Sunnuntain extra:Vuosikymmenten uran luoneen rockkitaristin esikoisalbumi

Duane Eddy:Have ’Twangy’ Guitar Will Travel

Tammikuun yhdeksäntenä 1958 Jamie Recordsin julkaisemana ilmestynyt Have ’Twangy’ Guitar Will Travel on Duane Eddyn esikoisalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin viisi listalle noussutta singleä sekä yksi listasijoituksen saavuttanut singlen b-puoli. Ennen esikoisalbumiaan Eddy oli julkaissut muutamia menestyksekkäitä singlejä. Hänen esikoispitkäsoittonsa oli yhdistelmä varhaista rock n’ rollia, countrya, bluesia ja swingiä ja sille sisältyi sekä covereita että Eddyn originaalituotantoa edustaneita kappaleita. The Rebels- yhtyeen muodostistivat rytmikitaristit Al Casey ja Corki Casey, saksofonisti Steve Douglas, basisti Buddy Wheeler sekä rumpalit Mike Bermani ja Bob Taylor. Lisäksi mukana oli vierailevia muusikoita sekä sittemmin nimensä The Rivingtoniksi muuttanut yhtye The Sharps, joka vastasi ilman sanoja toteutetusta vokalisoinnista. Duane Eddyn esikoisalbumi pysytteli Billboardin listalla 82 viikon ajan vuosien 1959-1960 aikana ja pitkäsoiton paras listasijoitus oli viidentenä. Viisi singleä julkaistiin sekä ennen albumia että sen ilmestymisen jälkeen. Seuraavan viiden vuoden aikana Eddy tuli julkaisemaan vielä yhdeksän listasijoituksen saavuttanutta albumia ja 26 listoille noussutta singleä.

Lauantain pitkä:Useissa yhtyeissä vokalisoinut australialaissolisti

22. huhtikuuta 1946 syntynyt Jeffrey Leo Newton, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jeff St. John, oli australialainen muusikko, joka tuli tunnetuksi paikallisista hiteistään Big Time Operator (1967), Teach Me How to Fly (1970) ja A Fool in Love (1977). Newton edesmeni maaliskuun kuudentena 2018 71 vuoden ikäisenä. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Newton vaikutti solistina Sydneyssä useissa rockia, R&B:tä ja soulia edustaneissa yhtyeissä. Niihin lukeutuivat Syndicate aka The Wild Oats (1965), vuosina 1966-67 vaikuttanut The Id, jossa Bob Bertles vaikutti saksofonistina jälkimmäisenä vuonna, Jeff St. John & Yama (1967-68), vuosien 1969 ja 1972 välillä vaikuttanut Jeff St. John &Copperwine, jossa Harry Brus vaikutti basistina vuosien 1970 ja 1972 välisenä aikana ja Wendy Saddington toisena solistina vuosien 1970-71 aikana, Jeff St. John Band vuosina 1972-73 ja Red Cloud vuosina 1975-76. St. Johnin ensimmäinen levytys oli helmikuussa 1966 Spin Recordsin julkaisemana ilmestynyt, mutta ilman listasijoitusta jäänyt Idin debyyttisingle Lindy Lou. Vokalisoinnista vastanneen St. Johnin lisäksi yhtyeen lineupiin kuuluivat kitaristi Pete Anson, trumpetisti King Fisher, basisti John Helman, tenorisaksofonisti Bruce Johnson, rumpali Don McCormack ja trumpetista sekä huilusta vastannut Ian Walsh. Joulukuussa 1966 yhtye julkaisi neljännen singlensä, joka oli cover Zoot Money’s Roll Bandin samaisen vuoden brittihitistä Big Time Operator. Idin versio saavutti sijan 12. Go-Set National top 40-listalla maaliskuussa 1967 ja oli Kent Music Reportin listalla yhtä sijaa korkeammalla. St. Johnin seuraava listasijoituksen saavuttanut single oli cover Rotary Connectionin toisella albumilla Aladdin vuonna 1968 julkaistusta kappaleesta Teach Me How to Fly. Marraskuussa 1970 ilmestynyt Jeff St. John &Copperwinen cover saavutti Go-Set Nationalissa sijan 16. Vuonna 1969 perustettu Copperwine oli St. Johnin varhaisempia yhtyeitä rockorientoituneempi ja sen lineupin muodostivat muilta osin rumpali Peter Figures, kitaristi Ross East, pianisti, urkuri ja tastavokalisti Barry Kelly sekä basisti ja solisti Alan Ingram. Brus vaihtui basistiksi ja Saddington liittyi mukaan toiseksi solistiksi vuoden 1970 aikana. Australialainen musikologi Ian McFarlane vertasi Copperwinea myönteisesti samaan aikaan vaikuttaneisiin sydneylaisyhtyeisiin Tullyyn ja Tamam Shudiin. St. John jätti Copperwinen tammikuussa 1972 biisintekokrediitteihinsä liittyneiden riitojen vuoksi. Vuoden 1972 aikana hän julkaisi useita singlejä nimikkoyhtyeensä St. Johnin kanssa, mutta yksikään niistä ei noussut listoille. Yhtye lämmitteli muun muassa Bo Diddleyn ja Chuck Berryn kiertueita. St. John hajotti nimikkoyhtyeensä loppuvuodesta 1973 ja muutti Britanniaan luomaan soolouraansa. Hän konsertoi Lontoossa pienissä keikkapaikoissa ja palasi Sydneyhin elokuussa 1974. Vuonna 1975 St. Johnin taustayhteeksi vaihtuneessa Red Cloudissa vaikuttivat rumpali Neil Bamford, basisti Tony Lyon ja kitaristi Russell Moran. Kesän 1976 aikana yhtye soitti Bo Diddleyn Australian-kiertueen lämmittelijänä. Sooloartistina St. John solmi vuonna 1977 levytyssopimuksen Asylum Records/Warner Musicin kanssa. Andy Fraserin ja Frankie Millerin käsialaa ollut single A Fool in Love saavutti kymmenennen sijan KPR-listalla kymmenennen sijan samaisen vuoden elokuussa. Top 100:n tavoittivat vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneet singlet Rock ’n’ Roll Man ja Starbrite. Vuonna 1980 St. John oli aiheena Peter Luckin esittelemässä dokumenttisarjassa The Australians jaksossa Jeff St. John -Rock ’n’ Roll Man. Vuonna 1983 St. John ilmoitti jättävänsä live-esiintymiset. McFarlane listasi hänet 1960- ja 70-lukujen parhaaksi rockvokalistiksi. 1990-luvun lopussa St. John palasi Perthiin, Länsi-Australiaan ja elvytti solistin uransa vuosikymmenen viimeisenä vuonna. 2000-luvun alussa St. John johti yhtyettä Jeff St. John & The Embers, jonka muodostivat muilta osin  kosketinsoittaja/solisti Bill Blissett, rumpali Ace Follington, basisti/solisti Peter Slatter ja kitaristi/solisti Russell Smith. Vuonna 2001 yhtyeeltä ilmestyi albumi Will the Real Jeff St. John Please Stand Up. Vuonna 2015 Starman Books julkaisi James Anfuson editoiman Jeff St. Johnin elämäkertateoksen The Jeff St. John Story:The Inside Outsider.

Perjantain pohjat:Dingon esikoisalbumi

Dingo:Nimeni on Dingo

Huhtikuun viimeisenä 1984 Finnlevyn julkaisemana ilmestynyt Nimeni on Dingo on porilaisen poprockyhtye Dingon ensimmäinen pitkäsoitto. Levytyssopimus oli solmittu edellisenä vuonna Dingon lähettämän demonauhan ansiosta, mutta kyseiselle demolle sisältyneistä kappaleista Dingon esikoisalbumille päätyi ainoastaan Aino. Demon instrumentteihin lukeutui myös saksofoni, joka jäi pois levytysversioista albumin tuottajana toimineen Pave Maijasen kehotuksesta. Debyyttisinglensä Sinä ja Minä Dingo oli esittänyt Levyraadissa jo tammikuussa 1984 ja voittanut mainitun ohjelman. Nimeni on Dingo -pitkäsoiton muita singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita olivat Levoton Tuhkimo ja Pistoolisankari ja muista albumin tunnetuimmista biiseistä mainittakoon Lähetyssaarnaaja ja Apinatarhaan. Nimeni on Dingo nousi Suomen virallisen albumilistan kärkeen kuukauden ajaksi. Listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan 58. Platinaa pitkäsoitto saavutti jo ilmestymisvuonnaan ja tuplaplatinaa seuraavana vuonna. Nimeni on Dingo on myynyt yli 108 000 kappaletta. Albumin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1994 ja Warner Musicin julkaisema remasteroitu cd-versio vuonna 2012. Mainitulta versiolta puuttuu pitkäsoiton päätöskappale Jokainen aamu. Syyskuussa 2020 Lipposen Levy ja Kasetti julkaisi Nimeni on Dingosta 250 kappaleen rajoitetun ja käsin numeroidun vinyylipainoksen ja vuonna 2022 200 kappaleen rajoitetun cd-painoksen. Kun albumin ilmestymisestä tuli kuluneeksi 40 vuotta, toukokuun alussa 2024 Nimeni on Dingosta julkaistiin vielä neon-keltainen rajoitettu vinyylipainos. Albumi työstettiin lineupilla, jossa oli vielä mukana kuluvana vuonna tuoreinta soolotuotantoaan julkaissut basisti Jarkko Eve . Nimeni on Dingon kappaleista albumin kakkospuolen avaava Hän on se on lisäksi Even käsialaa. Pepe Laaksosen aikaisen Dingon tunnetuimman kokoonpanon ensimmäinen levytys oli yhtyeen suosituimmaksi singleksi osoittautunut Autiotalo. Nimeni on Dingo-nimikappale ilmestyi samaisen singlen b-puolena.

Torstain terävä:Small Facesin originaali kosketinsoittaja

20. huhtikuuta 1945 syntynyt ja 26. syyskuuta 2020 edesmennyt James Edward Winston Langwith, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jimmy Winston, oli brittiläinen muusikko ja näyttelijä. Hän oli brittien keskeisimpiin modyhtyeisiin lukeutuneen The Small Facesin originaali kosketinsoittaja. Ennen mainittua pestiään Winston oli esiintynyt taiteilijanimellä James Moody. Hänen näyttelijäntyöhönsä lukeutuvat vuonna 1968 valmistunut stagemusikaali Hair ja vuonna 1972 valmistuneen Doctor Who -sarjan jakso Day of the Daleks. Winston ja Steve Marriott perustivat Small Facesin alkuvuodesta 1965 Ronnie Lanen ja Kenney Jonesin kanssa. Jones oli alun perin kitaristi, mutta hänen roolinsa vaihtui pian kosketinsoittajaksi. Winstonin vaikutusta Small Facesin uran alkuun voi pitää varsin keskeisenä, sillä hänen vanhempansa omistivat Manor Parkissa sijainneen Ruskin Arms pubin, jossa Small Faces harjoitteli ja joskus myös esiintyi. Cavern Clubilla, Leicester Squaressa soitetun konsertin jälkeen manageri Don Ardenin avustaja lähestyi yhtyettä ja onnistui vahvistamaan sille levytyssopimuksen. Myöhemmin samaisen vuoden aikana Small Faces julkaisi esikoissinglensä What'cha Gonna Do About It, joka saavutti brittilistalla sijan 14. Sitä seurannut toinen single I've Got Mine ei vastaanottamistaan myönteisistä arvioista huolimatta saavuttanut listasijoitusta. Small Faces esitti mainitun kappaleen vuonna 1965 valmistuneessa musiikkielokuvassa Dateline Diamonds. Winston jätti Small Facesin pian kakkossinkun ilmestymisen jälkeen. On esiintynyt eriäviä näkemyksiä siitä, saiko Winston lähtöpassit yhtyeestä, vai lähtikö hän bändistä omasta tahdostaan. Thank You Lucky Starsin kuvauksen yhteydessä Winstonin on mainittu loukanneen Marriottia ja mainittu seikka on saattanut vaikuttaa hänen lähtemiseensä yhtyeestä. Ronnie Lanen mukaan Winston sai kenkää ja Kenney Jonesin mukaan hän ylitti asemansa yhtyessä ja yritti kilpailla Steve Marriottin kanssa. Pian Small Facesistä lähtemisensä jälkeen Winston johti omaa yhtyettään Jimmy Winston and the Reflections. Sen ura jäi lyhyeksi ja vuoden 1967 aikana Winston johti toista lyhytikäistä yhtyettä Winston's Fumbs. Vuonna 1976 häneltä ilmestyi soolosingle Sun in the Morning/Just Wanna Smile. Winston vaikutti myös näyttelijänä. Edellä mainitussa elokuvassa Dateline Diamonds hänet nähtiin Small Facesin jäsenenä. Winstonin ensimmäinen varsinainen elokuvarooli oli vuonna 1969 valmistuneen sarjan Doctor in the House jaksossa, jossa hän esitti Hairya. Winstonin tv- ja elokuvaura jatkui 1980-luvun alkuun saakka. Hän oli mukana vuonna 1972 valmistuneen Doctor Whon kaikissa ensimmäisen sarjan Date of the Daleks jaksoissa. Tohtoria tuolloin esitti Jon Pertwee. Vuonna 1983 Winston nähtiin BBC 2:n ohjelmassa Playhouse. Hänen viimeinen esintymisensä tv:ssä oli vasta 26 vuotta myöhemmin vuonna 2009 Small Faces-dokumentissa Small Faces All Or Nothing 1965-1968. Winston menehtyi syöpään 26. syyskuuta 2020 75 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Vuosikymmenten uran tehnyt rockabillyartisti

 20. huhtikuuta 1934 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2021 edesmennyt Raymond Douglas Campi oli yhdysvaltalainen solisti ja muusikko, jota kutsuttiin lempinimellä Rockabillyn kuningas. Ensimmäiset levytyksensä Campi teki 50-luvun puolivälissä. Hänen tavaramerkkinsä oli pystybasso, jonka päälle Campi nousi usein soittamaan. New Yorkissa syntynyt Campi asui varhaisvuotensa Younkersissa. Vuonna 1944 Campin perhe muutti Austiniin, Teksasiin ja tuosta alkoi Campin eliniän kestänyt ura musiikin esittäjänä ja levyttäjänä. Rockabillyn ja rock and rollin lisäksi hänen edustamiinsa tyylilajeihin lukeutuivat folk ja country. Varhaisimmat levytyksensä Campi työsti Domino Recordsin artistina. 1950-luvun aikana hän levytti useille levy-yhtiöille, kuten Dot Recordsille. Jo vuonna 1959 Campi levytti Big Bopperin yhtyeen säestämänä ensimmäisen tribuutin lentoturmassa menehtyneelle Buddy Hollylle nimellä The Ballad of Donna and Peggy Sue. Campi työskenteli useiden eri solistien, kuten Mae Westin ja Ian Whitcombin kanssa. Heistä ensiksi mainittu levytti coverin Campin kappaleesta Caterpillar. Campi keskittyi harvoin pelkästään musiikkiuraansa. Vuodesta 1967 lähtien hän toimi 25 vuoden ajan lukion opettajana Van Nuysissa, Kaliforniassa. Campi kritisoi musiikkiteollisuuden lieveilmiöitä. Campin ura muusikkona saavutti toden teolla suosiota vasta 70-luvun alussa, jolloin Rollin' Rock Recordsin omistaja Ronny Weiser löysi hänet ikään kuin uudelleen. Campi konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa ja esiintyi usein festivaaleilla. Yli kahden vuosikymmenen aikana hän teki yhteislevytyksiä saksalaisten, suomalaisten, brittiläisten ja alankomaalaisten rockabillyä edustaneiden yhtyeiden kanssa. Campi toimi omien albumiensa tuottajana Rosie Floresin, Bobby "Fats" Mizellin ja Ian Whitcombin kaltaisten artistien kanssa. Campi osallistui useiden Kevin Fennellin albumien levytykseen ja vaikutti hänen soolokitaristinaan vuosien 1977 ja 2015 välillä. Rip Mastersin kanssa Campi teki musiikillista yhteistyötä vuosien ajan. Rockabilly Hall of Fameen päässyt Campi menehtyi luonnollisesti kotonaan 11. maaliskuuta 2021 86-vuotiaana. Monet Campin varhaisista 50-luvulla työstämistä levytyksistä ilmestyivät vasta 80- ja 90-lukujen aikana Euroopassa julkaistuilla albumeilla. Vuosien 1956 ja 1960 välillä julkaistiin silti seitsemän vinyylisingleä suurimmaksi osaksi 45-kierroksisina versioina. Niistä TNT:n vuonna 1956 julkaisema Caterpillar oli Campin suosituin levytys ennen hänen 70-luvun alkuun ajoittunutta comebackiään.

Tiistain tukeva:Randy Newmanin käsialaa oleva ja Alan Pricen popularisoima kappale

Simon Smith and His Amazing Dancing Bear on Randy Newmanin käsialaa oleva kappale, jonka teemana on nuori mies, jonka nöyränä tarkoituksena on viihdyttää varakkaiden lounastamista tanssivan karhunsa kanssa. The Alan Price Set julkaisi Simon Smith and His Amazing Dancing Bearistä versionsa 24. helmikuuta 1967 kaksi ykköspuolta sisältäneenä singlenä, jonka toisena kappaleena oli niin ikään Newmanin sävellystuotantoa edustava Tickle Me. Mainittu single saavutti neljännen sijan Britannian Record Retailer-listalla ilmestymisvuotensa huhtikuussa. The Alan Price Set kuvasi kappaleesta lisäksi promovideon ja mainittu levytys toi Alan Pricen korkealle arvostaman Randy Newmanin yleisön tietoisuuteen biisintekijänä. Newman saavutti levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa ja hän levytti oman näkemyksensä mainitusta biisistä vuonna 1972 ilmestyneelle albumilleen Sail Away. Newman oli kirjoittanut Simon Smith and His Amazing Dancing Bearin ragtime-tyyppisenä kappaleena vuonna 1964 ja piti sitä merkittävänä kehityksessään biisintekijänä. Elämänkerturi Kevin Corrier on maininnut kappaleen Newmanin ensimmäisenä vihjeenä maailmaa viihdyttävästä ulkopuolisesta. Newman on viitannut karhuun pakanana, joka palvelee salliakseen Smithin sopeutua. Newman tarjosi Simon Smith and His Dancing Bearia ensiksi yhdysvaltalaiselle sunshine poppia edustaneelle yhtyeelle Harper’s Bizarre, jonka levytys ilmestyi yhtyeen huhtikuussa 1967 julkaistulla esikoisalbumilla Feelin’ Groovy. The Alan Price Setin levytys oli kuitenkin se, joka teki kappaleesta suositun. Ennen  Newmania Simon Smith and His Dancing Bearin ehti levyttää Harry Nillson vuonna 1969 ilmestyneelle albumilleen Harry. Aikaisemmin julkaisematon Bobbie Gentryn kappaleesta levyttämä versio julkaistiin hienoisesti muuttuneella nimellä Salome Smith and Her Amazing Dancing Bear vuonna 2018 ilmestyneellä boxilla The Girl from Chicasaw County:The Complete Capitol Masters. Record Mirroriin The Alan Price Setin levytyksen tuoreeltaan arvoinut Peter Jones kehui Pricen vokalisointia, kappaleen jazzvivahteita ja piano-osuutta. Daily Mirrorin Don Short sitä vastoin epäili The Alan Pricen levytyksen hittipotentiaalia. Paul McCartneyn arvioidessa uutuussinglejä Melody Makerissa hän uskoi mainitun kappaleen hittipotentiaaaliin kiitos sen moderniuden.

Maanantain mainio:80-luvun puolivälissä perustettu brittiläinen popduo

 Pepsi & Shirlie on 80-luvun puolivälissä Lontoossa perustettu popduo, jonka diskografia sisältää vuosina 1987 ja 1991 ilmestyneet albumit All Right Now ja Change. Kaksikon debyyttisingle  Heartache kohosi brittilistalla kakkossijalle. Kymmenes joulukuuta 1958 Lontoossa syntyneestä Helen "Pepsi" DeMaquesta ja 18. huhtikuuta 1962 Watfordissa, Hertfordshiressa syntyneestä Shirlie Hollimanista koostuneen duon jäsenet olivat aikaisemmin toimineet Wham! -yhtyeen taustavokalisteina. Hollimanin originaali laulajatarkumppani Dee C Lee oli jättänyt duon ja liittynyt yhtyeeseen Style Council, jonka solistista Paul Welleristä tuli myöhemmin hänen aviomiehensä. De Macquen alkuperäisenä suunnitelmana oli ollut siirtyä sooloartistiksi Wham!:in jälkeen, mutta Holliman vakuutti hänelle että jatkaminen duona oli parempi vaihtoehto. Vuonna 1987 ilmestynyt Phil Fearonin ja Tambi Fernandon tuottama Pepsin ja Shirlien debyyttisingle Heartache saavutti toisen sijan brittilistalla. Kappale saavutti saman sijoituksen myös yhdysvaltalaisilla tanssilistoilla. Vaikka supertuottajat Stock Aitken Waterman ovat vastaanottaneet krediitin monilla singlen painoksilla, kolmikko ei koskaan työskennellyt Heartachen parissa. Pete Watermanin sijaan apulaistuotannosta ja remiksauksesta vastasi Pete Hammond. Tämän ja Fernandon tuottama Pepsin ja Shirlien toinen single Goodbye Stranger saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan.  Sitä seuranneet singlet ja esikoisalbumi All Right Now, jonka nimikappale on cover brittirockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen vuoden 1970 suuresta singlemenestyksestä, eivät menestyneet vastaavalla tavalla. Vuonna 1991 duo palasi albumilla Change, jolta singleformaatissa ilmestyneen kappaleen Someday tuotannosta vastasi George Michael. Holliman muistaa Michaelin kirjoittaneen mainitun biisin nauhoitusten aikana luvattuaan auttaa duoa sen comebackissä. Sekä albumi että single eivät saavuttaneet listasijoitusta Britanniassa. De Macque työskenteli Michaelin kanssa uudelleen 90-luvun puolivälissä, jolloin kaksikko julkaisi pseudonyymillä Infamy coverin yhtyeen Dead Or Alive originaalituotantoa edustavasta kappaleesta You Spin Me Round (Like a Record). Vuonna 2000 Pepsiä ja Shirlietä kuultiin taustavokalisteina Gerri Halliwellin brittilistan kärkeen kohonneella singlellä Bag It Up. Kesäkuussa 2011 alkoi duon paluukiertue Hear and Now 10:th Anniversary Tour. Syyskuussa 2021 Welbeck julkaisi Pepsin ja Shirlien muistelmateoksen It's All in Black and White.