Maanantain mainio:St. Louis Jimmy Odenin originaalituotantoa edustava bluesstandardi

Going Down Slow on lähes standardista käyvä yhdysvaltalaisen bluessolistin St. Louis Jimmy Odenin käsialaa oleva blueskappale. Originaaliversionsa jälkeen se on kuulunut esimerkiksi Howlin Wolfin, Bobby Blue Blandin sekä brittiläisen bluesrockyhtyeen Freen levytysohjelmistoon. Bobby Blandin levytys mainitusta kappaleesta saavutti listasijoituksen sekä Billboardin Hot 100, että R&B-listalla. Odenin nimellä St. Louis Jimmy työstämä levytys Going Down Slowsta nauhoitettiin 11. marraskuuta 1941 Chicagossa. Hänen itsensä lisäksi Bluebird Recordsin julkaisemaan levytykseen osallistuivat pianisti Roosevelt Sykes ja basisti Alfred Elkins. Kyseessä on hidastempoinen 12 tahtinen blueskappale. Going Down Slow säilyy Odenin tuotannon tunnetuimpana kappaleena ja uusioversiot Going Down Slowsta hän levytti vuonna 1955 Parrot Recordsille ja vuonna 1960 Bluesville Recordsille. Odenin ja Sykesin musiikilllinen yhteistyö jatkui pitkälle 1960-luvulle. Howlin Wolf levytti Goin’ Down Slowsta coverinsa Chess Recordsille vuonna 1961. Hän vastasi versiossa vokalisoinnista ja kitarasta, Henry Gray pianosta, Hubert Sumlin ja Jimmy Rodgers kitaroista, Willie Dixon bassosta ja Sam Lay rummuista Dixonin kertoessa puhutun narratiivin. Howlin Wolfin singlediskografiassa Goin’ Down Slow ilmestyi Little Red Roosterin ja I Ain’t Superstitiousin välissä. Lisäksi kappale pääsi mukaan Wolfin toiselle kokoelma-albumille, vuonna 1962 ilmestyneelle pitkäsoitolle Howlin Wolf aka Rocking Chair. Vuoden 1970 aikana Wolf nauhoitti Goin’ Down Slown uudelleen The London Howlin Wolf Sessions-albumiaan varten esimerkiksi Eric Claptonin, Klaus Voormanin ja Ringo Starrin kanssa. Versio pääsi mukaan tosin vasta mainitun albumin vuonna 2003 ilmestyneen uusintapainoksen bonusraidaksi. Brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye versioi Goin’ Down Slown maaliskuussa 1969 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Tons of Sobs ja kyseessä on raaka, yli kuusiminuuttinen tulkinta, jossa kitaristi Paul Kossoff pääsee revittelemään toden teolla. Vuonna 2002 St. Louis Jimmy Odenin levytys Going Down Slowsta tuli valituksi The Blues Foundation Hall of Fameen blueslevytysten klassikoiden singlejen tai albumiraitojen kategoriassa. AllMusicin Bill Dahlin mukaan harva blueskappale on kestänyt aikaa Going Dow Slown veroisesti. Bobby Blue Blandin versio saavutti R&B-listalla sijan 17. ja oli Hot 100 -listalla sijalla 69.

Sunnuntain extra:Rushin 1980-luvun puolivälin albumi

Rush:Power Windows

Lokakuussa 1985 Kanadassa Anthem Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Power Windows on kanadalaistrio Rushin yhdestoista studioalbumi. Saatuaan päätökseen edellisen albuminsa Grace Under Pressure tiimoilta tekemänsä kiertueen Rush piti pienen tauon ja alkoi sitten työstää seuraavaa pitkäsoittoaan. Power Windowsilla yhtye jatkoi tutkimusmatkaansa syntetisaattoripainotteisen musiikillisen ilmaisun parissa. Mukana oli sämpläystä, sähkörumpuja, jousisektio sekä kuoro. Keskeisenä lyyrisenä teemana oli tällä kertaa voima. Power Windows nauhoitettiin Montserratissa ja Britanniassa Peter Collinsin toimiessa apulaistuottajana ja Andy Richardsin ylimääräisenä kosketinsoittajana. Power Windows nousi Kanadassa viidenneksi, Britanniassa yhdeksänneksi ja Yhdysvalloissa kymmenenneksi. Siellä albumi saavutti tammikuussa 1986 platinaa miljoonan kappaleen myynnillään. Singleformaatissa Power Windowsilta julkaistiin kappaleet The Big Money ja Mystic Rhythms. Power Windowsin tiimoilta Rush teki vuosiin 1985-1986 ajoittuneen kiertueen.

Lauantain pitkä:80-luvulla suosittu ja paluun tehnyt yhdysvaltalainen rockyhtye

Night Ranger on yhdysvaltalainen, San Franciscossa vuonna 1979 perustettu rockyhtye, joka saavutti suosiota 80-luvun aikana julkaisemillaan albumeilla ja singleillä. Night Rangerin viisi ensimmäistä pitkäsoittoa ovat myyneet kaiken kaikkiaan 17 miljoonaa kappaletta. Parhaiten Night Ranger tunnetaan kesäkuussa 1984 viidennen sijan tavoittaneesta voimaballadistaan Sister Christian. Night Rangerin suosion käännyttyä laskuun 80-luvun loppupuolella yhtye lopetti toimintansa vuonna 1989 ja sen jäsenet keskittyivät sekä soolo- että muihin yhtyeprojekteihin. Brad Gillis ja Kelly Keagy lyöttäytyivät yhteen basisti Gary Moonin kanssa ja julkaisivat 90-luvun puolivälissä yhden albumin ilman muita yhtyeen jäseniä. Night Ranger kasasi kuitenkin rivinsä ja julkaisi 90-luvun loppupuolella kaksi uutta albumia. Night Rangeria oli edeltänyt pop/funkyhtye Rubicon, jonka jäseniin kuului aikaisemmin Sly & The Family Stonessa vaikuttanut Jerry Martini. Rubiconin lopetettua toimintansa vuonna 1979 basisti Jack Blades muodosti hardrocktrion kahden muun aikasemmin Rubiconissa vaikuttaneen muusikon, eli rumpali Kelly Keagyn ja kitaristi Brad Gillisin kanssa. Nimellä Stereo esiintynyt trio lisäsi vuonna 1980 kokoonpanoonsa aikaisemmin Montrosessa soittaneen kosketinsoittajan Alan Fitzgeraldin. Fitzgeraldin suosituksesta yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin omaa yhtyettään Pohjois-Kaliforniassa johtaneella kitaristi Jeff Watsonilla. Stereon nimellä yhtye soitti San Franciscossa pienissä clubeissa vuoden 1980 aikana. Mainitun vuoden lopussa yhtyeen nimeksi vaihtui Ranger, ja se soitti esimerkiksi Sammy Hagarin lämmittelijänä. Vuonna 1982 yhtyeen nimeksi vaihtui Night Ranger, sillä The Rangers-niminen country-yhtye uhkasi sitä tuotemerkin varastamisesta. Tähän mennessä Night Ranger oli jo nauhoittanut esikoisalbuminsa Dawn Patrol Boardwalk Recordsille ja soittanut ZZ-Topin ja Ozzy Osbournen lämmittelijänä. Heistä viimeksi mainittu kutsui Brad Gillisin sairastelleen kitaristinsa Randy Rhoadsin tuuraajaksi keväällä ja kesällä 1982. Boardwalkin lopetettua toimintansa tuottaja Bruce Bird varmisti Night Rangerille diilin MCA:n alamerkillä Camelilla. Dawn Patrolin lisäksi myös Night Rangerin kaksi seuraavaa albumia, eli Midnight Madness ja 7 Wishes saavuttivat platinalevyn. Vaikka erityisesti albumeista jälkimmäinen vastaanotti myös negatiivisia arvioita, Gillisin ja Watsonin tuplakitarointi miellytti samaa miesvoittoista yleisöä, joka diggasi esimerkiksi Van Halenin musiikista. Dawn Patrolilta poimittu ensimmäinen single Don't Tell Me You Love Me saavutti näkyvyyttä MTV:llä ja nousi Billboardin listalla sijalle 40. Keagyn vokalisoima konserttisuosikki Sing Me Away jäi sijalle 54., vaikka myös mainitun kappaleen videota pyöritettiin MTV:llä. Night Rangerin kakkosalbumi Midnight Madness vahvisti yhtyeen suosiota ja kesään 1984 mennessä yhtye siirtyi lämmittelijän statuksestaan pääesiintyjäksi. Rock in American lisäksi Midnight Madnessilta poimittiin kaksi hitiksi kohonnutta balladia. When You Close Your Eyes saavutti sijan 14. ja Kelly Keagyn pikkusiskolleen Christinelle vokalisoima Sister Christian oli kuten mainittua viides. Vuonna 1985 Night Ranger jatkoi pääesiintyjänä 7 Wishes -albuminsa tiimoilta. Myös kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin kolme singleä. Keagyn vokalisoima Sentimental Street nousi kahdeksanneksi, Bladesin käsialaa ollut keskitempoinen rockpala Four in the Morning (Can't Take Anymore) saavutti sijan 19. ja Bladesin käsialaa ollut, akustisvoittoinen ja jopa countryhenkinen Goodbye nousi sijalle 17. Bladesin on mainittu kirjoittaneen kyseinen kappale useita vuosia aikaisemmin menehtyneen isoveljensä Jamesin muistolle. Vuosien 1984 ja 1987 välillä Night Ranger työsti musiikkia useisiin teiniaiheisiin elokuviin. Vuonna 1984 myöhemmin albumilla 7 Wishes julkaistu Interstate Love Affair oli mukana Nick Nolten tähdittämässä elokuvassa Teachers. Vuonna 1985 toinen 7 Wishesiltä poimittu kappale This Boy Needs to Rock oli elokuvan Explorers soundtrackillä. Midnight Madnessilta löytyvä Rumours in the Air oli Anthony Michael Hallin tähdittämässä, vuonna 1984 valmistuneessa elokuvassa Sixteen Candles ja Bladesin ja Keagyn käsialaa oleva rullaava Wild and Innocent Youth, jota ei ole julkaistu millään Night Rangerin albumilla tai kokoelmalla, oli osa samaisen näyttelijän vuonna 1986 ilmestyneen elokuvan Out of Bounds soundtrackiä.

Vuonna 1987 Blades oli mukana kirjoittamassa Michael J. Foxin elokuvan The Secret of My Success tunnuskappaletta. Mainittu biisi julkaistiin ensimmäisenä singlenä Night Rangerin seuraavalta albumilta Big Life. Night Rangerin edellisten albumien tuottamisesta oli vastannut Pat Glasser, mutta Big Lifen tuottajana esittäytyi David Foster. Albumin soundi oli edeltäjiään kosketinsoitinvoittoisempi ja sitä verrattiin Journeyn ja Foreignerin kaltaisiin yhtyeisiin. Valitettavasti Night Ranger tuli nyt verratuksi Bon Jovin ja Poisonin kaltaisiin yhtyeisiin. Samoihin aikoihin suosioon alkoivat nousta Guns N' Rosesin kaltaiset rockyhtyeet. Big Lifella oli joka tapauksessa tarjottavanaan Gillisin ja Keagyn melkoisen kypsää laulunkirjoitustaitoa. Diggareiden suosimaa Rain Comes Crashing Downia oli inspiroinut sateinen iltapäivä Kaliforniassa ja Keagyn vokalisoima Carry On muistutti selkeimmin klassista Night Rangeria. Kappale julkaistiin myös Secret of My Successin b-puolella. Mikään Big Lifelta poimituista singleistä ei noussut top 40:ään. The Secret of My Successin listasijoitukseksi jäi 64. Levy-yhtiön kehotuksesta singleformaatissa julkaistiin myös balladi Hearts Away raskaampien biisivaihtoehtojen sijaan. Keagyn tunnepitoisesta laulusuorituksesta huolimatta kappaleen listasijoitukseksi Billboardilla jäi 90. Vuoden 1987 kiertueellaan Night Ranger soitti Yhdysvalloissa ja Karibialla The Outfieldin lämmittelemänä. Kolmantena singlenä/videona julkaistu The Color of Your Smile ei saavuttanut listamerkintää. Alkuvuodesta 1988 Fitzgerald lähti kesken Night Rangerin viidennen albumin levytyksen, sillä hänen asemansa kitaravetoisessa yhtyeessä oli vähäinen. Kiertuekosketinsoittaja Jesse Bradmanin kanssa yhtye viimeisteli albumin Man in Motion, joka merkitsi Night Rangerille paluuta rockpainotteisempaan soundiin. Singlejen osalta MCA valitsi silti jälleen balladeita rockkappaleiden sijaan. Russ Ballardin kirjoittama I Did It for Love menestyi heikohkosti, vaikka kappaleen musiikkivideossa nähtiin suosittu näyttelijätär Morgan Fairchild. Vaikka yhtye itse pitää kappaleesta Restless Kind, se ei saavuttanut listamerkintää. Alkuvuodesta 1989 ilmestyneet Don't Start Thinking (I'm Alone Tonight) ja Reason to Be eivät nekään menestyneet. Man in Motionista muodostui Night Rangerin ensimmäinen albumi, joka ei saavuttanut kultalevyä. Man in Motionin tiimoilta vuosina 1988-1989 tehdyllä kiertueella Night Rangerin lämmittelijänä soitti Kansas. Kiertueen päätyttyä Blades lähti muodostamaan suosittua superyhtyettä Damn Yankees Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen Tommy Shawn kanssa ja Night Ranger lopetti toimintansa. Vuonna 1991 Keagy ja Gillis korvasivat solistin ja vokalistin tehtävissä olleen Bladesin aikaisemmin Three Dog Nightissa soittaneella Gary Moonilla. Triokokoonpanoon päädyttiin, koska Jeff Watson oli päättänyt siirtyä soolouralle.

Vuonna 1993 Airborne-yhtyeen  David Zajicek / Zychek liittyi Night Rangeriin täysaikaiseksi kosketinsoittajaksi, kitaristiksi ja taustalaulajaksi. Mainittu Night Rangerin kokoonpano levytti vuonna 1995 ilmestyneen ja muun muassa Dream Theatren kanssa työskennelleen David Praterin tuottaman albumin Feeding off the Mojo. Bladesin palattua Night Rangeriin vuonna 1996 yhtyeen originaali kvintettikokoonpano oli jälleen kasassa. Yhtye levytti CMC Recordsille albumit Neverland ja Seven, joista ensin mainitulta poimittu single Forever All Over Again muodostui jonkinasteiseksi hitiksi Yhdysvaltojen Adult Contemporary-listalla. Vaikka albumit eivät menestyneet Yhdysvalloissa Night Rangerin varhaistuotannon veroisesti, niistä muodostui suhteellisen suosittuja Japanissa. CMC Records järjesti samantyyppisen comebackin myös Styxille. Sooloalbumien ja projektien välissä Night Ranger keikkaili erityisesti kesäfestivaaleilla. Vuonna 1999 Night Ranger oli useiden 80-luvun yhtyeiden kanssa mukana järjestyksessään toisella Rock Never Stops -kiertueella, jonka esiintyjälistaan lukeutui lisäksi muun muassa Ted Nugent. Vuonna 2003 Fitzgeraldin paikan otti Great Whiten rytmikitaristi/kosketinsoittaja Michael Lardie. Vuonna 2007 yhtyeen työstäessä seuraavaa albumiaan Hole in the Sun Watson sai lähteä Night Rangerista. Vuoden 2007 kiertueen loppuosassa hänen tilallaan kuultiin Whitesnakessa ja Wingerissä kitaroinutta Reb Beachia. Viimeksi mainittu kaksikko jätti yhtyeen kuitenkin pian keskittyäkseen pääbändeihinsä. Lardien paikan otti vuonna 2007 Christian Matthew Callen ja Beachin paikan Joel Hoekstra alkuvuodesta 2008. Hole in the Sun julkaistiin muualla maailmassa huhtikuussa 2007, mutta Yhdysvalloissa vasta seuraavan vuoden heinäkuussa. Hoekstra soittaa myös Trans-Siberian Orchestrassa. Night Rangerin vuoden 2011 kiertueella hän tuurasi myös Foreigner-yhtyeen Mick Jonesia. Kahdeksas maaliskuuta 2011 Night Ranger ilmoitti Cullenin lähdöstä ja samalla uudesta jäsenestään, aikaisemmin Garaj Mahalissa soittaneesta Eric Levystä. Night Rangerin seuraava albumi Somewhere in Hollywood ilmestyi 21. kesäkuuta 2011.  Toukokuussa 2012 Night Ranger juhlisti esikoisalbuminsa 30-vuotista olemassaoloa ja levytti akustisen 24 Strings and a Drummer livealbumin ja dvd:n kutsuvierasyleisölle TRI-studioilla San Rafaelissa, Kaliforniassa. 12. heinäkuuta 2012 Night Ranger lämmitteli Scorpionsin Yhdysvaltojen- jäähyväiskiertuetta Columbiassa, Marylandissa. Syyskuun ensimmäisenä samana vuonna Night Ranger esiintyi Porsmouthissa, Ohiossa River Days-festivaalin pääesiintyjänä. Kymmenes kesäkuuta 2014 Night Ranger julkaisi 11:n studioalbuminsa High Road cd:nä, vinyylinä ja digitaalisesti. 21. elokuuta 2014 Hoekstran mainittiin siirtyvän Whitesnakeen. Hänen paikkansa on ottanut pysyvästi Keri Kelli. Toinen joulukuuta 2016 Frontiers Records julkaisi Night Rangerilta dvd:n/tuplacd:n. Yhtyeen 35-vuotista olemassaoloa juhlistanut 35 Years and a Night in Chicago oli nauhoitettu seitsemäs toukokuuta 2016 House of Bluesissa. Mukana oli myös uutta tuotantoa edustava kappale Day and Night ja toisessa encoressa kuultiin toinen uutuuskappale Running Out of Time. Mainitut kappaleet olivat myös mukana uudesta tuotannosta koostuneella albumilla. 13. tammikuuta 2017 yhtye julkaisi uuden singlen Somehow Someway. Uutuusalbumi Don't Let Up ilmestyi 24. maaliskuuta 2017 Frontiers Musicin julkaisemana.  11 kappaletta sisältävä albumi on yhtyeen itsensä tuottama ja ensimmäinen, jolla kuullaan Keri Kellin kitarointia. Night Rangerin tähän mennessä tuorein albumi on elokuun kuudentena 2021 ilmestynyt ATBPO. 

Perjantain pohjat:Sladen nimellä The Slade vuonna 1969 julkaisema singlebiisi

Wild Winds Are Blowing on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kappale, joka julkaistiin ainoastaan singleformaatissa vuonna 1969. Biisin kirjoitustyöstä olivat vastanneet Bob Saker ja Jack Winsley ja se julkaistiin nimellä The Slade. Wild Winds Are Blowing ei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa. Singlen Saksassa ja Alankomaissa julkaistut painokset sisälsivät värikannen. Sen b-puolella julkaistu kappale One Way Hotel edusti Sladen solistin Noddy Holderin, basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean ja rumpali Don Powellin yhteistyötä. One Way Hotel julkaistiin lisäksi Sladen vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Play It Loud, mutta kappaleesta julkaistu singleversio sisälsi jazzvaikutteisempia kitaraosuuksia. Wild Winds Are Blowing vastaanotti enemmän huomiota kun kappale pääsi mukaan Britanniassa listakärkeen kohonneelle ja vuonna 1973 ilmestyneelle Sladen kokoelma-albumille Sladest. Wild Winds Are Blowing oli lisäksi mukana Salvon vuonna 2006 julkaisemalla The Slade Boxilla sekä tuplacd:n Beginnings/Play It Loud bonuskappaleena. Wild Winds Are Blowing on vastaanottanut myös myönteisiä arvioita esimerkiksi Colin Larkinin The Encyclopedia of Popular Musicissa ja Peter Buckleyn The Rough Guide to Rockissa.

Torstain terävä:Iron Butterflyn perustajajäsen, urkuri, solisti ja keskeisin biisintekijä

Yhdeksäs syyskuuta 1945 syntynyt ja 24. toukokuuta 2024 edesmennyt Ddouglas Lloyd Ingle oli yhdysvaltalaismuusikko, joka ensisijaisesti identifioituu Iron Butterfly-yhtyeen perustajajäseneksi, urkuriksi, keskeisimmäksi säveltäjäksi ja solistiksi. Hän kirjoitti yhtyeen ensiksi vuonna 1968 julkaistun hitin In a Gadda-Da-Vida. Ingle oli Iron Butterflyn vuosien 1967-1969 välillä toimineen kokoonpanon pisimpään hengissä säilynyt jäsen. Ingle syntyi Omahassa, Nebraskassa. Hänen isänsä oli kirkkourkuri ja tämä tutustutti poikansa musiikkiin jo nuorella iällä. Kolme kuukautta Dougin syntymän jälkeen perhe muutti Rocky Mountainseille ja myöhemmin San Diegoon. Siellä Ingle perusti Iron Butterflyn vuonna 1966. Yhtye siirtyi Los Angelesiin samaisen vuoden aikana ja Inglen lisäksi sen kuuluisimpaan kokoonpanoon kuuluivat rumpali Ron Bushy, kitaristi Erik Brann ja basisti Lee Dormann. Ingle oli mukana yhtyeen albumeilla Heavy ja In a Gadda-Da-Vida (molemmat 1968), Ball (1969) ja Metamorphosis (1970). In a Gadda-Da-Vidan nimikappale oli yhtyeen tuotannnon suurin hitti. Se nousi singleformaatissa Billboardin listalla sijalle 30. ja oli Alankomaissa parhaimmillaan seitsemäntenä. Iron Butterflyn tuotannon muut hitit Soul Experience, In the Time of Our Lives ja Easy Rider on merkitty yhtyeen kaikkien jäsenten nimiin. Useat klassisen kitararockin edustajat Black Sabbathista Ac/Dc:hin ja Mountainista Uriah Heeppiin ovat nimenneet Iron Butterflyn keskeisiin vaikuttajiinsa lukeutuvaksi. Iron Butterflyn lopetettua toimintansa vuonna 1971 Ingle konsertoi silloin tällöin yhtyeen ex-jäsenten kanssa, mutta ei osallistunut yhtyeen vuonna 1975 ilmestyneiden paluualbumien Schorching Beauty ja Sun and Steel nauhoituksiin Iron Butterflyn jätettyään Ingle vaikutti 1970-luvun alkuvuosina lyhyen ajan popyhtyeessä Stark Naked and Car Thieves. Inglen edesmentyä 24. toukokuuta 2024 San Diego Union Tribune muisti muusikkoa muistokirjoituksessaan.

Keskiviikon klassikko:Otis Reddingin neljäs studioalbumi

Otis Redding:The Soul Album

Huhtikuussa 1966 Atco/Voltin julkaisemana ilmestynyt The Soul Album on yhdysvaltalaisen soulartistin Otis Reddingin neljäs studioalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy sekä kappaleita, joiden sävellystyöhön Redding itse osallistui että covereita Sam Cooken, Eddie Floydin, Roy Headin ja Smokey Robinsonin kaltaisten artistien originaalituotannosta. Kitaristina Soul Albumilla vaikuttanut Steve Cropper osallistui lisäksi kolmen pitkäsoitolla julkaistun kappaleen sävellystyöhön. Billboardin Hot 100 -listalle Soul Album nousi ilmestymisvuotensa kesäkuussa. Parhaan listasijoituksensa, joka oli 54., albumi saavutti heinäkuussa 1966. Billboardin Hot 100 -listalla albumi pysytteli ilmestymisvuotensa syksyyn saakka. Yhdysvaltojen R&B-listalla albumi pysytteli 28 viikon ajan parhaan listasijoituksen ollessa kolmantena. Albumin kansikuva merkitsi voimakasta kontrastia Reddingin edellisen pitkäsoiton Otis Bluen kansikuvan rodulliseen hämärtymiseen. The Soul Albumin kannessa nähdään nimittäin afrikkalais-yhdysvaltalainen malli Fleurette Carter pukeutuneena päähuiviin ja tuijottamassa suoraan objektiiviin. AllMusicin Bruce Eder laati Soul Albumista myönteisen arvion. Hänen mukaansa Redding liikkuu mainitulla pitkäsoitolla vahvasti korkean energiatason soulkappaleesta toiseen sijoittaen omien sävellystensä väliin näkemykset Sam Cooken Chain Gangistä, Roy Headin Treat Her Rightista, Eddie Floydin Everybody Makes a Mistakesta ja Smokey Robinsonin It’s Growingista. Mainitut kappaleet Redding muotoilee uudelleen siinä määrin, että kyse on covereita selkeämmin uudelleentulkinnoista. Aliarvostetun kokoelman jalokiveksi Eder kohottaa kappaleen Cigarettes and Coffee, jonka sävellystyhön on osallistunut Jerry Butler.

 

Tiistain tukeva:Queenin vuoden 1976 albumi

Queen:A Day at the Races

Kymmenes joulukuuta 1976 Britanniassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Day at the Races on Queenin viides studialbumi. Sen nauhoitukset tapahtuivat Manorissa, Sam Eastissa ja Wessex Sound-studioilla Britanniassa nauhoitettu pitkäsoitto on Queenin ensimmäinen itsenäisesti tuottama albumi. Aikaisemmin yhtyeen kanssa työskennellyt tuottaja Roy Thomas Baker ei toisin sanoen osallistunut A Day at the Racesin työstämiseen; ääni-insinöörinä albumilla vaikutti Mike Stone. A Day at the Races lainasi Queenin edellisen albumin A Night at the Opera tavoin nimensä Marx-veljesten elokuvasta. Myös kansitaiteeltaan ja musiikillisilta teemoiltaan kyseessä ovat toisiaan muistuttavat albumit. A Day at the Races nousi listakärkeen Britanniassa, Japanissa ja Alankomaissa. Billboardin listalla albumi oli parhaimmillaan viidentenä ja siitä muodostui yhtyeen kolmas Yhdysvalloissa kultalevyksi myynyt albumi. Myöhemmin A Day at the Races saavutti siellä platinaa. BBC Radio 2:n vuonna 2006 järjestämässä kuuntelijaäänestyksessä A Day at the Races tuli valituksi kaikkien aikojen 67:ksi parhaaksi albumiksi. A Day at the Racesin tiukasti rokkaavan avausraidan Tie Your Mother Down Brian May oli säveltänyt jo alkuvuodesta 1968 Teneriffalla kaksi vuotta ennen Queenin perustamista. Kappaleesta työstettiin myöhemmin musiikkivideo, joka oli kuvattu yhtyeen esiintyessä New Yorkin Long Islandilla helmikuussa 1977. Freddie Mercuryn käsialaa olevassa You Take My Breath Awayssa hänen lauluosuutensa on harvinaislaatuisesti triplattu. Long Away on Mayn kirjoittama ja vokalisoima. You and I on albumin kappaleista ainoa basisti John Deaconin käsialaa oleva. Mainitussa biisissä Deacon vastaa lisäksi akustisesta kitarasta. You and I julkaistiin lisäksi Tie Your Mother Down-singlen b-puolella. A Day at the Racesin kakkospuolen avaava ja Mercuryn käsialaa oleva, hienoisesti gospelhenkinen Somebody to Love on albumin suurin singlemenestys. Britanniassa sen nousun listakärkeen esti ainoastaan Showwaddywaddyn Under the Moon of Love. Billboardin listalla Somebody to Loven paras sijoitus oli kolmantenatoista. Mayn käsialaa olevan White Manin teemana on Yhdysvaltojen alkuperäiskansojen kärsimys kolonialismin aikana. Mercuryn työstämä Good Old Fashioned Loverboy julkaistiin Britanniassa abumin kolmantena singlenä toukokuussa 1977 ja se saavutti sijan 17. Drowse on A Day at the Racesin kappaleista ainoana rumpali Roger Taylorin käsialaa. Rumpujen lisäksi hän vastasi mainitussa kappaleessa sekä lauluosuuksista että rytmikitarasta. Teo Torriatte (Let Us Cling Together) on Mayn tribuutti yhtyeensä japanilaisille diggareille. Mainittua kappaletta soitettiin Tokiossa bändin Jazz-kiertueella vuoden 1979 aikana ja lisäksi se julkaistiin singleformaatissa vain ja ainoastaan Japanissa. A Day at the Races julkaistiin ensiksi uudelleen vuonna 1991 osana Hollywood Recordsin remasters-sarjaa. Parlophonen julkaisema remasteroitu versio albumista ilmestyi useissa Euroopan maissa vuonna 1993. Kolme vuotta myöhemmin Mobile Fidelity Sound Lab julkaisi albumin remasteroidun version Yhdysvalloissa sekä cd:nä että vinyylinä. Queen solmi uuden levytyssopimuksen Universal Musicin kanssa ja samalla yhtyeen lähes 40 vuotta kestänyt yhteistyö EMI Recordsin kanssa tuli päätökseensä.Vuonna 2011 Universal julkaisi kaikista Queenin pitkäsoitoista remasteroidut uusintapainoksensa.