Keskiviikon klassikko:Nazarethin solisti ja eräs perustajajäsenistä

14. lokakuuta 1946 syntynyt ja kahdeksas marraskuuta 2022 edesmennyt William Daniel McCafferty oli skotlantilainen rockvokalisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Nazareth-yhtyeessä. McCafferty vaikutti Nazarethin solistina sen vuoteen 1968 ajoittuneesta perustamisesta vuoteen 2013, jolloin hän erosi yhtyeestä. McCaffertyyn keskeisesti vaikuttaneita artisteja olivat rockin pioneerit Chuck Berry ja Little Richard sekä soulvokalisti Otis Redding. McCafferty oli eräs Nazarethin perustajajäsenistä ja hän vaikutti yhtyeessä 45 vuoden ajan. Nazarethin suurista singlemenestyksistä McCafferty osallistui kappaleiden Broken Down Angel ja Bad Bad Boy kirjoitustyöhön. Nazareth-diskografiansa lisäksi McCafferty julkaisi kolme sooloalbumia. Hänen ensimmäinen soolosinglensä oli cover The Rolling Stonesin vuoden 1966 tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Out of Time ja McCaffertyn näkemys mainitusta biisistä saavutti brittilistalla sijan 41. syyskuussa 1975. 29. elokuuta 2013 Nazareth ilmoitti McCaffertyn eroavan yhtyeestä terveyssyistä. Hänen vokalisointiaan kuultiin joka tapauksessa vielä seuraavana vuonna ilmestyneellä Nazarethin albumilla Rock N’ Roll Telephone. Samalla McCafferty ilmoitti voivansa edelleen nauhoittaa uutta musiikkia joko Nazarethin jäsenenä tai sooloartistina. Studiossa laulaminen oli McCaffertyn mukaan eri asia kuin keikan vetäminen. Lokakuussa 2019 McCafferty julkaisi sooloalbuminsa Last Testament, jolta poimittu musiikkivideo kappaleesta Tell Me oli ilmestynyt 21. kesäkuuta samaisena vuonna. McCaffertyn edellinen sooloalbumi oli vuoden 1987 tuotantoa edustava Into the Ring. McCaffertyn edesmentyä esimerkiksi Brian Johnson ja W Axl Rose mainitsivat hänet solistivaikuttajakseen.

Tiistain tukeva:Ramonesin vuoden 1980 tuotantoa edustava singlehitti

 Do You Remember Rock 'n' Roll Radio? on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen The Ramonesin kappale, joka julkaistiin avausraitana ja samalla toisena singlenä yhtyeen viidenneltä, vuonna 1980 ilmestyneeltä ja Phil Spectorin tuottamalta albumilta End of the Century. Single julkaistiin 16. toukokuuta 1980. Sekä Do You Remember Rock 'n'Roll Radio että End of the Century tulivat merkitsemään muutosta Ramonesin soundissa varhaisempaan verrattaessa. Do You Remember Rock 'n' Roll Radio? perustui useisiin rock- ja popkappaleisiin, joita kuuntelemalla Ramonesin jäsenet olivat varttuneet. Kitaran, basson ja rumpujen perusinstrumentaation lisäksi kappaleessa kuultiin saksofonia ja urkuja ja sitä voi sovituksellisesti pitää Ramonesin varhaisempaa tuotantoa monimutkaisempana. Kappaleessa kritisoitiin aikakautensa valtavirran rockin tilaa ja otettiin sen vastapainoksi juurevan rockin lähestymistapa. Albumin otsikko End of  the  Century poimittiin Do You Remember Rock 'n' Roll Radion? lyriikan kohdasta "It's the end of the seventies It's the end of the century". Mainittu säe antoi otsikon myös Ramonesista vuonna 2003 valmistuneelle dokumentille End of the Century:Story of the Ramones. Do You Remember Rock 'n' Roll Radio? pääsi mukaan vuonna 2007 valmistuneen animaation Shrek the Third soundtrackalbumille. Ramonesin pyrkimyksenä oli palauttaa rockmusiikki sen juurille. Yhtye toisin sanoen hylkäsi sellaiset rockin alalajit, kuin 1960-luvun lopun psykedeelisen rockin ja seuraavan vuosikymmenen alun progressiivisen rockin. Ramonesin filosofia kiteytyy tietyissä Do You Remember Rock 'n' Roll Radio?:n lyriikan kohdissa, kuten "We need change, we need it fast/Before rock's just part of the past/'Cause lately it all sounds the same to me". Kappaleen lyriikassa tulevat lisäksi mainituiksi useat Ramonesin keskeiset vaikuttajat, kuten  Murray the K, John Lennon, Jerry Lee Lewis, T. Rex, The Barbarians ja Alan Freed, kuten myös useat tv:n ja radion musiikkishowt, kuten  Hullabaloo, Shindig!, Upbeat  ja The Ed Sullivan Show. Do You Remember Rock 'n' Roll Radiosta työstetyssä musiikkivideossa nähdään lisäksi Buddy Holly and the Crickets esiintymässä Ed Sullivan Showssa. Vaikka kappale juhlistaa Ramonesin jäsenten teini-iän rockmuistoja, siinä toisaalta kritisoidaan radiossa vallalla ollutta trendiä soittaa nostalgisia kappaleita uuteen musiikkiin painottumisen sijaan. Do You Remember Rock 'n' Roll Radio-singlen b-puolella julkaistiin niin ikään End of the Century-pitkäsoiton tuotantoa edustava kappale Let's Go.

Maanantain mainio:The Whon toinen pitkäsoitto

The Who:A Quick One

Britanniassa yhdeksäs joulukuuta 1966 Reactionin julkaisemana ilmestynyt A Quick One on britti-invaasion keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Who -yhtyeen toinen studioalbumi. Yhdysvalloissa The Whon kappaleista Happy Jack oli osoittautunut top 40-hitiksi ja siellä albumi ilmestyikin Deccan julkaisemana mainitulla nimellä huhtikuussa 1967 hienoisesti brittiversiosta eroavan biisilistan kera. Pete Townshend on kantanut keskeisimmän sävellysvastuun valtaosalla The Whon albumeista. Toisin kuin kaikki muut The Whon pitkäsoitot, Quick One sisältää sävellyksiä lisäksi kaikilta muilta The Whon jäseniltä. See My Way edustaa solisti Roger Daltreyn, Boris the Spider ja Whiskey Man basisti John Entwistlen ja I Need You sekä Cobwebs and Strange rumpali Keith Moonin sävellystuotantoa. Covermateriaalia albumilla edustaa Holland-Dozier-Hollandin säveltämä Heat Wave, jonka originaalista hittiversiosta oli vastannut Motownin yhtyeisiin lukeutunut Martha and The Vandellas. Albumin päätöskappale, Pete Townshendin käsialaa oleva A Quick One (While He’s Away) on useampiosainen teos, joka raivasi osaltaan tietä The Whon tuleville rockoopperoille, vuosina 1969 ja 1973 ilmestyneille Tommylle ja Quadrophenialle. Yhtyeen kotimaassa Quick One oli parhaimmillaan kolmantena, Yhdysvalloissa Billboardilla sijalla 67. ja Cash Boxissa sijalla 35. Kanadassa albumin paras sijoitus oli 13. ja Ruotsissa 19. Parhaiten Quck One menestyi Norjassa, jonka VG-listalla albumi nousi kakkossijalle.

Sunnuntain extra:Hanoi Rocksin joulukuussa 1983 Marquee-clubilla taltioitu livetupla

Hanoi Rocks:All Those Wasted Years

All Those Wasted Years on Hanoi Rocksin tuplalivealbumi, joka nauhoitettiin Lontoon Marquee-clubilla joulukuussa 1983 lähes tarkalleen vuosi ennen rumpali Razzlen, alias Nicholas Dingleyn edesmenoa ja julkaistiin seuraavana vuonna. Samaisesta konsertista julkaistiin lisäksi biisilistaltaan hienoisesti eroava VHS-video. Sille sisältyvä Razzlen vokalisoima ja Michael Monroen rumpaloima Ramones-cover Blitzkrieg Bop ei ole mukana All Those Wasted Yearsin albumiversiolla. Tuplakko käynnistyy instrumentaalicoverilla The Chantaysin kappaleesta Pipeline. Hanoin esikoisalbumilta Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks All Those Wasted Yearsillä ovat mukana singlehitti Tragedy, upeasti rullaava 11:th Street Kids, versiossaan jo tuossa vaiheessa tulevaa Two Steps from the Movella julkaistua näkemystä muistuttava Don’t Never Leave Me sekä Guns N’ Rosesin Paradise Citylle inspiraatiota ainakin kertosäkeensä osalta tarjonnut Lost in the City. Oriental Beatin valinnat ovat nimikappale, Motorvatin’, Visitor sekä Hoyt Axton-cover Lightning Bar Blues. Self Destruction Blues-kokoelmalta All Those Wasted Yearsillä versioituvat Taxi Driver ja Beer and a Cigarette. Tuossa vaiheessa tuoreimman studioalbumin Back to Mystery Cityn osuus All Those Wasted Yearsillä on melko runsas; mukana ovat nimikappale, Mental Beat, Until I Get You ja Malibu Beach Nightmare. All Those Wasted Yearsin päättävät coverit Alice Cooperin Under My Wheelsistä, The Stoogesin I Feel All Rightista sekä Johnny Burnette Rock N’ Roll Trion levytyksenä todennäköisesti parhaiten tunnetusta Train Kept a’ Rollin’:ista. All Those Wasted Years vangitsi onnistuneesti Hanoi Rocksin livekeikkojen raakuuden ja intensiteetin. Mainiota, että kyseinen dokumentti ehdittiin taltioida.

Lauantain pitkä:60- ja 70-lukujen vaihteessa aktiivikauttaan viettänyt yhdysvaltalainen rockyhtye

Blues Image oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka suosituin kappale oli vuoden 1970 loppupuolella sekä Billboardin Hot 100- listalla että kanadalaisen musiikkijulkaisun RPM:n listalla  neljänneksi kohonnut Ride Captain Ride. Blues Imagen perustivat Tampassa, Floridassa vuonna 1966 solisti/kitaristi Mike Pinera, solisti/rumpali Michael "Manny" Bertematti, solisti/perkussionisti Joe Lala, kosketinsoittaja Emilio Garcia ja basisti Malcolm Jones. Garcian valittua myöhemmin lentäjän uran yhtyeen kosketinsoittajaksi vaihtui Frank "Skip" Konte. Vuonna 1968 Blues Image muutti Miamiin, missä yhtye auttoi musiikkipromoottoreita Etelä-Floridan innovatiivisimman livemusiikin esittämispaikan Thee Imagen muodostamisessa. Blues Imagesta muodostui mainitun keikkapaikan housebändi ja muista mainitussa musiikkiclubissa esiintyneistä yhtyeistä mainittakoon Cream, Grateful Dead ja Blood, Sweat and Tears. Muutettuaan Los Angelesiin Blues Image solmi levytyssopimuksen Atco Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi helmikuussa 1969. Huhtikuussa 1970 julkaistu yhtyeen toinen pitkäsoitto Open sisälsi muun muassa Ride Captain Riden. Pineran ja Konten kirjoittamassa menestyssinglessä Kent Hentry vastasi kitarasoolosta ja filleistä ja Pinera loppusoolosta. Open-albumi myi yli miljoona kappaletta ja vastaanotti kultalevyn ilmestymisvuotensa elokuussa. Kyseessä oli Blues Imagen ainoa singlemenestys, jonka vuoksi yhtye niputettiin yhden hitin ihmeisiin lukeutuvaksi. Pinera jätti yhtyeen syksyllä 1969 kesken Open-albumin levytyksen ja liittyi Iron Butterfly -yhtyeeseen. Hänen paikkansa Blues Imagesdsa täyttivät solisti Denny Correll ja kitaristi Kent Hentry. Blues Image lopetti toimintansa julkaistuaan toukokuussa 1970 kolmannen pitkäsoittonsa Red White & Blues Image. Useat Blues Imagen muusikoista liittyivät myöhemmin toisiin rockyhtyeisiin. Bertematti soitti ja levytti New Cactus Bandissa ja konsertoi Iron Butterflyn, Chi Coltranen ja Bobby Womackin kanssa. Pinera soitti Iron Butterflyn, New Cactus Bandin, Ramatamin ja Alice Cooperin kanssa. Konte liittyi Three Dog Nightiin ja Lala soitti Crosby, Stills, Nash and Youngin kanssa. Hänen perkussiotyöskentelynsä oli merkittävässä osassa Stephen Stillsin ja Chris Hillmanin johtamassa yhtyeessä Manassas. Henry oli soolokitaristina Steppenwolfissa ennen yhtyeen vuoteen 1972 ajoittunutta hajoamista. Correll levytti myöhemmin useita menestyksekkäitä gospelalbumeita ja saavutti mainitun musiikkityylin parissa menestyksekkäitä singlejä 70- luvun alussa ja seuraavan vuosikymmenen lopussa. Hän menehtyi vuonna 2002. Blues Imagen viimeisessä inkarnaatiossa konsertoineesta Gary Dunhamista tuli myös menestyksekäs gospelartisti. Pinera on julkaissut useita sooloalbumeita, joista mainittakoon In the Garden of Eden. Joe Lala menehtyi kurkkusyövän aiheuttamiin komplikaatioihin 18. maaliskuuta 2014 66-vuotiaana. Vuonna 1971 valmistuneessa elokuvassa Dusty and Sweets McGhee Blues Image nähdään esittämässä menestyssingleään Ride Captain Ride.

Perjantain pohjat:Mellencampin 80-luvun puolivälin rocktribuuttikappale

 R.O.C.K. in the U.S.A. (Salute to Sixties Rock) on John Cougar Mellencampin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä artistin vuonna 1985 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Scarecrow. Billboardin listalla kappale nousi kakkossijalle ja oli myös Album Rock Tracks-listalla parhaimmillaan kuudentena. Australiassa single tuli sisältämään kaksi a-puolta, sillä myös kakkospuolen biisi, cover The Driftersin kappaleesta Under the Boardwalk saavutti huomattavaa radiosoittoa. Molempien kappaleiden sijoituksena Australiassa oli 18. Mellencampin omaelämäkertateoksen Born in a Small Town mukaan artisti oli haluton sisällyttämään kappaletta albumilleen Scarecrow, joka koostui muilta osin selkeästi vakavasävyisemmästä tuotannosta. Ennen Scarecrown nauhoituksia Mellencamp kehotti yhtyettään opettelemaan satakunta 60-luvun rockkappaletta. R.O.C.K. in the USA:n lyriikka sisältää viittauksia useisiin vuosikymmenen rockklassikoihin, kuten The Troggsin ykköshittiin Wild Thing. Belmontissa, Indianassa nauhoitetun R.O.C.K. in the USA:n tuotannosta vastasivat Mellencamp ja Don Gehman. Levytyksellä Mellencampia säestäviin muusikoihin lukeutuivat  Kenny Aronoff (rummut), Toby Myers (basso), Mike Wanchic (kitarat, taustalaulu), Larry Crane (kitarat, huilu), John Cascella (koskettimet) ja Sarah Flint (taustalaulu). Billboardin arvion mukaan kappaleessa tehdään viittauksia Richie Valensin La Bambasta Question Mark and The Mysteriansin 96 Tearsiin.

Torstain terävä:The Replacementsin vuoden 1984 arvostettu albumi

The Replacements:Let It Be

Toinen lokakuuta 1984 Twin/Tone Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let It Be on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Replacementsin kolmas albumi. Tyylillisesti mainittua pitkäsoittoa voi pitää post-punkalbumina, jonka lyriikoiden teemana on ikääntyminen. The Replacementsin jäsenet olivat kyllästyneet edellisen albuminsa, vuonna 1983 ilmestyneen Hootenannyn kovaan ja nopeaan tyyliin ja solisti Paul Westerbergin mukaan he halusivat kirjoittaa jotakin vilpittömämpää. Albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja sittemmin AllMusic ja Rolling Stone ovat listanneet Let It Ben 80-luvun parhaiden albumien listoilleen. Viimeksi mainitun vuonna 2023 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla albumi saavutti sijan 156. Vuonna 2008 Let It Bestä julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi kuusi bonusbiisiä sisältävä cd-versio. Uusintajulkaisun kansiteksteistä vastasi Peter Jesperson. Vuonna 2025 Let It Bestä julkaistiin kolmesta cd:stä koostuva Deluxe Edition-versio. Sen ensimmäinen cd sisälsi perusalbumin, toinen harvinaisuuksia ja singlejen b-puolia ja kolmas levy Cubby Bearissa, Illinoisissa 17. elokuuta 1984 soitetun konsertin. Keikan coverbiiseihin lukeutuvat medleyn muodostavat Beach Boysin Help Me Rhonda ja Ronny and the Daytonasin Little G.T.O., Vanity Fairin Hitchin’ A Ride, T. Rexin 20:th Century Boy, Bad Companyn Can’t Get Enough sekä Kissin Black Diamond, joista viimeksi mainittu sisältyy myös perusalbumille. The Replacements oli aloittanut uransa punkrockin edustajana ja esimerkiksi yhtyeen kesäkuussa 1982 ilmestynyt ep Stink edusti lähes hardcorea. R.E.M. -yhtyeen Peter Buckin oli huhuttu toimivan Let It Ben tuottajana. Yhtyeen tavatessa hänet Athensissa, Georgiassa sillä ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi biisejä. Omien sanojensa mukaan Buck toimi joka tapauksessa eräänlaisena esituottajana. Hän soitti yhden soolon ja tarjosi bändille ideoita. Westerbergin Let It Belle kirjoittamat lyriikat käsittelevät esimerkiksi itsetietoisuuden ja hylkäämisen tunteita nuoruuden perspektiivistä. Let It Be on kohotettu klassikkoalbumiksi vaihtoehtorockin saralla esimerkiksi R.E.M.in Murmurin, The Pixiesin Surfer Rosan sekä Sonic Youthin Daydream Nationin tavoin. Albumin ainoa singleformaatissa ilmestynyt kappale I Will Dare on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle.