Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen progeyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Kansas:Best of Kansas 

Heinäkuun lopussa 1984 ilmestynyt Best of Kansas on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Tuoretta tuotantoa mainitulla pitkäsoitolla tuossa vaiheessa edusti tuonaikaisen solistin John Elefanten ja hänen veljensä Dino Elefanten käsialaa oleva Perfect Lover. Best of Kansasista julkaistiin vuonna 1999 uusintapainos, jonka työstämisessä yhtyeen originaalijäsenet olivat olleet mukana. Perfect Lover oli mainitulla painoksella tiputettu pois, mutta sen sijaan mukana oli kolme originaalilla versiolla julkaisematonta kappaletta; The Pinnacle albumilta Masque, The Devil Game Song for Americalta sekä Closet Chroniclesin liveversio tupla-albumilta Two for the Show. Alun perin mainittu kappale oli ilmestynyt Kansasin vuonna 1977 julkaistulla menestysalbumilla Point of Know Return. Best of Kansasia on myyty Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta ja albumi on saavuttanut nelinkertaisesti platinaa vuoteen 2001 mennessä. Kappaleiden Carry on Wayward Son ja The Wall Best of Kansasin originaalilla painoksella ilmestyneet versiot ovat yhtyeen varhaisen johtohahmon Kerry Livgrenin remiksaamia, eikä mainittuja versioita ole julkaistu myöhemmin. Vuoden 1999 uudelleenjulkaisulla on sitä vastoin hyödynnetty vuoden 1976 originaaleja, albumilla Leftoverture julkaistuja miksauksia. Vuonna 2014 Friday Music julkaisi Best of Kansasin originaalista biisilistasta kappale Perfect Lover mukaan lukien 180 gramman vinyyliversion, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin lisäksi punaisena vinyylinä. Best of Kansasin tuoreinta tuotantoa edustavat Play the Game Tonight vuoden 1982 albumilta Vinyl Confessions sekä Fight Fire with Fire seuraavana vuonna ilmestyneeltä albumilta Drastic Measures.

Lauantain pitkä:Kotimaisen hardrockin todellisen tienraivaajan definitiivinen historiikki

Tero Karjalainen:Zero Nine (Like)

Kuusamolainen Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton pioneeriyhtye ja on todella ansaittua, että yhtye on viimein saanut Tero Karjalaisen kirjoittamana kattavan elämäkertateoksensa. Sen alkuosa käy läpi yhtyeen jäsenten vaiheita ajalta ennen Zero Ninen perustamista. Eniten varhaisia yhtyeitä oli soolokitaristi Timo Käsmällä. Niistä varhaisin, eli Deep Feeling viittasi jo nimessään Deep Purpleen. Hardrockin lisäksi Käsmään oli  vaikuttanut progresiivinen rock ja kotimaisista yhtyeistä etenkin Albert Järvisen, Pave Maijasen ja Ippe Kätkän muodostama Royals. Varhainen rumpali, sittemmin etenkin jäsenyydestään Nights of Iguanassa muistettu Veli-Sakari, eli Sika Kukkonen oli musiikillisesti varsin monipuolinen ja hänen paikkansa ottanut ja etenkin brittiläistä Slade-yhtyettä voimakkaasti digannut Mikko Korpela soitannollisesti jossakin määrin edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Solisti Keijo ”Kepa” Salmirinne oli ennen rocksolistiuraansa laulanut runsaasti koulun juhlissa, mutta ensimmäisissä treeneissä Lutikkalinnassa vokalisoitu jälkimmäinen biisi, eli Stonesien Satisfaction varmisti jo hänen paikkansa yhtyeen solistina.Välillä muutaman vuoden Ruotsissa asunut Esa Harju tiedettiin kovaksi basistiksi ja viimeisenä yhtyeeseen liittyneen toisen kitaristin Martti Mäntyniemen musiikkimaku oli yhtyetovereitaan kevyempi, sillä Maran keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi Neil Young ja The Band. Keskeistä varhaista näkyvyyttä Zero Ninelle tuli merkitsemään esikoissinglen Down the Line voitto Levyraati -ohjelmassa. Vuonna 1981 Zero Nine pääsi Suosikin Rock Kuningas-kilpailun kiertuebändiksi ja loppuvuodesta 1981 Takomo-studioilla nauhoitettu, Kassu Halosen tuottama ja seuraavan vuoden alussa ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreams onnistui erinomaisesti. Albumi saavutti myönteisiä arvioita, eikä siinä ollut ainuttakaan täytteenomaista biisiä. Singleksi albumilta poimittiin I’m Gonna Try/In the Drizzlin’ Rain. Zero Ninen voi todeta menneen selkeästi musiikki edellä ja yhtyeellä oli vankka usko omiin tekemisiinsä. Toisen albuminsa myötä Zero Nine siirtyi varsin suurin kuvioihin siinä mielessä, että albumin tuotannosta Lontoossa vastasi Deep Purplen legendaarisimman line upin solistina muistettu ja tuossa vaiheessa omaa Gillan-yhtyettään johtanut Ian Gillan. Hän oli tsekannut Zero Ninen keikalla Valkealassa juhannusfestivaaleilla ja myös spiikannut bändin stagelle. Kappalemateriaalinsa osalta Blank Versen tuotanto oli osittain varsin tuoretta. Kiireestä ja kenties ajoittaisesta hienoisesta yliyrittämisestä huolimatta myös mainitulla albumilla on huippuhetkensä, kuten tyylitajuisesti balladituotantoa edustava Lady on the Shore, tiukka avausraita I Don’t Wanna See You So Dejected sekä upean melodinen Crimson Tide. Tällä kertaa mukana on myös yksi cover, näkemys Spencer Davis Groupin 1960-luvun puolivälin hitistä Somebody Help Me. Vuonna 1983 nauhoitettu ja samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Zero Ninen kolmas albumi, Börje ”The Boss” Forsbergin tuottama Headline jäi yhtyeen uralla eräänlaiseksi välikausiraportiksi. Mainitulle albumille sisältyy myös selkeitä onnistumisia, kuten molempien levypuoliskojen avausraidat Magic Dream ja Queen of the Ocean Drive, nimikappaleesta käyvä ja albumin päättävä Hit the Headline, lähes hitiksi osoittautunut Walk Away sekä hienoisista popvivahteistaan huolimatta mitä parhaimmin svengannut Run to the Lights. Vuoden 1983 aikana oli ehtinyt lisäksi ilmestyä varsin laadukas ja pitkäsoitolta löytymätön single Much Too Young to Rock N’ Roll. Huhtikuussa 1985 ilmestyneestä Zero Ninen neljännestä albumista White Lines muodostui yhtyeen todellinen läpimurtolevy. Sen tuotannosta vastannut T. T. Oksala oli jo tuossa vaiheessa toiminut levytysten osalta soundivelhona usealle keskeiselle kotimaiselle yhtyeelle. Ennen albumia valmiiksi oli saatu kansainvälistä tasoa edustanut single, Zerojen ensimmäiseksi selkeäksi hitiksi osoittautunut Never Stop Runnin’. White Linesille tekstit laati Broadcast-yhtyeestä tuttu ja jo tuossa vaiheessa lisäksi suomenkielistä soolouraansa luonut Edu Kettunen. Albumin coverbiisi on Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikkohitti River Deep Mountain High ja Do It to Messä sekä Love Lostissa on aistittavissa Kissiltä saatua inspiraatiota. Nimikappale White Lines lukeutui albumin parhaimmistoon ja Dream of Me edustaa positiivisessa mielessä Zero Ninen tuotannossa suorastaan radikaalia slovariosastoa. White Linesin julkaisijana oli monikansallinen levy-yhtiö Virgin. Vuoden 1985 aikana Zero Ninen keikkatahti koveni selkeästi entisestään ja yhtyeestä muodostui eräs maamme suosituimmista. Elokuun puolivälissä 1986 ilmestyneellä seuraavalla ja Megafonin julkaisemalla albumillaan Intrigue Zero Ninen voinee sanoa pistäneen vielä astetta paremmaksi edeltäjästään. 

Albumille sisältyy klassikkotasoinen singlehitti Banging On Drums sekä Dump Men, Drag Me to the Moonin, rankan No Man’s Landin sekä yhtyeen kotipaikalle Kuusamolle omistetun To the Mountain kaltaisia huippuhetkiä. T. T. Oksala jatkoi tuottajana ja Edu Kettunen tekstittäjänä. Intriguen ilmestymisen aikoihin, eli elokuun loppupuolella 1986 Zero Ninen soitti yhdeksästä kappaleesta koostuneen puolen tunnin settinsä avausesiintyjänä Tukholman Monsters of Rockissa, jossa muina esiintyjinä olivat tuolloin Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Keskeisistä ulkomaan keikoista puheen ollen kesään 1987 Zero Ninen uralla ajoittui Lontoon Marqueella soitettu ja varsin onnistunut näyttökeikka. Yleisön joukossa olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box tuli keikan jälkeen kättelemään ja kiittämään kitaristi Käsmää. Kevättalviin 1987 ja 1988 Zero Ninen uralla ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Peer Güntin ja Backslidersin kanssa. Näihin aikoihin Zero Nine pyrki toden teolla ulkomaille ja yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreinta, vuonna 1987 taltioitua demoa lähetettiin useisiin suuriin levy-yhtiöihin, mutta kohteliaiden kielteisten vastausten kera. Uran luominen ulkomailla olisi kaiken muun lisäksi edellyttänyt asumista Suomen ulkopuolella ja tätä Zero Ninen muusikot eivät halunneet. Kesällä 1988 Polarvoxin julkaisemana ilmestynyt Voodoo You on Zero Ninen tuotannon raskain ja myös listasijoitukseltaan menestynein albumi; pitkäsoitto nousi maamme virallsella albumilistalla kuudenneksi. Voodoo Youlle sisältyy avausraita Total Blackoutin, Dream Queenin ja Wrong Siden kaltaisia onnistuneita menobiisejä. Albumin coverpoiminta on Mike Oldfieldin Shadow on the Wall. Zero Nine konsertoi Neuvostoliitossa useamman kerran ja teki tammikuun 1989 aikana kymmenvuotisjuhlakiertueensa kotimaassa. Yhtyeen työtahti oli ollut huima ja niinpä akkuja täytyi ladata. Kepa Salmirinteen nimeä kantava suomenkielinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1993. Sillä soitti suuri osa Zero Ninen jäsenistä ja albumilla versioitiin onnistuneesti mm. Mott the Hooplen Roll Away the Stone Hectorin suomennoksena nimellä Tuskin toivun milloinkaan. Seuraava Zero Ninen albumi, niin ikään varsin onnistunut Freakshow ilmestyi alkuvuodesta 1996 Pokon julkaisemana. Samaisena vuonna Zero Nine soitti viisi konserttia Skandinaviassa ja Saksassa Ac/Dc:n Ballbreaker-kiertueen lämmittelijänä. Zero Nine-klassikoiksi Freakshowlta ovat kohonneet  etenkin Tango Del Dolor ja Zero Ninen uran kenties laadukkain balladikappale Angel. Kepa on joskus maininnut Freakshown suosikikseen yhtyeensä levyistä. Suuri osa Zero Ninen jäsenistä oli muuttanut Ouluun ja Kepa ja Elmo ryhtyivät pyörittämään  siellä 45 Special-ravintolaa, jossa myös Zero Nine soitti vaihtelevien settien kera heavyklassikoita. Vuonna 2002 yhtyeen basistiksi vaihtui vuosikymmenet bändin lähipiiriin kuulunut Jarski Jaakkola. Vuonna 2004 ilmestyi Zero Ninen seuraava albumi N. E. Files, jonka huippuhetkistä mainittakoon ensi alkuun Rock Talk ja Quiet Men (Shouting!!!) Albumin covervalinta on Pink Floydin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Wish You Were Here nimikappale. Bändin toistaiseksi tuorein julkaistu albumi IX ilmestyi yhdeksäs syyskuuta 2009. Vahvalta albumikokonaisuudelta erottuvat erityisen myönteisesti esimerkiksi Thunder’s Calling ja Wake Me Up. 2020-luvulla Zero Nine aktivoitui keikkailunsa osalta toden teolla ja kahdeksas elokuuta 2025 bändi soitti Tavastialla ensi kertaa 36 vuoteen. Kyseisen loppuunmyydyn konsertin oletettiin olevan Mikko Korpelan viimeinen yhtyeen riveissä. Hän on kuitenkin toipunut oletettua paremmin ja tehnyt paluun myös keikkalavoille. Kesän 2026 aikana Zero Nine nauhoitti uutuuskappaleet Dreaming ja Shaking Off the Hound. Uuden täyspitkän albumin pitäisi ilmestyä viimeistään ensi talvena. Tero Karjalaisen Zero Nine-teos on kiistaton kulttuuriteko, ja lopussaan kirja listaa muun muassa kaikki yhtyeen soittamat keikat. Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton klassikkoyhtye. On. upeaa, että bändin ura jatkuu edelleen.

Perjantain pohjat:Viimeinen Decca Recordsin julkaisema Small Facesin single

Patterns on Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva kappale, jonka originaalilevytyksestä vastasi kaksikon johtama, 1960-luvun loppupuolen suosituimpiin lukeutunuyt brittiyhtye Small Faces. Ennen mainitun kappaleen julkaisua yhtye oli lopettanut yhteistyönsä managerinsa Don Ardenin ja levy-yhtiönsä Decca Recordsin kanssa. Uuden levytyssopimuksensa Small Faces solmi Immediate Recordsin kanssa. Patterns oli eräs niistä harvoista julkaisematta jääneistä Small Facesin kappaleista, joka oli vielä Don Ardenin hallussa. Musiikillisesti kappale on R&B-vaikutteinen ja siihen sisältyy lisäksi elementtejä freakbeatistä. Lyriikkansa osalta Patterns on tulkittavissa Small Facesin varhaisempaa tuotantoa monimutkaisemmaksi ja kappale on harvinaislaatuisesti Ronnie Lanen leadvokalisoima. Decca julkaisi Patternsin singlenä 27. toukokuuta 1967 b-puolellaan E Too D. Small Faces ei itse allekirjoittanut mainittua singlejulkaisua, eikä näin ollen myöskään promonnut sitä. Singlen listasijoitukseksi jäi näin ollen suhteellisen vaatimaton 51. Immediate Recordsin julkaisema ensimmäinen Small Facesin single Here Come the Nice menestyi selkeästi paremmin saavuttaen kahdennentoista sijan. Viikko Patternsin ilmestymisen jälkeen Decca julkaisi Small Facesiltä vielä kokoelma-albumin From the Beginning.

Torstain terävä:Skid Rown esikoisalbumin balladihelmi

 I Remember You on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Skid Rown tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1989 kolmantena singlenä yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta. Skid Rown jäsenistä Rachel Bolanin ja Dave "the Snake" Sabon käsialaa oleva kappale kategorioituu voimaballadiksi. Alkuvuodesta 1990 I Remember You saavutti Billboardin Hot 100 -listalla kuudennen sijan ja Album Rock Tracks-listalla sijan 23. Yhdysvalloissa kyseessä oli toinen ja samalla viimeinen Skid Rown top teniin kohonnut singlekappale. Uudessa Seelannissa I Remember You oli parhaimmillaan toisena, Irlannissa ja Australiassa kahdentenatoista, Kanadassa neljäntenätoista, Suomessa sijalla 18. ja brittien singlelistalla sijalla 36. Vuonna 2003 Skid Rown tuolloin solistinaan vuonna 2021 edesmennyt Johnny Solinger levytti I Remember Yousta uuden version nimellä I Remember You Two, joka julkaistiin Skid Rown albumilla Thickskin. Basisti Rachel Bolanin mukaan I Remember You oli biisi, joka syntyi suunnittelematta. Snake keksi kiinnostavan sointuvaihdoksen, Bolan kirjoitti lyriikoita ja kappaletta työstettiin eteenpäin. Ennen kuin I Remember You sisällytettiin Skid Rown esikoisalbumille, yhtye oli esittänyt kappaletta ahkerasti clubikeikoillaan ja siitä oli muodostunut suosittu etenkin naispuoleisen yleisön keskuudessa. Bolan ja Sabo eivät kuitenkaan halunneet Skid Rown identifioituvan misujen bändiksi ja niinpä he epäröivät I Remember Youn sisällyttämistä Skid Rown esikoisalbumille. Solisti Sebastian Bach ja levy-yhtiö sitä vastoin aistivat kappaleessa piilleen potentiaalin, joten se päätettiin ottaa mukaan Skid Rown esikoispitkäsoitolle. Ultimate Classic Rockissa I Remember Youta kuvattiin räjähtäväksi voimaballadiksi. Sebastian Bachin vuonna 2007 antaman haastattelun mukaan I Remember You oli Yhdysvalloissa vuoden 1990 virallinen promootiokappale. Koko Amerikka kirjaimellisesti tanssi I Remember Youta yhden vuoden ajan ja kyseessä on varsin vahva muisto.

Keskiviikon klassikko:The Jimi Hendrix Experiencen varhaistuotannon bluesklassikko

 Red House on Jimi Hendrixin käsialaa oleva kappale, joka lukeutuu The Jimi Hendrix Experiencen varhaisimpaan levytystuotantoon. Red Housen nauhoitus tapahtui 13. joulukuuta 1966 ohjelmassa Ready Steady Go tapahtuneen yhtyeen esiintymisen jälkeen. Hendrix oli kirjoittanut Red Housen jo ennen The Jimi Hendrix Experiencen perustamista. Tyylillisesti kyseessä on 12-tahtinen blueskappale, joka sisältää Hendrixin kitaroinnin lisäksi hänen vokalisointiaan. Inspiraation lähteenä Red Housessa Hendrixille olivat olleet hänen kuulemansa varhaisemmat blueslevytykset.  Red House julkaistiin ensiksi Britanniassa 12. toukokuuta 1967 ilmestyneellä The Jimi Hendrix Experiencen esikoisalbumilla Are You Experienced? Samaisen albumin Yhdysvaltain-painoksella kappale ei sitä vastoin ollut mukana, sillä mainitulla julkaisulla se lukeutui kappaleisiin, joiden tilalle oli valikoitunut aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneitä The Jimi Hendrix Experiencen biisejä. Yhdysvalloissa Red Housen hienoisesti eroava otto ilmestyi viimein heinäkuussa 1969 julkaistulla kokoelma-albumilla Smash Hits. Red House kuului Hendrixin keikkasettiin koko hänen uransa ajan. Lyriikat ja perusrakenne säilyivät samoina, mutta live-esitykset erosivat Red Housen levytysversiosta joka tapauksessa voimakkaastikin. Useita liveversioista on nauhoitettu ja niitä on julkaistu myös melko tuoreeltaan. Esimerkiksi vuonna 2015 ilmestynyt Freedom:Atlanta Pop Festival dokumentoi Hendrixin mainitulla festivaalilla neljäs heinäkuuta 1970 soittaman konsertin. Vuonna 2020 ilmestynyt Live in Mau sisältää Hendrixin Havaijilla 30. heinäkuuta 1970 soittaman keikan. 90-luvulla Albert King, Buddy Guy ja John Lee Hooker ovat kukin levyttäneet Red Housesta omat coverversionsa.

Tiistain tukeva:Vuonna 1978 perustettu ja paluun tehnyt monipuolinen kanadalaisyhtye

Rheostatics on kanadalainen, vuonna 1978 perustettu indierockyhtye. Se keikkaili aktiivisesti vuosien 1980 ja 2007 välillä. Soitettuaan aikaisemmin joitakin paluukonsertteja Rheostatics teki pysyvämmän reunionin loppuvuodesta 2016. Tuosta eteenpäin yhtyeen ohjelmistossa on ollut myös uutta tuotantoa ja se on konsertoinut melko säännöllisesti. Vaikka Rheostatics on saavuttanut ainoastaan yhden top 40 -hitin 1990-luvun puolivälissä ilmestyneen kappaleen Claire myötä, yhtye oli samanaikaisesti eräs Kanadan vaikutusvaltaisimmista ja tavanomaisesta erottuvimmista. Rheostaticsin valikoivaa otetta pop- ja rockmusiikkiin on kuvattu sekä ikonisena että perinteitä rikkovana. Yhtyeen albumeista Whale Music ja Melville on sekä useissa kriitikko- että kuuntelijaäänestyksissä äänestetty kaikkien aikojen parhaiden kanadalaisten rockalbumien joukkoon. Etobicokessa, Ontariossa vuonna 1978 perustettu yhtye soitti ensimmäisen keikkansa clubissa nimeltä The Edge helmikuussa 1980. Originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristi Dave Bidini, basisti Tim Vesely, rumpali Rod Westlake ja kosketinsoittaja Dave Crosby, Westlake jätti yhtyeen kuitekin miltei välittömästi ja hänen paikkansa otti Dave Clark. Crosby jätti yhtyeen vuonna 1981. Ensimmäisten toimintavuosiensa aikana Rheostaticsin jäsenet olivat teini-ikäisiä ja pääsivät soittamaan useisiin keikkapaikkoihin erikoisluvilla. Yhtyeen varhainen soundi oli R&B- ja funkvaikutteisempaa kuin sen myöhäisempi, tunnettummaksi osoittautunut tuotanto. Vuosien 1983 ja 1985 välillä Rheostaticsin peruslineupia täydensi laaja puhallinsektio The Trans-Canada Soul Patrol. Clark oli tavannut puhaltajat suorittaessaan jazzopintoja musiikkikoulussa. Puhallinsektion lähdettyä Martin Tielli täydensi yhtyeen kokoonpanon. Tämä ja Clark olivat soittaneet aikaisemmin yhtyeessä Water Tower. 1980-luvun alkuvuosina Rheostatics julkaisi itsenäisesti sarjan singlejä sekä kolmesta kappaleesta koostuneen demon Canadian Dream. Kyseisistä singleistä tunnetuin oli Toronto Maple Leafsin pelaajalle Wendel Clarkille omistettuThe Ballad of Wendel Clark, Parts 1 & 2. Mainitusta kappaleesta muodostui Rheostaticsin ensimmäinen hitti collegeradiossa ja CFNY-FM:ssä. Vuonna 1987 kyseiset kappaleet kasattiin ja niistä julkaistiin Rheostaticsin esikoisalbumi Greatest Hits. Sitä painettiin ensiksi ainoastaan tuhat kappaletta ja painos myytiin nopeasti loppuun. Albumi julkaistiin lopulta uudelleen vuonna 1996.Rheostatics vaikutti myös kanadalaisen countrymusiikki-ikonin Stompin’ Tom Connorsin paluuseen pois eläkkeeltä. Bidini ja Vesely vierailievat Connorsin syntymäpäivillä vuonna 1986 ja laativat siitä artikkelin torontolaiseen sanomalehteen. Martin Tielli jätti yhtyeen loppuvuodesta 1988 ja pian sen jälkeen Rheostatics lopetti toimintansa. Tauon aikana Bidini ja Clark soittivat avustavina muusikkoina uudelleen toimintansa aloittaneessa Three O’ Clock Trainissä. Vuonna 1990 Rheostatics teki kuitenkin paluun samalla lineupilla, joka yhtyeellä oli ollut kesällä 1988, eli Bidini, Clark, Tielli ja Vesely. Vuonna 1991 yhtye solmi levytyssopimuksen itsenäisen Intreprd Recordsin kanssa ja julkaisi samana vuonna albumin Melville. Singleformaatissa ilmestynyt Record Body Count saavutti runsaasti soittoa radiossa ja MuchMusicilla. Albumille sisältyy lisäksi cover Gordon Lightfootin kappaleesta The Wreck of the Edmund Fitzgerald. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa ja julkaisi albumin Whale Music, jota oli inspiroinut Paul Quarringtonin samanniminen ja palkittu novelli. Hän oli itse niin vakuuttunut Rheostaticsin albumista, että valitsi yhtyeen työstämään musiikin novellinsa soundtrackversioon. Novellin popneron esikuvana oli Beach Boysin Brian Wilson. Music from the Motion Picture Whale Music ilmestyi vuonna 1994 ja Rheostatics sai diskografiaansa kaksi lähes identtisesti nimettyä albumia. Soundtrackin keskeinen teos on Claire, novellin päähenkilön rakkauslaulu naiselle, joka oli muuttanut hänen taloonsa. Kappaleesta muodostui Rheostaticsin ainoa top 40-hitti, josta yhtye vastaanotti lisäksi parhaan originaalikappaleen Genie Awardin niin ikään vuonna 1994. Claire pääsi lisäksi mukaan niin ikään samana vuonna ilmestyneelle Rheostaticsin seuraavalle albumille Introducing Happiness. Se jäi Rheostaticsin viimeiseksi Sirelle työstämäksi albumiksi, sillä yhtiön oli vaikea markkinoida yhtyettä. Introducing Happiness jäi myös Clarkin viimeiseksi pitkäsoitoksi yhtyeen riveissä, sillä hän keskittyi omaan yhtyeeseensä The Dinner is Ruined. Clarkin ero tapahtui vain hieman ennen Kanadaan suuntautunutta kiertuetta. Clark ei pitänyt Clairin listamenestyksestä ja pelkäsi muun yhtyeen joutuvan siirtymän tyylillisesti kohti valtavirtaa. Tiellin näkemys kappaleesta oli täysin eriävä. Hänen mielestään oli hauskaa, että Rheostatics kykeni halutessaan kirjoittamaan hitin. Clarkin paikan otti Don Kerr, jonka ensimmäinen keikka yhtyeen riveissä oli mainostamattomassa konsertissa Horseshoe Tavernissa maaliskuussa 1995. Samaisena vuonna Rheostatics soitti ensimmäiset keikkansa Tragically Hipin kanssa osana Another Roadside Attraction -festivaalia. Myöhemmin samaisen vuoden aikana The National Gallery of Canada pyysi yhtyettä kirjoittamaan musiikin kanadalaisen taiteen uudellen määritelleen ryhmän Group of Sevenin 75-vuotisjuhlallisuuksiiin. Myöhemmin Barenaked Ladiesissä soittaneen pianistin Kevin Hearnin ja hiphopryhmä Farm Freshin kanssa yhtyeeltä ilmestyi albumi Music inspired by the Group of Seven itsenäisen levy-yhtiön DROG Recordsin julkaisemana. Rheostatics lämmitteli Tragically Hipiä sen ollessa albuminsa Trouble at the Henhouse julkaisukiertueella. Toukokuussa 1997 mainitulta kiertueelta julkaistiin Tragically Hipin konserttitaltiointi Live Between Us. Rheostaticsin seuraava albumi oli vuonna 1996 ilmestynyt The Blue Hysteria, jolta poimittu single Bad to Be Pour osoittautui suhteellisen menestyksekkääksi ja se kuvasi elämää Ontariossa Mike Harrisin hallituksen aikaan. Vuonna 1997 Rheostatics julkaisi Double Liven, joka oli taltioitu eri keikkapaikoissa yhtyeen yhteisrundilla Tragically Hipin kanssa. Albumista muodostui suosittu campusradioissa ja yhtyeen diggareiden keskuudessa siitä on muodostunut eräs yhtyeen tuotannon suosituimmista. Elokuun viimeisenä 1997 Rheostatics esiintyi CBC Radio Twon musiikkiohjelman Night Linesin viimeisessä jaksossa. Vuonna 1998 mainitussa ohjelmassa soitetut kappaleet julkaistiin albumiformaatissa nimellä Nightlines Sessions. Vuonna 1999 ilmestynyt seuraava albumi The Story of Harmelodia perustui Bidinin kirjoittamaan lasten kertomukseen. Albumin mukana seurasi kirja, joka sisälsi Tiellin kuvitetun tekstin Bidinin tarinasta. Hearn ja yhtyeen tuottaja Michael Philip Wojewoda vaikuttivat keskeisesti nauhoitukseen ja heidät on listattu yhtyeen jäseniksi. Vuonna 2001 Perimeter Records julkaisi Rheostaticsin seuraavan albumin Night of the Shooting Stars. Kerr oli vielä mukana albumilla, mutta hänen erostaan yhtyeestä ilmoitettiin jo ennen sen ilmestymistä. Kerr halusi keskittyä työhönsä Gas Station studioilla Torontossa ja rooliinsa Ronnie Sexsmithin yhteessä. Kerrin paikan otti Wojewoda. Loppuvuodesta 2001 Rheostatics soitti 11 peräkkäistä keikkaa Toronton Horseshoe Tavernissa. Vuonna 2003 mainituista esiintymisistä koostettiin dvd Maple Serum: Rheostatics Live at the Horseshoe Tavern. Rheostatics soitti samaisessa paikassa kolmena seuraavana vuonna. Niitä kutsuttiin nimellä The Fall Nationals ja vuoden 2004 keikoista julkaistiin seuraavana vuonna ainoastaan digitaalisesti albumi Calling Out the Chords, Vol 1. Rheostaticsin kymmenes studioalbumi 2067 ilmestyi syksyllä 2004. Vuonna 2005 ilmestyneisiin livelevyihin lukeutuu albumiformaatissa julkaistu The Whale Music Concert, 1992. 30. maaliskuuta 2012 oli kulunut viisi vuotta yhtyeen viimeisestä konsertista Massey Hallissa, ja tuolloin ilmestyi livealbumi Green Sprouts Music Week 1993. Sen nauhoitukset ovat huhtikuun 12:n ja 18:n päivän väliltä Ultrasound Showbarissa Torontossa. Record Body Cuintin ja Woodstuckin liveversiot julkaistiin digitaalisesti ja lähetettiin radioasemille. Kahdeksas syyskuuta 2006 Tim Vesely ilmoitti julkisesti jättävänsä Rheostaticsin, sillä hän halusi keskittyä sivuprojektiinsä The Violet Archersiin. Bidinin mukaan Vesely teki lähtöaikeensa selväksi yhtyeelle jo tammikuussa 2006 sen soitettua Calgaryssä sarjan konsertteja. Bidini ja Tielli kokeilivat mahdollisuutta jatkaa yhtyettä Wojewodan ja kosketinsoittaja Ford Pierin kanssa, mutta mainitut suunnitelmat jäivät toteutumatta Wojewodan ilmoitettua, ettei hän halunnut sitoututua yhtyeeseen. Veselyn lähdettyä lehdistö piti Rheostaticsin jatkumista epätodennäköisenä. Kun Veselyn lähdöstä tuli julkista Bidini teki soolokiertueen ja kronikoi siihen liittyviä kokemuksiaan vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Around the World in 57½ Gigs. 16. maaliskuuta 2007 kanadalainen Zunior julkaisi Rheostaticsille työstetyn tribuuttialbumin The Secret Sessions, jonka julkaisu oli otsikkonsa mukaisesti yllätys yhtyeelle itselleen. Jäähyväiskonserttinsa Rheostatics soitti 30. maaliskuuta 2007 Toronton Massey Hallissa, joka oli suurin konserttisali, jossa yhtye oli soittanut pääesiintyjänä. Konsertti taltioitiin CBC Radio Twon Canada Liveä varten ja lähetettiin seitsemäs huhtikuuta ja kuudes joulukuuta samaisena vuonna. Ford Pier tuurasi Veselyä joissakin konserteissa hänen eroilmoituksensa ja viimeisen konsertin välillä. Bidini ja Tielli jatkoivat yhteistyötään. Niistä ensimmäinen oli musiikkiteatteriesitys Five Hole:Tales of Hockey Erotica, joka on tuotettu yhteistyössä One Yellow Rabbitin kanssa. Musiikista vastasivat Bidini, Tielli, Pier, Selina Martin ja Barry Mirochnick. Helmikuussa 2009 Zunior julkaisi albumin Music from Five Hole: Tales of Hockey Erotica, jonka kappaleista Vesely ja Wojewoda olivat mukana kahdella.24. lokakuuta 2009 Rheostatics teki reunionin esiintymällä erikoistilaisuudessa, jossa kunnioitettiin juuri kurkkusyöpänsä julkistanutta kirjailijaa Paul Quarringtonia. Yhtye soiti kaksi kappaletta, niistä toisena Claire lineupilla, jossa olivat mukana Bidini, Clark, Hearn, Kerr, Tielli ja Vesely. 12. huhtikuuta 2014 Bidinistä, Kerristä, Tiellistä Veselystä koostunut Rheostaticsin lineup soitti Binibandin ja useiden vieraiden kanssa osana toista vuosittaista Stompin’ Tom- muistokonserttia Horsehoe Tavernissa. 4.- 6. syyskuuta 2015 Bidinistä, Kerristä, Tiellstä ja Veselystä koostunut Rheostaticsin kokoonpano soitti Kevin Hearnin ja vieras Hugh Marshin kanssa kokonaisuudessaan albumin Music Inspired by the Group of Seven Ontarion taidegalleriassa. Mainittuja esiintymisiä oli edeltänyt kolmas syyskuuta samassa paikassa soitettu, mainostamaton ja yhdeksästä kappaleesta koostunut konsertti. Seitsemäs syyskuuta oli vuorossa vielä after party-konsertti useiden vieraiden kera Monarch Tavernissa. 29. huhtikuuta 2016 Rheostatics esiintyi Heranin ja Marshin kanssa Massey Hallissa. Mainittua konserttia oli edeltänyt 24. huhtikuuta lämmittelykeikka Starlight Social Clubissa Waterloossa, Ontariossa. 27. huhtikuuta samainen Hearnillä ja Marshilla vahvistettu kokoonpano soitti Christie Lakella, Ontariossa järjestetyllä Harvest Picnic Festivaalilla. 18. syyskuuta samana vuonna samainen kokoonpano konsertoi Toronto Urban Roots Festivaalilla. Yhdeksäs ja kymmenes joulukuuta 2016 Rheostatics esiintyi Horseshoe Tavernissa esittäen myös viisi uutta tuotantoa edustanutta kappalettaan. Mainituissa konserteissa Dave Clark oli tehnyt paluun yhtyeen rumpaliksi ja niistä alkoi Rheostaticsin säännöllisempi toiminta. Uudenvuodenpäivänä 2017 Rheostatics oli mukana CBC Radio 2:n lähettämän The Strombo Shown Tragically Hipille omistetussa tribuuttiohjelmassa The Hip 30, jossa yhtyeen coveroitavaksi oli Tragically Hipin repertuaarista päätynyt Bobcaygeon. Kesäkuussa 2018 Rheostatics alkoi nauhoittaa uutta albumiaan Here Come the Wolves. Se julkaistiin syyskuun kuudentena 2019. Kyseessä on yhtyeen 12. pitkäsoitto ja ensimmäinen uudesta tuotannosta koostuva albumi 14 vuoteen. Elokuussa 2024 käynnistyivät uuden albumin The Great Lakes Suite nauhoitukset. Rheostaticsin kokoonpanon muodostivat Bidini, Clark, Hearn, Kerr, Mars ja Vesely. Lisäksi nauhoituksiin osallistuivat Alex Lifeson, Tanya Tagaq, Laurie Anderson, Anne Carson ja Liz Howard. Nauhoitukset tapahtuivat livenä studiossa neljän päivän aikana. Albumi julkaistiin 25. marraskuuta 2025 ja sen Torontossa soitetulla julkaisukeikalla vierailivat Lifeson ja Hugh Marsh ja multimediavideosta vastasivat Nicholas de Penzier ja Jennifer Baichwal. Rheostaticsin tuotannosta Viellin käsialaa olevat kappaleet kallistuvat progressiiviseen ja folkrockiin. Bidini toi keitokseen huumoria ja elementtejä uudesta aallosta. Vesely on yhtyeen jäsenistä selkeimmin poprock-orientoitunut ja Rheostaticsin ainoat hitit ovatkin hänen käsialaansa. Clarkin käsialaa olevissa kappaleissa oli jopa punkvaikutteita. Kun Chart Attack vuonna 1996 julkaisi lukijaäänestyksensä tulokset sadasta parhaasta kanadalaisesta albumista, Rheostaticsin Whale Music sijoittui viidenneksi Neil Youngin, Joni Mitchellin, The Tragically Hipin ja Sloanin jälkeen.

Maanantain mainio:St. Louis Jimmy Odenin originaalituotantoa edustava bluesstandardi

Going Down Slow on lähes standardista käyvä yhdysvaltalaisen bluessolistin St. Louis Jimmy Odenin käsialaa oleva blueskappale. Originaaliversionsa jälkeen se on kuulunut esimerkiksi Howlin Wolfin, Bobby Blue Blandin sekä brittiläisen bluesrockyhtyeen Freen levytysohjelmistoon. Bobby Blandin levytys mainitusta kappaleesta saavutti listasijoituksen sekä Billboardin Hot 100, että R&B-listalla. Odenin nimellä St. Louis Jimmy työstämä levytys Going Down Slowsta nauhoitettiin 11. marraskuuta 1941 Chicagossa. Hänen itsensä lisäksi Bluebird Recordsin julkaisemaan levytykseen osallistuivat pianisti Roosevelt Sykes ja basisti Alfred Elkins. Kyseessä on hidastempoinen 12 tahtinen blueskappale. Going Down Slow säilyy Odenin tuotannon tunnetuimpana kappaleena ja uusioversiot Going Down Slowsta hän levytti vuonna 1955 Parrot Recordsille ja vuonna 1960 Bluesville Recordsille. Odenin ja Sykesin musiikilllinen yhteistyö jatkui pitkälle 1960-luvulle. Howlin Wolf levytti Goin’ Down Slowsta coverinsa Chess Recordsille vuonna 1961. Hän vastasi versiossa vokalisoinnista ja kitarasta, Henry Gray pianosta, Hubert Sumlin ja Jimmy Rodgers kitaroista, Willie Dixon bassosta ja Sam Lay rummuista Dixonin kertoessa puhutun narratiivin. Howlin Wolfin singlediskografiassa Goin’ Down Slow ilmestyi Little Red Roosterin ja I Ain’t Superstitiousin välissä. Lisäksi kappale pääsi mukaan Wolfin toiselle kokoelma-albumille, vuonna 1962 ilmestyneelle pitkäsoitolle Howlin Wolf aka Rocking Chair. Vuoden 1970 aikana Wolf nauhoitti Goin’ Down Slown uudelleen The London Howlin Wolf Sessions-albumiaan varten esimerkiksi Eric Claptonin, Klaus Voormanin ja Ringo Starrin kanssa. Versio pääsi mukaan tosin vasta mainitun albumin vuonna 2003 ilmestyneen uusintapainoksen bonusraidaksi. Brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye versioi Goin’ Down Slown maaliskuussa 1969 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Tons of Sobs ja kyseessä on raaka, yli kuusiminuuttinen tulkinta, jossa kitaristi Paul Kossoff pääsee revittelemään toden teolla. Vuonna 2002 St. Louis Jimmy Odenin levytys Going Down Slowsta tuli valituksi The Blues Foundation Hall of Fameen blueslevytysten klassikoiden singlejen tai albumiraitojen kategoriassa. AllMusicin Bill Dahlin mukaan harva blueskappale on kestänyt aikaa Going Dow Slown veroisesti. Bobby Blue Blandin versio saavutti R&B-listalla sijan 17. ja oli Hot 100 -listalla sijalla 69.