Tiistain tukeva:Useita klassikkohittejä työstänyt yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä

25. maaliskuuta 1938 syntynyt ja 26. lokakuuta 1999 edesmennyt Hoyt Wayne Axton oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä. Hän löi itsensä läpi 1960-luvun alkuvuosina Yhdysvaltojen länsirannikolla ja tuli tunnetuksi musiikkinsa maanläheisestä tyylistä ja voimakkaasta laulutyylistään. Axtonin käsialaa olevista kappaleista tunnetuimpiin lukeutuvat Joy to the World, The Pusher, No No Song, Greenback Dollar, Della and the Dealer, Never Been to Spain ja Boney Friends. Axton tuli lisäksi tunnetuksi elokuva- ja tv-rooleistaan. Hän esitti usein isähahmoa ja mainitunlaisessa roolissa Axton oli esimerkiksi elokuvissa The Black Stallion (1979), Heart Like a Wheel (1983) ja Gremlins (1984). Duncanissa, Oklahomassa syntynyt Axton varttui Comanchessa. Hänen äitinsä Mae Boren Axton oli lauluntekijä, joka osallistui muun muassa Elvis Presleyn läpimurtohitin Heartbreak Hotel kirjoitustyöhön. Hoyt oli muusikko Arlo Guthrien serkku. Hoyt aloitti musiikillisen uransa folksolistina Etelä-Kaliforniassa. 1960-luvun alussa hän julkaisi ensimmäisen folkalbuminsa, The Troubadour-clubilla nauhoitetun pitkäsoiton The Balladeer. Mainittu albumi sisälsi mm. Axtonin omaa tuotantoa edustavan kappaleen Greenback Dollar, josta Kingston Trio sai levytyksellään hitin vuonna 1963. 1960- ja 70-luvuilla Axton julkaisi useita albumeita eri levy-yhtiöillä, joista mainittakoon Vee-Jay, Capitol, A&M ja MCA. Oman levy-yhtiönsä Jeremiah Recordsin hän perusti vuonna 1978. 1970-luvun puolivälin tienoilla Axton tuotti John Davidsonin studiocovereita omasta tuotannostaan ja lisäksi Commander Cody & His Lost Planet Airmenin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Tales from the Ozone. Axtonin omiin hitteihin lukeutuivat esimerkiksi Boney Fingers, When the Mornirng Comes ja vuoden 1979 tuotantoa edustava Della and the Dealer. Axtonin laulutyylile oli tunnusomaista hänen erottuva bassobaritoninsa, joka syveni myöhemmin lähes bassoksi. Häntä kuultiin myös narratiiveissa ja dramaattisissa töissä. Televisiossa Axton esiintyi ensiksi David A Wolperin ABC-tuotannossa Story of a Folksinger vuonna 1963. Hänet nähtiin Jack Linkletterin juontamassa musiikkivarieteessa Hootenanny vuonna 1963. Vuonna 1965 Axton esiintyi Bonanza-sarjassa esittäen duettoja Pemel Robetsin kanssa. Vuonna 1966 Axton teki elokuvadebyyttinsä elokuvassa Smoky, jossa hän esitti Fess Parkerin näyttelemän hahmon veljeä Fred Dentonia. Tv-rooleissa Axton nähtiin sarjoissa McCloud ja Bionic Woman (molemmat vuonna 1976), WKRP in Cincinnati (1979) ja Diff’rent Strokes (1984, 1985). Vuonna 1991 Axton tuli valituksi Newhallissa, Kaliforniassa sijainneeseen Walk of Western Starsiin. Monista Axtonin käsialaa olevista kappaleista on tullut hittejä muiden artistien ja yhtyeiden esittäminä. Three Dog Night saavutti suurta menestystä Axtonin sävellyksillä Joy to the World ja Never Been to Spain, joista ensiksi mainittu nousi Billboardin singlelistan kärkeen kuudeksi viikoksi vuonna 1971. Axton nimesi levy-yhtiönsä Jeremiahiksi mainitun kappaleen lyriikassa esiintyneen sammakon mukaan. The Pusher ja Snowblind Friend olivat hittejä Steppenwolfille ja No No Song Ringo Starrille. Axtonin tuotantoa edustavia kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi Joan Baez, Arlo Guthrie, John Denver, Nina Simone, Waylon Jennings, Martha Reeves, Glen Campbell, Anne Murray ja David Clayton-Thomas. Axton menehtyi 26. lokakuuta 1999 kotonaan Victorissa, Montanassa 61 vuoden ikäisenä kärsittyään kahdesta sydänkohtauksesta kahden viikon aikana.

Maanantain mainio:Elton Johnin diskografian vuoden 1973 ensimäinen albumi

 Elton John:Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player

26. tammikuuta 1973 DJM Recordsin julkaisemana ilmestynyt Don't Shoot Me I'm Only The Piano Player on Elton Johnin kuudes studioalbumi. Samaisena vuonna hän ehti julkaista vielä toisenkin pitkäsoiton, yhdeksän kuukautta myöhemmin ilmestyneen tupla-albumin Goodbye Yellow Brick Road. Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player on Elton Johnin tuotannon toinen suoraan Billboardin listakärkeen ja ensimmäinen Britannissa ykkössijalle noussut albumi. Pitkäsoitolta poimittu ensimmäinen single Crocodile Rock nousi listakärkeen Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Toinen single Daniel nousi ykköseksi Kanadassa ja oli Billboardilla kakkossijalla. Britanniassa mainittu single oli neljäntenä, eli yhtä sijaa Crocodile Rockia korkeammalla. Eltonin edellisen pitkäsoiton Honky Chateau tavoin myös Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player nauhoitettiin Ranskassa Chateau D' Herovillessa. Tuottaja Gus Dudgeon vastasi puhallinsovituksista kappaleissa Elderberry Wine, Midnight Creeper ja I'm Going to Be a Teenage Idol, joista viimeksi mainitun inspiraation lähteenä oli Eltonin ystävä, T. Rex- yhtyeen johtohahmo Marc Bolan. Puhallinsoittajat olivat samoja, kuin Honky Chateau -albumilla. Paul Buckmaster vastasi jousista kappaleissa Blues for Baby and Me ja Have Mercy on the Criminal. Kyseessä on yksi niistä kolmesta Eltonin albumista, joiden työstämiseen osallistui hänen itsensä lisäksi kitaristi Davey Johnstonesta, basisti Dee Murraysta ja rumpali Nigel Olssonista koostunut perusbändi ilman perkussionisti Ray Cooperia. Kaksi muuta albumia ovat Honky Chateau sekä vuonna 1984 ilmestynyt Breaking Hearts. Elton konsertoi Australiassa vuoden 1971 aikana ja inspiroitui Daddy Cool -yhtyeen hitistä Danny Who? siinä määrin, että kirjoitti lyyrikko Bernie Taupinin kanssa Crocodile Rockin. Elton Johnin mukaan Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player oli hänen ensimmäinen albuminsa, jonka työstämisen aikaan hän oli tyytyväinen vokaaliesitystensä ja tyyliensä kokeilemiseen. Albumi nousi listakärkeen molemmin puolin Atlanttia. Kappaleesta Skyline Pigeon julkaistiin uudelleen nauhoitettu versio Daniel-singlen b-puolella. Midnight Creeper oli hatunnosto Rolling Stonesille ja High Flying Birdin tarkoituksena oli kuulostaa Van Morrisonilta. Vuonna 1995 Don't Shoot Mestä julkaistiin perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta sisältänyt versio.

Sunnuntain extra:Eric Claptonin 80-luvun tuotannon käynnistävä sooloalbumi

Eric Clapton:Another Ticket

20. helmikuuta 1981 ilmestynyt Another Ticket on Eric Claptonin seitsemäs studioalbumi ja samalla viimeinen RSO Recordsin julkaisema artistin pitkäsoitoista. Se nauhoitettiin Compas Point -studioilla Nassaussa, Bahamalla Tom Dowdin tuottamana. Another Ticketin työstämiseen osallistui toinen kitaristilegenda Albert Lee. Cd-formaatissa Another Ticket ilmestyi vuonna 1990 ja digitaalisena latauksena kuusi vuotta myöhemmin. Albumista muodostui melko suosittu. Se nousi top 40:ään seitsemässä maassa, joista kolmessa albumi saavutti top tenin. Uudessa Seelannissa albumi saavutti parhaan sijoituksensa, joka oli kolmantena. Norjassa albumi sijoittui viidenneksi ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Britanniassa Another Ticketin sijoitus oli 18:ntena ja Saksassa ja Ruotsissa sijalla 26. Alankomaissa albumi saavutti sijan 38. Another Ticketin saavuttamat arviot olivat suhteellisen myönteisiä. AllMusicin retrospektiivisessä arvio William Ruhlmann mainitsi, että vaikka Another Ticket ei ollut loistava albumi, se olisi ansainnut huomiota vastaanottamaansa runsaammin. Rolling Stonen John Piccarella mainitsi Claptonin onnistuneen luomaan suosittua musiikkia varsin syvästä ja vakavasta bluesherkkyydestä. Albumin kakkospuolen kaikki kappaleet nimittäin käsittelivät jollakin tavalla kuolemaa. Piccarellan mukaan Clapton kohdistaa luodin sekä sydämeen että listoille. The New York Timesin Robert Palmerin mukaan Clapton osoittaa Another Ticketillä olevansa ensisijaisesti solisti ja biisintekijä, joka sattuu lisäksi olemaan kitaristi, muttei enää aggressiivinen sooloilija.

Lauantain pitkä:Eräs brittien keskeisimmistä varhaisista pub rock-yhtyeistä

Brinsley Schwartz oli brittiläinen, 70-luvulla vaikuttanut niin kutsuttua pub rockia edustanut yhtye, joka oli ottanut nimensä kitaristinsa mukaan. Muilta osin yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat basisti Nick Lowe, kosketinsoittaja Bob Andrews ja rumpali Billy Rankin. Brinsley Schwartzin esiasteena oli ollut 60-luvun puolella toiminut popyhtye Kippington Lodge. Myöhemmin kokoonpanoa täydensi kitaristi/solisti Ian Gomm. Kitaristi/kosketinsoittaja/solisti Brinsley Schwartz tapasi Nick Lowen alun perin Woodbridge Schoolissa, missä parivaljakko soitti kouluyhtyeissä kosketinsoittaja/solisti Barry Landemanin ja kitaristi Phil Hallin kanssa. Vuonna 1964 yhtye konsertoi Saksan ilmavoimien tukikohdissa nimellä Sounds 4+1. Koulusta päästyään Schwartz muodosti yhtyeen Three's a Crowd rumpali Pete Whalen ja basisti Dave Cottamin kanssa. Landemanin liityttyä mukaan vuonna 1967 yhtyeen nimeksi vaihtui Kippington Lodge. Se julkaisi kaksi Mark Wirtzin tuottamaa, lauluharmonioita hyödyntänyttä popsingleä, jotka eivät menestyneet kaupallisesti. Cottamin jätettyä yhtyeen Schwartz kutsui Lowen hänen tilalleen. Landeman siirtyi Vanity Fair-yhtyeeseen, Andrewsista tuli bändin kosketinsoittaja ja Billy Rankin otti Whalen paikan yhtyeen rumpalina. Vaikka seuraavat kolme singleä eivät nekään menestyneet, Kippington Lodge sai kiinnityksen Marqueelle. Samoihin yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi siirtyä popista hienoisilla psykedeliavaikutteilla rikastettuun folkiin. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui vuonna 1969 Brinsley Schwartz. Kippington Lodgen nimellä bändi jatkoi silti edelleen operointiaan popmusiikin parissa. Yhtyeen asuessa Beaconsfieldissä eräänlaisessa kommuunissa Britanniaan osana Warner Brothers Touria matkustanut kanadalainen The Band käytti samaista paikkaa treenitilanaan ja lainasi tuolloin Brinsley Schwartzin instrumentteja. Brinsley Schwartz solmi sopimuksen manageri Dave Robinsonin kanssa. Yhtyeen oli tarkoitus esiintyä Van Morrisonin ja Quicksilver Messenger Servicen lämmittelijänä Fillmore Eastissä kolmas ja neljäs huhtikuuta 1970. Robinsonilla oli aikomuksenaan lennättää paikalle runsaasti brittijournalisteja laatimaan arvioita keikasta. Yhtye itse saapui konserttipaikalle passiongelmiensa vuoksi vasta hieman ennen keikkaansa ja joutui soittamaan lainakamoilla, joihin bändin jäsenet eivät olleet tottuneet. Myös journalistien lento oli myöhässä, joten he saapuivat paikalle joko juovuksissa tai krapulaisina. Sekä konsertti että hieman yhtyeen Britanniaan paluun jälkeen ilmestynyt ja bändin nimeä kantanut esikoisalbumi vastaanottivat vähemmän mairittelevia arvioita. Brinsley Schwartzin toinen albumi Despite It All ilmestyi myöhemmin vuoden 1970 aikana. Pitkäsoiton countryhenkisyyteen vaikutti voimakkaasti yhtye Eggs over Easy, jonka Kentish Townissa todentamastaan konsertista Brinsley Schwartzin jäsenet vakuuttuivat. Kitaristi Ian Gommin täydennettyä Brinsley Schwartzin kokoonpanon vuoden 1971 puolella yhtye nauhoitti kolmannen albuminsa Silver Pistol. Bändistä tuli kaupallisuutta vastustava ja se käytti suuren osan vuodesta 1971 treenaamiseen. Mainittuna vuonna yhtye teki joka tapauksessa yhteiskiertueen Down Home Rhythm Kings Help Yourselfin sekä yhtyeen Eire Apparent jäseniin kuuluneen Ernie Grahamin kanssa. Dave Robinson toimi kaikkien managerina ja Brinsley Schwartz päätyikin soittamaan taustat Ernie Grahamin nimettömällä sooloalbumilla. Vuoden 1971 aikana Brinsley Schwartz esiintyi järjestyksessään toisella Glastonbury-festivaalilla ja mainitusta keikasta yksi biisi pääsi mukaan tripla-albumille Glastonbury Fayre. Tiukkojen livekeikkojensa ansiosta Brinsley Schwartz saavutti  diggarikuntaa Lontoossa ja Eggs over Easyn kaltaisten yhtyeiden tavoin brittilehdistö niputti sen pub rockin edustajaksi. Tyylillisesti bändin vertailukohdaksi voisi mainita The Bandin, jonka kitaristin Robbie Robertsonin tyyliä Schwartzin soitto muistutti. Helmikuussa 1972 Brinsley Schwartz soitti Manin ja Hawkwindin lämmittelijänä Greasy Truckers Partyssa, josta julkaistiin myönteisiä arvioita vastaanottanut tripla-albumi. Valitettavasti kyseessä ovat kovana keikkayhtyeenä tunnetun Brinsley Schwartzin ainoat virallisesti julkaistut livenauhoitukset. Niin ikään vuonna 1972 ilmestynyt ja ironisesti countryrockia edustanut Nervous on the Road saavutti suorastaan erinomaiset arviot. Vaikka albumi ei noussut listoille, Brinsley Schwarz pääsi soittamaan Paul McCartneyn ja Wingsin lämmittelijänä vuoden 1973 Britannian-kiertueella. Samana vuonna Brinsley Schwartzia kuultiin Frankie Millerin esikoisalbumin Once in a Blue Moon taustamuusikkoina. Niin ikään vuonna 1973 ilmestynyt albumi Please Don't Ever Change ei saavuttanut edeltäjänsä veroisia arvioita. Mainittuna vuonna Brinsley Schwartz teki silti menestyksekkäitä esiintymisiä Old Grey Whistle Testissä lineupilla, jossa Lowe oli kitarassa ja laulussa, Gomm bassossa, Schwartz pianossa ja Andrews kosketinsoittimissa. Mainittu miehitys teki lisäksi nauhoituksia John Peelin BBC Radio 1-ohjelmaa varten. Vuonna 1974 ilmestynyt ja Dave Edmundsin tuottama albumi The New Favourites of...Brinsley Schwartz saavutti jälleen hyvät arviot. Brinsley Scwartzista tuli myös Dave Edmundsin taustayhtye, jota kuultiin hänen albuminsa Subtle as a Flying Mallet livenä taltioiduissa kappaleissa. Albumiensa ohessa Brinsley Schwartz julkaisi myös sarjan singlejä ja teki vähälle huomiolle jääneitä levytyksiä myös salanimillä The Hitters, The Knees, Limelight ja The Brinsleys. Vuoden 1974 aikana Brinsley Schwarz nauhoitti viimeisen albuminsa It's All Over Now, mutta sitä ei julkaistu yhtyee toiminta-aikana. Yhtye lopetti toimintansa seuraavan vuoden maaliskuussa. Brinsley Schwartz ja Bob Andrews liittyivät Graham Parker & The Rumouriin, jonka riveissä he vaikuttivat vuoteen 1981. Andrews muutti myöhemmin New Orleansiin. Schwartz soitti useiden artistien taustalla 80, 90, ja 2000-luvuilla. Vuonna 2009 hän liittyi paluun tehneeseen Ducks Deluxeen ja vuonna 2012 sekä Schwartz että Andrews liittyivät uudelleen toimintansa aloittaneeseen The Rumouriin. Billy Rankin liittyi Terraplaneen ja myöhemmin Big Jim Sullivanin Tiger-yhtyeeseen. Hän jätti musiikkibisneksen vuonna 1977, mutta esiintyi 30 vuotta myöhemmin Ducks Deluxen 30-vuotisjuhlakonsertissa. Nick Lowe ja Ian Gomm loivat suhteellisen menestyksekkäät soolourat. Lowen vuonna 1978 ilmestynyt albumi Jesus of Cool saavutti brittilistalla sijan 22. ja siltä poimittu single I Love the Sound of the Breaking Glass oli seitsemäntenä. Myös Bob Andrews ja Dave Edmunds osallistuivat mainitun albumin nauhoituksiin. Lowe oli mukana kirjoittamassa Dr. Feelgoodin vuonna 1979 ilmestynyttä ja brittilistalla yhdeksänneksi noussutta singleä Milk and Alcohol. Lowen vuonna 1979 ilmestynyt ja suurimmaksi hitiksi muodostunut Cruel to Be Kind edusti yhteistyötä Ian Gommin kanssa. Kappale oli alun perin nauhoitettu Brinsley Schwartzin viimeistä ja julkaisematta jäänyttä albumia varten. Mainittu versio pääsi mukaan vuonna 1978 ilmestyneelle Jesus of Coolin 30-vuotisjuhlapainokselle. Ian Gommin vuonna 1979 ilmestynyt single Hold On saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 18. Lowen käsialaa oleva originaaliversio sittemmin Elvis Costellon coveroimasta kappaleesta (What's So Funny 'Bout) Peace and Love and Understanding ilmestyi alun perin Brinsley Schwartzin albumilla The New Favourites of...Brinsley Schwartz. Costello tiesi kappaleen entuudestaan, sillä hän oli paitsi Brinsley Schwartzin musiikin diggari, myös toiminut yhtyeen roudarina. Elokuvan The Bodyguard miljoonamyyntiin yltäneelle soundtrackalbumille mainitusta kappaleesta on näkemyksensä levyttänyt  Curtis Stigers.

Perjantain pohjat:Aretha Franklinin vuoden 1972 keskeinen albumi

Aretha Franklin:Young, Gifted and Black

24. tammikuuta 1972 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Young, Gifted and Black on Aretha Franklinin 18. studioalbumi. Billboardin R&B-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti toisen sijan ja oli poplistalla parhaimmillaan yhdentenätoista. Young, Gifted and Black myi nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän. Otsikkonsa albumi otti sille sisältyvästä kappaleesta To Be Young, Gifted and Black, jonka originaalilevytyksestä oli vastannut vuonna 1969 Nina Simone. Vuonna 1972 Franklin voitti parhaan nais-R&B-laulusuorituksen Grammyn. Vuonna 2003 VH1 nimesi Young, Gifted and Blackin kaikkien aikojen 76:ksi parhaaksi albumiksi. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoiton sijoitus oli 388. Franklinin kirjoittamaa originaalituotantoa albumilla edustavat esimerkiksi kappaleet Day Dreaming ja Rock Steady, joista jälkimmäinen nousi R&B-listalla singleformaatissa toiseksi ja oli myös poplistalla parhaimmillaan yhdeksäntenä. Nimikappaleensa lisäksi abumin coverbiiseihin lukeutuvat esimerkiksi Otis Reddingin I've Been Loving You Too Long, The Beatlesin Long and Winding Road ja Elton Johnin Border Song (Holy Moses). Allmusiciin pitkäsoiton arvioineen Jason Birchmeierin mukaan kyseessä saattaa olla Franklinin tuotannon laadukkain albumi, joka ei sisällä ainuttakaan selkeää täyteraitaa. Vuonna 2018 Rolling Stonen Rob Sheffield ylisti Franklinin näkemystä Long and Winding Roadista kaikkien aikojen parhaaksi Beatles-coveriksi. Hänen mukaansa kyseinen cover parantaa eniten originaalilevytystä ja määrittelee kaiken sen, mistä kappale kertoo.

Torstain terävä:Eräs Aerosmithin Pump -albumin huippuhetkistä

What It Takes on Steven Tylerin, Joe Perryn ja Desmond Childin kirjoittama ja yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin levyttämä voimaballadi. Singleformaatissa mainittu kappale ilmestyi 26. helmikuuta 1990. Kyseessä oli kolmas ja viimeinen single yhtyeen edellisenä vuonna ilmestyneeltä ja sekä arvio- että myyntimenestykseksi osoittautuneelta albumilta Pump. Steven Tyler mainitsi sisällyttävänsä albumille balladeita, jos  joku nuori kuuntelija kuulisi niiden ansiosta samaiselta albumilta Young Lustin ja F.I.N.E.:n kaltaisia rockrypistyksiä. Desmond Child oli osallistunut balladikappaleen Angel kirjoitustyöhön Aerosmithin edelliselle albumille Permanent Vacation, mutta yhtye halusi varmistaa, että sen oma identiteetti olisi kuultavissa What It Takesillä. Joe Perryn mukaan What It Takes kuulosti aluksi huomattavan country and western-henkiseltä. Aerosmith ei halunnut levyttää uutta Angelia, vaikka Desmond Childin sydän ja sielu olivat suurissa, dramaattisissa balladeissa. Yhtye halusi työstää jotakin erilaista. Brad Whitfordin mukaan What It Takes alkoi kosketinsoitinkappaleena. Yhtye aavisti kappaleessa olevan silti jotakin erikoislaatuista, joten sitä tuli lähestyä eri tavalla. Perrylle What It Takesin erityislaatuisuutta merkitsi tuottaja Bruce Fairbairnin kappaleen instrumentaatioon lisäämä harmonikka. Se antoi kappaleelle sen kaipaaman maun. Muussa tapauksessa What It Takes olisi koostunut ainoastaan mukavista soinnuista ja niiden vaihdoksista. Kappaleen lyriikka kertoo suhteen loppumisen ja sen aiheuttamien loukkaavien tunteiden ylipääsemisestä. What It Takesin lyriikassa viitataan lisäksi kahteen muuhun Aerosmithin tuotannon kappaleeseen; F.I.N.E.:een Pump-albumilta ja sen edeltäjälle Permanent Vacationille sisältyvään biisiin Hearts Done Time. What It Takesista työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota. Niistä toisessa Aerosmith esittää kyseistä kappaletta Longharnissa keskellä katutappelua. Toinen What It Takesin musiikkivideoista koostuu The Making of Pump -dokumentista napatuista pätkistä ja se on Keith Garden ja Martin Torgoffin ohjaama. Videoista viimeksi mainittu vastaanotti selkeästi enemmän soittoaikaa ja yhtye valitsi sen mukaan videokokoelmalleen Big Ones You Can Look At. Billboardin Hot 100 -listalla What It Takes nousi yhdeksänneksi ja Album Rock Tracks-listalla kärkeen. Kanadassa kappale oli parhaimmillaan viidentenätoista ja Uudessa Seelannissa sijalla 19.

Keskiviikon klassikko:The Yardbirdsin solisti/huuliharpisti ja paljon muuta

 22. maaliskuuta 1943 syntynyt ja 12. toukokuuta 1976 edesmennyt Keith Relf oli solisti ja huuliharpisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään The Yardbirds-yhtyeessä. Sen lopetettua toimintansa Relf muodosti yhtyeen Renaissance siskonsa Jane Relfin, The Yardbirdsin rumpalin Jim McCarthyn ja The Nashville Teensin kosketinsoittajana vaikuttaneen John Hawkenin kanssa. Richmond Institutionissa syntynyt Relf alkoi soittaa yhtyeissä kesän 1956 tienoilla solistin, kitaristin ja huuliharpistin ominaisuudessa. Hän osallistui useiden The Yardbirdsin orginaaalituotantoa edustavien kappaleiden, kuten The Shapes of Things, Over Under Sideways Down ja Happenings Ten Years Time Ago kirjoitustyöhön. Only the Black Rosen kaltaisissa kappaleissa Relf osoitti kiinnostusta akustisempaa musiikkia, kuten folkkia kohtaan. The Yardbirdsin konserteissa Relf esitti varhaista näkemystä kappaleesta Dazed and Confused, jonka innoittajana oli Jake Holmesin mainitusta kappaleesta esittämä versio. Myöhemmin Dazed and Confused päätyi Led Zeppelinin ohjelmistoon ja myös yhtyeen esikoisalbumille. Relfin ensimmäinen soolosingle Mr. Zero saavutti brittilistalla sijan 50. toukokuussa 1966. The Yardbirdsin lopetettua toimintansa heinäkuussa 1968 Relf muodosti Jim McCarthyn kanssa akustisen duon Together, jota seurasi välittömästi yhtye Renaissance. Mainitun yhtyeen Relf jätti vuonna 1970 ja alkoi toimia levytuottajana Steamhammerille, folkrockyhtye Hunter Muskettille, akustiselle maailmanmusiikkia edustaneelle yhtyeelle Amberille, psykedeeliselle yhtyeelle Atornalialle sekä bluesrockyhtye Medicine Headille, jossa Relf  vaikutti itse lisäksi basistina. Vuonna 1974 Relf perusti progressiivista rockia edustaneen yhtyeen Armageddon. Sen esikois-ja samalla nimikkoalbumi nauhoitettiin Britanniassa ja julkaisijana Yhdysvalloissa oli A&M Records. Albumin originaaleissa kansiteksteissä yhtyeeseen viitattiin superyhtyeenä, sillä bändin muista jäsenistä rumpali Bobby Caldwell oli aikaisemmin soittanut Captain Beyondissa ja Johnny Winterin yhtyeessä, kitaristi Martin Pugh Steamhammerissa ja myöhemmin 7:th Orderissa ja basisti Louis Cennamon varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet sekä Renaissance että Steamhammer. 12. toukokuuta 1976 Relf menehtyi kotonaan sähköiskuun soitettuaan maadoittamatonta sähkökitaraa. Hänen kuolemansa ilmoitettiin kahta päivää myöhemmin ja joskus 14. toukokuuta 1976 on virheellisesti mainittu Relfin kuolinpäiväksi. Hänet on haudattu Richmondin hautausmaalle. Relf pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1982. Seremoniassa olivat paikalla hänen leskensä April Liverside, jonka kanssa Relf oli avioitunut vuonna 1966 sekä poikansa Danny ja Jayson (Jay).