Tiistain tukeva:Miljoonahitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt naisyhtye

 The Chantels on The Teen Queensin ja The Bobbettesin jälkeen järjestyksessään kolmas afrikkalais-yhdysvaltalainen Yhdysvalloissa suosiota saavuttanut naisyhtye. Se perustettiin 1950-luvun alussa, jolloin yhtyeen jäsenet kävivät koulua Bronxissa. The Chantelsin originaalikokoonpanon muodostivat  Arlene Smith (leadsolisti) (syntynyt viides lokakuuta 1941), Sonia Goring Wilson (syntymänimeltään Millicent Goring, syntynyt 1940), Renée Minus White ( syntynyt 1943), Jackie Landry Jackson (syntynyt 22. toukokuuta 1941  ja edesmennyt  23. joulukuuta 1997) ja Lois Harris ( syntynyt 1940). Yhtyeen nimi on johdos Jane Frances De Chantalista. Vuoteen 1957 mennessä The Chantels oli toiminut lauluyhtyeenä jo useiden vuosien ajan. Toisin kuin monet virkasisarensa, yhtyeeseen vaikuttivat ensisijaisesti klassinen musiikki ja latinalaiset rytmit. Leadvokalisti Arlene Smith oli saanut klassisen musiikin koulutusta ja esiintynyt Carnegie Hallissa 12 vuoden ikäisenä. Hän vastasi sekä lyriikoista että musiikista. The Chantelsin löytäjänä oli The Valentinesin solisti Richard Barrett. Kesään 1957 mennessä yhtye oli solminut levytyssopimuksen George Goldnerin omistaman End Recordsin kanssa. Arlene Smithin käsialaa oleva yhtyeen esikoissingle He's Gone saavutti elokuussa 1957 poplistalla sijan 71. Joulukuussa 1957 ilmestynyt Maybe oli The Chantelsin suurin hitti, joka saavutti Billboardin listalla viidennentoista sijan ja oli R&B-listalla parhaimmillaan jopa toisena tammikuussa 1958. Maybe saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. The Chantelsin seuraavat singlet eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä, mutta End Records julkaisi yhtyeeltä albumin We Are The Chantels. Myöhemmin albumista julkaistiin uusi painos originaalista eroavalla kansikuvalla ja myös pitkäsoiton nimi oli lyhentynyt pelkäksi The Chantelsiksi. End Records lopetti yhteistyönsä The Chantelsin kanssa vuonna 1959 ja Arlene Smith siirtyi soolouralleen ja Harris opiskelun pariin. Mainittuna vuonna The Chantelsin levyjä julkaisi Endin alamerkki Gone. Vuonna 1960 Annette Smith, joka ei ollut sukua Arlenelle, otti tämän paikan The Chantelsissa. Yhtyeen kvartettikokoonpano siirtyi Carlton Recordsille ja mainittu levy-yhtiö julkaisi The Chantelsin toisen suuren hitin Look in My Eyes, joka oli poplistalla parhaimmillaan sijalla 14. ja nousi R&B-listalla kuudenneksi. Carltonin julkaisemista The Chantelsin singleistä Well I Told You oli vastaus Ray Charlesin Hit the Road Jackille ja mainittu kappale saavutti poplistalla sijan 29. Vuonna 1962 Carlton julkaisi The Chantelsilta albumin The Chantels on Tour. Otsikostaan huolimatta kyseessä ei ollut livelevy ja sen kymmenestä kappaleesta ainoastaan seitsemän edusti yhtyeen originaalituotantoa. Lisäksi mukana oli nimittäin yksi biisi Gus Backusilta, Chris Montezilta sekä Little Anthony and the Imperialsilta. End Records halusi osaltaan hyötyä Look in My Eyes -kappaleen saavuttamasta menestyksestä ja niinpä se julkaisi The Chantelsin varhaisemmasta tuotannosta koostuvan kokoelma-albumin There's Our Song Again. The Chantelsin levy-yhtiö vaihtui vielä muutamaan kertaan. Vaikka yhtyeen lineupissa tapahtui 1960-luvun aikana muutoksia, vakiojäseninä säilyivät Jackie Landry, Sonia Goring ja Renee Minus. Mainittu The Chantelsin lineup levytti Arlene Smithin kanssa RCA:lle vuoden 1970 aikana yhden singlen. 1970-luvun aikana Arlene Smith johti toista Chantels-nimistä yhtyettä, jonka lineupiin kuuluivat lisäksi discodiiva Carol Douglas sekä aikaisemmin Gemissä vokalisoinut Louise Bethune, joka tuli vaikuttamaan myös The Crystalsin 70-luvulla konsertoineessa lineupissa. Smith jatkoi esiintymisiään soolona. 1990-luvun puolivälissä muut The Chantelsin originaalijäsenet tekivät reunionin lineupilla, jossa leadvokalistina vaikutti Noemi (Ami) Ortiz. PBS Speciaalissa Doo Wop 50 Arlene Smith teki reunionin muiden henkiin jääneiden The Chantelsin originaalijäsenten kanssa ja omisti yhtyeen suurimman hitin Maybe joulukuussa 1997 edesmenneelle Jackie Landrylle. Lauluyhtyeiden Hall of Fameen The Chantels pääsi vuonna 2002. Vuosina 2001 ja 2009 yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Famen viimeiseen äänestykseen, mutta ääniä Hall of Fameen pääsylle ei kertynyt tarpeeksi.

Maanantain mainio:Uusia sovituksia tarjonnut Bob Dylanin 1970-luvun lopun tuplakonserttitaltiointi

Bob Dylan:Bob Dylan at Budokan

Japanissa elokuussa 1978 ja maailmanlaajuisesti seuraavan vuoden huhtikuussa ilmestynyt Bob Dylan Live at Budokan on Bob Dylanin tuplakonserttitaltiointi, joka on nauhoitettu hänen tuossa vaiheessa tuoreimman albuminsa Street-Legal tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Kappalevalinnoiltaan kyseessä on kuta kuinkin artistin greatest hits-tyyppinen kokoelma, mutta tupla-albumin sovitukset eroavat voimakkaasti originaaliversioista. Soittajat ovat lähes samoja kuin Street-Legalilla, mutta kappaleet nojaavat laajaan kokoonpanoon ja mukana on myös runsaasti taustalaulajia. Joissakin tapauksissa uudet sovitukset ovat tulkittavissa originaaleja tavanomaisemmiksi ja niitä kritisoitiin juuri mainitusta seikasta. Joidenkin kriitikoiden, kuten Rolling Stoneen albumin arvioineen Janet Maslinin mukaan erot vanhempien ja uudempien sovitusten välillä eivät olleet muodostuneet erityisen keskeisiksi. Hänen mukaansa albumin metodi on arvaamaton ja tulokset vastaavasti täplikkäitä. Maslin piti Dylan at Budokania kiistanalaisena yrityksenä, mutta suurimmaksi osaksi varsin voitokkaana. Yhdysvalloissa albumi saavutti parhaimmillaan sijan 13. ja myi kultalevyksi ja oli Britanniassa jopa neljäntenä. 1960-luvun klassikoiden lisäksi Dylan at Budokan sisältää useita keskeisiä kappaleita, kuten Shelter from the Storm, Simple Twist of Fate, One More Cup Of Coffee, Oh Sister sekä Is Your Love in Vain? Dylanin tuossa vaiheessa kolmelta tuoreimmalta studioalbumilta, joihin Street-Legalin lisäksi lukeutuivat Blood on the Tracks sekä Desire, jotka ilmestyivät tarkalleen vuoden välein; Blood on the Tracks tammikuussa 1975 ja Desire tammikuussa 1976.

Sunnuntain extra: Joe Cockerin 1970-luvun tuotannon päättänyt albumi

Joe Cocker:Luxury You Can Afford

Elokuussa 1978 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Luxury You Can Afford on ensisijaisesti soulvokalistiksi identifioituneen brittisolistin Joe Cockerin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin ainoa mainitulle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Albumin tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat Allan Toussaintin sävellystuotantoa edustava avausraita Fun Time, Procol Harumin debyttihitti A Whiter Shade of Pale sekä lisäksi Gladys Knight and Pipsin, Marvin Gayen ja Creedence Clearwater Revivalin levytyksinä muistettu I Heard It through the Grapevine. Albumilla vierailleista muusikoista tunnetuimpia lienevät Billy Preston, Dr. John, Steve Gadd sekä The Bandin Rick Danko. Luxury You Can Afford menestyi parhaiten Australiassa, missä albumi saavutti kahdennentoista sijan. Uudessa Seelannissa Luxury You Can Afford oli parhaimmillaan sijalla 25., Alankomaissa sijalla 47., Kanadassa sijalla 61. ja Billboardin albumilistalla sijalla 76.

Lauantain pitkä:Eräs The Whon Who's Nextin avainteoksista

Song is Over on The Whon tuotantoa edustava kappale, joka julkaistin yhtyeen elokuussa 1971 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Who’s Next. Alun perin Song is Overia kaavailtiin toteutumatta jääneen Lifehouse-projektin päätöskappaleeksi. Se kuultiin tilanteessa, jossa poliisi tunketui Lifehouse Theatreen ja konserttiyleisö katosi. The Song is Over on yksi niistä Who’s Nextin kappaleista, jolla solisteina kuullaan sekä Pete Townshendia että Roger Daltreyta ja pianotyöskentelystä vastaa Nicky Hopkins. Towshendin mukaan kappale on samanaikaisesti surullinen ja haikea, mutta myös kohokohta. Kyseinen sekoitus on saavutettu Townshendin loppua ”Song is over It’s all behind me” ja Daltreyn jatkuvuutta ”I sing my song to the wild open spacies” ilmaisevilla lauluosuuksilla. The Who-elämäkerturi John Atkinsin mukaan solistien kontrastiset äänet toimivat erinomaisesti. Daltreyn vokalisoinnin lisäksi Atkins kehuu Keith Moonin rumpuja, John Entwistlen bassoa ja säkeistöjen kauniita ja rikkaita syntetisaattorisointuja. Musiikki pohjautuu sointuprogressioon, jota Mike Segretto kuvaa surullisena ja toivottomana. Hänen mukaansa kappaleen lauletut metaforat ilmaisevat, että sydän saattaa murtua, mutta se kestää, kuten luonto tekee. Atkins tulkitsee kappaleen kertovan kappaleen käsitteestä itsestään ja se muodostaa Lifehousen kliimaksin kertomalla kappaleen voimasta, joka on lopulta valjastettu yhdenmukaistavaksi vahvuudeksi. Atkins tunnistaa Song is Overin, niin ikään Who’s Nextillä julkaistun Getting in Tunen ja myöhemmin albumilla Odds and Sods julkaistun Pure and Easyn Lifehouse-projektin keskeisimmiksi kappaleiksi, sillä ne heijastavat musiikin keskeistä ideaa sosiaalisen ja spirituaalisen voiman lähteinä. Rolling Stonen John Meldelsohn listaa Song is Overin Pete Townshendin ja Roger Daltreyn parhaiden töiden joukkoon. Hän ylistää kappaleen kauneutta ja henkeäsalpaavia sointuvaihdoksia. Chris Charleswoth ja AllMusicin Thomas Erlewine listaavat Song is Overin Pete Townshendin upeimpien balladikappaleiden joukkoon. Rolling Stone Record Guiden toisessa painoksessa John Swenson kuvaa Song is Overia eräänä Pete Townshendin kauneimmista kappaleista.

 

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut Janet Jacksonin single

When I Think of You on Janet Jacksonin kolmannella ja helmikuun alussa 1986 ilmestyneellä albumilla Control julkaistu kappale. Lisäksi mainittu biisi ilmestyi albumin kolmantena singlenä 28. heinäkuuta samaisena vuonna. When I Think of You on lauluntekijöiden ja tuottajien Jimmy Jammin ja Terry Lewisin käsialaa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli Janetin ensimmäinen listaykkössingle, joka saavutti lisäksi brittilistalla kymmenennen sijan. Pitchforkin laatimalla 80-luvun 200 parhaan kappaleen listalla When I Think of You saavutti sijan 48. Vuonna 1995 When I Think of Yousta julkaistiin Britanniassa rajoitettuna painoksena kaksi cd-singleä. Niistä toinen sisälsi remixejä Deep Dishiltä ja Heller & Farleyltä ja toinen David Moralesilta. Samaisena vuonna mainitut remixit pääsivät mukaan Janetin singlen Runaway joillekin painoksille. When I Think of You sisältyy kaikille Janet Jacksonin tuotannosta koostetuille kokoelma-albumeille; vuonna 1996 ilmestyneelle Design of a Decade 1986-1996:lle, vuonna 2009 julkaistulle Number Onesille ja seuraavana vuonna ilmestyneelle Icon:Number Onesille.

Torstain terävä:The Isley Brothersin vuoden 1966 menestysalbumi

The Isley Brothers:This Old Heart of Mine

17. toukokuuta 1966 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt This Old Heart of Mine on The Isley Brothersin neljäs studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen mainitulle detroitilaisyhtiölle työstämä pitkäsoitto. Sen nimikappaleesta muodostui The Isley Brothersin varhaistuotannon suurin hitti. This Old Heart of Mine saavutti Billboardin R&B-listalla kuudennen sijan ja oli Billboard Hot 100-listalla kahdentenatoista. Listasijoituksen saavuttivat tosin niin ikään singleformaatissa albumilta julkaistut kappaleet Take Some Time Out for Love ja I Guess I’ll Always Love You, joista viimeksi mainittu saavutti R&B-listalla sijan 31. ja Hot 100 -listalla sijan 61. Britanniassa kappaleen sijoitus oli 45. Vaikka The Isley Brothersin Motown Recorsille työstämästä esikoisalbumista muodostui menestys, yhtyeen levy-yhtiöksi tuli pian vaihtumaan Buddah Records. Vuonna 1969 The Isley Brothers perusti oman levy-yhtiönsä T-Neckin, jonka julkaisemilla albumeilla yhtye tuli saavuttamaan menestystä pitkäkestoisesti. This Old Heart of Minen kansikuvaa parodioitiin vuonna 1991 valmistuneessa ja fiktiivisen rhythm and blues-lauluyhtyeen uraa kronikoivassa elokuvassa The Five Heartbeats. This Old Heart of Mine - albumilla The Isley Brothers coveroi myös muiden varsin tunnettujen Motownin lauluyhtyeiden tuotantoa. Pitkäsoitolle sisältyvät mm. näkemykset The Supremesin Stop! In the Name of Lovesta ja I Hear of Symphonystä sekä Martha and the Vandellasin Nowhere to Runista. Vastaavasti The Supremes levytti coverin This Old Heart of Minesta niin ikään vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen Supremes A’ Go-Go.

Keskiviikon klassikko:Ramonesin 90-luvun tuotannon upea avaus

Ramones:Mondo Bizarro

Syyskuun ensimmäisenä 1992 Radioactive Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mondo Bizarro on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin 12. studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen uudelle basistille CJ Ramonelle, joka oli ottanut yhtyeessä originaalibasisti Dee Dee Ramonen paikan. Tämä jatkoi silti edelleen biisinkirjoittajana Ramonesille. Mondo Bizarrolle päätyi kolme Dee Deen sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Main Man, Strenght to Endure ja singlehitiksi ja jopa pieneksi Ramonesin tuotannon klassikkokappaleeksi muodostunut Poison Heart. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Poison Heart saavutti kuudennen sijan. Captain Oi! -levy-yhtiö julkaisi Mondo Bizarron Britanniassa uudelleen elokuussa 2004. Perusalbumin bonuskappaleena mainitussa versiossa oli Ramonesin levyttämä cover Spider Manin tunnusmelodiasta. Myös varsinaiselle Mondo Bizarro-albumille sisältyy originaalituotannon lisäksi yksi coverbiisi. Take It As It Comes edustaa alun perin The Doorsin tammikuussa 1967 ilmestyneen esikoisalbumin tuotantoa. Mondo Bizarro oli Ramonesin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä studioalbumi kolmeen vuoteen ja ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye työsti jätettyään Sire Recordsin. Laadullisesti Mondo Bizarroa on pidetty eräänlaisena Ramonesin tuotannon paluualbumina, mutta Billboardin albumilistalla mainitun pitkäsoiton oli tyytyminen sijaan 190. Brasiliassa Mondo Bizarro saavutti kultalevyn, tosin vasta vuonna 2001. Robert Christgau laati albumista tuoreeltaan varsin myönteisen arvion.