Maanantain mainio:Little Featin varhaistuotannon ytimeen lukeutuva ja ahkerasti levytetty kappale

Willin’ on yhdysvaltalaismuusikko Lowell Georgen käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi Johnny Darrell vuonna 1970 ilmestyneellä albumillaan California Stop-Over. Georgen yhtyeen Little Featin ensimmäinen levytysversio Willin’:istä ilmestyi yhtyeen tammikuussa 1971 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Kappale on sittemmin kuulunut useiden artistien ohjelmistoon. George oli kirjoitanut Willin’:in ollessaan jäsen The Mothers of Inventionissa. George esitti Willin’:inin ensiksi yhtyeenjohtaja Frank Zappalle. Tämä kehotti Georgea perustamaan mieluummin oman yhtyeen kuin jatkamaan Zappan alaisuudessa. George teki työtä käskettyä ja hänen oma yhtyeensä Little Feat levytti Willin’:istä version. Vuonna 1971 Little Featin esikoisalbumilla ilmestyneen version jälkeen yhtye levytti samaisen kappaleen hidastempoisempana ja suuremmalla menestyksellä vuonna 1972 ilmestyneelle kakkosalbumilleen Sailing Shoes. Vuonna 1977 taltioitu liveversio ilmestyi seuraavana vuonna julkaistulla Little Featin tuplakonserttitaltioinnilla Waiting for Columbus. Kappaleen lyriikka kerrotaan rekkakuskin näkökulmasta. Hän on matkustanut Tusconista Tucumcariin ja Tehachapista Tonopahiin. Kappaleesta onkin muodostut rekkakuskeille suorastaan anthem. Seatrain-yhtyeen nimellä I’m Willin’ levyttämä versio ilmestyi yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä nimikkoalbumilla. Linda Ronstadtin versio on ilmestynyt vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Heart Like a Wheel. Mainittu levytys kuullaan lisäksi James Cameronin vuonna 1989 valmistuneessa elokuvassa The Abyss. The Byrds levytti Willin’:in vuonna 1970 ilmestynyttä albumiaan Untitled varten. Versio julkaistiin silti vasta mainitun albumin uusintapainoksella ja liveversio boxilla The Byrds. The Byrdsin levytys on Gene Parsonsin leadvokalisoima ja hänen oma levytyksensä Willin’:istä on löydettävissä vuonna 1973 ilmestyneeltä albumilta Kindling. Commander Cody and the Lost Planet Airmenin versio sisältyy yhtyeen vuonna 1975 ilmestyneelle nimikkoalbumille. Steve Earle coveroi Willin’:in vuonna 2002 ilmestyneelle kokoelma-albumilleen Sidekicks ja Gregg Allman vuonna 2017 ilmestneelle albumilleen Southern Blood. Black Crowesin versio on löydettävissä ainoastaan yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneen albumin Croweology i-Tunes-version bonuskappaleena.

Sunnuntain extra:Steppenwolfin popularisoima Hoyt Axtonin sävellys

The Pusher on Hoyt Axtonin vuonna 1963 kirjoittama rockkappale. Se tuli tunnetuksi rockyhtye Steppenwolfin levytyksenä, joka ilmestyi yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkkoalbumilla. Steppenwolfin versio kuultiin lisäksi Easy Rider -elokuvan alussa. Urkuri Goldy McJohn osallistui Steppenwolfin The Pusherista nauhoittaman version levytykseen. Hän oli lisäksi mukana Steppenwolfia edeltäneessä yhtyeessä The Sparrows. Albumilla Early Steppenwolf kuultava versio The Pusherista on itse asiassa The Sparrowsin levyttämä. Mc Johnin mukaan kyseinen Matrixissa vuonna 1967 taltioitu versio oli saanut alkunsa solisti John Kayn ja rumpali Jerry Edmontonin saapuessa myöhästyneinä keikalle. McJohn kertoi aloittaneensa pitkän version The Pusherista Nick St. Nicholasin ja Mars Bonfiren kanssa tilanteessa, jolloin Johnin ja Edmontonin lento Avalon Ballroomista oli myöhässä. Uuden vuoden aattona 1966 Arcissa, Sausalitossa The Sparrows sai oman versionsa valmiiksi. Hoyt Axtonin oma levytys The Pusherista ilmestyi vasta vuonna 1971 albumilla Joy to the World. Nina Simonen näkemys oli nauhoitettu samana vuonna ja se julkaistiin kolme vuotta myöhemmin albumilla It Is Finished sekä RCA:n julkaisemalla kokoelmalla Nina Simone:The Blues. Blind Melonin versio ilmestyi vuonna 1996 ilmestyneellä yhtyeen albumilla Nico. The Flaming Lipsin ja Deap Valleyn yhteisyhtye The Deap Lips julkaisi The Pusherista levyttämänsä coverin vuonna 2020 ilmestyneellä nimikkoalbumillaan. Mainitussa versiossa lyriikka eroaa hienoisesti Hoyt Axtonin originaaliversiosta. Muista The Pusherin levyttäjistä mainittakoon UFO; Helix sekä Slash vuonna 2024 ilmestyneellä bluesorientoituneella albumillaan Orgy of the Damned. Mainitussa versiossa solistina ja huuliharpistina on etenkin The Black Crowesista ja myös Chris Robinson’s Brotherhoodista muistettu Chris Robinson.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä punkrockyhtyeistä

Social Distortion on vuonna 1978 Fullertonissa, Kaliforniassa perustettu yhdysvaltalainen punkrockyhtye. Sen nykyisen kokoonpanon muodostavat solisti/soolokitaristi Mike Ness, rytmikitaristi/taustalaulaja Jonny Wickersham, basisti/taustalaulaja Brent Harding, rumpali David Hidalgo Jr ja kosketinsoittaja David Kalish. 80-luvun puolivälissä Social Distortion piti noin kahden vuoden mittaisen tauon yhtyeen jäsenten henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Yhtyeen aloitettua toimintansa uudelleen sen kokoonpano on vaihdellut runsaasti Nessin ollessa ainoa kaiken aikaa mukana ollut jäsen. 42 vuotta kestäneen toimintansa jälkeen Social Distortion jatkaa edelleen keikkailuaan ja levytyksiään. Tähän mennessä Social Distortion on julkaissut seitsemän studioalbumia, kaksi kokoelmaa, yhden livelevyn ja kaksi dvd:tä. Kahden ensimmäisen albuminsa; Mother's Little Monsterin (1983) ja Prison Boundin (1988) jälkeen Social Distortion solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Epic Recordsin kanssa. Menestykseen yhtye nousi vuonna 1990 ilmestyneellä kolmannella ja nimeään kantaneella albumillaan, joka sisälsi singlemenestykset Ball and Chain, Story of My Life sekä Johnny Cash-coverin Ring of Fire. Mainittu pitkäsoitto saavutti kultalevyn. Myös monet Social Distortionin myöhäisemmistä albumeista, kuten vuonna 1992 ilmestynyt Somewhere Between Heaven and Hell ovat saaneet hyvän vastaanoton. Yli kolmen miljoonan albumin myynnillään Social Distortion on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä punkrockyhtyeistä.  Mike Ness perusti Social Distortionin loppuvuodesta 1978 Sex Pistolsin, monien muiden brittiläisten punkrockyhtyeiden ja myös Rolling Stonesin kaltaisten rockyhtyeiden innoittamana. Nessin ja rumpali Casey Royerin lisäksi yhtyeen varhaisessa kokoonpanossa olivat mukana solisti Tom Corvin ja basisti Mark Garrett, joista jälkimmäisen paikan otti pian Rikk Agnew. Yhtyeen nimi Social Distortion tuli Caseyn pedaalista, jonka hän antoi Mikelle. Yhtyeen varhaiset kappaleet olivat Neissin säveltämiä ja lyriikoista vastasi Royer ja joskus Corvin. Monet varhaisista kappaleista saivat osakseen vain muutaman esityskerran. Corvinin lähdettyä syksyllä 1979 Bob Jones yliopistoon Ness kiinnitti yhtyeeseen kitaristiksi koulutoverina Dennis Danellin. Hän ei ollut soittanut aikaisemmin, joten yhtyeen muut jäseneet lähtivät  Nessiä lukuun ottamatta. Ennen liittymistään vuonna 1980 yhtyeeseen The Adolescents Royer ja Agnew olivat mukana toisessa Social Distortion-nimisessä yhtyeessä, jossa Royer oli solistina, Agnew rummuissa, kitaristeina Frank Agnew ja Tim Maag ja basistina Mark Garret. Ensimmäisen todellisen keikkansa yhtye soitti alkuvuodesta 1979 Cuckoo's Nest -yökerhossa Costa Mesassa, Kaliforniassa. Kahden vuosikymmenen ajan Mike ja Dennis olivat yhtyeen ainoat pysyvät jäsenet basistien ja rumpalien vaihtuessa. The Adolescentsin kappale Kids of the Black Hole ja Social Distortionin biisi The Playpen kronikoivat mainittua vaihetta yhtyeen historiassa. Yhtyeen ensimmäinen single Mainliner/Playpen työstettiin kokoonpanolla Ness, Dennis ja Carott ja sen julkaisi vuonna 1981 useiden paikallisten punkyhtyeiden levyjulkaisuista vastannut Posh Boy. Rodney Bingenheimer vastasi suuresta osasta siitä radiosoitosta, jota Kalifornian alueen punkyhtyeet vastaanottivat. Hän diggasi Social Distortionin musiikista ja yhtyeen single 1981 pääsi mukaan kolmelle Bingenheimerin kokoelma-albumille. Vuonna 1982 Nessistä, rytmikitaristiksi siirtyneestä Danellista, basisti Brent Lilesistä ja rumpali Derek O' Brienista muodostunut Social Distortionin kokoonpano teki kiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa toisen punkyhtyeen Youth Brigaden kanssa. Kiertueesta työstettiin dokumentti Another State of Mind, joka julkaistiin vuonna 1984. Palattuaan Another State of Mind -kiertueelta Social Distortion nauhoitti esikoisalbuminsa Mother's Little Monster, jonka yhtye julkaisi omalla 13:th Floor Recordsillaan alkuvuodesta 1983. Mainitulla albumilla yhtye alkoi saavuttaa huomiota punkskenessä. Ness oli kehittänyt itselleen huumeongelman ja Liles ja O' Brien jättivät yhtyeen kesken uuden vuoden aattona soitettua konserttia. Kaksikon paikan ottivat Nessin kouluaikainen ystävä John Maurer ja Bob Stubbs. Jälkimmäisen tilalle  rumpaliksi vaihtui nopeasti Christopher Reece. Another State of Mind oli yksi harvoista MTV:llä näytetyistä punkmusiikkivideoista ja Social Distortion konsertoi Kaliforniassa ja Arizonassa.

Nessin jatkuneiden huumeongelmien takia Social Distortion siirtyi tauolle vuonna 1985, mutta palasi jo seuraavana vuonna. Yhtyeen kakkosalbumi Prison Bound ilmestyi vuonna 1988 viisi vuotta debyytin jälkeen. Sillä yhtyeen rytmiryhmän muodostivat tuoreemmat tulokkaat Maurer ja Reece. Vaikka Prison Bound jäi vaille listamerkintää Billboardilla, albumin nimikappale saavutti radiosoittoa. Pitkäsoitolla on kuultavissa country & westernin vaikutusta ja Johnny Cashiin ja Rolling Stonesin honky tonk-tyyliin tehdään viittaukset albumin kappaleissa Prison Bound ja On My Nerves. Nessin mukaan Social Distortionin tapauksessa oli kannattavaa soittaa kappaleita livenä jopa muutamia vuosia ennen niiden levyttämistä. Yhtye tiesi, mistä sen kappaleista oli muodostunut diggareiden suosikkeja. Julkaistuaan Prison Boundin Social Distortion jätti Restless Recordsin ja solmi sopimuksen Epicin kanssa. Syksyllä 1989 yhtye siirtyi studioon tuottaja Dave Jerdenin kanssa ja ryhtyi nauhoittamaan kolmatta ja samalla nimikkoalbumiaan. Kyseessä oli ensimmäinen Social Distortionin albumeista, jota yhtye ei rahoittanut itsenäisesti ja siitä muodostui yhtyeen tunnetuin työ, joka menee edelleen kaupaksi. Vuonna 1990 ilmestynyt albumi on tunnustettu erääksi ilmestymisvuotensa parhaista rocklevyistä ja tyylillisesti se yhdistää rockabillyn ja Ramones-tyylisen punkrockin. Vuonna 1992 ilmestynyt neljäs albumi Somewhere Between Heaven and Hell sisältää hitit Bad Luck ja When She Begins ja kaupallisesti kyseessä on menestynein Social Distortionin pitkäsoitoista. Soundillisesti albumi muistuttaa edeltäjäänsä yhdistäessään punkkia, bluesia, countrya ja rockabillyä. Reece jätti Social Distortionin vuonna 1994 ja hänen paikkansa ottanut Randy Carr keikkaili yhtyeessä vuoteen 1995 saakka. Social Distortion palasi studioon vuonna 1995. Tauon aikana oli ilmestynyt kokoelma-albumi Mainliner:Wreckage from the Past, joka sisälsi nauhoituksia ajalta ennen esikoisalbumia Mommy's Little Monster, kaksi indie-yhtiöille 13:th Floor Recordsille ja Posh Boylle levytettyä versiota kappaleista 1945 ja The Playpen sekä coverin Stonesien Under My Thumbista. Yhtye alkoi demottaa uusia kappaleita kesäkuussa 1994, studioon siirryttiin seuraavana vuonna ja viides albumi White Light, White Heat, White Trash ilmestyi vuonna 1996. Sen soundin on mainittu olevan edeltäjiään raaempi ja  huomattavaa radiosoittoa saavuttanut singlekappale I Was Wrong muistutti selkeimmin yhtyeen klassista soundia. Singleformaatissa albumilta julkaistiin lisäksi kappaleet When the Angels Sing ja Don't Drag Me Down, joista ensin mainitun on sanottu olevan tribuutti Nessin isoäidille. Piiloraitana oli uudelleen levytetty cover Under My Thumbista. Danzigin rumpali Jack Biscuits liittyi yhtyeesen albumin levytyksen jälkeen ja hänet kreditoidaan levyllä, vaikka tosi asiassa rumpuosuuksista vastasi Journeyn rumpali Dean Castronovo. White Light, White Heat, White Trash jäi myös Dennis Danelin viimeiseksi  albumiksi yhtyeen riveissä ennen hänen kuolemaansa. Vuonna 1997 Social Distortion jätti Epicin ja siirtyi kahdeksan vuoden tauon jälkeen Time Bomb Recordingsin artistiksi. Mainittu levy-yhtiö julkaisi vuonna 1998 yhtyeen ainoan konserttitaltioinnin Live at Roxy. Sosial Distortion jäi jälleen tauolle Nessin siirtyessä soolouralleen. Sen aikana hän julkaisi albumia Cheating at Solitaire ja Under the Influences, joista jälkimmäinen koostui covereista. Dennis Danel menehtyi kotonaan Newport Beachissa 29. helmikuuta 2000 jättäen Nessin ainoaksi yhtyeen originaalijäseneksi. Danelin paikan otti aikaisemmin hänen kitarateknikkonaan toiminut ja muun muassa U. S. Bombsissa ja Youth Brigadessa soittanut kitaristi Jonny Wickersham. Samoihin aikoihin yhtyeen jättäneen Biscuitsin paikan otti Charlie Quintana. Danelin kuoleman jälkeen Social Distortionin keikkatahti hiljeni, mutta uuden vuoden aikoihin yhtye soitti Los Angelesin alueella loppuunmyytyjä konsertteja kolmen vuoden ajan. Social Distortion aloitti uuden albuminsa nauhoitukset vuonna 2000, mutta seuraavana vuonna yhtye keikkaili siinä määrin ahkerasti, että levytys siirtyi. Syksyllä 2003 tehtyään demoja yhtye palasi studioon tuottaja Cameron Webbin kanssa viimeistelläkseen albumin. Uusi pitkäsoitto Sex, Love and Rock 'n' Roll ilmestyi 28. syyskuuta 2004 ja se oli yhtyeen ensimmäinen Wickershamille ja Quintanalle. Kuukausi ennen albumin ilmestymistä pitkäaikainen basisti John Maurer valitsi perhe-elämän ja hänen paikkansa otti muutamaksi kuukaudeksi Rancidin Matt Freeman. Loppuvuodesta 2004 Social Distortioniin liittyi yhtyeen nykyinen basisti Brent Harding.

 Social Distortion jatkoi keikkailuaan vuosien 2005 ja 2007 välillä. Yhtye soitti useiden muiden yhtyeiden, kuten Backyard Babiesin ja Supersuckersin kanssa. Mommy's Little Monsterilla bassoa soittanut originaalijäsen Brent Liles menehtyi liikenneonnettomuudessa Kaliforniassa 18. tammikuuta 2007. Samaisen vuoden kesäkuussa ilmestyi Social Distortionin Greatest Hits-kokoelma, joka sisälsi singlemenestykset yhtyeen siihenastisilta pitkäsoitoilta, tosin Mainlinerilta ei ollut mukana ainuttakaan biisiä. Mukana on uusi studioraita Far Behind ja kuusi uudelleen nauhoitettua versiota yhtyeen klassikkotuotantoon lukeutuvista kappaleista. Uusioversioiden ansiosta yhtyeellä oli jälleen oikeudet kyseisiin kappaleisiin Epic Recordsin sijaan. Yhdysvalloissa iTunesin kautta download-versiona ilmestynyt Greatest Hitsin versio sisälsi lisäksi coverin Chuck Berryn klassikosta Maybelline. Huhtikuussa 2009 Social Distortion ilmoitti pitkäaikaisen rumpalinsa Charlie Quintanan jättävän yhtyeen. Hänen paikkansa ottaneen Adam "Attom" Willardin varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Angels &Airwaves, Rocket from the Crypt sekä The Offspring. Kesäkuussa 2009 Social Distortion teki Euroopassa yhteisen kiertueen Gaslight Anthemin kanssa osana underground rock n' rollin 30-vuotisjuhlaansa. Social Distortion oli yksi Lollapalooza 2010 -festivaalin pääesiintyjistä. Sitä ennen yhtye teki kiertueen itärannikolla samaisen vuoden heinä-elokuussa. 11. toukokuuta 2010 Epitaph Records ilmoitti kiinnittäneensä Social Distortionin. Yhtye ilmoitti tekevänsä kiertueen Yhdysvalloissa samaisen vuoden syksyllä Frank Turnerin ja Loceron soittaessa lämmittelijöinä. Heinäkuussa 2010 Scott Reederin paikan otti aikaisemmin Suicidal Tendenciesissä soittanut David Hidalgo Jr. 27. heinäkuuta New Yorkissa soitetussa konsertissa Mike Ness ilmoitti yhtyeen uuden albumin kantavan nimeä Hard Times and Nursery Rymes. Samalla Machine Gun Bluesin kerrottiin olevan albumin ensimmäinen single. Pitkäsoitto ilmestyi 18. tammikuuta 2011. Kuudes joulukuuta Social Distortion esitti mainitun uuden kappaleensa sekä Story of My Lifen Jimmy Kimmel Livessä. Lokakuun lopussa 2011 Social Distortion osallistui City Parkissa, New Orleansissa järjestettyyn The Voodoo Experience 2011:een. Kuudes elokuuta 2011 Social Distortion soitti livekeikan Direc TV:n Guitar Center Sessionsissa. Ohjelman juontaja Nic Harcourt teki yhtyeestä myös haastattelun. Vuonna 2015 yhtye teki kiertueen nimikkoalbuminsa 25-vuotisen olemassaolon kunniaksi. Maaliskuussa 2017 Las Vegas Review-Journalille antamassan haastattelussa Ness mainitsi yhtyeellä olevan noin 20 eri vaiheissa olevaa uutta kappaletta, joiden tyylikirjo vaihtelee garagepunkista gospelvaikutteiseen. Niin ikään maaliskuussa 2017 Phoenix New Timesille antamassaan haastattelussa Ness mainitsi tavoitteenaan olla studiossa mainitun vuoden syksyllä ja esituotantovaiheeseen saatettaisiin ehtiä seuraavan vuoden tammikuussa. Social Distortion on työstänyt kahdeksatta studioalbumiaan Born to Kill kaiken kaikkiaan yli vuosikymmenen ajan ja albumin julkaisupäivämääräksi on ilmoitettu kahdeksas toukokuuta 2026. Social Distortionin musiikkiin vaikuttaneista yhtyeistä ja artisteista mainittakoon Johnny Cash, Hank Williams, Bob Dylan, Eddie Cochran, The Rolling Stones, Sex Pistols, The Clash, The Ramones, New York Dolls ja The Dead Boys.

Perjantain pohjat:Stray Catsin neljäs albumi

Stray Cats:Rock Therapy

Elokuussa 1986 EMI American julkaisemana ilmestynyt Rock Therapy on yhdysvaltalaisen rockabilly-yhtyeen Stray Catsin neljäs studioalbumi. Yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto saavutti Billboard 200 -listalla sijan 122., mutta jäi muualla maailmassa vaille listasijoitusta. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet I’m a Rocker ja Reckless. Rock Therapy oli Stray Catsin tuotannossa eräänlainen paluualbumi. Sitä olivat nimittäin edeltäneet Brian Setzerin esikoissooloalbumi The Knife Feels Like Justice ja Phantom, Rocker and Slickin nimikkopitkäsoitto. People Weeklyyn Rock Therapyn arvioinut Mary Shaughnessy piti albumia Stray Catsin jäsenten soolotöitä laadukkaampana. Hän mainitsi Rock Therapyn sisältävän uudistettua voimaa ja laajentavan yhtyeen jäsenten yksittäisiä töitä. Shaughnessy ylisti etenkin Brian Setzerin kitaratyöskentelyä ja mainitsi sen olevan inspiroituneempaa kuin hänen sooloalbumillaan. Tuotantonsa osalta hän piti Rock Therapya Stray Catsin varhaisempia albumeita onnistuneempana. The Sun Sentinelsin Kevin Davisin mukaan Rock Therapy on hauska albumi täynnä nopeatempoisia kappaleita. Ottava Citizeniin albumin arvioineen Evelyn Erskinen mukaan Rock Therapy ottaa rockabillyyn tavanomaista vakavamman lähestymistavan suhteessa Stray Catsin varhaisempiin albumeihin. Toronto Starin Greg Quillin mielestä kyseessä oli ehkäpä Stray Catsin paras albumi siitä huolimatta, että se oli nauhoitettu spontaanisti ja oli miltei päähänpisto. The News-Pressin Mark Marymont arvioi Rock Therapyn vuonna 2008 ilmestyneen uusintapainoksen. Hänen mielestään albumi oli varsin hauska ja lähes Stray Catsin kahden ensimmäisen ja menestyneimmän albumin veroinen. Albumin kymmenestä kappaleesta leijonanosa edustaa yhtyeen omaa tuotantoa ja tunnetuimmat coverit ovat Gene Vincentin Race with the Devil, Buddy Hollyn Looking for Someone to Love ja Chuck Berryn Beautiful Delilah.

Torstain terävä:Guns N' Rosesin kolmena eri versiona ilmestynyt voimaballadi

Don’t Cry on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Guns N’ Rosesin tuotantoa edustava kappale, josta julkaistiin samanaikaisesti, eli 17. syyskuuta 1991 kaksi eri versiota albumeilla Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II. Mainituissa versioissa eroavat ainoastaan lauluosuudet, mutta ne lyriikoidensa lisäksi myös hienoisesti melodioiltaan. Don’t Crysta on lisäksi olemassa kolmas versio, joka on julkaistu virallisesti ainoastaan singleformatissa. Kyseinen versio on nauhoitettu jo niinkin varhain kuin 1986 Guns N’ Rosesin esikoisalbumin Appetite for Destruction työstämisen aikaan. Don’t Cry on kategorioitu voimaballadiksi ja mainittu kappale kohosi top teniin useissa maissa. Britanniassa se oli parhaimmillaan kahdeksantena ja Billboardin listalla kymmenentenä. Irlannissa Don’t Crysta tuli Guns N’ Rosesin toinen listakärkeen kohonnut single ja Suomessa toinen Use Your Illusion -albumeilta listaykköspaikan saavuttanut single. Don’t Cry nousi listakärkeen myös Portugalissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. Viiden suosituimman joukkoon kappale nousi Australiassa, Tanskassa ja Sveitsissä. Don’t Crysta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Andy Morahan ja Mark Racco.

Keskiviikon klassikko:Carl Perkinsin merkittävä paluukonsertti

 

Carl Perkins:Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session

Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session oli televisioitu konsertti, joka taltioitiin Limehouse-studioilla Lontoossa 21. lokakuuta 1985. Siinä esiintyi rockabilly-pioneeri Carl Perkins George Harrisonin, Ringo Starrin, Eric Claptonin, Rosana Cashin, Phantom, Rocker and Slickin sekä Dave Edmundsin kanssa. Heistä viimeksi mainittu vaikutti lisäksi konsertin musiikillisena ohjaajana. Suurin osa konsertissa esitetystä repertuaarista koostui Perkinsin 1950-luvun klassisista rockabilly-kappaleista. Konserttispecial oli Tom Gutteridgen ohjaama ja Channel 4 esitti sen Britanniassa tammikuun ensimmäisenä 1986 ja Cinemax Yhdysvalloissa myöhemmin samaisen vuoden aikana. Esittelyosuuden kommenteista vastasivat Perkinsin ystävät, aikalaiset ja ajoittaiset yhteistyökumppanit Johnny Cash, Roy Orbison ja Jerry Lee Lewis. Perkins esitti 16 kappaletta, joista kaksi edusti encoreita. Konsertti päättyi 30 vuotta aikaisemmin kirjoitettuun Perkinsin tunnetuimpaan hittiin Blue Suede Shoes, joka toi kyyneleet esittäjänsä silmiin. Konsertti säilyy Perkinsin myöhäisemmän uran unohtumattomana huippuhetkenä ja hänen diggarinsa ovat ylistäneet Perkinsin ja hänen tunnettujen ystäviensä mainitussa konsertissa soittamia tarmokkaita versioita. Kyseessä oli George Harrisonin ensimmäinen julkinen esiintyminen yli kymmeneen vuoteen. Idea Perkinsin esiintymisestä ystävistään koostuneen all star-bandin kanssa tuli hänen kanssaan 80-luvun alkuvuosina työskennelleeltä musiikkikustantajalta Graham Nolderilta. Perkins suostui konserttin, tv-speciaaliin ja livealbumiin vuoden 1984 aikana. Hänen muusikkoystäviensä kiireisten aikataulujen vuoksi konsertti viivästyi loppujen lopuksi lähes puolellatoista kuukaudella. Se toteutui Perkinsin saatua valmiiksi Johnny Cashin, Roy Orbisonin ja Jerry Lee Lewisin kanssa työstämänsä albumin Class of ’55:Memphis Rock & Roll Homecoming. Perkinsin mukaan konsertti pidettiin kuukaudelleen 30 vuotta sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut Blue Suede Shoesin.

Tiistain tukeva:Eräs Sladen vuoden 1972 legendaarisimmista singlehiteistä

 Mama Weer All Crazee Now on brittiläisen Slade-yhtyeen kappale, joka julkaistiin singleformaatissa elokuussa 1972 yhtyeen albumilta Slayed? Kyseinen totuttuun tapaan Chas Chandlerin tuottama kappale on Sladen repertuaarista ensimmäinen, joka oli kokonaan basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean käsialaa. Mama Weer All Crazee Nowsta muodostui Sladen kolmas Britanniassa listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja kertyi kaikkiaan kymmenen ja Billboardilla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 76. Mama Weer All Crazee Nown myötä Sladen ja manageri Chas Chandlerin tavoitteena oli saavuttaa julkaisuviikollaan listakärkeen kohonnut single. Mainittuun saavutukseen oli yltänyt ainoastaan Beatles vuoden 1969 tuotantoa edustavalla singlellään Get Back. Mama Weer All Crazee Nown listasijoitus oli Britanniassa  julkaisuviikollaan toisena ja suoraan listakärkeen ylsi sitä yhtyeen diskografiassa seurannut single, maaliskuussa 1973 ilmestynyt Cum On Feel the Noize. Noddy Holder sai idean Mama Weer All Crazee Nown lyriikkaan Sladen Lontoon Wembleyllä soittaman konsertin jälkeen hänen havaittuaan kaikki konsertin aikana rikotuiksi joutuneet tuolit. Kappaleen originaalinimi oli My My We're All Crazee Now, mutta se muutetiin totuttuun muotoon manageri Chandlerin kehotuksesta. Record Mirrorille antamassaan haastattelussa Jimmy Lea kertoi Mama Weer All Crazee Nown ja Cum on Feel the Noizen syntyhistoriasta. Hän mainitsi olleensa Chuck Berryn konsertissa vuonna 1972 ja Berry oli antanut yleisön laulaa osia hänen kappaleistaan. Lea sai idean kertosäkeistä, jotka oli kuin luotu yleisön laulettaviksi ja mainittua ideaa hän hyödynsi esimerkiksi Mama Weer All Crazee Nowssa ja Cum On Feel the Noizessa. Vuonna 1999 valmistuneessa elämäkertateoksessaan Who's Crazee Now Noddy Holder mainitsee Sladen löytäneen Mama Weer All Crazee Nowlla perussoundinsa. Se oli hyvin riehakas, mutta silti tarttuva ja popvaikutteinen. Kappaleesta tuli pidetty ja kaikki oppivat sen sanat. Mama Weer All Crazee Now-singlen b-puolella julkaistiin Slayed? -albumille sisältymätön Man Who Speeks Evil, joka pääsi mukaan vuonna 2007 ilmestyneelle yhtyeen kokoelma-albumille B-Sides. Record Mirroriin ja New Musical Expressiin Mama Weer All Crazee Nowsta laadittiin tuoreeltaan myönteiset arviot ja jälkimmäisessä kappaletta pidettiin tuohon mennessä Sladen parhaana. Myös AllMusicin Dave Thompsonin retrospektiivinen arvio oli positiivissävyinen.  Hän kuvasi kappaleen olevan täynnä adrenaliinia. Yhdysvaltalainen naishardrockyhtye The Runaways, jonka tunnetuimmiksi jäseniksi osoittautuivat Joan Jett ja Lita Ford, levytti Mama Weer All Crazee Nowsta coverinsa vuonna 1978 ilmestyneelle ja samalla joutsenlauluksi jääneelle albumilleen And Now...The Runaways.