Lauantain pitkä:Keskeinen New Orleans bluesin edustaja

 19. joulukuuta 1918 syntynyt ja 30. tammikuuta 1980 edesmennyt Henry Roeland Byrd, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Professor Longhair, oli yhdysvaltalainen pianisti ja solisti, jonka tyylisuuntana oli New Orleans blues. Hänen suosion kaudellaan on erotettavissa kaksi eri periodia; ensiksi varhaisen rhythm and bluesin kultakausi ja myöhemmin uudelleen herännyt kiinnostus traditionaaliseen jazziin. Viimeksi mainittuun vaikutti osaltaan keskeisesti New Orleans Jazz and Herigage Festival, jonka toiminta alkoi vuonna 1970. Longhairin pianonsoittotyyliä on kuvattu varsin tunnistettavaksi sen yhdistäessä elementtejä rumbasta, mambosta ja calypsosta. Teoksessaan Blues:From Robert Johnson to Robert Cray musiikkijournalisti Tony Russell mainitsee Longhairin olleen soitto- ja laulutyyliltään liian voimakkaasti tyypillisestä erottuva myydäkseen miljoonittain levyjä, toisin kuin Fats Domino tai Huey "Piano" Smith. Sitä vastoin hän oli isähahmona Allen Toussaintin ja Dr. Johnin kaltaisille muusikoille. Bogalusassa, Louisianassa syntynyt Byrd opetteli soittamaan ensiksi pianolla, josta puuttui muutamia koskettimia ja mainittu seikka vaikutti osaltaan keskeisesti hänen erottuvaan soittotyyliinsä. Byrd aloitti musiikkiuransa New Orleansissa vuonna 1948. Professor Longhair -nimen hänelle keksi Caldonia Clubin omistaja Mike Tessitore. Ensimmäiset levytyksensä Longhair teki vuonna 1949 Star Talent- levy-yhtiölle yhtyeen The Shuffling Hungarians jäsenenä. Neljän hänen käsialaansa olleen kappaleen joukossa oli varhainen versio sittemmin Longhairin tunnuskappaleeksi muodostuneesta Mardi Grass in New Orleansista. Kyseisten kappaleiden painos oli vielä niukka, mutta vielä samaisen vuoden aikana Longhair ehti levyttää menestyksekkäästi Mercury Recordsille. 1950-luvun aikana Longhair teki levytyksiä Atlantic Recordsille, Federal Recordsille ja paikallisille levy-yhtiöille. Kansainvälisesti Longhairin levytystuotannosta menestyi ainoastaan vuonna 1950 ilmestynyt ja nimellä Roy Byrd and His Blues Jumpers levytetty Bald Head. Lisäksi hän levytti suosikkeihinsa lukeutuneet kappaleet Tipitina ja Go to the Mardi Gras. Vaikka Longhairilta puuttui valkoisen yleisön crossover-suosio, hänellä oli keskeinen vaikutuksensa useisiin keskeisiin muusikoihin, kuten Allen Toussaintiin, Fats Dominoon sekä Dr. Johniin. Vuonna 1957 Longhair levytti kappaleen No Buts-No Maybes ja kahta vuotta myöhemmin uusioversion Go to the Mardi Grasista. Vuonna 1964 hän levytti ensimmäisen versionsa kappaleesta Big Chief  biisin säveltäjän Earl Kingin kanssa. Oltuaan välillä joitakin vuosia poissa musiikkibisneksestä Longhairin ura koki ansaitun renessanssin. Vuonna 1971 hänet kutsuttiin esiintymään New Orleans Jazz and Heritage-festivaalille ja kahta vuotta myöhemmin Newportin ja Monreuxin jazzfestivaaleille. Britanniassa nauhoitettua albumia London Concert seurannut ja  24. maaliskuuta 1975 nauhoitettu Live at the Queen Mary oli taltioitu manitulla laivalla Paul ja Linda McCartneyn järjestämässä yksityistilaisuudessa. 1980-luvulle ehdittäessä Longhairin albumeista Alligator Recordsille työstetty Crawfish Fiesta ja Atlantic Recordsin julkaisema New Orleans Piano olivat saatavilla ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Longhair esiintyi PBS:n sarjassa Soundstage Dr. Johnin, Earl Kingin ja The Metersin kanssa. Vuonna 1980 hän esiintyi Tuts Washingtonin ja Allen Toussaintin kanssa elokuvadokumentissa Piano Players Rarely Ever Play Together, jonka tuotannosta ja ohjauksesta vastasi Stevenson Palfi. Mainittu dokumentti nähtiin tv:ssä varmuudella ainoastaan vuonna 1982. Kyseinen dokkari sekä Longhairin pitkä haastattelu, joka oli taltioitu ainoastaan kahta päivää ennen hänen äkillistä edesmenoaan, sisältyivät vuonna 2018 ilmestyneeseen projektiin Fessed Up. Longhair menehtyi sydänkohtaukseen dokumentin kuvausten ollessa vielä kesken. Livekonsertin olisi nimittäin pitänyt olla dokumentin kliimaksi. Siihen sisällytettiin lisäksi aineistoa hänen hautajaisistaan. Longhair on haudattu Mount Olivetin hautausmaalle New Orleansissa. Professor Longhairin managerina hänen myöhäisemmän suosionsa aikoina vaikutti Allison Miner, jonka omistautuminen Professor Longhairille antoi jazztuottaja George Weinin mukaan tälle hänen elämänsä parhaat vuodet.

Perjantain pohjat:Alice Cooperin 80-luvun lopullinen paluuhitti

Poison on yhdysvaltalaisrockari Alice Cooperin tuotantoa edustava kappale. Cooperin itsensä, tuottaja Desmond Childin ja kitaristi John McCurryn käsialaa oleva Poison julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1989 Cooperin järjestyksessään 18:lta albumilta Trash. Poisonista muodostui eräs Alice Cooperin uran suurimmista singlemenestyksistä. Billboardilla kappaleen paras listasijoitus oli Suomen tavoin seitsemäntenä ja Britanniassa jopa kakkossijalla Uuden Seelannin tavoin. Kolmanneksi Poison sijoittui Australiassa, Norjassa ja Irlannissa. Billboard listasi Poisonin ilmestymisvuotensa 91:ksi suosituimmaksi kappaleeksi ja Classic Rock Cooperin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi biisiksi. Classic Rockin laatiman arvion mukaan Poison kuulostaa ajoittain tyypilliseltä 80-luvun popmetallikappaleelta, mutta Cooperin tulkinnan intensiteetti vie biisin aivan uudelle tasolle. Kappaleen kitarariffi on kitaristi John McCurryn käsialaa ja hän oli hyödyntänyt sitä kahta vuotta aikaisemmin John Waiten kappaleessa Circulated. Poisonista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota, joista toisessa nähtiin yläosaton malli. Musiikkivideon mainitun version esittäminen oli päiväsaikaan kiellettyä. Poisonin musiikkivideota on nähty vielä myöhemmininkin runsaasti  MTV Classicsin Metal Mayhemissä.

Torstain terävä:The Kinksin vuoden 1972 tupla-albumi

The Kinks:Everybody’s in Show-Biz

Syyskuun ensimmäisenä 1972 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Everybody’s in Show-Biz on brittiläisen rockyhtyeen The Kinksin 11. pitkäsoitto. Kyseessä on tupla-albumi, jonka ensimmäinen levy koostuu studionauhoituksista ja jälkimmäinen kahtena iltana Carnegie Hallissa soitetuista konserteista taltioiduista livebiiseistä. Yhtyeen diggarit ovat pitäneet Everybody in Show-Biziä siirtymäkauden albumina, jolla yhtyeen johtohahmon Ray Daviesin biisinkirjoitustyyliin alkoi ilmaantua teatraalisia ja vaudevillesta elementtejä napanneita vaikutteita. Vielä ilmeisemmäksi mainittu käytäntö muuttui Everybody’s in Show-Biziä The Kinksin tuotannossa seuranneilla konseptialbumeilla. Everybody's in Show-Bizin aiheina ovat rocktähden elämän koetokset ja keikkailun monotonisuus. Mainittuihin teemoihin The Kinksin tuotannossa tultiin myöhemmin palaamaan etenkin studioalbumilla The Kinks Present A Soap Opera sekä vuonna 1987 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live:The Road. Kesäkuun alussa 2016 Everybody’s in Show-Bizistä julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut Legacy Edition. Sen ensimmäinen levy sisälsi kokonaisuudessaan originaalin albumin ja jälkimmäinen aikaisemmin julkaisemattomia livebiisejä Carnegie Hallissa soitetuista konserteista, vaihtoehtoisia miksauksia sekä studio-outtakeseja, joihin sisältyy ainakin yksi aikaisemmin julkaisematon. Everybody’s in Show-Bizin studioalbumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat singlebiisi Supersonic Rocket Ship sekä Juice Leskinen Slamin vuonna 1978 albumilleen Tauko I ansiokkaasti nimellä Paperitähdet versioima Celluloid Heroes.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän folkrockin edustajan kolmas albumi

Melanie:Candles in the Rain

Huhtikuussa 1970 Budahin julkaisemana ilmestynyt Candles in the Rain on folkartistiksi ensisijaisesti identifioituvan Melanie Safkan kolmas studioalbumi. Kyseisen pitkäsoiton eräänlaisesta nimiraidasta käyvästä kappaleesta Lay Down (Candles in the Rain) muodostui artistin ensimmäinen Billboardin listalla top teniin kohonnut single. Inspiraationsa mainittu biisi oli saanut yleisön reaktiosta Melanien esiintymiseen Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Albumin kappaleista cover Rolling Stonesin vuoden 1967 hitistä Ruby Tuesday nousi vastaavasti Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Billboard Magazine laati Candles in the Rainistä  tuoreeltaan arvion, jossa mainittiin Melanien sävellysten ja laulutulkintojen olevan jo entuudestaan suosittuja laajalti Euroopassa ja mainitun albumin myötä  hänen suosionsa myös Yhdysvalloissa pitäisi oleman varmaa. Arvion mukaan The Edwin Hawkins Singersin taustoittama Lay Down (Candles in the Rain) on albumin tuorein single ja samalla jännittävin kappale. Muuhun keskeiseen originaalituotantoon albumilla lukeutuvat etenkin kappaleet Leftover Wine ja Citiest People. Melanien coverit Ruby Tuesdaysta ja James Taylorin Carolina in My Mindista ovat ehdottomia. Cashboxin arvion mukaan kauniisti poeettinen Candles in the Rain esittää Melanien tuotannosta tähän mennessä suurimman tarjouksen artistin albumimenestykselle. Melanien kyseisen erinomaisen albumin pitäisi löytää tiensä listoille. AllMusicin retrospektiivisen arvion mukaan Candles in the Rain oli Melanien tuotannosta se albumi, jolla artisti osui ensi kertaa maaliin. Albumin menestykseen ei vaikuttanut ainoastaan Melanien tuohon saakka suurin singlehitti, vaan se seikka, että kappalemateriaali ja tulkinnat olivat laadukkaampia kuin Melanien varhaisemmila pitkäsoitoilla. Candles in the Rain onkin eräs Melanien tuotannon parhaista töistä.

 

Tiistain tukeva:1970-luvulla huippusuosittu ja paluun tehnyt disco- ja funkyhtye

KC and the Sunshine Band on vuonna 1973 Hialehissa, Floridassa perustettu disco- ja funkyhtye, jonka keskeisimpiin hittisingleihin lukeutuvat Get Down Tonight, That’s The Way (I Like It), Shake Your Booty, I’m Your Boogie Man, Keep It Comin’ Love, Boogie Shoes, Please Don’t Go ja Give It Up. Yhtye otti nimensä solistinsa Harry Wayne Caseyn sukunimestä ja hänen kotiosavaltiostaan, Floridassa sijaitsevasta Sunshine Statesta. KC and the Sunshine Band on saavuttanut viisi Billboard Hot 100 -listalla kärkeen kohonnutta singleä, niistä neljä 1970-luvun aikana ja yhden heti seuraavan vuosikymmenenen alkajaisiksi. Perustajajäsen Harry Wayne Casey työskenteli osa-aikaisesti TK Recordsilla. Hänen yhtyeensä originaalinimi oli KC & The Sunshine Junkanoo Band, koska sen muusikoihin kuului paikallisen The Miami Junkanoo Bandin soittajia. Näihin aikoihin basisti Richard Finch oli toiminut ääni-insinöörinä TK:lla ja tästä alkoikin hänen sekä Harry Wayne Caseyn musiikillinen yhteistyö. Lineupia täydensivät pian niin ikään TK:n studiomuusikoihin lukeutuneet kitaristi Jerome Smith ja rumpali Robert Smith. Ensimmäiset singlet, syyskuussa 1973 ilmestynyt Blow Your Whistle ja helmikuussa 1974 seurannut Sound Your Funky Horn saavuttivat Billboardin R&B-listalla ja myös ulkomailla siinä määrin vastakaikua, että TK halusi julkaista yhtyeeltä pitkäsoiton ja uuden singlen. Käydessään läpi demoja KC and the Sunshine Bandille Casey sävelsi kappaleen Rock Your Baby. Se päätyi George McCraen levytysohjelmistoon ja nousi listakärkeen 51:ssä maassa kesän 1974 aikana. KC and the Sunshine Bandin tuotannosta kappale Queen of Clubs sisälsi kreditoimattomana McCraen vokalisointia. Se nousi brittilistalla seitsemänneksi ja bändi tek kiertueen Britanniassa vuoden 1975 aikana. Samana vuonna yhtye julkaisi toisen nimeään kantavan albumin. Siltä poimitusta Get Down Tonightista muodostui yhtyeen ensimmäinen suuri hitti, joka nousi Billboardin R&B-listan kärkeen huhtikuussa 1975 ja Hot 100 -listan kärkeen samaisen vuoden elokuussa. Marraskuussa julkaistu That’s The Way (I Like It) nousi niin ikään listakärkeen. Vuonna 1976 ilmestyneeltä albumilta Part 3 poimittiin listakärkeen kohonneet singlet I’m Your Boogie Man ja Shake Your Booty. Vuoden 1977 tuotantoa edustava Keep It Comin’ Love saavutti Yhdysvalloissa toisen sijan. KC and The Sunshine Bandin suosio jatkui yhtyeen viidenteen ja vuonna 1979 ilmestyneeseen albumiin saakka. Siltä poimittu Please Don’t Go kohosi viikon ajaksi listakärkeen tammikuussa 1980. Kyseessä oli kyseisen vuosikymmenen ensimmäinen Billboardin listaykkössingle. Vuonna 1980 yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Epic Records ja se kokeili erilaisia musiikillisia tyylejä. Teri De Sarion kanssa levyttämästään duetosta Yes, I’m Ready Casey saavutti listakkosen maaliskuussa 1980. Adult Contemporary-tyylinen soundi erosi voimaasti KC and the Sushine Bandin edustamasta tyylistä ja mainittu single oli Caseyn ensimmäinen menestyskappale Sunshine Bandin ulkopuolella. Kaksi vuotta edellisen albumin julkaisun jälkeen yhtyeeltä ilmestyi vuoden 1981 aikana jopa kaksi pitkäsoittoa; The Painter ja Space Cadet Solo Flight. Mainitut albumit eivät saavuttaneet listasijoitusta, mutta vuonna 1982 ilmestyneeltä albumilta All in a Night’s Work poimittu kappale Give It Up palautti yhtyeen suosiota ja nousi seuraavana vuonna Bilboardilla top 40:ään. Kappale sisältyy myös KC and the Sunshine Bandin vuonna 1983 ilmestyneelle albumille KC Ten. Epic Records kieltäytyi kuitenkin julkaisemasta kappaletta Yhdysvalloissa sen varhaisemman menestymättömyyden vuoksi. Turhautuneena Casey perusti oman Meca Recordsinsa ja julkaisi Give It Upin singleformaatissa Yhdysvalloissa oman levy-yhtiönsä kautta. Menestystä seurasi, mutta albumi ei kokonaisuutena vastannut sille asetettuihin odotuksiin. Yhtye lopetti toimintansa Caseyn jätettyä musiikkibisneksen vuonna 1984. 1990-luvun alussa diskomusiikkiin oli kohdistunut uutta kiinnostusta ja Casey perusti Sunshine Bandin uudelleen kahden muun originaalijäsenen, perkussionisti Fermin Goytisolon ja vokalisti Beverly Champion-Fosterin kanssa ja aloitti jälleen keikkailun. Rhino Records on julkaissut uudelta yhtyeeltä useita uudelleen nauhoitettua tuotantoa sisältäviä albumeita. Vuonna 1993 ilmestynyt Oh Yeah! oli yhtyeen ensimmäinen uudesta tuotannosta koostunut albumi kymmeneen vuoteen. Kitaristi Jerome Smith edesmeni 28. heinäkuuta 2000. Elokuun toisena 2002 KC and the Sunshine Band sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuosina 2001 ja 2007 ilmestyneet albumit I’ll Be There for You ja Yummy koostuivat yhtyeen ennen taukoaan työstämästä arkistomateriaalista. Vuonna 2003 elokuvasta The In-Laws työstettiin uusi versio, jossa KC and the Sunshine Band oli mukana. Kuudes heinäkuuta 2013 KC and the Sunshine Band sai tähtensä Palm Springs Walk of Starsiin. Heinäkuun ensimmäisenä 2024 oli KC and the Sunshine Bandista kertovan musikaalin Who Do Ya Love? ensi-ilta Edinburgh Festival Fringessä. Sen uusi versio nimeltä Get Down Tonight nähtiin Charing Cross Theatressa Lontoon West Endissä syyskuussa 2025.

Maanantain mainio:Public Image Ltd:n ensimmäinen virallinen livealbumi

Public Image Ltd:Paris au Printemps

Britanniassa 14. marraskuuta 1980 ja Japanissa seuraavan vuoden tammikuussa Virginin julkaisemana ilmestynyt Paris au Printemps on brittiläisen postpunk-yhtyeen Public Image Ltd:n ensimmäinen livealbumi. Otsikkonsa mukaisesti Paris au Printempsin nauhoitukset ovat Pariisista;ne kaksi konserttia, joista nauhoitukset ovat, soitettiin tosin jo tammikuussa 1980. Albumin nimen lisäksi sekä sen kappaleille että yhtyeelle itselleen on albumin kannessa annettu ranskankieliset nimet. Paris au Printemps jäi viimeiseksi täyspitkäksi albumiksi Public Image Ltd:n perustajajäseniin lukeutuneelle basistille Jah Wobblelle. Vastaavasti Pariisin-konsertit olivat ensimmäiset, joihin yhtyeen uusi rumpali Martin Atkins otti osaa. Brittilistalla Paris au Printempsin paras listasijoitus oli 61. John Lydon on maininnut Public Image Ltd:n työstäneen Paris au Printempsin ja lähettäneen sen Virgin Recordsille kattaakseen edellisestä studioalbumistaan Metal Box aiheutuneet kustannukset. Vuonna 1992 BBC Radiolle antamassaan haastattelussa John Lydon on maininnut Paris au Printempsin tulleen julkaistuksi juuri mainitusta syystä. Hän ei pitänyt mainittua livealbumia erityisen laadukkaana. Mainittua pitkäsoittoa on joka tapauksessa kuvattu vastaiskuna niille heikkotasoisille bootleg-nauhoituksille, joita Public Image Ltd:n konserteista oli ilmaantunut. Lydonin mukaan livealbumin tekeminen maksoi yhtyeelle tarkalleen yhden kelanauhurin hinnan. Nauhoitukset tehtiin Revox-kelanauhurilla, josta Public Image Ltd vastaanotti Virgin Recordsilta 30 000 puntaa. Mainitun summan on mainittu olleen täsmälleen sama, jonka yhtye investoi Metal Box-albuminsa julkaisemiseen. Paris au Printempsin kansikuva on John Lydonin käsialaa ja siinä nähdään hänen itsensä lisäksi Keith Levene ja Jeannette Lee.

Sunnuntain extra:Eräs The Everly Brothersin vuoden 1958 hiteistä

 27.lokakuuta 1958 Cadencen julkaisemana ilmestynyt ja 13. lokakuuta samaisena vuonna nauhoitettu Problems on The Everly Brothersin single, joka pysytteli Billboardin Hot 100 -listalla 15 viikon ajan. Sen nousun listakärkeen esti ainoastaan The Teddy Bearsin To Know Him is to Love Him. Kanadassa CHUM Hit Paradella ja Alankomaissa Problemsin paras sijoitus oli viidentenä ja Britanniassa New Musical Express-listalla yhtä sijaa alempana.