Lauantain pitkä:Syntetisaattoriorientoitunut brittiläinen uuden aallon yhtye

 Tubeway Army oli Lontoosta käsin vaikuttanut ja solistinsa Gary Numanin johtama, uutta aaltoa edustanut yhtye. Punkrockin keskeisenä vuonna 1977 perustettu yhtye ryhtyi hyödyntämään tyylissään elektronista soundia. Kesän 1979 aikana sekä Tubeway Armyn single Are Friends Electric? että pitkäsoitto Replicas nousivat molemmat brittilistan kärkeen. Tubeway Army oli ensimmäinen yhtye, joka sai listakärkeen syntetisaattorin dominoimaa soundia sisältäneet levytykset. Mainitun albumin ilmestymisen jälkeen Numan lopetti käyttämästä Tubeway Army-nimeä ja ryhtyi julkaisemaan musiikkia omalla nimellään; olihan hän yhtyeen ainoa biisintekijä, tuottaja ja keulahahmo. Tubeway Armyn muut muusikot jatkoivat kuitenkin hänen taustayhtyeessään. 18-vuotias Gary Webb oli johtanut vuonna 1976 Lontoosta käsin operoinutta yhtyettä Mean Street. Sen tuotantoa edustava kappale Buch of Stiffs oli ilmestynyt kokoelma-albumilla Live at Vortex sekä Vortex-singlen b-puolella.  Jätettyään kyseisen yhtyeen Webb suoritti koesoiton soolokitaristina yhtyeelle The Lasers ja tapasi tässä yhteydessä basisti Paul Gardinerin. The Lasersista muodostui pian Tubeway Army ja yhtye aloitti toden teolla toimintansa Webbin enon Jess Lidyardin täydennettyä rumpalina sen kokoonpanon. Webbin uudeksi nimeksi tuli Valerian, Gardinerista tuli Scarlett ja Lidyardista Rael.Webb oli yhtyeen ainoa biisintekijä. Yhtye aloitti keikkailunsa Lontoon punkskenessä. Se työsti demonauhoituksia, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä The Plan. Tubeway Army solmi levytyssopimuksen itsenäisen Beggars Banquetin kanssa. Vuoden 1978 alkupuolella yhtye julkaisi kaksi raskaan kitaroinnin sävyttämää ja punkrocktyylistä singleä; That's Too Bad/Oh! Didn't I Say ja Bombers/Blue Eyes/OD Receiver. Mainitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Näihin aikoihin yhtyeen rumpalistossa tapahtui miehistönvaihdoksia ja kokoonpanoa täydennettiin toisella kitaristilla. Musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten Webb ja Gardiner jatkoivat musiikin työstämistä kahdestaan, sillä he halusivat lopettaa punkrockin soiton. Tähän mennessä Tubeway Army oli päättänyt lopettaa keikkailunsa Lontoon ajoittan väkivaltaisessa punkskenessä. Viimeisen keikkansa yhtye soitti heinäkuussa 1978 toisen bändin ollessa The Skids. Keikka jouduttiin keskeyttämään väkivaltaisuuksien vuoksi. Numan päätti, että täst edes Tubeway Army olisi ainoastaan studiobändi. Ainoa tiedossa oleva Tubeway Armyn livenauhoitus on Lontoosta helmikuulta 1978 ja se ilmesty bootleg-nauhoituksena 80-luvun alussa. Pian tämän jälkeen Tubeway Army nauhoitti nimeään kantaneen esikoisalbuminsa originaalilla kokoonpanollaan. Webb ryhtyi käyttämään taiteilijanimeä Gary Numan, jonka hän oli löytänyt keltaisilta sivuilta. Vaikka kitara, basso ja rummut olivat Tubeway Armyn esikoisalbumilla keskeisessä osassa, Numan hyödynsi sillä jo studiosta löytämäänsä Moog-syntetisaattoria. Lyriikoiden osalta Tubeway Armyn esikoisalbumia inspiroivat Numanin ihailemien J. G. Ballardin ja Philip K. Dickin teokset. Marraskuussa 1978 ilmestynyt albumi julkaistiin Tubeway Armyn nimellä, vaikka Numan olisi toivonut sen ilmestyvän omissa nimissään. Tubeway Armyn esikoisalbumista otettiin 5000 kappaleen painos. Se ei noussut listoille, eikä pitkäsoitolta poimittu singlejä. Numan vei yhtyeen pian uudelleen studioon nauhoittamaan kakkosalbumiaan Replicas. Alkuvuodesta 1979 yhtye teki nauhoituksia John Peelin ohjelmaa varten. Replicas oli Tubeway Armyn esikoisalbumia syntetisaattori- ja science fiction -orientoituneempi. Ensimmäinen albumilta poimittu single, hidastempoinen ja syntetisaattorivetoinen Down in the Park ei noussut listoille. Silti kappaleesta muodostui myöhemmin kulttisuosikki ja siitä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Marilyn Manson ja Foo Fighters. Seuraavasta albumilta poimitusta singlestä Are Friends Electric? muodostui sitä vastoin varsin menestyksekäs. Se kohosi brittilistan kärkeen, piti sijoituksensa kuukauden ajan ja muodostui Britanniassa vuoden 1979 neljänneksi myydyimmäksi singleksi.  Tubeway Army ei edelleenkään soittanut livekeikkoja, mutta yhtye esiintyi vuoden 1979 aikana sekä BBC:n Old Grey Whistle Testissä että Top of the Popsissa. Numanin lisäksi mainittuihin esiintymisiin osallistuivat Ultravoxin kosketinsoittaja Billy Currie, Chris Payne, Paul Gardiner sekä rumpali Cedric Sharpley, kaikki mustiin pukeutuneina. Tubeway Armyn suosion huippuaikaan kesäkuussa 1979 John Peel-nauhoitukset kreditoitiin Gary Numanin nimiin Tubeway Armyn sijaan. Numan siirtyi työstämään sooloalbumeita ja teki myös kiertueitä  silti edelleen samojen taustamuusikoiden kanssa.                                                                  

Perjantain pohjat:Eräs eniten levyttäneistä studiorumpaleista

Viides helmikuuta 1929 syntynyt ja 11. maaliskuuta 2019 edesmennyt Harold Simon Belsky, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Hal Blane, oli yhdysvaltalainen rumpali ja sessiomuusikko. Hän lukeutuu historian eniten levyttäneisiin studiorumpaleihin, joka on omien sanojensa mukaan soittanut yli 35 000:ssa nauhoituksessa ja 6000:lla singlellä. Blainen soittoa kuullaan 150:llä Yhdysvalloissa top teniin kohonneella singlellä, joista 40 nousi listakärkeen. Holyokessa, Massachusettsissa syntynyt Blaine muutti perheensä kanssa Kaliforniaan vuonna 1944. Hän aloitti musisointinsa jazzin ja big band-musiikin parissa ennen siirtymistään rockia edustaneisiin nauhoituksiin. Blainesta tuli eräs Phil Spectorin housebändissä säännöllisesti soittaneista muusikoista. Juuri hän nimesi kyseisen yhtyeen The Wrecking Crewksi. Blainen soittoa kuullaan esimerkiksi The Ronettesin vuoden 1963 ykköshitillä Be My Baby, jonka rumpubeatistä tuli laajasti imitoitu. Lisäksi hän osallistui esimerkiksi Elvis Presleyn, The Beach Boysin, The Byrdsin, Simonin ja Garfunkelin, The Carpentersin, Neil Diamondin ja Frank Sinatran levytyksiin. Blainen työmäärä väheni 1980-luvulta alkaen nauhoitustekniikoiden ja musiikillisten käytänteiden muututtua. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen taustamuusikon ominaisuudessa ja vuonna 2007 Blaine tuli valituksi Musicians Hall of Fameen ja Museumiin. Vuonna 2018 Blaine vastaanotti Grammyn elämäntyöstään.

Torstain terävä:Iron Maidenin 2000-luvun alun singlehitti

The Wicker Man on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Iron Maidenin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin kahdeksas toukokuuta 2000 ensimmäisenä singlenä yhtyeen 12:ltä studioalbumilta Brave New World. Mainittu single ilmestyi kolme viikkoa ennen pitkäsoitoa. Kyseessä on Maidenin ensimmäinen single sitten vuonna 1989 ilmestyneen Infinite Dreamsin, jolla yhtyeen väliaikaisesti jättäneet solisti Bruce Dickinson ja kitaristi Adrian Smith olivat jälleen mukana. The Wicker Man edustaa Dickinsonin, Smithin ja Steve Harrisin yhteistyötä ja sen tuotannosta vastasivat Kevin Shirley ja Harris. Wicker Manin riffi on Smithin käsialaa ja lyriikat Dickinsonin. Niitä kirjoittaessaan Dickinson on maininnut pyrkineensä saamaan vastaavanlaisen tunteen, kuin seisoessaan lavalla yleisömeren edessä ja sen alkaessa laulaa hänen kanssaan. Kappaleen nimeä oli inspiroinut samanniminen brittiläinen kulttielokuva. Wicker Manin Brave New World-albumilla julkaistu versio ja radioversio eroavat toisistaan. Kappaleesta muodostui eräs Maidenin suurimmista singlehiteistä, joka nousi listakärkeen Britannian rock ja metal-listalla sekä Kreikassa. Italiassa Wicker Man oli parhaimmillaan kolmantena, Kanadassa neljäntenä ja Espanjassa sekä Ruotsissa viidentenä. Brittien singlelistalla kappaleen paras sijoitus oli yhdeksäntenä, samoin Skotlannissa ja Norjassa. Bruce Dickinsonin soolotuotannosta on niin ikään löydettävissä kappale nimeltä Wicker Man, jonka lyriikat liittyvät voimakkaammin mainittuun elokuvaan. Mainittu Wicker Man on mukana kahden cd:n versiolla kokoelma-albumista The Best of Bruce Dickinson.

Keskiviikon klassikko:Boston-yhtyeen toinen single

Foreplay/Long Time on Tom Scholtzin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin hänen johtamansa Boston-yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneellä esikois- ja samalla nimikkoalbumilla. Long Time julkaistiin lisäksi yhtyeen toisena singlenä. Maaliskuussa 1977 mainittu kappale saavutti brittilistalla sijan 22. Kanadassa single nousi yhdeksänneksi. Kappaleen intro Foreplay julkaistiin lisäksi Bostonin seuraavan esikoisalbumiltaan poimitun singlen, huhtikuussa 1977 ilmestyneen Peace of Mindin b-puolella. Tom Scholtz on maininnut Foreplayn olleen hänen kaikkien aikojen ensimmäinen säveltämänsä ja nauhoittamansa biisi. Kappale on vuodelta 1969 ja sen demoversion Scholtz nauhoitti kaksiraitaisella nauhurilla. Vaihtoehtoinen versio Foreplaysta on saatavilla Epic Recordsin vuonna 1976 julkaisemalla sämpleralbumilla It’s a Knockout. Se sisältää tuotantoa sellaisilta yhtiön yhtyeiltä ja artisteilta, jotka julkaisivat albumin mainittuna vuonna. Mainittu versio Foreplaystä sisältää eroja miksauksessaan ja efekteissään ja lisäksi sen loppuun sisältyy ylimääräistä lyriikkaa. Mainittu versio ei ole ollut saatavilla virallisesti missään muualla. Tom Scholtz vastasi Foreplay/Long Timen kaikista lauluosuuksista demoversiossa, mutta virallisesti julkaistulla versiolla solistina kuultiin Brad Delpiä. Tom Scholta soitti leadiä Foreplayssä ja akustista rytmikitaraa Long Timessa. Long Timen kolmesta sähköisestä kitarasoolosta vastasi Barry Goudreau.

Tiistain tukeva:Useassa keskeisessä brittiyhtyeessä vaikuttanut kitaristi ja basisti

Yhdeksäs maaliskuuta 1946 syntynyt James Cregan on brittiläinen kitaristi ja basisti, jonka keskeisimpiin musiikillisiin yhteistyökumppaneihin ovat lukeutuneet Family-yhtye, Steve Harley & Cockney Rebel sekä Rod Stewart. Cregan oli solisti Linda Lewisin aviomies ja toimi hänen levytuottajanaan. Bernie Taupinin kanssa Cregan muodosti yhtyeen Farm Dogs ja muihin yhtyeisiin ja artisteihin, joiden kanssa hän on työskennellyt, ovat lukeutuneet The Quireboys, Glass Tiger ja Katie Melua. Cregan syntyi Yeovilissa, Somersetissa irlantilaisille vanhemmille. 14-vuotiaana hän liittyi ensimmäiseen yhtyeeseensä The Falconsiin. Creganin seuraava yhtye oli hänen perustamansa The Dissatisfied Blues Band, jonka jälkeen hän perusti vuonna 1967 sittemmin Traffic-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tulleen Dave Masonin kanssa  yhtyeen Julian Coway and the Machine. Rockia ja soulia edustaneessa The Ingoesissa Cregan vaikutti sekä kitaristina että solistina. Pian yhtyeestä kehittyi psykedeliavaikutteinen The Blossom Toes, joka siirtyi myöhemmin edustamaan kitaran dominoimaa rockia. Nauhoitettuaan Julie Dirscollin albumin 1969 Cregan siirtyi kevyttä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Stud, jonka muihin jäseniin lukeutuivat Familyssä soittanut John Weider sekä John Wilson ja Richard McCracken, jotka muistetaan ensisijaisesti Rory Gallagherin soolouraa edeltäneen voimatrion Tasten rytmiryhmänä. Stud lopetti toimintansa syyskuussa 1972 Creganin siirryttyä Familyyn. Stud ehti nauhoittaa kaksi albumia. Ne julkaistiin Saksassa, missä yhtyeellä oli laajin yleisöpohja. Familyn kokoonpanossa Cregan otti John Wettonin paikan ja samalla hänen instrumenttinsa vaihtui rytmikitarasta bassoon. Syksyn 1972 aikana Family konsertoi Yhdysvalloissa Elton Johnin lämmittelijänä. Yhtye nauhoitti kaksi singleä ja viimeiseksi jääneen, vuonna 1973 ilmestyneen albuminsa It's Only a Movie. Samaisen vuoden syksyllä Family teki kiertueen Britanniassa ja lopetti sen jälkeen toimintansa. Familyssä samanaikaisesti soittaneiden Charlie Whitneyn ja Roger Chapmanin kanssa Cregan teki vielä reunionin vuonna 1974 yhtyeessä Chapman Whitney Streetwalkers. Cregan oli mukana neljällä brittiläisen soulvokalistin Linda Lewisin albumilla. Niistä hän vaikutti lisäksi tuottajana pitkäsoitoilla Lark (1972), Fathoms deep (1973) ja Not a Little Girl Anymore (1975). Samalla Creganille tarjoutui tilaisuus työskennellä puhallinsektio Tower of Powerin kanssa. Lokakuussa 1974 kitaristi Steve Harley kutsui Creganin mukaan uudelleen kasaamaansa yhtyeeseen Cockney Rebel. Abbey Roadin studioilla mainittu yhtyeen lineup levytti vuoden 1975 aikana Britanniassa listakärkeen kohonneen singlen Make Me Smile (Come Up and See Me). Myöhemmin kappale nousi ykkössijalle myös Euroopassa ja Australiassa. Vuoden 1976 aikana Cregan liittyi Rod Stewartin yhtyeeseen ja hän vaikutti lisäksi yhtenä Stewartin tuottajista ja biisintekijöistä. Stewartin hiteistä hän osallistui esimerkiksi Passionin ja Tonight I'm Yoursin kirjoittamiseen. Stewart palkittiin Grammylla vuoden 1988 tuotantoa edustavasta kappaleestaan Forever Young ja Cregan palkittiin samaisessa kappaleessa järjestyksessään kolmatta kertaa merkittävästä laulunkirjoittamisestaan. Creganin ja Stewartin yhteistyö kesti 12 vuotta päättyen 1990-luvun puolivälissä. Cregan on vastaanottanut 13 palkintoa yhteistyöstään Stewartin kanssa. Kaksikko on työstänyt yhdessä 30 levytettyä biisiä. Vuonna 1990 Cregan tuotti hardrockyhtye The Quireboysin albumin A Bit of What You Fancy ja saavutti myös singlemenestyksiä. Hän teki yhteistyötä myös kansainvälistä menestystä ja platinalevyjä saavuttaneen kanadalaisyhtye Glass Tigerin kanssa. Vuonna 1993 Cregan teki jälleen yhteistyötä Rod Stewartin kanssa albumilla Unlugged...And Seated, jonka MTV lisäksi taltioi. Kaksikon samana vuonna levyttämästä Van Morrison-coverista Have I Told You Lately muodostui listaykkönen Britanniassa ja se nousi 20 suosituimman joukkoon monissa muissa maissa. Creganin suurin konserttiesiintyminen Rod Stewartin kanssa oli joulukuun viimeisenä 1994  Copacabanainissa Rio de Janeirossa. Yli kolmen ja puolen miljoonan kuulijan yleisöllään kyseessä oli Guinnessin ennätysten kirjan mukaan historian suurin ulkoilmakonsertti. Vuonna 1995 Cregan muodosti Farm Dogsin Elton Johnin lyyrikon Bernie Taupinin kanssa. Mainittu yhtye julkaisi kaksi albumia. Vuonna 1997 Cregan aloitti työskentelynsä Windham Hill Recordsissa sekä muusikon että tuottajan ominaisuudessa. Seuraavien neljän vuoden ajan hän työskenteli muusikkona ja tuottajana artisteille, kuten  Janis Ian, Kathleen Keane, Peabo Bryson, Cat Stevens, W.G Snuffy Walden, Grand Drive, Gaelic Storm ja Joe Cocker. Tuloksena oli platinamyyntiin yltäneitä albumeita ja viiden suosituimman joukkoon kohonneita singlejä. Katie Melualle hän tuotti vuosina 2003 ja 2005 ilmestyneet ja platinamyyntiin yltäneet albumit Call of the Search ja Piece by Piece ja myös konsertoi hänen kanssaan. Creganin reunion Roger Chapmanin kanssa ajoittui vuoteen 2005. Ensiksi kaksikko konsertoi yhdessä ja Cregan toimi tuottajana Chapmanin vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla One More Time for Peace. Vuonna 2011 Cregan perusti oman yhtyeensä Cregan & Co, jonka kanssa hänelle tarjoutui tilaisuus esittää kappaleita, jotka hän oli kirjoittanut, nauhoittanut ja tuottanut yhdessä Rod Stewartin kanssa. Tammikuussa 2013 Roger Chapman kasasi Familyn uudelleen kahta Lontoossa Shepherd's Bushissa soitettavaa konserttia varten. Samaan aikaan Family oli voittanut Classic Rock-lehden Spirit of Progressive Rock-palkinnon. 13. syyskuuta 2013 Cregan esiintyi Rod Stewartin kanssa BBC Radio 2:n Live in Hyde Park, London-festivaalilla. Loppuvuodesta 2016 Cregan oli mukana Familyn vimeisissä konserteissa Chapmanin ja Poli Palmerin kanssa. Vuonna 2019 ilmestyi Creganin elämäkertateos And on Guitar..., johon esipuheen laati Rod Stewart. Vuonna 2020 Cregan aloitti Alex Dyken ja Spandau Balletin solistin Tony Hadleyn kanssa podcastin Stars Cars Guitars, jolla on lisäksi oma Youtube-kanavansa.

Maanantain mainio:Taylor Daynen kolmas albumi

Taylor Dayne:Soul Dancing

13. heinäkuuta 1993 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul Dancing on Taylor Daynen kolmas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla sijan 51. ja myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Send Me a Lover, I’ll Wait, Say a Prayer sekä Daynen cover Barry Whiten originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Can’t Get Enough of Your Love. I’ll Wait pääsi mukaan Disneyn vuonna 1994 valmistuneeseen komediaelokuvaan Blank Check. Soul Dancing saavutti myönteisiä arvioita esimerkiksi Calgary Heraldissa. Entertainment Weeklyyn albumin arvioinut Greg Sandow ylisti albumin kappalevalintoja koukukkaiksi popbiiseiksi, joista jokaisessa on hänen mukaansa ainesta radiohitiksi. Los Angeles Timesin mukaan Soul Dancingin 11 kappaleen kokoelmassa Taylor Daynen diiva-tyylinen sielukkuus oli hyödynnetty parhaalla mahdollisella tavalla. Leonard Pitts Jr:n Miami Heraldiin albumista laaditussa arviossa kehuttiin albumin solistin, kappaleiden ja tuotannon lujuutta. Soul Dancing menestyi parhaiten Australiassa, missä albumi oli parhaimmillaan listakakkosena. Kanadassa, Ruotsissa ja Sveitsissä sen listasijoitus oli 31. Soul Dancingin originaalilla Euroopan ja Japanin-painoksilla oli lisäksi mukana yksi bonuskappale. Vuonna 2014 pitkäsoitosta ilmestyi kahden cd:n remasteroitu versio. Sen jälkimmäinen cd koostuu erilaisita remix- ja dub-versioista, joiden joukossa on myöös Daynen vuoden 1987 tuotantoa edustava läpimurtohitti Tell It to My Heart.

Sunnuntain extra:The 69 Eyesin Suomen-rundin vakuuttava avauskeikka

The 69 Eyesin keväisen Suomen-kiertueen avauskeikan estradina oli Joensuun Kimmelin alakerran, eli Las Palmasin stage. Setti käynnistyi lupaavasti Framed in Bloodilla, ja sitä seurasi edelleen tunnelmaa nostattanut Don’t Turn Your Back on Fear. Nyanssikas Feel Berlin oli setin ensimmäinen balladimaisempi poiminta. Boycottin ohjelmistosta poimittu Gotta Rock svengasi mainiosti ja jälleen slovarimpien The Chairin ja Betty Bluen väliin ladattiin iskevä Drive. Seuraavaksi biisilistaan sisällytettiin kaksi varsin kiinnostavaa poimintaa. If You Love Me the Morning After oli onnistunut ja spiikin perusteella Jyrki 69:n voimakkaasti diggaama valinta X-albumilta ja rivakka I Survive yhtyeen tuore single, jonka levytysversiolla vierailee Steve Stevens. Setin loppuosa edusti suurimmaksi osaksi klassikoiksi luokiteltavissa olevaa hittituotantoa. Sen käynnisti The 69 Eyesin lopullinen läpimurtohitti Gothic Girl, jota seurasi jo pari vuotta aikaisemmin yhtyeelle nostetta merkinneen Wasting the Dawn-albumin nimikappale. I Like the Darkness in You rokkasi vakuuttavasti ja varsinaisen setin päättivät upeasti versioitu Never Say Die ja aina tyylikäs Brandon Lee. Encoreiden aluksi kuultiin balladiosastoa upeasti edustava Borderline, jota seurasivat kestohitteihin lukeutuva Dance D’ Amour ja takuuvarma keikan lopetushitti Lost Boys. The 69 Eyesin 17 kappaleen keikkakimara oli jälleen kerran varsin vakuuttava. Menestystä yhtyeen Suomen-rundille ja sitä seuraaville ulkomaan keikoille toivotaan.

The 69 Eyes Las Palmasissa 6. 3. 2026.