Sunnuntain extra:Merkittävän brittiartistin esikoissooloalbumi

Stevie Winwood:Stevie Winwood

Kesäkuussa 1977 Islandin julkaisemana ilmestynyt Stevie Winwood on samannimisen brittiläisen kosketinsoittajan, solistin ja kitaristin esikoissooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin kolme vuotta Winwoodin edellisen yhtyeen, eli Trafficin lopetettua toimintansa. Vaikka Winwoodin soolodebyytti oli Yhdysvalloissa suhteellisen menestyksekäs, voi sen Billboardin listalla tavoittamaa sijoitusta 22. pitää pettymyksenä Trafficin viimeisimpien albumien myyntilukuihin verrattaessa. Britanniassa Trafficin viimeisimmät pitkäsoitot olivat menestyneet vain kohtuullisesti ja saarivaltakunnassa Winwoodin esikoissooloalbumi menestyi suhteellisesti paremmin saavuttaen parhaimmillaan sijan 12. Island julkaisi mainitulta pitkäsoitolta singleformaatissa kappaleet Hold On ja Time is Running Out, jotka molemmat jäivät vaille listasijoitusta.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun brittipopskenen suurimmista menestyjistä

Ocean Colour Scene on vuonna 1989 Birminghamissa perustettu brittiläinen rockyhtye. Sillä on plakkarissaan viisi top teniin noussutta albumia, joista vuonna 1989 ilmestynyt Marching Already nousi listakärkeen. Yhtyeen singleistä 17 on noussut top 40:ään ja niistä kuusi on ollut top ten -menestyksiä. Ocean Colour Scene syntyi yhtyeiden The Boys ja Fanatics lopetettua toimintansa. Niistä viimeksi mainitun levytyssaldoon lukeutui ep Suburban Lovesongs. Ocean Colour Scene solmi vuonna 1990 levytyssopimuksen Phfftt Recordsin kanssa. Yhtyeen debyyttisingle oli samaisen vuoden syyskuussa ilmestynyt ja aikakauden indietyyliä edustanut Sway. Kun yhtyeen levy-yhtiöksi vaihtui Phonogram, sen vuonna 1992 ilmestynyt ja nimeä kantanut esikoisalbumi miksattiin vastoin yhtyeen omaa tahtoa uudelleen vastaamaan aikakauden Manchesterin musiikkitrendejä. Ilmestymisaikanaan Ocean Colour Scenen esikoisalbumi jäi vähälle huomiolle. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin vuoden 1993 aikana, jolloin Paul Weller pyysi Ocean Colour Sceneä kakkosbändiksi joihinkin kiertueensa konsertteihin. Yhtyeen kitaristi Steve Cradock pääsi soittamaan eräälle Wellerin singleistä ja solisti Simon Fowler vokalisoimaan Wellerin albumille Wild Wood. Cradock pääsi myös kitaristiksi Wellerin kiertueelle. Ocean Colour Scene äänitti demon, joka päätyi useiden alan vaikuttajien mukaan lukien Noel Gallagherin korviin. Mainitun seikan seurauksena Ocean Colour Scene pääsi soittamaan Oasiksen lämmittelijänä yhtyeen vuoden 1995 kiertueella. Samana vuonna Ocean Colour Scene solmi levytyssopimuksen MCA Recordsin kanssa. Brittipop-skenen suosion myötä Ocean Colour Scene saavutti kansainvälistä huomiota. Yhtyeen kakkosalbumi Moseley Shoals saavutti suhteellisen myönteiset arviot, nousi brittilistalla kakkoseksi ja albumilta poimittiin neljä singlehittiä. Elokuussa 1996 Ocean Colour Scene lämmitteli Oasista Knebworth Housessa. Ocean Colour Scenen kolmas albumi Marchin' Already nousi brittilistan kärkeen ja syrjäytti Oasiksen Be Here Nown ykkössijalta. Kolmannen albuminsa tiimoilta Ocean Colour Scene teki areenakiertueen, jonka aikana yhtye soitti kolme loppuunmyytyä keikkaa Stirling Castlessa, Skotlannissa. Vuonna 1999 ilmestynyt Ocean Colour Scenen seuraava albumi One from the Modern nousi brittilistalla neljänneksi ja siltä poimittuja singlehittejä olivat Profit in Peace, So Low ja July, jotka kaikki nousivat top 40:ään. Vuonna 2001 ilmestyi yhtyeen Greatest Hits-kokoelma Songs for the Front Row. Basisti Damon Minchella jätti yhtyeen, mutta Ocean Colour Scene jatkoi konsertointiaan ja levytyksiään. Yhtye julkaisi uuden albumin kahden vuoden välein. Vuonna 2001 ilmestyi Mechanical Wonder, vuonna 2003 North Atlantic Drift, vuonna 2005 A Hyperactive Workout for the Flying Squad ja vuonna 2007 On the Leyline.

Vuonna 2004 ilmestyi Ocean Colour Scenen ensimmäinen konserttitaltiointi Live:One for the Road. Kyseessä oli eri konserteista taltioitu ja 19 kappaletta sisältävä kokoelma. Vuonna 2006 oli vuorossa akustinen albumi Live at the Jam House, joka sisälsi 15 biisiä niiden joukossa uutuudet Great Man in Waiting, The Word, Still Trying ja Matilda's England. Joulukuussa 2006 yhtyeeltä ilmestyi Birmingham Academyssä taltioitu tuplalive, jonka paikalla ollut yleisö pystyi hankkimaan tuoreeltaan konsertin jälkeen.Vuonna 2009 yhtye meni studioon tuottaja Gavin Monaghanin kanssa ja alkoi työstää albumia Saturday, joka ilmestyi helmikuun ensimmäisenä 2010. Kyseessä oli yhtyeen toiminnan 21-vuotisjuhlalevy ja sen työnimenä oli Rockfield, sillä albumi oli nauhoitettu mainituissa studioissa ja se sisälsi sekä Rockfield, että Saturday-nimiset kappaleet. Ensimmäinen albumilta poimittu single Magic Carpet Days ilmestyi 25. tammikuuta. Brittien albumilistalla pitkäsoitto saavutti sijan 35. 24. heinäkuuta 2010 Ocean Colour Scene esiintyi Wickerman Festivaalilla. 11. lokakuuta 2010 yhtyeeltä ilmestyi sen 21 -vuotista olemassaoloa juhlistanut neljän cd:n boxi 21, joka sisälsi myös useita ennen julkaisemattomia kappaleita ja uuden biisin Twenty One. Maaliskuussa 2011 ilmestyi 15-vuotisjuhlapainos Ocean Colour Scenen vuoden 1996 menestysalbumista Moseley Shoals, jolla oli perusalbumin lisäksi mukana singlejen b-puolia ja liveversioita. Uudelleenjulkaisua seurasi kiertue Britanniassa. Joulukuussa ilmestyi rajoitettuna painoksena cd/dvd, joka sisälsi yhtyeen 02 Academy Birminghamissa 26. helmikuuta 2011 soittaman konsertin. Vuonna 2011 yhtye soitti hyväntekeväisyyskeikan Teenage Cancer Trustille. Joulukuussa 2012 yhtye ilmoitti kymmenennen albuminsa Painting julkaisupäivämäärän, joka oli 11. helmikuuta 2013. Vuonna 2014 Marchin' Alreadysta ilmestyi tuplacd ja neljän cd:n speciaaliboxi, joka sisälsi dvd:nä yhtyeen Stirling Castlessa vuonna 1998 soittaman konsertin. Alkuvuodesta 2015 yhtye juhlisti 25-vuotista olemassaoloaan soittamalla sarjan akustisia keikkoja. Mainitun kiertueen Manchesterissa soitetusta konsertista julkaistiin tuplacd. Vuoteen 2016 sijoittui useita speciaalikeikkoja Britanniassa, sillä albumin Moseley Shoals ilmestymisestä oli kulunut 20 vuotta. Yhtye soitti myös uransa ensimmäiset konsertit Australiassa. 22. kesäkuuta 2016 yhtye ilmoitti skotlantilaisen Raymond Meaden liittyvän Ocean Colour Sceneen pysyväksi jäseneksi sekä Dan Sealeyn että Andy Bennettin jätettyä yhtyeen. Meaden oli soittanut ensimmäiset keikkansa Ocean Colour Scenen riveissä jo vuoden 2016 alussa. Marraskuussa 2018 yhtye julkaisi neljästä kappaleesta koostuvan ja valkoiselle vinyylille painetun ep:n, jota oli saatavilla ainoastaan yhtyeen joulukonserteissa. Flick of the Fingerin arviossa ep vastaanotti viisi tähteä. Steve Cradock soittaa säännöllisesti Paul Wellerin kanssa ja lisäksi Amy MacDonaldin keikoilla. Moseley Shoalsin ilmestymisen aikoihin Ocean Colour Scene soitti usein Oasiksen Liam ja Noel Gallagherin kanssa. Eräässä mainitunlaisessa konsertissa taltioitiin cover Beatlesin Day Dripperistä ja kyseinen versio jukaistiin Ocean Colour Scenen singlen The Ocean kakkosbiisinä ja se pääsi mukaan kokoelma-albumille B-Sides, Seasides and Freerides. Oasiksen Knebworth Housessa soitettuun konserttiin lippuja yritti hankkia  2, 6 miljoonaa ihmistä, mikä oli ennätys Britanniassa ja Ocean Colour Scene oli yksi konsertin, jonka yleisömäärä oli 250 000, lämmittelyesiintyjistä. Vuonna 2023 Ocean Colour Sceneltä ilmestyi yhtyeen uran kattava boxi Yesterday, Today 1992-2018. Sille sisältyvät kaikki yhtyeen albumit sekä viisi bonuscd:tä, jotka sisältävät yhteensä 230 kappaletta. Lisäksi seurasi 72-sivuinen kirja. Julkaistu vinyyliboxi sisälsi yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1992 ja 1997 välillä ilmestynyttä albumia. Toukokuussa ilmestyi toinen, vuosien 1999 ja 2003 välillä ilmestyneet kolme albumia sisältävä vinyyliboxi. Elokuussa ilmestynyt viimeinen boxi sisälsi neljä vuosien 2005 ja 2013 välillä ilmestynyttä albumia.

Perjantain pohjat:The Animalsin esikoisalbumi

The Animals:The Animals

The Animalsin nimeä kantava, kyseisen Newcastlesta kotoisin olevan R&B-yhtyeen esikoisalbumi ilmestyi vuoden 1964 aikana sekä yhtyeen kotimaassa Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta toisistaan eroavien biisilistojen kera. Yhdysvalloissa pitkäsoitto ilmestyi mainitun vuoden syyskuussa ja se esitteli  yhtyeelle tunnusomaisen rujon R&B-soundin pääpainon ollessa bluesissa. Albumille sisältyy useita R&B -ja rockstandardeja, joiden originaaliversioista olivat vastanneet esimerkiksi John Lee Hooker (I’m Mad Again, Boom Boom Boom ja Dimples), Little Richard (The Girl Can't Help It) ja Chuck Berry (Memphis, Tennessee ja Around and Around.) Lisäksi mukana on Atlantin molemmin puolin listakärkeen kohonnut single The House of the Rising Sun, tosin hienoisesti editoidussa radiosoittoon paremmin soveltuneessa muodossa. Kun The Animalsilta julkaistiin helmikuussa 1966 kokoelma-albumi Best of the Animals, mainitusta kappaleesta kyseiselle kokoelmalle  sisältyi täyspitkä versio samoin kuin myöhäisemmille The Animalsin tuotannosta koostetuille cd:ille ja digitaalisille julkaisuille. Albumin kappaleista Fats Dominon ja Dave Bartholomewn nimiin merkitty I’m in Love Again on itse asiassa cover Jimmy Reedin tuotantoa edustavasta kappaleesta Early in the Morning. The Animalsin esikoisalbumin Yhdysvaltain-painos saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan seitsemännen sijan ja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 27 listaviikkoa. Kappalevalinnoiltaan eronnut albumin brittipainos julkaistiin kuukautta myöhemmin.

Torstain terävä:Jack Brucen 1980-luvun lopussa ilmestynyt sooloalbumi

Jack Bruce:A Question of Time

Kolmas lokakuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Question of Time on skotlantilaisen basistivirtuoosin Jack Brucen kahdeksas sooloalbumi ja samalla ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty pitkäsoitto lähes vuosikymmeneen. A Question of Timen kappaleista Living Colour -yhtyeen Vernon Reid vieraili kitaristina kappaleessa Life on Earth ja Brucen kanssa Creamissä soittanut Ginger Baker rumpalina kahdessa biisissä. Albumin covertuotantoa edustaa Willie Dixonin originaalikappale Blues You Can’t Lose. The Washington Postin albumista laatiman arvion mukaan sen musiikki kuulostaa itseheijastukselliselta ikään kuin Brucen tarkoituksena olisi saada kuulijat tietoisiksi keskeisestä, mutta ylenkatsotusta roolistaan Creamin alkuvaiheessa. The Orlando Sentinelin mukaan Brucen tenori on ketterä ja intohimoinen ja hänen biisinkirjoituksensa laaja-alaista. The Columbus Dispach kuvasi A Question of Timea kovaa kulkevaksi bluesin, funkin ja rockin amalgaamiksi. The San Jose Mercury News kuvasi Brucen lauluääntä livertäväksi aarteeksi. AllMusic kirjoitti A Question of Timen käyttävän Jack Brucen mestaruutta jazzissa, popisssa, akustisessa ja bluesissa antaakseen kuuntelijoille sitä, mitä Jack Bruce tekee parhaiten, elirockia.

Keskiviikon klassikko:Stevie Wonderin ykköshitti Talking Bookilta

Superstition on Stevie Wonderin tuotantoa edustava kappale, joka ilmestyi 24. lokakuuta 1972 Tamlan julkaisemana ensimmäisenä singlenä Wonderin järjestyksessään viidenneltätoista albumilta Talking Book. Kappaleen lyriikassa kuvataan suosittuja uskomuksia ja niiden vähemmän myönteisiä vaikutuksia. Tammikuussa 1973 Superstition nousi Billboardin Hot 100 -listan sekä soulsinglelistan ykkössijalle. Kyseessä oli Wonderin ensimmäinen listaykkössingle sitten vuonna 1963 ilmestyneen Fingertips, Part 2:n. Soulsinglelistalla Superstitionista tuli vuoden 1973 ensimmäinen listaykkönen. Se syrjäytti kärkisijalta Billy Paulin Me and Mrs Jonesin ja pysytteli kärjessä kolmen viikon ajan. Soulsinglelistalla kyseessä oli Wonderin kuudes listakärkeen kohonnut single. Brittilistalla Superstitionin paras sijoitus oli yhdentenätoista helmikuussa 1973. Rolling Stonen marraskuussa 2004 laaatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Superstition saavutti sijan 74. Vuonna 2004 laaditulla vastaavalla listalla kappale oli noussut yhden sijan ja noussut vuoden 2021 listalla jopa kahdenneksitoista. Järjestyksessään 16:issa Grammy Awardseissa Wonder vastaanotti Superstitionista parhaan R&B-kappaleen ja parhaan miespuolisen R&B-lauluesityksen Grammyt. Vuonna 2018 Superstition tuli valituksi Grammy Hall of Fameen. Superstition on vastaanottanut positiivisia arvioita. Cash Box kuvasi kappaletta erääksi Wonderin vaikuttavimmista julkaisuista. James Perone piti sen klavinetti-introa kenties Wonderin muistettavimpana pentatonisen asteikon hyödyntämisenä.

Tiistain tukeva:Pubrockin saralla menestynyt brittiyhtye

Ace oli kohtuullista menestystä saavuttanut brittiläinen 70-luvun rockyhtye, jonka jäsenistä Paul Carrack vaikutti myöhemmin yhtyeen Mike + The Mechanics solistina ja loi lisäksi soolouraansa. Acen tunnetuinta tuotantoa edustaa kappale How Long, joka nousi vuonna 1974 Britanniassa top 20:een ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa seuraavana vuonna jopa kolmanneksi. Yhtye aloitti toimintansa joulukuussa 1972 Sheffieldissä nimellä Ace Flash and the Dynamos, mutta nimi lyheni pian Ace-muotoon. Carrackin ja Terry Comerin varhaisempi yhtye oli ollut Warm Dust ja Alan "Bam" Kingin Mighty Baby, jonka jäsenistöä oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä The Action. Acen musiikkia voi kuvata popin ja funkin yhdistelmäksi. Yhtye saavutti silti suosiota pubrock-ympyröissä. Ennen kuin yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa Five-A-Side Steve Witheringtonin paikan Acen rumpalina otti aikaisemmin bändissä Bees Make Honey musisoinut Fran Byrne. Esikoisalbumita poimittu How Long oli huomattava listamenestys ja myös pitkäsoitto saavutti menestystä nousten Billboardin listalla yhdenneksitoista. Yhtyeen kosketinsoittajana ja keskeisimpänä biisintekijänä vaikuttanut Carrack oli leadvokalistina How Longilla, mutta myöhäisemmillä albumilta julkaistuilla singleillä solisteina olivat muut yhtyeen jäsenistä. Ace siirtyi lopulta Yhdysvaltoihin ja kesäkuussa 1976 Jon Woodhead otti yhtyeessä Phil Harrisin paikan. Tammikuussa 1977 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla No Strings Carrack vastasi lähes kaikista leadvokaaleista myös singleformaatissa ilmestyneillä kappaleilla. Ne eivät kuitenkaan menestyneet ja Ace lopetti toimintansa heinäkuussa. Carrack, Byrne ja Comer siirtyivät kaikki Frankie Millerin taustayhtyeen jäseniksi. Soolouransa ohessa Carrack on sittemmin soittanut Eric Claptonin ja Nick Lowen yhtyeissä, Roger Watersin Bleeding Heart Bandissa, Roxy Musicin albumilla Manifesto ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella sekä Squeeze-yhtyeessä 80-luvun alussa. Parhaiten Carrack tunnetaan Mike + The Mechanicsin vokalistina. Vuonna 1996 hän levytti How Longista uuden version, josta siitäkin muodostui Britanniassa top 40 -menestys.

Maanantain mainio:Jay Fergusonin Spiritiä seurannut yhtye

Jo Jo Gunne oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Jay Ferguson ja Mark Andes perustivat Los Angelesissa vuonna 1971 jätettyään Spirit-yhtyeen. Jo Jo Gunne otti nimensä samannimisestä ja vuoden 1958 tuotantoa edustavasta Chuck Berryn kappaleesta. Bändi julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa vuonna 1972 ja saavutti Britanniassa top teniin kohonneen hitin kappaleellaan Run Run Run. Jo Jo Gunne julkaisi vielä kolme albumia ennen vuoteen 1974 ajoittunutta hajoamistaan. Vielä vuonna 2005 yhtye kokosi rivinsä ja työsti viidennen albuminsa Big Chain. Yhtyeen perustivat kosketinsoittaja, solisti ja kitaristi Jay Ferguson, veljekset Mark (basso, laulu) ja Matt Andes (kitara, laulu) rumpali, solisti ja huuliharpisti William ”Curly” Smithin kanssa. Ensimmäisen keskeisen keikkansa Jo Jo Gunne soitti Los Angelesissa toukokuussa 1971 ja solmi sen jälkeen levytyssopimuksensa Asylum Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi seuraavana vuonna ja se saavutti Billboardin listalla sijan 57. Huhtikuussa 1972 debyyttialbumilta poimittu single Run Run Run nousi Britanniassa kuudenneksi. Kanadassa mainittu biisi kohosi sijalle 30. ja se saavutti radiosoittoa FM-tyyppisillä radioasemilla. Jo Jo Gunnen kakkosalbumi Bite Down Hard saavutti Billboardin listalla sijan 75. Edeltäjäänsä heikompaan menestykseen vaikutti osaltaan singlehitin puuttuminen. Mainitun pitkäsoiton tuottanut Bill Szymczyk oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi Joe Walshin ja B. B. Kingin kanssa. Kolmas albumi Jumpin’ the Gunne joutui tyytymään Billboardin listalla sijoitukseen 169. Neljänteen pitkäsoittoon So...Where’s the Show? ehdittäessä yhtyeen kitaristiksi oli vaihtunut aikaisemmin Spiritissä vaikuttanut John Staehely. Tyylillisesti kyseessä oli Jo Jo Gunnen varhaisempia töitä raskaampaa rocksoundia edustanut albumi, mutta sekään ei saavuttanut menestystä. Jo Jo Gunne lopetti toimintansa siltä erää vuoden 1974 aikana. Jimmie Randall oli ottanut yhtyeessä Mark Andesin paikan basistina ensimmäisen albumin jälkeen. Matt Andes poistui yhtyeen rivistöstä Jumpin’ the Gunne -albumin jälkeen. Hänen paikkansa otti ensiksi Starr Donaldson ja sittemmin aiemmin mainittu John Staehely. Jo Jo Gunnen lopetettua toimintansa Ferguson työsti useita sooloalbumeita ja saavutti hittisinglet kappaleillaan Thunder Island ja Shakedown Curse. Mark Annes liittyi Firefalliin ja myöhemmin Heart-yhtyeeseen. Smith vaikutti sessiorumpalina, Spirit-yhtyeen jäsenenä 80-luvun aikana ja Boston-yhtyeessä vuosien 1994 ja 2000 välisenä aikana. Jo Jo Gunne palasi levytysten pariin vuonna 2005 Santa Barbarassa Jay Fergusonin studioilla. Blue Hand Records julkaisi yhtyeeltä uuden albumin Big Chain, joka oli yhtyeen yhteisesti tuottama Fergusonin toimiessa ääni-insinöörinä.