Lauantain pitkä:Yhdysvaltalainen jättihitin työstänyt funkrockyhtye

Wild Cherry oli yhdysvaltalainen funkrockyhtye, joka muistetaan ensisijaisesti hittisinglestään Play That Funky Music. Solisti/kitaristi Rob Parissi varttui Mingo Junctionissa, Ohiossa. Hän valmistui koulusta vuonna 1968 ja perusti Wild Cherryn vuonna 1970 Steubenvillessa, Ohiossa. Yhtyeen nimi oli napattu yskänpastillilaatikosta. Wild Cherry soitti Ohio Valleyn alueella, länsi-Virginian raja-alueella ja Pittsburghissa, Pennsylvaniassa. Yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat rumpali/solisti Ben Difabbio, kitaristi/solisti Louie Osso, basisti/solisti Larry Brown ja kosketinsoittaja/solisti Larry Mader. Ajan myötä yhtyeessä tapahtui miehistönvaihdoksia. Osson, Brownin ja Maderin lähdettyä heidän paikkansa ottivat Parissin serkku, kitaristi/solisti Coogie Stoddart ja basisti Joe Buchmelter. Viimeksi mainitun paikan otti pian Bucky Lusk. 70-luvun alussa yhtye julkaisi oman yhtiönsä kautta useita levyjä, joihin lukeutuivat vuonna 1971 ilmestyneet You Can Be High (But Lay Low) ja Something Special on Your Mind. Tuossa vaiheessa yhtye esitti melko puhdasta rockmusiikkia. Levytyssopimus syntyi lopulta Brown Bag Recordsin kanssa. Mainitun yhtiön omistajana oli ennen muuta Grand Funk Railroadin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut Terry Knight. Brown Bag oli Wild Cherryn useiden demojen ja singlejen tuottajana. Niiden jakelusta vastasi United Artists ja kyseisiin levytyksiin lukeutuivat esimerkiksi vuonna 1973 ilmestyneet Get Down ja Show Me Your Badge. Yhtye lopetti toimintansa ja Parissi jätti väliaikaisesti musiikkibisneksen. Hän kokosi Wild Cherryn uudelleen 70-luvun puolivälissä. Yhtyeen uuteen kokoonpanoon kuuluivat Parissin itsensä lisäksi kitaristi/solisti Bryan Basset, bassosta, syntetisaattorista ja vokalisoinnista vastannut Allen Wentz ja rumpali Ronald Beintle. Kun uusi lineup alkoi saavuttaa suosiota Pittsburghin alueella, discomusiikista oli tullut suosittua ja yhtyettä pyydettiin toistuvasti esittämään tanssimusiikkia. Beitle kuuli keikalla diggarin huudon "aikovatko valkoiset pojat soittaa funkia?" Parissi viehättyi kyseiseen sanontaan ja kirjoitti sen innoittamana kappaleen. Kun yhtye oli levyttänyt Play That Funky Musicin, studioinsinööri Ken Hamann toi yhtyeen Epic/CBS:n jakeleman Sweet City Recordsin tietoisuuteen. Mainittu yhtiö kiinnitti Wild Cherryn. Parissi oli päättänyt julkaista Play That Funky Musicin The Commodores-cover I Feel Sanctified b-puolella, mutta levy-yhtiö kehotti julkaisemaan sen singlen paraatipuolena. Kun Play That Funky Music julkaistiin vuonna 1976, kappaleesta tuli valtaisa hitti. Se nousi sekä Billboardin R&B-listan että poplistan kärkeen ja Wild Cherry vastaanotti Amerikan musiikkipalkinnon vuoden R&B-singlestä. Billboard myös nimesi Wild Cherryn vuoden popyhtyeeksi. Sekä single että Wild Cherryn nimeä kantanut esikoisalbumi myivät platinaa. Play That Funky Music oli kuitenkin albumin ainoa hitti, eivätkä Wild Cherryn myöhäisemmät albumit yltäneet vastaavanlaiseen menestykseen. Niihin lukeutuivat vuoden 1977 Electrified Funk, vuonna 1978 ilmestynyt I Love My Music sekä vuoden 1979 Only the Wild Survive. Coogie Stoddart palasi yhtyeeseen Electrified Funkin tiimoilta tehdylle kiertueelle. Hän osallistui I Love My Musicin levytykseen ja albumia promonneelle kiertueelle, mutta jätti yhtyeen ennen Only the Wild Surviven levyttämistä. Marc Avsec perusti 80-luvun alussa yhtyeen Donnie Iris and the Cruisers, joka saavutti hitin kappaleella Ah! Leah! Niin ikään Cruisersin jäseniin kuuluneen Kevin Valentinen kanssa Avsec muodosti 80-luvun puolivälissä kaksi albumia levyttäneen  projektin Cellarful Noise. Avsecin sävellyksiin lukeutuneesta She Don't Know Mestä tuli Bon Jovin esikoisalbumin toinen singlebiisi. Allen Wentz muutti New Yorkiin ja on työskennellyt studiomuusikkona esimerkiksi Luther Vandrosin, Roberta Flackin ja Cyndi Lauperin kanssa. Bryan Bassettista tuli tuottaja ja insinööri Floridan Sandfordissa sijaitsevaan King Snake -studioon. Hän on soittanut Foghatin ja Molly Hatchetin kanssa. Parissi muutti Miamiin, Floridaan vuonna 1979 ja muodosti kiertueyhtyeen Bobby Caldwellin kanssa. Seuraavana vuonna Parissi muutti New Yorkiin ja teki nauhoituksia Billy Squierin yhtyeen kanssa. Samaan aikaan hän tuotti Gary US Bondsin ja Bruce Springsteenin kanssa edellisen albumin Dedication. Siltä poimittu single This Little Girl myi yli puoli miljoonaa kappaletta ja Parissi ansaitsi kultalevyn. 2010 -luvulla hän on asunut Floridasssa työstäen adult contemporary ja jazz-tyylistä musiikkia. Sitä edustaa accapellaa edustava Parissin sooloalbumi The Real Deal.

Perjantain pohjat:Vaikuttava Erja Lyytinen Utran Uittotuvalla

Erja Lyytinen saapui yhtyeensä kanssa konsertoimaan Utran Uittotuvan idyllisiin maisemiin kolme vuotta edellisen samaisessa paikassa soittamansa konsertin jälkeen. Kahdesta osasta koostunut konsertti käynnistyi tuoreimman albumin Smell The Roses tarttuvan kertosäkeen omaavalla Ball and Chain -kappaleella, jota seurasi pitkäsoiton nimibiisi. Otsikkonsa mukaisen tummasävyinen Going to Hell edusti vielä samaisen pitkäsoiton tuotantoa nyanssikkaan Dragonflyn lukeutuessa ensimmäisen setin huippuhetkiin. Hard as Stone teki paluun raskaampaan musiikilliseen ilmaisuun, Torn edusti hidastempoisempaa tuotantoa ja ensimmäisen setin päätti rootshenkisempi ja upeasti svengaava One Thing I Won’t Change. Puolen tunnin tauon jälkeen kakkossetti käynnistyi upean melodisella biisillä Bird positiivisia fiilareita huokuvan Wings to Flyn jatkaessa tietyllä tavalla samaa teemaa. You Talk Dirty edusti onnistuneesti keikan iäkkäämpää tuotantoa, Stoney Creek oli eräs uusimman albumin kultahipuista ja varsinaisen setin päättänyttä ja vanhempiin iskusävelmiin lukeutuvaa Wedding Daytä väritettiin esimerkiksi Deep Purplen Smoke on the Waterin ja Black Sabbathin Iron Manin riffeillä sekä biisillä Lullaby. Encorena kuultiin mainiosti svengannut Ring. Lyytinen tarjosi rikasta, suorastaan rönsyilevää kitarointia koko konsertin ajan ja hänen yhtyeensä muusikot; basisti Heikki Saarenkangas, rumpali Jesse Lehto ja pisimpään Lyytisen yhtyeessä mukana ollut, muun muassa jäsenyydestään varhaisessa Q-Stonessa muistettu kosketinsoittaja Harri Taittonen osoittivat kaikki niin ikään vakuuttavaa työskentelyä.

Erja Lyytinen Utran Uittotuvalla 13. elokuuta 2026.

 

Torstain terävä:The Outlawsin neljäs studioalbumi

The Outlaws:Playin’ to Win

Lokakuussa 1978 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Doravillessa, Georgiassa Studio Onessa nauhoitettu Playin’ to Win on yhdysvaltalaisen southern rock-yhtyeen The Outlawsin tuotannon neljäs studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen studioprojekti, johon uusi kitaristi/solisti Freddie Salem otti osaa. Hän oli ottanut The Outlawsin perustajajäseniin lukeutuneen kitaristi/solisti/biisintekijä Henry Paulin paikan yhtyeessä. Paul oli toiminut The Outlawsin toisena johtohahmona Hughie Thomassonin ohella. Billboardin poplistalla Playin’ to Win saavutti sijan 65. ja oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 60. Kriitikoiden taholta Playin’ to Win ei vastaanottanut The Outlawsin kolmen edeltävän studioalbumin (The Outlaws, Lady in Waiting ja Hurry Sundown) veroista palautetta. Albumilla musisoi ja vokalisoi joka tapauksessa edelleen puoliksi legendaarinen The Outlawsin kokoonpano, joka jatkoi toimintaansa vuoteen 1981 ja Billy Jonesin lähtöön saakka. Playin’ to Winin tuotannosta The Outlawsin keikkasetissä keskeisiksi kappaleiksi osoittautuivat etenkin Jonesin ja Thomassonin yhteistyötä edustava avausraita Take It Any Way You Want It, Thomassonin voimakas You Are the Show sekä yhtyeen ulkopuolista, eli Iain Sutherlandin sävellystuotantoa edustava albumin päätösraita Dirty City.

Keskiviikon klassikko:Eräs Dire Straitsin Making Moviesin singlekappaleista

Skateaway on Dire Straitsin vuoden 1980 tuotantoa edustava kappale. Kyseisen biisin teemana on naisskeittaaja, joka liikkuu vilkkailla kaduilla kuunnellen samalla radiota kuulokkeillaan. Skateaway lukeutuu Dire Straitsin vuonna 1980 ilmestyneen kolmannen albumin Making Movies tuotantoon. Kappale julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja tammikuussa 1981 se saavutti Britanniassa sijan 37. ja Billboardin listalla sijan 58. Skateawaysta työstetiin lisäksi MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut musiikkivideo. Rullaluistelijattarena siinä nähtiin vuonna 1958 syntynyt ja vuonna 2008 edesmennyt muusikko Jayzik Azikive, joka oli Nigerian ensimmäisen presidentin Nnamdi Azikiven tytär. Lester Bookbinderin ohjaamassa musiikkivideossa hänet on kreditoitu nimellä Jay Carly. Record Worldiin kappaleesta laaditussa arviossa kehuttiin sekä kappaleen tarinaa että Mark Knopflerin kitarointia. Classic Rockin Michael Gallucci nimesi Skateawayn Dire Straitsin tuotannon seitsemänneksi parhaaksi kappaleeksi ja Making Moviesin kappaleista se sijoittuu hänen mielestään kaikkein lähimmäksi traditionaalista rockradio-formaattia. Pitchforkin mukaan Dire Straits siirtyy juuri Skateaway-kappaleellaan nöyristä pubrock-juuristaan kohti MTV-tulevaisuuttaan. Kehuja mainitussa arviossa osakseen saavat niin Knopflerin tunnusomainen twang-kitarointi, lempeä syntetisaattorisoundi kuin kappaleen discogroovekin.

Tiistain tukeva:Tyylillisesti monipuolinen Ramonesin vuoden 1986 albumi

Ramones:Animal Boy

19. toukokuuta 1986 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Animal Boy on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin yhdeksäs studioalbumi. Yhtyeen jäsenten sisäisten konfliktien vuoksi solisti Joey Ramone ja kitaristi Johnny Ramone ovat Animal Boylla tavanomaista pienemmissä rooleissa. Basisti Dee Dee sitä vastoin sekä kirjoitti Animal Boylle aikaisempaa runsaammin biisejä että myös esitti niitä. Rumpali Richie Ramone kirjoitti kappaleita sekä Animal Boylle että sen edeltäjälle, albumille Too Tough to Die. Richie olikin originaalirumpali Tommy Ramonen jälkeen toinen Ramonesille biisejä kirjoittanut rumpali yhtyeen jäsenistössä. Hänen käsialaansa olevista Animal Boylla julkaistuista kappaleista Somebody Put Something in My Drink julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja mainitusta biisistä ovat levyttäneet coverinsa esimerkiksi Childen of Bodom ja The Meteors. Animal Boylta julkaistiin kaikkiaan neljä singleä-, jotka kaikki nousivat brittilistalle ja myös joidenkin muiden maiden listoille. Kappaleesta Something to Believe In Ramones työsti lisäksi musiikkivideon. Mainitussa videossa parodioidaan tuolloin ajankohtaisia hyväntekeväisyyskonsetteja Live Aidiä ja Hands Across Americaa. Yhtyeensisäisten ihmissuhteiden lisäksi Animal Boylle sisältyi poliittisaiheisia kappaleita, mikä on harvinaislaatuista Ramonesin musiikissa. Kappaleessa My Brain is Upside Down kritisoidaan presidentti Ronald Reaganin matkaa sotilaiden hautausmaalle Bitsburgissa, Saksassa. Yhtyeen jäsenistä kitaristi Johnny ei tosin allekirjoittanut kappaleen sanomaa. Kriitikoiden taholta Animal Boy sai edeltäjäänsä Too Tough to Dieta ristiriitaisemman vastaanoton. Joidenkin kriitikoiden mielestä Ramones oli erkaantunut liian kauaksi musiikillisista juuristaan kokeillessaan useita erilaisia musiikillisia tyylejä. Animal Boy nousi joka tapauksessa listoille neljässä maassa mukaan lukien Yhdysvallat ja Britannia.

Maanantain mainio:Pate Mustajärven puhutteleva muistelmateos

Tiina Finn:Pate Mustajärvi Testamenttini (Docendo)

Tiina Finnin Pate Mustajärven kanssa laatima Testamenttini on monipuolinen ja myös uutta informaatiota tarjoava Mustajärven muistelmateos. Kirjassa pääsevät Paten itsensä lisäksi ääneen esimerkiksi Popedan alkuaikojen kitaristin ja keskeisen biisintekijä Tapani ”Arwo” Mikkosen poika Matti Mikkonen ja Popedan varhainen basisti, jo Paten lapsuudenystävä Risto ”Eebo” Lehtinen. Mainitun kaksikon kanssa Pate vaikutti loppuaikoinaan Raswaa Koneeseen Vol 2-projektissa. 24. helmikuuta  1986 edesmenneen Arwo Mikkosen paikan oli ottanut hänen poikansa, mutta muilta osin lineup oli sama kuin helmikuussa 1980 ilmestyneen Popedan kakkosalbumin Raswaa koneeseen levyttänyt Popedan kokoonpano. Albumin kappaleista Älä kirjoita tauluun, Hautajaiset ja Kitara eivät aikaisemmin olleet kuuluneet Popedan keikkasettiin. Lisäksi Raswaa koneeseen Vol 2 esitti keskeistä tuotantoa muun muassa Popedan esikoisalbumilta sekä muutamia oleellisia varhaisia singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita. Testamenttini-teoksesta selviää esimerkiksi, että niin Mustajärvelle kuin Lehtiselle varhaisiin keskeisiin vaikuttajayhtyeisiin oli lukeutunut detroitilainen esipunkyhtye MC5, jonka konsertin kaksikko todensi vuoden 1972 Ruisrockissa. Vielä suuremman vaikutuksen Pateen oli jättänyt samaisella festivaalilla skotlantilainen The Sensational Alex Harvey Band neljä vuotta myöhemmin. Luvussa Popedan Pate Mustajärvi summaa uransa Mansen Rolling Stonesissa varsin onnistuneesti vajaassa 30:ssa sivussa. Teoksen loppuosassa sanansa sanovat esimerkiksi Mustajärven kanssa melko loppuvaiheessa muusikillista yhteistyötä tehneet Ari ”Kankku” Kankaanpää, Esa Eloranta ja Mikko Kangasjärvi. Rockjournalisteista Pasi Kostiaisen osuus on varsin mielenkiintoinen ja viimeisistä puhuttelevista luvuista kirjassa vastaavat  tytär Jenni ja vaimo Tiina Mustajärvi. Testamenttini on ansiokas teos ja se tuo osaltaan esiin tapaninpäivänä 2026 edesmenneen Mustajärven huomattavaa laaja-alaisuutta taiteilijana.

Sunnuntain extra:Kaikilla U2:n kiertueilla soitettu vuoden 1980 singlebiisi

I Will Follow on irlantilaisyhtye U2:n tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin toisena singlenä yhtyeen esikoisalbumilta Boy lokakuussa 1980. Solisti Bono kirjoitti I Will Follown lyriikat tribuuttina äidilleen Irish Hewsonille, joka oli edesmennyt Bonon ollessa 14-vuotias. U2:n tuotannosta I Will Follow on ainoa kappale, jonka yhtye on esittänyt jokaisella kiertueellaan sen jälkeen, kun bändi julkaisi esikoisalbuminsa. I Will Followsta työstettin myös U2:n ensimmäinen musiikkivideo, jonka ohjauksesta vastasi Meiert Avis Dublinissa, Irlannissa. I Will Follow julkaistiin ensiksi seitsemäntuumaisena singlenä Irlannissa, Britanniassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Seuraavaksi kappale julkaistiin seiskatuumaisena Britanniassa ja Kanadassa, vuonna 1982 Alankomaissa toisena biisinään eräs kappale vuoden 1981 albumilta October. Vuonna 1983 I Will Followsta julkaistiin liveversio ja vielä vuonna 2011 Glastonbury Festivaalilla taltioitu liveversio.