Lauantain pitkä:Eräs australialaisen rockin pioneeriyhtyeistä

Zoot oli australialainen poprockyhtye, joka aloitti toimintansa vuonna 1964 Adelaidessa, Etelä-Australiassa nimellä Down the Line. Vuonna 1968 yhtyeen nimeksi vaihtui Zoot ja seuraavana vuonna sen tukikohdaksi muuttui Melbourne. Yhtyeen vuonna 1970 levyttämä heavyrockvaikutteinen cover The Beatlesin Eleanor Rigbystä nousi kansallisella Go-Set -singlelistalla viiden suosituimman joukkoon, mutta yhtye lopetti toimintansa toukokuussa 1971. Zootin keskeisimpiin jäseniin kuuluivat myöhemmin Little River Bandin perustanut basisti Beeb Birtles ja sittemmin soolouraansa luonut ja tv-kuuluttajana vaikuttanut Darryl Cotton. Vuosien 1969 ja 1971 välillä Zootin soolokitaristina ja laulaja/lauluntekijänä vaikuttanut Rick Springfield muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1972 ja saavutti kansainvälistä kuuluisuutta sooloartistina, biisintekijänä ja näyttelijänä. Marraskuussa 2011 Zoot kokosi rivinsä Rick Springfield and Friends-risteilyllä. Cottonilla diagnosoitiin maksasyöpä toukokuussa 2012 ja hän edesmeni samaisen vuoden heinäkuussa. Vuoden 1964 aikana Plymptonin lukiota käyneet ystävät John D'Arcy, Gordon Rawson and Gerard Bertlekamp, joista viimeksi mainittu tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Beeb Birtles, alkoivat opetella aikakauden hittejä. Ted Higginsin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon se otti nimekseen Times Unlimited. Aikaisemmin The Murmenissa vokalisoinut Darryl Cotton liittyi mukaan ja yhtyeen nimeksi vaihtui Down the Line The Holliesin Roy Orbisonin kappaleesta Go Go Go (Down the Line) levyttämän coverin mukaan. Yhtyeen coverohjelmistossa oli The Holliesin lisäksi The Movea, The Whota ja Small Facesiä. Down the Line keikkaili Adelaiden clubeissa ja saavutti kannatusta paikallistasolla. Toukokuussa 1967 myös nousevaa solistia John Farnhamia manageroinut Darryl Sambell käytti Down the Linea taustamuusikkoina demonauhoituksilla, jotka varmistivat Farnhamille levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Farnhamin kanssa työstettyjen nauhoitusten jälkeen Down the Linea lähestyivät adelaidelaiset promoottorit Alan Hale ja Doc Neeson, jotka kehottivat yhtyettä vaihtamaan nimekseen Zootin. Yhtyeen keikkasettiin sisältyi tässä vaiheessa jo jonkin verran omaa tuotantoa ja vuoden 1968 alussa Zoot päätti muuttaa Melbourneen. D’ Arcy ei halunnut lähteä ja hänen paikkansa yhtyeen kitaristina otti Steve Stone. Elokuuhun 1968 ajoittuneen muuton jälkeen Zootin manageroinnista vastasivat Wayne de Gruchy ja Tony Knight. Levytyssopimus solmittiin Columbia Records/EMI Musicin kanssa ja ensimmäinen single oli David Mackayn tuottama Jackie Lomax-cover You’d Better Get Goin’ Now. Higgins ja Stone palasivat Adelaideen ja heidän paikkansa ottivat samaisen vuoden syyskuussa aikaisemmin Third Partyssa rumpaloinut Rick Brewer ja soolokitaristi Roger Hicks. Kolmas syyskuuta 1968 de Gruchy kutsui musiikkimediaa itsensä ja Knightin yhteisesti omistamaan Berties-diskoteekkiin, jossa Zootin esikossingleä promottiin. Joulukuuhun mennessä Zootin managereiksi olivat vaihtuneet myös Farnhamin ja the Masters Apprenticesin manageroinnista vastanneet Samwell ja Jeff Joseph. Zootin toinen single, tammikuussa 1969 ilmestynyt 1x2x3x4 saavutti Go Set- top 40-listalla sijan 32. Radiosoiton lisäksi Zoot esiintyi säännöllisesti paikallisessa tv:n popmusiikkohjelmassa Uptight! Yhtyeen kolmas single Moty and Me oli Go-Setsin kirjoittajan Ian Meldrumin tuottama ja se saavutti kesäkuussa sijan 33. Kesäkuussa 1969 Zoot äänestettiin Go-Setin popäänestyksessä suosituimmaksi yhtyeeksi. Heinäkuuhun ajoittui kiertue itävaltioissa Ronnie Burnsin, The Sectin ja Jon Blanchfieldin kanssa. Syyskuussa 1969 Hicks liittyi The Avengersiin ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeissä Icy Blues, Moppa Blues Band ja Wickedy Wak soittanut Rick Sprinfield. Samassa kuussa Zoot osallistui muiden australialaisyhtyeiden kanssa Operation Starlit-kiertueelle, josta muodostui yleisömenestys, mutta silti taloudellisesti katastrofi. Lokakuussa 1969 ilmestyi Zootin seuraava single About Time/Sha La La, jota seuraavan vuoden huhtikuussa seurasi Hey Pinky. Raakaa kitarointia edustanut single ei saavuttanut listasijoitusta. Heinäkuussa 1970 ilmestynyt yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Just Zoot saavutti Australian Kent Music Report -listalla sijan 12. Samaisen vuoden elokuussa Zoot sijoittui The Flying Soundsin jälkeen toiseksi Hoadleyn Battle of the Sounds -kilpailussa. Zootin joulukuussa 1970 julkaisemasta Beatles-coverista Eleanor Rigby muodostui yhtyeen suosituin single, joka saavutti neljännen sijan seuraavan vuoden maaliskuussa. Top 40:ssä kappale pysytteli 20 viikon ajan ja siitä muodostui vuoden 12:ksi suosituin single. Seuraava single, huhtikuussa 1971 ilmestynyt The Freak/Evil Child edusti niin ikään hardrockia ja nousi top 30:een. Eleanor Rigbyn saavuttaman suosion myötä RCA osoitti kiinnostusta tuoda Zootin levyttämään Yhdysvaltoihin, mutta yhtyeellä oli hankaluuksia työlupiensa kanssa ja Rick Springfieldiä houkuteltiin soolouralle. Muiden pettymysten ja turhautumisten seurauksena Zoot lopetti toimintansa toukokuussa 1971. Go-Setin heinäkuussa 1971 julkistamassa popäänestyksessä Zoot oli toiseksi suosituin yhtye Daddy Coolin jälkeen ja Eleanor Rigby suosituin single. Loppuvuodesta 1971 EMI/Columbia julkaisi yhtyeeltä kokoelma-albumin Zoot Out. Zootin lopetettua toimintansa Birtles ja Cotton muodostivat lähes heti duon Darryl and Beeb. Nimeksi vaihtui Frieze vaateyhtiö Frieze Brothersin sponsoroinnin myötä. Syyskuussa 1971 Sparmac Records julkaisi singlen Feelings ja Warner Brothers kesäkuussa 1972 albumin BC, jolla soittivat studiomuusikot. Friezen lopetettua toimintansa toukokuussa Cotton muutti Yhdysvaltoihin Birtlesin liittyessä aikaisemmin nimillä Allison Gros ja Dummond toimineeseen yhtyeeseen Mississippi. Vastaavasti Mississippistä muodostui vuonna 1975 Little River Band. Springfield solmi niin ikään levytyssopimuksen Sparmacin kanssa. Lokakuussa 1971 ilmestynyt esikoissingle Speak to the Sky saavutti Kent Music Reportin listalla kuudennen sijan. Sparmacin omistaja Robie Porter vaikutti lisäksi Springfieldin tuottajana ja managerina.Nauhoitettuaan Lontoossa esikoisalbuminsa Beginnings Springfield muutti Yhdysvaltoihin kesän 1972 aikana. Hän on saavuttanut kansainvälistä menestystä sooloartistina, biisintekijänä ja näyttelijänä ja on jatkanut levytyksiään. Brewer on vaikuttanut rumpalina yhtyeissä Cashbox, Bootleg, Whole Man ja l’ Tambu. Vuonna 1976 hän liittyi The Ferretsiin, jonka tuotannosta kappale Don’t Fall in Love saavutti toisen sijan Kent Music Report-listalla. Brewerin muihin yhtyeisiin ovat lukeutuneet Jim Keaysin Southern Cross, The Motivators ja Greg Baker’s Blues Party. 5.- 10. marraskuuta 2011 Zootin kokoonpano Springfield, Birtles, Cotton ja Brewer teki reunionin Rick Spingfield and Friends -risteilyllä Carnival Destinyllä Miamissa. Vuonna 2013 Fanfare Records julkaisi kyseisistä konserteista kasatun konserttitaltioinnin Live- The Reunion. Denny Catton menehtyi maksasyöpään 27. heinäkuuta 2012. Vuonna 2018 Zootilta ilmestyi antologia Archaeology, jolle sisältyy myös uusi levytys kappaleesta Living in a Northern Town. 24. kesäkuuta 2024 Zootilta ilmestyi single That Was Then.

Perjantain pohjat:Gerry and the Pacemakersin brittilistan kakkossijalle yltänyt single

I’m the One on liverpoolilaisyhtye Gerry and the Pacemakersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa tammikuussa 1964. Yhtyeen kotimaassa siitä muodostui top ten -hitti ja I’m the One saavutti listasijoituksen lisäksi Yhdysvalloissa. Singlen b-puolella julkaistu You've Got What I Like osoittatui Suomessa tunnetummaksi biisiksi, sillä Ronny and The Loafers levytti mainitusta kappaleesta menestyksekkään suomennoksensa nimellä Se jokin sinulla on. Vuonna 1963 Gerry and the Pacemakersistä tuli ensimmäinen yhtye, jonka kolme ensimmäistä singleä nousivat kaikki ykkössijalle brittilistalla. Neljäntenä singlenään Gerry and the Pacemakers päätti julkaista solistinsa Gerry Marsdenin käsialaa olevan kappaleen. I’m the One ei kuitenkaan jatkanut yhtyeen listaykkösten ketjua, vaikka kappale nousikin kakkosijalle kaikilla mahdollisilla brittilistoilla. I’m the Onen sijoittumisen kärkeen esti toisen liverpoolilaisyhtyeen The Searchersin kappale Needles and Pins. I’m the Onen jälkeen Gerry and the Pacemakersin singleistä yhtyeen kotimaassa top teniin kohosi vielä kaksi, eli Don’t Let the Sun Catch You Cryin’ ja Ferry Cross the Mersey. Osana britti-invaasiota Gerry and the Pacemakers saavutti jonkinasteista menestystä myös Yhdysvalloissa. Siellä I’m the One joutui Billboardin listalla tosin tyytymään ainoastaan sijaan 82. ja jäi Cash Boxilla ilman listasijoitusta. Britanniassa I’m the Onea ei julkaistu millään yhtyeen albumeista, mutta Yhdysvalloissa se pääsi mukaan pitkäsoitolle Don’t Let the Sun Catch You Cryin’. Maaliskuussa 1964 Britanniassa ilmestynyt ep I’m the One sisälsi nimikappaleensa lisäksi kyseisen singlen b-puolen You’ve Got What I Like sekä aikaisemmin albumilla How Do You Like It ilmestyneet kappaleet You Can’t Fool Me ja Don’t You Ever. Record Retailerin ep-listalla I’m the One saavutti parhaimmillaan yhdennentoista sijan.

Torstain terävä:Springsteenin Born in the USA:n neljäs singlemenestys

I'm on Fire on Bruce Springsteenin vuoden 1984 suurmenestysalbumilla Born in the USA julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa helmikuussa 1985. Kappale äänitettiin ensiksi ensimmäisissä Born in the USA:n tiimoilta tehdyissä nauhoituksissa tammikuussa 1982. Born in the USA- albumille ja singlelle päätynyt versio nauhoitettiin kuitenkin toukokuun 11:ntenä The Power Station -studioilla. Springsteenillä oli valmiina joitakin tekstiaihioita, joista osaa hän hyödynsi myöhemmin The Promise -albumillaan julkaisemassaan kappaleessa Spanish Eyes. Springsteen alkoi soittaa hidasta kitarakuviota, johon rumpali Max Weinberg ja kosketinsoittaja Roy Bittan tulivat mukaan. Lopputuloksena oli hienoisesta rockabillybeatistään huolimatta sävykäs kappale, jonka lopullisella levytysversiolla Springsteen hyödynsi myös syntetisaattoria. Kyseessä oli eräs Springsteenin ensimmäisistä levytyskappaleista, jossa mainittua instrumenttia kuultiin. Billboardin Hot 100 -listalla I'm on Fire saavutti kuudennen sijan. Kyseessä oli järjestyksessään neljäs kaikkiaan seitsemästä top teniin kohonneesta Born in the USA -albumilta poimitusta singlekappaleesta. Alankomaissa I'm on Fire nousi kolmen viikon ajaksi listakärkeen heinä-elokuussa 1985. Samaan aikaan kaksi muuta Springsteenin kappaletta, eli Dancing in the Dark ja Born in the USA olivat top tenissä. Kyseessä  oli ensi kerta, kun mainitussa maassa samalla artistilla oli kolme kappaletta top tenissä sitten vuoden 1965, jolloin The Beatles ylsi vastaavaan saavutukseen. I'm on Firesta työstettiin Los Angelesissa maaliskuussa 1985 kuvattu ja John Saylesin ohjaama musiikkivideo. Ilmestymisvuotenaan I'm on Fire palkittiin MTV Video Music Awardseissa parhaana miesartistin videona. I'm on Fire- singlen b-puolella julkaistu kappale Johnny Bye Bye, joka oli tekstinsä osalta yhdistelmä Chuck Berryn Bye Bye Johnnysta ja Springsteenin omasta kappaleesta Come On Let's Go Tonight. Born in the USA:n tiimoilta tehdyn kiertueen alussa I'm on Fire oli mukana setissä ainoastaan aika ajoin, mutta parin kuukauden jälkeen kappale kuultiin säännöllisesti toisen setin puolivälissä. Vuosien 1999 ja 2008 välillä Springsteen esitti I'm on Firen E Street Bandin kanssa ainoastaan kahdeksan kertaa. Kerran, eli kesäkuussa 1999 Reunion-kiertueella Bremenissä, kerran The Rising-kiertueella huhtikuussa 2003 Ottawassa ja kuudesti The Magic-kiertueella. Vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueella I'm on Fire teki yllättäen lähes pysyvän paluun Springsteenin keikkasettiin. Marraskuuhun 2009 mennessä I'm on Fire oli esitetty konsertissa 245 kertaa. Livecoverinsa I'm on Firesta ovat levyttäneet esimerkiksi Tanya Tucker, Big Country ja Tori Amos. Kotimaassa kappale on ollut lahtelaisen rockabilly/rockyhtye Francinen ohjelmistossa sekä livenä että levyllä.

Keskiviikon klassikko:Joan Jettin onnistunut coveralbumi

Joan Jett:The Hit List

16. tammikuuta 1990 Yhdysvalloissa ja Japanissa Blackheartin/CBS- Sonyn ja Euroopassa Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt The Hit List on Joan Jettin seitsemäs albumi, ensimmäinen coverlevy ja toinen artistin omissa nimissään julkaisema albumi. The Hit Listillä versioituvien kappaleiden joukossa on huomattavan tunnettuja ja muutama hieman harvinaisempi. Albumin avauskappale, ärhäkkä näkemys Ac/Dc:n vuoden 1976 satoa edustavasta Dirty Deeds Done Dirt Cheapistä julkaistiin lisäksi seitsentuumaisena singlenä ja kasettisinglenä b-puolellaan varsinaiselta albumilta löytymätön The Rolling Stones-cover, alun perin vuonna 1969 ilmestyneen klassikkoalbumin Let It Bleed nimikappale. Mainittu versio pääsi kuitenkin mukaan The Hit Listin Japanin-painokselle. Toisena singlenä The Hit Listiltä julkaistiin tunnetta huokuva näkemys aikaisemmin The Everly Brothersin ja Nazarethin levytyksinä tunnetuksi tulleesta balladikappaleesta Love Hurts. Sen kakkospuolella on myös varsinaiselta The Hit List-pitkäsoitolta löytyvä The Jimi Hendrix Experience-laina, harvinaisuudessaan kiehtova Up from the Skies. Kyseessä on Joanin repertuaarissa toinen Hendrix-cover, sillä vuonna 1986 ilmestyneelle ja The Blackheartsin kanssa työstämälleen albumille Good Music Jett versioi Up from the Skiesin tavoin alun perin albumilta Axis:Bold as Love löytyvän kappaleen You Got Me Floating. Chrysalis Records julkaisi Love Hurtsin uudelleen singleformaatissa. Tällä kertaa sen b-puolelle päätyi niin ikään The Hit Listin kappalemateriaaliin lukeutuva ja albumin parhaimmistoon kuuluva, Sex Pistolsin ohjelmistosta poimittu Pretty Vacant. The Kinksin repertuaarista The Hit Listillä versioituu vuoden 1972 satoa edustava Celluloid Heroes ja yhtyeen johtohahmoa Ray Daviesia kuullaan coverissa taustalaulussa ja Peppy Castro-kitaran varressa. ZZ-Topin Tushin versioinnista Joan selviää suhteellisen onnistuneesti. Kyseessä on jo toinen tunnetun naisrockin edustajan kappaleesta levyttämä cover, sillä Girlschool versioi Teksasin pienen boogieyhtyeen vuonna 1975 albumilleen Fandango alun perin levyttämän Tushin vuoden 1981 klassikkoksi kohonneelle levylleen Hit and Run. Harvinaisempaa biisiaarteistoa The Hit Listillä edustaa näkemys The Chambers Brothersin vuonna 1968 Billboardin listalla yhdenneksitoista nousseesta, psykedeeliseen rockiin kallistuvasta kappaleesta Time Has Come Today, jonka versiossa on kaivattavaa vimmaa. The Doorsin Love Me Two Timesin näkemys ei lukeudu The Hit Listin ikimuistoisimpiin, mutta albumille levytetty näkemys Jonathan Richman & The Modern Loversin Roadrunnerista on Joanin ja The Blackheartsin neljä vuotta aikaisemmin albumilla Good Music ilmestynyttä coveria iskevämpi. Creedence Clearwater Revivalin loppukauden hitteihin lukeutuva Have You Ever Seen the Rain versioituu Joanin esittämänä melko sielukkaasti. Useat The Blackheartsin hittikappaleista I Love Rock N' Roll ja Crimson and Clover mukaan lukien ovat coverversioita ja The Hit Listille valikoituneisiin kappaleisiin Joan on niin ikään onnistunut puhaltamaan omaa kaivattavaa henkeään. Billboardin albumilistalla mainittu pitkäsoitto oli parhaimmillaan sijalla 36., Uudessa Seelannissa kuudentenatoista, Ruotsissa sijalla 22. ja Sveitsissä sijalla 27.

Tiistain tukeva:Bobby Tenchin varhainen yhtye

 The Gass oli Robert Tenchin sekä Godfrey ja Errol McLeanin toukokuussa 1965 perustama rockyhtye, jonka manageroinnista vastasivat Rik Gunnel ja Active Management. Melodioitaan The Gass rikasti soundiaan latinalaisvaikutteilla sekä elementeillä soulista, bluesista ja progressiivisesta rockista. Yhtye hyödynsi usein monimutkaista rytmiikkaa ja monenkirjavaa sekoitusta muista vaikutteista. The Gassin originaalin kokoonpanon muodostivat basisti Bobby Tench, perkussionisti Errol ja rumpali/solisti Godfrey McLean, saksofonisti Humprey Oka ja kitaristi Alan Roskams. Tenchistä tuli pian yhtyeen soolokitaristi ja vokalisti. Vuosien 1965 ja 1967 välillä The Gass julkaisi singlejä Parlophone ja EMI-yhtiöillä. Samalla kun yhtyeen musiikki kehittyi, sen kokooonpanossa tapahtui miehistönvaihdoksia. The Gass soitti clubikekkoja Britanniassa ja esiintyi Lontoon Sohossa muotitietoisissa keikkapaikoissa, joihin lukeutuivat esimerkiksi The Ad Lib Club, Flamingo ja Bag O' Nails. The Scotch of St. Jamesissa The Gass esiintyi housebändinä. Tuolloin Eric Burdon esiintyi yhtyeen kanssa ja Jimi Hendrix jamitteli sen kanssa. Vuoden 1968 aikana The Gass soitti esimerkiksi Led Zeppelinin lämmitelijänä. Seuraavana vuonna The Gassista tuli yhtye Jack Goodin tuottamaan rockmusikaaliin Catch My Soul-Rock Othelo ja sen osuutta kuvattiin musiikin tulkitsijana. Tässä vaiheessa yhtyeen nimi lyheni muotoon Gass ja vuonna 1979 se julkaisi ensimmäisen albuminsa Juju, jonka työstämiseen osallistui Fleetwood Macin johtohahmona ensisijaisesti muistettu kitaristi Peter Green. Godfrey McLean oli vastaavasti mukana samaisena vuonna ilmestyneellä Greenin sooloalbumilla End of the Game. Gass oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Catch My Soul, joka oli taltioitu Catch My Soul-Rock Othellon brittiläisen näyttämöproduktion originaalien näyttelijöiden kanssa. Vuonna 1971 yhtye nauhoitti Polydorin julkaiseman singlen Something's Got to Change Your Ways. Pete Masden mainitsee teoksessaan Funk Guitar and Bass, että näihin aikoihin Bobby Tench ja Godfrey McLean osallistuivat säännöllisesti Ronnie Scottin clubilla järjestettyihin eri muusikoiden jamisessioihin. Niiden myötä syntyi lopulta fuusioyhtye Gonzalez. Toukokuussa 1971 Tench liittyi Jeff Beck Groupiin ja mainittu seikka merkitsi Gassin toiminnan loppumista. Godfrey McLean teki levytyksiä Brian Auger and The Oblivion Expressin kanssa. Gassin myöhäisemmän kokoonpanon basisti Leslie Harper osallistui Tenchin kanssa Freddie Kingin vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneiden pitkäsoittojen Burglar ja Larger Than Life levytykseen ja Roskams ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön rhythm and blues-solisti Herbie Goinsin kanssa.Tench oli mukana Humble Piessa kyseisen yhtyeen vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä albumeilla On to Victory ja Go for the Throat. 

Maanantain mainio:The Eaglesin hardrockvivahteinen kappale Hotel Californialla

Victim of Love on Don Felderin, Don Henleyn, Glenn Freyn ja JD Southerin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin ensiksi The Eaglesin viidennellä ja kahdeksas joulukuuta 1976 ilmestyneellä albumilla Hotel California. Victim of Love ilmestyi lisäksi mainitun albumin ensimmäisen singlen New Kid in Town b-puolella. Kun mainittu single julkaistiin, sekä Henley että Frey uskoivat sen molempien kappaleiden saavuttavan huomattavaa radiosoittoa. Victim of Loven pohjana oli Felderin käsialaa ollut instrumentaalikappale, jonka hän oli nimennyt Iron Lungiksi. Se oli mukana kasetilla, joka sisälsi useita Felderin ideoita tulevaa albumia varten. Henley ja Frey pitivät etenkin mainitusta kappaleesta sekä musiikista, joka johti Hotel Californian nimikappaleen syntyyn. Felder, Frey, Henley ja Souther alkoivat työstää kappaleen lyriikoita Freyn kotona. He keskustelivat päättyneistä ihmissuhteista ja kadotetuista unelmista ja Southerin mukaan särkynyt sydän on sama asia, kuin olisi auto-onnettomuuden uhri. Uhria pidettiin onnistuneena sanavalintana kappaleen otsikkoon ja Henley tai Frey ehdotti otsikoksi rakkauden uhria, josta muodostuikin kappaleen otsikko. Felderiä kaavailtiin leadvokalistiksi mainittuun kappaleeseen, mutta lopulta Victim of Lovesta albumille päätyi Don Henleyn leadvokalisointia sisältävä versio. Victim of Love on The Eaglesin repertuaarissa siinä mielessä harvinaislaatuinen kappale, että se on soitettu sataprosenttisesti livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Ainoastaan sekä lead, että harmonialauluosuudet sisältävät mainitussa kappaleessa päällekkäisäänityksiä. Originaalin julkaisunsa jälkeen Victim of Love on päässyt mukaan vuosina 1982 ja 2003 ilmestyneille kokoelma-albumeille The Eagles Greatest Hits 2 ja Very Best of. Vuonna 2000 julkaistulle kokoelmalevylle Selected Works 1972-1999 sisältyy Victim of Loven livetulkinta.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen progeyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Kansas:Best of Kansas 

Heinäkuun lopussa 1984 ilmestynyt Best of Kansas on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Tuoretta tuotantoa mainitulla pitkäsoitolla tuossa vaiheessa edusti tuonaikaisen solistin John Elefanten ja hänen veljensä Dino Elefanten käsialaa oleva Perfect Lover. Best of Kansasista julkaistiin vuonna 1999 uusintapainos, jonka työstämisessä yhtyeen originaalijäsenet olivat olleet mukana. Perfect Lover oli mainitulla painoksella tiputettu pois, mutta sen sijaan mukana oli kolme originaalilla versiolla julkaisematonta kappaletta; The Pinnacle albumilta Masque, The Devil Game Song for Americalta sekä Closet Chroniclesin liveversio tupla-albumilta Two for the Show. Alun perin mainittu kappale oli ilmestynyt Kansasin vuonna 1977 julkaistulla menestysalbumilla Point of Know Return. Best of Kansasia on myyty Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta ja albumi on saavuttanut nelinkertaisesti platinaa vuoteen 2001 mennessä. Kappaleiden Carry on Wayward Son ja The Wall Best of Kansasin originaalilla painoksella ilmestyneet versiot ovat yhtyeen varhaisen johtohahmon Kerry Livgrenin remiksaamia, eikä mainittuja versioita ole julkaistu myöhemmin. Vuoden 1999 uudelleenjulkaisulla on sitä vastoin hyödynnetty vuoden 1976 originaaleja, albumilla Leftoverture julkaistuja miksauksia. Vuonna 2014 Friday Music julkaisi Best of Kansasin originaalista biisilistasta kappale Perfect Lover mukaan lukien 180 gramman vinyyliversion, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin lisäksi punaisena vinyylinä. Best of Kansasin tuoreinta tuotantoa edustavat Play the Game Tonight vuoden 1982 albumilta Vinyl Confessions sekä Fight Fire with Fire seuraavana vuonna ilmestyneeltä albumilta Drastic Measures.