Lauantain pitkä:Keskeinen brittiläinen biisintekijä, kitaristi ja solisti

13. marraskuuta 1949 syntynyt Terrance James Reid, lempinimeltään Superlungs, oli brittiläinen rocksolisti, biisintekijä ja kitaristi. Hän on tullut tunnetuksi esiintymisistään solistina, lämmittelijänä ja sessiomuusikkona useiden keskeisten rockmuusikoiden kanssa. Soolo- ja keikka-artistina Reidin diskografia käsittää seitsemän studioalbumia ja neljä livelevyä. Reidin käsialaa olevia kappaleita ovat levyttäneet useat artistit ja yhtyeet, kuten The Hollies, Crosby, Stills & Nash, Jackson Browne, Arrival, Marianne Faithfull, Cheap Trick, Jack White with The Raconteurs, Joe Perry, Rumer ja Chris Cornell. Reidin musiikillinen ura alkoi 1960-luvun alussa, jolloin häntä pyydettiin solistiksi yhtyeeseen Peter Jay and The Jaywalkers, joka soitti lämmittelijänä Rolling Stonesin vuoden 1966 kiertueella. Sooloartistin ominaisuudessa Reid on Stonesin lisäksi lämmitellyt Creamin, Jethro Tullin ja Fleetwood Macin kiertueita. Reid on tullut tunnetuksi siitä, että hän kieltäytyi Jimmy Pagen kutsusta liittyä tämän uuteen yhtyeeseen, josta oli muodostuva Led Zeppelin. Reid torjui niin ikään Ritchie Blackmoren tarjouksen liittyä Deep Purplen solistiksi Rod Evansin lähdettyä mainitusta yhtyeestä. Reidin liittyessä Peter Jay and the Jaywalkersiin hän vaikutti paikallisessa yhtyeessä The Redbeats, joka esiintyi säännöllisesti River Clubissa, St. Ivesissä. Peter Jay and the Jaywalkers tuli valituksi Rolling Stonesin 23 konsertista koostuneelle brittikiertueelle syys-lokakuussa 1966. Royal Albert Hallissa soitetussa konsertissa The Holliesin Graham Nash ystävystyi Reidin kanssa ja kehotti tämän yhtyettä solmimaan levytyssopimuksen EMI.n alamerkin, brittiläisen Columbia Recordsin kanssa päästäkseen levyttämään tuottaja John Burgesin alaisuudessa. The Jaywalkersin ensimmäinen single, soulvaikutteinen The Hand Don't Fit the Glove oli pieni hitti, mutta yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa. Tuottaja Mickie Mostista, joka tuohon aikaan teki yhteistyötä Peter Grantin kanssa, tuli Reidin manageri. Ensisinglestä Better by Far muodostui radiohitti. Esikoisalbumi Bang Bang, You're Terry Reid ilmestyi vuonna 1968. Samaisena vuonna Reid teki urkuri Peter Solleyn ja rumpali Keith Webbin kanssa kiertueen Yhdysvalloissa Creamin lämmittelijänä. Sen viimeinen, Miami Pop Festivaalilla soitettu konsertti vastaanotti musiikkilehdistössä myönteisiä arvioita. Esikoisalbumiltaan löytyvän kappaleen Without Expression Reid oli kirjoittanut 14-vuotiaana. Mainitusta biisistä julkaistiin useita coverversoita hieman eri nimillä. The Hollies levytti sen vuonna 1968 nimellä A Man with No Expression. Crosby, Stills, Nash and Young levytti mainitun kappaleen vuonna 1969 nimellä Horses through a Rainstorm ja REO Speedwagon vuonna 1973 nimellä Without Expression (Don't Be the Man). Kahdessa ensiksi mainitussa versiossa leadvokalistina oli Graham Nash. John Mellencamp sisällytti kyseisen kappaleen kokoelma-albumilleen The Best That I Could Do:1978-1988 niin ikään nimellä Don't Be the Man. Horses throug a Rainstormin oli tarkoitus ilmestyä Crosby, Stills, Nash and Youngin albumilla Deja Vu, mutta Carry On otti viime hetkellä sen paikan albumin biisilistassa. Horses through a Rainstorm julkaistiin näin ollen vasta vuosia myöhemmin. Reid kieltäytyi solistin paikasta Jimmy Pagen uudessa yhtyeessä, sillä hän oli sopinut toimivansa lämmittelijänä kahdella Stonesien ja yhdellä Creamin kiertueella. Mikäli Page olisi selvittänyt Keith Richardsille, miksi Reidin täytyisi vetäytyä pois Yhdysvaltain-kiertueelta, hän voisi yrittää Pagen uudessa yhtyeessä. Page ei kuitenkaan ottanut yhteyttä ja Reid ehdotti Pagelle solistiksi tilalleen The Band of Joyn vokalistia Robert Plantia ja kehotti tsekkaamaan myös yhtyeen rumpalin John Bonhamin. Band of Joy oli lämmitellyt Reidin keikkoja. Vuoden 1969 aikana Reid lämmitteli muun muassa Jethro Tullin ja Fleetwood Macin kiertueita Britanniassa sekä Stonesien samaisen vuoden kiertuettä Yhdysvalloissa. Hän ei kuitenkaan osallistunut Altamontin-konserttiin. Vuonna 1970 Reid esiintyi Isle of Wightin festivaalilla Ike & Tina Turnerin basistin Lee Milesin, David Lindleyn sekä Tim Davisin kanssa. Reid osallistui myös Atlantan toisen kansainväliseen popfestivaaliin ja hänen esiintymisensä Glastonburyssa vuonna 1971 kuvattiin. Samana vuonna Ahmed Ertegun kiinnitti Reidin Atlantic Recordsille. Taustayhtyeen muodostivat Lee Miles, David Lindley ja Alan White. Albumin nauhoitukset käynnistyivät Britanniassa ja jatkuivat Yhdysvalloissa. White siirtyi Yes-yhtyeeseen ja Lindley ryhtyi yhteistyöhön Jackson Brownen kanssa, mutta Lee Miles jatkoi musiikillista yhteistyötään Reidin kanssa vuosien ajan. Albumilla River musisoivat lisäksi rumpali Conrad Isidore ja perkussionisti Willie Bobo. Vuonna 1973 ilmestynyt pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Samoista nauhoituksista julkaistiin vielä vuonna 2016 albumi The Other Side of the River. ABC Records julkaisi Reidiltä vuonna 1976 Graham Nashin tuottaman albumin Seed of Memory ja Capitol Records vuonna 1979 pitkäsoiton Rogue Waves, jonka työstämiseen osallistui mm. rumpali John Siomos. 80-luvun alussa Reid vaikutti sessiomuusikkona esimerkiksi Don Henleyn, Jackson Brownen ja Bonnie Raittin albumeilla. Reid palasi sooloartistiksi vuonna 1991 ilmestyneellä ja Trevor Hornin tuottamalla albumillaan The Driver. Siltä löytyvä cover Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin':ista pääsi mukaan myös Tony Scottin ohjaaman ja Tom Cruicen tähdittämän elokuvan Days of Thunder soundtrackille. 90-luvun aikana Reid konsertoi Yhdysvalloissa ja Hong Kongissa Mick Taylorin kanssa. Maaliskuussa 1993 perustetussa yhtyeessä The Flew olivat Reidin lisäksi mukana Joe Walsh, Nicky Hopkins, Rick Rosas ja Phil Jones. Ainoan keikkansa yhtye soitti San Juan Capistranossa ja kysessä oli Nicky Hopkinsin viimeinen esiintyminen ennen hänen edesmenoaan. Loppuvuodesta 2002 Reid esiintyi vuosien jälkeen Lee Milesin kanssa WOMAD-festivaalilla lähellä Readingia. Vuoteen 2005 ajoittui kiertue Britanniassa. Lontoon-konserteissaan ja festivaaliesiintymisissään Reidin taustalla on ollut suuri lineup. Vuonna 2012 ilmestynyt albumi Live in London oli taltioitu eräästä Reidin konserteista Ronnie Scott's:issa ilman remiksauksia tai päällekkäisäänityksiä. Vuosien 2002 ja 2012 välillä Reid esiintyi mm. useita kertoja Glastonbury Festivaalilla. EMI:n julkaisema boxi Superlangs sisälsi Reidin kaksi ensimmäistä albumia ja lisäksi hänen kaikki mainittuja albumeita varten tekemänsä muut nauhoitukset vuosien 1966 ja 1970 väliltä. Sanctuary Records julkaisi uuden konserttitaltioinnin Alive. Heinä-elokuussa 2007 Reid teki kuuden viikon kiertueen Britanniassa The Cosmic American Derelictsin taustoittamana. Yhtyeen kitaristi Eddie Rainey siirtyi Reidin yhtyeeseen noin kolmeksi vuodeksi. Reid on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi ranskalaisen trip hop-artistin Shinen kanssa. Yhteistyön tuloksena syntynyt ep Shine featurin Terry Reid ilmestyi marraskuussa 2009. Reid menehtyi syöpäään Kaliforniassa elokuun neljäntenä 2025 75 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Huey Lewis and the Newsin basisti ja perustajajäsen

Kymmenes marraskuuta 1954 syntynyt Mario Cipollina on yhdysvaltalainen basisti, joka identifioituu ensisijaisesti Huey Lewis and the Newsin perustajajäseneksi. San Rafaelissa, Kaliforniassa syntyneen Marion isoveli, vuonna 1943 syntynyt ja vuonna 1989 edesmennyt John Cipollina vaikutti kitaristina keskeisiin psykedeelisiin rockyhtyeisiin lukeutuneessa Quicksilver Messenger Servicessa. Mario soitti ensiksi San Francisco Bay Arean alueella operoineessa yhtyeessä Soundhole. Sen keskeisenä kilpailijana voi pitää yhtyettä Clover. Vuonna 1979 mainittujen yhtyeiden keskeiset jäsenet yhdistivät voimansa ja niistä muodostui Huey Lewis and the News. Vuonna 1983 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Sports lopullisen läpimurtonsa tehneen yhtyeen tyyli on melko monipuolinen, sillä siihen sisältyy elementtejä R&B:stä, varhaisesta popista, doo wopista, blue-eyed soulista sekä uudesta aallosta. Cipollina sai lähteä Huey Lewis and the Newsistä 1990-luvun puolivälissä. Vuosien 2002 ja 2004 välillä Cipollina vaikutti Quiksilver Messenger Servicea coveroineessa yhtyeessä Quicksilver Gold. Cipollina vieraili stagella Huey Lewis and the Newsin konsertissa Kaliforniassa vuoden 2007 aikana.

Torstain terävä:Neil Youngin esikoissooloalbumi

Neil Young:Neil Young

Neil Youngin nimeä kantava esikoissooloalbumi ilmestyi Reprisen julkaisemana hänen 23-vuotispäivänään 12. marraskuuta 1968. Aikaisemmin samana vuonna Young oli eronnut keskeisiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvasta Buffalo Springfieldistä. Kesän 1969 aikana Youngin esikosalbumista julkaistiin osittain remiksattu uusintapainos, mutta albumi jäi molemmilla julkaisukerroillaan Billboard 200 -listan ulkopuolelle. Buffalo Springfieldin jätettyään Young palkasi managerikseen myös Joni Mitchellin managerina toimineen Elliot Robertsin. Hän säilyi Youngin managerina vuoteen 2019 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Roberts järjesti Youngin ensimmäisen pienimuotoisen soolokiertueen ja levytyssopimuksen Warnerin alamerkin Reprise Recordsin kanssa. Youngin esikoissooloalbumi tuli merkitsemään hänen yhteistyönsä alkamista tuottaja David Briggsin kanssa. Osa Youngin soolodebyytillä ilmestyneistä kappaleista oli varsin tuoreita, osa oli kirjoitettu vielä hänen Buffalo Springfieldissä vaikuttaessaan. Albumin kappaleista The Emperor of Wyoming ja String Quartet from Whiskey Boot Hill edustavat instrumentaaleja. Kitaran dominoima ja kulkeva rockkkappale The Loner julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja Stephen Stills levytti mainitusta kappaleesta coverinsa vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Illegal Stills. The Old Laughing Lady edustaa Youngin esikoissooloalbumin iäkkäintä tuotantoa; se oli kirjoitettu kolmea vuotta aikaisemmin. I’ve Loved Her So Longissa taustalla kuullaan melko tunnettua muusikkojoukkoa, eli kitaristi Ry Cooderia, pianisti Jack Nitzscheä, basisti Jim Messinaa ja rumpali Earl Palmeria. Kappaleessa The Last Trip to Tulsa Young säesti itseään kitaralla. Myöhemmin hän tuli esittämään kyseistä biisiä sähköisen yhtyeen kanssa ja julkaisi sen vuonna 1973 singlensä Time Fades Away b-puolella. Lokakuun lopussa 1968 Young soitti viikon ajan Joni Mitchellin lämmittelijänä Bitter Endissä, Greenwich Villagessa. Nauhoitukset Youngin esikoisalbumin seuraajalle Everybody Knows This Is Nowhere alkoivat jo tammikuun 1969 aikana Crazy Horse-yhtyeen kanssa ja kiertue starttasi samaisen vuoden helmikuussa. Youngin esikoisalbumista laaditut arviot olivat pääosin positiivisia ja sellaisista vastasivat esimerkiksi Cashbox ja Rolling Stone sekä retrospektiivisessä arviossaaan AllMusic Guide.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1971 singlemenestys

Have You Ever Seen the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan Hey Tonight yhtyeen kuudennelta ja joulukuussa 1971 ilmestyneeltä albumilta Pendulum. Billboardin listalla Have You Ever Seen the Rain nousi kahdeksanneksi, Cashboxissa aina kolmanneksi ja brittilistalla sijalle 36. Kärkisijalle kappale kohosi Kanadan RPM 100 -listalla maaliskuussa 1971. Kyseessä oli Creedencen kahdeksas kultamyyntiin yltänyt single. Have You Ever Seen the Rainin lyriikoiden on tulkittu viittaavan Vietnamin sotaan ja kadonneeseen 1960-luvun idealismiin. John Fogerty on itse kertonut haastatteluissa ja keikkakontekstissa biisin kertovan siitä, kuinka Creedence Clearwater Revivalin saavuttamasta huikeasta suosiosta huolimatta yhtyeen jäsenet olivat onnettomia ja isoveli Tom Fogertyn lähtö yhtyeen riveistä oli vääjäämätöntä. Triokokoonpanolla toimintaansa jatkanut yhtye lopetti lopullisesti toimintansa lokakuussa 1972. Kirjallisesti kappaleen lyriikka kuvaa aurinkosateita, jotka ovat erityisen yleisiä  Louisianassa, Mississippissä, Floridassa, Georgiassa, South Carolinassa ja Alabamassa. John Fogerty julkaisi Have You Ever Seen the Rainistä soolona liveversion dvd:llään The Long Road Home -In Concert, joka oli taltioitu Wiltern Theatressa, Los Angelesissa syyskuun puolivälissä 2005. Kappaleesta levytetyistä covereista mainittakoon Joan Jettin vuonna 1990 ilmestyneelle ja pelkästään lainakappaleista kooostuvalle albumilleen The Hit List työstämä onnistunut näkemys.

Tiistain tukeva:Roy Woodin The Movea seurannut yhtye

Wizzard oli brittiläinen ja Roy Woodin perustama rockyhtye. Woodin varhaisempiiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet The Move ja Electric Light Orchestra. Ensiksi mainitussa Wood oli ollut kantavana voimana koko sen toiminta-ajan, mutta ELO:ssa hän oli ollut täysipainoisesti mukana ainoastaan yhtyeen esikoisalbumilla. Erottuaan Electric Light Orchestrasta yhtyeen toisen albumin levytyksen aikaan Wood löysi studiosta birminghamilaisyhtye Mongrelin. Sen jäseniin luketui niin ikään The Movessa soittanut basisti Rick Price sekä rumpalit Keith Smart ja Charlie Grima. Heidän kanssaan Wood päätti perustaa uuden yhtyeen. Electric Light Orchestran jätettyään Wood oli ottanut mainitusta yhtyeestä mukaansa sellisti Hugh McDowellin kosketinsoittaja Bill Huntin sekä yhtyeen ääni-insinöörin Trevor Smithin. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät saksofonistit Mike Burney ja Nick Bentelow, joista viimeksi mainittu on näyttelijä Arthur Bentelowin poika. McDowell jätti Wizardin ennen yhtyeen toisen albumin Intoducing Eddie and the Falcons ilmestymistä. Hän palasi Electric Light Orchestran jäseneksi, eikä hänen tilalleen Wizzardissa otettu toista jäsentä. Albumin levytyksen aikaan myös Bill Hunt lähti ja hänen paikkansa otti Mongrelin jäseniin lukeutunut Bob Brady. Rumpali Keith Smart jätti Wizzardin vuonna 1975 ennen yhtyeen viimeisen albumin, jazzrockhenkisen pitkäsoiton Main Street nauhoituksia. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin vasta vuonna 2000 eikä Smartin tilalle yhtyeessä otettu ketään. Ensimmäisen konserttinsa Wizzard soitti Wembleyn stadionilla The London Rock and Roll Showssa elokuun viidentenä 1972. Toinen keikka oli Readingin festivaaleilla ja Wizzard esiintyi usein BBC:n ohjelmassa Top of the Pops. Tammikuussa 1973 ilmestynyt single Ball Park Incident nousi brittilistan kuudenneksi kolmeksi viikoksi. Wizzardin suurimaksi hitiksi osoittautui yhtyeen toinen single See My Baby Jive, joka pysytteli brittilistan kärjessä neljän viikon ajan ja myi maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta saavuttaen kultalevyn. Seuraava single Angel Fingers pysytteli listakärjessä viikon ajan. Wizzardin singleille olivat tunnusomaisia pitkät instrumentaaliset improvisaatiojaksot. Vuoden 1973 joulusingle I Wish It Could Be Christmas Everyday julkaistiin uudelleen vuonna 1981 ja kolme vuotta myöhemmin kappaleesta ilmestyi 12-tuumainen uudelleennauhoitettu versio. Vuoden 1973 aikana Harvest Records julkaisi Roy Woodin sooloalbumin Boulders, jonka hän oli nauhoittanut jo ennen Wizardin perustamista. Vuoden 1974 aikana yhtye palasi top teniin singlellä Rock N’ Roll Winter (Looney’s Tune). Samaisena vuonna Wizzard teki kiertueen Yhdysvalloissa, mutta yhtyettä promottiin edelleen ensisijaisesti ainoastaan kotimaassaan. Jotkut Wizzardin jäsenistä osalllistuivat silti nauhoituksiin Beach Boysin kanssa ja tuloksena oli vuonna 1976 ilmestynyt single It’s Ok. Wizzardin jäähyväissingle Rattlesnake Roll ilmestyi syksyllä 1975. Wood ja Price perustivat lyhytikäisen Wizzo Bandin. Wood vaikutti lisäksi tuottajana ja Dartsin vuonna 1979 ilmestynyt cover Gene Chanlderin Duke of Earlista muodostui menestyksekkääksi. Saksofonisti Mike Burney edesmeni 13. marraskuuta 2014 76 vuoden ikäisenä kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan. Hugh McDowell edesmeni kuudes marraskuuta 2018 65 vuoden ikäisenä pitkällisen sairauden jälkeen. Basisti Rick Price edesmeni 17. toukokuuta 2022 77 vuoden ikäisenä ja rumpali Keith Smart toinen syyskuuta 2025 78 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Osittain Jackson Brownen käsialaa oleva The Eaglesin debyyttihitti

 Take It Easy on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Eaglesin esikoissingle. Sen kirjoitustyöstä vastasivat Jackson Browne sekä yhtyeen jäsen Glenn Frey, jonka leadvokalisoima Take It Easy niin ikään on. Kappale julkaistiin toukokuun ensimmäisenä 1972. 22. heinäkuuta samaisena vuonna kappale saavutti parhaan listasijoituksensa Billboardilla, joka oli 12. Listaviikkoja singlelle kertyi 11. Myös Easy listening-listalla Take It Easyn paras sijoitus oli kahdentenatoista. The Eaglesin esikoisalbumin käynnistävästä Take It Easystä on muodostunut eräs The Eaglesin tuotannon tunnuskappaleista ja sittemmin se on sisältynyt kaikille The Eaglesin live- ja kokoelma-albumeille. Take It Easy on niin ikään valikoitunut Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Jackson Browne levytti Take It Easyn vuonna 1973 ilmestyneen sooloalbuminsa For Everyman avausraidaksi. Se julkaistiin myös singleformaatissa, mutta jäi vaille listasijoitusta. Travis Tritt levytti Take It Easystä coverinsa vuonna 1993 ilmestyneelle tribuuttialbumille Common Thread:The Songs of The Eagles. Versiosta työstetyssä musiikkivideossa nähdään kaikki viisi The Eaglesin jäsentä ensi kertaa 13 vuoteen ja se johti muutamaa kuukautta myöhemmin toteutuneeseen yhtyeen reunioniin. Jackson Browne aloitti Take It Easyn kirjoitustyön vuonna 1971, mutta kappaleen viimeisteleminen tuotti hänelle vaikeuksia. Glenn Frey asui Brownen kanssa samassa talossa Echo Parkissa, Kaliforniassa ja hän oli kuullut Brownen kappaleesta esittämän varhaisen version. Frey viimeisteli Take It Easyn toisen säkeistön. Browne piti lopputuloksesta ja ehdotti, että kaksikko viimeistelisi kappaleen yhdessä. Take It Easy julkaistiin The Eaglesin ensimmäisenä singlenä. Jackson Browne on kertonut kappaleesta edellisestä eriävän syntyhistorian. Brownen mukaan hän työskenteli studiossa Take It Easyn parissa, kun Frey saapui paikalle. Hän piti kappaleen viimeistelemättömästä versiosta ja halusi työstää sen loppuun. Browne ylisti Freyn Take It Easyyn työstämää sovitusta. The Eaglesin versio nauhoitettiin Olympic-studioilla Lontoossa Glyn Jonesin tuottamana. Jackson Brownen Take It Easystä levyttämässä versiossa Sneaky Pete Kleinow vastasi pedal steelistä, David Lindley soolokitarasta ja Mickey McGee perkussioista. Bud Scoppan The Eaglesin esikoisalbumista Rolling Stoneen vuonna 1972 laatimassa arviossa mainittiin Take It Easyn olevan siihen mennessä vuoden parhaalta kuulostava rocksingle. Billboardin vuonna 2017 laatimalla 15 parhaan The Eagles-kappaleen listalla Take It Easyn sijoitus oli kolmantena. Kahta vuotta myöhemmin mainittu kappale sijoittui toiseksi Rolling Stonen laatimalla 40 parhaan The Eaglesin kappaleen listalla.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen solisti/kitaristin esikoisalbumi

Bonnie Raitt:Bonnie Raitt

Bonnie Raittin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi marraskuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana. Sen nauhoitukset työstettiin elokuussa 1971 Enchanted Islandilla noin viidentoista mailin päässä Minneapolisista Lake Minnetonkalla. Mainittu paikka valikoitui Raittin esikoisalbumin nauhoituspaikaksi hänen läheisten muusikkoystäviensä, itärannikon folkskenessä vaikuttaneiden John Koernerin ja Dave Rayn kehotuksesta. Esikoisalbuminsa kansiteksteissä Raitt mainitsee nauhoitusten tapahtuneen livenä neliraiturilla, sillä musiikkiin haluttiin spontaani ja luonnollinen tunne. Raittin mukaan mainittu tunne joutuu usein uhratuksi muusikoiden ollessa tietoisia siitä, että he voivat dubata osuutensa eri raidalla kunnes se on täydellinen. Vaikka Bonnie Raittin esikoisalbumi ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys, albumi sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Rolling Stonen arvion mukaan kyseessä oli myönteisessä mielessä epätavallinen laulukokoelma, josta vastasi tavanomaisesta erottuva muusikoiden valikoima. Mukana on kaksi Raittin omaa sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Thank You ja Finest Lovin’ Man. Covereista tunnetuimpiin lukeutuvat Stephen Stillsin käsialaa oleva ja Buffalo Springfieldin levytystuotantoon ensiksi lukeutunut Bluebird sekä Robert Johnsonin Walkin’ Blues.