Lauantain pitkä:Pitkän uran luonut ja menestyksekäs latinalais-amerikkalainen popyhtye

Miami Sound Machine oli amerikkalais-latinalainen popyhtye, joka esitti latinalaisvaikutteista musiikkia Gloria Estefanin (Fajardo) vokalisoimana. Yhtye aloitti toimintansa 1970-luvun puolivälissä Emilio Estefanin perustamana nimellä Miami Latin Boys. Kahta vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Miami Sound Machine. Vuoteen 1989 mennessä yhtye oli julkaissut 13 albumia ja sarjan hittisinglejä. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Primitive Love julkaistiin vielä Miami Sound Machinen nimellä, mutta kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Let It Loose nimellä Gloria Estefan & Miami Sound Machine. Vuosien 1988 ja 1989 välillä viimeksi mainittu albumi julkaistiin uuden kansikuvan kera nimellä Anything for You ja se sai kansainvälisen julkaisunsa Euroopassa, Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1989 Estefan jatkoi uraansa sooloartistina. Vuonna 1975 Gloria Fajardo ja hänen serkkunsa Mercedes ”Merci” Fajardo tapasivat Emilio Estefan Jr:n esiintyessään kirkkokuoron harjoituksissa. Estefan oli perustanut yhtyeen Miami Latin Boys aikaisemmin samaisena vuonna ja hän kuuli Fajardosta yhteisen tuttavan kautta. The Miami Latin Boysin esiintyessä kuubalaisissa häissä Hotel Dupontissa häävieraiden joukossa olleet Fajardo ja Navarro esittivät kaksi kuubalaista standardia. He vakuuttivat esityksillään The Miami Latin Boysin siinä määrin, että saivat liittyä yhtyeeseen saman tien vakituisiksi jäseniksi. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui Miami Sound Machine. Fajardo opiskeli noihin aikoihin Miamin yliopistossa ja niinpä hän suostui esiintymään ainoastaan viikonloppuisin. Vuoden 1977 aikana Miami Sound Machine alkoi levyttää ja julkaista albumeita ja singlejä Miamissa sijainneelle Audiofon Recordsille. Yhtyeen lineup koostui kuudesta Kuubassa syntyneestä amerikkalaisesta. Estefan Juniorin, Fajardon ja Navarron lisäksi yhtyeen ytimeen kuuluivat rumpali Enrique ”Kiki” Garcia ja basisti Juan Marcos Avila. Miami Sound Machinen esikoisalbumi Live Again/Renacer ilmestyi vuonna 1977 kahdella eri kannella. The Audiofon, The RCA Victor ja yhtyeen oma levy-yhtiö Miami Sound Machine Records julkaisivat yhtyeeltä useita levytyksiä lisää. Vuonna 1979 yhtyeen kokoonpanon täydensivät yhdysvaltalainen ja syntyperäinen miamilainen kitaristi Wesley B. Wright sekä kuubalainen trumpetisti Fernando Garcia, joka ei ollut lainkaan sukua Kiki Carcialle. Vuoden 1979 lopussa yhtye solmi levytyssopimuksen Discos CBS Internationalin kanssa. Vuonna 1980 ilmestyi Miami Sound Machinen nimikkoalbumi. Estefanin, Garcian ja Wrightin käsialaa olleet kappaleet yhdistivät traditionaalisia latinalaisia rytmejä ja yhdysvaltalaista R&B-groovea muodostaen standardin yhtyeen edustamalla tyylille seuraavaksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Vuoden 1980 aikana Miami Sound Machinen kokoonpanon täydensi trumpetisteista Fernando Garcia ja Victor "Papito" Lopez ja pasunistista Louis Perez muodostunut puhallinsektio. Se toi Miami Sound Machinen musiikkiin uuden ulottuvuuden ja muodostui ajan myötä suorastaan tavaramerkiksi. Vuonna 1981 kyseinen Miami Sound Machinen lineup levytti San Juanissa, Puerto Ricossa albumin Otra Vez, jolla kuultiin yhtyeen albumeista viimeisenä kahden naissolistin, eli Glorian ja hänen serkkunsa Mercin vokalisointia sekä harmoniassa että unisonossa. Alkuvuodesta 1982 Miami Sound Machinen kokoonpanon täydensivät toinen kosketinsoittaja Roger Fisher ja huuliharpisti Gustavo Lezkano. Merci ja Raul jättivät yhtyeen loppuvuodesta 1982 juuri ennen kuin se alkoi työstää CBS Internatiolille kolmatta albumiaan Rio. Gloria oli nyt yhtyeen ainoa vokalisti. Betty Cortesista tuli yhtyeen toinen kosketinsoittaja. Hän lauloi levyillä myös taustoja, mutta livekeikkojen taustavokalistiksi valikoitui Elena Stracuzzi. Vuonna 1983 Leo Villarista tuli yhtyeen toinen trumpetisti. Fernando Garcia oli jättänyt yhtyeen edellisenä vuonna. Vaikka Miami Sound Machine oli tässä vaiheessa kokoonpanoltaan laaja, se painottui perustajajäseniinsä. 1980-luvun alkuun mennessä Miami Sound Machinestä oli muodostunut eräs Latinalaisen Amerikan keskeisimmistä yhtyeistä ja se oli voimakkaasti esillä radiossa ja muussa mediassa. Alkuvuodesta 1984 yhtyeen kappaletta Dr. Beat alettiin soittaa voimakkaasti Amsterdamissa. Musiikillisesti kappaleessa keskeisiksi muodostuivat funkahtava kitara ja congarummut. Dr. Beat nousi top teniin Britanniassa ja suuressa osassa Keski-Eurooppaa. Loppuvuodesta 1984 Epic/Columbian julkaisemana ilmestyi Miami Sound Machinen albumi Eyes of Innocence, jonka hitteihin Dr. Beatin lisäksi lukeutui balladi I Need Your Love. Vuonna 1985 ilmestyneellä Miami Sound Machinen seuraavalla albumilla Primitive Love kitaristi Wesley B. Wright oli ainoa toden teolla levytykseen osallistunut rytmiryhmän jäsen. Vuoden 1985 aikana sessioperkussionisti Rafael Padillasta tuli yhtyeen pysyvä jäsen. Chicagolainen Jim ”Sport” Trompeter siirtyi yhtyeen toiseksi kosketinsoittajaksi. Albumin työstämiseen osallistunut venezuelalainen jazzsaksofonisti Ed Calle liittyi yhtyeen puhallinsektioon. Primitive Lovelta poimittiin kolme Billboardin Hot 100 -listalla top teniin kohonnutta singleä. Garcian kirjoittama Conga saavutti kymmenennen sijan, Bad Boy sijoittui kahta sijaa korkeammalle ja Estefanin käsialaa ollut Words Get in the Way nousi Billboardin Hot 100-listalla viidenneksi ja Adult Contemporary -listan kärkeen. Miami Sound Machine kykeni työstämään menestyksekkäästi sekä popballadeita että tanssikappaleita. Loppuvuodesta 1985 Dana Teboe otti Louis Perezin paikan yhtyeen trumpetistina. Alkuvuodesta 1986 Victor Lopezin paikan otti Randy Barlow ja samaisen vuoden lopussa Teddy Muletista tuli yhtyeen virallinen trumpetisti. Vuosiin 1985 ja 1986 ajoittui massiivinen maailmankiertue. Sen jälkeen Miami Sound Machinen lineupista poistuivat kitaristi Wesley B. Wright, perustajajäseniin lukeutunut basisti Juan Marcos Avila ja kosketinsoittaja Roger Fisher. Emilio siirtyi tuottajan tehtäviin ja lopetti samalla live-esiintymisensä. Alkuvuodesta 1987 Miami Sound Machine palasi studioon ja yhtyeen kokoonpanon täydensivät basisti Jorgé "George" Casas, kosketinsoittaja Clay Ostwald ja kitaristi John DeFaria. Yhtyeen nimeksi vaihtui Gloria Estefan and Miami Sound Machine. Loppuvuodesta 1987 ilmestynyt albumi Let It Loose myi pelkästään Yhdysvalloissa kolme miljoonaa kappaletta. Pitkäsoitolta poimituista singleistä Anything for You nousi Billboardin Hot 100-listan kärkeen, 1-2-3 saavutti kolmannen sijan, Rhythm is Gonna Get You nousi viidenneksi ja Can’t Stay Away from You kuudenneksi. Kappaleista viimeksi mainittu, Anything for You ja 1-2-3 nousivat lisäksi Adult Contemporary -listan kärkeen. Albumin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella yhtye vieraili uransa aikana ensi kertaa Euroopassa ja Etelä-Afrikassa. Yhdysvalloissa seurasi vielä aikaisempaa intensiivisempi kiertue, joka huipentui yhtyeen kotikaupungissa Miamissa soitettuun konserttiin. Se taltioitiin ja julkaistiin myöhemmin VHS:nä. Vuoteen 1988 mennessä perustajajäsen Kiki Carcia oli jättänyt yhtyeen. Estefan oli tässä vaiheessa ainoa pysyvä yhtyeen jäsen ja niinpä Miami Sound Machinen nimeä käytettiin täst edes ainoastaan live-esiintymisten ja konserttien yhteydessä. Vuonna 1988 albumi Let It Loose julkaistiin ulkomailla nimellä Anything for You. Britanniassa se nousi listakärkeen ja myi yli miljoona kappaletta. Alankomaissa albumista muodostui julkaisuvuotensa suosituin; se pysytteli listakärjessä 16 viikon ajan. Anything for You -albumin myötä Estefanista tuli supertähti myös Australiassa ja Kanadassa. Vuoden 1988 loppuun mennessä Miami Sound Machineen ei kuulunut ainuttakaan originaalijäsentä Estefania lukuun ottamatta. Rytmiryhmä oli vaihtunut ja puhallinsektiota laajennettu. Jorge Casas, Clay Ostwald ja Teddy Mullet olivat kuitenkin esiintyneet Estefanin kanssa vuodesta 1986 saakka. Rytmisektio on säilynyt samana vuodesta 1992 lähtien rumpali Olgin Burgosilla ja perkussionisti Edwin Bonillalla vahvistettuna. New Yorkin näyttämösovituksessa Broadway showsta On Your Feet! Miami Sound Machinen jäsenistä mukana olivat Jorge Casas, Clay Ostwald, Teddy Mulet, Olbin Burgos, Edwin Bonilla, Tom Timko ja David Fernandez. Vuonna 2002 Emilio Estefanin tuottamana ilmestyi Miami Sound Machinen nimikkoalbumi. Sen työsti kuitenkin täysin eri lineup, jonka muodostivat Lorena Pinot, Sohanny Gross ja Carla Ramirez. Sillä ei ollut mitään yhteyttä varhaisempaan Miami Sound Machineen ja albumi saavutti jonkinasteista menestystä ainoastaan joissakin Euroopan maissa.

Perjantain pohjat:Steve Jonesin toinen sooloalbumi

Steve Jones:Fire and Gasoline

Vuonna 1989 nauhoitettu ja samaisena vuonna ilmestynyt Fire and Gasoline on ensisijaisesti Sex Pistolsin kitaristiksi identifioituvan Steve Jonesin toinen studioalbumi. Sen tuotannosta vastasivat Mark Deanley ja Ian Astbury, joista viimeksi mainittua kuullaan albumilla lisäksi vokalistin tehtävissä. Levytyslineupin muodostivat Jonesin lisäksi basisti Terry Nails ja The Cultin tuonaikainen rumpali Mickey Curry. Guns N’ Rosesin Axl Rosea kuullaan albumilla solistina Sex Pistols-coverissa I Did U No Wrong, The Cultin Billy Duffia soolokitaristina kappaleessa Get Ready ja Mötley Crüen Nikki Sixxiä yhtenä sanoittajista kappaleessa We’re Not Saints. Steve Jones teki Fire and Gasolinen tiimoilta kiertueen, jonka lineupiin kuuluivat muilta osin kitaristit Kirk Hellie and Mike Dimkitch, basisti Nails rumpali Pete Kelly. Vuonna 2019 Rock Candy Records julkaisi albumista remasteroidun cd-version, jonka bonuskappaleena on cover David Bowien Suffragette Citystä. Rock Hard -lehden vuonna 2005 julkaisemassa teoksessa The 500 Greatest Rock & Metal Albums of All Time Fire and Gasoline saavutti sijan 460. Billboard 200 -listalla albumin paras sijoitus oli 169.

Torstain terävä:Eräs brittipunkin ensimmäisistä naismuusikoista

25. elokuuta 1956 syntynyt Gaye Black, joka käytti taiteilijanimeä Gaye Advert, on brittiläinen punkmuusikko, joka vaikutti The Adverts-yhtyeen basistina 1970-luvun loppupuolella. Hän oli eräs punkliikkeen ensimmäisistä naisrocktähdistä, jonka imago määritti osaltaan naispunkia 80-luvun alkuun saakka. Black syntyi North Devonin pienessä rannikkokaupungissa Bidefordissa ja valitsi basson suosikki-instrumentikseen. Basson soittoa hänelle opetti bänditoveri The Adverts -yhtyeestä, eli TV Smith. Black oli ehtinyt vaikuttaa taidekoulussa kolmen vuoden ajan ja lukea punkrockista musiikkilehdistä. Vuonna 1976 hän päätti liittyä itse osaksi mainittua skeneä. Black valmistui graafinen suunnittelu pääaineenaan. Hän ja Smith muuttivat Lontooseen, sillä Devonissa työ- ja muut tulevaisuudennäkymät olivat vähäisiä. Ensiksi kaksikon mukaan lähti treenistudiossa työskennellyt kitaristi Howard Pickup. Rumpalin löytäminen oli hankalampaa, mutta jonkin ajan kuluttua Laurie Driver tarjoutui mainittuun tehtävään, vaikka hän ei ollut soittanut rumpuja aikaisemmin. Smithistä ja Blackistä tuli myöhemmin aviopari. The Adverts lopetti toimintansa vuoden 1979 aikana. Mainittuun seikkaan vaikuttivat osaltaan yhtyeen managerin edesmeno ja The Advertsin jäsenten väliset erimielisyydet. Advert lopetti basson soiton ja katosi brittiläisestä punkskenestä. Hän koki tulleensa  lehdistön taholta kaltoinkohdelluksi ja siirtyi sosiaalialan töihin, joiden parissa Advert vaikutti 17 vuoden ajan. Sittemmin hän on luonut taidetta. Kokemuksistaan yhtyeessä Advert kertoi vielä Zillah Minxin vuonna 2010 valmistuneessa elokuvassa She’s Punk Rocker UK. Advert ei soita enää nykyisin bassoa, mutta hän on jatkanut tumman, ajoittain groteskin, mutta vastakohtia hyödyntävän taiteensa luomista. Näyttelyjä Advert on pitänyt vuodesta 2008 alkaen.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista artisteista

 19. tammikuuta 1946 syntynyt ja 25. elokuuta 2025 edesmennyt Dolly Rebecca Parton oli yhdysvaltalainen laulajatar/lauluntekijätär, näyttelijätär ja bisnesnainen. Countryn kuningattareksi nimetty Parton on eräs mainitun musiikillisen tyylisuunnan menestyneimmistä edustajista kautta aikojen. Hän on tullut tunnetuksi myös kulttuurisesta vaikutuksestaan. Ensimmäisen kappaleensa Parton kirjoitti kuusivuotiaana, esiintyi säännöllisesti tv:ssä kymmenvuotiaana, teki ensimmäisen levytyksensä vuotta myöhemmin ja ammattimainen biisintekijä Partonista tuli kuudentoista ikäisenä. Partonin esikoisalbumi Hello I’m Dolly ilmestyi vuonna 1967 ja mainittu pitkäsoitto käynnisti hänen lähes 60 vuotta kestäneen levytysuransa. Kaikkiaan Parton julkaisi 49 albumia ja kirjoitti yli 300 kappaletta, joista I Will Always Love You nousi kahdesti countrylistan kärkeen. Kappaleesta muodostui kansainvälinen hitti lisäksi Whitney Houstonin coverversiona. Billboard Hot 100 -listan kärkeen Partonin singleistä kohosivat 9 to 5 ja Islands in the Stream, joista viimeksi mainittu on duetto Kenny Rogersin kanssa. Partonin viimeinen studioalbumi, vuonna 2023 ilmestynyt Rockstar muodostui artistin suurimmaksi menestyseksi ja kohosi Billboardin listalla kolmanneksi. Elokuvarooleistaan Parton oli ehdolla Golden Globen vastaanottajaksi vuosina 1980 ja 1982 ilmestyneissä elokuvissa 9 to 5 ja The Best Little Whorehouse in Texas. Broadwayllä Parton kirjoitti musiikin ja lyriikat vuonna 2009 valmistuneeseen musikaaliin 9 to 5, josta hän ol ehdolla Tony Awardin vastaanottajaksi. Vuonna 2026 valmistuu stagemusikaali Dolly:A True Original Musical. Parton on voittanut 11 Grammy ja kolme Emmy Awardia. Billboardin countrylistalla Partonin tuotannosta on kohonnut kärkisijalle 25 singleä ja countrylistalla top teniin 44 albumia. Vuonna 1984 Parton sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuonna 2011 hän vastaanotti Grammyn elämäntyöstään ja vuonna 2025 Parton palkittiin humanitäärisestä työstään.

Tiistain tukeva:Van Morrisonin vuonna 1974 ilmestynyt albumi

Van Morrison:Veedon Fleece

Lokakuussa 1974 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Veedon Fleece on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin kahdeksas studioalbumi. Morrison nauhoitti mainitun pitkäsoiton kahdessa viikossa palattuaan asumaan Irlantiin seitsemän Yhdysvalloissa viettämänsä vuoden jälkeen. Eroon päättynyt avioliitto oli menneisyyttä ja Morrison saapui inspiroituneena Irlantiin lomalle 20. lokakuuta 1973 kihlattunsa Carol Guidan kanssa. Irlannissa ollessaan Morrison kirjoitti vajaassa kolmessa viikossa Veedon Fleecelle päätyneet kappaleet biisejä Bulbs, Country Fair ja Come Here My Love lukuun ottamatta. Lyriikoidensa osalta Veedon Fleece muistuttaa tietoisuutensa virrassa Morrisonin vuonna 1968 ilmestynyttä esikoisalbumia Astral Weeks, mutta musiikillisesti kyseessä on voimakkaammin kelttiläinen, akustinen ja Morrisonin Irlannin-matkan inspiroima albumi. Veedon Fleece on myyttinen albumi ja se on vastaanottanut runsaammin arvostusta myöhemmin ilmestymisensä jälkeen. Veedon Fleeceen on viitattu Van Morrisonin tuotannon unohdettuna mestariteoksena. Vuonna 1978 Morrison mainitsi nauhoittaneensa Veedon Fleecen kappaleet noin kuukausi niiden kirjoittamisen jälkeen. Kesään 1973 Morrisonin uralla oli ajoittunut kolme kuukautta kestänyt kiertue 11-jäsenisen yhtyeensä The Caledonia Soul Orchestran kanssa. Mainitulta kiertueelta taltioitiin arvostettu tuplalivealbumi It’s Too Late to Stop Now. Veedon Fleecen a-puolelle sijoitetuista kappaleista You Don’t Pull the Punches but You Don’t Push the River on tunnustettu lukeutuvaksi Morrisonin viimeistellyimpiin sävellyksiin. B-puolen kappaleista Bulbs ja Cul de Sac käsittelevät Morrisonin muuttoa Yhdysvaltoihin ja kotiinpaluuta. Veedon Fleecen päättävät rakkauslaulut Comfort You, Come Here My Love ja Country Fair, joista kaksi viimeksi mainittua edustavat traditionaalista irlantilaista balladityyliä. Ilmestyessään Veedon Fleece myi niukasti ja Melody Makerissa sekä Rolling Stonessa albumi vastaanotti nuivat arviot. Rolling Stone Album Guideen vuonna 2004 laatimassaan retrospektiivisessä arviossa Rob Sheffield mainitsee Veedon Fleecen olevan kulminaatio kaikesta siitä, mitä Morrison oli tuohon mennessä tehnyt. Myönteisiä retrospektiivisiä arvioita albumista on laadittu esimerkiksi AllMusicissa ja sitä on ylistänyt lisäksi muun muassa PopMattersin John Kennedy. Veedon Fleecen julkaisua Van Morrisonin uralla seurasi kolmen vuoden levytys- ja keikkatauko. Jälkimmäisen katkaisi ainoastaan vuoteen 1976 sijoittunut esiintyminen The Bandin jäähyväiskonsertissa The Last Waltz. Veedon Fleecen kymmenestä biisistä keikkakontekstissa on soitettu seitsemän ja niistä useimmin You Don’t Pull the Punches but You Don’t Push the River ja Streets of Arklow, jotka on soitettu yli 20 kertaa. Kesäkuun lopussa 2008 Veedon Fleecestä julkaistiin remasteroitu ja perusalbumin lisäksi kaksi bonuskappaletta sisältänyt versio. Viimeksi mainittuihin lukeutuivat vaihtoehtoiset otot Cul de Sacista ja Twilight Zonesta. Samanaikaisesti ilmestyivät uusintajulkaisut kuudesta Morrisonin albumista ja Veedon Fleecen osalta keskeiseen tuotantoon laskettiin Who Was that Masked Man. Artisteista Veedon Fleeceä ovat ylistäneet esimerkiksi Sinead O’ Connor The David Fanning Showssa marraskuun lopussa 2007, Elvis Costello sekä Red Hot Chili Peppersin ja Dot Hackerin Josh Klinghoffer, joka nimesi Veedon Fleecen kaikien aikojen suosikkialbumikseen musiikkilehti Q:ssa marraskuussa 2011.

Maanantain mainio:Micky Moodyn Whitesnakea edeltänyt yhtye

Snafu oli vuosien 1972 ja 1975 välillä toiminut, rhythm and bluesia ja rockia edustanut yhtye, jonka tunnetuimmat jäsenet olivat solisti Bobby Harrison ja slidekitaristi Micky Moody. Vuonna 1981 yhtye soitti yhden reunion-konsertin nimellä The Dirty Gaze. 28. elokuuta 1975 Snafu oli mukana BBC Radio 1:n Peel Sessionsissa. Mainitussa ohjelmassa yhtyeen Tony Wilsonin tuottama setti koostui kappaleista Bloodhound, Every Little Bit Hurts, Hard to Handle ja Lock and Key. Snafun nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973 julkaisijanaan lyhytikäinen WWA, jonka oli samaisena vuonna perustanut Black Sabbathin managerina toiminut Patrick Meehan. Snafun debyyttipitkäsoiton tuotttajana ja ääni-insinöörinä vaikutti Vic Smith. Albumin kappaleista Capitol oli edellisenä vuonna julkaissut promootiotarkoituksessa biisin Drowning in the Sea of Love. Vuonna 1974 Vertigo julkaisi albumilta Alankomaissa singlen Goodbye USA. Sen b-puolelta löytyi pitkäsoitolla julkaisematon biisi Dixie Queen, joka oli Peter Solleyn käsialaa. Snafun esikoisalbumin kansitaiteesta vastasi Roger Dean. Snafun toinen pitkäsoitto Situation Normal ilmestyi vuonna 1974. Peter Solleyn viulu dominoi jossakin määrin albumin instrumentaatiota ja tätä voi pitää harvinaisena tyylillisesti ensisijaisesti rhythm and bluesista ammentaneelle yhtyeelle. Micky Moodyn erottuva slidekitarointi pääsi joka tapauksessa esiin coverissa Lock and Keystä. Capitol julkaisi Snafun kolmannen albumin All Funked Up. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistui aikaisemmin yhtyeissä The Warriors, Flaming Youth ja Jackson Heights vaikuttanut kosketinsoittaja Brian Chatton. AllMusic ja Hi-Fi News & Record Review laativat albumista myönteiset arviot ja niistä jälkimmäinen piti albumia Snafun tuohonastisen tuotannon laadukkaimpana. AllMusicin mukaan kyseessä oli merkittävä palanen 1970-luvun puolivälin brittirockia ja se ansaitsi tulla sekä julkaistavaksi sekä keräilijöiden että diggareiden löydettäväksi.

Sunnuntain extra:Molly Hatchetin kolmas studioalbumi

Molly Hatchet:Beatin’ the Odds

Syyskuussa 1980 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Beatin’ the Odds on keskeisimpiin southern rockin edustajiin lukeutuvan Molly Hatchet -yhtyeen kolmas studioalbumi. Samalla se on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, jolla solistina kuullaan Danny Joe Browinin paikan ottanutta Jimmy Farraria. Billboardin albumilistalla Beatin' the Odds nousi sijalle 25. ja saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Kanadassa albumin paras sijoitus oli sijalla 90. Beatin’ the Oddsin tunnetuinta tuotantoa edustanevat albumin nimikappale sekä varsin sielukas balladi The Rambler. Oman sävellystuotannon lisäksi pitkäsoitolle sisältyy onnistunut cover Creedence Clearwater Revivalin revittelevimpään tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Penthouse Pauper, joka ilmestyi alun perin tammikuussa 1969 julkaistulla Creedencen toisella pitkäsoitolla Bayou Country. Vuonna 2008 Rock Candy Records julkaisi Beatin' the Oddsista remasteroidun version, jolle sisältyy perusalbumin lisäksi neljä The Lakeland Civic Centressä, Floridassa joulukuun viimeisenä 1980 taltioitua livebiisiä. Remasteroinnista vastasi brittiläinen tuottaja Jon Astley. Vuonna 2013 SPV/Steamhammer julkaisi Beatin’ the Oddsista oman uusintapainoksensa, mutta sille sisältyi ainoastaan perusalbumi ilman bonuskappaleita. Albumin kansitaide on Frank Frazettan käsialaa.