Tiistain tukeva:Juuri edesmennyt Motörheadin pitkäaikainen kitaristi

Seitsemäs toukokuuta 1961 syntynyt ja 13. maaliskuuta 2026 edesmennyt Philip Anthony Campbell oli walesilainen rockmuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Motörheadin kitaristiksi vuosien 1984 ja 2015 välisenä ajanjaksona. Hän konsertoi myös oman yhtyeensä Phil Campbell and the Bastard Sons kanssa. Mainitussa yhtyeessä vaikutti lisäksi kolme Campbellin poikaa. Pontypriddissä syntynyt Campbell aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana esikuvinaan Jimi Hendrix, Jimmy Page, Tony Iommi, Jann Akkerman, Michael Schenker ja Todd Rudgren. Lemmyn Campbell tapasi ensiksi 12-vuotiaana Hawkwindin konsertin jälkeen ja vastaanotti häneltä signeerauksen. 13-vuotiaana Campbell soitti puoliammattimaisesti cabaret-yhtyeessä Contrast. 13-vuotiaana hänen yhtyeekseen oli vaihtunut pubrock-yhtye Rocktopus, jonka kanssa Campbell konsertoi Etelä-Walesin alueella. Ensimmäisen Les Paulinsa Campbell osti uuden vuoden päivänä 1978 Ealing Broadwayllä, Lontoossa sijainneesta kaupasta. Kyseinen kitara tuli varastetuksi, mutta se palautettiin myöhemmin. Vuonna 1979 Campbell perusti heavy metal-yhtyeen Persian Risk, jonka jäsenenä hän levytti vuosina 1981 ja 1983 ilmestyneet seiskatuumaiset singlet Calling For You ja Ridin’ High. Albumiformaatissa on ilmestynyt kokoelmalevyjä, joihin sisältyy Campbellin Persian Riskin kanssa levyttämää tuotantoa. Kitaristi Brian Robertsonin erottua Motörheadistä yhtye piti koesoittotilaisuuden helmikuun kahdeksantena 1984 ja rajasi kitaristiehdokkaiksi Campbellin ja Michael Burstonin. Kuultuaan mainittujen kitaristien yhteissoittoa Lemmy päätti palkata heidät molemmat. 14. kesäkuuta 1984 Motörhead esiintyi Young Ones-ohjelman jaksossa Bambi esittäen kappaleen No Remorse, joka julkaistiin syyskuun puolivälissä samaisena vuonna. Campbell kiersi maailmaa Motörheadin jäsenenä ja pysytteli yhtyeessä sen vuoteen 2015 ajottuneeseen hajoamiseen saakka. Lemmy edesmeni 28. joulukuuta 2015 ja seuraavana päivänä rumpali Mickey Dee ilmoitti Motörheadin lopettaneen toimintansa. Huhtikuussa 2020 Campbell avautui siitä, kuinka raskasta oli ollut nähdä Lemmyn kamppailleen elämänsä loppuvaiheessa. Helmikuussa 2016 Campbell siirtyi studioon Slipknotin perkussionistin Chris Fehnin kanssa nauhoittamaan sooloalbumiaan. Se kantoi nimeä Old Lions Still Roar ja julkaistiin 25. lokakuuta 2019. Solisteina albumilla vierailivat Alice Cooper, Rob Halford, Dee Snider ja Benji Webbe. Marraskuussa 2016 Campbellin uusi projekti Phil Campbell and the Bastard Sons julkasi ensimmäisen levytyksensä, eli nimikkoep:nsä. Yhtye on sittemmin soittanut Guns N’ Rosesin, Hawkwindin, Saxonin ja Airbournen lämmittelijänä. 26. tammikuuta 2018 Nuclear Blast Records julkaisi Phil Campbell and the Bastard Sonsin esikoisalbumin The Age of Absurdity. Campbellin ja hänen kolmen poikansa lisäksi yhtyeessä vaikutti aikaisemmin Attack! Attack!:issa vokalisoinut Neill Starr. Hänen paikkansa otti loppuvuodesta 2021 Joel Peters. 21, huhtikuuta 2018 levykauppapäivänä Phil Campbell and the Bastard Sons julkaisi coverinsa Hawkwindin Silver Machinesta. Mainittu versio oli ilmestynyt aikaisemmin The Age of Absurdityn joidenkin painosten bonuskappaleena. Yhtyeen kakkosalbumi We’re the Bastards ilmestyi vuonna 2020 ja solistina sillä vaikutti edelleen Starr. Joel Petersin vokalisoima livealbumi Live in the North nauhoitettiin Sunderlandissa vuonna 2021 ja se julkaistiin maaliskuussa 2023. Syyskuun ensimmäisenä samaisena vuonna ilmestyi yhtyeen neljäs albumi Kings of the Asylum, jonka kappaleista Schizophrenia, Hammer and Dance ja Strike the Match työstettiin Cardiffissa specialkonsertissa taltioidut musiikkivideot. Campbell menehtyi leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 13. maaliskuuta 2026 64 vuoden ikäisenä. Asiasta ilmioitettiin päivää myöhemmin yhtyeen sosiaalisessa mediassa.Campbellin perhe pyysi yksityisyyttä hänen edesmenonsa jälkeen.

Maanantain mainio:Eräs U2:n tuotannon keskeisimmistä hiteistä

I Still Haven’t Found What I’m Looking for on irlantilaisyhtye U2:n maaliskuussa 1987 ilmestyneellä albumilla The Joshua Tree julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi albumin toisena singlenä samaisen vuoden toukokuussa. Billboardin Hot 100 -listalla kappaleesta tuli U2.n toinen peräkkäinen listaykkössingle ja Britanniassa I Still Haven’t Found What I’m Looking Forin paras sijoitus oli kuudentena, samoin kuin Kanadassa, Alankomaissa ja Suomessa. Listakärkeen kappale nousi lisäksi Irlannissa ja oli Uudessa Seelannissa parhaimmillaan toisena. I Still Haven’t Found What I’m Looking for on kotoisin demolta, jossa rumpali Larry Mullen Jr. soittaa harvinaista rytmikuviota. Kuten suuri osa The Joshua Treen kappaleista, myös I Still Haven’t Found What I’m Looking Forissa ilmenee U2:n kiinnos yhdysvaltalaiseen musiikkiin. Kappale tuo esiin vaikutteita gospelmusiikista ja sen lyriikoissa kuvataan henkistä kaipuuta. Vokalisti Bonon laulu kulkee korkeassa rekisterissä ja kitaristi Edge soittaa murrettuja sointuja, eli soinnun sävelet peräkkäin yksitellen. Kuoromaisista taustalauluista kappaleessa vastaavat Bonon lisäksi tuottajat Brian Eno ja Daniel Lanois. I Still Haven’t Found What I’m Looking for vastaanotti myönteisiä arvioita ja vuoden 1988 Grammy Awardseissa kappale oli ehdolla vuoden levyn ja vuoden kappaleen Grammyn vastaanottajiksi. Kappaleesta on muodostunut eräs U2:n tuotannon tunnetuimmista ja se on ollut mukana useiden yhtyeen konserttikiertueiden settilistoissa. Lisäksi I Still Haven’t Found What I’m Looking for sisältyy useille U2:n tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja konserttielokuviin. Monet musiikkijulkaisut ovat listanneet kappaleen kaikkien aikojen parhaiden joukkoon ja esimerkiksi Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Still Haven’t Found What I’m Looking for saavutti sijan 93.

Sunnuntain extra:Merkittävän singer/songwriterin toinen menestysalbumi

James Taylor:Mud Slide Slim and the Blue Horizon

16. maaliskuuta 1971 ilmestynyt Mud Slide Slim and the Blue Horizon on yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän James Taylorin kolmas sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin hänen läpimurtolevynsä Sweet Baby Jamesin jälkeen ja se vieläpä ylitti suosiossa ja kritiikissä hyvän vastaanoton saavuttaneen edeltäjänsä. Albumilta singlenä julkaistusta Carole King-coverista You've Got a Friend muodostui Taylorin ainoa Billboardin listakärkeen noussut single heinäkuun lopussa kyseisenä vuonna. Viikkoa aikaisemmin Mud Slide Slim -pitkäsoitto oli saavuttanut parhaan listasijoituksensa albumilistalla nousten kakkossijalle. Sen pääsyn kärkeen esti Carole Kingin Tapestry, jolla Tayloria kuultiin akustisena kitaristina ja taustavokalistina. Lisäksi Tapestry sisältää Kingin You've Got a Friendistä levyttämän version. Kuukausia myöhemmin toinen Mud Slide Slimiltä poimittu single Long Ago and Far Away saavutti Billboardin listalla sijan 31. Muista albumin kappaleista keikkastandardiksi muodostui You Can Close Your Eyes. Vuonna 1972 sekä Taylor että King vastaanottivat Grammyn You've Got a Friend- levytyksistään. Taylorin tapauksessa kyseessä oli paras miespuolinen poplaulusuoritus ja King vastaanotti You've Got Friendistä vuoden parhaan kappaleen Grammyn.

Lauantain pitkä:Syntetisaattoriorientoitunut brittiläinen uuden aallon yhtye

 Tubeway Army oli Lontoosta käsin vaikuttanut ja solistinsa Gary Numanin johtama, uutta aaltoa edustanut yhtye. Punkrockin keskeisenä vuonna 1977 perustettu yhtye ryhtyi hyödyntämään tyylissään elektronista soundia. Kesän 1979 aikana sekä Tubeway Armyn single Are Friends Electric? että pitkäsoitto Replicas nousivat molemmat brittilistan kärkeen. Tubeway Army oli ensimmäinen yhtye, joka sai listakärkeen syntetisaattorin dominoimaa soundia sisältäneet levytykset. Mainitun albumin ilmestymisen jälkeen Numan lopetti käyttämästä Tubeway Army-nimeä ja ryhtyi julkaisemaan musiikkia omalla nimellään; olihan hän yhtyeen ainoa biisintekijä, tuottaja ja keulahahmo. Tubeway Armyn muut muusikot jatkoivat kuitenkin hänen taustayhtyeessään. 18-vuotias Gary Webb oli johtanut vuonna 1976 Lontoosta käsin operoinutta yhtyettä Mean Street. Sen tuotantoa edustava kappale Buch of Stiffs oli ilmestynyt kokoelma-albumilla Live at Vortex sekä Vortex-singlen b-puolella.  Jätettyään kyseisen yhtyeen Webb suoritti koesoiton soolokitaristina yhtyeelle The Lasers ja tapasi tässä yhteydessä basisti Paul Gardinerin. The Lasersista muodostui pian Tubeway Army ja yhtye aloitti toden teolla toimintansa Webbin enon Jess Lidyardin täydennettyä rumpalina sen kokoonpanon. Webbin uudeksi nimeksi tuli Valerian, Gardinerista tuli Scarlett ja Lidyardista Rael.Webb oli yhtyeen ainoa biisintekijä. Yhtye aloitti keikkailunsa Lontoon punkskenessä. Se työsti demonauhoituksia, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä The Plan. Tubeway Army solmi levytyssopimuksen itsenäisen Beggars Banquetin kanssa. Vuoden 1978 alkupuolella yhtye julkaisi kaksi raskaan kitaroinnin sävyttämää ja punkrocktyylistä singleä; That's Too Bad/Oh! Didn't I Say ja Bombers/Blue Eyes/OD Receiver. Mainitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Näihin aikoihin yhtyeen rumpalistossa tapahtui miehistönvaihdoksia ja kokoonpanoa täydennettiin toisella kitaristilla. Musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten Webb ja Gardiner jatkoivat musiikin työstämistä kahdestaan, sillä he halusivat lopettaa punkrockin soiton. Tähän mennessä Tubeway Army oli päättänyt lopettaa keikkailunsa Lontoon ajoittan väkivaltaisessa punkskenessä. Viimeisen keikkansa yhtye soitti heinäkuussa 1978 toisen bändin ollessa The Skids. Keikka jouduttiin keskeyttämään väkivaltaisuuksien vuoksi. Numan päätti, että täst edes Tubeway Army olisi ainoastaan studiobändi. Ainoa tiedossa oleva Tubeway Armyn livenauhoitus on Lontoosta helmikuulta 1978 ja se ilmesty bootleg-nauhoituksena 80-luvun alussa. Pian tämän jälkeen Tubeway Army nauhoitti nimeään kantaneen esikoisalbuminsa originaalilla kokoonpanollaan. Webb ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Gary Numan, jonka hän oli löytänyt keltaisilta sivuilta. Vaikka kitara, basso ja rummut olivat Tubeway Armyn esikoisalbumilla keskeisessä osassa, Numan hyödynsi sillä jo studiosta löytämäänsä Moog-syntetisaattoria. Lyriikoiden osalta Tubeway Armyn esikoisalbumia inspiroivat Numanin ihailemien J. G. Ballardin ja Philip K. Dickin teokset. Marraskuussa 1978 ilmestynyt albumi julkaistiin Tubeway Armyn nimellä, vaikka Numan olisi toivonut sen ilmestyvän omissa nimissään. Tubeway Armyn esikoisalbumista otettiin 5000 kappaleen painos. Se ei noussut listoille, eikä pitkäsoitolta poimittu singlejä. Numan vei yhtyeen pian uudelleen studioon nauhoittamaan kakkosalbumiaan Replicas. Alkuvuodesta 1979 yhtye teki nauhoituksia John Peelin ohjelmaa varten. Replicas oli Tubeway Armyn esikoisalbumia syntetisaattori- ja science fiction -orientoituneempi. Ensimmäinen albumilta poimittu single, hidastempoinen ja syntetisaattorivetoinen Down in the Park ei noussut listoille. Silti kappaleesta muodostui myöhemmin kulttisuosikki ja siitä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Marilyn Manson ja Foo Fighters. Seuraavasta albumilta poimitusta singlestä Are Friends Electric? muodostui sitä vastoin varsin menestyksekäs. Se kohosi brittilistan kärkeen, piti sijoituksensa kuukauden ajan ja muodostui Britanniassa vuoden 1979 neljänneksi myydyimmäksi singleksi.  Tubeway Army ei edelleenkään soittanut livekeikkoja, mutta yhtye esiintyi vuoden 1979 aikana sekä BBC:n Old Grey Whistle Testissä että Top of the Popsissa. Numanin lisäksi mainittuihin esiintymisiin osallistuivat Ultravoxin kosketinsoittaja Billy Currie, Chris Payne, Paul Gardiner sekä rumpali Cedric Sharpley, kaikki mustiin pukeutuneina. Tubeway Armyn suosion huippuaikaan kesäkuussa 1979 John Peel-nauhoitukset kreditoitiin Gary Numanin nimiin Tubeway Armyn sijaan. Numan siirtyi työstämään sooloalbumeita ja teki myös kiertueitä  silti edelleen samojen taustamuusikoiden kanssa.                                                                  

Perjantain pohjat:Eräs eniten levyttäneistä studiorumpaleista

Viides helmikuuta 1929 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2019 edesmennyt Harold Simon Belsky, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Hal Blane, oli yhdysvaltalainen rumpali ja sessiomuusikko. Hän lukeutuu historian eniten levyttäneisiin studiorumpaleihin, joka on omien sanojensa mukaan soittanut yli 35 000:ssa nauhoituksessa ja 6000:lla singlellä. Blainen soittoa kuullaan 150:llä Yhdysvalloissa top teniin kohonneella singlellä, joista 40 nousi listakärkeen. Holyokessa, Massachusettsissa syntynyt Blaine muutti perheensä kanssa Kaliforniaan vuonna 1944. Hän aloitti musisointinsa jazzin ja big band-musiikin parissa ennen siirtymistään rockia edustaneisiin nauhoituksiin. Blainesta tuli eräs Phil Spectorin housebändissä säännöllisesti soittaneista muusikoista. Juuri hän nimesi kyseisen yhtyeen The Wrecking Crewksi. Blainen soittoa kuullaan esimerkiksi The Ronettesin vuoden 1963 ykköshitillä Be My Baby, jonka rumpubeatistä tuli laajasti imitoitu. Lisäksi hän osallistui esimerkiksi Elvis Presleyn, The Beach Boysin, The Byrdsin, Simonin ja Garfunkelin, The Carpentersin, Neil Diamondin ja Frank Sinatran levytyksiin. Blainen työmäärä väheni 1980-luvulta alkaen nauhoitustekniikoiden ja musiikillisten käytänteiden muututtua. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen taustamuusikon ominaisuudessa ja vuonna 2007 Blaine tuli valituksi Musicians Hall of Fameen ja Museumiin. Vuonna 2018 Blaine vastaanotti Grammyn elämäntyöstään.

Torstain terävä:Iron Maidenin 2000-luvun alun singlehitti

The Wicker Man on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Iron Maidenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kahdeksas toukokuuta 2000 ensimmäisenä singlenä yhtyeen 12:ltä studioalbumilta Brave New World. Mainittu single ilmestyi kolme viikkoa ennen pitkäsoitoa. Kyseessä on Maidenin ensimmäinen single sitten vuonna 1989 ilmestyneen Infinite Dreamsin, jolla yhtyeen väliaikaisesti jättäneet solisti Bruce Dickinson ja kitaristi Adrian Smith olivat jälleen mukana. The Wicker Man edustaa Dickinsonin, Smithin ja Steve Harrisin yhteistyötä ja sen tuotannosta vastasivat Kevin Shirley ja Harris. Wicker Manin riffi on Smithin käsialaa ja lyriikat Dickinsonin. Niitä kirjoittaessaan Dickinson on maininnut pyrkineensä saamaan vastaavanlaisen tunteen, kuin seisoessaan lavalla yleisömeren edessä ja sen alkaessa laulaa hänen kanssaan. Kappaleen nimeä oli inspiroinut samanniminen brittiläinen kulttielokuva. Wicker Manin Brave New World-albumilla julkaistu versio ja radioversio eroavat toisistaan. Kappaleesta muodostui eräs Maidenin suurimmista singlehiteistä, joka nousi listakärkeen Britannian rock ja metal-listalla sekä Kreikassa. Italiassa Wicker Man oli parhaimmillaan kolmantena, Kanadassa neljäntenä ja Espanjassa sekä Ruotsissa viidentenä. Brittien singlelistalla kappaleen paras sijoitus oli yhdeksäntenä, samoin Skotlannissa ja Norjassa. Bruce Dickinsonin soolotuotannosta on niin ikään löydettävissä kappale nimeltä Wicker Man, jonka lyriikat liittyvät voimakkaammin mainittuun elokuvaan. Mainittu Wicker Man on mukana kahden cd:n versiolla kokoelma-albumista The Best of Bruce Dickinson.

Keskiviikon klassikko:Boston-yhtyeen toinen single

Foreplay/Long Time on Tom Scholtzin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen johtamansa Boston-yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Long Time julkaistiin lisäksi yhtyeen toisena singlenä. Maaliskuussa 1977 mainittu kappale saavutti brittilistalla sijan 22. Kanadassa single nousi yhdeksänneksi. Kappaleen intro Foreplay julkaistiin lisäksi Bostonin seuraavan esikoisalbumiltaan poimitun singlen, huhtikuussa 1977 ilmestyneen Peace of Mindin b-puolella. Tom Scholtz on maininnut Foreplayn olleen hänen kaikkien aikojen ensimmäinen säveltämänsä ja nauhoittamansa biisi. Kappale on vuodelta 1969 ja sen demoversion Scholtz nauhoitti kaksiraitaisella nauhurilla. Vaihtoehtoinen versio Foreplaysta on saatavilla Epic Recordsin vuonna 1976 julkaisemalla sämpleralbumilla It’s a Knockout. Se sisältää tuotantoa sellaisilta yhtiön yhtyeiltä ja artisteilta, jotka julkaisivat albumin mainittuna vuonna. Mainittu versio Foreplaystä sisältää eroja miksauksessaan ja efekteissään ja lisäksi sen loppuun sisältyy ylimääräistä lyriikkaa. Mainittu versio ei ole ollut saatavilla virallisesti missään muualla. Tom Scholtz vastasi Foreplay/Long Timen kaikista lauluosuuksista demoversiossa, mutta virallisesti julkaistulla versiolla solistina kuultiin Brad Delpiä. Tom Scholta soitti leadiä Foreplayssä ja akustista rytmikitaraa Long Timessa. Long Timen kolmesta sähköisestä kitarasoolosta vastasi Barry Goudreau.