Sunnuntain extra:Yllättävän vakuuttava Pistols

Tämänvuotisen Ilosaarirockin old school-osastoa edusti vakuuttavasti Frank Carterin vokalisoima Sex Pistolsin lineup. Hänen varhaisempiin yhtyesiinsä ovat lukeutuneet Gallows, Pure Love sekä edelleen toimiva Frank Carter & The Rattlesnakes.  Sex Pistolsin kokoonpano on muilta osin alkuperäinen, eli mukana ovat kitaristi Steve Jones, rumpali Paul Cook sekä orginaalibasisti Glen Matlock. Setti käynnistyi vakuuttavasti Holidays in the Sunilla. Seventeen ja New York olivat laadukkaita välipaloja ennen seuraavaa settiin sisältynyttä klassikkokappaletta Pretty Vacant. Pistolsin ainoan alkuperäisenä toiminta-aikanaan julkaiseman pitkäsoiton Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols albumiraidoista seuraavana soitettu Bodies on ainoa, jonka studioversiolla kuultiin Sid Viciousin bassottelua. Paul Revere and the Raiders-cover I'm Not Your Stepping Stone oli eräs setin huippuhetkistä ja Liaria seurasivat varsin tuhdisti soitettu God Save the Queen sekä suorastaan erinomainen The Stooges-cover No Fun. No Feelings, setin loppuosan parhaimmistoon lukeutunut Problems, EMI ja Frank Sinatran levytyksenä erityisen tunnettu My Way kuultiin kaikki kelpo versioina, mutta setin päättänyt Anarchy in the UK oli ehdoton. Frank Carterille ei varmasti ole ollut helppoa täyttää John Lydonin jättämää paikkaa, mutta todennetun perusteella hän on tälle varsin laadukas korvaaja. Steve Jones, Paul Cook ja Glen Matlock olivat kaikki hyvässä soittovedossa;Matlockille No Funissa tarjoutui myös paikka lyhyelle bassosoololle. Mainiota, että Sex  Pistols feat. Frank Carter saatiin osaksi tämänvuotisen Ilosaarirockin päälavan antia. Yhtyeen keikka oli enemmän kuin tsekkaamisen arvoinen ja jossakin määrin se jopa ylitti odotukset.

Sex Pistols feat. Frank Carter Ilosaarirockin päälavalla 18. 7, klo 21-22.15. 

 

Lauantain pitkä:New York Dollsin kitaristi ja paljon muuta

5. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 23. huhtikuuta 1991 edesmennyt John Anthony Kenzale, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Johnny Thunders, oli yhdysvaltalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä. Hän nousi tunnettuuteen 1970-luvun alussa New York Dolls- yhtyeen jäsenenä. Myöhemmin Thunders perusti yhtyeen The Heartbreakers ja vaikutti lisäksi sooloartistina. Hänen molemmat vanhempansa olivat italialaista sukujuurta. Thundersin musiikillinen ura alkoi talvella 1967 The Reign-yhtyeen jäsenenä. Thundersin seuraava yhtye oli Johnny and the Jaywalkers, jossa hän soitti nimellä Johnny Volume. Marraskuussa 1969 Johnny meni kuuntelemaan Rolling Stonesin konsertin Madison Square Gardeniin tyttöystävänsä Janis Cafasson kanssa. Kaksikko nähdään Mayslesin veljesten ohjaamassa elokuvassa Gimme Shelter. New York Dollsin basisti Arthur "Killer" Kane kuvasi ensi kertaa kuulemaansa Thundersin kitarasoundia rikkaaksi, tukevaksi ja kauniiksi. Paul Nelsonin avustamana New York Dolls solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Thunders osallistui yhtyeen vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiden albumien New York Dolls ja Too Much Too Soon levytykseen. Myöhemmin Malcolm McLaren vaikutti Dollsien managerina usean kuukauden ajan ja yhtyeestä tuli prototyyppi Sex Pistolsille. Thunders ja rumpali Jerry Nolan jättivät yhtyeen vuonna 1975. Myöhemmin Thunders syytti Malcolm McLarenia yhtyeen hajoamisesta. Solisti David Johansen ja kitaristi Sylvain Sylvain jatkoivat Peter Jordanin, Tony Machinen ja Chris Robisonin kanssa New York Dollsin nimellä vuoden 1976 loppupuolelle saakka. Thunders perusti The Heartbreakersin Jerry Nolanin ja Television-yhtyeen basistin Richard Hellin kanssa. Aikaisemmin newyorkilaisessa punkyhtyeessä The Demonsissa  soittanut kitaristi Walter Lure täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hellin lähdettyä perustamaan Richard Hell & The Voivoidsia hänen paikkansa otti Billy Rath. Thundersin johtamana The Heartbreakers konsertoi ensiksi Yhdysvalloissa ja osallistui sen jälkeen Anarchy Tourille Britanniassa Sex Pistolsin, The Clashin ja The Damnedin kanssa. The Heartbreakers pysytteli Britanniassa vuoden 1977 ajan. Siellä yhtyeen suosio olikin selkeästi parempi kuin Yhdysvalloissa. Britanniassa The Heartbreakers solmi levytyssopimuksen Track Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeen ainoaksi jääneen albumin L.A.M.F. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka sen tuotantopuoli saikin osakseen kritiikkiä. Yhtyeen jäsenet olivat myös itse tyytymättömiä albuminsa tuotantoon ja niinpä kukin heistä miksasi sen uudelleen. Kilpailu johti ensiksi Nolanin eroamiseen The Heartbreakersistä marraskuussa 1977. Pian tämän jälkeen yhtye lopetti toimintansa kokonaan. Thunders pysytteli Lontoossa ja hänen ensimmäisen, vuonna 1978 ilmestyneen sooloalbuminsa So Alone nauhoituksiin osallistuivat Thin Lizzyn Phil Lynott, Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook sekä vierailijoina Chrissie Hynde, Steve Marriott, Walter Lure, Billy Rath ja Peter Perrett. Albumin cd-versiolle sisältyy lisäksi neljä bonuskappaletta, joiden joukossa ovat singlebiisi Dead Or Alive sekä cover Marc Bolanin varhaistuotantoon lukeutuvasta kappaleesta The Wizard. Pian tämän jälkeen Thunders palasi Yhdysvaltoihin soittaen Luren, Rathin ja joskus Nolanin kanssa Max's Kansas Cityssä New Yorkissa ja Lontoon Speakeasy Clubilla Jonesin, Cookin, basisti Henri Paulin ja Snatch-yhtyeessä vaikuttaneiden taustavokalistien Judy Nylonin ja Patti Paladinin kanssa. Loppuvuodesta 1979 Thunders muutti vaimonsa Julien kanssa Detroitiin ja alkoi esiintyä yhtyeen Gang War kanssa. Sen muihin jäseniin lukeutuivat John Morgan, Ron Cooke, Philippe Marcade sekä MC5:ssa kitaroinut Wayne Kramer. Yhtye nauhoitti useita demoja ja teki runsaasti livekeikkoja ennen toimintansa loppumista. Zodiac Records julkaisi vuonna 1987 yhtyeen demoista ep:n. Vuonna 1990 ilmestyi vielä Gang Warin nimikkoalbumi, joka oli kreditoitu Thundersille ja Kramerille. 1980-luvun alussa Thunders kasasi The Heartbreakersin uudelleen useille kiertueille. Vuonna 1984 ilmestyi albumi Live at the Lyceum. Mainittu konsertti myös kuvattiin ja julkaistiin VHS:nä ja myöhemmin dvd:nä nimellä Dead Or Alive. 1980-luvun aikana Thunders asui Pariisissa ja Tukholmassa vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Que Sera Sera koostui uusista, Thundersin tuonaikaisen yhtyeensä The Black Catsin kanssa nauhoittamista kappaleista. Patti Paladinin kanssa Thunders nauhoitti duettokappaleen Crawfish. Kolme vuotta myöhemmin kaksikolta ilmestyi täyspitkä duettoalbumi, covereista koostuva Copy Cats. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat esimerkiksi pianisti Bob Andrews sekä The Only Ones-yhtyeen Jon Perry. Elokuusta 1988 huhtikuuhun 1991 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka Thunders esiintyi yhtyeen The Oddballs kanssa. Sen muun lineupin muodostivat Jamie Heath (saksofoni), Alison Gordy (laulu), Chris Musto (rummut), Stevie Klasson (kitara) ja Jill Wisoff (basso). Huhti-toukokuuhun 1990 ajoittui akustinen kiertue Britanniassa ja Irlannissa Thundersin esiintyessä ajoittain The Golden Horde -yhtyeen Peterin, Samin ja Johnin kanssa. Saksalaisen punkyhtyeen Die Toten Hosenin kanssa Thunders levytti version Born to Losesta puolitoista vuorokautta ennen edesmenoaan. Thunders kuoli epäselviksi jääneissä olosuhteissa St. Peter -hotellissa, New Orleansissa 23. huhtikuuta 1991 38 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Black Sabbathin Master of Realityn upea balladikappale

Solitude on Black Sabbathin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen kolmannella ja elokuussa 1971 ilmestyneellä albumilla Master of Reality ja lisäksi singleformaatissa niin ikään Master of Realityn tuotantoon lukeutuvan Children of the Graven b-puolella. Lyriikaltaan Solitude kuvaa ihmissuhteen loppumista ja depressiota. Toisen lauluraidan efektiksi Ozzy Osbournen vokalisointia hidastettiin. Solitude tuo esiin kitaristi Tony Iommin musiikillista talenttia; mainitussa biisissä hän soittaa lisäksi huilua ja pianoa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brett Schewitz mainitsi Solituden olleen Black Sabbathin tuotannosta häntä eniten yllättänyt kappale ja Ozzy Osbournen vokalisoinnin kauneinta, mitä hän on koskaan kuullut. Loudwiren listatessa 79 parasta Ozzy Osbournen aikaista Black Sabbathin kappaletta Solitude nousi top 30:een saavuttaen sijan 29. Brittiläisen doom metal-yhtyeen Cathedralin Solitudesta työstämä cover ilmestyi vuonna 1994 julkaistulla tribuuttialbumilla Nativity in Black:A Tribute to Black Sabbath. Norjalaisyhtye Ulver versioi Solituden vuonna 2007 ilmestyneellä seitsemännellä albumillaan Shadows of the Sun ja ruotsalainen progemetallia edustava Opeth vuonna 2014 ilmestyneellä yhdennellätoista albumillaan Pale Communion.

Torstain terävä:Linda Ronstadtin popstandardeista koostuva menestysalbumi

Linda Ronstadt:What’s New

12. syyskuuta 1983 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt What’s New on popstandardeista koostuva Linda Ronstadtin albumi. Samalla se on ensimmäinen niistä kolmesta Ronstadtin 80-luvulla julkaisemasta pitkäsoitosta, jotka artisti nauhoitti tuottaja Nelson Riddlen kanssa. Kyseisen albumitrilogian kansitaiteesta vastasi John Kosh. Levy-yhtiö ja tuottaja Peter Asher olivat aluksi haluttomia työstämään mainitun albumin Ronstadtin kanssa, mutta lopulta artistin tahto voitti ja What’s New -pitkäsoitto esitteli swingiä aivan uudelle kuuntelijasukupolvelle. Albumille sisältyy esimerkiksi Frank Sinatran, Ella Fitzgeraldin, Tony Bennettin, Rosemary Clooneyn ja Peggy Leen originaalituotantoa edustavia kappaleita. Ronstadt kutsui kyseisiä biisejä taiteellisen ilmaisun pieniksi jalokiviksi. What’s Newlle kertyi Billboardin listalla 81 listaviikkoa. Sen paras sijoitus oli kolmantena viiden viikon ajan. What’s Newn nousun listakärkeen estivät Michael Jacksonin Thriller ja Lionel Richien Can’t Slow Down. Jazzlistalla What’s New saavutti toisen sijan. Yhdysvalloissa albumi myi triplaplatinaa, eli yli kolme miljoonaa kappaletta. What’s Newn maailmanlajuinen myynti on ylittänyt viiden miljoonan rajan. Albumin nimikappaleesta ja I’ve Got a Crush on Yousta muodostui hittejä Adult Contemporary -listoilla nimibiisin saavuttaessa Billboard Hot 100 -listalla lisäksi sijan 53. Kaikki What’s Newllä julkaistut kappaleet ovat lisäksi mukana Asylum Recordsin vuonna 1986 julkaisemalla kokoelma-albumilla Round Midnight. The New York Timesiin kirjoittaneen Stephen Holdenin mukaan What’s New ei ole rocksolistin ensimmäinen tribuutti popin kultaiselle ajalle, mutta se on laadukkain ja vakavin pyrkimys kunnostaa popin ideaa, johon Beatlemania ja rockalbumien massamarkkinointi teineille eivät 1960-luvun puolivälissä kyenneet. Yhdysvaltalaisia popstandardeja 1940- ja 50-luvulla esittäneiden artistien albumit olivat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään.

Keskiviikon klassikko:Suzanne Vegan viides albumi

Suzanne Vega:Nine Objects of Desire

Kymmenes syyskuuta 1996 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nine Objects of Desire on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Suzanne Vegan viides studioalbumi. Edeltäjänsä, vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton 99.9F tavoin Nine Objects of Desiren tuotannosta vastasi Vegan tuonaikainen aviomies Mitchell Froom, joka osallistui lisäksi kolmen pitkäsoiton kappaleen kirjoitustyöhön. Albumin nauhoitukset tapahtuivat The Magic Shopissa New Yorkissa. Nine Objects of Desire yhdistää edeltäjänsä tavoin kokeellista instrumentaatiota ja sovituksia Vegalle tunnusomaiseen soundiin. Jazzvaikutteet ovat läsnä etenkin kappaleissa Caramel ja Tombstone. Albumilla vieraileviin muusikoihin lukeutuvat kitaristi Thad Blake, rumpali Jerry Marotta sekä jäsenistöä Elvis Costellon taustayhtyeestä The Attractionsista. Billboardin listalla Nine Objects of Desire joutui tyytymään sijaan 92., mutta albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestynyt No Cheap Thrill nousi Britanniassa top 40:ään. Vega kuvasi albumin rytmiikkaa sensuelliksi ja musiikillisesti albumilla on kuultavissa bossa novan ja vaihtoehtorockin vaikutus. Vegan muihin albumeihin verrattaessa Nine Objects of Desiren lyriikoita voi pitää henkilökohtaisina ja henkilökuvauksen sijaan ne ovat saaneet voimakkaasti inspiraatiota artistin henkilökohtaisesta elämästä. Birth-day (Love Made Real) viittaa Vegan tyttären Rubyn syntymään. Caramel-kappaleeseen oli vaikuttanut bossa nova ja etenkin Astrud Gilberton tuotanto. Mainitun biisin lyriikkaa oli inspiroinut hiipuva ihastus ystävään ja sovituksessa pyrittiin Antonio Carlos Jobim -tyyppiseen tunnelmaan. Vega on maininnut kyseisen kappaleen olevan eräs niistä, joista hän tuntee eniten ylpeyttä.

Tiistain tukeva:Runsaasti hyödynnetty studiorumpali ja Derek and the Dominosin jäsen

14. heinäkuuta 1945 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2023 edesmennyt Jim Beck Gordon oli yhdysvaltalainen sessiorumpali, joka muistetaan lisäksi jäsenyydestään bluesrockin superyhtyeessä Derek and the Dominos.Gordon varttui Los Angelesin San Fernando Valleyssa ja kävi Grant High Schoolia. Gordonin ura ammattimuusikkona käynnistyi 17-vuotiaana hänen säestäessään The Everly Brothersia. Gordonista tuli varsin ahkerasti hyödynnetty studiorumpali ja hän osallistui esimerkiksi Beach Boysin vuonna 1966 ilmestyneen klassikkoalbumin Pet Sounds sekä kahta vuotta myöhemmin julkaistun The Byrdsin pitkäsoiton Notorious Byrd Brothers nauhoituksiin. Gordon matkusti kiireisimpinä aikoinaan päivittäin Las Vegasista Los Angelesiin tekemään kahdesta kolmeen nauhoitusta ja ehti vielä soittaa iltakeikan Caesars Palacessa. Vuosina 1969 ja 1970 Gordon soitti Delaney ja Bonnie Bramlettin kiertueilla muun muassa Eric Claptonin kanssa. Clapton muodosti Gordonin, basisti Carl Radlen ja kosketinsoittaja Bobby Whitlockin kanssa yhtyeen Derek and the Dominos, jonka ensimmäinen studiotyöskentely oli vuonna 1970 ilmestynyt George Harrisonin tripla-albumi All Things Must Pass. Samaisena vuonna ilmestyi Derek and the Dominosin sittemmin klassikoksi kohonnut tupla-albumi Layla & Other Assorted Love Songs. Gordon osallistui Derekin kiertueisiin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Hän sävelsi Layla-kappaleen pianocodan. Vuonna 1970 Gordon osallistui Joe Cockerin Mad Dogs and Englishmen-kiertueelle ja Dave Masonin albumin Alone Together äänityksiin. Seuraavana vuonna Gordon keikkaili Traffic-yhtyeen kanssa ja osallistui sen albumin Low Spark on High Heeled Boys nauhoituksiin. Samana vuonna ilmestyneellä Harry Nilssonin albumilla Nilsson Schmilsson Gordon soitti rumpusoolon kappaleessa Jump into Fire. Hip hop-artistit ovat sämplänneet ahkerasti Gordonin rumpubreikkiä Apache-kappaleen lp-versiosta. Gordon osallistui Frank Zappan vuonna 1974 ilmestyneen albumin Apostotrophe nauhoituksiin. Hän oli mukana Johnny Riversin albumilla Blue Suede Shoes sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä livelevyllä Last Boogie in Paris. Niin ikään vuonna 1974 Gordon oli mukana suurimmalla osalla Steely Danin albumin Pretzel Logic kappaleista singlebiisi Rikki Don’t Lose That Number mukaan lukien. Vuosien 1973 ja 1975 välillä Gordon oli rumpalina The Byrdsin Chris Hillmanin luotsaamassa Souther-Hillman-Furay Bandissa. Alice Cooperin vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Alice Cooper Goes to Hell Gordonin soittoa kuullaan kolmessa kappaleessa. Myöhemmin Gordon kärsi mielenterveyden häiriöistä, murhasi äitinsä vuonna 1983 ja ja joutui vankilaan loppuiäkseen. Hän edesmeni 13. maaliskuuta 2023 77 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:The Byrdsin kakkosalbumin merkittävä singlekappale

Mr. Spaceman on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Byrdsin kappale, joka julkaistiin sen järjestyksessään kolmannella ja vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla Fifth Dimension. Kappale on lisäksi mainitun albumin kolmas singleformaatissa julkaistu. Se saavutti Billboardin listalla sijan 36., mutta jäi Britanniassa vaille listasijoitusta. Singlejulkaisun aikaan rockjournalistit kuvasivat kappaletta termillä spacerock, mutta sittemmin sillä on ryhdytty viittaamaan rockmusiikin tyylilajiin, jonka alkuperä on 1970-luvun progressiivisessa ja psykedeelisessä musiikissa. Jim McGuinnin kirjoittama Mr. Spaceman on albumin nimikappaleen ohella sen toinen science fiction-aiheinen biisi. Musiikillisesti kappaleen countrytausta yhdistyy psykedeliavaikutteisiin ja se on tulkittavissa edeltämään niitä countryelementtejä, joita The Byrds tutki vuonna 1968 ilmestyneellä albumillaan Sweetheart of the Rodeo. Kriitikot ovatkin kuvanneet Mr. Spacemania varhaisena esimerkkinä niin kutsutusta countryrock-tyylistä. Billboardin arviossa kehuttiin kappaleen lyriikkaa, Cash Box piti Mr. Spacemania hittipotentiaalisena ja Record World sievänä ja mukanalaulettavana. The Byrds esitti mainittua kappaletta 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa useissa tv-ohjelmissa, joista mainittakoon The Smothers Brothers Comedy Hour. Mr. Spaceman oli mukana yhtyeen keikkasetissä sen vuoteen 1973 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Tammikuussa 1989 The Byrdsin uudelleen kokoontunut lineup, jossa olivat mukana McGuinn, David Crosby ja Chris Hillman, esitti Mr. Spacemanin livenä. Originaalin julkaisunsa jälkeen kappale on påässyt mukaan useille The Byrdsin tuotannon kokoelma-albumeille. Mr. Spacemanista on levytetty useita covereita, joista tunnetuimmasta vastannee The Flying Burrito Brothers 1980-luvun puolivälissä ilmestyneellä livealbumillaan. Mr. Spaceman on mukana jukebox-musikaalissa Return to the Forbidden Planet.