Elokuun viimeisenä
1972 Wooden Nickelin julkaisemana ilmestynyt Styx on samannimisen
yhdysvaltalaisen rockyhtyeen esikoispitkäsoitto. Yhtye oli aloittanut
toimintansa häissä ja syntymäpäivillä soittaneena coverbändinä.
Se aloitti toimintansa vuonna 1961 nimellä The Tradewinds ja yhtyeen
muodostivat 12-vuotiaat kaksoset Chuck (basso) ja John Panozzo (rummut) sekä kosketinsoittajana ja solistina vaikuttanut heidän 14-vuotias
naapurinsa Dennis DeYoung. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui WC4.
Vuonna 1968 lineupin täydensi koulutoveri John Curulewski ja kahta
vuotta myöhemmin mukaan liittyi hardrockari James ”J Y” Young
kaksikon vaikuttaessa kitaristeina, biisintekijöinä ja solisteina.
Styxin esikoisalbumi on on yhdistelmä progressiivista sekä
garagerockia. Sen avaa 13-minuuttinen Movement for the Common Man.
Kyseessä on neliosainen teos, jonka avaa J Y:n vokalisoima Children
of the Land, joka sisältää lisäksi John Panozzon rumpusoolon.
Street Collage sisältää ambientteja urbaaneja Chicagon
äänimaisemia. Seuraavaksi yhtye tarjoaa sinfonisen rocktulkinnan
Aaron Coplandin sävellyksestä Fanfare for the Common Man.
Kokonaisuuden päättää James Youngin ja Dennis DeYoungin käsialaa
oleva ja folkia ja progea yhdistävä Mother Nature’s Matinee. Niin
ikään Youngin ja DeYoungin yhteistyötä edustava nopeatempoinen
poprockkappale Best Thing julkaistiin singleformaatissa loppuvuodesta
1972 ja se saavutti Billboardin singlelistalla sijan 82. Styxin
esikoisalbumin loput kappaleet edustavat yhtyeen levy-yhtiön
ehdottamia coverkappaleita. Ne eivät olleet yhtyeen jäsenille
entuudestaan tuttuja, mutta näkemystä George S. Clintonin After You
Leave Mestä on kehuttu. Styxin esikoisalbumin ensimmäinen
uusintapainos ilmestyi vuonna 1979 nimellä Styx I ja uuden
kansitaiteen kera. Loppuvuodesta 2012 Styxin neljä ensimmäistä
albumia, eli debyytin lisäksi Styx II (1973), The Serpent Is Rising
(1973) ja Man of Miracles (1974) julkaistiin uudelleen cd-formaatissa
sekä digitaalisesti.
Maaliskuun
puolivälissä 1991 Pokon julkaisemana ilmestynyt Paskahatun paluu on
järjestyksessään toinen Eppu Normaalin harvinaisesta tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Sen iäkkäintä tuotantoa edustaa alun
perin Pokon ilmaiskokoelma-albumilla Kylmää joulua ilmestynyt Sex
Pistols-henkinen räkäpunkversio joululaulusta Heinillä härkien
kaukalon. Ajallisesti seuraavaksi siirrytään vuoteen 1984, jota
edustavat biisit Pari kaunista riviä sekä todella iäkäs Esko veti
ison geen, jotka ilmestyivät alun perin hittisinglejen Nyt reppu
jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango b-puolina. Upea Kivenä
kengässä on Kitara, taivas ja tähdet-singlen flipside, veikeä
Asustelaulu ilmestyi ensiksi Voi kuinka me sinua kaivataan -singlen
b-puolella ja niin ikään melkoisen vanhaa tuotantoa edustava
Koiralla on karvoissaan kirppuja Vuonna ’85-singlen kakkospuolena. Vähemmän ikimuistoista kappalemateriaalia kokoelmalla edustavat vuosina 1987 ja 1988
ilmestyneet Musiikillishygieeninen lausunto, Viinaa tsat tsat tsaa
sekä Niksulan väkeä, jotka ilmestyivät b-puolina singleille Joka
päivä ja jokaikinen yö, Afrikka, sarvikuonojen maa sekä Näin
kulutan aikaa. Laatu paranee lopuksi vuonna 1990 ilmestyneiden
singlejen Sydän tyhjää lyö ja Tahroja paperilla kakkosbiiseinä julkaistujen kappaleiden Hihnalla ja Puolustuksen puheenvuoro ansiosta. Vuoden 1990 tuotantoa
edustaa lisäksi kokoelma-albumilla Sporttihitit ilmestynyt
Urheiluhullu, joka Pimeyden tangon remixin tavoin lukeutuu kokoelman
vähemmän keskeiseen tuotantoon. Lisäksi mukana on Eppujen ja
Popedan vuonna 1987 nimellä EppuPopedaNormaali levytämän yhteisen singlen 20 vuotta sikana
paaatipuoli. Eppujen b-puoli- kokoelma sisältää hauskoja
kuriositeetteja, pari hutia, mutta myös muutaman klassikotasoisen kappaleen, joista
ketjun kirkkaimpana helmenä loistaa Kivenä kengässä.
13.
marraskuuta 1949 syntynyt Terrance James Reid, lempinimeltään
Superlungs, oli
brittiläinen rocksolisti, biisintekijä ja kitaristi. Hän on tullut
tunnetuksi esiintymisistään solistina, lämmittelijänä ja
sessiomuusikkona useiden keskeisten rockmuusikoiden kanssa. Soolo- ja
keikka-artistina Reidin diskografia käsittää seitsemän
studioalbumia ja neljä livelevyä. Reidin käsialaa olevia
kappaleita ovat levyttäneet useat artistit ja yhtyeet, kuten The
Hollies, Crosby, Stills & Nash, Jackson Browne, Arrival, Marianne
Faithfull, Cheap Trick, Jack White with The Raconteurs, Joe Perry,
Rumer ja Chris Cornell. Reidin musiikillinen ura alkoi 1960-luvun
alussa, jolloin häntä pyydettiin solistiksi yhtyeeseen Peter Jay and
The Jaywalkers, joka soitti lämmittelijänä Rolling Stonesin vuoden
1966 kiertueella. Sooloartistin ominaisuudessa Reid on Stonesin
lisäksi lämmitellyt Creamin, Jethro Tullin ja Fleetwood Macin
kiertueita. Reid on tullut tunnetuksi siitä, että hän kieltäytyi
Jimmy Pagen kutsusta liittyä tämän uuteen yhtyeeseen, josta oli
muodostuva Led Zeppelin. Reid torjui niin ikään Ritchie Blackmoren
tarjouksen liittyä Deep Purplen solistiksi Rod Evansin lähdettyä
mainitusta yhtyeestä. Reidin liittyessä Peter Jay and the
Jaywalkersiin hän vaikutti paikallisessa yhtyeessä The Redbeats,
joka esiintyi säännöllisesti River Clubissa, St. Ivesissä. Peter
Jay and the Jaywalkers tuli valituksi Rolling Stonesin 23 konsertista
koostuneelle brittikiertueelle syys-lokakuussa 1966. Royal Albert
Hallissa soitetussa konsertissa The Holliesin Graham Nash ystävystyi
Reidin kanssa ja kehotti tämän yhtyettä solmimaan
levytyssopimuksen EMI.n alamerkin, brittiläisen Columbia Recordsin
kanssa päästäkseen levyttämään tuottaja John Burgesin
alaisuudessa. The Jaywalkersin ensimmäinen single, soulvaikutteinen
The Hand Don't Fit the Glove oli pieni hitti, mutta yhtye oli
päättänyt lopettaa toimintansa. Tuottaja Mickie Mostista, joka
tuohon aikaan teki yhteistyötä Peter Grantin kanssa, tuli Reidin
manageri. Ensisinglestä Better by Far muodostui radiohitti.
Esikoisalbumi Bang Bang, You're Terry Reid ilmestyi vuonna 1968.
Samaisena vuonna Reid teki urkuri Peter Solleyn ja rumpali Keith
Webbin kanssa kiertueen Yhdysvalloissa Creamin lämmittelijänä. Sen
viimeinen, Miami Pop Festivaalilla soitettu konsertti vastaanotti
musiikkilehdistössä myönteisiä arvioita. Esikoisalbumiltaan
löytyvän kappaleen Without Expression Reid oli kirjoittanut
14-vuotiaana. Mainitusta biisistä julkaistiin useita coverversoita
hieman eri nimillä. The Hollies levytti sen vuonna 1968 nimellä A
Man with No Expression. Crosby, Stills, Nash and Young levytti
mainitun kappaleen vuonna 1969 nimellä Horses through a Rainstorm ja
REO Speedwagon vuonna 1973 nimellä Without Expression (Don't Be the
Man). Kahdessa ensiksi mainitussa versiossa leadvokalistina oli
Graham Nash. John Mellencamp sisällytti kyseisen kappaleen
kokoelma-albumilleen The Best That I Could Do:1978-1988 niin ikään nimellä Don't Be the Man. Horses throug a Rainstormin oli
tarkoitus ilmestyä Crosby, Stills, Nash and Youngin albumilla Deja
Vu, mutta Carry On otti viime hetkellä sen paikan albumin
biisilistassa. Horses through a Rainstorm julkaistiin näin ollen
vasta vuosia myöhemmin. Reid kieltäytyi solistin paikasta Jimmy
Pagen uudessa yhtyeessä, sillä hän oli sopinut toimivansa
lämmittelijänä kahdella Stonesien ja yhdellä Creamin kiertueella.
Mikäli Page olisi selvittänyt Keith Richardsille, miksi Reidin
täytyisi vetäytyä pois Yhdysvaltain-kiertueelta, hän voisi
yrittää Pagen uudessa yhtyeessä. Page ei kuitenkaan ottanut
yhteyttä ja Reid ehdotti Pagelle solistiksi tilalleen The Band of
Joyn vokalistia Robert Plantia ja kehotti tsekkaamaan myös yhtyeen rumpalin John Bonhamin. Band of Joy oli lämmitellyt Reidin keikkoja.
Vuoden 1969 aikana Reid lämmitteli muun muassa Jethro Tullin ja
Fleetwood Macin kiertueita Britanniassa sekä Stonesien samaisen
vuoden kiertuettä Yhdysvalloissa. Hän ei kuitenkaan osallistunut
Altamontin-konserttiin. Vuonna 1970 Reid esiintyi Isle of Wightin
festivaalilla Ike & Tina Turnerin basistin Lee Milesin, David
Lindleyn sekä Tim Davisin kanssa. Reid osallistui myös Atlantan
toisen kansainväliseen popfestivaaliin ja hänen esiintymisensä
Glastonburyssa vuonna 1971 kuvattiin. Samana vuonna Ahmed Ertegun
kiinnitti Reidin Atlantic Recordsille. Taustayhtyeen muodostivat Lee
Miles, David Lindley ja Alan White. Albumin nauhoitukset
käynnistyivät Britanniassa ja jatkuivat Yhdysvalloissa. White
siirtyi Yes-yhtyeeseen ja Lindley ryhtyi yhteistyöhön Jackson
Brownen kanssa, mutta Lee Miles jatkoi musiikillista yhteistyötään
Reidin kanssa vuosien ajan. Albumilla River musisoivat lisäksi
rumpali Conrad Isidore ja perkussionisti Willie Bobo. Vuonna 1973
ilmestynyt pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta ei
menestynyt kaupallisesti. Samoista nauhoituksista julkaistiin vielä
vuonna 2016 albumi The Other Side of the River. ABC Records julkaisi
Reidiltä vuonna 1976 Graham Nashin tuottaman albumin Seed of Memory
ja Capitol Records vuonna 1979 pitkäsoiton Rogue Waves, jonka
työstämiseen osallistui mm. rumpali John Siomos. 80-luvun alussa
Reid vaikutti sessiomuusikkona esimerkiksi Don Henleyn, Jackson
Brownen ja Bonnie Raittin albumeilla. Reid palasi sooloartistiksi
vuonna 1991 ilmestyneellä ja Trevor Hornin tuottamalla albumillaan
The Driver. Siltä löytyvä cover Spencer Davis Groupin Gimme Some
Lovin':ista pääsi mukaan myös Tony Scottin ohjaaman ja Tom Cruicen
tähdittämän elokuvan Days of Thunder soundtrackille. 90-luvun
aikana Reid konsertoi Yhdysvalloissa ja Hong Kongissa Mick Taylorin
kanssa. Maaliskuussa 1993 perustetussa yhtyeessä The Flew olivat
Reidin lisäksi mukana Joe Walsh, Nicky Hopkins, Rick Rosas ja Phil
Jones. Ainoan keikkansa yhtye soitti San Juan Capistranossa ja kysessä
oli Nicky Hopkinsin viimeinen esiintyminen ennen hänen edesmenoaan.
Loppuvuodesta 2002 Reid esiintyi vuosien jälkeen Lee Milesin kanssa
WOMAD-festivaalilla lähellä Readingia. Vuoteen 2005 ajoittui
kiertue Britanniassa. Lontoon-konserteissaan ja
festivaaliesiintymisissään Reidin taustalla on ollut suuri lineup.
Vuonna 2012 ilmestynyt albumi Live in London oli taltioitu eräästä
Reidin konserteista Ronnie Scott's:issa ilman remiksauksia tai
päällekkäisäänityksiä. Vuosien 2002 ja 2012 välillä Reid
esiintyi mm. useita kertoja Glastonbury Festivaalilla. EMI:n
julkaisema boxi Superlangs sisälsi Reidin kaksi ensimmäistä
albumia ja lisäksi hänen kaikki mainittuja albumeita varten
tekemänsä muut nauhoitukset vuosien 1966 ja 1970 väliltä.
Sanctuary Records julkaisi uuden konserttitaltioinnin Alive.
Heinä-elokuussa 2007 Reid teki kuuden viikon kiertueen Britanniassa
The Cosmic American Derelictsin taustoittamana. Yhtyeen kitaristi
Eddie Rainey siirtyi Reidin yhtyeeseen noin kolmeksi vuodeksi. Reid
on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi ranskalaisen trip hop-artistin
Shinen kanssa. Yhteistyön tuloksena syntynyt ep Shine featurin Terry
Reid ilmestyi marraskuussa 2009. Reid
menehtyi syöpäään Kaliforniassa elokuun neljäntenä 2025 75
vuoden ikäisenä.
Kymmenes marraskuuta 1954 syntynyt Mario Cipollina on
yhdysvaltalainen basisti, joka identifioituu ensisijaisesti Huey
Lewis and the Newsin perustajajäseneksi. San Rafaelissa,
Kaliforniassa syntyneen Marion isoveli, vuonna 1943 syntynyt ja
vuonna 1989 edesmennyt John Cipollina vaikutti kitaristina keskeisiin
psykedeelisiin rockyhtyeisiin lukeutuneessa Quicksilver Messenger
Servicessa. Mario soitti ensiksi San Francisco Bay Arean alueella
operoineessa yhtyeessä Soundhole. Sen keskeisenä kilpailijana voi
pitää yhtyettä Clover. Vuonna 1979 mainittujen yhtyeiden keskeiset
jäsenet yhdistivät voimansa ja niistä muodostui Huey Lewis and the
News. Vuonna 1983 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Sports
lopullisen läpimurtonsa tehneen yhtyeen tyyli on melko monipuolinen,
sillä siihen sisältyy elementtejä R&B:stä, varhaisesta
popista, doo wopista, blue-eyed soulista sekä uudesta aallosta.
Cipollina sai lähteä Huey Lewis and the Newsistä 1990-luvun
puolivälissä. Vuosien 2002 ja 2004 välillä Cipollina vaikutti
Quiksilver Messenger Servicea coveroineessa yhtyeessä Quicksilver
Gold. Cipollina vieraili stagella Huey Lewis and the Newsin
konsertissa Kaliforniassa vuoden 2007 aikana.
Neil Youngin nimeä
kantava esikoissooloalbumi ilmestyi Reprisen julkaisemana hänen
23-vuotispäivänään 12. marraskuuta 1968. Aikaisemmin samana
vuonna Young oli eronnut keskeisiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvasta
Buffalo Springfieldistä. Kesän 1969 aikana Youngin esikosalbumista
julkaistiin osittain remiksattu uusintapainos, mutta albumi jäi
molemmilla julkaisukerroillaan Billboard 200 -listan ulkopuolelle.
Buffalo Springfieldin jätettyään Young palkasi managerikseen myös
Joni Mitchellin managerina toimineen Elliot Robertsin. Hän säilyi
Youngin managerina vuoteen 2019 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka.
Roberts järjesti Youngin ensimmäisen pienimuotoisen soolokiertueen
ja levytyssopimuksen Warnerin alamerkin Reprise Recordsin kanssa.
Youngin esikoissooloalbumi tuli merkitsemään hänen yhteistyönsä
alkamista tuottaja David Briggsin kanssa. Osa Youngin soolodebyytillä
ilmestyneistä kappaleista oli varsin tuoreita, osa oli kirjoitettu
vielä hänen Buffalo Springfieldissä vaikuttaessaan. Albumin
kappaleista The Emperor of Wyoming ja String Quartet from Whiskey
Boot Hill edustavat instrumentaaleja. Kitaran dominoima ja kulkeva
rockkkappale The Loner julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja
Stephen Stills levytti mainitusta kappaleesta coverinsa vuonna 1976
ilmestyneelle albumilleen Illegal Stills. The Old Laughing Lady
edustaa Youngin esikoissooloalbumin iäkkäintä tuotantoa; se oli
kirjoitettu kolmea vuotta aikaisemmin. I’ve Loved Her So Longissa
taustalla kuullaan melko tunnettua muusikkojoukkoa, eli kitaristi Ry
Cooderia, pianisti Jack Nitzscheä, basisti Jim Messinaa ja rumpali
Earl Palmeria. Kappaleessa The Last Trip to Tulsa Young säesti
itseään kitaralla. Myöhemmin hän tuli esittämään kyseistä
biisiä sähköisen yhtyeen kanssa ja julkaisi sen vuonna 1973
singlensä Time Fades Away b-puolella. Lokakuun lopussa 1968 Young
soitti viikon ajan Joni Mitchellin lämmittelijänä Bitter Endissä,
Greenwich Villagessa. Nauhoitukset Youngin esikoisalbumin seuraajalle
Everybody Knows This Is Nowhere alkoivat jo tammikuun 1969 aikana
Crazy Horse-yhtyeen kanssa ja kiertue starttasi samaisen vuoden
helmikuussa. Youngin esikoisalbumista laaditut arviot olivat pääosin
positiivisia ja sellaisista vastasivat esimerkiksi Cashbox ja Rolling
Stone sekä retrospektiivisessä arviossaaan AllMusic Guide.
Have You Ever Seen the Rain on John Fogertyn kirjoittama ja Creedence Clearwater Revivalin levyttämä kappale, joka julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan Hey Tonight yhtyeen kuudennelta ja joulukuussa 1971 ilmestyneeltä albumilta Pendulum. Billboardin listalla Have You Ever Seen the Rain nousi kahdeksanneksi, Cashboxissa aina kolmanneksi ja brittilistalla sijalle 36. Kärkisijalle kappale kohosi Kanadan RPM 100 -listalla maaliskuussa 1971. Kyseessä oli Creedencen kahdeksas kultamyyntiin yltänyt single. Have You Ever Seen the Rainin lyriikoiden on tulkittu viittaavan Vietnamin sotaan ja kadonneeseen 1960-luvun idealismiin. John Fogerty on itse kertonut haastatteluissa ja keikkakontekstissa biisin kertovan siitä, kuinka Creedence Clearwater Revivalin saavuttamasta huikeasta suosiosta huolimatta yhtyeen jäsenet olivat onnettomia ja isoveli Tom Fogertyn lähtö yhtyeen riveistä oli vääjäämätöntä. Triokokoonpanolla toimintaansa jatkanut yhtye lopetti lopullisesti toimintansa lokakuussa 1972. Kirjallisesti kappaleen lyriikka kuvaa aurinkosateita, jotka ovat erityisen yleisiä Louisianassa, Mississippissä, Floridassa, Georgiassa, South Carolinassa ja Alabamassa. John Fogerty julkaisi Have You Ever Seen the Rainistä soolona liveversion dvd:llään The Long Road Home -In Concert, joka oli taltioitu Wiltern Theatressa, Los Angelesissa syyskuun puolivälissä 2005. Kappaleesta levytetyistä covereista mainittakoon Joan Jettin vuonna 1990 ilmestyneelle ja pelkästään lainakappaleista kooostuvalle albumilleen The Hit List työstämä onnistunut näkemys.
Wizzard oli brittiläinen ja Roy Woodin perustama rockyhtye. Woodin
varhaisempiiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet The Move ja Electric
Light Orchestra. Ensiksi mainitussa Wood oli ollut kantavana voimana
koko sen toiminta-ajan, mutta ELO:ssa hän oli ollut täysipainoisesti
mukana ainoastaan yhtyeen esikoisalbumilla. Erottuaan Electric Light
Orchestrasta yhtyeen toisen albumin levytyksen aikaan Wood löysi
studiosta birminghamilaisyhtye Mongrelin. Sen jäseniin luketui niin
ikään The Movessa soittanut basisti Rick Price sekä rumpalit Keith Smart
ja Charlie Grima. Heidän kanssaan Wood päätti perustaa uuden
yhtyeen. Electric Light Orchestran jätettyään Wood oli ottanut
mainitusta yhtyeestä mukaansa sellisti Hugh McDowellin
kosketinsoittaja Bill Huntin sekä yhtyeen ääni-insinöörin Trevor
Smithin. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät saksofonistit Mike Burney
ja Nick Bentelow, joista viimeksi mainittu on näyttelijä Arthur Bentelowin poika. McDowell jätti Wizardin ennen yhtyeen toisen
albumin Intoducing Eddie and the Falcons ilmestymistä. Hän palasi Electric Light
Orchestran jäseneksi, eikä hänen tilalleen Wizzardissa otettu
toista jäsentä. Albumin levytyksen aikaan myös Bill Hunt lähti ja
hänen paikkansa otti Mongrelin jäseniin lukeutunut Bob Brady.
Rumpali Keith Smart jätti Wizzardin vuonna 1975 ennen yhtyeen
viimeisen albumin, jazzrockhenkisen pitkäsoiton Main Street
nauhoituksia. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin vasta vuonna 2000
eikä Smartin tilalle yhtyeessä otettu ketään. Ensimmäisen
konserttinsa Wizzard soitti Wembleyn stadionilla The London Rock and
Roll Showssa elokuun viidentenä 1972. Toinen keikka oli Readingin
festivaaleilla ja Wizzard esiintyi usein BBC:n ohjelmassa Top of the
Pops. Tammikuussa 1973 ilmestynyt single Ball Park Incident nousi
brittilistan kuudenneksi kolmeksi viikoksi. Wizzardin suurimaksi
hitiksi osoittautui yhtyeen toinen single See My Baby Jive, joka
pysytteli brittilistan kärjessä neljän viikon ajan ja myi
maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta saavuttaen kultalevyn. Seuraava single Angel
Fingers pysytteli listakärjessä viikon ajan. Wizzardin singleille
olivat tunnusomaisia pitkät instrumentaaliset improvisaatiojaksot.
Vuoden 1973 joulusingle I Wish It Could Be Christmas Everyday
julkaistiin uudelleen vuonna 1981 ja kolme vuotta myöhemmin
kappaleesta ilmestyi 12-tuumainen uudelleennauhoitettu versio. Vuoden
1973 aikana Harvest Records julkaisi Roy Woodin sooloalbumin
Boulders, jonka hän oli nauhoittanut jo ennen Wizardin perustamista.
Vuoden 1974 aikana yhtye palasi top teniin singlellä Rock N’ Roll
Winter (Looney’s Tune). Samaisena vuonna Wizzard teki kiertueen
Yhdysvalloissa, mutta yhtyettä promottiin edelleen ensisijaisesti
ainoastaan kotimaassaan. Jotkut Wizzardin jäsenistä osalllistuivat
silti nauhoituksiin Beach Boysin kanssa ja tuloksena oli vuonna 1976
ilmestynyt single It’s Ok. Wizzardin jäähyväissingle Rattlesnake
Roll ilmestyi syksyllä 1975. Wood ja Price perustivat lyhytikäisen
Wizzo Bandin. Wood vaikutti lisäksi tuottajana ja Dartsin vuonna
1979 ilmestynyt cover Gene Chanlderin Duke of Earlista muodostui
menestyksekkääksi. Saksofonisti Mike Burney edesmeni 13.
marraskuuta 2014 76 vuoden ikäisenä kamppailtuaan pitkään syöpää
vastaan. Hugh McDowell edesmeni kuudes marraskuuta 2018 65 vuoden
ikäisenä pitkällisen sairauden jälkeen. Basisti Rick Price
edesmeni 17. toukokuuta 2022 77 vuoden ikäisenä ja rumpali Keith
Smart toinen syyskuuta 2025 78 vuoden ikäisenä.