Keskiviikon klassikko:Stevie Ray Vaughanin kolmas studioalbumi

Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Soul to Soul

Syyskuun viimeisenä 1985 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul to Soul on Stevie Ray Vaughan & Double Troublen kolmas studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset olivat tapahtuneet maalis-toukokuussa samaisena vuonna The Dallas Sound Labissa. Soul to Soulin kymmenestä kappaleesta neljä edustaa Vaughanin omaa sävellystuotantoa. Singleformaatissa Soul to Soul to Soulilta julkaistiin kappaleet Lookin’ Out the Window ja Look at the Little Sister. Billboard 200-listalla albumin paras sijoitus oli 34., Suomessa jopa kolmantena ja pitkäsoiton kappaleesta Change It työstetty musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV-kanavalla. Vuonna 1999 Soul to Soulista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jonka bonuksina olivat Stevie Rayn audiohaastattelu sekä kaksi outtake-biisiä. Niistä toinen on reilut 13-minuuttinen instrumentaalimedley The Jimi Hendrix Experiencen kappaleista Little Wing ja Third Stone from the Sun. Soul to Soul vastaanotti ensisijaisesti myönteisiä arvioita, joskin joidenkin arvioiden mukaan  Vaughanin biisinkirjoitukseen olisi kaivattu enemmän inspiroituneisuutta. Vuonna 2014 Analogue  Productions Remaster hyödynsi albumin originaalia masternauhaa ensi kertaa sitten Soul to Soulin ensimmäisen cd-version. Lyriikat ennen kitarasooloa kappaleessa Life Without You on palautettu kuuluvasti, kun taas muissa albumista julkaistuissa cd-versioissa ne on poistettu.

Tiistain tukeva:"Fast" Eddie Clarken Motörheadin jälkeinen yhtye

Fastway oli brittiläinen, vuonna 1982 toimintansa aloittanut hardrockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat aikaisemmin Motörheadissa kitaroinut ”Fast” Eddie Clarke sekä UFO.n basisti Pete Way. Fastway koki useita muutoksia lineupissaan ja Way jätti yhtyeen, kun hänelle tarjoutui tilaisuus esiintyä Ozzy Osbournen kanssa. Fastwayn kokoonpanon täydensivät Humble Pien rumpalina aikaisemmin vaikuttanut Jerry Shirley sekä tuossa vaiheessa melko tuntematon solisti Dave King. Waylle selvisi, ettei hän voinut rikkoa levytyssopimustaan Chrysalis Recordsin kanssa ja lisäksi hänelle tarjoutui tilaisuus soittaa Ozzy Osbournen kanssa. Niinpä Way ei levyttänyt lainkaan Fastwayn jäsenenä. Sessiobasisti Mickey Featin kanssa Fastway levytti vuonna 1983 ilmestyneen esikois- ja samalla nimikkoalbuminsa. Alfie Agius vaikutti Fastwayn toisena sessiobasistina. Aikaisemmin Taste-yhtyeessä soittaneesta Richard McCrackenistä tuli yhtyeen pysyvä basisti ja vuonna 1984 Fastway julkaisi toisen menestysalbuminsa All Fired Up. Shirley ja McCracken jättivät yhtyeen väsyneinä keikkailuun. Vuonna 1985 Clarke ja King muodostivat Fastwayn uudelleen lineupilla, jonka täydensivät Shane Carroll (kakkoskitara), Paul Reid (basso) ja Alan Connor (rummut) Heistä viimeksi mainittu oli soittanut aikaisemmin Kingin varhaisessa yhtyeessä Stillwoodissa. Mainittu Fastwayn lineup julkaisi albumin Waiting for the Roar, joka edusti tyylillisesti albumiorientoitunutta rockia Fastwayn edellisten bluesvivahteisten hardrockalbumien sijaan. Samana vuonna Fastwaytä pyydettiin työstämään soundtrack heavy metal-kauhuelokuvaan Trick or Treat. Vaikka elokuva ei menestynyt, Fastway loi soundtrackin myötä uudeleen mainettaan kovana hardrockyhtyeenä. Soundtrackalbumi pysytteli Billboard 200 -listalla yhdentoista kuukauden ajan, mutta Fastway lopetti siltä erää toimintansa. King muodosti AOR-henkisemmän yhtyeen Q. E. D, joka julkaisi kahdesta kappaleesta koostuneen singlen. Vuonna 1988 Clarke käynnisti Fastwayn uudelleen. Lea Hartin vokalisoimana työstettiin albumi On Target, joka ei kuitenkaan menestynyt. Vuonna 1990 Clarke ja Hart nauhoittivat albumin Bad Bad Girls, jolla muusikkoina kuultiin muun muassa jäseniä yhtyeestä Girlschool. Vuonna 1991 Fastway lopetti jälleen toimintansa. Konserttitaltiointi Say What You Will LIVE oli varhaisempi nauhoitus, jossa Kingiä kuultiin vokalistina. Vuonna 1998 Clarke ja Hart ryhtyivät jälleen musiikilliseen yhteistyöhön ja levyttivät On Target-albumista uuden version, joka ei sekään menestynyt. Toukokuun lopussa 2007 Toby Jepson ilmoitti hyväksyvänsä tarjouksen toimia Fastwayn solistina yhtyeen mainitun vuoden festivaalikeikoilla. Niihin lukeutuivat Sweden Rock, Hard Rock Hell Japanissa sekä Download Festival Doningtonissa. Clarken ja Jepsonin lisäksi lineupiin kuuluivat rumpali Steve Strange sekä Mama’s Boysissa bassotellut John McManus. Vuonna 2008 Jepson ilmoitti siirtyvänsä täysaikaisesti skotlantilaisen hardrockyhtyeen Gunin solistiksi. 14. marraskuuta 2011 SPV/Steamhammer julkaisi Fastwayn viimeiseksi jääneen ja Jepsonin vokalisoiman albumin Eat Dog Eat. Kymmenes tammikuuta 2010 Clarke menehtyi keuhkokuumeeseen 67 vuoden ikäisenä.Hänen edesmenonsa jälkeen Fastway ei ole toiminut, vaikka yhtyeen hajoamisesta ei ole ilmoitettu. Pete Way menehtyi 14. elokuuta 2020.

Maanantain mainio:Redbonen vuoden 1973 singlemenestys

Come and Get Your Love on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Redbonen suosituimpaan tuotantoon lukeutuva kappale. Aluksi mainittu biisi julkaistiin promona nimellä Hail ja marraskuun lopussa 1973 Redbonen viidennellä albumilla Wovoka tutuksi tulleella nimellään. Mainittuna vuonna kappale ilmestyi lisäksi albumin ensimmäisenä singlenä. Come and Get Your Love on Redbonen jäsenten Lolly ja Pat Vegasin käsialaa. Mainitusta biisistä muodostui eräs Redbonen tuotannon suosituimmista. Billboard Hot 100 -listalla se nousi parhaimmillaan viidenneksi ja Redbonesta muodostui ensimmäinen yhdysvaltalainen natiiviyhtye, jonka single sijoittui mainitulla listalla viiden suosituimman joukkoon. Come and Get Your Loven ilmestyttyä Billboard ja Cash Box laativat kappaleesta myönteiset arviot. Kiinnostus Come and Get Your Love -kappaleeseen lisääntyi jälleen 2010-luvulla, kun se pääsi mukaan vuonna 2014 valmistuneeseen elokuvaan Guardians of the Galaxy sekä sitcomin F is for Family tunnuskappaleeksi. Come and Get Your Lovesta julkaistu singleversio on selkeästi Wovoka-albumilla ilmestynyttä lyhyempi. Siitä puuttuvat sekä lyhyt esittelyjakso että pitkä toistuva jäännöslopuke. Kappaleen instrumentaatiossa sähköinen sitar muodostuu merkittäväksi. Dj-käyttöön Come and Get Your Lovesta julkaistiin lisäksi lyhyempi singe-edit, joka sisältää erilaisen lead vocal -osuuden.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

Tesla:Time’s Making Changes -Best of Tesla

20. marraskuuta 1995 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time’s Making Changes -Best of Tesla on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan ensimmäinen kokoelma-albumi. Kyseinen pitkäsoitto sisältää tuotantoa yhtyeen neljältä ensimmäiseltä studioalbumilta Mechanical Resonancesta Bust a Nutiin sekä ensimmäiseltä livelevyltä, tupla-albumilta Five Man Acoustical Jam. Lisäksi kokoelmalle sisältyy yksi aikaisemmin julkaisematon kappale Steppin’ Over. Teslan esikoisalbumilta Mechanical Resonance Time’s Making Changesille sisältyvät singlehitti Modern Day Cowboy, positiivinen manifesti Gettin’ Better, myös akustisia elementtejä hyödyntävä Little Suzi sekä kokoelma-albumille nimensä antanut Changes. Kakkosalbumi The Great Radio Controversyn valinnat ovat ei aivan albumin terävimpään kärkeen lukeutuva Heaven’s Trail (No Way Out), selkeän hittipotentiaalinen The Way It Is sekä viimein ansaituisti hitiksi osoittautunut Love Song. Five Man Acoustic Jamilta mukana ovat Five Man Electrical Band -cover Signs sekä Great Radio Controversyn huippuhetkiin lukeutuva Paradise. Psychotic Supper-albumin tuotantoa kokoelmalla edustavat rankka Edison’s Medicine, Def Leppardin kitaristille Steve Clarkille omistettu Song & Emotion sekä balladituotantoon tyylitajuisesti kallistuva What You Give ja Bust a Nutin valinnat kohdistuvat kahteen pitkään biisiin; Mama’s Fool ja A Lot to Loose.Glam metallin saralla Tesla on eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista ja myös vakavammista yhtyeistä ja Time’s Making Changes tarjoaa 15 vakuuttavaa näytettä yhtyeen tuotannon laadukkuudesta.

Lauantain pitkä:Eräs kiehtovimmista brittiläisen bluesrockin kakkosdivarilaisista

Medicine Head oli 1970-luvulla aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen bluesrockyhtye, joka toimi suurimman osan ajastaan duona. Yhtyeen suurin menestyssingle oli vuonna 1973 brittilistalla kolmannen sijan saavuttanut One and One is One. Medicine Head levytti kuusi albumia ja yhtyeen alkuvaiheen triokokoonpano levytti John Peelin Dandelion -yhtiölle. Suurimman osan toiminta-ajastaan Medicine Headin muodostivat John Fiddler ja Peter Hope-Evans. Ajoittain yhtyeessä vaikuttivat lisäksi Laurence Archer, Clive Edwards, Keith Relf, Tony Ashton, Roger Saunders, George Ford, John Davies, Rob Townsend  ja Morgan Fisher.Fiddler ja Hope-Evans tapasivat koulussa Wolverhamptonissa ja myöhemmin Staffordin taidekoulussa, jonka kaksikko kuitenkin jätti. Vuoden 1968 paikkeilla he alkoivat esittää bluesia ja rockia clubeissa pubeissa Birminghamissa ja sen ympäristössä. Dj John Peel näki kaksikon esiintyvän Lafayette Clubissa ja jakoi myöhemmin sen musiikkia John Lennonin, Eric Claptonin ja Pete Townshendin kanssa. Heistä ensiksi mainitun kehotuksesta duo kiinnitettiin Dandelion Recordsille. Demo kappaleesta His Guiding Hand julkaistiin singlenä ja Peel on kuvannut sitä kaikkien aikojen halvimmaksi julkaistuksi levyksi ja erääksi kaikkien aikojen klassisimmista levyistä. Kappale pääsi lisäksi mukaan dokumenttielokuvaan John Peel's Record Box. Kaksikon ensimmäinen albumi New Bottles Old Medicine nauhoitettiin kahdessa tunnissa ja yhtye konsertoi John Peelin keikoilla. Kakkosalbumin Heavy on the Drum tuotannosta vastasi The Yardbirdsin solistina ensisijaisesti muistettu Keith Relf. Single (And The) Pictures in the Sky saavutti vuonna 1971 brittilistalla sijan 22. Kappale ei ollut mukana Heavy on the Drumilla, mutta se lisättiin yhtyeen esikoisalbumin cd-version bonusraidaksi. Kyseessä oli  Dandelion-yhtiön ensimmäinen hittisingle. Hope-Evans jätti yhtyeen yli vuoden ajaksi. Tuolloin Fiddler, bassosta vastannut Relf sekä rumpali John Davis levyttivät yhtyeen kolmannen albumin The Dark Side of the Moon, joka oli sen viimeinen Dandelion Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Se ilmestyi vuosi ennen Pink Floydin samannimistä klassikoksi kohonnutta albumia. Nicholas Schafnerin mukaan Pink Floyd suunnitteli vaihtavansa tulevan albuminsa nimeksi Eclipse, mutta luopui ajatuksesta, kun Medicine Headin albumi ei menestynyt. Sen kappaleista Only to Do What is True ilmestyi ainoalla Dandelion Recordsin julkaisemalla sämplerialbumilla There is Some Fun Going Forward. Medicine Head solmi uuden levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Hope-Evans oli jälleen mukana Tony Ashtonin tuottamalla ja useiden studiomuusikoiden kanssa nauhoitetulla albumilla One & One is One. Suurimmaksi singlehitiksi osoittautuneen nimikappaleen jälkeen singlenä julkaistiin lisäksi sijan 11. saavuttanut Rising Sun. Seuraavalla albumilla Thru' A Five kaksikon lisäksi musisoivat aikaisemmin Family-yhtyeessä vaikuttanut rumpali Rob Townsend, kitaristi Roger Saunders ja basisti George Ford. Albumilta poimitusta Slim Harpo-vaikutteisesta kappaleesta Slip and Slide muodostui yhtyeen viimeinen singlehitti, joka saavutti brittilistalla sijan 22. vuonna 1974. Ahkerasta keikkailustaan huolimatta yksikään Medicine Headin albumeista ei saavuttanut sijoitusta brittilistalla. Viimeisen albuminsa, Pete Towshendin Eel Pie -studioilla nauhoitetun Two Man Bandin yhtye työsti nimensä mukaisesti jälleen duona. Medicine Head lopetti toimintansa vuonna 1977. Vuonna 2005 Angel Air julkaisi albumin Don't Stop the Dance. Se kokosi yhteen joitakin singlejä, joita oli nauhoitettu yhtyeen ollessa WWA-yhtiöllä sekä joitakin aikaisemmin julkaisemattomia nauhoituksia, joita Medicine Head oli työstänyt ollessaan viisimiehinen. Maaliskuussa 2007 Cherry Red Records julkaisi Medicine Headin esikoisalbumin cd-formaatissa. Toukokuussa 2009 samainen yhtiö julkaisi Medicine Headin Very Best of- kokoelman. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Fiddler julkaisi sooloalbumeita, mutta vuonna 2011 ilmestynyt albumi Fiddlersophical ilmestyi jälleen Medicine Headin nimellä. Yhtyeen hajoamisen jälkeen molemmat sen jäsenet ovat jatkaneet työskentelyään musiikin parissa. Fiddler on ollut jäsenenä yhtyeissä British Lions ja Box of Frogs ja julkaissut soolotuotantoaan, kuten vuonna 1995 ilmestyneen albumin Return of the Buffalo. Ajoittain hän on elvyttänyt Medicine Headin nimen ja esittänyt yhtyeen hittejä Laurence Archerin, Clive Edwardsin, Mark Luckhurstin ja James Foxin kanssa ja julkaissut myös levytyksiä matalalla profiililla. Hope-Evans on ollut mukana useiden artistien, kuten Pete Townshendin albumeilla. Lisäksi hän on soittanut useissa yhtyeissä, kuten vuonna 1980 albumin Fancy Footwork julkaisseessa The Dance Bandissa. Viime vuosina hän on esiintynyt laulaja-lauluntekijä Noah Francisin kanssa.

Perjantain pohjat:Toinen T Rexin Electric Warriorin singlehiteistä

Jeepster on brittiläisen glamrockyhtyeen T. Rexin tuotantoa edustava kappale, jonka levy-yhtiö Fly julkaisi singleformaatissa marraskuun viidentenä 1971. Myös singlen b-puolella ilmestynyt Life's a Gas edusti T. Rexin 24. syyskuuta 1971 ilmestyneen albumin Electric Warrior tuotantoa. Molemmat kappaleista olivat T. Rexin johtohahmon Marc Bolanin sävellyksiä ja niiden tuotannosta vastasi Tony Visconti. Jeepsterin sävellys ja lyriikan ensimmäiset rivit pohjautuvat Willie Dixonin käsialaa olevaan ja Howlin Wolfin levyttämään blueskappaleeseen You'll Be Mine. Marc Bolan on itse tuonut esiin kappaleen Howlin Wolf-lainauksen. Aluksi Jeepsteristä kaavailtiin ainoastaan promosingleä, mutta Fly julkaisi sen virallisesti marraskuussa 1971. Brittilistalla tuloksena oli toinen sija. Fly Records promosi singleä ilman Marc Bolanin lupaa. Tämä oli siirtynyt EMI:n artistiksi ja mainittu levy-yhtiö antoi Bolanin ohjata omaa yhtiötään T. Rex Wax Co. Recordsia. Britanniassa Jeepsterin nousun singlelistan kärkisijalle esti Sladen Coz I Luv You. Australiassa Jeepsterin sijoitus oli 28. ja Kanadassa 73. Kappale on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi T. Rexin tuotannon parhaimmistoon. Billboard rankkasi Jeepsterin T. Rexin tuotannon kolmanneksi parhaaaksi ja Paste jopa parhaaksi biisiksi. Jeepsteristä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi The Polecats, Marillionin solisti Fish, yhdysvaltalaisen hardrockin superyhtye Hollywood Vampires ja viimeksi vuonna 2020 Joan Jett and the Blackhearts.

Torstain terävä:Grand Funk Railroadin jälkimmäinen tuplalivealbumi

Grand Funk Railroad:Caught in the Act

Elokuussa 1975 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Caught in the Act on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin toinen tuplakonserttitaltiointi. Sen edeltäjä, seuraajaansa raakasoundisempi Live Album oli ilmestynyt vuonna 1970. Caught in the Act on taltioitu Grand Funk Railroadin vuoden 1975 kiertueelta ja yhtyeen peruslineupin lisäksi sillä ovat mukana taustalaulajattaret Lorraine Feather ja Jana King (Giglio). Albumin varhaisissa painoksissa sen kannessa yhtyeen nimeksi on mainittu ainoastaan Grand Funk. Caught in the Actin vuonna 2003 ilmestynyt remasteroitu cd-versio on kestoltaan reilut 79 minuuttia ja vinyyliformaatissa tupla-albumi on näin ollen saatu mahdutetuksi yhdelle cd:lle. Introducton-osuus on tosin jätetty pois, mutta sen vastapainoksi cd:lle on sisällytetty pidennetyt versiot kappaleesta T. N.U.C. sekä The Rolling Stones -coverista Gimme Shelter. Caught in the Actiltä poistettu Introduction on sitä vastoin lisätty piiloraidaksi kyseistä livetuplaa edeltäneen Grand Funk Railroadin studioalbumin All the Girls in the World Beware!! remasteroidulle cd-versiolle kappaleen Some Kind of Wonderful loppuun. Vaikka Caught in Actille sisältyy edustava otos Grand Funk Railroadin tuoreempaa tuotantoa, jota edustavat esimerkiksi albumien We're an American Band ja Shinin' On nimikapaleet sekä menestynyt Little Eva-cover The Locomotion, mukana on lisäksi yhtyeen iäkkäämpiä klassikkokappaleita, kuten Heartbreaker, Closer to Home, upeasti svengaava vuoden 1972 singlemenestys Rock and Roll Soul sekä koko tuplan avaava Footstompin’ Music. Billboardin listalla Caught in the Actin paras sijoitus oli 21.