Lauantain pitkä:Glenn Cornickin Jethro Tullin jälkeinen yhtye

 Wild Turkey oli brittiläinen, progressiivista hard rockia edustanut yhtye, jonka diskografia sisältää Chrysalikselle vuosina 1971 ja 1972  työstetyt albumit Battle Hymn ja Turkey. Yhtyeen perustajajäsen oli Jethro Tullin originaalibasisti Glenn Cornick, jonka myöhäisempiin yhtyeisiin lukeutuivat saksalainen rockyhtye Karthago sekä manneryhdysvaltalainen trio Paris. 23. huhtikuuta 1947 syntyneen Cornickin ensimmäinen yhtye oli Blackpoolista käsin vaikuttanut modbändi The Executives, joka levytti Columbialle vuosien 1964 ja 1966 välillä viisi singleä. Seuraavaksi hän otti Jefferey Hammondin paikan soul-rockia edustaneessa yhtyeessä John Evan Smash, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi solisti Ian Anderson ja kitaristi Mick Abrahams. Loppuvuodesta 1967 Cornick seurasi edellä mainittua kaksikkoa heidän uuteen yhtyeeseensä Jethro Tulliin. Vuonna 1968 ilmestyneen esikoisalbumin This Was Jethro Tull jälkeen Abrahams erosi yhtyeestä ja perusti Blowdyn Pigin. Tull kiinnitti hänen tilalleen aikaisemmin Penny Peepsissä kitaroineen Martin Barren ja mainittu yhtyeen kokoonpano levytti vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet albumit Stand Up ja Benefit. Tullin jäsenistä Cornick oli ainoa muodollisen koulutuksen omannut ja niinpä hänen osuutensa kappaleiden sovituksissa muodostui varsin merkittäväksi. Mainitusta seikasta huolimatta Anderson erotti Cornickin Tullista vuonna 1970 Isle of Wightin festivaalilla soitetun konsertin jälkeen hänen elämäntyylinsä vuoksi. Cornickin paikan Tullissa otti hänen edeltäjänsä John Evan Smashissa, eli Jefferey Hammond. Myöhemmin Cornickin paikan The Executivesissa ottanut Tony Williams soitti Jethro Tullin Heavy Horses-albuminsa tiimoilta tekemän kiertueen Yhdysvaltain-osuudella. Ashton, Gardner & Dykessä sekä Badgerissa soittaneen Kim Gardnerin ja Les Fleur De Lysissä ja Steamhammerissa musisoineen Pete Searsin kanssa Cornick vastasi basso-osuuksista Blue Cheerin kitaristin Leigh Stephensin toisella sooloalbumilla And a Cast of Thousands. Seuraavaksi Cornick muodosti Wild Turkeyn solisti Gary Pickford-Hopkinsin, rumpali John Weathersin ja kitaristien Tweke Lewisin ja Graham Hedley Williamsin kanssa. Hopkinsin ja Weathersin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen soulia ja psykedeliaa yhdistellyt Eyes of Blue. Vuosina 1968-1969 Mercury julkaisi yhtyeeltä kaksi albumia. Kolmannen yhtye työsti nimellä Big Sleep. Weathersin aikaisempi yhtye oli ollut bluesrockcovereita esittänyt Strawberry Dust. Nimellä Ancient Grease yhtye julkaisi vuonna 1970 ilmestyneen albumin Women and Children First, joka oli Weathersin tuottama ja koostui pääosin hänen sävellyksistään. Weathers soittoa kuultiin lisäksi yhtyeen Pete Brown & Piblokto! singlellä. Ennen kuin Wild Honey siirtyi studioon Weathers ja Williams hyppäsivät Graham Bondn Magick-yhtyeeseen. Cornick otti heidän tilalleen rumpali Jeff Jonesin ja kitaristi Jon Blackmoren. Jonesin varhaisempi yhtye oli ollut walesilainen Bystanders, josta muodostui lopulta varsin keskeinen Man-yhtye. Jones oli mukana sen kahdella ensimmäisellä ja vuoden 1969 aikana ilmestyneellä albumilla. Wild Turkeyn levy-yhtiöksi valikoitui Jethro Tullin vanha yhtiö Chrysalis. Wild Turkeyn esikoisalbumi Battle Hymn ilmestyi 19. marraskuuta 1971. Albumin kymmenestä kappaleesta Cornick kirjoitti neljä ja Blackmore kolme. Pitkäsoiton päätöskappale Sentinel edustaa Blackmoren ja Lewisin yhteistyötä. Viimeksi mainittu kirjoitti One Sole Survivorin Hopkinsin kanssa. Tämän käsialaa albumin kappaleista edustaa Easter Psalm. Battle Hymn nauhoitettiin Olympic-studioilla tuottaja Rodger Bainin kanssa. Hänen tunnetuin yhteistyökumppaninsa oli Black Sabbath. Insinööri Tom Allom oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi Strawbsin kanssa. Wild Turkey promosi Battle Hymniä soittamalla joulun tienoilla 1971  kaksi konserttia Birmingham Town Hallissa. Vuoden 1972 puolella yhtye teki kiertueen Yhdysvalloissa Black Sabbathin kanssa. Mainitun vuoden maaliskuussa kolmantena yhtyeenä soitti useita sittemmin läpimurtonsa tehneitä yhtyeitä, kuten REO Speedwagon sekä Yes. Yhdysvalloissa Battle Hymnin julkaisijana oli Reprise helmikuussa 1972. Ennen kuin Wild Turkey siirtyi nauhoittamaan toista albumiaan Blackmore vaihtui kitaristi Mick Dycheen. Kakkosalbumi Turkey ilmestyi lokakuussa 1972 edeltäjänsä tavoin Chrysaliksen julkaisemana. Albumin kappaleista kaksi oli Hopkinsin ja kuusi Cornickin käsialaa. Viimeksi mainitun biiseistä eeppisiin teoksiin lukeutuivat Eternal Mother/The Return ja See You Next Tuesday. Avauskappale Good Old Days edustaa koko yhtyeen yhteistyötä. Cornick tuotti Turkeyn Morgan-studioilla insinööri Robin Blackin kanssa. Hän oli Red Dirtin ääniteknikko, joka työskenteli myöhemmin Jethro Tullin kanssa albumeilla Storm Watch ja A. Chrysalis julkaisi Good Old Daysin singleformaatissa b-puolellaan albumilta löytymätön Life is a Symphony. Loppuvuodesta 1972 Wild Turkey teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa. Vuoden 1973 ajan ja alkuvuodesta 1974 yhtye konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti Lontoon Marqueella 24. kesäkuuta 1974. Ohjelmistossa oli myös useita pitkäsoitoille sisältymättömiä kappaleita. Wild Turkeyn vimeisinä toimintakuukausina UFO:ssa soittanut Bernie Marsden ja muun muassa Supertrampiin kuulunut Kevin Currie ottivat lähteneiden Dychen ja Jonesin paikat.
Wild Turkeyn jälkeen Cornick oli mukana saksalaisyhtye Karthagon vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Rock N' Roll Testament. Seuraavana vuonna hän muutti Los Angelesiin ja perusti post-psykedeelisen voimatrion Paris Fleetwood Macissa kitaroineen ja vokalisoineen Bob Welchin sekä Todd Rundgrenin Nazzissa rumpaloineen Thom Mooneyn kanssa. Yhtyeeltä ilmestyivät vuonna 1976 albumit Paris ja Big Towne, 2061, joista jälkimmäisellä rumpaliksi oli vaihtunut Todd Rungrenin Nazzia seuranneessa yhtyeessä Runtissa soittanut Hunt Sales. Vuonna 1982 Cornick oli mukana elektro-rockia edustaneen Max Stromin ep:llä Moderne Passion. Pickford-Hopkins oli solistina suurella osalla Ten Years Afterin kosketinsoittajan Chick Churchillin ainoan sooloalbumin You & Me kappaleista. Vuosina 1974-75 hän oli mukana Rick Wakemanin sooloalbumeilla Journey to the Center of Your Mind ja The Myths and Legends of King Arthur and the Knights of the Round Table. Hänen viimeisin esiintymisensä pitkään aikaan oli Freestä ja The Facesistä ensisijaisesti muistetun japanilaisbasistin Tetsu Yamauchin johtaman The Good Times Roll Bandin vuonna 1977 ilmestyneellä livealbumilla. Tweke Lewis oli mukana vuonna 1973 ilmestyneellä Manin albumilla Back into the Future. Samana vuonna Jones osallistui irlantilaisen folkyhtyeen Tír na nÓgin viimeisen albumin Strong in the Sun levytykseen. Dyche oli mukana Pat Travers Bandissa. Vuonna 1978 hän oli mukana Jet Recordsin julkaisemalla Snipsin albumilla Video King sekä Sniff n' the Tearsin kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla Fickle Heart ja The Game's Up. Myöhemmin hän soitti Maddy Priorin, The Proclaimersin, Dire Straitsin John Illsleyn ja Moonissa vokalisoineen Joel McCallan albumeilla. Gurl oli mukana Babe Ruthin vuosina 1975 ja 1976 ilmestyneillä albumeilla Babe Ruth, Stealin' Home ja Kid's Stuff, joista kahdella viimeksi mainitulla oli mukana lisäksi Marsden. 80-luvun alussa Gurl oli mukana syntikkapopyhtye Victims of Pleasuren ja popbändi Any Troublen levytyksillä. Marsden soitti Paice Ashton Lordin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Malice in Wonderland ja seurasi kosketinsoittaja Jon Lordia Whitesnaken riveihin. Lisäksi hän oli mukana Cozy Powellin kahdella ensimmäisellä sooloalbumilla ja hardrockyhtyeessä Alaska. Currie oli mukana John Calen ep:llä The Animal Justice sekä Burlesque-yhtyeen toisella ja bändin nimeä kantavalla albumilla jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1977. Graham Bondin Magickiin liittyneistä Wild Turkeyn varhaisista jäsenistä John Weathersistä ja Graham Wedley Williamsista ainoastaan ensiksi mainittu oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla We Put the Magick on You. Weathers liittyi Gentle Giantiin yhtyeen neljännen albumin Octopus aikaan. Hän vaikutti yhtyeen rumpalina sen vuoteen 1980 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Williams levytti 1970-luvun lopulla kolme albumia funk-rockia edustaneen yhtyeen Racing Cars riveissä.
Vuonna 1996 Cornick oli mukana Jethro Tullin tuotannosta kasatulla tribuuttialbumilla To Cry You a Song-A Collection of Tull Tales. Vuosikymmentä myöhemmin hän kasasi Wild Turkeyn uudelleen Hopkinsin, Dychen ja Gurlin kanssa. Vuonna 2006 Wild Turkey Music Ltd julkaisi yhtyeeltä uuden albumin You & Me in the Jungle, jolla vierailivat myös Williams, Weathers ja Jethro Tullin varhainen rumpali Clive Bunker, joka pysytteli yhtyeessä Cornickia pidempään ollen mukana vielä vuoden 1971 albumilla Aqualung, josta muodostui Jethro Tullin kansainvälinen läpimurtolevy.
Ensimmäisistä Battle Hymnin ja Turkeyn uudellenjulkaisuista vastasi 1990-luvun alussa Edsel Records. Vuonna 2013 Esoteric Recordings julkaisi mainitut albumit. Turkeyn uudellenjulkaisu sisältää bonuskappaleinaan Good Old Daysin singleversion ja mainitun singlen b-puolen. Turkeyn epävirallisista uudellenjulkaisuista ovat vastanneet Progressive Line ja Massion. Niiden bonuskappaleina on livebiisejä Marsdenin ja Currien ajalta. Audio Archives on julkaissut Wild Turkeyltä neljän albumin verran livemateriaalia ja muita harvinaisuuksia. Vuonna 2000 ilmestynyt Final Show sisältää 24. kesäkuuta 1974 soitetun Marqueen-keikan ja vuonna 2001 ilmestynyt Live in Edinburgh viisi pitkää jamittelubiisiä Marsdenin ja Dychen ajalta. Vuoden 2004 Rarest Turkey sisältää viisi demoa vuoden 1974 tuotannosta, kaksi vuosien 1972-73 livebiisiä, vuoden 1972 albumeilla julkaisematonta tuotantoa ja viisi Pickford-Hopkinsin vuoden 1978 soololevytystä. Vuonna 2014 ilmestynyt Live in Wellington 1973 sisältää kahdeksan The Townhousessa, Wellingtonissa maaliskuussa 1973 taltioitua livebiisiä. Cornick menehtyi Havaijilla 28. elokuuta 2014 67 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Kosketinsoittaja kahdessa huippuyhtyeessä

20. huhtikuuta 1948 Flintissä, Michiganissa syntynyt Craig Frost on kosketinsoittaja, jonka uran keskeisimpiä yhtyeitä ovat hardrockyhtye Grand Funk Railroad sekä rehdin Yhdysvaltain rokkarin Bob Segerin taustabändi Silver Bullet Band. Frost laajensi Grand Funkin voimatriosoitantaa lisäämällä yhtyeen musiikkiin uuden ulottuvuuden. Grand Funk saavutti suurimmat hittinsä Frostin liityttyä yhtyeeseen vuonna 1972. Hänen työskentelynsä esimerkiksi listakärkeen nousseilla singleillä We're An American Band ja The Locomotion oli huomattavaa. Niistä jälkimmäinen oli cover Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevasta Little Evan menestyskappaleesta. Muista Frostin aikaisen Grand Funkin suurista hiteistä mainittakoon Rock N' Roll Soul, myös Jayhawksin näkemyksenä menestynyt Bad Time sekä toinen cover Some Kind of Wonderful. Frostin osuus Grand Funkin biisintekijänä rumpali Don Brewerin kanssa oli myös varsin keskeinen. Frost oli mukana Grand Funkin pitkäsoitoilla vuonna 1972 ilmestyneestä Phoenixista vuonna 1976 julkaistuun ja Frank Zappan tuottamaan albumiin Good Singing, Good Playing saakka.

Grand Funkin lopetettua toimintansa vuonna 1977 Frost perusti yhtyetovereidensa Brewerin ja basisti Mel Schacterin kanssa lyhytikäisen yhtyeen Flint, joka julkaisi yhden pitkäsoiton. Flintin lopetettua Frost liittyi Bob Segerin Silver Bullet Bandiin, jonka jäsenenä hän onkin viihtynyt yli kahden vuosikymmenen ajan. Heinäkuussa 2005 Frost soitti konsertin Grand Funkin kanssa ensi kertaa sitten vuoden 1977 ja konserttipaikkana oli Michiganin North Branch. Konsertti ei jäänyt ainutkertaiseksi, sillä Grand Funkin riveissä Frostin soittoa on kyseisen keikan jälkeen kuultu useita kertoja esimerkiksi  Detroitissa ja Las Vegasissa. Frostin instrumenttivalikoimaan lukeutuvat urut, syntetisaattori, piano ja koskettimet.

Torstain terävä:Keskeisen esipunkyhtyeen postuumi livealbumi

 The Stooges:Metallic KO

Alun perin vuonna 1976 ilmestynyt Metallic KO on keskeisen detroitilaisen esipunkyhtyeen The Stoogesin livealbumi. Sen originaalin julkaisun tarkoituksena oli sisältää jälkimmäinen osa The Stoogesin Michigan Palacessa, Detroitissa yhdeksäs helmikuuta 1974 soittamasta konsertista. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen keikka ennen sen vuoteen 2003 ajoittunutta reunionia. Masternauhojen tarkempi tutkiminen on osoittanut, että Metallic KO:n originaali julkaisu sisältää yhdeksäs helmikuuta 1974 soitetun konsertin jälkimmäisen osan, mutta lisäksi alkuosan varhaisemmasta, kuudes lokakuuta 1973 samaisessa paikassa soitetusta konsertista. Toukokuussa 1988 ilmestynyt tupla-albumi Metallic 2xKO sisältää kokonaisuudessaan molemmat konsertit. Vuonna 1998 albumi julkaistiin uudelleen originaalilla nimellään. Mukana olivat jälleen molemmat konsertit, mutta vielä muutamilla aikaisemmin julkaisemattomalla biiseillä ryyditettyinä. Metallic KO:n ilmestyttyä Skydogin julkaisemana vuonna 1976 albumia pidettiin puolivirallisena bootleggina. Sen nauhoituksista vastasi Michael Tipton. Metallic KO koostuu suurimmaksi osaksi aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta. Vuoden 1973 konsertissa Raw Power-albumin kappaleet ovat melko keskeisessä asemassa. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat nimikappale, toinen merkkiteos Search and Destroy ja niin ikään lähes albumin ydintuotantoon lukeutuva Gimme Danger. Vuoden 1974 konsertti päättyy versioon Richard Berryn säveltämästä ja The Kingsmenin levytyksenä erityisen tunnetusta garagerockklassikosta Louie Louie. Harvinaisesta tuotannosta Rich Bitch kestää lähes 12 minuuttia ja Cock in My Pocketkin reilut seitemän minuuttia. Kappaleista viimeksi mainittu päätyi kotimaassa Eppu Normaalin levytysohjelmistoon. The Stoogesin peruskokoonpanoa albumilla täydensi pianisti Scott Thurston, josta oli tullut yhtyeen virallinen jäsen. Ilmestyessään Metallic KO:sta muodostui melko suosittu albumijulkaisu. Punkrock oli tekemässä maihinnousuaan ja The Stooges oli saavuttanut maineen eräänä sen tienraivaajista. Niinpä Metallic KO päihittikin levymyynnillisesti The Stoogesin viralliset albumijulkaisut ja ensimmäisen vuoden aikana pitkäsoittoa meni kaupaksi Yhdysvalloissa importina yli 100 000 kappaletta.

Keskiviikon klassikko:Ensimmäinen Michael Schenkerin kitaroima UFO:n pitkäsoitto

 UFO:Phenomenon

Toukokuussa 1974 Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt Phenomenon on brittiläisen rockyhtyeen UFO:n kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Michael Schenkerin kitaroima pitkäsoitto. Hän oli tuossa vaiheessa ottanut UFO:n lineupissa Mick Boltonin paikan. Phenomenon oli yhtyeen tuotannosta ensimmäinen Chrysalis Recordsille nauhoitettu pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt UFO:n albumi. Tyylillisesti Phenomenon tuli merkitsemään UFO:lle irtiottoa yhtyeen varhaisemmasta bluespohjaisesta space rock-tyylistä kohti suoraviivaisempaa hardrocksoundia. Michael Schenker on maininnut albumin kappaleista Rock Bottomin edustavan jatkumoa hänen Scorpionsin kanssa levyttämälleen mainitun yhtyeen esikoisalbumin Lonesome Crow nimikappaleelle. Schenker tarvitsi kappaleen, jossa hän voisi hyödyntää improvisaatiota. Rock Bottomista Phenomenonille nauhoitettu versio oli alkanut harjoituksissa riffinä ja kappaleeseen kirjoitettiin lisää riffejä. Schenkerille Rock Bottom edustaa edelleen käynnissä olevaa prosessia. Soittaessaan mainittua kappaletta nykyisin konserteissa hän hyödyntää soolon muistettavimpia osia, mutta jättää tilaa esittääkseen myös viimeisintä mielentilaansa. Phenomenon-albumin toinen merkkiteos on myös singleformaatissa ilmestynyt Doctor Doctor. Kappale ei tuoreeltaan saavuttanut listasijoitusta, mutta vuonna 1979 ilmestyneeltä UFO:n konserttitaltioinnilta Strangers in the Night samaisesta kappaleesta poimitusta versiosta muodostui UFO:n ensimmäinen top 40-menestys. Vuonna 2010 ilmestyneellä albumilla Best of a Decade UFO versioi samaisen biisin Vinnie Mooren kanssa. Ten Years Afterin basistin Leo Lyonsin tuottama Phenomenon nauhoitettiin Morgan-studioilla Lontoossa. Albumin originaalista kansitaiteesta ja valokuvista vastasi Hipgnosis.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen suuren levy-yhtiön kanssa levytyssopimuksen solminut naisrockyhtye

Goldie & The Gingerbreads oli vuosien 1962 ja 1967 välillä toiminut yhdysvaltalainen naisrockyhtye, joka kaikkien aikojen ensimmäisenä naisrockin edustajana solmi levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Genya "Goldie" Zelkowitzista (tuli myöhemmin tunnetuksi soolourallaan nimellä Genya Ravan), Ginger Biancosta, Margo Lewisista ja Carol MacDonaldista muodostunut yhtye oli yksi ensimmäisistä, joka murtautui miesten dominoimalle alueelle. Yhtye solmi vuonna 1963 levytyssopimuksen Deccan ja seuraavana vuonna Atlanticin kanssa. Vuonna 1962 Zelkowitz esiteltiin rumpali Ginger Panabiancolle newyorkilaisclubissa, jossa Zelkowitz esiintyi Richard Perryn yhtyeen The Escortsin solistina. Panabianco saapui lavalle soittamaan eräälle Perryn ystävälle. Tutustuminen naisrumpaliin herätti Celkowitzissa idean naisrockyhtyeen perustamisesta. Kaavaillun yhtyeen nimi keksittiin nopeasti. Goldie oli nimi, jonka Genyan äiti oli antanut hänelle heidän saavuttuaan sodan jälkeen Puolasta Yhdysvaltoihin ja gingerbread Gingerin nimeen liittyvä sanaleikki. Richard Perry ja muut The Escortsin jäsenet olivat yliopisto-opiskelijoita. Kun kesäkonserttien aika oli mennyt ohi, Genya ja Ginger alkoivat etsiä pianistia ja valitsivat mainittuun tehtävään nopeasti Carol O' Gradyn. Naiskitaristin löytäminen osoittautui huomattavasti hankalammaksi tehtäväksi. Monet kitaristit kävivät tarvittaessa soittamassa, mutta kun yhtye säesti Chubby Checkeriä vuonna 1962 kiertueella Länsi-Saksassa ja Sveitsissä, se esiintyi ilman kitaristia. Urkuri Margo Lewis korvasi O' Gradyn ja hänestä tuli yhtyeen kolmas pysyvä jäsen. Lewis esiintyi yhtyeen kanssa jo Chubby Checkerin kanssa tehdyllä kiertueella. Seuraavana vuonna Goldie and the Gingerbreads löysi tuossa vaiheessa Atlantic/Atco Recordsille kiinnitetyn kitaristi/solisti Carol MacDonaldin, josta tuli yhtyeen neljäs pysyvä jäsen. Gerry and the Gingerbreadsin ensimmäinen levytys oli Spokane Recordsin julkaisema single Skinny Vinnie. Vaikka se oli kreditoitu Celkowitzin ja Stan Greenin nimiin, kappale oli itse asiassa hienoisesti tekstiltään muutettu näkemys Bill Haleyn kappaleesta Skinnie Minnie. Vuonna 1964 muotivalokuvaaja ja ohjaaja Jerry Schatzberg järjesti juhlat Warholin supertähtiin lukeutuneelle Jane Holzerille. Myöhemmin kirjoittaja Tom Wolfe viittasi tapahtumaan modien ja rokkareiden vuoden juhlana. Goldie and the Gingerbreads oli buukattu soittamaan tapahtumassa ja yhtye vakuutti paikallaolijat sekä musiikillaan että lavaesiintymisellään. Paikallaolijoihin lukeutuivat Rolling Stonesin jäsenet ja Atlantic Recordsin johtaja Ahmet Ertegün, joka kiinnitti yhtyeen. Goldie and The Gingerbreadsin single Can't You Hear My Heartbeat saavutti brittilistalla sijan 25. vuonna 1965. Vaikka se julkaistiin myös Yhdysvalloissa, siellä voimakkaasti promotun Herman's Hermitsin ainoastaan kahta viikkoa aikaisemmin ilmestynyt levytys samaisesta kappaleesta esti Goldie and the Gingerbreadsia saavuttamasta omalla versiollaan kappaleesta hittiä Yhdysvalloissa. Vuosien 1967 ja 1968 aikana yhtyeen jäsenistössä tapahtui muutoksia. Paluu Yhdysvaltoihin valtavirran suosion saavuttamisen toivossa epäonnistui. Genya Ravanin voimakasta persoonallisuutta ja johtoasemaa yhtyeessä on pidetty keskeisimpänä tekijänä sen hajoamiseen. Myös turhautuminen vähäiseen levymyyntiin oli osaltaan keskeinen seikka. Genya Ravan perusti yhtyeen Ten Wheel Drive, levytti muutaman sooloalbumin ja on vaikuttanut myös levytuottajana ja radiotoimittajana. Hän tuotti Dead Boysien vuonna 1977 ilmestyneen esikoisalbumin Young Loud and Snotty. Vuonna 2004 Billboard Books julkaisi Ravanin muistelmateoksen Lollipop Lounge:Memoirs of a Rock N' Roll Refugee. Carol MacDonald ja Ginger Bianco muodostivat myöhemmin jazz-fuusioyhtyeen Isis. Margo Lewis on New Yorkissa sijaistsevan ohjelmatoimiston omistaja ja Bo Diddleyn kuolinpesästä vastaavan Talent Source Ltd:n yhteistyökumppani. Lewis oli viimeisten kymmenen vuoden ajan Bo Diddleyn managerina ja kosketinsoittajana. Vuonna 2011 Goldie and the Gingerbreads pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. 13. marraskuuta 1997 Goldie and The Gingerbreads soitti vielä yhden konsertin ja samassa yhteydessä julkaistiin Rolling Stonen kustantama teos Book of Women in Rock.  Genian, Gingerin ja Margon muodostamaa peruskokoonpanoa täydensivät basisti Debby Hastings ja kitaristi Diane Scanlon. Kolmas helmikuuta 1998 New Yorkista käsin vaikuttanut Women in Music lahjoitti Goldie and the Gingerbreadsille Touchstostone -palkinnon. Sen vastaanottavat naiset, joilla on rohkeutta ja inspiraatiota muuttaa musiikkiteollisuutta ja joiden työ on asettanut uudet standardit. Palkintoseremoniassa Ahmet Ertegün lahjoitti jokaiselle yhtyeen jäsenistä heitä esittävät pienoisveistokset.

Maanantain mainio:Keskeisen naisrockin pioneeriyhtyeen kosketinsoittaja ja yksi biisintekijöistä ja solisteista

 21. huhtikuuta 1951 syntynyt Nickey Barclay on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja muusikko. Hän oli eräs yhdysvaltalaisen uraauurtaneen naisrockyhtyeen Fannyn jäsenistä ja on lisäksi tehnyt musiikillista yhteistyötä Joe Cockerin, Barbra Streisandin ja Keith Moonin kanssa.  1960-luvun lopussa Barclay liittyi osaksi Los Angelesissa sijainnutta, sessiomuusikoiden kollektiivina tunnettua Musicians Contact Servicea. Tammikuussa 1970 häntä pyydettiin liittymään naisrockyhtye Fannyyn kosketinsoittajaksi ja solistiksi. Barclay oli eräs Fannyn keskeisimmistä biisintekijöistä ja solisteista tuoden yhtyeen kokonaissoundiin elementtejä soulista, bluesista ja funkista. Maaliskuussa 1970 Barclay liittyi muutaman kuukauden ajaksi mukaan Joe Cockerin kiertueelle taustavokalistiksi ja hän oli mukana Joe Cockerin livealbumilla Mad Dogs and Englishmen. Palattuaan Fannyn jäseneksi Barclay osallistui Barbra Streisandin albumien Stoney End ja Barbra Joan Streisand levytykseen. Molemmilla edellä mainituilla pitkäsoitoilla oli niin ikään mukana Fannyn kitaristi June Millington ja jälkimmäisellä lisäksi rumpali Alice deBuhr. Barclay jätti Fannyn loppuvuodesta 1974 hieman ennen yhtyeen toiminnan loppumista. Keith Moon levytti coverin Barclayn käsialaa olevasta ja Fannyn neljännellä albumilla Mother's Pride vuonna 1973 ilmestyneestä kappaleesta Solid Gold kahta vuotta myöhemmin ilmestyneelle sooloalbumilleen Two Sides of the Moon, jonka työstämiseen Barclay osallistui kosketinsoittajana. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi laadukas sooloalbumi Diamond in a Junkyard, josta ei kuitenkaan muodostunut kaupallisesti menestyksekästä. Mainitun sooloalbuminsa jälkeen Barclay muutti Britanniaan ja vetäytyi osittain musiikkibisneksestä. 1980-luvun aikana hän perusti Lontoossa konsertoineen Nickey Barclay Bandin, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi Rory Gallagherin yhtyeessä soittaneet rumpali Wilgar Campbell ja kosketinsoittaja Lou Martin, Procol Harumissa kitaroinut Dave Ball ja lisäksi basisti Pete Bingham. Vuonna 2021 valmistui Bobbi Jo Hartin Fannysta ohjaama dokumenttielokuva The Right to Rock, jonka arkistomateriaalissa Barclay on mukana. Häntä ei kuitenkaan haastateltu dokumenttielokuvaa varten.

Sunnuntain extra:Keskeisen brittilaulajattaren neljäs albumi

 Dusty Springfield:Dusty...Definitely

22. marraskuuta 1968 Britanniassa ilmestynyt Dusty...Definitely on Dusty Springfieldin neljäs studioalbumi. Sen tuotantokrediitit menivät John Frantzille ja ensi kertaa myös Springfieldille itselleen. Albumin kappaleet valikoituivat Springfieldin niihin itse kohdistaman diggauksen perusteella, kuten levyn kansiteksteissä mainittiin. Springfieldin useiden muiden pitkäsoittojen tavoin myös Dusty...Definitely on tyylikirjoltaan monipuolinen kokonaisuus. Pitkäsoiton kappaleista Piece of My Heart edustaa soulia, This Girl's in Love with You poppia, Morning folkia ja Who (Will Take My Place) loungea. Dusty...Definitelyn ykköspuoli koostuu nopeatempoisemmista ja äänekkäämmistä kappaleista ja kakkospuoli lempeämmistä biiseistä. Dusty..Definitelystä muodostui kohtuullinen menestys. Albumi saavutti kahdeksan listaviikkoa, mutta sen paras listasijoitus oli suhteellisen vaatimattomasti sijalla 30. NME:n vuoden 1968 lopun listauksessa vuoden parhaista albumeista Dusty...Definitely saavutti silti kahdeksannen sijan. Springfieldin vuoden 1968 levytyksiin lukeutui lisäksi singlemenestys Son of a Preacher Man, jota Dusty oli promonnut sekä Yhdysvalloissa että Euroopan maissa. Vuoden 1968 aikana Springfield solmi Yhdysvalloissa levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Uusi sopimus mahdollisti sen, että Springfieldin brittiläinen levy-yhtiö Philips julkaisi Britanniassa hänen amerikkalaisia levytyksiään ja Atlantic Yhdysvalloissa brittiläisiä levytyksiään. Atlantic ei kuitenkaan ollut halukas julkaisemaan yhtiöllään lainkaan brittiläisiä levytyksiä ja niinpä Dusty...Definitely-albumi jäi vaille julkaisua Yhdysvalloissa. Mainitun albumin kappaleet ilmestyivät Yhdysvalloissa kuitenkin Dustyn kuolinvuonna 1999 Rhino Recordsin julkaisemalla kokoelma-albumilla Dusty in London. Britanniassa Dusty...Definitelyn julkaisi ensiksi cd-formaatissa Philips Records/Polygram 90-luvun alussa ja vuonna 2001 ilmestyi Mercury Records/Universal Musicin julkaisema digitaalisesti remasteroitu uusintapainos, joka sisältää perusalbumin lisäksi neljä bonuskappaletta, näistä tunnetuimpana Spooky.