijä. Yhtye aloitti keikkailunsa Lontoon punkskenessä. Se työsti demonauhoituksia, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä The Plan. Tubeway Army solmi levytyssopimuksen itsenäisen Beggars Banquetin kanssa. Vuoden 1978 alkupuolella yhtye julkaisi kaksi raskaan kitaroinnin sävyttämää ja punkrocktyylistä singleä; That's Too Bad/Oh! Didn't I Say ja Bombers/Blue Eyes/OD Receiver. Mainitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Näihin aikoihin yhtyeen rumpalistossa tapahtui miehistönvaihdoksia ja kokoonpanoa täydennettiin toisella kitaristilla. Musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten Webb ja Gardiner jatkoivat musiikin työstämistä kahdestaan, sillä he halusivat lopettaa punkrockin soiton. Tähän mennessä Tubeway Army oli päättänyt lopettaa keikkailunsa Lontoon ajoittan väkivaltaisessa punkskenessä. Viimeisen keikkansa yhtye soitti heinäkuussa 1978 toisen bändin ollessa The Skids. Keikka jouduttiin keskeyttämään väkivaltaisuuksien vuoksi. Numan päätti, että täst edes Tubeway Army olisi ainoastaan studiobändi. Ainoa tiedossa oleva Tubeway Armyn livenauhoitus on Lontoosta helmikuulta 1978 ja se ilmesty bootleg-nauhoituksena 80-luvun alussa. Pian tämän jälkeen Tubeway Army nauhoitti nimeään kantaneen esikoisalbuminsa originaalilla kokoonpanollaan. Webb ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Gary Numan, jonka hän oli löytänyt keltaisilta sivuilta. Vaikka kitara, basso ja rummut olivat Tubeway Armyn esikoisalbumilla keskeisessä osassa, Numan hyödynsi sillä jo studiosta löytämäänsä Moog-syntetisaattoria. Lyriikoiden osalta Tubeway Armyn esikoisalbumia inspiroivat Numanin ihailemien J. G. Ballardin ja Philip K. Dickin teokset. Marraskuussa 1978 ilmestynyt albumi julkaistiin Tubeway Armyn nimellä, vaikka Numan olisi toivonut sen ilmestyvän omissa nimissään. Tubeway Armyn esikoisalbumista otettiin 5000 kappaleen painos. Se ei noussut listoille, eikä pitkäsoitolta poimittu singlejä. Numan vei yhtyeen pian uudelleen studioon nauhoittamaan kakkosalbumiaan Replicas. Alkuvuodesta 1979 yhtye teki nauhoituksia John Peelin ohjelmaa varten. Replicas oli Tubeway Armyn esikoisalbumia syntetisaattori- ja science fiction -orientoituneempi. Ensimmäinen albumilta poimittu single, hidastempoinen ja syntetisaattorivetoinen Down in the Park ei noussut listoille. Silti kappaleesta muodostui myöhemmin kulttisuosikki ja siitä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Marilyn Manson ja Foo Fighters. Seuraavasta albumilta poimitusta singlestä Are Friends Electric? muodostui sitä vastoin varsin menestyksekäs. Se kohosi brittilistan kärkeen, piti sijoituksensa kuukauden ajan ja muodostui Britanniassa vuoden 1979 neljänneksi myydyimmäksi singleksi.  Tubeway Army ei edelleenkään soittanut livekeikkoja, mutta yhtye esiintyi vuoden 1979 aikana sekä BBC:n Old Grey Whistle Testissä että Top of the Popsissa. Numanin lisäksi mainittuihin esiintymisiin osallistuivat Ultravoxin kosketinsoittaja Billy Currie, Chris Payne, Paul Gardiner sekä rumpali Cedric Sharpley, kaikki mustiin pukeutuneina. Tubeway Armyn suosion huippuaikaan kesäkuussa 1979 John Peel-nauhoitukset kreditoitiin Gary Numanin nimiin Tubeway Armyn sijaan. Numan siirtyi työstämään sooloalbumeita ja teki myös kiertueitä  silti edelleen samojen taustamuusikoiden kanssa.                                                                  

Perjantain pohjat:Eräs eniten levyttäneistä studiorumpaleista

Viides helmikuuta 1929 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2019 edesmennyt Harold Simon Belsky, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Hal Blane, oli yhdysvaltalainen rumpali ja sessiomuusikko. Hän lukeutuu historian eniten levyttäneisiin studiorumpaleihin, joka on omien sanojensa mukaan soittanut yli 35 000:ssa nauhoituksessa ja 6000:lla singlellä. Blainen soittoa kuullaan 150:llä Yhdysvalloissa top teniin kohonneella singlellä, joista 40 nousi listakärkeen. Holyokessa, Massachusettsissa syntynyt Blaine muutti perheensä kanssa Kaliforniaan vuonna 1944. Hän aloitti musisointinsa jazzin ja big band-musiikin parissa ennen siirtymistään rockia edustaneisiin nauhoituksiin. Blainesta tuli eräs Phil Spectorin housebändissä säännöllisesti soittaneista muusikoista. Juuri hän nimesi kyseisen yhtyeen The Wrecking Crewksi. Blainen soittoa kuullaan esimerkiksi The Ronettesin vuoden 1963 ykköshitillä Be My Baby, jonka rumpubeatistä tuli laajasti imitoitu. Lisäksi hän osallistui esimerkiksi Elvis Presleyn, The Beach Boysin, The Byrdsin, Simonin ja Garfunkelin, The Carpentersin, Neil Diamondin ja Frank Sinatran levytyksiin. Blainen työmäärä väheni 1980-luvulta alkaen nauhoitustekniikoiden ja musiikillisten käytänteiden muututtua. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen taustamuusikon ominaisuudessa ja vuonna 2007 Blaine tuli valituksi Musicians Hall of Fameen ja Museumiin. Vuonna 2018 Blaine vastaanotti Grammyn elämäntyöstään.