Tiistain tukeva:Monessa keskeisessä yhtyeessä vaikuttanut basisti, biisintekijä ja tuottaja

13. helmikuuta 1950 syntynyt Robert John Daisley on australialainen muusikko ja biisintekijä. Basistina hänet tunnetaan ehkäpä parhaiten yhteistyöstään Ozzy Osbournen kanssa 1980-luvun aikana, jolloin Daisley toimi lisäksi apulaistuottajana ja biisintekijänä. Muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden kanssa Daisley on työskennellyt, lukeutuvat esimerkiksi Black Sabbath, Rainbow, Gary Moore, Chicken Shack ja Uriah Heep. Vuonna 2013 Daisley julkaisi elämäkertateoksensa For Facts Sake. Kitaransoiton Daisley aloitti 13-vuotiaana siirtyen bassoon vuotta myöhemmin. Daisley kehittyi nopeasti ja hän vaikutti kitaristi Dennis Wilsonin kanssa yhtyeissä Powerpact ja Mecca. Jälkimmäisen ainoan singlebiisin Black Sally Human Instinct coveroi albumilleen Stoned Guitar. Seuraavaksi Wilson ja Daisley perustivat yhtyeen Kahvas Jute Tamam Shudissa soittaneiden Tim Gazen ja Dannie Davidsonin kanssa. Vuonna 1971 Infinity Records julkaisi yhtyeen ainoaksi jääneen albumin Wide Open. Vuonna 1972 Daisleystä tuli brittiläisen bluesyhtyeen Chicken Shackin jäsen. Seuraavana vuonna hän siirtyi Mungo Jerryyn ja oli mukana mainitun yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Long-Legged Woman Dressed in Black. Seuraavaksi Daisley oli mukana perustamassa yhtyettä Widowmaker, jonka vuonna 1975 ilmestyneen nimikkoalbumin ja vuonna 1977 julkaistun pitkäsoiton Too Late to Cry työstämiseen hän osallistui. Samaisena vuonna Daisley liittyi Richie Blackmoren Rainbow-yhtyeeseen ja oli mukana muutamilla vuonna 1978 ilmestyneen albumin Long Live Rock N’ Roll kappaleista. Vuonna 1979 Daisleyn paikan Rainbown basistina otti aikaisemmin Deep Purplen Mark II-kokoonpanossa vaikuttanut Roger Glover. Lokakuussa 1979 Daisley tapasi Black Sabbathista pois potkitun Ozzy Osbournen Camden Townissa. Kaksikko päätti kasata uuden yhtyeen. Kitaristiksi tuli Quiet Riotissa soittanut Randy Rhoads, jonka Osbourne oli tavannut vastikään Los Angelesissa. Rumpaliksi palkattiin Uriah Heepin Lee Kerslake ja yhtye päätyi nimeen The Blizzard of Ozz. Uuden bändin management päätti markkinoida yhtyettä konstailemattomasti Ozzy Osbournen nimellä. Yhtyeen ensimmäisellä ja vuonna 1980 julkaistulla albumilla The Blizzard of Ozz Daisley vaikutti basistina, biisintekijänä ja apulaistuottajana. Ozzy Osbournen vuonna 1981 ilmestyneellä toisella albumilla Diary of a Madman Daisley osallistui kaikkien kappaleiden kirjoitustyöhön, mutta hän ja Kerslake saivat lähteä yhtyeestä ennen albumin ilmestymistä. Basisti Rudy Sarzo vastaanotti krediitin mainitulla albumilla, vaikkei hän soittanut sillä. Daisley palasi  yhteistyöhön Osbournen kanssa 1980-luvun aikana. Albumeilla Bark at the Moon (1983), The Ultimate Sin (1986) ja No Rest for the Wicked (1988) hän vaikutti muusikkona ja/tai biisintekijänä. Vuonna 1991 ilmestyneellä albumilla No More Tears Daisley vaikutti vielä basistina kaikilla biiseillä. Myöhemmin Alice in Chainsiin liittynyt Mike Inez nähtiin sitä vastoin albumin kappaleista työstetyillä musiikkivideoilla. Jätettyään Ozzy Osbournen yhtyeen ensimmäistä kertaa vuoden 1981 aikana Daisley liittyi Kerslaken kanssa uudelleen muodostettuun Uriah Heeppiin ja osallistui sen vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneiden albumien Abominog ja Head First työstämiseen. Molemmat pitkäsoitoista herättivät jonkinasteista uutta kiinnostusta yhtyettä kohtaan. Daisley oli niin ikään mukana useammalla Gary Mooren albumeista ja konsertoi tämän kanssa tiiviisti. Vuonna 1986 tuottaja Dave Glixman pyysi Daisleytä osallistumaan Black Sabbathin albumin Eternal Idol levytykseen, sillä yhtyeen tuonaikaisella basistilla Dave Spitzillä oli muita velvoitteita. Lopullisessa julkaisussa krediitin vastaanottivat sekä Daisley että Spitz. Daisleylle tarjottiin basistin paikkaa Black Sabbathissa. Hän kieltäytyi pestistä vedoten velvoitteisiinsa Gary Mooren kanssa. Daisley jatkoikin ajoittaista keikkailuaan irlantilaiskitaristin kanssa tämän vuoteen 2011 ajoittuneeseen edesmenoon saakka. 1980-luvulta alkaen Daisley on vaikuttanut basistina, tuottajana ja lyyrikkona merkittävällä osalla levytyksiä, joiden tekijöistä mainittakoon Yngwie Malmsteen, Takara, Black Sabbath ja Night Rangerin Jeff Watson. Daisley ja Watson perustivat Mother’s Armyn solisti Joe Lynn Turnerin ja rumpali Carmine Appicen kanssa. Vuonna 2003 Daisley nauhoitti Steve Morsen ja australialaisen solistin Jimmy Barnesin kanssa albumin nimellä Living Loud. Pitkäsoiton yhdestätoista kappaleesta kuusi edusti covereita alun perin Blizzard of Ozzilla ja Diary of a Madmanilla julkaistuista biiseistä. Kosketinsoittajana mainitulla albumilla vaikutti Don Airey. Seitsemäs helmikuuta 2003 Daisley oli mukana Basementissä, Sydneyssä soitetussa australialaisen bluesyhtyeen The Hootchie Cootchie Menin konsertissa, josta julkaistiin sekä cd että dvd. Mukana olivat lisäksi ensisijaisesti Deep Purplen kosketinsoittajaksi identifioitunut Jon Lord sekä Jimmy Barnes. Vuonna 2007 ilmestyneellä The Hoothie Cootchie Menin studioalbumilla Danger:White Men Dancing Jon Lord oli niin ikään mukana. Syyskuussa 2014 Daisley palkattiin tuottamaan Adelaidesta kotoisin olleen hardrockyhtyeen Cherry Grindin esikoisalbumi.

Maanantain mainio:Musiikillista suunnanmuutosta merkinnyt Wishbone Ashin neljäs albumi

Wishbone Ash:Wishbone Four

11. toukokuuta 1973 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Wishbone Four on englantilaisen rockyhtyeen Wishbone Ashin neljäs studioalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto eroaa voimakkaasti bändin edellisestä albumista Argus. Wishbone Fourilla kuullaan nimittäin varsin säästeliäästi kahden kitaran harmonioita ja albumin kahdeksasta kappaleessa puolessa keskeisiksi muodostuvat akustisvoittoiset folkelementit. Mainitunlaisiin kappaleisiin lukeutuvat Ballad of a Beacon, Everybody Needs a Friend, Sorrel ja Sing Out the Song. Kummankin levypuoliskon avausraidat So Many Things to Say ja Doctor ovat aggressiivisempia, mutta silti melodisia. Lyriikassaan osittain omaelämäkerrallisia aineksia sisältävää kappaletta No Easy Road värittävät ensi kertaa Wishbone Ashin uralla puhaltimet. Vaikka Wishbone Fourin akustisvoittoisten kappaleiden introihin sisältyy haikeita elementtejä Argusin kappaleiden tavoin, Wishbone Fourin biiseissä soolokitaroista jää puuttumaan Wishbone Ashin varhaisemmille töille tyypillistä energistä koristelua. Pitemmissä kappaleissa kitaroiden vuoropuhelulle on tunnusomaista hienovaraisuus ja hillittyys. Wishbone Ashin diggareiden keskuudessa Wishbone Fourista muodostui suosittu, sillä albumi merkitsi musiikillista kasvua ja suositun kaavan kokeilunhalua yhtyeen omilla ehdoilla. Brittirockin saralla vastaavantyyyppisellä tavalla yhtyeen edellisistä töistä erosi esimerkiksi Led Zeppelinin kolmas albumi. Wishbone Fourilla Wishbone Ash vastasi ensi kertaa itsenäisesti albuminsa tuotannosta. Bändin edelliset pitkäsoitot oli nimittäin tuottanut Derek Lawrence. Wishbone Fouria seuranneella yhtyeen viidennellä studioalbumilla There’s a Rub yhtyeen kokoonpanoa täydensi kitaristi/solisti Laurie Wisefield, joka tuli olemaan keskeinen osansa yhtyeen luovaa prosessia seuraavien 11 vuoden ajan. Wishbone Ashin perustajajäsen Ted Turner jätti yhtyeen Wishbone Fourin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Albumista muodostui suhteellisen menestyksekäs, sillä se saavutti brittilistalla parhaimmillaan kahdennentoista sijan.

Sunnuntain extra:Eräs Dr. Feelgoodin varhaistuotannon klassikkokappaleista

Back in the Night on brittiläisen pubrockyhtyeen Dr. Feelgoodin tuotantoa edustava ja vuonna 1975 nauhoitettu kappale, joka pääsi mukaan Feelgoodin samaisen vuoden lokakuussa ilmestyneelle kakkosalbumille Malpractice. Kitaristi Wilko Johnsonin käsialaa oleva ja Vic Mailen tuottama Back in the Night ilmestyi lisäksi singlenä jo ennen mainittua pitkäsoittoa heinäkuussa 1975. Kyseessä on Dr. Feelgoodin diskografian kolmas singleformaatissa ilmestynyt biisi Roxetten ja She Does It Rightin jälkeen. Sen b-puolella julkaistiin liveversio Bo Diddleyn originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I’m a Man. Back in the Night pääsi lisäksi mukaan vuonna 1997 ilmestyneelle Dr. Feelgoodin tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille Twenty Five Years of Dr. Feelgood.

Lauantain pitkä:Vuosikymmenten uran tehnyt soulartisti

18. helmikuuta 1941 syntynyt Irma Thomas, syntymänimeltään Lee, on yhdysvaltalainen, New Orleansista kotoisin oleva soullaulajatar, jota on kutsuttu New Orleansin soulkuningattareksi. Vaikka Thomas on Aretha Franklinin ja Etta Jamesin aikalainen, hän ei ole saavuttanut vastaavanlaista suosiota. Vuonna 2007 Thomasin albumi After the Rain vastaanotti parhaan bluesalbumin Grammyn. Kyseessä on Thomasin ensimmäinen Grammy hänen yli viisi vuosikymmentä kestäneen uransa ajalta. Ponchatoulassa, Louisianassa syntynyt Lee lauloi baptistikirkon kuorossa ja teki koe-esiintymisensä Specialty Recordsille ollessaan 13-vuotias. 19-vuotiaana hänellä oli takanaan jo kaksi avioliittoa ja neljä lasta. Thomas säilytti jälkimmäisen aviomiehensä sukunimen, työskenteli tarjoilijana New Orleansissa ja lauloi ajoittain yhtyeenjohtaja Tommy Ridgleyn kanssa. Tämä auttoi Thomasia hankkimaan levytyssopimuksen paikallisen Ron-levy-yhtiön kanssa. Ensimmäinen single Don’t Mess with My Man ilmestyi loppuvuodesta 1959 ja saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 22. Seuraavaksi Thomas levytti Minit-yhtiölle tehden yhteistyötä biisintekijän ja tuottajan Allen Toussaintin kanssa esimerkiksi kappaleilla It’s Raining ja Ruler of My Heart, joista viimeksi mainittu päätyi myöhemmin Otis Reddingin ohjelmistoon nimellä Pain in My Heart. Vuonna 1963 Thomasin levy-yhtiöksi vaihtyi Imperial Records, jolle hän levytti muun muassa hitit Wish Someone Would Care ja Breakaway. Jälkimmäisen kirjoitustyöstä vastasivat Jackie DeShannon ja Sharon Sheely ja se päätyi 1980-luvun alkupuolella Tracy Ullmanin coveroimaksi. Anyone Who Knows What Love Is (Will Understand) edusti nuoren Randy Newmanin ja sittemmin countryartistina menestyneen Jeannie Seelyn yhteistyötä. Kappale on saavuttanut uutta kiinnostusta päästyään mukaan useisiin jaksoihin science fiction-tv-sarjassa Black Mirror. Mainitun singlen b-puolella julkaistiin Kai Windingin ensiksi levyttämä ja Thomasin version jälkeen Rolling Stonesin coverohjelmistoon päätynyt Time is on My Side. Thomasin neljä ensimmäistä Imperialille levyttämää singleä nousivat Billboardin poplistalle. Toisin kuin kollegansa Aretha Franklin, Gladys Knight ja Dionne Warwick, Thomas ei koskaan saavuttanut levytyksillään crossover-suosiota. Vuosina 1967-1968 hän levytti Chess Recordsille jonkinasteista suosiota saavuttaen. R&B-listalle nousi Thomasin cover Otis Reddingin kappaleesta Good to Me. Muutettuaan Californiaan Thomas julkaisi levytyksiään useilla pienillä levy-yhtiöillä. Palattuaan Louisianaan Thomas avasi 1980-luvun alussa Lion’s Den Clubin. Useiden vuosien levytystauon jälkeen Thomas solmi levytyssopimuksen Rounder Recordsin kanssa ja vuonna 1991 hän vastaanotti ensimmäisen Grammy-ehdokkuutensa San Franciscossa nauhoitetusta livelevystä Live! Simply the Best. Thomas julkaisi sekä traditionaalista gospelia edustaneita albumeita että maallisempia levytyksiä. Hänen vuonna 1998 ilmestynyt albuminsa Sing It! oli seuraavana vuonna ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Thomas on ollut aktiivinen live-esiintyjä ja esiintynyt vuosittain New Orleans Jazz &Heritage-festivaaleilla. Häntä haastatellaan vuonna 2005 valmistuneessa dokumentissa Make It Funky, jossa esitellään New Orleansin musiikin historiaa ja sen vaikutusta rhythm and bluesiin, rockiin, funkiin ja jazziin. Elokuvassa hän esitti kappaleen Old Records Allen Toussaintin kanssa. Huhtikuussa 2007 Thomas tuli valituksi Louisiana Music Hall of Fameen. Samaisena vuonna järjestetyssä tribuuttikonsertissa Fats Dominolle Thomas esiintyi Marcia Ballin kanssa. Elokuusssa 2009 Rounder Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja myös kolme uutta kappaletta sisältänyt kokoelma-albumi The Soul Queen of New Orleans: 50th Anniversary Celebration, joka juhlisti Thomasin 50-vuotista uraa levyttävänä artistina. Vuonna 2011 Thomas esiintyi kahdesti Byron Bay Bluesfestissä Australiassa. 24. huhtikuuta samaisena vuonna Thomas esiintyi Crossroads-lavalla Mavis Staplesin jälkeen ja seuraavana päivänä samaisella stagella pääesiintyjänä Jethro Tullin ja Osibisan jälkeen. Vuonna 2013 Thomas oli ehdolla bluesmusiikkipalkinnon vastaanottajaksi soul blues naisartisti-kategoriassa. Hän voitti sen, samoin kuin seuraavana vuonna. Vuonna 2018 Thomas palkittiin elämäntyöstään hänen esiintyessään Americana Music Honors & Awardsissa. Toukokuun toisena 2024 Thomas esiintyi Rolling Stonesin kanssa New Orleans Jazz &Heritage Festivaalilla duetoiden Mick Jaggerin kanssa Time is on My Siden, jonka Rolling Stones oli versioinut ainoastaan kuukausia Thomasin levytyksen ilmestymisen jälkeen. Thomasin toistaiseksi tuorein albumi, vuonna 2025 ilmestynyt pitkäsoitto Audience with the Queen edustaa yhteistyötä neworleansilaisen elektrofunkyhtyeen Galacticin kanssa.

Perjantain pohjat:Manic Street Preachersin vuoden 2001 merkittävä singlehitti

Ocean Spray on walesilaisen rockyhtyeen Manic Street Preachersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin neljäs kesäkuuta 2001 kolmantena singlenä yhtyeen kuudennelta pitkäsoitolta Know Your Enemy. Brittilistalla kappale saavutti parhaimmillaan viidennentoista sijan kesäkuun puolivälissä julkaisuvuonnaan. Sadan suosituimman joukossa brittilistalla Ocean Spray pysytteli kahden kuukauden ajan. Manic Street Preachers esitti Ocean Sprayn Top of the Popsissa. Rumpali Sean Moore vastasi kappaleen trumettisoolosta ja sen lyriikat ovat James Dean Bradfieldin varhaisimmat. Bradfield vastasi lisäksi Ocean Sprayn sävellyksestä. Nimensä kappale otti karpalojuomasta, jota Bradfield vei äidilleen sairaalaan tämän saadessa hoitoa syöpäänsä. Ocean Spraystä työstetyssä musiikkivideossa keskeisessä osassa on myös yhtyeen valokuvaaja Mitch Ikeda, joka vastaa sen japaninkielisestä dialogista. Cd-singlellä olivat lisäksi mukana kappaleet Groundhog Days ja Just a Kid sekä Ocean Sprayn musiikkivideo ja kasettiversiolla lisäksi biisi Little Trolls.

Torstain terävä:Spirit-yhtyeen jälkimmäinen reunion-albumi

Spirit:Thirteenth Dream

Kesäkuussa 1984 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Thirteenth Dream on Spirit-yhtyeen diskografian kaikkiaan 11. albumi ja samalla toinen ja viimeinen niin kutsuttu reunion-albumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kolme täysin uutta tuotantoa edustavaa kappaletta sekä uudelleen nauhoitetut versiot seitsemästä Spiritin vanhasta ydintuotantoon lukeutuvasta biisistä. Vuoden 1968 esikoisalbumilta Sprit versioituvat Fresh Garbage, Uncle Jack sekä Mechanical World. Kakkosalbumilta Family That Plays Together versioidaan odotustenmukaisesti hittisingle I Got a Line on You ja 1984 on alun perin vuonna 1969 ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt kappale. Spiritin suurimmaksi klassikoksi kohotetulta albumita, vuonna 1970 ilmestyneeltä pitkäsoitolta 12 Dreams of Dr. Sardonicus uusioversioitaviksi ovat päätyneet Mr Skin ja Nature’s Way. Albumin uutuuskappaleisiin lukeutuvat Black Satin Nights, Pick It Up ja All Over the World. Thirteenth Dreamin nauhoitukset ovat joulukuulta 1982 ja koska albumi julkaistiin cd-formaatissa, kyseessä on eräs varhaisimmista digitaalisista nauhoituksista ja eräs laadukkaimmista sellaisista rockyhtyeen osalta, kiitos hyödynnetyn äänitysteknologian. Thirteenth Dreamin alun perin cd-formaatissa julkaistu originaalipainos on varsin harvinainen. Vuonna 2004 Beat Goes On julkaisi albumin uudelleen toisen Spiritin diskografiaan lukeutuvan pitkäsoiton Future Games kanssa. Thirteenth Dreamin nauhoitusten yhteydessä taltioitiin lisäksi uusi versio alun perin Spiritin nimeä kantavalta esikoisalbumilta löytyvästä kappaleesta Elijah. Kyseinen versio julkaistiin ainoastaan maxisinglen b-puolena, mutta ei lainkaan cd- tai albumiformaatissa. Yhdysvalloissa Thirteenth Dream julkaistiin nimellä Spirit of ’84 ja erilaisen kansikuvan kera.

Keskiviikon klassikko:Eräs uuspunkin keskeisimmistä albumeista

Green Day:Dookie

Helmikuun ensimmäisenä 1994 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dookie on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Green Dayn kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstämä pitkäsoitto. Se nauhoitettiin edellisen vuoden aikana Berkeley-studioilla Kaliforniassa. Dookien kappalemateriaali on ensisijaisesti yhtyeen kitaristi/solisti Billy Joe Armstrongin käsialaa ja sen biisit pohjautuvat pitkälti hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Dookielta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Longview, Basket Case, uudelleen nauhoitettu versio alun perin vuonna 1991 Green Dayn kakkosalbumilla Kerplunk ilmestyneestä kappaleesta Welcome to Paradise sekä When I Come Around. Grungen oltua useamman vuoden ajan rockmusiikin johtava genre Dookie oli eräs niistä albumeista, jotka esittelivät eläväisempää ja melodisempaa rocksoundia. Pitkäsoiton vaikutusta sekä post-punkin että muidenkin musiikkigenrejen kehitykseen voikin pitää varsin merkittävänä. Dookiesta muodostui arviomenestys ja vuoden 1995 Grammy Awardseissa pitkäsoitto palkittiin vuoden parhaana vaihtoehtoalbumina. Billboardin albumilistalla Dookie oli parhaimmillaan toisena ja se nousi top teniin monissa muissa maissa. Yhdysvalloissa Dookie saavutti kaksinkertaisesti timanttia. Albumista on muodostunut eräs kaikkien aikojen myydyimmistä ja kriitikot sekä musiikkijournalistit ovat kohottaneet Dookien erääksi 90-luvun parhaista albumeista ja parhaista punkrock- ja poppunklevyistä. Vuonna 2017 Rolling Stone listasi Dookien kaikkien aikojen parhaaksi poppunklbumiksi. Vuonna 2024 Kongressin kirjasto valitsi Dookien kansainväliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä.