Maanantain mainio:Wendy O. Williamsin esikoissooloalbumi

 Wendy O. Williams:WOW

Vuonna 1983 nauhoitettu ja seuraavana vuonna Passport Recordsin julkaisemana ilmestynyt WOW on Wendy O. Williamsin esikoissooloalbumi. Hän työsti sen varhaisemman yhtyeensä The Plasmacticsin jäätyä tauolle. Vuonna 1985 Williams oli esikoissooloalbuminsa tiimoilta ehdolla parhaan naisrocklaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Julkaistuaan vuonna 1982 albumin Coup d'Etat The Plasmatics soitti Kissin lämmittelijänä Creatures of the Night-kiertueella. Sen päätyttyä Capitol Records ei uusinut The Plasmaticsin levytyssopimusta. Gene Simmons lähestyi Williamsia ja Rod Swensonia aikomuksenaan tuottaa albumi. Pyrkimyksenä oli välttää laillisia seikkoja Capitolin kanssa ja niinpä albumi päätettiin julkaista ilman The Plasmatics-nimeä. WOW-pitkäsoitolla The Plasmaticsin muusikoista soittivat rytmikitaristi Wes Beech ja rumpali T. C. Tolliwer. Pseudonymiä Reginald Van Helsing käyttäen Simmons vastasi itse basso-osuuksista. Soolokitaristina albumilla kuultiin Michael Raytä ja Kissin jäsenistä Ace Frehley vaikutti kitaristina kappaleessa Bumb and Grind, Vinnie Vincent oli mukana kirjoittamassa raitaa Ain't None of Your Business. Paul Stanley soitti biisissä Ready to Rock ja Eric Carr kappaleessa Legends Never Die. Tyylillisesti WOW on heavy metallista elementtejä ammentanut hardrockalbumi ja  mainittu pitkäsoitto tulikin merkitsemään irtiottoa The Plasmaticsin tuotannosta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale It's My Life. Kahta vuotta myöhemmin se oli mukana Williamsin tähdittämässä elokuvassa Reform of School Girls. Kiss julkaisi myöhemmin oman versionsa mainitusta kappaleesta sekä toisesta WOW-albumilla julkaistusta biisistä Thief in the Night. WOW-albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi Ralph Heibutzkin mainitusta pitkäsoitosta AllMusiciin laatiman arvion mukaan Williams olisi ansainnut tähteyden.

Sunnuntain extra:Procol Harumin menestyksekäs livealbumi

Procol Harum:Live in Concert with Edmonton Symphony Orchestra

Huhtikuussa 1972 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Live in Concert with Edmonton Symphony Orchestra on Procol Harumin konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu Kanadassa Northern Alberta Jubilee Auditoriumissa Edmontonissa, Albertassa 18 marraskuuta 1971. Mainittu albumi nousi Kanadassa seitsemänneksi ja oli Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan viidentenä. Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Britanniassa Live in Concert with Edmonton Sympony Orchestra saavutti parhaimmillaan sijan 48. Siitä on muodostunut Procol Harumin tuotannon menestynein albumi. Conquistadorin liveversiosta muodostui Yhdysvalloissa suosittu sekä poppiin että rockiin erikoistuneilla radiokanavilla. Singleformaatissa mainittu kappale nousi Billboardilla top 20:een ja saavutti monissa muissa maissa top tenin. Albumin b-puolen täyttää kestoltaan 19-minuuttinen ja viidestä eri osasta koostuva In Held Twan Was In I. Albumin tuoreisiin cd-versioihin on lisätty bonuskappaleeksi liveversio Broken Barricades-albumin tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Luskus Delph, joka oli alun perin julkaistu Conquistador-singlen b-puolella. Salvon albumista vuonna 2009 julkaisema uusintapainos sisältää bonuskappaleinaan lisäksi treeniversiot biiseistä Simple Sister ja Shine on Brightly. Joissakin liven painoksissa kappaleen Look to Your Soul nimeksi on merkitty I Know It If I’d Been Wiser.

Lauantain pitkä:1980-luvun loppupuolen suosittu brittiyhtye

Fine Young Cannibals oli vuonna 1984 Birminghamissa perustettu poprockyhtye. Sen jäsenistä basisti Andy Steele ja kitaristi Andy Cox olivat vaikuttaneet aikaisemmin yhtyeessä The Beat, solisti Roland Giftin varhaisempi yhtye oli Akrylykz. Fine Young Cannibalsin vuonna 1985 ilmestyneelle esikoisalbumille sisältyy mm. kappale Johnny Come Home sekä Elvis Presley- cover Suspicious Minds. Mainitut singlet kohosivat top 40:ään Britanniassa, Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa. Fine Young Cannibalsin vuonna 1989 ilmestynyt kakkosalbumi The Raw & The Cooked nousi listakärkeen Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Billboardin listakärkeen albumilta nousivat singlet She Drives Me Crazy ja Good Thing. Vuoden 1990 Brit Awardseissa Fine Young Cannibals palkittiin parhaana brittiläisenä yhtyeenä ja The Raw & The Cooked parhaana brittiläisenä albumina. The Fine Young Cannibals aloitti toimintansa vuonna 1984 The Beat-yhtyeen lopetettua toimintansa. Nimensä yhtye otti vuonna 1960 valmistuneesta, Robert Wagnerin ja Natalie Woodin tähdittämästä elokuvasta All the Fine Young Cannibals. Steele ja Cox kuuntelivat kaseteilta potentiaalisia solisteja kahdeksan kuukauden ajan, ennen kuin heidän valintansa kohdistui Giftiin. Yhtyeellä oli ensiksi vaikeuksia solmia levytyssopimusta, mutta kun Johnny Come Home-kappaleen musiikkivideo nähtiin brittiläisessä ohjelmassa The Tube, levy-yhtiöt alkoivat lähestyä Fine Young Cannibalsia. Fine Young Cannibals julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 1985 ja singlet Johnny Come Home ja Suspicious Minds menestyivät muualla, mutta eivät Yhdysvalloissa. Vuonna 1987 Fine Young Cannibals nähtiin housebändinä elokuvassa Tin Men. Yhtye oli lisäksi mukana elokuvan soundtrackillä mm. biisillään Good Thing. Fine Young Cannibalsin kahden albumin välillä Steele ja Cox julkaisivat vuonna 1987 nimellä Two Men, a Drum Machine and a Trumpet instrumentaalin housesinglen Tired of Getting Pushed Around. Brittien singlelistalla se saavutti sijan 18. ja oli lisäksi suosittu Yhdysvaltojen tanssilistalla. Samoihin aikoihin Gift esiintyi elokuvassa Sammy and Rosie Get Laid. Kakkosalbumilta The Raw & The Cooked poimituista singleistä She Drives Me Crazy nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen myös Australiassa ja oli Britanniassa parhaimmillaan viidentenä. Good Thing nousi seitsemänneksi sekä Australiassa että Britanniassa. The Raw & The Cookedille sisältyi kolme yhtyeen Tin Menin soundtrackille levyttämää kappaletta, Good Thing mukaan lukien. Brittiläisen punkrockyhtyeen The Buzzcocksin hitteihin lukeutuvasta Ever Fallen in Lovesta Fine Young Cannibals levytti coverinsa elokuvan Something Wild soundtrackille. Vuonna 1990 Fine Young Cannibals levytti coverinsa Cole Porterin Love for Salesta hyväntekeväisyyslevylle Red Hot + Blue, jonka tuotannosta vastasi Red Hot Organization. Fine Young Cannibals lopetti toimintansa vuonna 1992. Vuonna 1996 yhtye kokosi rivinsä ja levytti uutuuskappaleen The Flame kokoelma-albumiaan Finest varten. Vuonna 2025 Roland Gift ilmoitti soittavansa kaksi konserttia nimellä Roland Gift Presents Fine Young Cannibals. Muusta lineupista ei ollut vielä tietoa mainitun vuoden heinäkuussa.

Perjantain pohjat:John Fogertyn vuoden 2007 onnistunut sooloalbumi

John Fogerty:Revival

Lokakuun alussa 2007 ilmestynyt Revival on eräs amerikkalaisten biisintekijöiden kaanoniin lukeutuvan John Fogertyn laadukkaimmista sooloalbumeista. Mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli vuosien jälkeen jälleen Fantasy Records ja kyseessä oli Fogertyn ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi kolmeen vuoteen. Se sisältää kaksi sodanvastaista kappaletta; Long Dark Night ja I Can't Take It No More. Niistä jälkimmäinen tekee viittauksen Fogertyn emoyhtyeen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvaan Fortunate Soniin ja on tyylillisesti suhteellisen lähellä The Ramonesin tyylistä punkrockia. Selkeän nostalgiahenkisiä ovat myös Jimi Hendrixille ja Creamille eräänlaisesta tribuutista käyvä, tyylitajuisesti revittelevä Summer of Love sekä Creedence Song, joista jälkimmäinen muistuttaa erityisesti yhtyeen swamprocktyylistä. Revival debytoi Billboardin listalla sijalla 14. ja albumia meni julkaisuviikollaan kaupaksi 65 000 kappaletta. Albumi oli myös ehdokkaana vuoden 2008 parhaan rockalbumin Grammyn saajaksi, mutta kyseisen palkinnon vastaanotti lopulta Foo Fighters pitkäsoitollaan Echoes, Silence, Patience & Grace. Rolling Stonen listalla vuoden 2007 50:sta parhaasta albumista Revival sijoittui yhdenneksitoista. Saman lehden äänestyksessä albumin kappaleista Gunslinger saavutti sijan 12. vuoden 2007 sadan parhaan kappaleen listalla.

Torstain terävä:Etenkin jäsenyydestään Grease Bandissa ja Fairport Conventionissa muistettu rumpali

22. toukokuuta 1941 syntynyt ja 29. kesäkuuta 2015 edesmennyt Bruce Rowland oli brittiläinen rumpali, jonka keskeisimpiin yhtyeisiiin lukeutuivat Grease Band ja Fairport Convention. Rowland vaikutti lisäksi studiomuusikkona. Hän syntyi Park Royalissa, Middlesexissä. Vuonna 1968 Rowland soitti rumpuja Wynder K Frogin albumilla Out of the Fryin Pan. Vuonna 1969 Rowland liittyi Joe Cockerin taustayhtyeeseen The Grease Bandiin. Hän esiintyi Cockerin kanssa Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja oli mukana vuonna 1969 ilmestyneellä artistin toisella albumilla Joe Cocker! sekä Britanniassa top teniin kohonneella singlellä Delta Lady. Cockerin ja Grease Bandin yhteistyö loppui vuonna 1970, mutta Rowland pysytteli mukana yhtyeessä ja oli mukana sen albumeilla Grease Band ja Amazing Grease. Näihin aikoihin Rowland teki levytyksiä esimerkiksi Shawn Phillipsin, Jackie Lomaxin ja Gallagher and Lylen kanssa. Lisäksi hän oli mukana Jesus Christ Superstarin orginaalilla levytyksellä ja osallistui Ronnie Lane’s Slim Chancen esikoisalbumin Anymore for Anymore sekä Lanen ja Ronnie Woodin soundtrackalbumin Mahoney’s Last Stand levytyksiin. Mainittujen nauhoitusten jälkeen Rowland siirtyi päätoimisesti studiomuusikoksi. Rowlandin yhteistyö Fairport Conventionin kanssa alkoi vuonna 1972. Hänen varhaista soittoaan mainitun yhtyeen riveissä kuullaan virallisesti julkaisematta jääneellä, mutta ahkerasti bootlegatulla albumilla The Manor. Fairport Conventionin täysaikainen jäsen Rowlandista oli tullut vuonna 1976 ilmestyneeseen albumiin Gottle O’ Geer mennessä. Rumpalin tehtävänsä lisäksi Rowland vaikutti kosketinsoittajana ja taustavokalistina seuraavilla albumeilla The Bonny Bunch of Roses ja Tipplers Tales sekä vuonna 1979 ilmestyneellä livelevyllä Farewell Farewell. Vuosien 1979 ja 1985 välillä Fairport Convention piti taukoa lukuun ottamatta konserttien soittamista. Vuoden 1981 reunionista kasattiin livealbumi Moat on the Lede, jonka työstämisessä Rowland oli mukana. Myöhemmin hän jätti musiikkibisneksen ja muutti Tanskaan. Viimeiset vuotenda hän asui Brixhamissa, Devonissa luoteis-Britanniassa. Rowland mehehtyi syöpään 74 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Levon Helmin leadvokalisoima The Bandin vuoden 1969 klassikkokappale

The Night They Drove Old Dixie Down on Robbie Robertsonin kirjoittama kappale, jonka originaalista levytysversiosta vastasi hänen johtamansa kanadalainen rockyhtye The Band syyskuussa 1969 ilmestyneellä, järjestyksessään toisella ja samalla nimikkoalbumillaan. Leadvokalistina kappaleessa kuultiin yhtyeen rumpalia Levon Helmiä. The Night They Drove Old Dixie Down on ensimmäisessä persoonassa etenevä narratiivi, joka kuvaa köyhän etelävaltiolaisen kokemaa taloudellista ja sosiaalista tuskaa Yhdysvaltojen sisällissodan viimeisenä vuonna. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Night They Drove Old Dixie Down saavutti sijan 245. Lisäksi kappale on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle ja aikakauslehti Timen All-Time 100 -listalle. Joan Baezin The Night They Drove Old Dixie Downista levyttämä cover saavutti toisen sijan Billboard Hot 100 -listalla sekä Cashbox 100 -listalla lokakuussa 1971. Record Worldin top singles-listalla Baezin levytys nousi viikoksi listakärkeen 25. syyskuuta 1971 alkaneella viikolla. The Bandin oma levytys julkaistiin singleformaatissa Up on Cripple Creekin b-puolella tammikuussa 1970. Se ei saavuttanut listasijoitusta, mutta singlen paraatipuoli nousi Billboardin listalla sijalle 25. Myös Up on Cripple Creek on Levon Helmin leadvokalisoima. Suomeksi The Night They Drove Old Dixie Downin levytti Jussi & The Boys Mats Huldenin suomentamana vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen Kehä kaartuu nimellä Kun aika kääntyi rauhaan päin.

Tiistain tukeva:Miljoonahitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt naisyhtye

 The Chantels on The Teen Queensin ja The Bobbettesin jälkeen järjestyksessään kolmas afrikkalais-yhdysvaltalainen Yhdysvalloissa suosiota saavuttanut naisyhtye. Se perustettiin 1950-luvun alussa, jolloin yhtyeen jäsenet kävivät koulua Bronxissa. The Chantelsin originaalikokoonpanon muodostivat  Arlene Smith (leadsolisti) (syntynyt viides lokakuuta 1941), Sonia Goring Wilson (syntymänimeltään Millicent Goring, syntynyt 1940), Renée Minus White ( syntynyt 1943), Jackie Landry Jackson (syntynyt 22. toukokuuta 1941  ja edesmennyt  23. joulukuuta 1997) ja Lois Harris ( syntynyt 1940). Yhtyeen nimi on johdos Jane Frances De Chantalista. Vuoteen 1957 mennessä The Chantels oli toiminut lauluyhtyeenä jo useiden vuosien ajan. Toisin kuin monet virkasisarensa, yhtyeeseen vaikuttivat ensisijaisesti klassinen musiikki ja latinalaiset rytmit. Leadvokalisti Arlene Smith oli saanut klassisen musiikin koulutusta ja esiintynyt Carnegie Hallissa 12 vuoden ikäisenä. Hän vastasi sekä lyriikoista että musiikista. The Chantelsin löytäjänä oli The Valentinesin solisti Richard Barrett. Kesään 1957 mennessä yhtye oli solminut levytyssopimuksen George Goldnerin omistaman End Recordsin kanssa. Arlene Smithin käsialaa oleva yhtyeen esikoissingle He's Gone saavutti elokuussa 1957 poplistalla sijan 71. Joulukuussa 1957 ilmestynyt Maybe oli The Chantelsin suurin hitti, joka saavutti Billboardin listalla viidennentoista sijan ja oli R&B-listalla parhaimmillaan jopa toisena tammikuussa 1958. Maybe saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. The Chantelsin seuraavat singlet eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä, mutta End Records julkaisi yhtyeeltä albumin We Are The Chantels. Myöhemmin albumista julkaistiin uusi painos originaalista eroavalla kansikuvalla ja myös pitkäsoiton nimi oli lyhentynyt pelkäksi The Chantelsiksi. End Records lopetti yhteistyönsä The Chantelsin kanssa vuonna 1959 ja Arlene Smith siirtyi soolouralleen ja Harris opiskelun pariin. Mainittuna vuonna The Chantelsin levyjä julkaisi Endin alamerkki Gone. Vuonna 1960 Annette Smith, joka ei ollut sukua Arlenelle, otti tämän paikan The Chantelsissa. Yhtyeen kvartettikokoonpano siirtyi Carlton Recordsille ja mainittu levy-yhtiö julkaisi The Chantelsin toisen suuren hitin Look in My Eyes, joka oli poplistalla parhaimmillaan sijalla 14. ja nousi R&B-listalla kuudenneksi. Carltonin julkaisemista The Chantelsin singleistä Well I Told You oli vastaus Ray Charlesin Hit the Road Jackille ja mainittu kappale saavutti poplistalla sijan 29. Vuonna 1962 Carlton julkaisi The Chantelsilta albumin The Chantels on Tour. Otsikostaan huolimatta kyseessä ei ollut livelevy ja sen kymmenestä kappaleesta ainoastaan seitsemän edusti yhtyeen originaalituotantoa. Lisäksi mukana oli nimittäin yksi biisi Gus Backusilta, Chris Montezilta sekä Little Anthony and the Imperialsilta. End Records halusi osaltaan hyötyä Look in My Eyes -kappaleen saavuttamasta menestyksestä ja niinpä se julkaisi The Chantelsin varhaisemmasta tuotannosta koostuvan kokoelma-albumin There's Our Song Again. The Chantelsin levy-yhtiö vaihtui vielä muutamaan kertaan. Vaikka yhtyeen lineupissa tapahtui 1960-luvun aikana muutoksia, vakiojäseninä säilyivät Jackie Landry, Sonia Goring ja Renee Minus. Mainittu The Chantelsin lineup levytti Arlene Smithin kanssa RCA:lle vuoden 1970 aikana yhden singlen. 1970-luvun aikana Arlene Smith johti toista Chantels-nimistä yhtyettä, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi discodiiva Carol Douglas sekä aikaisemmin Gemissä vokalisoinut Louise Bethune, joka tuli vaikuttamaan myös The Crystalsin 70-luvulla konsertoineessa lineupissa. Smith jatkoi esiintymisiään soolona. 1990-luvun puolivälissä muut The Chantelsin originaalijäsenet tekivät reunionin lineupilla, jossa leadvokalistina vaikutti Noemi (Ami) Ortiz. PBS Speciaalissa Doo Wop 50 Arlene Smith teki reunionin muiden henkiin jääneiden The Chantelsin originaalijäsenten kanssa ja omisti yhtyeen suurimman hitin Maybe joulukuussa 1997 edesmenneelle Jackie Landrylle. Lauluyhtyeiden Hall of Fameen The Chantels pääsi vuonna 2002. Vuosina 2001 ja 2009 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Famen viimeiseen äänestykseen, mutta ääniä Hall of Fameen pääsylle ei kertynyt tarpeeksi.