Perjantain pohjat:Stray Catsin neljäs albumi

Stray Cats:Rock Therapy

Elokuussa 1986 EMI American julkaisemana ilmestynyt Rock Therapy on yhdysvaltalaisen rockabilly-yhtyeen Stray Catsin neljäs studioalbumi. Yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto saavutti Billboard 200 -listalla sijan 122., mutta jäi muualla maailmassa vaille listasijoitusta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet I’m a Rocker ja Reckless. Rock Therapy oli Stray Catsin tuotannossa eräänlainen paluualbumi. Sitä olivat nimittäin edeltäneet Brian Setzerin esikoissooloalbumi The Knife Feels Like Justice ja Phantom, Rocker and Slickin nimikkopitkäsoitto. People Weeklyyn Rock Therapyn arvioinut Mary Shaughnessy piti albumia Stray Catsin jäsenten soolotöitä laadukkaampana. Hän mainitsi Rock Therapyn sisältävän uudistettua voimaa ja laajentavan yhtyeen jäsenten yksittäisiä töitä. Shaughnessy ylisti etenkin Brian Setzerin kitaratyöskentelyä ja mainitsi sen olevan inspiroituneempaa kuin hänen sooloalbumillaan. Tuotantonsa osalta hän piti Rock Therapya Stray Catsin varhaisempia albumeita onnistuneempana. The Sun Sentinelsin Kevin Davisin mukaan Rock Therapy on hauska albumi täynnä nopeatempoisia kappaleita. Ottava Citizeniin albumin arvioineen Evelyn Erskinen mukaan Rock Therapy ottaa rockabillyyn tavanomaista vakavamman lähestymistavan suhteessa Stray Catsin varhaisempiin albumeihin. Toronto Starin Greg Quillin mielestä kyseessä oli ehkäpä Stray Catsin paras albumi siitä huolimatta, että se oli nauhoitettu spontaanisti ja oli miltei päähänpisto. The News-Pressin Mark Marymont arvioi Rock Therapyn vuonna 2008 ilmestyneen uusintapainoksen. Hänen mielestään albumi oli varsin hauska ja lähes Stray Catsin kahden ensimmäisen ja menestyneimmän albumin veroinen. Albumin kymmenestä kappaleesta leijonanosa edustaa yhtyeen omaa tuotantoa ja tunnetuimmat coverit ovat Gene Vincentin Race with the Devil, Buddy Hollyn Looking for Someone to Love ja Chuck Berryn Beautiful Delilah.

Torstain terävä:Guns N' Rosesin kolmena eri versiona ilmestynyt voimaballadi

Don’t Cry on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Guns N’ Rosesin tuotantoa edustava kappale, josta julkaistiin samanaikaisesti, eli 17. syyskuuta 1991 kaksi eri versiota albumeilla Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II. Mainituissa versioissa eroavat ainoastaan lauluosuudet, mutta ne lyriikoidensa lisäksi myös hienoisesti melodioiltaan. Don’t Crysta on lisäksi olemassa kolmas versio, joka on julkaistu virallisesti ainoastaan singleformatissa. Kyseinen versio on nauhoitettu jo niinkin varhain kuin 1986 Guns N’ Rosesin esikoisalbumin Appetite for Destruction työstämisen aikaan. Don’t Cry on kategorioitu voimaballadiksi ja mainittu kappale kohosi top teniin useissa maissa. Britanniassa se oli parhaimmillaan kahdeksantena ja Billboardin listalla kymmenentenä. Irlannissa Don’t Crysta tuli Guns N’ Rosesin toinen listakärkeen kohonnut single ja Suomessa toinen Use Your Illusion -albumeilta listaykköspaikan saavuttanut single. Don’t Cry nousi listakärkeen myös Portugalissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. Viiden suosituimman joukkoon kappale nousi Australiassa, Tanskassa ja Sveitsissä. Don’t Crysta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Andy Morahan ja Mark Racco.

Keskiviikon klassikko:Carl Perkinsin merkittävä paluukonsertti

 

Carl Perkins:Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session

Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session oli televisioitu konsertti, joka taltioitiin Limehouse-studioilla Lontoossa 21. lokakuuta 1985. Siinä esiintyi rockabilly-pioneeri Carl Perkins George Harrisonin, Ringo Starrin, Eric Claptonin, Rosana Cashin, Phantom, Rocker and Slickin sekä Dave Edmundsin kanssa. Heistä viimeksi mainittu vaikutti lisäksi konsertin musiikillisena ohjaajana. Suurin osa konsertissa esitetystä repertuaarista koostui Perkinsin 1950-luvun klassisista rockabilly-kappaleista. Konserttispecial oli Tom Gutteridgen ohjaama ja Channel 4 esitti sen Britanniassa tammikuun ensimmäisenä 1986 ja Cinemax Yhdysvalloissa myöhemmin samaisen vuoden aikana. Esittelyosuuden kommenteista vastasivat Perkinsin ystävät, aikalaiset ja ajoittaiset yhteistyökumppanit Johnny Cash, Roy Orbison ja Jerry Lee Lewis. Perkins esitti 16 kappaletta, joista kaksi edusti encoreita. Konsertti päättyi 30 vuotta aikaisemmin kirjoitettuun Perkinsin tunnetuimpaan hittiin Blue Suede Shoes, joka toi kyyneleet esittäjänsä silmiin. Konsertti säilyy Perkinsin myöhäisemmän uran unohtumattomana huippuhetkenä ja hänen diggarinsa ovat ylistäneet Perkinsin ja hänen tunnettujen ystäviensä mainitussa konsertissa soittamia tarmokkaita versioita. Kyseessä oli George Harrisonin ensimmäinen julkinen esiintyminen yli kymmeneen vuoteen. Idea Perkinsin esiintymisestä ystävistään koostuneen all star-bandin kanssa tuli hänen kanssaan 80-luvun alkuvuosina työskennelleeltä musiikkikustantajalta Graham Nolderilta. Perkins suostui konserttin, tv-speciaaliin ja livealbumiin vuoden 1984 aikana. Hänen muusikkoystäviensä kiireisten aikataulujen vuoksi konsertti viivästyi loppujen lopuksi lähes puolellatoista kuukaudella. Se toteutui Perkinsin saatua valmiiksi Johnny Cashin, Roy Orbisonin ja Jerry Lee Lewisin kanssa työstämänsä albumin Class of ’55:Memphis Rock & Roll Homecoming. Perkinsin mukaan konsertti pidettiin kuukaudelleen 30 vuotta sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut Blue Suede Shoesin.

Tiistain tukeva:Eräs Sladen vuoden 1972 legendaarisimmista singlehiteistä

 Mama Weer All Crazee Now on brittiläisen Slade-yhtyeen kappale, joka julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1972 yhtyeen albumilta Slayed? Kyseinen totuttuun tapaan Chas Chandlerin tuottama kappale on Sladen repertuaarista ensimmäinen, joka oli kokonaan basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean käsialaa. Mama Weer All Crazee Nowsta muodostui Sladen kolmas Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja kertyi kaikkiaan kymmenen ja Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 76. Mama Weer All Crazee Nown myötä Sladen ja manageri Chas Chandlerin tavoitteena oli saavuttaa julkaisuviikollaan listakärkeen kohonnut single. Mainittuun saavutukseen oli yltänyt ainoastaan Beatles vuoden 1969 tuotantoa edustavalla singlellään Get Back. Mama Weer All Crazee Nown listasijoitus oli Britanniassa  julkaisuviikollaan toisena ja suoraan listakärkeen ylsi sitä yhtyeen diskografiassa seurannut single, maaliskuussa 1973 ilmestynyt Cum On Feel the Noize. Noddy Holder sai idean Mama Weer All Crazee Nown lyriikkaan Sladen Lontoon Wembleyllä soittaman konsertin jälkeen hänen havaittuaan kaikki konsertin aikana rikotuiksi joutuneet tuolit. Kappaleen originaalinimi oli My My We're All Crazee Now, mutta se muutetiin totuttuun muotoon manageri Chandlerin kehotuksesta. Record Mirrorille antamassaan haastattelussa Jimmy Lea kertoi Mama Weer All Crazee Nown ja Cum on Feel the Noizen syntyhistoriasta. Hän mainitsi olleensa Chuck Berryn konsertissa vuonna 1972 ja Berry oli antanut yleisön laulaa osia hänen kappaleistaan. Lea sai idean kertosäkeistä, jotka oli kuin luotu yleisön laulettaviksi ja mainittua ideaa hän hyödynsi esimerkiksi Mama Weer All Crazee Nowssa ja Cum On Feel the Noizessa. Vuonna 1999 valmistuneessa elämäkertateoksessaan Who's Crazee Now Noddy Holder mainitsee Sladen löytäneen Mama Weer All Crazee Nowlla perussoundinsa. Se oli hyvin riehakas, mutta silti tarttuva ja popvaikutteinen. Kappaleesta tuli pidetty ja kaikki oppivat sen sanat. Mama Weer All Crazee Now-singlen b-puolella julkaistiin Slayed? -albumille sisältymätön Man Who Speeks Evil, joka pääsi mukaan vuonna 2007 ilmestyneelle yhtyeen kokoelma-albumille B-Sides. Record Mirroriin ja New Musical Expressiin Mama Weer All Crazee Nowsta laadittiin tuoreeltaan myönteiset arviot ja jälkimmäisessä kappaletta pidettiin tuohon mennessä Sladen parhaana. Myös AllMusicin Dave Thompsonin retrospektiivinen arvio oli positiivissävyinen.  Hän kuvasi kappaleen olevan täynnä adrenaliinia. Yhdysvaltalainen naishardrockyhtye The Runaways, jonka tunnetuimmiksi jäseniksi osoittautuivat Joan Jett ja Lita Ford, levytti Mama Weer All Crazee Nowsta coverinsa vuonna 1978 ilmestyneelle ja samalla joutsenlauluksi jääneelle albumilleen And Now...The Runaways.

Maanantain mainio:Jethro Tullin vuosien 1970-1980 kosketinsoittaja

28. maaliskuuta 1948 Derbyssä, Derbyshiressä syntynyt John Evan, oikealta nimeltään John Spencer Evans on brittiläinen muusikko ja säveltäjä, joka tunnetaan ensisijaisesti Jethro Tullin kosketinsoittajana vuosien 1970 ja 1980 välisenä aikana. Evanin isä oli Derbyshiren kyläkoulun johtaja ja äiti paikallinen konserttipianisti ja pianon soiton opettaja. Lokakuussa 1949 Evanin perhe muutti Blackpooliin, Lancashireen. Siellä asuessaan Evan tapasi koulussa Ian Andersonin ja Jeffrey Hammondin. Evans muutti nimensä, kun hänen ensimmäisen yhtyeensä nimeksi vaihtui John Evan Band. Jeffrey Hammondin mielestä kyseinen nimi kuulosti John Evans Bandia paremmalta. John Evan Bandin julkaistua tuotantoa edustaa vuonna 1966 nauhoitettu live. Evan oli mukana Blackpoolin musiikkiskenessä tulevien Jethro Tull-muusikoiden Ian Andersonin, Jeffrey Hammondin, Barrie Barlowin ja Glenn Cornickin tavoin. Lukiota käydessään Evan sattui kuulemaan tulevien yhtyetovereidensa, eli Jethro Tullin tuotannosta kappaleen Living in the Past ja kertoi myöhemmin sen herättäneen hänen huomionsa tavanomaisesta poikkeavan tahtilajinsa ansiosta. Vuonna 1970 Evan osallistui Jethro Tullin kolmannen albumin Benefit nauhoituksiin sessiomuusikon ominaisuudessa. Ian Andersonin kehotuksesta Evan jätti lopulta koulun ja hänestä tuli Jethro Tullin täysaikainen jäsen. Evan vaikutti osaltaan voimakkaasti Jethro Tullin yleissoundiin. Kappaleen Locomotive Breath pianointro on Evanin studiossa säveltämä. Hänen pestinsä Jethro Tullissa kesti heinäkuuhun 1980. Evan osallistui Jethro Tullin albumeiden levytyksiin Benefitistä Stormwatchiin. Seuraavaksi hän muodosti yhtyeen Tallis niin ikään Jethro Tullista eronneen Dee Palmerin kanssa. Hänet nähdään useilla 2000-luvulla ilmestyneillä Jethro Tullin dvd:illä. Myöhäisempinä vuosinaan Evan on perustanut muotoiluyhtiön ja harrastanut pitkän matkan pyöräilyä ympäri maailmaa. Hän asuu Melbournessa ja laulaa paikallisissa kuoroissa, muttei käsiensä pyöräilyvammojen vuoksi voi nykyisin soittaa pianoa.

Sunnuntain extra:The Holliesin jälkimmäinen vuonna 1969 ilmestynyt albumi

 The Hollies:Hollies Sing Hollies

Marraskuussa 1969 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hollies Sing Hollies on yhdeksäs The Hollies-yhtyeen Britanniassa ilmestyneistä pitkäsoitoista. Kyseessä on yhtyeen toinen mainittuna vuonna ilmestynyt albumi, joka julkaistiin ainoastaan puoli vuotta ilmestyneen ja täysin Bob Dylan-covereista koostuneen albumin Hollies Sing Dylan jälkeen. Hollies Sing Hollies on The Holliesin ensimmäinen omista sävellyksistä koostuva pitkäsoitto, jonka yhtye työsti Graham Nashin yhtyeestä lähdön jälkeen. Terry Sylvesterille kyseessä oli yhtyeen toinen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitoista, jolle sisältyi hänen sävellyksiään. Hollies Sing Hollies-albumilla on mukana myös basisti Bernie Calvertin käsialaa oleva instrumentaalikappale. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin erilaisella kansikuvalla ja nimellä He Ain’t Heavy He’s My Brother. Yhdysvaltain-painokselle mainittu hittisingle brittiversiosta poiketen sisältyi, mutta siltä puuttuivat kappaleet Soldier’s Dilemma ja Marigold/Gloria Swangsong. The Hollies Sing Hollies jäi Britanniassa vaille listasijoitusta, mutta Yhdysvalloissa Epicin julkaisemana ilmestynyt He Ain’t Heavy He’s My Brother saavutti sijan 32. Siltä pois jääneistä kahdesta biisistä MarigoldGloria Swangsong säästettiin The Holliesin seuraavalle Yhdysvalloissa ilmestyneelle albumille Moving Finger. Vuonna 1996 Hollies Sing Hollies- albumista julkaistiin kahdeksan bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä tunnetuin on singlemenestys Sorry Suzanne.

Lauantain pitkä:Diana Rossin vuoden 1980 menestysalbumi

Diana Ross:Diana

22. toukokuuta 1980 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt Diana (jota näkee lisäksi kirjoitusasussa diana) on Diana Rossin yhdestoista studioalbumi. Kyseessä on Rossin uran menestynein pitkäsoitto, jolta poimittiin kolme singlehittiä. Niistä Upside Down nousi listakärkeen. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Diana saavutti sijan 394. Rossin edellinen pitkäsoitto, vuonna 1979 ilmestynyt The Boss oli osoittautunut menestyksekkääksi, mutta tulevalle albumilleen artisti halusi raikkaamman, modernimman soundin. Ross oli kuullut Chic-yhtyeen Nile Rodgersin työtä Manhattanin kuuluisassa discoklubissa Studio 54:ssä. Ross lähestyi Rodgersia ja pyysi tätä luomaan uuden albumillisen materiaalia, joka ilmaisisi sen, missä Ross tunsi olevansa elämässään ja urallaan kyseisellä aikakaudella. Rossin on kerrottu sanoneen Rodgersille ja Bernard Edwardsille haluavansa kääntää uransa ylösalaisin ja pitää jälleen hauskaa. Seurauksena kaksikko kirjoitti kappaleet Upside Down ja Having Fun (Again) Törmättyään clubissa useisiin Rossiksi pukeutuneisiin drag queeneihin Rodgers kirjoitti kappaleen I'm Coming Out. Diana-albumilla julkaistuista kappaleista ainoastaan My Old Piano edusti Rodgersille ja Edwarsille tyypillistä biisinkirjoitusprosessia. Motownin ääni-insinöörin Russ Terranan avustamana Ross remiksasi koko albumin, poisti pitkät instrumentaaliosuudet ja nopeutti kappaleiden tempoja. Lisäksi Ross nauhoitti uudelleen ja remiksasi kaikki lauluosuutensa niin, että ne olivat edessä ja keskellä, eivätkä musiikin varjostamina. Julkaisuun päätyi Terranan kaupallisempi miksaus albumista. Rodgersin kanssa Ross teki seuraavan kerran yhteistyötä vasta vuonna 1989 Billboardin R&B-listalla kolmanneksi kohonneella kappaleella Working Overtime. Tuossa vaiheessa Ross oli palannut Motownin artistiksi. Edwards tuotti Rossin vuonna 1984 RCA Recordsille levyttämältä albumilta Swept Away löytyvän kappaleen Telephone, joka saavutti R&B-listalla sijan 13. Samaiselta albumilta löytyvässä ja uutta aaltoa edustavassa kappaleessa It's Your Move Rodgers vaikutti kitaristina. Robert Christgau kirjoitti Diana-albumista tuoreeltaan myönteisen arvion The Village Voiceen. AllMusicin Charity Chaffordin retrospektiivisessä arviossa mainittu pitkäsoitto kohotettiin Rossin tuotannon laadukkaimmaksi. Albumi pysytteli 17 viikon ajan Billboardin R&B/tanssilistan kärjessä. Billboard 200-listalla Diana-pitkäsoitto oli parhaimmillaan toisena ja soullistalla albumi pysytteli kärjessä kahdeksan yhtäjaksoisen viikon ajan. Yhdysvalloissa Diana saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään ja myi Britanniassa kultalevyksi. Briteissä albumin singlekappaleista Upside Down nousi toiseksi, My Old Piano viidenneksi ja I'm Coming Out saavutti sijan 13. Joissakin maissa neljäntenä singlenä pitkäsoitolta julkaisusta kappaleesta Tenderness muodostui top 40 -hitti Alankomaissa ja myöhemmin mainittu biisi pääsi mukaan useille greatest hits-tyyppisille kokoelmille. Diana-albumia seuranneista singleistä Endless Love ja It's My Turn muodostui niin ikään kansainvälisiä hittejä ja niiden jälkeen Rossin levy-yhtiöksi vaihtui RCA Records. Hänen ensimmäinen mainitulle levy-yhtiölle levyttämänsä albumi Why Do Fools Fall in Love saavutti platinaa ja siltä poimittiin kaksi Yhdysvalloissa top teniin kohonnutta singleä. Musiikkikriitikko Graham Reidin mukaan Diana-pitkäsoitto oli myynyt yli kymmenen miljoonaa kappaletta jo noin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vuoden 1980 aikana Rodgers ja Edwards kirjoittivat ja tuottivat lisäksi Sister Sledgen albumin Love Somebody Todayn, Sheila ja B. Devotionin pitkäsoiton King of the World sekä Chicin neljännen albumin Real People. Vuonna 2003 Diana-albumista julkaistiin remasteroitu tuplacdversio, joka sisälsi originaalit Chic-miksaukset, lopulliset Motown-miksaukset, Diana Ross & The Supremesin hittimedleyn 12-tuumaisen miksauksen sekä joukon muita saman aikakauden Motownin tanssikappaleita.