Keskiviikon klassikko:Paul Simonin vuoden 1986 merkkialbumi

Paul Simon:Graceland

25. elokuuta 1986 Warrner Brosin julkaisemana ilmestynyt Graceland on Paul Simonin seitsemäs sooloalbumi. Simonin itsensä tuottama pitkäsoitto,jolla ääni-insinöörinä oli Roy Haleen, yhdistää erilaisia musiikkityylejä, kuten poppia, rockia, a cappellaa, zydecoa sekä eteläafrikkalaisia tyylejä. 1980-luvun alkuvuosina Simonin avioliitto näyttelijätär Carrie Fisheriin oli kariutunut ja hänen vuonna 1983 ilmestynyt sooloalbuminsa Hearts and Bones oli osoittautunut kaupallisesta aspektista tarkasteltuna pettymykseksi. Masennuskauden jälkeen Simon kiinnostui bootlegkasetista, joka sisälsi eteläafrikkalaista musiikkia. Hän vietti Haleen kanssa kaksi viikkoa Johannesburgissa ja työsti nauhoituksia eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa. Nauhoituksia jatkettiin Yhdysvalloissa ja niihin ottivat osaa esimerkiksi Linda Ronstadt, The Everly Brothers ja Los Lobos. Simon teki kiertueen eteläafrikkalaisten muusikoiden taustoittamana ja ohjelmistossa oli sekä heidän tuotantoaan että kappaleita Graceland -albumilta. Siitä muodostui Simonin menestynein sooloalbumi, jonka listasijoitus oli hänen parhaansa yli vuosikymmeneen. Maailmanlaajuisesti Gracelandia on myyty 16 miljoonaa kappaletta ja se on kohotettu erääksi kaikkien aikojen parhaista albumeista. Vuonna 1987 Graceland voitti vuoden albumin Grammyn. Vuonna 2006 albumi tuli valituksi kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä. Simon on maininnut Gracelandin olevan poliittinen lausunto, joka esitteli vaaleiden ja tummien ihmisten välistä yhteistyötä ja lisäsi kansainvälistä tietoisuutta apartheidista. Simonia ylistettiin afrikkalaisen musiikin popularisoimisesta lännessä. Jo heinäkuussa 1986 albumilta poimittu ensimmäinen single You Can Call Me Al nousi listakakkoseksi Alankomaissa ja Irlannissa, oli Britanniassa parhaimmillaan neljäntenä ja myös Suomessa yhdeksäntenä.

Tiistain tukeva:The Carpentersin kuudes studioalbumi

 Carpenters:Horizon

Kuudes kesäkuuta 1975 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Horizon on Carpenters-duon kuudes studioalbumi. Yhtyeen viisi edellistä pitkäsoittoa olivat nousseet Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon; Horizonin parhaaksi sijoitukseksi jäi 13. Silti albumi saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään myös Yhdysvalloissa. Britanniassa ja Japanissa Horizonista muodostui varsin suosittu. Albumi nousi listakärkeen molemmissa maissa ja siitä muodostui eräs julkaisuvuotensa suosituimmista pitkäsoitoista. Uuudessa Seelannissa Horizon oli parhaimmillaan kolmantena, Kanadassa neljäntenä ja Norjassa viidentenä. Albumilta poimittu ensimmäinen single, cover The Marvelettes- yhtyeen vuoden 1960 originaalihitistä ja myös The Beatlesin kakkosalbumilleen With the Beatles levyttämästä kappaleesta Please Mr Postman oli The Carpentersin levytyksenä julkaistu reilut puoli vuotta ennen pitkäsoittoa. Siitä muodostui yhtyeen suurin singlehitti, joka nousi listakärkeen Yhdysvalloissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Kanadassa ja Etelä-Afrikassa ja kakkossijalle Britanniassa ja Irlannissa. Mainitussa versiossa Karen Carpenter oli rumpalina ja kitaristina Tony Peloso. Toinen albumilta poimittu single Only Yesterday oli niin ikään menestyksekäs nousten kakkossijalle Kanadassa ja Ranskassa, Yhdysvalloissa neljänneksi, Irlannissa viidenneksi, Britanniassa seitsemänneksi ja Uudessa Seelannissa kymmenenneksi. Lisäksi mainittu single myi Japanissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kolmas Horizonilta poimittu single Solitaire saavutti Billboardilla sijan 17. ja nousi top 40:ään monissa muissa maissa. Horizonilla julkaistuista coverkappaleista The Eagles oli alun perin levyttänyt Desperadon vuonna 1973 ilmestyneen toisen albuminsa nimiraidaksi ja biisistä oli levytetty The Carpentersin lisäksi useita muita covereita, joiden tekijöistä mainittakoon Linda Ronstadt ja Bonnie Raitt. I Can Dream Can't I oli näkemys Andrews Sistersin vuoden 1949 hitistä, joka oli kirjoitettu jo 1937. Kappaleen orkestraatiossa Carpenterseja auttoi Billy May. Kappaletta (I'm Between) Goodbye and I Love You lyyrikko John Bettis piti parhaana yhteistyönään Richard Carpenterin kanssa. Horizon vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stonen Stephen Holden piti albumia Carpentersin siihen mennessä sofistikoituneimpana työnä. Cash Box suorastaan ylisti albumia, mutta ainoasta ristiriitaisemmasta arviosta vastasi Allmusic, joka kritisoi covereiden Please Mr Postman ja Desperado samankaltaisuutta originaaliversioiden kanssa. Silti myös AllMusicin arviossa tunnustettiin Karen Carpenterin kyvyt tulkitsijana.

Maanantain mainio:Jerry Garcian edesmenoa seurannut Grateful Deadin jäsenten yhtye

The Other Ones oli yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Grateful Deadin jäsenistöön lukeutuneet Bob Weir, Phil Lesh ja Mickey Hart sekä mainitun yhtyeen kanssa ajoittain työskennellyt Bruce Hornsby perustivat vuonna 1998. Kahta vuotta myöhemmin mukaan liittyi toinen Grateful Deadin rumpaleista, eli Bill Kreutzmann samalla, kun Phil Lesh erkaantui yhtyeestä. Hän palasi yhtyeeseen vuonna 2000 samanaikaisesti, kun Hornsby lähti. Aika ajoin The Other Onesin lineupiin ovat kuuluneet lisäksi Mark Karan, Steve Kimock, John Molo, Dave Ellis, Alphonso Johnson, Jimmy Herring, Rob Barraco, Jeff Chimenti ja Susan Tedeschi. Vuonna 2003 The Other Onesin nimeksi vaihtui The Dead. Jerry Garcian edesmentyä vuonna 1995 The Other Ones jatkoi Grateful Deadin musiikillista perintöä soittamalla useita yhtyeen repertuaariin lukeutuneita kappaleita ja hyödyntämällä emoyhtyeensä tavoin livekonserteissaan runsaasti musiikillista improvisaatiota. Nimensä yhtye otti Grateful Deadin vuonna 1968 ilmestyneen kakkosalbumin Anthem of the Sun kappaleesta That’s It for the Other One. Vuonna 1999 The Other Onesilta ilmestyi tuplalivecd The Strange Remain, joka oli nauhoitettu vuonna 1998 Furthur Festival -kiertueella. Livealbuminsa julkaisun kunniaksi The Other Ones soitti helmikuun kahdeksantena 1999 Grateful Deadin jäsenten ensimmäisen webcastin Herbie Herbertin Sy Klopps -studioilta San Franciscosta .Chime Interactiven, joka käytti tuolloin nimeä Evolve Internet Solutions, tuottama tilaisuus sisälsi Steve Silbermanin johtaman livekeskustelun diggareiden kanssa ja yhtyeen jäsenistä paikalla olivat Bob Weir, Mickey Hart, Mark Karan ja Dave Ellis. Tapahtuma käynnistyi liveversiolla kappaleesta Friend of the Devil ja kyseessä oli ensikerta, kun Grateful Deadiin kuuluneet muusikot osallistuivat livestriimaukseen.

Sunnuntain extra:Eräs Chuck Berryn keskeisistä hittikappaleista

School Days, joka tunnetaan lisäksi nimellä School Day (Ring! Ring! Goes the Bell) on Chuck Berryn levyttämä rockkappale, jonka Chess Records julkaisi singlenä maaliskuussa 1957 ja albumiformaatissa biisi sisältyy Berryn pitkäsoitolle After School Session. School Daysistä on muodostunut eräs Chuck Berryn tuotannon tunnetuimmista kappaleista ja siitä on tullut rock anthem. Kappaleen viimeiseen säkeistöön sisältyvät mm. lyriikat "Hail, hail rock and roll / Deliver me from the days of old.” ja Hail Hail Rock and Roll on lisäksi valikoitunut vuonna 1987 valmistuneen Berryn konserttielokuvan ja dokumentin nimeksi. Suurta osaa kappaleen sovituksesta Berry hyödynsi myös vuonna 1964 ilmestyneellä hitillään No Particular Place to Go. School Daysin nauhoitukset tapahtuivat 21. tammikuuta 1957 Universal Recording Corporationilla Chicagossa, Illinoisissa ja niihin ottivat Berryn lisäksi osaa muun muassa pianisti Johnny Johnston ja basisti Willie Dixon. School Daysistä muodostui eräs Berryn suurimmista hiteistä. Se nousi Billboardin Hot 100 -listalla kolmanneksi ollen Berryn tuotannon kolmanneksi suurin pophitti ja R&B-listalla kärkeen. Lisäksi School Days on Berryn tuotannosta ensimmäinen brittilistalle kohonnut single, jonka paras sijoitus oli 24. School Daysistä on työstetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Iron City Houserockers sekä Ac/Dc toisella albumillaan T.N.T.

Lauantain pitkä:Vuonna 1975 perustettu ja paluun tehnyt newyorkilainen punkyhtye

The Shirts on yhdysvaltalainen, New Yorkista kotoisin oleva ja vuonna 1975 perustettu punkrockyhtye. Varhaisvaiheessan, eli vuoteen 1981 saakka se oli tiiviisti konneksiossa Boweryssa sijainneeseen musiikkiclubiin CBGB:hen. The Shirtsin reunion ajoittui vuoteen 2003. Mukana tuolloin oli useita originaalijäseniä ja yhtye on säilynyt aktiivisena tuosta eteenpäin. Yhtyeen jäsenistä Robert Racioppo ja Artie Lamonica olivat soittaneet yhdessä Brooklynissä jo niinkin varhain kuin vuonna 1970. Kokoonpanon täydensivät solisti Annie Golden ja kitaristi Ronnie Ardito. The Shirtsiin tuli kaikkiaan yhdeksän muusikkoa ja se soitti covereita pienissä keikkapaikoissa New Yorkissa. Vuonna 1975 yhtyeen jäsenet todensivat Patti Smithin konsertin CBGB-clubilla ja päättivät tuosta eteenpäin soittaa ainoastaan omaa tuotantoaan. The Shirts teki koe-esiintymisensä mainitun clubin omistajalle Hilly Kristalille. Ensiksi se pääsi soittamaan toisten yhtyeiden, kuten Televisionin ja Talking Headsin lämmittelijänä ja myöhemmin pääesiintyjänä. The Shirts pääsi soittamaan lisäksi esimerkiksi Max Kansas Cityssä. Yhtyeen tuotanto oli popvaikutteisempaa ja tanssittavampaa kuin niillä taiderockia edustaneilla yhtyeillä, jotka tulivat tunnetuiksi CBGB:n esiintyjinä. The Shirts pääsi mukaan various artists-tyyppiselle tupla-albumile Live at the CBGB’s. Syksyllä 1977 EMI:n Nick Mobbs kiinnitti yhtyeen yhtiönsä alamerkille EMI Harvestille. Yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi nauhoitettiin Lontoossa Mike Thornen tuottamana ja julkaistiin vuonna 1978. Solisti Annie Golden kävi Yhdysvalloissa kuvaamassa Milos Formanin ohjaamaa screen shot-versiota musikaalista Hair. The Shirtsin esikoisalbumi saavutti suosiota Euroopassa ja siltä poimittu single Tell Me Your Plans nousi Alankomaissa viiden suosituimman joukkoon. Peter Gabriel kutsui The Shirtsin lämmittelybändiksi Euroopan-kiertueelleen. The Shirtsin kakkosalbumi Street Light Shine nauhoitettiin tuottaja Thornen kehotuksesta Mediasound-studioilla New Yorkissa. Siitä muodostui menestysekäs sekä kriitikoiden että ostavan yleisön taholta ja singleformaatissa ilmestynyt Laugh and Walk Away menestyi jälleen Alankomaissa. The Shirts ei kuitenkaan onnistunut lyömään itseään läpi Yhdysvalloissa.Yhtyeen kolmannen ja vuonna 1980 ilmestyneen albumin Inner Sleeve julkaisijana oli  The Shirtsin aikaisemmista albumeista poiketen Capitol Records. Kyseinen levy-yhtiö painatti yhtyeen uutuusalbumia ainoastaan 10 000 kappaletta. The Shirts jatkoi konsertointiaan seuraavien kahden vuoden ajan. Yhtyeen lineupissa tapahtui muutoksia ja vuonna 1981 se lopetti siltä erää toimintansa. Syyskuussa 2025 ilmestynyt albumi Live feat. Annie Golden koostui The Shirtsin Manhattanin High Five-studioilla vuonna 1981 työstämistä nauhoituksista. Albumi Live at Paradise 1979 sisältää The Shirtsin Bostonissa 27. elokuuta 1979 soittaman konsertin. Lisäksi mukana on kaksi biisiä, jotka on taltioitu Amsterdamin Paradisossa elokuun puolivälissä 1980. 1990-luvun aikana The Shirts soitti kaksi hyväntekeväisyyskeikkaa CBGB-clubille. Annie Golden oli luonut uraa elokuvien ja tv:n parissa, eikä hän osallistunut yhtyeen pysyvämpäään reunioniin. Racioppon kanssa toisessa yhtyeessä työskennelleet laulajattaret Caren Messing ja Kathy McCloskey jakoivat leadvocalsit The Shirtsin tuoreemmassa lineupissa. Se soitti ensimmäisen konserttinsa CBGB:ssä toukokuussa 2003 ja on sen jälkeen jatkanut ajoittaisia esiintymisiään. Vuonna 2006 ilmestynyt Only the Dead Know Brooklyn oli The Shirtsin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä albumi yli 25 vuoteen. Se nauhoitettiin yhtyeen entisen tuottajan Thornen avaamassa studiossa. Vuonna 2010 The Shirts julkaisi viidennen studioalbuminsa The Tiger Must Jump. Vuonna 2014 Racioppo ja Lamonica muodostivat sivuprojektinsa; yhtyeet Bob of The Shirts ja Rome 56.

Perjantain pohjat:Muun muassa Stone the Crowsista ja Robin Trowerin yhtyeestä muistettu skotlantilaissolisti/basisti

12. lokakuuta 1942 syntynyt ja 16. toukokuuta 2002 edesmennyt James ”Jimmy” Dewar oli skotlantilainen basisti/solisti, joka muistetaan etenkin jäsenyydestään Stone the Crowsissa sekä Robin Trowerin yhtyeessä. Stone the Crows soitti housebändinä Burns Howffssa Glasgowssa. Dewarin musiikkiura käynnistyi 1960-luvun alkupuolella Lulun yhtyeessä The Luvversissa. Stone the Crows-yhtyeessä, jonka muista jäsenistä mainittakoon solisti Maggie Bell ja kolmas toukokuuta 1972 tapaturmaisesti edesmennyt kitaristi Leslie Harvey, Dewar oli mukana yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla Stone the Crows ja Ode to John Law, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1970 aikana. Dewarin musiikillinen ura saavutti huippunsa Robin Trowerin yhtyeessä. Hän oli mm. mukana jo vuonna 1974 ilmestyneellä Trowerin lopullisella läpimurtoalbumilla Bridge of Sighs. Dewar on yleisesti tunnustettu erääksi rockin aliarvostetuimmista solisteista. Hänen vokalisoinnissaan oli kuultavissa elementtejä sekä soulista että bluesista. Dewarin verrokeiksi voisi mainita Paul Rodgersin ja Frankie Millerin. Häneen keskeisesti vaikuttaneita solisteja olivat esimerkiksi Ray Charles ja Otis Redding. Dewarin ja Trowerin yhteistyö päättyi vuonna 1983 samalla, kun Trowerin sopimus Chrysalis Recordsin kanssa loppui. 1970-luvulla Dewar nauhoitti sooloalbuminsa Stumbledown Romancer. Mainitulla pitkäsoitolla hän teki yhteistyötä Procol Harumin kosketinsoittajan Matthew Fisherin kanssa, tosin se julkaistiin vasta reilut 20 vuotta nauhoitustensa jälkeen. Dewar menehtyi CADASIL-tautiin 16. toukokuuta 2002. Vielä vuonna 2015 Trowerin tuotannosta julkaistiin cd-single Word for Word.

Torstain terävä:The Moody Bluesin vuoden 1973 singlehitti

I’m Just a Singer (in a Rock N’ Roll Band) on brittiläisen progressiivisen rockyhtyeen The Moody Bluesin tuotantoa edustava kappale, jonka sävellyksestä vastasi yhtyeen basisti John Lodge. Kappale julkaistiin vuonna 1972 The Moody Bluesin albumilla Seventh Sojourn ja seuraavana vuonna lisäksi singleformaatissa b-puolellaan niin ikään samaisen albumin biisistöön lukeutuva For My Lady. I’m Just a Singer on toinen Seventh Sojournilta julkaistu single. Ensimmäinen albumilta poimittu single Isn’t Life Strange edusti niin ikään Lodgen sävellystuotantoa. I’m Just a Singer saavutti Billboard Hot 100 -listalla sijan 12., mutta joutui yhtyeen kotimaassa Britanniassa tyytymään sijaan 36. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen single ennen viiden vuoden mittaista sovittua taukoa, jonka aikana The Moody Bluesin jäsenet keskittyivät omiin projektehinsa. Yhtyeen seuraava I’m Just a Singeria seurannut single olikin vasta vuonna 1978 ilmestynyt Stepin’ in a Slide Zone. I’m Just a Singerin lyriikat ilmentävät, että musiikki voi yhdistää ihmisiä, mutta ihmisten ei pitäisi vaatia solisteja vastaamaan heidän ongelmiinsa. Musiikkijournalisti Mary Deanin mukaan kappale yhdisti The Byrdsin tai Neil Youngin tyyliä jazztyyppisiin monimutkaisiin sointuihin ja nopeaan beatiin. Billboardin arvion mukaan I’m Just a Singerissä oli nopeatempoisempi rocksoundi The Moody Bluesin tyypilliseen tuotantoon verrattaessa. Sekä Cash Box että Record World ennustivat arvioissaan I’m Just a Singerin muodostuvan suureksi hitiksi. Classic Rockin Malcolm Dome listasi I’m Just a Singerin The Moody Bluesin tuotannon kuudenneksi parhaaksi kappaleeksi ja hän kehui Graeme Edgen kyseiseen biisiin soittamaa rumpuintroa. AllMusicin Lindsay Planerin mukaan I’m Just a Singeriin sisältyy nopeatempoisuudestaan huolimatta John Lodgen itseään havainnointia sitä edeltäneen singlen Isn’t Life Strange tavoin. I’m Just a Singerin instrumentatioon sisältyi The Moody Bluesin singleistä viimeisenä Mellotron. Kappaleesta työstettiin promotarkoituksessa musiikkivideo. Kappaleen pohjaraidat oli nauhoitettu Mike Pinderin kellarissa, mikä toi I’m Just a Singeriin tietynlaista garagesoundia. Kappale säilyi The Moody Bluesin keikkasetissä koko yhtyeen uran ajan. Viimeisinä vuosina soitetuista saksofoniosuuksista vastasi kosketinsoittaja Julie Ragins ja huilusta Norda Mullen.