Perjantain pohjat:Steve Jonesin toinen sooloalbumi

Steve Jones:Fire and Gasoline

Vuonna 1989 nauhoitettu ja samaisena vuonna ilmestynyt Fire and Gasoline on ensisijaisesti Sex Pistolsin kitaristiksi identifioituvan Steve Jonesin toinen studioalbumi. Sen tuotannosta vastasivat Mark Deanley ja Ian Astbury, joista viimeksi mainittua kuullaan albumilla lisäksi vokalistin tehtävissä. Levytyslineupin muodostivat Jonesin lisäksi basisti Terry Nails ja The Cultin tuonaikainen rumpali Mickey Curry. Guns N’ Rosesin Axl Rosea kuullaan albumilla solistina Sex Pistols-coverissa I Did U No Wrong, The Cultin Billy Duffia soolokitaristina kappaleessa Get Ready ja Mötley Crüen Nikki Sixxiä yhtenä sanoittajista kappaleessa We’re Not Saints. Steve Jones teki Fire and Gasolinen tiimoilta kiertueen, jonka lineupiin kuuluivat muilta osin kitaristit Kirk Hellie and Mike Dimkitch, basisti Nails rumpali Pete Kelly. Vuonna 2019 Rock Candy Records julkaisi albumista remasteroidun cd-version, jonka bonuskappaleena on cover David Bowien Suffragette Citystä. Rock Hard -lehden vuonna 2005 julkaisemassa teoksessa The 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time Fire and Gasoline saavutti sijan 460. Billboard 200 -listalla albumin paras sijoitus oli 169.

Torstain terävä:Eräs brittipunkin ensimmäisistä naismuusikoista

25. elokuuta 1956 syntynyt Gaye Black, joka käytti taiteilijanimeä Gaye Advert, on brittiläinen punkmuusikko, joka vaikutti The Adverts-yhtyeen basistina 1970-luvun loppupuolella. Hän oli eräs punkliikkeen ensimmäisistä naisrocktähdistä, jonka imago määritti osaltaan naispunkia 80-luvun alkuun saakka. Black syntyi North Devonin pienessä rannikkokaupungissa Bidefordissa ja valitsi basson suosikki-instrumentikseen. Basson soittoa hänelle opetti bänditoveri The Adverts -yhtyeestä, eli TV Smith. Black oli ehtinyt vaikuttaa taidekoulussa kolmen vuoden ajan ja lukea punkrockista musiikkilehdistä. Vuonna 1976 hän päätti liittyä itse osaksi mainittua skeneä. Black valmistui graafinen suunnittelu pääaineenaan. Hän ja Smith muuttivat Lontooseen, sillä Devonissa työ- ja muut tulevaisuudennäkymät olivat vähäisiä. Ensiksi kaksikon mukaan lähti treenistudiossa työskennellyt kitaristi Howard Pickup. Rumpalin löytäminen oli hankalampaa, mutta jonkin ajan kuluttua Laurie Driver tarjoutui mainittuun tehtävään, vaikka hän ei ollut soittanut rumpuja aikaisemmin. Smithistä ja Blackistä tuli myöhemmin aviopari. The Adverts lopetti toimintansa vuoden 1979 aikana. Mainittuun seikkaan vaikuttivat osaltaan yhtyeen managerin edesmeno ja The Advertsin jäsenten väliset erimielisyydet. Advert lopetti basson soiton ja katosi brittiläisestä punkskenestä. Hän koki tulleensa  lehdistön taholta kaltoinkohdelluksi ja siirtyi sosiaalialan töihin, joiden parissa Advert vaikutti 17 vuoden ajan. Sittemmin hän on luonut taidetta. Kokemuksistaan yhtyeessä Advert kertoi vielä Zillah Minxin vuonna 2010 valmistuneessa elokuvassa She’s Punk Rocker UK. Advert ei soita enää nykyisin bassoa, mutta hän on jatkanut tumman, ajoittain groteskin, mutta vastakohtia hyödyntävän taiteensa luomista. Näyttelyjä Advert on pitänyt vuodesta 2008 alkaen.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista artisteista

 19. tammikuuta 1946 syntynyt ja 25. elokuuta 2025 edesmennyt Dolly Rebecca Parton oli yhdysvaltalainen laulajatar/lauluntekijätär, näyttelijätär ja bisnesnainen. Countryn kuningattareksi nimetty Parton on eräs mainitun musiikillisen tyylisuunnan menestyneimmistä edustajista kautta aikojen. Hän on tullut tunnetuksi myös kulttuurisesta vaikutuksestaan. Ensimmäisen kappaleensa Parton kirjoitti kuusivuotiaana, esiintyi säännöllisesti tv:ssä kymmenvuotiaana, teki ensimmäisen levytyksensä vuotta myöhemmin ja ammattimainen biisintekijä Partonista tuli kuudentoista ikäisenä. Partonin esikoisalbumi Hello I’m Dolly ilmestyi vuonna 1967 ja mainittu pitkäsoitto käynnisti hänen lähes 60 vuotta kestäneen levytysuransa. Kaikkiaan Parton julkaisi 49 albumia ja kirjoitti yli 300 kappaletta, joista I Will Always Love You nousi kahdesti countrylistan kärkeen. Kappaleesta muodostui kansainvälinen hitti lisäksi Whitney Houstonin coverversiona. Billboard Hot 100 -listan kärkeen Partonin singleistä kohosivat 9 to 5 ja Islands in the Stream, joista viimeksi mainittu on duetto Kenny Rogersin kanssa. Partonin viimeinen studioalbumi, vuonna 2023 ilmestynyt Rockstar muodostui artistin suurimmaksi menestyseksi ja kohosi Billboardin listalla kolmanneksi. Elokuvarooleistaan Parton oli ehdolla Golden Globen vastaanottajaksi vuosina 1980 ja 1982 ilmestyneissä elokuvissa 9 to 5 ja The Best Little Whorehouse in Texas. Broadwayllä Parton kirjoitti musiikin ja lyriikat vuonna 2009 valmistuneeseen musikaaliin 9 to 5, josta hän ol ehdolla Tony Awardin vastaanottajaksi. Vuonna 2026 valmistuu stagemusikaali Dolly:A True Original Musical. Parton on voittanut 11 Grammy ja kolme Emmy Awardia. Billboardin countrylistalla Partonin tuotannosta on kohonnut kärkisijalle 25 singleä ja countrylistalla top teniin 44 albumia. Vuonna 1984 Parton sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuonna 2011 hän vastaanotti Grammyn elämäntyöstään ja vuonna 2025 Parton palkittiin humanitäärisestä työstään.

Tiistain tukeva:Van Morrisonin vuonna 1974 ilmestynyt albumi

Van Morrison:Veedon Fleece

Lokakuussa 1974 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Veedon Fleece on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin kahdeksas studioalbumi. Morrison nauhoitti mainitun pitkäsoiton kahdessa viikossa palattuaan asumaan Irlantiin seitsemän Yhdysvalloissa viettämänsä vuoden jälkeen. Eroon päättynyt avioliitto oli menneisyyttä ja Morrison saapui inspiroituneena Irlantiin lomalle 20. lokakuuta 1973 kihlattunsa Carol Guidan kanssa. Irlannissa ollessaan Morrison kirjoitti vajaassa kolmessa viikossa Veedon Fleecelle päätyneet kappaleet biisejä Bulbs, Country Fair ja Come Here My Love lukuun ottamatta. Lyriikoidensa osalta Veedon Fleece muistuttaa tietoisuutensa virrassa Morrisonin vuonna 1968 ilmestynyttä esikoisalbumia Astral Weeks, mutta musiikillisesti kyseessä on voimakkaammin kelttiläinen, akustinen ja Morrisonin Irlannin-matkan inspiroima albumi. Veedon Fleece on myyttinen albumi ja se on vastaanottanut runsaammin arvostusta myöhemmin ilmestymisensä jälkeen. Veedon Fleeceen on viitattu Van Morrisonin tuotannon unohdettuna mestariteoksena. Vuonna 1978 Morrison mainitsi nauhoittaneensa Veedon Fleecen kappaleet noin kuukausi niiden kirjoittamisen jälkeen. Kesään 1973 Morrisonin uralla oli ajoittunut kolme kuukautta kestänyt kiertue 11-jäsenisen yhtyeensä The Caledonia Soul Orchestran kanssa. Mainitulta kiertueelta taltioitiin arvostettu tuplalivealbumi It’s Too Late to Stop Now. Veedon Fleecen a-puolelle sijoitetuista kappaleista You Don’t Pull the Punches but You Don’t Push the River on tunnustettu lukeutuvaksi Morrisonin viimeistellyimpiin sävellyksiin. B-puolen kappaleista Bulbs ja Cul de Sac käsittelevät Morrisonin muuttoa Yhdysvaltoihin ja kotiinpaluuta. Veedon Fleecen päättävät rakkauslaulut Comfort You, Come Here My Love ja Country Fair, joista kaksi viimeksi mainittua edustavat traditionaalista irlantilaista balladityyliä. Ilmestyessään Veedon Fleece myi niukasti ja Melody Makerissa sekä Rolling Stonessa albumi vastaanotti nuivat arviot. Rolling Stone Album Guideen vuonna 2004 laatimassaan retrospektiivisessä arviossa Rob Sheffield mainitsee Veedon Fleecen olevan kulminaatio kaikesta siitä, mitä Morrison oli tuohon mennessä tehnyt. Myönteisiä retrospektiivisiä arvioita albumista on laadittu esimerkiksi AllMusicissa ja sitä on ylistänyt lisäksi muun muassa PopMattersin John Kennedy. Veedon Fleecen julkaisua Van Morrisonin uralla seurasi kolmen vuoden levytys- ja keikkatauko. Jälkimmäisen katkaisi ainoastaan vuoteen 1976 sijoittunut esiintyminen The Bandin jäähyväiskonsertissa The Last Waltz. Veedon Fleecen kymmenestä biisistä keikkakontekstissa on soitettu seitsemän ja niistä useimmin You Don’t Pull the Punches but You Don’t Push the River ja Streets of Arklow, jotka on soitettu yli 20 kertaa. Kesäkuun lopussa 2008 Veedon Fleecestä julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi kaksi bonuskappaletta sisältänyt versio. Viimeksi mainittuihin lukeutuivat vaihtoehtoiset otot Cul de Sacista ja Twilight Zonesta. Samanaikaisesti ilmestyivät uusintajulkaisut kuudesta Morrisonin albumista ja Veedon Fleecen osalta keskeiseen tuotantoon laskettiin Who Was that Masked Man. Artisteista Veedon Fleeceä ovat ylistäneet esimerkiksi Sinead O’ Connor The David Fanning Showssa marraskuun lopussa 2007, Elvis Costello sekä Red Hot Chili Peppersin ja Dot Hackerin Josh Klinghoffer, joka nimesi Veedon Fleecen kaikien aikojen suosikkialbumikseen musiikkilehti Q:ssa marraskuussa 2011.

Maanantain mainio:Micky Moodyn Whitesnakea edeltänyt yhtye

Snafu oli vuosien 1972 ja 1975 välillä toiminut, rhythm and bluesia ja rockia edustanut yhtye, jonka tunnetuimmat jäsenet olivat solisti Bobby Harrison ja slidekitaristi Micky Moody. Vuonna 1981 yhtye soitti yhden reunion-konsertin nimellä The Dirty Gaze. 28. elokuuta 1975 Snafu oli mukana BBC Radio 1:n Peel Sessionsissa. Mainitussa ohjelmassa yhtyeen Tony Wilsonin tuottama setti koostui kappaleista Bloodhound, Every Little Bit Hurts, Hard to Handle ja Lock and Key. Snafun nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973 julkaisijanaan lyhytikäinen WWA, jonka oli samaisena vuonna perustanut Black Sabbathin managerina toiminut Patrick Meehan. Snafun debyyttipitkäsoiton tuotttajana ja ääni-insinöörinä vaikutti Vic Smith. Albumin kappaleista Capitol oli edellisenä vuonna julkaissut promootiotarkoituksessa biisin Drowning in the Sea of Love. Vuonna 1974 Vertigo julkaisi albumilta Alankomaissa singlen Goodbye USA. Sen b-puolelta löytyi pitkäsoitolla julkaisematon biisi Dixie Queen, joka oli Peter Solleyn käsialaa. Snafun esikoisalbumin kansitaiteesta vastasi Roger Dean. Snafun toinen pitkäsoitto Situation Normal ilmestyi vuonna 1974. Peter Solleyn viulu dominoi jossakin määrin albumin instrumentaatiota ja tätä voi pitää harvinaisena tyylillisesti ensisijaisesti rhythm and bluesista ammentaneelle yhtyeelle. Micky Moodyn erottuva slidekitarointi pääsi joka tapauksessa esiin coverissa Lock and Keystä. Capitol julkaisi Snafun kolmannen albumin All Funked Up. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistui aikaisemmin yhtyeissä The Warriors, Flaming Youth ja Jackson Heights vaikuttanut kosketinsoittaja Brian Chatton. AllMusic ja Hi-Fi News & Record Review laativat albumista myönteiset arviot ja niistä jälkimmäinen piti albumia Snafun tuohonastisen tuotannon laadukkaimpana. AllMusicin mukaan kyseessä oli merkittävä palanen 1970-luvun puolivälin brittirockia ja se ansaitsi tulla sekä julkaistavaksi sekä keräilijöiden että diggareiden löydettäväksi.

Sunnuntain extra:Molly Hatchetin kolmas studioalbumi

Molly Hatchet:Beatin’ the Odds

Syyskuussa 1980 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Beatin’ the Odds on keskeisimpiin southern rockin edustajiin lukeutuvan Molly Hatchet -yhtyeen kolmas studioalbumi. Samalla se on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, jolla solistina kuullaan Danny Joe Browinin paikan ottanutta Jimmy Farraria. Billboardin albumilistalla Beatin' the Odds nousi sijalle 25. ja saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Kanadassa albumin paras sijoitus oli sijalla 90. Beatin’ the Oddsin tunnetuinta tuotantoa edustanevat albumin nimikappale sekä varsin sielukas balladi The Rambler. Oman sävellystuotannon lisäksi pitkäsoitolle sisältyy onnistunut cover Creedence Clearwater Revivalin revittelevimpään tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Penthouse Pauper, joka ilmestyi alun perin tammikuussa 1969 julkaistulla Creedencen toisella pitkäsoitolla Bayou Country. Vuonna 2008 Rock Candy Records julkaisi Beatin' the Oddsista remasteroidun version, jolle sisältyy perusalbumin lisäksi neljä The Lakeland Civic Centressä, Floridassa joulukuun viimeisenä 1980 taltioitua livebiisiä. Remasteroinnista vastasi brittiläinen tuottaja Jon Astley. Vuonna 2013 SPV/Steamhammer julkaisi Beatin’ the Oddsista oman uusintapainoksensa, mutta sille sisältyi ainoastaan perusalbumi ilman bonuskappaleita. Albumin kansitaide on Frank Frazettan käsialaa.

Lauantain pitkä:70-luvun lopussa toimintansa aloittanut irlantilainen heavyn pioneeri

 Sweet Savage on vuonna 1979 perustettu ja Belfastista, Pohjois-Irlannista kotoisin oleva heavy metal-yhtye. Sen varhaisiin jäseniin lukeutui Dion ja Def Leppardin tuleva kitaristi Vivian Campbell. Perustamisensa jälkeen Sweet Savage on julkaissut kolme studioalbumia, kolme singleä ja yhden demon. Vaikka Sweet Savage lukeutui New Wave of British Heavy Metalin pioneereihin Iron Maidenin, Saxonin, Diamond Headin ja Def Leppardin tavoin, yhtye ei saavuttanut suurta suosiota ja lopetti toimintansa ensimmäisen kerran vuonna 1983. Sweet Savage kasasi rivinsä seuraavana vuonna muuttuneella lineupilla, mutta lopetti toimintansa pian uudelleen. Sweet Savagen tuotannosta Metallica on coveroinut kappaleen Killing Time menestyssinglensä The Unforgiven kakkosbiisiksi. 1990-luvun aikana Sweet Savage aloitti jälleen toimintansa uudelleen. Toukokuussa 2011 yhtyeeltä julkaistiin uusi studioalbumi Regeneration. Sweet Savagen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristit Trev Fleming ja Vivian Campbell, rumpali David Bates ja basisti/solisti Ray Haller. Yhtye pääsi soittamaan Thin Lizzyn Renegade-albuminsa tiimoilta tekemän kiertueen kakkosbändinä ja lämmittelemään lisäksi Ozzy Osbournea, Wishbone Ashia sekä Motörheadia. Vuonna 1981 yhtye solmi sopimuksen Park Recordsin kanssa ja julkaisi debyyttisinglensä Take No Prisoners/Killing Time, joka ilmestyi tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena. Samoihin aikoihin yhtyeeltä julkaistiin itsenäisesti demo nimeltä Demo 1981, joka sisälsi neljä BBC:tä varten nauhoitettua kappaletta. Alkuvuodesta 1983 Campbell hyväksyi tarjouksen liittyä Dioon ja jätti Sweet Savagen. Vuoden kestäneen tauon jälkeen Sweet Savage kasasi rivinsä uudelleen, mutta tällä kertaa ilman Campbelliä ja Flemingiä. Kitaristiksi liittyi Ian "Speedo" Wilson ja solisti Robert Casserlyn kanssa yhtye nauhoitti Crashed Recordsin julkaiseman singlen Straight through the Heart. Vuonna 1985 Sweet Savage nauhoitti kolmannen singlensä The Raid ja lopetti sen jälkeen toimintansa toistamiseen. Metallican versioitua Killing Timen Unforgiven-singlensä b-puolelle Sweet Savageen kohdistui uutta kiinnostusta. Vuonna 1996 yhtye solmikin sopimuksen Neat Recordsin kanssa ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän studioalbuminsa Killing Time. Tässä vaiheessa Trev Fleming teki paluun Sweet Savageen ja yhtyeen soolokitaristina vaikutti Simon McBride. Ian Wilsonilla oli muita projekteja ja niinpä hän ei osallistunut albumin Killing Time levytykseen. Se koostui uudellen sovitetuista ja levytetyistä yhtyeen varhaistuotannon kappaleista. Vuonna 1998 ilmestyi täysin uudesta materiaalista koostunut albumi Rune. Sen jälkeen Sweet Savage piti taukoa ja kukin yhtyeen jäsenistä seurasi omaa musiikillista polkuaan. 23. huhtikuuta 2008 Sweet Savage teki viimein odotetun paluun lavoille lämmitellessään Saxonia Lontoon Shepherd's Bushissa. Jules Watson otti yhtyeestä lähteneen Batesin paikan. Samaisen vuoden elokuussa yhtye esiintyi Saksassa Headbangers ja Wacken Open Air -festivaaleilla ja saavutti hyvän vastaanoton. Myöhemmin samassa kuussa Sweet Savage lämmitteli Metallicaa ja Tenacious D:tä Marlay Parkissa, Dublinissa. Ensimmäinen elokuuta 2009 niin ikään Marlay Parkissa Ray Haller liittyi Metallican seuraksi lavalle yhtyeen esittäessä Killing Timen. Samaisena vuonna vahvistettiin Sweet Savagen lämmittelevän Doron kanssa Saxonin Battalions of Steel II -maailmankiertuetta. Heinäkuun lopussa 2010 Sweet Savage lämmitteli Dublinissa Iron Maidenin Final Frontier-kiertueen ensimmäistä konserttia. Heaven&Hell oli nimittäin joutunut perumaan kaikki kesän keikkansa Ronnie James Dion edesmentyä. Maidenin lämmittelykeikalla Sweet Savage esitteli Jules Watsonin paikan ottaneen uuden rumpalinsa Marty McCloskeyn. Watsonin uudeksi yhtyeeksi vaihtui Conjuring Fate. Toinen lokakuuta 2010 kitaristi ja biisintekijä Trev Fleming menehtyi äkilliseen sairauteen. Hän oli jättänyt Sweet Savagen helmikuussa, eikä osallistunut yhtyeen soittamiin Deep Purplen ja Iron Maidenin lämmittelykeikkoihin, kuten ei myöskään esiintymiseen Sonispheressa. Metallican San Franciscossa, Fillmore Westissä seitsemäs joulukuuta 2011 soittamassa 30-vuotisjuhlakonsertissa Ray Haller esitti Killing Timen ja oli lisäksi taustavokalistina Metallican kappaleessa Seek & Destroy. Kyseessä oli järjestyksessään toinen neljästä Metallican soittamasta juhlakonsertista.