Perjantain pohjat:Mellencampin 80-luvun puolivälin rocktribuuttikappale

 R.O.C.K. in the U.S.A. (Salute to Sixties Rock) on John Cougar Mellencampin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kolmantena singlenä artistin vuonna 1985 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Scarecrow. Billboardin listalla kappale nousi kakkossijalle ja oli myös Album Rock Tracks-listalla parhaimmillaan kuudentena. Australiassa single tuli sisältämään kaksi a-puolta, sillä myös kakkospuolen biisi, cover The Driftersin kappaleesta Under the Boardwalk saavutti huomattavaa radiosoittoa. Molempien kappaleiden sijoituksena Australiassa oli 18. Mellencampin omaelämäkertateoksen Born in a Small Town mukaan artisti oli haluton sisällyttämään kappaletta albumilleen Scarecrow, joka koostui muilta osin selkeästi vakavasävyisemmästä tuotannosta. Ennen Scarecrown nauhoituksia Mellencamp kehotti yhtyettään opettelemaan satakunta 60-luvun rockkappaletta. R.O.C.K. in the USA:n lyriikka sisältää viittauksia useisiin vuosikymmenen rockklassikoihin, kuten The Troggsin ykköshittiin Wild Thing. Belmontissa, Indianassa nauhoitetun R.O.C.K. in the USA:n tuotannosta vastasivat Mellencamp ja Don Gehman. Levytyksellä Mellencampia säestäviin muusikoihin lukeutuivat  Kenny Aronoff (rummut), Toby Myers (basso), Mike Wanchic (kitarat, taustalaulu), Larry Crane (kitarat, huilu), John Cascella (koskettimet) ja Sarah Flint (taustalaulu). Billboardin arvion mukaan kappaleessa tehdään viittauksia Richie Valensin La Bambasta Question Mark and The Mysteriansin 96 Tearsiin.

Torstain terävä:The Replacementsin vuoden 1984 arvostettu albumi

The Replacements:Let It Be

Toinen lokakuuta 1984 Twin/Tone Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let It Be on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Replacementsin kolmas albumi. Tyylillisesti mainittua pitkäsoittoa voi pitää post-punkalbumina, jonka lyriikoiden teemana on ikääntyminen. The Replacementsin jäsenet olivat kyllästyneet edellisen albuminsa, vuonna 1983 ilmestyneen Hootenannyn kovaan ja nopeaan tyyliin ja solisti Paul Westerbergin mukaan he halusivat kirjoittaa jotakin vilpittömämpää. Albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja sittemmin AllMusic ja Rolling Stone ovat listanneet Let It Ben 80-luvun parhaiden albumien listoilleen. Viimeksi mainitun vuonna 2023 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla albumi saavutti sijan 156. Vuonna 2008 Let It Bestä julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi kuusi bonusbiisiä sisältävä cd-versio. Uusintajulkaisun kansiteksteistä vastasi Peter Jesperson. Vuonna 2025 Let It Bestä julkaistiin kolmesta cd:stä koostuva Deluxe Edition-versio. Sen ensimmäinen cd sisälsi perusalbumin, toinen harvinaisuuksia ja singlejen b-puolia ja kolmas levy Cubby Bearissa, Illinoisissa 17. elokuuta 1984 soitetun konsertin. Keikan coverbiiseihin lukeutuvat medleyn muodostavat Beach Boysin Help Me Rhonda ja Ronny and the Daytonasin Little G.T.O., Vanity Fairin Hitchin’ A Ride, T. Rexin 20:th Century Boy, Bad Companyn Can’t Get Enough sekä Kissin Black Diamond, joista viimeksi mainittu sisältyy myös perusalbumille. The Replacements oli aloittanut uransa punkrockin edustajana ja esimerkiksi yhtyeen kesäkuussa 1982 ilmestynyt ep Stink edusti lähes hardcorea. R.E.M. -yhtyeen Peter Buckin oli huhuttu toimivan Let It Ben tuottajana. Yhtyeen tavatessa hänet Athensissa, Georgiassa sillä ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi biisejä. Omien sanojensa mukaan Buck toimi joka tapauksessa eräänlaisena esituottajana. Hän soitti yhden soolon ja tarjosi bändille ideoita. Westerbergin Let It Belle kirjoittamat lyriikat käsittelevät esimerkiksi itsetietoisuuden ja hylkäämisen tunteita nuoruuden perspektiivistä. Let It Be on kohotettu klassikkoalbumiksi vaihtoehtorockin saralla esimerkiksi R.E.M.in Murmurin, The Pixiesin Surfer Rosan sekä Sonic Youthin Daydream Nationin tavoin. Albumin ainoa singleformaatissa ilmestynyt kappale I Will Dare on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle.

Keskiviikon klassikko:Stevie Ray Vaughanin kolmas studioalbumi

Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Soul to Soul

Syyskuun viimeisenä 1985 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul to Soul on Stevie Ray Vaughan & Double Troublen kolmas studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset olivat tapahtuneet maalis-toukokuussa samaisena vuonna The Dallas Sound Labissa. Soul to Soulin kymmenestä kappaleesta neljä edustaa Vaughanin omaa sävellystuotantoa. Singleformaatissa Soul to Soul to Soulilta julkaistiin kappaleet Lookin’ Out the Window ja Look at the Little Sister. Billboard 200-listalla albumin paras sijoitus oli 34., Suomessa jopa kolmantena ja pitkäsoiton kappaleesta Change It työstetty musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV-kanavalla. Vuonna 1999 Soul to Soulista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jonka bonuksina olivat Stevie Rayn audiohaastattelu sekä kaksi outtake-biisiä. Niistä toinen on reilut 13-minuuttinen instrumentaalimedley The Jimi Hendrix Experiencen kappaleista Little Wing ja Third Stone from the Sun. Soul to Soul vastaanotti ensisijaisesti myönteisiä arvioita, joskin joidenkin arvioiden mukaan  Vaughanin biisinkirjoitukseen olisi kaivattu enemmän inspiroituneisuutta. Vuonna 2014 Analogue  Productions Remaster hyödynsi albumin originaalia masternauhaa ensi kertaa sitten Soul to Soulin ensimmäisen cd-version. Lyriikat ennen kitarasooloa kappaleessa Life Without You on palautettu kuuluvasti, kun taas muissa albumista julkaistuissa cd-versioissa ne on poistettu.

Tiistain tukeva:"Fast" Eddie Clarken Motörheadin jälkeinen yhtye

Fastway oli brittiläinen, vuonna 1982 toimintansa aloittanut hardrockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat aikaisemmin Motörheadissa kitaroinut ”Fast” Eddie Clarke sekä UFO.n basisti Pete Way. Fastway koki useita muutoksia lineupissaan ja Way jätti yhtyeen, kun hänelle tarjoutui tilaisuus esiintyä Ozzy Osbournen kanssa. Fastwayn kokoonpanon täydensivät Humble Pien rumpalina aikaisemmin vaikuttanut Jerry Shirley sekä tuossa vaiheessa melko tuntematon solisti Dave King. Waylle selvisi, ettei hän voinut rikkoa levytyssopimustaan Chrysalis Recordsin kanssa ja lisäksi hänelle tarjoutui tilaisuus soittaa Ozzy Osbournen kanssa. Niinpä Way ei levyttänyt lainkaan Fastwayn jäsenenä. Sessiobasisti Mickey Featin kanssa Fastway levytti vuonna 1983 ilmestyneen esikois- ja samalla nimikkoalbuminsa. Alfie Agius vaikutti Fastwayn toisena sessiobasistina. Aikaisemmin Taste-yhtyeessä soittaneesta Richard McCrackenistä tuli yhtyeen pysyvä basisti ja vuonna 1984 Fastway julkaisi toisen menestysalbuminsa All Fired Up. Shirley ja McCracken jättivät yhtyeen väsyneinä keikkailuun. Vuonna 1985 Clarke ja King muodostivat Fastwayn uudelleen lineupilla, jonka täydensivät Shane Carroll (kakkoskitara), Paul Reid (basso) ja Alan Connor (rummut) Heistä viimeksi mainittu oli soittanut aikaisemmin Kingin varhaisessa yhtyeessä Stillwoodissa. Mainittu Fastwayn lineup julkaisi albumin Waiting for the Roar, joka edusti tyylillisesti albumiorientoitunutta rockia Fastwayn edellisten bluesvivahteisten hardrockalbumien sijaan. Samana vuonna Fastwaytä pyydettiin työstämään soundtrack heavy metal-kauhuelokuvaan Trick or Treat. Vaikka elokuva ei menestynyt, Fastway loi soundtrackin myötä uudeleen mainettaan kovana hardrockyhtyeenä. Soundtrackalbumi pysytteli Billboard 200 -listalla yhdentoista kuukauden ajan, mutta Fastway lopetti siltä erää toimintansa. King muodosti AOR-henkisemmän yhtyeen Q. E. D, joka julkaisi kahdesta kappaleesta koostuneen singlen. Vuonna 1988 Clarke käynnisti Fastwayn uudelleen. Lea Hartin vokalisoimana työstettiin albumi On Target, joka ei kuitenkaan menestynyt. Vuonna 1990 Clarke ja Hart nauhoittivat albumin Bad Bad Girls, jolla muusikkoina kuultiin muun muassa jäseniä yhtyeestä Girlschool. Vuonna 1991 Fastway lopetti jälleen toimintansa. Konserttitaltiointi Say What You Will LIVE oli varhaisempi nauhoitus, jossa Kingiä kuultiin vokalistina. Vuonna 1998 Clarke ja Hart ryhtyivät jälleen musiikilliseen yhteistyöhön ja levyttivät On Target-albumista uuden version, joka ei sekään menestynyt. Toukokuun lopussa 2007 Toby Jepson ilmoitti hyväksyvänsä tarjouksen toimia Fastwayn solistina yhtyeen mainitun vuoden festivaalikeikoilla. Niihin lukeutuivat Sweden Rock, Hard Rock Hell Japanissa sekä Download Festival Doningtonissa. Clarken ja Jepsonin lisäksi lineupiin kuuluivat rumpali Steve Strange sekä Mama’s Boysissa bassotellut John McManus. Vuonna 2008 Jepson ilmoitti siirtyvänsä täysaikaisesti skotlantilaisen hardrockyhtyeen Gunin solistiksi. 14. marraskuuta 2011 SPV/Steamhammer julkaisi Fastwayn viimeiseksi jääneen ja Jepsonin vokalisoiman albumin Eat Dog Eat. Kymmenes tammikuuta 2010 Clarke menehtyi keuhkokuumeeseen 67 vuoden ikäisenä.Hänen edesmenonsa jälkeen Fastway ei ole toiminut, vaikka yhtyeen hajoamisesta ei ole ilmoitettu. Pete Way menehtyi 14. elokuuta 2020.

Maanantain mainio:Redbonen vuoden 1973 singlemenestys

Come and Get Your Love on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Redbonen suosituimpaan tuotantoon lukeutuva kappale. Aluksi mainittu biisi julkaistiin promona nimellä Hail ja marraskuun lopussa 1973 Redbonen viidennellä albumilla Wovoka tutuksi tulleella nimellään. Mainittuna vuonna kappale ilmestyi lisäksi albumin ensimmäisenä singlenä. Come and Get Your Love on Redbonen jäsenten Lolly ja Pat Vegasin käsialaa. Mainitusta biisistä muodostui eräs Redbonen tuotannon suosituimmista. Billboard Hot 100 -listalla se nousi parhaimmillaan viidenneksi ja Redbonesta muodostui ensimmäinen yhdysvaltalainen natiiviyhtye, jonka single sijoittui mainitulla listalla viiden suosituimman joukkoon. Come and Get Your Loven ilmestyttyä Billboard ja Cash Box laativat kappaleesta myönteiset arviot. Kiinnostus Come and Get Your Love -kappaleeseen lisääntyi jälleen 2010-luvulla, kun se pääsi mukaan vuonna 2014 valmistuneeseen elokuvaan Guardians of the Galaxy sekä sitcomin F is for Family tunnuskappaleeksi. Come and Get Your Lovesta julkaistu singleversio on selkeästi Wovoka-albumilla ilmestynyttä lyhyempi. Siitä puuttuvat sekä lyhyt esittelyjakso että pitkä toistuva jäännöslopuke. Kappaleen instrumentaatiossa sähköinen sitar muodostuu merkittäväksi. Dj-käyttöön Come and Get Your Lovesta julkaistiin lisäksi lyhyempi singe-edit, joka sisältää erilaisen lead vocal -osuuden.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

Tesla:Time’s Making Changes -Best of Tesla

20. marraskuuta 1995 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time’s Making Changes -Best of Tesla on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan ensimmäinen kokoelma-albumi. Kyseinen pitkäsoitto sisältää tuotantoa yhtyeen neljältä ensimmäiseltä studioalbumilta Mechanical Resonancesta Bust a Nutiin sekä ensimmäiseltä livelevyltä, tupla-albumilta Five Man Acoustical Jam. Lisäksi kokoelmalle sisältyy yksi aikaisemmin julkaisematon kappale Steppin’ Over. Teslan esikoisalbumilta Mechanical Resonance Time’s Making Changesille sisältyvät singlehitti Modern Day Cowboy, positiivinen manifesti Gettin’ Better, myös akustisia elementtejä hyödyntävä Little Suzi sekä kokoelma-albumille nimensä antanut Changes. Kakkosalbumi The Great Radio Controversyn valinnat ovat ei aivan albumin terävimpään kärkeen lukeutuva Heaven’s Trail (No Way Out), selkeän hittipotentiaalinen The Way It Is sekä viimein ansaituisti hitiksi osoittautunut Love Song. Five Man Acoustic Jamilta mukana ovat Five Man Electrical Band -cover Signs sekä Great Radio Controversyn huippuhetkiin lukeutuva Paradise. Psychotic Supper-albumin tuotantoa kokoelmalla edustavat rankka Edison’s Medicine, Def Leppardin kitaristille Steve Clarkille omistettu Song & Emotion sekä balladituotantoon tyylitajuisesti kallistuva What You Give ja Bust a Nutin valinnat kohdistuvat kahteen pitkään biisiin; Mama’s Fool ja A Lot to Loose.Glam metallin saralla Tesla on eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista ja myös vakavammista yhtyeistä ja Time’s Making Changes tarjoaa 15 vakuuttavaa näytettä yhtyeen tuotannon laadukkuudesta.

Lauantain pitkä:Eräs kiehtovimmista brittiläisen bluesrockin kakkosdivarilaisista

Medicine Head oli 1970-luvulla aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen bluesrockyhtye, joka toimi suurimman osan ajastaan duona. Yhtyeen suurin menestyssingle oli vuonna 1973 brittilistalla kolmannen sijan saavuttanut One and One is One. Medicine Head levytti kuusi albumia ja yhtyeen alkuvaiheen triokokoonpano levytti John Peelin Dandelion -yhtiölle. Suurimman osan toiminta-ajastaan Medicine Headin muodostivat John Fiddler ja Peter Hope-Evans. Ajoittain yhtyeessä vaikuttivat lisäksi Laurence Archer, Clive Edwards, Keith Relf, Tony Ashton, Roger Saunders, George Ford, John Davies, Rob Townsend  ja Morgan Fisher.Fiddler ja Hope-Evans tapasivat koulussa Wolverhamptonissa ja myöhemmin Staffordin taidekoulussa, jonka kaksikko kuitenkin jätti. Vuoden 1968 paikkeilla he alkoivat esittää bluesia ja rockia clubeissa pubeissa Birminghamissa ja sen ympäristössä. Dj John Peel näki kaksikon esiintyvän Lafayette Clubissa ja jakoi myöhemmin sen musiikkia John Lennonin, Eric Claptonin ja Pete Townshendin kanssa. Heistä ensiksi mainitun kehotuksesta duo kiinnitettiin Dandelion Recordsille. Demo kappaleesta His Guiding Hand julkaistiin singlenä ja Peel on kuvannut sitä kaikkien aikojen halvimmaksi julkaistuksi levyksi ja erääksi kaikkien aikojen klassisimmista levyistä. Kappale pääsi lisäksi mukaan dokumenttielokuvaan John Peel's Record Box. Kaksikon ensimmäinen albumi New Bottles Old Medicine nauhoitettiin kahdessa tunnissa ja yhtye konsertoi John Peelin keikoilla. Kakkosalbumin Heavy on the Drum tuotannosta vastasi The Yardbirdsin solistina ensisijaisesti muistettu Keith Relf. Single (And The) Pictures in the Sky saavutti vuonna 1971 brittilistalla sijan 22. Kappale ei ollut mukana Heavy on the Drumilla, mutta se lisättiin yhtyeen esikoisalbumin cd-version bonusraidaksi. Kyseessä oli  Dandelion-yhtiön ensimmäinen hittisingle. Hope-Evans jätti yhtyeen yli vuoden ajaksi. Tuolloin Fiddler, bassosta vastannut Relf sekä rumpali John Davis levyttivät yhtyeen kolmannen albumin The Dark Side of the Moon, joka oli sen viimeinen Dandelion Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Se ilmestyi vuosi ennen Pink Floydin samannimistä klassikoksi kohonnutta albumia. Nicholas Schafnerin mukaan Pink Floyd suunnitteli vaihtavansa tulevan albuminsa nimeksi Eclipse, mutta luopui ajatuksesta, kun Medicine Headin albumi ei menestynyt. Sen kappaleista Only to Do What is True ilmestyi ainoalla Dandelion Recordsin julkaisemalla sämplerialbumilla There is Some Fun Going Forward. Medicine Head solmi uuden levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Hope-Evans oli jälleen mukana Tony Ashtonin tuottamalla ja useiden studiomuusikoiden kanssa nauhoitetulla albumilla One & One is One. Suurimmaksi singlehitiksi osoittautuneen nimikappaleen jälkeen singlenä julkaistiin lisäksi sijan 11. saavuttanut Rising Sun. Seuraavalla albumilla Thru' A Five kaksikon lisäksi musisoivat aikaisemmin Family-yhtyeessä vaikuttanut rumpali Rob Townsend, kitaristi Roger Saunders ja basisti George Ford. Albumilta poimitusta Slim Harpo-vaikutteisesta kappaleesta Slip and Slide muodostui yhtyeen viimeinen singlehitti, joka saavutti brittilistalla sijan 22. vuonna 1974. Ahkerasta keikkailustaan huolimatta yksikään Medicine Headin albumeista ei saavuttanut sijoitusta brittilistalla. Viimeisen albuminsa, Pete Towshendin Eel Pie -studioilla nauhoitetun Two Man Bandin yhtye työsti nimensä mukaisesti jälleen duona. Medicine Head lopetti toimintansa vuonna 1977. Vuonna 2005 Angel Air julkaisi albumin Don't Stop the Dance. Se kokosi yhteen joitakin singlejä, joita oli nauhoitettu yhtyeen ollessa WWA-yhtiöllä sekä joitakin aikaisemmin julkaisemattomia nauhoituksia, joita Medicine Head oli työstänyt ollessaan viisimiehinen. Maaliskuussa 2007 Cherry Red Records julkaisi Medicine Headin esikoisalbumin cd-formaatissa. Toukokuussa 2009 samainen yhtiö julkaisi Medicine Headin Very Best of- kokoelman. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Fiddler julkaisi sooloalbumeita, mutta vuonna 2011 ilmestynyt albumi Fiddlersophical ilmestyi jälleen Medicine Headin nimellä. Yhtyeen hajoamisen jälkeen molemmat sen jäsenet ovat jatkaneet työskentelyään musiikin parissa. Fiddler on ollut jäsenenä yhtyeissä British Lions ja Box of Frogs ja julkaissut soolotuotantoaan, kuten vuonna 1995 ilmestyneen albumin Return of the Buffalo. Ajoittain hän on elvyttänyt Medicine Headin nimen ja esittänyt yhtyeen hittejä Laurence Archerin, Clive Edwardsin, Mark Luckhurstin ja James Foxin kanssa ja julkaissut myös levytyksiä matalalla profiililla. Hope-Evans on ollut mukana useiden artistien, kuten Pete Townshendin albumeilla. Lisäksi hän on soittanut useissa yhtyeissä, kuten vuonna 1980 albumin Fancy Footwork julkaisseessa The Dance Bandissa. Viime vuosina hän on esiintynyt laulaja-lauluntekijä Noah Francisin kanssa.