Torstain terävä:Linda Ronstadtin popstandardeista koostuva menestysalbumi

Linda Ronstadt:What’s New

12. syyskuuta 1983 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt What’s New on popstandardeista koostuva Linda Ronstadtin albumi. Samalla se on ensimmäinen niistä kolmesta Ronstadtin 80-luvulla julkaisemasta pitkäsoitosta, jotka artisti nauhoitti tuottaja Nelson Riddlen kanssa. Kyseisen albumitrilogian kansitaiteesta vastasi John Kosh. Levy-yhtiö ja tuottaja Peter Asher olivat aluksi haluttomia työstämään mainitun albumin Ronstadtin kanssa, mutta lopulta artistin tahto voitti ja What’s New -pitkäsoitto esitteli swingiä aivan uudelle kuuntelijasukupolvelle. Albumille sisältyy esimerkiksi Frank Sinatran, Ella Fitzgeraldin, Tony Bennettin, Rosemary Clooneyn ja Peggy Leen originaalituotantoa edustavia kappaleita. Ronstadt kutsui kyseisiä biisejä taiteellisen ilmaisun pieniksi jalokiviksi. What’s Newlle kertyi Billboardin listalla 81 listaviikkoa. Sen paras sijoitus oli kolmantena viiden viikon ajan. What’s Newn nousun listakärkeen estivät Michael Jacksonin Thriller ja Lionel Richien Can’t Slow Down. Jazzlistalla What’s New saavutti toisen sijan. Yhdysvalloissa albumi myi triplaplatinaa, eli yli kolme miljoonaa kappaletta. What’s Newn maailmanlajuinen myynti on ylittänyt viiden miljoonan rajan. Albumin nimikappaleesta ja I’ve Got a Crush on Yousta muodostui hittejä Adult Contemporary -listoilla nimibiisin saavuttaessa Billboard Hot 100 -listalla lisäksi sijan 53. Kaikki What’s Newllä julkaistut kappaleet ovat lisäksi mukana Asylum Recordsin vuonna 1986 julkaisemalla kokoelma-albumilla Round Midnight. The New York Timesiin kirjoittaneen Stephen Holdenin mukaan What’s New ei ole rocksolistin ensimmäinen tribuutti popin kultaiselle ajalle, mutta se on laadukkain ja vakavin pyrkimys kunnostaa popin ideaa, johon Beatlemania ja rockalbumien massamarkkinointi teineille eivät 1960-luvun puolivälissä kyenneet. Yhdysvaltalaisia popstandardeja 1940- ja 50-luvulla esittäneiden artistien albumit olivat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään.

Keskiviikon klassikko:Suzanne Vegan viides albumi

Suzanne Vega:Nine Objects of Desire

Kymmenes syyskuuta 1996 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nine Objects of Desire on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Suzanne Vegan viides studioalbumi. Edeltäjänsä, vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton 99.9F tavoin Nine Objects of Desiren tuotannosta vastasi Vegan tuonaikainen aviomies Mitchell Froom, joka osallistui lisäksi kolmen pitkäsoiton kappaleen kirjoitustyöhön. Albumin nauhoitukset tapahtuivat The Magic Shopissa New Yorkissa. Nine Objects of Desire yhdistää edeltäjänsä tavoin kokeellista instrumentaatiota ja sovituksia Vegalle tunnusomaiseen soundiin. Jazzvaikutteet ovat läsnä etenkin kappaleissa Caramel ja Tombstone. Albumilla vieraileviin muusikoihin lukeutuvat kitaristi Thad Blake, rumpali Jerry Marotta sekä jäsenistöä Elvis Costellon taustayhtyeestä The Attractionsista. Billboardin listalla Nine Objects of Desire joutui tyytymään sijaan 92., mutta albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestynyt No Cheap Thrill nousi Britanniassa top 40:ään. Vega kuvasi albumin rytmiikkaa sensuelliksi ja musiikillisesti albumilla on kuultavissa bossa novan ja vaihtoehtorockin vaikutus. Vegan muihin albumeihin verrattaessa Nine Objects of Desiren lyriikoita voi pitää henkilökohtaisina ja henkilökuvauksen sijaan ne ovat saaneet voimakkaasti inspiraatiota artistin henkilökohtaisesta elämästä. Birth-day (Love Made Real) viittaa Vegan tyttären Rubyn syntymään. Caramel-kappaleeseen oli vaikuttanut bossa nova ja etenkin Astrud Gilberton tuotanto. Mainitun biisin lyriikkaa oli inspiroinut hiipuva ihastus ystävään ja sovituksessa pyrittiin Antonio Carlos Jobim -tyyppiseen tunnelmaan. Vega on maininnut kyseisen kappaleen olevan eräs niistä, joista hän tuntee eniten ylpeyttä.

Tiistain tukeva:Runsaasti hyödynnetty studiorumpali ja Derek and the Dominosin jäsen

14. heinäkuuta 1945 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2023 edesmennyt Jim Beck Gordon oli yhdysvaltalainen sessiorumpali, joka muistetaan lisäksi jäsenyydestään bluesrockin superyhtyeessä Derek and the Dominos.Gordon varttui Los Angelesin San Fernando Valleyssa ja kävi Grant High Schoolia. Gordonin ura ammattimuusikkona käynnistyi 17-vuotiaana hänen säestäessään The Everly Brothersia. Gordonista tuli varsin ahkerasti hyödynnetty studiorumpali ja hän osallistui esimerkiksi Beach Boysin vuonna 1966 ilmestyneen klassikkoalbumin Pet Sounds sekä kahta vuotta myöhemmin julkaistun The Byrdsin pitkäsoiton Notorious Byrd Brothers nauhoituksiin. Gordon matkusti kiireisimpinä aikoinaan päivittäin Las Vegasista Los Angelesiin tekemään kahdesta kolmeen nauhoitusta ja ehti vielä soittaa iltakeikan Caesars Palacessa. Vuosina 1969 ja 1970 Gordon soitti Delaney ja Bonnie Bramlettin kiertueilla muun muassa Eric Claptonin kanssa. Clapton muodosti Gordonin, basisti Carl Radlen ja kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kanssa yhtyeen Derek and the Dominos, jonka ensimmäinen studiotyöskentely oli vuonna 1970 ilmestynyt George Harrisonin tripla-albumi All Things Must Pass. Samaisena vuonna ilmestyi Derek and the Dominosin sittemmin klassikoksi kohonnut tupla-albumi Layla & Other Assorted Love Songs. Gordon osallistui Derekin kiertueisiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Hän sävelsi Layla-kappaleen pianocodan. Vuonna 1970 Gordon osallistui Joe Cockerin Mad Dogs and Englishmen-kiertueelle ja Dave Masonin albumin Alone Together äänityksiin. Seuraavana vuonna Gordon keikkaili Traffic-yhtyeen kanssa ja osallistui sen albumin Low Spark on High Heeled Boys nauhoituksiin. Samana vuonna ilmestyneellä Harry Nilssonin albumilla Nilsson Schmilsson Gordon soitti rumpusoolon kappaleessa Jump into Fire. Hip hop-artistit ovat sämplänneet ahkerasti Gordonin rumpubreikkiä Apache-kappaleen lp-versiosta. Gordon osallistui Frank Zappan vuonna 1974 ilmestyneen albumin Apostotrophe nauhoituksiin. Hän oli mukana Johnny Riversin albumilla Blue Suede Shoes sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä livelevyllä Last Boogie in Paris. Niin ikään vuonna 1974 Gordon oli mukana suurimmalla osalla Steely Danin albumin Pretzel Logic kappaleista singlebiisi Rikki Don’t Lose That Number mukaan lukien. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Gordon oli rumpalina The Byrdsin Chris Hillmanin luotsaamassa Souther-Hillman-Furay Bandissa. Alice Cooperin vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Alice Cooper Goes to Hell Gordonin soittoa kuullaan kolmessa kappaleessa. Myöhemmin Gordon kärsi mielenterveyden häiriöistä, murhasi äitinsä vuonna 1983 ja ja joutui vankilaan loppuiäkseen. Hän edesmeni 13. maaliskuuta 2023 77 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:The Byrdsin kakkosalbumin merkittävä singlekappale

Mr. Spaceman on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Byrdsin kappale, joka julkaistiin sen järjestyksessään kolmannella ja vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla Fifth Dimension. Kappale on lisäksi mainitun albumin kolmas singleformaatissa julkaistu. Se saavutti Billboardin listalla sijan 36., mutta jäi Britanniassa vaille listasijoitusta. Singlejulkaisun aikaan rockjournalistit kuvasivat kappaletta termillä spacerock, mutta sittemmin sillä on ryhdytty viittaamaan rockmusiikin tyylilajiin, jonka alkuperä on 1970-luvun progressiivisessa ja psykedeelisessä musiikissa. Jim McGuinnin kirjoittama Mr. Spaceman on albumin nimikappaleen ohella sen toinen science fiction-aiheinen biisi. Musiikillisesti kappaleen countrytausta yhdistyy psykedeliavaikutteisiin ja se on tulkittavissa edeltämään niitä countryelementtejä, joita The Byrds tutki vuonna 1968 ilmestyneellä albumillaan Sweetheart of the Rodeo. Kriitikot ovatkin kuvanneet Mr. Spacemania varhaisena esimerkkinä niin kutsutusta countryrock-tyylistä. Billboardin arviossa kehuttiin kappaleen lyriikkaa, Cash Box piti Mr. Spacemania hittipotentiaalisena ja Record World sievänä ja mukanalaulettavana. The Byrds esitti mainittua kappaletta 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa useissa tv-ohjelmissa, joista mainittakoon The Smothers Brothers Comedy Hour. Mr. Spaceman oli mukana yhtyeen keikkasetissä sen vuoteen 1973 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Tammikuussa 1989 The Byrdsin uudelleen kokoontunut lineup, jossa olivat mukana McGuinn, David Crosby ja Chris Hillman, esitti Mr. Spacemanin livenä. Originaalin julkaisunsa jälkeen kappale on påässyt mukaan useille The Byrdsin tuotannon kokoelma-albumeille. Mr. Spacemanista on levytetty useita covereita, joista tunnetuimmasta vastannee The Flying Burrito Brothers 1980-luvun puolivälissä ilmestyneellä livealbumillaan. Mr. Spaceman on mukana jukebox-musikaalissa Return to the Forbidden Planet.

Sunnuntain extra:Dion suurin singlemenestys Britanniassa

Rock ’n’ Roll Children on kuudes Ronnie James Dion luotsaaman Dio-yhtyeen tuotannosta poimittu single. Se on yhtyeen kolmannelta ja elokuussa 1985 ilmestyneeltä albumilta Sacred Heart ja saavutti sijan 26. sekä Billboardin Top Album Tracks-listalla että Britanniassa. Saarivaltakunnassa kyseessä on Dion menestyneimmäksi osoittautunut single. Rock N' Roll Childrenistä työstettiin musiikkivideo, jossa Ronnie James Dio nähdään taikurina, joka katsoo karkaavaa paria kristallipallonsa läpi. Tyttöystävänsä pettymykseksi poika oli jättänyt unelmansa rocktähteydestä vakaamman työn tieltä. Myrsky yllättää karkulaiset ja he etsivät suojaa läheisestä antiikkikaupasta. Sieltä heidät etäsiirretään mysteeriseen valtakuntaan. Siellä pari joutuu eroon toisistaan ja näkee menneisyyteensä liittyviä epäonnistumisia, kuten huonosti käyttäytyvän isän ja epäonnea koulussa. Pari kohtaa uudestaan ja jätettyään valtakunnan poika päättää vielä yrittää uudelleen unelmaansa rockmuusikkona. Video päättyy kohtaukseen, jossa Ronnie James Dio vaihtaa suljettu-kyltin avoinna-tekstin sisältävään. Mainittu ele on tulkittavissa Dion haluksi auttaa muita yksilöitä heidän ongelmissaan.

Lauantain pitkä:Martin Phillipsin johtama uusseelantilainen indierock-yhtye

The Chills on Uudesta Seelannista kotoisin oleva ja vuonna 1980 Dunedinissa perustettu rockyhtye. Sen johtohahmona toimi toinen heinäkuuta 1963 syntynyt ja 28. heinäkuuta 2024 edesmennyt kitaristi, solisti ja biisintekijä Martin Phillips. 1990-luvun puolivälin tienoilla yhtye toimi nimellä Martin Phillips and The Chills. The Chillsin albumeista yhtyeen kotimaassa top teniin kohosivat Submarine Bells (1990), Soft Bomb (1992), Snow Bound (2018) ja Scatterbrain (2021). The Chills saavutti kulttiyhtyeen aseman myös muualla maailmassa eräänä varhaisimmista niin kutsutun Dunedin-soundin edustajista. Top 20:een yhtyeen singleistä ovat noussseet vuonna 1984 ilmestyneet Pink Frost ja Doledrums, I Love My Leather Jacket (1986), Heavenly Pop Hit (1990) ja Male Monster from the ld (1992). Kun eräs Uuden Seelannin varhaisimmista punkyhtyeistä, eli Same lopetti toimintansa, sen kitaristi ja solisti Martin Phillips perusti uuden yhtyeen The Chillsin Dunedinissa vuoden 1980 aikana. The Same oli aloittanut toimintansa vuonna 1978 Phillipsin ollessa 15-vuotias. Hän oli ensiksi kitaristi, mutta siirtyi leadvokalistiksi. Muilta osin The Chillsin varhaisen kokoonpanon muodostivat Martinin sisko Rachel Phillips kosketinsoittajana, kitaristina oli The Clean-yhtyeen johtohahmona aikaisemmin vaikuttanut Peter Gutteridge, basistina Jane Dodd ja rumpalina Alan Haig. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti Dunedinissa marraskuun puolivälissä 1980 Bored Gamesin lämmittelijänä. Gutteridge jätti yhtyeen jo mainitun keikan jälkeen ja kesäkuuhun 1981 mennessä myös Dodd ja Rachel Phillips olivat poistuneet yhtyeen lineupista. Martin Phillips vaikutti tässä vaiheessa kiertuekosketinsoittajana The Cleanille ja osallistui studiomuusikon ominaisuudessa myös yhtyeen esikoissinglen Tally Ho! levytykseen. Heinäkuuhun 1981 mennessä The Chillsin kokoonpanon olivat täydentäneet kosketinsoittaja Fraser Bads ja aikaisemmin Bored Gamesissä soittanut basisti Terry Moore. The Chillsin debyyttilevytyksenä olivat kolme biisiä, jotka Flying Nun Records julkaisi kesäkuussa 1982 ilmestyneellä 12-tuumaisella kokoelmalla Dunedin Double. Muut mainitun albumin yhtyeet, eli Sneaky Feelings, The Stones ja The Verlaines olivat niin ikään edustettuina kolmella kappaleella kukin. Kappaleestaan Caleidoscope World The Chills työsti lisäksi musiikivideon. Juuri ennen ep:n ilmestymistä Huigh liittyi The Verlainesiin ja hänen paikkansa The Chillsin rumpalina otti Martyn Bull. Battsin lähdettyä Rachel Phillips teki hetkeksi paluun yhtyeen riveihin juuri ennen kuin se teki The Cleanin kanssa kiertuen North Islandissa. Rachel ei tosin ollut mukana koko kiertueen ajan. Sen loppuosan yhtye soitti triona ja nauhoitti samaisella lineupilla myös vuosina 1982 ja 1984 ilmestyneet singlet Rolling Moon ja Pink Frost. Audio Culturen Andrew Schmidt kehui yhtyeen esikoissingleä. Lokakuun 1982 ja alkuvuoden 1984 välillä The Chillsin keikkailu oli vähäisempää Bullin sairastelun vuoksi. Peter Allison oli liittynyt mukaan kosketinsoittajaksi ja Phillips harjoitteli näihin aikoihin The Cleanin David Gilgourin kanssa yhtyeessä Time Flies, joka ei kuitenkaan koskaan keikkaillut. Kesäkuuhun 1983 mennessä Haig oli palannut yhtyeen rumpaliksi. Martyn Bull edesmeni leukemiaan 18. heinäkuuta 1983. The Chills siirtyi tauolle ja Phillips soitti soolokeikkoja vuoden 1983 loppuun saakka. Joulukuuussa 1983 kokoonpano Allison, Haig, Phillips ja basisti Martin Keane aloitti toimintansa nimellä A Wrinkle in Time. Nimeen The Chills palattiin pian seuraavan vuoden alussa. Yhtye osallistui Flying Nunin sponsoroimalle Looney-kiertueelle saman levy-yhtiön yhtyeisiin lukeutuneiden Children’s Hourin, The Expendablesin ja The DoubleHappysin kanssa. The Chills alkoi yleisön mielessä identifioitua Phillipsin taustayhtyeeksi; hän oli ainoa kaikissa yhtyeen lineupeissa vaikuttanut jäsen. Heinäkuussa 1984 ilmestynyt single Pink Frost saavutti top 20:en ja sitä seurasi samana vuonna ilmestynyt toinen single Doledrums sekä vuonna 1985 ilmestynyt ja kuudesta kappaleesta koostunut ep Lost. Loppuvuodesta 1985 The Chills konsertoi Lontoossa. Maaliskuussa 1986 ilmestynyt kokoelma-albumi Caleidoscope World kokosi yhteen yhtyeen varhaiset levytykset ja saavutti brittien indie-listalla kolmannen sijan. Lokakuuhun 1986 mennessä yhtyeen kokoonpano vaihtui Phillipsiä lukuun ottamatta. Rumpaliksi tuli The Verlainesin Caroline Easther, basistiksi Coconut Roughin Justin Harwood ja kosketinsoittajaksi Smart Russiansin Andrew Todd. Vuonna 1986 ilmestynyt single I Love My Leather Jacket saavutti brittien indie-listalla sijan 25. ja oli yhtyeen kotimaassa parhaimmillaan neljäntenä. Brittisuosionsa vakuuttamana yhtye siirtyi Lontooseen helmikuussa 1987 ja teki sen jälkeen viiden viikon kiertueen Euroopassa. Samaisena vuonna ilmestyi The Chillsin esikoisalbumi Brave Words, jolla yhtye teki yhteistyötä Red Krayolan Mark Thompsonin kanssa. Pitkäsoitto nousi yhtyeen kotimaassa top 30:een. The Chills promosi esikoisalbumiaan lähes koko vuoden Euroopassa ja heinäkuuhun ajoittui neljä konserttia New Yorkissa ja Bostonissa. Vuoden 1988 aikana yhtye teki täysmittaisen kiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1990 The Chills solmi Yhdysvalloissa maailmanlaajuisen levytyssopimuksen Warner Brosin alamerkin Slash Recordsin kanssa. Yhtyeen toinen studioalbumi, samaisena vuonna ilmestynyt Submarine Bells nousi kotimaassa listakärkeen ja siltä poimittu single Heavenly Pop Hit saavutti sijan 17. Billboardin Alternative Play-listalla. Kyseessä on yhtyeen ainoa listasijoitus Yhdysvalloissa. Vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Soft Bomb yhtyeen lineup oli jälleen muuttunut Phillipsiä lukuun ottamatta; mukana olivat Mauro Ruby rummuissa, Lisa Mednick koskettimissa ja Steven Schayer kitarassa. Albumi nousi Uudessa Seelannissa kolmanneksi ja siltä poimittu single The Male Monster from the ld kohosi top teniin. Soft Bombin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Phillips ilmoitti The Chillsin lopettaneen toimintansa ja liittyi Kilgourin seuraksi 1960-luvun covereita soittaneeseen yhtyeeseen The Pop Art Toasters, jonka nimikkoep ilmestyi vuonna 1994. Pian tämän jälkeen yhtye hajosi ja Phillips kasasi jälleen uuden The Chillsin kokoonpanon. Useita miehistövaihdoksia on pidetty yhtenä syynä The Chillsin heikohkolle kaupalliselle menestykselle. Vuonna 2016 esitettin Philipsin ja The Chillsin historiaa käsittelevä dokumentti The Curse of the Chills. Elo-syyskuussa 1995 yhtye nauhoitti Britanniassa neljättä albumiaan Sunburnt. Kaksi yhtyeen jäsenistä kieltäytyi saapumasta Britanniaan ja niinpä rummuista ja bassosta albumilla vastasivat Phillipsin hankkimat studiomuusikot Dave Mattacks (Fairport Convetion) ja Dave Gregory (XTC). Kosketinsoitinosuuksista vastasi albumin tuottaja Craig Leon. Albumi julkaistiin alkuvuodesta 1996 nimellä Martin Phillips and the Chills. The Chills hajosi jälleen Phillipsin liittyessä niin ikään Kilgourin yhtyeisiin lukeutuneeseen The Heavy Eightsiin. The Chillsin livekeikkoja varten Phillips hankki The Chillsiin uusia jäseniä ja keikkoja soitettiin vuodesta 1997 eteenpäin. Vuonna 1999 ilmestyi Phillipsin kotidemoista koostuva sooloalbumi Sketch Book.Volume One, jonka nauhoitukset oli tehty vuosien 1988 ja 1995 välillä. Vuonna 2000 ilmestynyt kolmen cd:n boxi Secret Box koostui The Chillsin livebiiseistä, demoista, radionauhoituksista ja harvinaisuuksista. Vuonna 2004 ilmestynyt ep Stand by oli ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt The Chillsin levyjulkaisu yhdeksään vuoteen. Toukokuussa 2010 The Chills soitti kaksi konserttia Australiassa. Kyseessä olivat yhtyeen ensimmäiset keikat Uuden Seelannin ulkopuolella sitten vuoden 1996. Toinen heinäkuuta 2013 Phillipsin 50-vuotispäivänä ilmestyi singleformaatissa uutta tuotantoa edustanut kappale Molten Gold b-puolellaan uudelleen nauhoitettu versio Pink Frostista. Lokakuussa 2015 ilmestynyt Silver Bullets oli The Chillsin ensimmäinen uutta tuotantoa edustava albumi 19 vuoteen. Helmikuussa 2017 yhtye julkaisi coverinsa David Bowien vuoden 1970 tuotantoa edustavasta kappaleesta Conversation Piece. 14. syyskuuta 2018 ilmestyi yhtyeen kuudes studioalbumi Snow Bound ja sen seuraaja Scatterbrain toukokuussa 2021. Phillips edesmeni 28. heinäkuuta 2024. Uusi albumi Springboard:Early Unrecorded Songs oli tuolloin työstövaiheessa ja se julkaistiin helmikuun vimeisenä 2025. The Chills on ollut useampien New Zealand TV:lle tuotettujen dokumenttien aiheena. Maaliskuussa 2019 valmistunut The Chills: The Triumph & Tragedy of Martin Phillipps tutki yhtyeen historiaa ja Phillipsin tuonaikaista taistelua hepatiittia vastaan. Julia Parnellin ja Rob Curryn tuottama dokumentti sai ensi-iltansa South by Southwestissä ennen kuin se nähtiin teattereissa Uudessa Seelannissa ja myöhemmin lisäksi Uuden Seelannin Prime TV:ssä.

Perjantain pohjat:Yksi Ac/Dc:n Highway to Hellin singlekappaleista

Girls Got Rhythm on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen heinäkuussa 1979 ilmestyneellä lopullisella läpimurtoalbumilla Highway to Hell ja samaisena vuonna lisäksi singleformaatissa. Vuonna 1979 Ac/Dc:ltä julkaistiin Briteissä lisäksi ep, jolle sisältyivät Girls Got Rhythmin lisäksi Highway to Hellin tuotantoon lukeutuva If You Want Blood (You’ve Got It) sekä liveversiot Let There Be Rock -albumin tuotantoon lukeutuvasta Hell Ain’t a Bad Place to Bestä ja Powerage-pitkäsoiton singlekappaleesta Rock N’ Roll Damnation.. Kyseessä ovat samat versiot, jotka sisältyvät vuoden 1978 livealbumille If You Want Blood You’ve Got It. Mainitun liven nimikappale ilmestyi sitä vastoin siis vasta Highway to Hellillä. Smash Hits laati Girls Got Rhythmistä tuoreeltaan hienoisesti penseän arvion. Kappaleen liveversio sisältyy albumille Let There Be Rock:The Movie, joka on kokonaisuudessaan mukana boxilla Bonfire. Girls Got Rhythmin musiikkivideo on puolestaan mukana Ac/Dc:n DVD:llä Family Jewels. Girls Got Rhythm on päässyt lisäksi mukaan vuonna 2006 valmistuneeseen toimintaelokuvaan DOA:Dead or Alive.