perjantai 31. maaliskuuta 2017

Lauantain pitkä:Merkittävän brittiyhtyeen Immediate-debyytti

Small Faces:Small Faces

Heinäkuussa 1967 ilmestynyt Small Facesin nimikkoalbumi on yhtyeen ensimmäinen Immediate-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto. Myös Small Facesin edellisen vuoden toukokuussa ilmestynyt ja yhtyeen edellisen levy-yhtiön Deccan julkaisema esikoispitkäsoitto oli kantanut bändin nimeä. Brittilistalla Small Facesin Immediate-debyytti saavutti 12. sijan. Yhdysvalloissa kyseinen albumi julkaistiin nimellä There Are But Four Small Faces ja myös brittiversiosta eroavalla kappalelistalla varustettuna. Mukana olivat nimittäin singlehitit Here Comes the Nice, Itchycoo Park ja Tin Soldier sekä lisäksi Itchycoo Parkin b-puolella julkaistu, todella upea I'm Only Dreaming. Albumin jenkkiversion julkaisusta vastasi Columbia Records. Small Facesin siirtyessä Andrew Loog Oldhamin johtamalle Immediatelle  Decca oli julkaissut Small Facesiltä epävirallisen kokoelma-albumin From the Beginning, jonka huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti cover Del Shannonin Runawaysta sekä suorastaan riipaiseva tulkinta Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Mestä. Ronnie Lane oli leadvokalistina neljällä yhtyeen Immediate-debyytin kappaleista; Something I Want to Tell You, All Our Yesterdays, Eddie's Dreaming sekä Green Circles, johon Donovan viittasi niin musiikillisesti kuin tekstiltään vuoden 1968 hitteihinsä lukeutuneessa kappaleessa Hurdy Gurdy Man. Ian McLagan on solistina omassa sävellyksessään Up the Wooden Hills to Befordshire. Small Facesin ensimmäisen Immediatelle työstämän pitkäsoiton kaikki kappaleet ovat alle kolmeminuuttisia. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti Tell Me Have You Ever Seen Me, Rod Stewartin seuraavan vuosikymmenen alussa versioima sielukas My Way of Giving, räväkkä Talk to You, veikeä Become Like You sekä erinomainen popralli Get Yourself Together, josta Paul Wellerin johtama The Jam teki 80-luvun alussa coverversionsa.  Vuonna 1992 Weller nimesi Small Facesin ensimmäisen Immediatelle tekemän pitkäsoiton kaikkien aikojen suosikkilevyjensä top teniin. Kappaleen All Our Yesterdays alussa Steve Marriott lausui cockney-aksentilla "And now for your delight ah, the darling of Wapping Wharf launderette, Ronald ah 'Leafy' Lane!!!". Kokonaisuutena Small Facesin keskimmäinen pitkäsoitto ei ole yhtä rankka kuin yhtyeen debyytti eikä yhtä legendaarinen kuin listakärkeen kohonnut Ogden's Nut Gone Flake, mutta myös kyseisellä pitkäsoitolla on kiistattomat ansionsa.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Perjantain pohjat:Englantilaisen superyhtyeen debyytti


Bad Company:I
Brittiläisen bluesrockin aatelistoon lukeutuvan Free-yhtyeen hajottua solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke jatkoivat uuden yhtyeen kera. Kitaristiksi saatiin Ian Hunterin luotsaamasta Mott the Hooplesta tuttu Mick Ralphs. Freellä ja Mott the Hooplella oli takanaan yhteistä keikkailua, joten Ralphs oli luonteva valinta kepin varteen. Basistin kanssa olikin enemmän mietittävää. Yli 70 kokelaan joukosta nelikielisen soittajaksi valikoitui melkoisen yllättävä valinta, eli progeyhtye King Crimsonissa vaikuttanut Bob Buzzell. Managerikseen uusi yhtye sai ensisijaisesti Led Zeppelin-yhteyksistään tutun legendaarisen Peter Grantin ja sen levy-yhtiöksi valikoitui niin ikään luontevasti myös etenkin Zeppelinin levy-yhtiönä tutuksi tullut Swan Song. Bad Companyn vuoden 1974 kesäkuussa ilmestynyt debyytti sisältää kahdeksan tasokasta biisiä. Avausraidasta, tehokkaasti rullaavasta Can't Get Enoughista muodostui tarttuvuudessaan hitti, mutta albumilla on tarjottavanaan vielä laadukkaampaa tuotantoa. Rock Steady sisältää iskevän riffin ja upeasti svengaavan kompin. Ready for Love oli tuttu jo Mott the Hooplen ohjelmistosta, mutta sopi myös Bad Companylle erinomaisesti. The Way I Choose, Don't Let Me Down sekä sävykäs päätöskappale Seagull ovat kaikki erinomaisen tyylitajuisia balladeita, joissa Paul Rodgersin vokalisoinnin sielukkuus pääsee täysiin oikeuksiinsa. Movin' On turvautuu tutuimmasta tutuimpaan biisinaiheeseen keikkamuusikon arjesta kertoessaan, mutta svengissä löytyy myös tässä tapauksessa. Bad Companyn esikoisen upein ja koskettavin hetki on kuitenkin sen kiistattomasti klassikkotasoinen nimiraita. Rodgers, Kirke ja kumppanit olivat hyvässä vedossa vielä seuraavilla pitkäsoitoillaan Straight Shooter ja Run with The Pack. Kyseisten albumien kirkkaimpiin helmiin lukeutuivat Good Loving Gone Badin, Deal with the Preacherin, Live for the Musicin sekä Silver Blue and Goldin kaltaiset huippuhetket.

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Torstain terävä:Ac/Dc:n huippusuosion palauttanut albumi

Ac/Dc:Razor's Edge

 24. syyskuuta 1990 julkaistu The Razor's Edge on kansainvälisesti Ac/Dc:n yhdestoista ja yhtyeen kotimaassa Australiassa kahdestoista albumijulkaisu. Se merkitsi yhtyeelle selkeää suosiollista comebackia. Pitkäsoiton singlejulkaisuista Thunderstruck ja Are You Ready saavuttivat Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla viidennen ja 16. sijan. Moneytalks sijoittui Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 23. Itse pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa kakkoseksi ja Britanniassa neljänneksi. Samalla Razor's Edge palautti Ac/Dc:n suosion vastaavalle tasolle, mitä se oli ollut 70-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Myös Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennelleen Bruce Fairbairnin tuottama pitkäsoitto on myynyt viisinkertaisesti platinaa ja vuonna 2003 se julkaistiin uudestaan osana Ac/Dc Remasters- sarjaa. Razor's Edgeä edeltäneen ja vuonna 1988 ilmestyneen albuminsa Blow Up Your Video Ac/Dc oli työstänyt originaalien tuottajiensa Harry Vandan ja George Youngin kanssa. Jo kyseinen pitkäsoitto oli ollut kaupallinen menestys ja myynyt enemmän kuin sen kaksi edeltäjää yhteensä. Pitkäsoiton tiimoilta tehty maailmankiertue alkoi yhtyeen kotimaasta helmikuussa 1988. Ennen sen Pohjois-Amerikan osuutta rytmikitaristi Malcolm Young jättäytyi pois yhtyeestä henkilökohtaisista syistä. Hänen paikkansa otti väliaikaisesti Youngin perheen nuoriso-osastoa edustava Stevie. Kiertueen päätyttyä rumpali Simon Wright siirtyi työskentelemään Dion seuraavalla pitkäsoitolla Lock Up the Wolves. Hänen paikkansa otti Manfred Manista ja The Firmista tuttu veteraanirumpali Chris Slade, jonka Malcolm Young muisti soittaneen vuosia aikaisemmin Sydneyssä Manfred Manin riveissä ja kyseisen konsertin muina yhtyeinä olivat olleet brittiläisen hardrockin klassikot Deep Purple ja Free. The Razor's Edge nauhoitettiin Dublinin Windmill-studioilla ja Vancouverin Little Mountain -studioilla. Albumin miksauksesta vastasi Mike Fraser. Solisti Brian Johnsonin täytyi viimeistellä avioeronsa ja hän oli poissa bändikuvioista usean kuukauden ajan,  joten Youngin veljekset kirjoittivat kaikki Razor's Edgen kappaleet ja samainen käytäntö jatkui Ac/Dc:n myöhemmillä albumijulkaisuilla. Mistress for Christmasin ja Moneytalksin kaltaisilla kappaleilla Youngin veljekset toivat esiin työväenluokkaisen taustansa miljoonista myydyistä levyistään huolimatta. Kappaleista jälkimmäinen oli Ac/Dc:n suurin singlemenestys Yhdysvalloissa. Pitkäsoiton nimi Razor's Edge tulee brittiläisten maanviljelijöiden suosimasta sanonnasta, jota käytetään kun aurinkoisen päivän jälkeen havaitaan mustia pilviä taivaanrannassa. Albumin julkaisua seurasi kenties Ac/Dc:n historian eniten mainostettu maailmankiertue. Siltä julkaistiin vuonna 1992 edelleen Fairbairnin tuottama tuplakonserttitaltiointi Live, jota pidetään  eräänä kyseisen vuosikymmenen laadukkaimmista livealbumeista. Kyseisellä kiertueella Ac/Dc soitti Monsters of Rockin pääesiintyjänä ja mainitusta konsertista julkaistiin dvd Live at Donington. Vuonna 1991 Ac/Dc soitti myös Moskovassa Rock Around the Bloc -festivaalin pääesiintyjänä ja kyseiseen ilmaiskonserttiin saapui lähes miljoona kuulijaa. Maailmanlaajuisesti The Razor's Edge on Ac/Dc:n neljänneksi myydyin pitkäsoitto Back in Blackin, Highway to Hellin ja Dirty Deeds Done Dirt Cheapin jälkeen. Yhdysvalloissa albumi pysytteli listoilla yhtäjaksoisesti 77 viikkoa ja saavutti myös suhteellisen myönteiset arviot.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien vaikutusvaltaisimmista brittiläisistä bluesalbumeista

John Mayall: John Mayall's Bluesbreakers with Eric Clapton

22. heinäkuuta 1966 ilmestynyt Bluesbreakers with Eric Clapton on John Mayall's Bluesbreakersin albumi, jolla Eric Clapton on mukana yhtyeen kokoonpanossa. Mayalille kyseessä on toinen pitkäsoitto livenä taltioidun John Mayall Plays John Mayallin jälkeen. Clapton lähti perustamaan Creamia heti Bluesbreakers with Eric Claptonin levyttämisen jälkeen, mutta lyöttäytyi vielä yhteen Mayallin kanssa vuonna 1971 ilmestyneellä pitkäsoitolla Back to the Roots. Derek Wedgburyn ottama albumin kansikuva on otettu lähellä Old Kent Roadia. Bluesbreakers with Eric Clapton tunnetaan myös nimellä Beano Album, sillä albumin kansikuvassa Clapton lukee Beano-nimistä brittiläistä lasten sarjakuvaa. Omaelämäkerrassaan Clapton on maininnut lukeneensa kyseistä sarjakuvaa, sillä kuvaushetkellä hän tunsi itsensä yhteistyöhaluttomaksi. Alun perin Mayall oli kaavaillut myös Bluesbreakers with Eric Claptonia äänitettäväksi livenä. Flamingo Clubilla nauhoitettiinkin keikka, jossa tuleva yhtyetoveri Creamista, eli Jack Bruce oli bassossa. Äänityksestä ei kuitenkaan tullut laadullisesti tarpeeksi tasokasta ja se hylättiin. Studioäänitykset tehtiin maaliskuussa 1966 Deccan studioilla Lontoon West Hapsteadissa. Clapton soitti kyseisissä nauhoituksissa vuoden 1960 Gibson Les Paulia. Mayall vastasi pianosta, Hammond-uruista, huuliharpusta ja suurimmasta osasta laulusuorituksia. Bassossa oli sittemin Fleetwood Macista varsin tutuksi tullut John McVie ja rummuissa Huhgie Flint. Puhallinsektio pitkäsoitolle lisättiin myöhemmin. Albumi koostuu  osaksi bluesstandardeista Otis Rushin, Freddie Kingin ja Robert Johnsonin kaltaisilta artisteilta. Mukana on myös neljä Mayallin originaalia ja Mayallin sekä Claptonin yhteistyötä edustava Double Crossing Time. Vuonna 2003 Bluesbreakers with Eric Clapton saavutti 195. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla ja se pääsi myös Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Kyseessä on eräs vaikutusvaltaisimmista blueslevyistä ja sen lisäksi se aloitti sittemmin legendaariseksi muodostuneen yhdistelmän, jossa Gibson Les Paulia soitettiin Marshall Bluesbreaker -vahvistimen läpi.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Tiistain tukeva:Brittiläisen hardrockin klassikon tuorein voimannäyttö

Girlschool:Guilty as Sin

Marraskuussa 2015 ilmestynyt Guilty as Sin on brittiläisen raskaan rockin veteraaniyhtyeen Girlschoolin tuorein pitkäsoitto. Samalla kyseessä on ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä yhtyeen albumi sitten vuonna 2008 julkaistun albumin Legacy. Niiden välissä vuonna 2011 Girlschool levytti uudestaan alun perin vuonna 1981 julkaistun klassikkolevynsä Hit and Run nimellä Hit and Run Revisited. Girlschoolin nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat jo yhtyeen originaalissa lineupissa mukana olleet solisti/kitaristi Kim McAuliffe, basisti/solisti Enid Williams ja rumpali Denise Dufort. Yhtyeen tuorein jäsen on Cris Bonaccin korvannut kitaristi Jackie Chambers. Come the Revolution avaa levyn sotahuudon tavoin. Nopean rockin osalta Girlschoolin viimeisimmän pitkäsoiton toinen killeri on kysymys-ja vastausformulaa tehokkaasti hyödyntävä Night Before. Nimikappale Guilty as Sin hyödyntää jopa bluesrockelementtejä hidastempoisemman Awkward Positionin säkeistöjen löytäessä hienoisia popvivahteita. Uransa aikana Girlschool on levyttänyt useitakin covereita, joista mainittakoon Gun-yhtyeen Race with the Devil, Rolling Stonesin Live with Me sekä ZZ-Topin Tush. Guilty as Sinille päätynyt näkemys Bee Geesin Saturday Night Fever-hististä Staying Alive on yllätysveto, mutta versiossaan Girlschool pitäytyy tiukasti irti discokompeista. Perfect Storm lukeutuu voimapopvaikutteissaan pitkäsoiton kaikkein tarttuvimpiin numeroihin. Coverosastoa albumilla edustaa lisäksi nopeutettu versio Pete Seegerin popularisoimasta folkkappaleesta Everybody Loves (Saturday Night) ja pitkäsoiton päätteeksi Girlschool versioi uudelleen 80-luvun alun tuotantonsa harvinaisempiin helmiin lukeutuvan Tonightin. Kokonaisuutena Guilty as Sin on vahva albumi, joka osaltaan osoittaa, että Girlschoolilla on edelleen runsaasti annettavaa myös levytystensä osalta.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Maanantain mainio:Albert Järvisen soolotuotannon upea avaus

Albert Järvinen:Ride On

Kun Hurriganes joutui olemaan toimettomana kevään 1974 aikana Remun rötöstelyjen vuoksi, käytti Albert Järvinen luppoajan hyödykseen ja levytti ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On. Rytmiryhmänä levyllä vaikuttivat rumpali Aikka Hakala ja basisti Heikki ”Häkä” Virtanen. Solistina kuultiin Pave Maijasta neljällä ja Dave Lindholmia yhdellä raidalla.
Little Feat-laina Teenage Nervous Breakdown tarjoaa tanakan avauksen Paven vokalisoinnin ja Alpun sooloilun toimiessa erinomaisesti. Hot Matter on kokeileva instrumentaaliraita ja Sister Sue veikeä cover Commander Cody & The Lost Planet Airmenin ohjelmistosta.
Järvisen omaa tuotantoa edustava, Paven verevän tulkinnan ja Järvisen pitkän ja intensiivisen soolon sisältävä Let’s Have A Ball (in the Fat Man’s Valley) lukeutuu albumin keskeisimpään tuotantoon ja ansaitsee klassikkostatuksen. Instrumentaali Freezing-Like Crying-Playing kääntyy lähes free jazziksi ja Paven laulama Elvis-cover Don’t Be Cruel on kepeä välipala.
Kakkospuolen avaava instrumentaaliversio erityisesti Johnny Burnetten näkemyksenä tunnetusta The Train Kept A Rollingista on jälleen silkkaa asiaa, kuten myös Dave Lindholmin vokalisoima verevä blues Going to Louisiana, johon Järvinen heittää intensiteettiä tihkuvan soolon. Patchy Moss on tanakka ja kekseliäs instrumentaali ja lähes kuusiminuuttinen Whorehouse Queen leppoisampi bluespala. Päätösraita Species Quattourissa Järvinen laittaa peliin koko arsenaalinsa.
Ride On ansaitsee klassikkostatuksen siinä missä Hurriganesin Roadrunner, tai Royalsin Spring 76 ja Out. Erityisesti 1970-luvun alkupuolelta ei sovi unohtaa myöskään Järvisen suhteellisen harvalukuisia vierailuja muiden levyillä, joista keskeisimpiin lukeutuu ehdottomasti Muskan vuoden 1973 nimetön debyyttialbumi, jonka taustalla kuultiin Albertin lisäksi Wigwamia.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Sunnuntain extra:Soulin kuningattaren vuoden 1967 klassikkoalbumi

Aretha Franklin:I Never Loved A Man the Way I Love You

Helmikuussa 1967 äänitetty ja kymmenes maaliskuuta samaisena vuonna Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt I Never Loved a Man the Way I Love You on Aretha Franklinin yhdestoista studioalbumi ja se lukeutuu soulin kuningattaren kaikkein korkeimmalle arvostettuihin pitkäsoittoihin. Billboardin listalla kyseinen albumi nousi sijalle kaksi ja saavutti kultalevyn jo ilmestymisvuotenaan. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla I Never Loved a Man the Way I Love You saavutti 83. sijan. Lisäksi se pääsi mukaan teoksiin 1001 Albums You Must Hear Before You Die vuonna 2005 ja kolme vuotta myöhemmin teokseen 1,000 Recordings to Hear Before You Die. Pitkäsoitolta poimittiin kaksi top teniin noussutta singleä. Respect nousi aina Billboardin poplistan kärkeen ja myös nimikappale saavutti yhdeksännen sijan. Pitkäsoiton muista kultahipuista mainittakoon Sam Cooke -coverit Good Times ja A Change is Gonna Come. Drown in My Own Tears tihkuu soulin ydinmehua keskeisimpiin lauluhtyeisiin lukeutuvan The Sweet Inspirationsin taustoittamana. Soul Serenade edustaa tyylitajuisesti balladiosastoa instrumentaatioltaan puhallinvoittoisesti ja niin ikään slovariosastoon lukeutuva Baby Baby Baby huokuu sielukkuutta. Franklin oli itse mukana työstämässä kappaleita Don't Let Me Lose This Dream, Save Me sekä tuotantonsa todellisiin timantteihin lukeutuvaa raitaa Dr. Feelgood. Dann Pennin ja Chips Momanin käsialaa oleva Do Right Woman Do Right Man lukeutuu myös kyseisen pitkäsoiton kirkkaimpiin klassikoihin.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Lauantain pitkä:Aerosmithin 70-luvun viimeinen huipputyö

Aerosmith:Draw The Line

Aerosmithin tuotannon edellisiin jättimenestyksiin, vuonna 1975 ilmestyneeseen Toys in the Atticiin ja seuraavana vuonna julkaistuun Rocksiin verrattuna yhtyeen vuoden 1977 pitkäsoitto Draw the Line edustaa määrätynlaista paluuta siihen bluesrockiin, josta oli kuultavissa kaikuja erityisesti yhtyeen vuoden 1973 esikoispitkäsoitolla. Studiokokeilut saivat Draw the Linella väistyä suoraviivaisemman hardrockilmaisun tieltä. Joe Perryn raaka bluestyyli oli imenyt inspiraatiota Stoneseilta ja pitkäsoiton yhdessä yhtyeen kanssa tuottanut Jack Douglas oli myös mukana kirjoittamassa neljää albumin kappaleista. Draw The Linen äänitykset tapahtuivat New Yorkin ulkopuolella sijainneessa hylätyssä luostarissa. Kyseisessä varhaisemmin pyhässä paikassa yhtyeen jäsenet ajautuivat kuitenkin riitoihin, joilla oli omat haittavaikutuksensa pitkäsoiton työstöprosessiin. Draw The Linella on silti tarjottavanaan useita melko laadukkaita kappaleita. I Wanna Know on suora rockpala, jota rikastavat sessiomuusikko Scott Gushnien piano, tavanomaisesta poiketen ensisijaisesti rytmikitaristina toimivan Brad Whitfordin miellyttävä soolosoitanta ja Steven Tylerin toimiva laulukoukku. The Critical Massia voi pitää suorastaan unohdettuna klassikkona. Se sisältää solisti Steven  Tylerin verevää huuliharpun soittoa, Perryn kitarointia ja Tom Hamiltonin kekseliään bassokuvion. Hamilton oli lisäksi toinen kappaleen säveltäjistä. Tekstinsä osalta Critical Mass on tulkittavissa kriittisenä kannanottona huumeidenkäyttöön. Joey Kramerin terhakalla beatilla ja Joe Perryn runsaalla slidekitaran soitolla terästetty Get It Up sisälsi popahtavia elementtejä, mutta ei siitä huolimatta muodostunut hitiksi. Sitä albumilla seuraavassa kappaleessa Bright Light Fright Perry oli myös leadvokalistina. Kyseessä on eräs Aerosmithin harvinaisimmista raidoista, ja sitä on soitettu keikalla varsin niukasti. Taustavokaaleista kappaleessa vastaa Karen Lawrence. Pitkäsoiton todellisia ässiä ovat kummankin levypuoliskon avausraidat. Nimikappale Draw The Line soundaa vintagelta ja se tarjoaa Perryn ja Whitfordin välistä improvisoidulta kuulostavaa kitarointia, joka toimii kauniisti. Kappaleen huippukohtana voi pitää Tylerin liki pitäen kirkumaa viimeistä säkeistöä. Huippuhetkiin lukeutuu ehdottomasti myös Tylerin, Whitfordin, Hamiltonin, Kramerin ja Douglasin yhteistyötä edustava Kings and Queens, joka instrumentaatiossaan sisältää Aerosmithille harvinaisia syntetisaattoreita. Myös tekstinsä osalta kappale on lähempänä Genesiksen ja King Crimsonin kaltaisia progeyhtyeitä. Jäljelle jääneistä kappaleista Hand That Feeds sisältää Whitfordilta upeaa kitaratyöskentelyä, kokonaisideassaan hieman keskeneräiseltä kuulostavaa Sight for Sore Eyesia oli mukana kirjoittamassa New York Dollsin David Johansen ja pitkäsoiton päättää näkemys vanhasta bluesklassikosta Milk Cow Blues. Kyseessä on Kokomo Arnoldin originaali, joka on päätynyt lisäksi esimerkiksi Robert Johnsonin ja Elvis Presleyn levytysohjelmistoon. Pian Draw The Linen ilmestymisen jälkeen kitaristit Perry ja Whitford jättivät Aerosmithin useiksi vuosiksi. 80-luvun loppupuolella Aerosmithin legendaarinen lineup saavutti jälleen suursuosiota pitkäsoitoillaan Permanent Vacation sekä Pump.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Perjantain pohjat:Täysverisen rockyhtyeen onnistunut esikoinen

Flaming Sideburns:Hallelujah Rock N' Rollah

Vuonna 2001 ilmestynyt Hallelujah Rock N' Rollah on kotimaisen täysverisen rockyhtyeen Flaming Sideburnsin esikoispitkäsoitto. Kotimaisen undergroundrockin eräänlaisena superyhtyeenä aloittaneiden Flamareiden keskeisiin vaikuttajiin ovat lukeutuneet 60-luvun puolivälin  garagerockyhtyeiden lisäksi samaisen vuosikymmenen lopussa esiin nousseet esipunkyhtyeet MC 5:sta ja The Stoogesista alkaen. Vaikka Flaming Sideburns on aina ollut elementissään nimenomaan livebändinä, onnistui yhtye myös levytysstudiossa esikoistäyspitkänsä osalta suorastaan esimerkillisesti. Hallelujah Rock N' Rollah on monipuolinen kokonaisuus, joka tarjoaa suoran kitaralatauksensa lisäksi myös balladihenkisempiä ja nyanssikkaampia numeroita. Suorista revityksistä albumin kermaa edustavat erityisesti Blow the Roof ja avausraita Loose My Soul. Sävykkäämpiä herkkupaloja tarjoillaan Up in Flamesin ja Flowersin kaltaisten kultakimpaleiden muodossa. Slovarimpaa nannaa pitkäsoiton antiin tuovat Strip Down sekä luomun kitarasoundin hallitsema Lonesome Rain. Maamme paras blueslaulajatar, muun muassa The Balls-yhtyeestä tutuksi tullut Marjo Leinonen on toisena solistina rouhevassa Sweet Sound of Luv -kappaleessa, mutta pitkäsoiton katurockklassikon titteliä saa silti kantaa ylväästi Street Survivor. World Domination ja etenkin Spanish Blood edustavat silkkaa kitararockin hurmosta ja pitkäsoiton lopuksi I'm in the Moon tasoittaa tunnelmaa tyylitajuisesti. Vaikka Hallelujah Rock N' Rollah tarjoaa vain aavistuksen Flamareiden livekeikkojen intensiteetistä,  kyseessä on silti varsin vahva laulukansio. Vaikka yhtyeen toinen pääkitaristi oli vielä tuossa vaiheessa Jeffrey Lee Burns, kuultiin myös Johnny Volumea kepin varressa yli puolella pitkäsoiton kappaleista. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Sky Pilots -albumiin ehdittäessä hän oli jo ottanut paikkansa Flamareiden toisena kitaristina Ski Williamsonin kanssa. Vastaavasti Johnnyn korvasi niin ikään Ballsista ensisijaisesti muistettu Peevo De Luxe.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Torstain terävä:Keskeisen funk- ja soulyhtyeen debyytti

Rufus:Rufus

18. heinäkuuta 1973 ABC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rufus on samannimisen yhdysvaltalaisen funkyhtyeen esikoispitkäsoitto. Rufuksen eräänlaisia johtohahmoja olivat solistit Chaka Khan ja Ron Stockert, joista ensin mainittu on myöhemmin lanseerannut menestyksekkään soolouran. Rufuksen debyyttialbumille on tunnusomaista nopeatempoinen rock/soul-soundi. Yhtyeen myöhäisemmillä levytyksillä sen tulivat korvaamaan raskaammat vaikutteet soulista ja myös jazzista. Rufuksen perustivat vuonna 1969 Kevin Murphy ja Al Cimer. Kaksikolla oli entuudestaan musiikillista taustaa chicacolaisyhtyeissä. Levytyssopimus ABC:n kanssa solmittiin vuonna 1972. Tätä ennen yhtye oli lukeutunut Epicin artisteihin. Suurinta muutosta Rufukselle tuli merkitsemään yhtyeen originaalin leadvokalistin Paulette McWilliamsin siirtyminen pois yhtyeestä. Hänet korvannut McWilliamsin ystävä Chaka Khan oli toiminut aikaisemmin yhtyeen taustalaulajattarena. Yhtyeen taiteellisesta suunnasta vastasi ensisijaisesti solisti ja useita eri instrumentteja hallinnut Ron Stockert, mutta Khanin liittyminen merkitsi yhtyeelle erottuvan leadvokalistin löytymistä. Khan hallitsi solistina niin ylä, kuin alarekisterin ja hän pystyi vokalisoimaan sekä rocknumeroita että balladeita. Tuolloin 19-vuotias Khan oli syntymänimeltään Yvette Marie Stevens. 13-vuotiaana hänen nimekseen vaihtui Yoruba Baban kehotuksesta Chaka, ja kyseinen nimi merkitsee tulta. Rufuksen esikoisalbumi nauhoitettiin vuoden 1972 aikana ja se julkaistiin seuraavan vuoden kesällä. Billboardin R&B-albumilistalla kyseinen pitkäsoitto saavutti 44. sijan. Sen singlejulkaisuja olivat R&B-listalla 45. sijan tavoittanut Feel Good ja viittä sijaa korkeammalle noussut Whoever's Thrilling You (Is Killing Me). Rufuksen nousu menestykseen ei tapahtunut hetkessä ja Stockert jätti yhtyeen sen ollessa levyttämässä toista pitkäsoittoaan From Rags to Rufus. Stockertin lähdön jälkeen Rufus tuli myöhemmin saavuttamaan suurempaa menestystä. Tässä vaiheessa Chaka Khanin rooli yhtyeen keskushahmona tuli kasvamaan entisestään.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:The Yardbirdsin studioalbumien huipentuma

The Yardbirds:Roger the Engineer 

Heinäkuun puolivälissä 1966 ilmestynyt Roger the Engineer on brittiläisen rhythm and bluesin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Yardbirdsin ainoa pelkästään originaalimateriaalista koostuva albumi. Sen tuottamisesta vastasivat yhtyeen basisti Paul Samwell-Smith sekä Simon Napier-Bell. Pitkäsoiton kannessa on The Yardbirdsin kakkoskitaristi Chris Drejan käsialaa oleva piirros kyseisen albumin ääni-insinööristä Roger Cameronista. Kyseessä on mitä ilmeisimmin The Yardbirdsin tuotannon arvostetuin studioalbumi, sillä se on päässyt mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2012 Roger the Engineer saavutti  sijan 349. Rolling Stonen laatiman kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla. Pitkäsoiton huippuhetkistä nostettakoon esiin revittelevä avausraita Lost Woman, jopa pieneksi hitiksi muodostunut Over Under Sideways Down, Jeff Beckin upea nimikkoinstrumentaalikappale Jeff's Boogie sekä jälleen brittiläistä blueshurjuutta suorastaan esimerkillisesti edustava What Do You Want. The Nazz Are Blue tarjoaa tyylitajuisesti perusasioita Jeff Beckin kitarataituroinnilla kuorrutettuna. I Can't Make Your Way ei ole melodialtaan parasta a-ryhmää, mutta kappaleen psykedeelinen soundimaailma pelastaa paljon. Rack My Mind tekee kaivattavan paluun The Yardbirdsin ydinosaamisen alueelle Farewellin edustaessa hienoista psykedeliaa. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Hot House at Omagarashid jää hienoiseksi täytepalaksi. He's Always There lukeutuu melodisuuden ja psykedelian yhdistelmässään erääksi albumin huippuhetkistä. Turn into Earth muistuttaa hienoisesti Still I'm Sad -hittiä ja päätöskappale Ever Since the World Began edustaa jopa hieman uhkaavasävyistä psykedeelistä rockia. Monipuolisuudessaan Roger the Engineer on mainio levy vielä reilusti yli 50 vuotta julkaisunsa jälkeen.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tiistain tukeva:Eräs hardrockin taitajien huipputöistä

Thin Lizzy:Bad Reputation

Toinen syyskuuta 1977 ilmestynyt Bad Reputation on hardrockyhtye Thin Lizzyn kahdeksas studioalbumi. Suurimmalla osalla pitkäsoiton kappaleista musisoi ainoastaan kolmikko Phil Lynott, Scott Gorham ja Brian Downey, sillä tappelussa loukkaantunut kitaristi Brian Robertson oli missannut valtaosan edeltäneestä kiertueesta ja oli mukana ainoastaan kolmella Bad Reputationin raidoista. Kyseinen pitkäsoitto tulikin jäämään Robertsonin viimeiseksi studioalbumiksi Thin Lizzyn riveissä. Robertsonin poistuttua väliaikaisesti yhtyeestä Lynott uskoi Gorhamin pystyvän hoitamaan kaikki tarvittavat kitaraosuudet, eikä Robertsonille tarvittaisi tuuraajaa. Gorham sitä vastoin uskoi toista kitaristia tarvittavan ja erityisesti livekeikoilla esitettäessä kahdelle kitaralle sävellettyjä kappaleita. Gorham jättikin soittamatta soolot kappaleisiin Opium Trail ja Killer Without a Cause ja kehotti Lynottia sallimaan Robertsonin palaavan yhtyeeseen, jotta tämä soittaisi soolot mainittuihin kappaleisiin. Lynott suostui ja Robertson lensi Torontoon soittamaan kitaraosuutensa. Hän osoitti kuitenkin epäsosiaalisuutta muita yhtyeen jäseniä kohtaan. Gorhamin ja Robertsonin tuplakitarointia kuullaan ainoastaan Bad Reputationin raidalla That Woman's Gonna Break Your Heart. Thin Lizzyn yleisesti hyödyntämä taiteilija Jim Fitzpatrick ei Lynottin väärinkäsityksen vuoksi vastannut Bad Reputationin kansitaiteesta. Lynott nimittäin matkusti vahingossa Madisonin Wisconsiniin Connecticutin asemesta. Niinpä hän ei ehtinyt tavata Fitzpatrickia ajoissa ja suostui hyödyntämään Bad Reputationin etukannessa Sutton Cooperin ottamaa kuvaa, jossa yhtye on triokokoonpanossa. Robertson suostui siihen, että hän oli mukana ainoastaan pitkäsoiton takakannen kuvassa. Kannessa esiintyy myös korttipelin symboleja, joista ässä viittaa Lynottiin, risti Downeyhin, hertta Gorhamiin ja ruutu Robertsoniin. Brittilistalla Bad Reputation saavutti neljännen sijan ja pitkäsoitolta poimittu single Dancing in the Moonlight (It Caught Me in Its' Spotlight) nousi sekin neljänneksitoista. Arvosteluissa Bad Reputationia pidettiin yleisesti edeltäjäänsä Johnny the Foxia laadukkaampana. Tuottaja Tony Visconti vaikutti myönteisesti pitkäsoiton kovaan soundiin ja albumia pidettiin Lizzyn parhaana sitten Jailbreakin. Vaikka Bad Reputation julkaistiin aikana, jolloin punkrock teki voimakasta nousuaan, myös kyseisen musiikkityylin diggareita viehätti Lizzyn energisyys niin lavalla kuin levyillä. Vaikka Bad Reputationin nimikappaletta ei julkaistu singlenä, siitä muodostui keikkastandardi ja kappale luketuu myös Lizzyn eniten versioituihin. Muun muassa Foo Fighters coveroi kappaleen coveralbumilleen Medium Rare ja yhdysvaltalainen naismetalyhtye Phantom Blue vuoden 1993 pitkäsoitolleen Built To Perform. Vuonna 2015 Bad Reputation päätyi englantilaisen speedmetalyhtyeen Ravenin esittämäksi coveralbumilla Party Killers. Ensisijaisesti Europen kitaristina muistettu John Norum versioi Opium Trailin vuonna 1992 ilmestyneelle ja järjestyksessään toiselle sooloalbumilleen Face the Truth.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Maanantain mainio:Progeklassikon kotimaansa listaykkösalbumi

Emerson Lake & Palmer:Tarkus

Kesäkuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tarkus on brittiläisen, progressiivista
rockia edustaneen Emerson Lake & Palmerin toinen studioalbumi. Päätettyään edellisen vuoden kiertueensa Euroopassa yhtye palasi Advision -studioille tammikuussa 1971 taltioimaan materiaalia uudelle pitkäsoitolleen. Tarkuksen ykköspuoli koostuu seitsemästä osasta ja albumin kakkospuoli sisältää lyhyempiä kappaleita. Tarkuksesta muodostu kaupallinen menestys, sillä albumi nousi brittilistan kärkeen ja saavutti myös Yhdysvalloissa yhdeksännen sijan. Billboardin listalla kymmenen suosituimman joukkoon Emerson Lake and Palmerin tuotannosta nousi myös Tarkuksen seuraaja Trilogy. Sen menestys oli vielä parempi, sillä tuloksena oli viides sija. Julkaisijana Yhdysvalloissa oli Atlantic Recordsin alamerkki Cotillion Records. Tarkuksen kansikuvasta vastasi maalari ja graafinen suunnittelija William Neal. Yhdysvalloissa pitkäsoitto myi kultalevyksi jo ilmestymisvuotensa elokuussa. Vuonna 1993 Tarkuksesta ilmestyi Joseph M Palmaccion Polygram-studioilla digitaalisesti remasteroima versio. Kyseisen version julkaisijana oli Euroopassa Victory Music ja Yhdysvalloissa Rhino Records. Toukokuussa 2012 Steven Wilson ilmoitti remiksanneensa ELP:n kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa. Sony julkaisi kyseiset albumit elokuun lopussa kolmen cd:n paketteina. Kummankin boxin ensimmäinen levy sisältää kyseisen albumin originaalin miksauksen, toinen vaihtoehtoisen stereomiksauksen  sekä runsaasti bonuskappaleita ja kolmas dvd-formaatissa olevan audion sisältäen korkean resoluution versiot vuoden 2012 stereomiksauksista. Tarkus saavutti varsin myönteiset arvostelut heti ilmestymisensä jälkeen. Keith Emerson nimesi albumin suosikkehinsa lukeutuvaksi eikä vähiten siksi, että sen nimikappale oli alkanut elää omaa elämäänsä.

Sunnuntain extra:Folkrockin klassikon mestariteos


Lovin Spoonful:Daydream

Maaliskuussa 1966 ilmestynyt Daydream on folkrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan The Lovin' Spoonfulin toinen pitkäsoitto. Se oli nauhoitettu elokuun ja joulukuun välillä edellisenä vuonna. Albumilta löytyi kaksi singlemenestystä. Sen nimikappale nousi Billboardin listalla sijalle kaksi ja kymmenennen sijan saavutti You Didn't Have to Be So Nice. Lovin' Spoonfulin esikoispitkäsoitolla Do You Believe in Magic oli ollut ainoastaan viisi yhtyeen omaa tuotantoa edustavaa kappaletta. Daydream toi tässä mielessä voimakkaasti esiin yhtyeen solistin John Sebastianin kyvyt laulunkirjoittajana. Pitkäsoiton 12 kappaleesta Sebastian osallistui kaikkien kirjoittamiseen Willy Perrymanin ja Edward Sneerin käsialaa ollutta raitaa Bald Headed Lena lukuun ottamatta. There She Is edustaa pitkäsoiton revittelevämpää osastoa ja tarjoaa soolossaan fuzz-kitarointia. It's Not Time Now tarjoaa countrahtavia tunnelmia kaivattavaa svengiä kaihtamatta. Warm Baby rikastaa kokonaisuutta hienoisilla psykedeliavaikutteilla ja Day Blues edustaa nimensä mukaista genreä yhtyeelle tunnusomaisesti pilke silmäkulmassa.  Päätöskappale Big Noise from the Speonk on instrumentaali, jossa Sebastian pääsee huuliharppunsa kera ääneen oikein toden teolla. Buddah Records julkaisi Daydreamin cd-formaatissa vuonna 2002. Mukana oli viisi bonuskappaletta, joiden joukossa ovat demoversiot albumin nimikappaleesta sekä Didn't Want to Have to Do Itista sekä instrumentaaliversio Jug Band Musicista. Pitkäsoiton kappaleista leppeästi rullaava ja lähes terävimpään kärkeen sijoittuva Butchie's Tune pääsi mukaan Mad Menin viidennen tuotantokauden jakson Commissions and Fees loppukohtaukseen. Daydreamin kappaleista tehdyistä covereista mainittakoon Bobby Darinin pitkäsoitolleen If I Were a Carpenter levyttämä versio albumin nimiraidasta sekä The Flamin' Grooviesin originaaliversiota revittelevämpi  cover kappaleesta Let The Boy Rock and Roll mainitun yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Shake Some Action. Daydream saavutti jo ilmestyessään varsin myönteiset arviot ja kyseessä saaattaakin olla jopa Lovin' Spoonfulin tuotannon laadukkain albumikokonaisuus.

Lauantain pitkä:Kouvolan kovien vuoden 1987 merkkialbumi

Peer Günt:Good Girls Don't...

Kesäkuun puolivälissä 1987 ilmestynyt Good Girls Don't... on Kouvolan vankkumattoman hardrockmasiinan Peer Güntin kolmas täyspitkä albumi, joka tarjoilee paikoitellen suoraviivaisinta yhtyeen legendaarisimman kokoonpanoon milloinkaan taltioimaa musiikkia. Samalla siitä muodostui yhtyeen toinen kultalevy edeltäjänsä,  legendaarisen Backseatin seuraksi. Avausraita on Twist Twist Erkinharjun huimien komppiviidakoiden kruunaama nopea rytistys Midnight Train. Niin riffinsä, kertosäkeensä kuin kitarasoolonsa osalta varsin iskevästä Bartenderista muodostui pitkäsoiton toinen hitti ja se julkaistiin niin singlenä kuin maxinakin. Sokkotreffeistä kertova Havin' A Party lukeutuu albumin hurjimpiin sivalluksiin ja Big Brother on pitkäsoiton aavistuksen kokeellisempi ja tarkoituksellisesti onnistuneesti hämärämpi raita. Myös Bartender-singlen b-puolella julkaistu Girls Are Gonna Play the Game sisältää erään Timo Nikin kaikkien aikojen upeimmista ja myös pisimmistä kitarasooloista. Lauluntynkä Let The Boys Run the Business teki paluun Güntin keikkaohjelmistoon vielä vuonna 2005. Good Girls Don'tin kakkospuolen avaa sen toinen hitti; Güntin harvinaisen slovarituotannon terävimpään kärkeen nouseva Years on the Road, joka antoi nimen myös vuonna 1989 julkaistulle PG:n ensimmäiselle kokoelmalevylle. Kyseessä on jo vuoden 1982 satoa edustava kappale, jonka originaalinimi oli I Started Again. Good Girls Don'tin unohdetun klasssikon titteliä saa kantaa mainiosti rullaava Trouble in Deep South. Jymäkkä nimikappale Good Girls Don't Drink Whiskey on mukana myös Güntin nykyisen line upin keikkasetissä. Pitkäsoiton päättävät rypistykset I'm Gonna Leave It ja Boys Get the Rhythm kulkevat mainiosti, vaikka eivät albumilla sen terävimpään kärkeen ylläkään. Vuonna 1987 Güntiltä julkaistiin myös Bartender-minilp, joka  nimikappaleensa pidennetyn version lisäksi sisälsi uuden studioraidan Boogieman Keeps Coming. Minilp:n parasta antia edustavat kuitenkin ehdottomasti neljä Tavastialla taltioitua livebiisiä, jotka sisältävät  tuoreimman pitkäsoiton toisen hitin lisäksi livetulkintoja myös edelliseltä pitkäsoitolta Backseat (Let Her In ja Liqueur and Drugs) ja minilp:ltä Through the Wall. (She Was Here For Rock N' Roll) Vaikkei fiilikseltään hyvä Good Girls Don't... kenties lukeudukaan Güntin tuotannon terävimpään kärkeen, on aika kohdellut kyseistä pitkäsoittoa hyvin. Myös ensimmäinen todentamani Peer Güntin livekeikka ajoittui Good Girls Don'tin ja Bartenderin ilmestymisvuoteen 1987 ja sen estradina oli Joensuun Ilosaaarirockin päälava. Lähes täyspitkä livetallenne Güntin legendaariselta line upilta oli tarjolla vasta vuonna 2005 Live at Rockperryn ansiosta.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Perjantain pohjat:Kanadalaisen hardrockin klassikon neljäs pitkäsoitto

Heart:Dog & Butterfly

Seitsemäs lokakuuta 1978  Portrait Recordsin julkaisemana ilmestynyt Dog & Butterfly on kanadalaisen hardrockyhtyeen Heartin neljäs studioalbumi. Mushroom Records oli julkaissut ilman yhtyeen lupaa platinamyyntiin yltäneen pitkäsoiton Magazine kyseisen vuoden huhtikuussa. Dog & Butterfly myi tuplaplatinaa, pysytteli listoilla 36 viikon ajan ja nousi Billboardin listalla parhaimmillaan 17. sijalle. Musiikillisesti Heart otti edelleen edistysaskeleen vuonna 1977 ilmestyneestä edellisestä albumistaan Little Queen ja Dog & Butterfly sisälsi lisäksi kaksi singlemenestystä, jotka olivat albumi nimikappale sekä Straight On. Kuten yhtye itse albumin julkaisemisen aikoihin totesi, pitkäsoiton ykköspuoli, Dog, edusti rokkaavampaa tuotantoa kakkospuoli Butterflyn koostuessa balladeista päätösraita Mistral Windiä lukuun ottamatta. Kyseinen kappale edustikin lähestulkoon Heartin tavaramerkkisoundia. Se alkoi folkahtavana balladina räjähtääkseen hardrockrypistykseksi. Pitkäsoiton avauskappale Cook with Fire kuulostaa livenauhoitukselta, mutta Dog & Butterflyn vuonna 2004 ilmestyneen remasteroidun cd-version kansiteksteissä mainitaan kyseisen kappaleen nauhoitetun Sea-West -studioilla muun pitkäsoiton tapaan. Yleisön äänet livekonsertista ainoastaan dubattiin päälle. Epic/Legacyn vuonna 2004 ilmestynyt pitkäsoiton remasteroitu versio sisältää kolme bonuskappaletta kyseiseltä ajalta. Niistä Feels-nimisestä raidasta kehittyi myöhemmin vuoden 1983 Heart-pitkäsoitolla Passionworks julkaistu kappale Johnny Moon ja Heartless on taltioitu BBC:lle nauhoitetussa konsertissa.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Torstain terävä:Vastakohtien sinetöimä klassikkoalbumi

Free:Fire and Water

26. kesäkuuta 1970 Island Recordsin julkaisemana ilmestyneestä pitkäsoitosta Fire and Water muodostui Freen suurin menestys. Vaikka kyseessä onkin kiistämättä varsin laadukas albumi, hittisingle Allright Nown pitkän version sisältyminen pitkäsoitolle vaikutti osaltaan asiaan. Seitsemän kappaleen kokonaisuus on monipuolinen, eikä mukana ole yhtään selkeää täyteraitaa. Nimikappale Fire and Water on Freen keskeisimpiin klassikoihin lukeutuva verevä bluesrock, upeiden riffien, Paul Rodgersin tunteikkaan tulkinnan ja Paul Kossoffin sielukkaan soolotyöskentelyn kruunaama helmi. Oh I Wept kuuluu yhtyeen slovarituotannon unohdetumpiin kultahippuihin. Erinomaisen koskettavaa tarinaa täydentää jälleen Kossoffin tunnetta tihkuva soolo. Remember on letkeä svenginumero, mutta ykköspuolen päättävä Heavy Load kamppailee Be My Friendin ja muutaman muun harvan ja valitun kappaleen kanssa Freen kaikkein upeimman balladin tittelistä. Andy Fraserin piano ja Kossoffin tällä kertaa varsin levollinen kitarointi hipovat täydellisyyttä. Kakkospuolen avaava Mr Big on yhtyeen raskaamman tuotannon merkkipaaluja, jossa Andy Fraser bassoineen pääsee ääneen aina sooloa myöten. Don’t Say You Love on sekin tunteikas ja laadukas slovari ja albumin päättää mainiosti rullaava, Amerikassa neljänneksi ja kotona Britanniassa aina toiseksi noussut Allright Now koko komeudessaan. Freen tuotannosta löytyy toki selkeästi laadukkaampiakin kappaleita, mutta Allright Now on toiminut inspiraation lähteenä useille muille rockklassikoille aina Kissin Hotter than Hellistä alkaen. Fire and Water ei välttämättä ole Freen paras levy, mutta kyse on silti eittämättä eräästä keskeisimmästä vuonna 1970 julkaistusta brittiläisestä kitararockalbumista. Kyseiseen vuoteen sijoittui myös Freen uran suosiollinen lakipiste legendaarisine Isle of Wight-esiintymisineen. Kauan eläköön bluesrock!

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen kulttiyhtyeen esikoinen

Grateful Dead:Grateful Dead

Maaliskuussa 1967 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Grateful Dead on Grateful Deadin esikoispitkäsoitto. Basisti Phil Leshin ja rumpali Bill Kreutzmannin omaelämäkertojen mukaan yhtye julkaisi kyseisen albumin nimellä San Francisco's Grateful Dead. Pitkäsoitto äänitettiin San Franciscon RCA:n A-studiossa pääosin neljässä päivässä. Yhtye olisi halunnut äänittää esikoislevynsä kappaleet kotikaupungissaan San Franciscossa, mutta sen studioissa ei ollut kaivattua modernia tekniikkaa. Tuottajaksi Grateful Dead valitsi David Hassingerin, sillä hän oli toiminut äänitysinsinöörinä Rolling Stonesin Satisfactionilla ja Jefferson Airplanen klassikkoalbumilla Surrealistic Pillow. Deadin Jerry Garcia oli vieraillut kyseisellä pitkäsoitolla ja myös albumin nimi oli hänen ideoimansa. Yhtyeen levy-yhtiön vaatimuksesta neljästä pitkäsoiton kappaleista kuultiin editoidut versiot. Bill Kreutzmannin mukaan esikoisalbumin kappaleiden studioversiot eivät tavoittaneet sitä energiaa, joka yhtyeellä oli kyseisiä biisejä livenä esittäessään. Vaikka Deadin esikoispitkäsoitto sai ansaitsemaansa huomiota San Franciscossa, sitä ei juurikaan soitettu AM-radioasemilla Bay Arean ulkopuolella. Vapaamuotoisempi FM radio, joka suosi Deadin tyyppisiä yhtyeitä, oli vasta kehittymässä. Grateful Deadin esikoispitkäsoitto julkaistiin North Beachin Fugazi Hallissa. Levy-yhtiön edustaja Joe Smith ilmaisi ylpeytensä siitä, että Warner Bros esitteli Grateful Deadin maaimalle. Yhtyeen kirjoittamista originaalikappaleista ja sovituksista käytettiin nimeä Mc Gannahan Skjellyfetti. Kyseessä oli muunnelma Kenneth Patchenin sarjakuvanovellin hahmosta Skujellifeddystä, joka oli myös yhtyeen alkuaikojen eräänlaisen johtohahmon  Pigpen McKernanin kissan nimi. Noihin aikoihin tekijänoikeuksia oli vaikeampi varmistaa ja niinpä Cold Rain and Snow ja New New Minglewood Blues merkittiin yhtyeen nimiin, vaikka kyse oli jo entuudestaan olemassa olleiden kappaleiden adaptaatioista. Rhino julkaisi albumista vuonna 2001 remasteroidun version osana boxia The Golden Road 1965-1973. Viidestä albumin kappaleesta oli tarjolla pitkät versiot ja lisäksi mukana oli kuusi bonusraitaa. Yksittäisenä albumina Deadin debyytti ilmestyi vuonna 2003. Levykauppapäivänä vuonna 2011 albumi ilmestyi remasteroituna 180 gramman vinyylinä originaaleista mononauhoista ja kyseisessä formaatissa levyä ei ollut julkaistu yli 40 vuoteen. Vuoden 2013 digitaalinen remasteroitu versio sisältää originaalit lyhennetyt versiot neljästä albumin kappaleesta, joiden täyspitkät versiot olivat mukana Rhinon kyseisestä albumista vuonna 2003 julkaisemalla versiolla.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tiistain tukeva:Maidenin ensimmäinen konseptialbumi

Iron Maiden:Seventh Son of the Seventh Son

Huhtikuussa 1988 Euroopassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Capitol Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Seventh Son of the Seventh Son on Iron Maidenin seitsemäs studioalbumi. Sanctuary/Capitolin julkaisema uusintapainos pitkäsoitosta ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2002. Kyseessä oli ensimmäinen Maidenin pitkäsoitoista, jolla hyödynnettiin kosketinsoittimia. The Number of the Beastin ja myöhäisemmästä tuotannosta Fear of the Darkin, The Final Frontierin ja The Book of Soulsin tavoin Seventh Son of the Seventh Son nousi ilmestyttyään suoraan brittilistan kärkeen. Maidenin pitkäsoitoista ensimmäisenä Seventh Son of the Seventh Sonilla kuullaan selkeitä vaikutteita progressiivisesta rockista; erityisesti albumin nimikappaleessa. Lisäksi kyseessä on konseptialbumi. Pitkäsoiton folkloreen liittyvä idea juontaa juurensa basisti Steve Harrisin lukemasta Orson Scott Cardin teoksesta Seventh Son. Aluksi kirja tarjosi ainoastaan nimi-idean Maidenin seitsemännelle albumille, mutta Harrisin soitettua solisti Bruce Dickinsonille idea alkoi saada ilmaa siipiensä alle. Toisin kuin edeltäjällään, vuoden 1986 pitkäsoitolla Somewhere in Time, Seventh Son of the Seventh Sonilla Dickinson oli jälleen mukana biisintekijänä. Albumin kahdeksasta kappaleesta viisi edusti useamman yhtyeen jäsenen yhteistyötä. Kosketinsoitinosuuksista vastasivat ensisijaisesti Harris ja kitaristi Adrian Smith. Yhdysvalloissa Seventh Son of the Seventh Son nousi kahdenneksitoista ja pitkäsoiton suurimpia singlehittejä olivat Can I Play with Madness sekä The Evil That Men Do.  Albumia promonnut seitsemän kuukautta kestänyt kiertue alkoi toukokuussa 1988 ja sen aikana Maiden konsertoi yli kahdelle miljoonalle kuulijalle. Kiertuetta oli edeltänyt  muutama nimellä Charotte and the Harlots heitetty salakeikka Colognen Empiressa ja New Yorkin L' Amourissa.  Elokuussa yhtye soitti Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä Doningtonissa 107 000:lle kuulijalle, mikä oli festivaalin suurin yleisömäärä. Marraskuussa Maiden nauhoitti Birminghamissa konserttivideon Maiden at the NEC. Kosketinsoittimista kiertueella vastasi Steve Harrisin bassoteknikko Michael Kenney. Kyseinen kiertue jäi pitkäksi aikaa kitaristi Adrian Smithin viimeiseksi Maidenin riveissä. Hän jätti yhtyeen Seventh Son of the Seventh Sonin seuraajan, No Prayer for the Dyingin tuotantovaiheessa. Smith olisi toivonut yhtyeen menevän eteenpäin kahdesta edeltäneestä albumista, ja No Prayer for the Dying ei edustanut Smithille kyseisenlaista tyyliä. The Evil That Men Do, The Clairvoyant ja Can I Play with Madness ovat eniten livenä soitettuja albumin kappaleista. The Clairvoyant kirjoitettiin esimmäisenä ja Can I Play with Madness oli alkanut Smithin kirjoittamana balladina On the Wings of Eagles. Metal Hammerin mukaan Moonchild perustuu väljästi Aleister Crowleyn samannimiseen novelliin. Seventh Son of the Seventh Son saavutti myönteiset arvostelut, vaikka kyseistä pitkäsoittoa ei pidetykään Powerslaven ja Somewhere in Timen veroisena. Erityisesti kehuttiin pitkäsoiton tekstejä. Vuonna 2005 Seventh Son of the Seventh Son saavutti 305. Rock Hard -lehden 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Maanantain mainio:Vanilla Fudgen raskain ja kenties paras

Vanilla Fudge:Rock and Roll

Syyskuussa 1969 ilmestynyt Rock and Roll on yhdysvaltalaisen, ensisijaisesti psykedeelisen rockin parissa tunnetuksi tulleen Vanilla Fudgen viides ja samalla kyseisen vuosikymmenen viimeinen studioalbumi ennen vuoden 1970 kevääseen ajoittunutta yhtyeen toiminnan loppumista. Vanilla Fudgen pitkäsoitoista kyseessä lienee raskain kokonaisuus, jonka edustamaa tyyyliä etenkin Deep Purple jalosti ansiokkaasti eteenpäin. Rock and Rollin ärhäkimpiä sivalluksia ovat pitkäsoiton ykköspuolelle sijoitetut Need Love ja Street Walking Woman, jotka kumpikin ovat koko kvartetin Carmine Appice, Tim Bogert, Mark Stein ja Vince Martell käsialaa. Steinin Lord in the Country omaa hienoisia gospelsävyjä ja toinen hänen käsialaansa oleva kappale pitkäsoitolla on kakkospuolen avaava lyhyt, mutta napakka The Church Bells of St. Martins. Rock and Rollin coverkappaleet edustavat psykedeliahenkisyytensä ansiosta toteutuksessaan Vanilla Fudgen vanhempaa perustaa. Gerry Goffinin ja Carole Kingin sävelaarteistosta poimittu I Can't Make It Alone, muun muassa Dusty Springfieldin levyttämä The Windmills of Your Mind ja Freddie & The Dreamersin näkemyksenä myös merseybeat-ohjelmistoon varhaisemmin päätynyt ja Rudy Clarkin käsialaa oleva If You Gotta Make of Somebody taipuvat Vanilla Fudgen käsittelyssä kiehtovan mielikuvituksellisiksi versioiksi. Pitkäsoiton cd-version bonuskappaleena on yhtyeen omaa tuotantoa edustava Break Song, jonka livetulkinta venyi yli 20:n minuutin mittoihin. Billboardin listalla Rock and Roll saavutti lokakuussa 1969 34. sijan.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Sunnuntain extra:Garagerockryhmän musiikillista palettia laajentanut pitkäsoitto

Thee Ultra Bimboos:Four Fans Can't Be Wrong

Melko primitiivisenä garagerockryhmittymänä uransa aloittanut Thee Ultra Bimboos (Susanna "Suffeli" Rapinoja:laulu/kitara, Maria Hakkarainen, nyk. Laiho:kitara/laulu, Salla Mattila:basso ja Milla Palovaara:rummut/laulu) julkaisi vuonna 2000 kolmannen ja hieman laajempaa kuulijakuntaa tavoittaneen pitkäsoittonsa Four Fans Can't Be Wrong. Musiikillisesti kyseinen albumi avasi uusia ovia yhtyeen tuotannossa. Huomattavaa popherkkyyttä tarjoiltiin erityisesti avausraidalla Yellow Line. Pitkäsoiton kirkkain pophelmi on silti Fool, joka tyylitajuisesti Hanoi Rocksille kunniaa tehneen kitarasoolonsa osalta hieman editoituna päätyi myös singlejulkaisuksi kakkoskappaleenaan niin ikään myös albumilta löytyvä, countrahtava ja harvinaislaatuisesti Millan leadvokalisointia tarjoava Liar Liar. Vallatonta sixties-henkeä on annosteltu erityisesti raidoille Rescue 911 ja Dirty 1 Eyed Jack. Kyseisistä kappaleista ensimmäinen lainasi melodiaansa tiedostamattomasti hieman Little Peggy Marchin hittiä I Will Follow Him. El Bimbon, alias Jukka Suksen käsialaa oleva Antonio lukeutuu myös Four Fansin kiistattomaan biisiaarteistoon. Revittelevämmästä osastosta albumin parhaimmistoa edustavat 100 % Freak, Dirty Talk sekä lähes keikkastandardeihin lukeutunut Pussycat Drive. Ainoa hieman täytteenomaisempi kappale on kaahaava We're Inside, mutta pitkäsoiton päätteeksi Love Theme from Outer Spacella on tarjottavanaan liki pitäen silkkaa popnirvanaa. Ensimmäiset todennetut ja parhaimmillaan suorastaan hurmokselliset Bimboos-keikat ajoittuivat juuri Four Fans -albumin aikoihin. Yhtyeen ensimmäinen tsekattu pitkäsoitto on vuosien saatossa osoittautunut kaikkein rakkaimmaksi, mutta myös niillä kolmella muulla on huippuhetkensä. Esikoisella We Can Stop Whenever We Want sellaisia edustivat erityisesti kulttiklassikko Who Stole My Underwear ja Hypnotized ja kakkosalbumi Supermessin vastaaviin ässiin lukeutuivat erityisesti Bite of the Vampire ja usein Bimboosien keikkojen avausnumerona soitettu 95% Fake. Bimboosien viimeisen pitkäsoiton Bimboo Wizardin kultahippuihin lukeutuivat vähintään Black Mustang, Sparkles, No Return, balladihelmi Fadeaway sekä Get There Fast-singlen kakkosbiisinä ja myös pitkäsoiton vinyyliversiolla julkaistu upea Hard  to Say.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Lauantain pitkä:Eräs 70-luvun puolivälin jälkeisistä suurmenestyjistä


Kymmenes maaliskuuta 1954 syntynyt Tina Charles on englantilainen solisti, joka saavutti menestystä discomusiikin saralla 70-luvun puolivälistä eteenpäin. Hänen suurin hittisinglensä oli vuonna 1976 listakärkeen noussut I Love to Love (But My Baby Loves to Dance). Lontoon Whitechapelissa syntyneen Tina Hoskinsin isä Charles Hoskins oli näyttelijä. Tinan veli Warren toimi hänen kiertuemanagerinaan uran huippuvaiheessa. Sukunimi Hoskins muistutti liikaa Mary Hopkinia, ja niinpä Tina valitsi taiteilijanimekseen Charlesin, joka oli hänen isänsä nimi. Musiikkiuransa Charles aloitti sessiomuusikkona ja taustalaulajana. Hänen vuonna 1969 ilmestyneellä debyyttisinglellään pianistina toimi vielä tuossa vaiheessa tuntematon Elton John. 70-luvun alussa Charles vokalisoi Top of the Pops- albumisarjassa, joka sisälsi coverversioita aikakauden hiteistä. Vuonna 1971 hän esiintyi BBC 1:n sketsishowssa The Two Ronnies, jonka tunnetuimpia esiintyjiä olivat Ronnie Barber ja Ronnie Corbett. Charlesin kyseisessä showssa esittämiä kappaleita olivat esimerkiksi River Deep, Mountain High ja Ruby Tuesday. Vuonna 1975 Charles ja Linda Lewis olivat taustavokalisteina Steve Harleyn ja Cockney Rebelin listaykkössinglellä Make Me Smile (Come Up and See Me) Charles oli leadvokalistina samana vuonna ilmestyneellä 5000 Voltsin discohitillä I’m on Fire. Sopimusteknisistä syistä Charles ei koskaan ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta hänen lauluääntään pidettiin vahvempana kuin yhtyeen myöhempien virallisten leadvokalistien. Kyseinen kappale nousi neljänneksi brittilistalla ja sijalle 26. Billboardilla. Suuren tilaisuutensa Charles sai, kun intialais-brittiläinen säveltäjä/tuottaja Biddu tuotti hänelle singlet You Set My Heart on Fire ja I Love to Love. Niistä jälkimmäinen nousi artistin kotimaassa listakärkeen kolmen viikon ajaksi ja oli maailmanlaajuinen hitti.

Biddu tuotti myös Charlesin albumin ja uuden singlehitin Dance Little Lady Dance. Hittsinglejensä ansiosta Charles viihtyi brittilistalla 42 viikon ajan vuonna 1976. Näihin aikoihin Charlesin kiertuebändiin kuuluivat Trevor Horn ja Geoff Downess, jotka saavuttivat ensin yhteistä menestystä The Bugglesina ja myöhemmin Yesin jäseninä. Vielä myöhemmin Horn kunnostautui levytuottajana ja Downess perusti 80-luvun alkupuolen superyhteisiin lukeutuneen Asian. Charlesin myöhäisemmät hitit, joihin lukeutuivat Love Me Like a Lover, Dr. Love, Rendezvous ja Love Bug tekivät Charlesista poptähden Euroopassa, Aasiassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, mutta Yhdysvalloissa hän ei onnistunut tekemään varsinaista läpimurtoa. Siellä hänen ainoa suurempi menestyksensä oli You Set My Heart on Fire syksyllä 1975. Vuonna 1978 Charles esiintyi Tokiossa järjestetyllä World Popular Song  –festivaalilla. Charlesin esittämä Love Rocks sijoittui kärkeen Japanin oman edustuskappaleen kanssa. Vuoteen 1980 mennessä discomusiikki alkoi menettää suosiotaan. Charlesin kyseisenä vuotena ilmestynyt pitkäsoitto Just One Smile edusti raaempaa soundia, mutta ei menestynyt. Charles keskittyi perhe-elämään, mutta 80-luvun puolivälissä Sanny X:n tuottama remix-versio I Love to Lovesta oli jälleen hitti. Vuodesta 2000 lähtien Charles on esiintynyt ympäri Eurooppaa, missä discomusiikki ja hänen hittinsä ovat nousseet uuteen kukoistukseen.
Vuonna 2006 Charles sijoittui viiden suosituimman joukkoon USA:n discolistalla Sanny X:n tuottamalla kappaleella Higher. Seuraavana vuonna Charles vieraili The Producersin konsertissa esittäen Grace Jonesin Slave to the Rhythmin. Kyseisen vuoden lokakuussa Charles levytti tuottaja Ian Levinen kanssa kappaleen Hide and Seek Disco 2008. Hänen viimeisin pitkäsoittonsa on maaliskuussa 2008 ilmestynyt Listen 2 the Music. Vuonna 2010 Charles sainattiin brittiläisen kirjoittajan ja tuottajan Carl M Coxin PMG Music Productionille. Muita kyseiselle yhtiölle kiinnitettyjä artisteja ovat esimerkiksi Sinitta ja Amanda Lear. Charlesin ensimmäinen single kyseiselle yhtiölle, Your Love is My Light ilmestyi sekä fyysisesti että digitaalisesti marraskuussa 2011. Coxin lisäksi kappaleen kirjoittamiseen ja tuottamiseen osallistuivat PWL:n levytuottajat Dave Ford ja Ian Curnow. Remiksauksesta vastasi Pete Hammond, joka Fordin ja Curnowin tavoin lukeutui PWL:n studioinsinööreihin ja tuottajiin. Charlesin suunnitelmissa on ollut kiertue 5000 Voltsin kanssa.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Perjantain pohjat:Amerikkalaisen hardrockin klassikon kolmas pitkäsoitto

Boston:Third Stage

23. syyskuuta 1986 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Third Stage on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Bostonin kolmas studioalbumi, joka äänitettiin kuuden vuoden aikana yhtyeen johtohahmon Tom Scholtzin Hideaway-studiolla. Kun Scholtz oli voittanut oikeusjutun Epic Recordsia vastaan hänen yhtyeensä levy-yhtiöksi vaihtui MCA Records. Third Stagen avauskappale Amanda oli kirjoitettu vuonna 1980, jolloin albumin äänitykset olivat alkaneet. Siitä kehittyi yhtyeen ainoa listakärkeen noussut single marraskuussa 1986. Pitkäsoiton toinen top ten-menestys oli seuraavana vuotena sijalle yhdeksän noussut We're Ready. Pitkäsoiton kappaleista myös Cool the Engines ja Cantc'ha Say/Still in Love saavuttivat radiosoittoa ja niistä viimeksi mainittu nousi Billboardin listalla sijalle 20. Samalla siitä muodostui Bostonin viimeinen top 20 -menestys. Third Stage nousi Billboardin listakärkeen ja piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Kyseessä oli ensimmäinen cd-formaatissa julkaistu albumi, joka saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Third Stage myi kultaa myös vinyylinä ja kaiken kaikkiaan albumi on saavuttanut nelinkertaista platinaa. Kyseessä on ensimmäinen Bostonin pitkäsoitto, joka sisältää elektronisia rumpusampleja ja kappaleita, jotka eivät ole Scholtzin tai Brad Delpin käsialaa. Originaalijäsenet Barry Goudreau, Sib Hashian ja Fran Sheehan eivät osallistuneet enää Third Stagen levytykseen, joskin kaksi viimeksi mainittua olivat mukana albumin kappaleiden demoversioilla ja Sheehan vastaanotti kirjoituskrediitin. Alkuperäisrumpali Jim Masdea soittaa suurimmalla osalla albumin kappaleista.Third Stagella ei hyödynnetty orkestraatioita tai syntetisaattoreita. Kriitkoiden mukaan kyseinen pitkäsoitto oli tyylillisesti varhaisempia Bostonin albumeita tummasävyisempi.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Torstain terävä:Kotkaparven upea esikoinen

The Eagles:Eagles

Helmikuussa 1972 äänitetty ja samaisena vuonna kesäkuun ensimmäisenä Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Eagles on yhdysvaltalaisen rockyhtyeenä toimintansa aloittaneen The Eaglesin esikoispitkäsoitto. Se äänitettiin Lontoossa Olympic -studioilla Glyn Johnsin tuottamana. Albumista muodostui välittömästi menestys nuorelle yhtyeelle. Se nousi sijalle 22. ja saavutti vuonna 2001 platinalevyn. Kultaa pitkäsoitto myi jo tammikuussa 1974. Eaglesin debyytiltä poimittiin kolme top 40:ään noussutta singleä:Witchy Woman oli yhdeksäs, Take It Easy saavutti 12. ja Peaceful Easy Feeling 22. sijan. The Eagles vaikutti omalta osaltaan voimakkaasti nk. countryrock-soundin suosituksi tekemiseen. Rolling Stonen vuonna 2012 julkaisemalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Eaglesin debyytti saavutti 368. sijan. Single Take It Easy pääsi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Vuonna 1971 David Geffen oli kiinnittänyt tuoreeltaan perustetun yhtyeen ja lähettänyt sen harjoittelemaan Coloradoon, Aspeniin. Glenn Frey valitsi Johnsin tuottajaksi, sillä tämä oli työskennellyt aikaisemmin useiden keskeisten rockyhtyeiden, kuten Rolling Stonesin, The Whon ja Led Zeppelinin levyillä. Geffen kutsui Johnsin tsekkaamaan The Eaglesin clubikeikan Boulderiin, Coloradoon, mutta tämä ei vielä vakuuttunut. Eagles tasapainotteli tuossa vaiheessa suoran rockilmaisun ja countryvaikutteiden välimaastossa. Glenn Frey oli edellisen ja Bernie Leadon jälkimmäisten kannalla. Johns päätti toimia yhtyeen tuottajana, mutta hänen mielipiteensä muuttui myönteiseen suuntaan vasta, kun nelikko alkoi laulaa harmonioita Randy Meisnerin käsialaa olleessa akustisvoittoisessa balladissa Take The Devil. Eaglesin debyytin äänityksiin Olympic-studioilla kului kaksi viikkoa. Johns paneutui erityisesti vokaaliosuuksiin ja kappaleiden sovituksiin. Glen Frey totesi myöhemmin Johnsin vaikuttaneen monessa mielessä ratkaisevasti yhtyeen menestykseen. Tuottajalla ja yhtyeellä, erityisesti Freyllä ja Don Henleyllä, oli silti näkemyseroja yhtyeen soundista. Take It Easyssä Johns sai Leadonin soittamaan tuplabanjoa, mikä teki kappaleen soundista erityisen. Lontoossa nauhoitetuissa kappaleissa Frey ja Meisner olivat kumpikin leadvokalistina kolmessa ja Leadon kahdessa. Leadonin ja Meisnerin yhteistyötä edustavan kappaleen Earlybird alussa kuultu sirkutus oli poimittu ääniefektikirjastosta. Alun perin ainoa Henleyn vokalisoima kappale Eaglesin debyytillä oli Witchy Woman. Geffenin ja manageri Elliot Robertsin kuunneltua albumin nauhan kaksikko päätti, että pitkäsoitolle piti lisätä vielä toinen kappale, jonka solistina Henley oli. Niinpä Nightingale-niminen raita äänitettiin myöhemmin Los Angelesissa ja otettiin pitkäsoitolle mukaan. Johns oli nauhoittanut kappaleesta Lontoossa pari ottoa, mutta ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Geffen yritti nauhoittaa kappaletta toisen tuotantotiimin kanssa, mutta Johns kimpaantui siitä, että kappaletta äänitettiin hänen selkänsä takana ja nauhoitti biisin yhtyeen kanssa Wally Heidersin kolmosstudiossa. Albumin kansikuvasta vastasivat taiteilija Gary Burden ja valokuvaaja Henry Diltz. Bändikuva on Joshua Treen kansallispuistosta. Bud Scoppan tuoreessa Rolling Stoneen kirjoittamassa arviossa vuodelta 1972 hän listasi Eaglesin debyytin vuoden parhaaksi esikoislevyksi heti Jackson Brownen jälkeen. Kaiken lisäksi hän olisi ollut valmis poistamaan esikois-etuliitteen kyseisestä lausunnostaan. Eaglesin esikoisalbumi pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Keskeisen psykedeelisen rockin edustajan kakkosalbumi

Love:Da Capo

Marraskuussa 1966 ilmestynyt Da Capo on San Franciscosta kotoisin olleen, psykedeelisen folkrockyhtye Loven toinen studioalbumi. Pitkäsoitto nauhoitettiin syys-ja lokakuun vaihteessa viidessä päivässä RCA-studioilla Hollywoodissa. Albumin kappaleista 7 and 7 Is oli äänitetty 20. kesäkuuta samaisena vuonna ja julkaistu heinäkuussa singleformaatissa b-puolellaan No Fourteen, joka oli outtake yhtyeen esikoisalbumin äänityksistä. 7 and 7 Isin levyttämisen jälkeen Loven kokoonpano laajeni; mukaan tulivat rumpali Michael Stewart sekä saksofonia ja huilua soittanut Tjay Cantrelli. Aikaisemmin yhtyeessä rumpalin tehtävistä huolehtinut ja klassisen musiikin koulutuksen saanut pianisti Alban "Snoopy" Pfisterer siirtyi soittamaan urkuja ja cembaloa. Kitaristit Johnny Echols ja Bryan McLean, basisti Ken Forssi ja yhtyeen johtohahmo, solisti Arthur Lee säilyttivät entiset paikkansa yhtyeen kokoonpanossa. Tyylillisesti Da Capon edustaa psykedeelistä rockia ja barokkipoppia. Pitkäsoiton ykköspuolta voi pitää irtiottona Loven esikoisalbumin tyylistä. Tarkkoine ja yksityiskohtaisine sovituksineen se enteilee jo yhtyeen vuoden 1967 klassikkoalbumia Forever Changes.  7 and 7 Isin protopunkkia ja cembalon hallitsemaa Stephanie Knows Whota tasoittavat popahtavammat kappaleet Orange Skiesin tyyliin. Da Capon kakkospuolen täyttää 19-minuuttinen Revelation, joka on Bob Dylanin  tupla-albumilla Blonde on Blonde julkaistun Sad Eyed Lady of the Lowlandsin jälkeen eräs ensimmäisistä kokonaisen levypuoliskon mittaisista kappaleista. Se sai alkunsa livejamina. The Rolling Stones levytti aikaisemmin vuonna 1966 ilmestyneelle albumilleen Aftermath jamittelukappaleen Goin' Home, johon inspiraatiota saattoi tarjota se, että Stonesit olivat todentaneet Loven konsertin Brave New Worldissa. Albumin kappaleista juuri Revelation ei saanut erityisen hyviä arvioita osakseen, mutta myöhemmin sen suhteen on oltu suopeampia. Vaikka 7 and 7 Is oli ollut Lovelle  pieni hitti, itse Da Capo nousi albumilistalla laadukkuudestaan huolimatta suhteellisen vaatimattomasti 80. sijalle.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Tiistain tukeva:Progemammutin vuoden 1975 menestysalbumi


Pink Floyd:Wish You Were Here

Syyskuussa 1975 ilmestynyt Wish You Were Here on Pink Floydin yhdeksäs studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet oli sävelletty yhtyeen konsertoidessa ympäri Eurooppaa ja albumi nauhoitettiin useissa eri äänityssessioissa Lontoon Abbey Road – studioilla. Joissakin albumin kappaleissa, kuten Welcome to the Machine kritiikin kohteena on musiikkibisnes, toiset biiseistä kuvaavat vieraantuneisuutta ja pitkäsoiton avauskappale Shine on Your Crazy Diamond on omistettu yhtyeen entiselle jäsenelle ja johtohahmolle Syd Barretille, joka joutui eroamaan Pink Floydista seitsemää vuotta aikaisemmin mielenterveysongelmiensa vuoksi. Yhtyeessä eräänlaisen johtohahmon aseman ottaneen Roger Watersin idea oli jakaa Shine on Your Crazy Diamond kahteen osaan, ja sijoittaa niiden väliin kolme muuta uutta sävellystä. Pink Floyd toisin sanoen esitteli kyseisellä albumilla uuden konseptin, aivan kuten yhtyeen edellisen pitkäsoiton The Dark Side of the Moon tapauksessa oli tapahtunut. Edeltävän pitkäsoiton tavoin myös Wish You Were Herellä hyödynnettiin efektejä ja syntetisaattoreita ja studioon tuotiin myös albumilla vierailleita yhtyeen ulkopuolisia solisteja. Roy Harperia kuultiin leadvokalistina kappaleessa Have a Cigar ja lauluyhtyettä The Blackberries Shine on Your Crazy Diamondissa. Wish You Were Herestä muodostui suuri kaupallinen menestys ja levy-yhtiö EMI ei aluksi kyennyt painattamaan tarpeeksi levyjä vastaamaan niihin kohdistettua kysyntää. Ilmestyessään Wish You Were Here saavutti ristiriitaisen vastaanoton, mutta myöhemmin myös kriitikot ovat tunnustaneet albumin kiistattomat ansiot. Wish You Were Here on päässyt sekä Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin että 50 parhaan progealbumin listoille. Pink Floydin jäsenistöstä kosketinsoittaja Richard Wright ja kitaristi David Gilmour ovat kohottaneet Wish You Weren Heren suosikkialbumikseen yhtyeensä tuotannosta. Viides kesäkuuta 1975 Pink Floydin ollessa työstämässä Shine on Your Crazy Diamondin lopullista miksausta Syd Barrett vieraili studiossa. Ylipainoisen ja kaljun, muovikassia kantaneen Barretin yhtyeen jäsenistä tunnistivat ensimmäisinä Richard Wright ja David Gilmour. Roger Watersin kerrotaan puhjenneen kyyneliin entisen yhtyetoverinsa fyysisestä ja psyykkisestä tilasta. Kuukausi Shine on Your Crazy Diamondin lopullisten miksausten jälkeen Pink Floyd soitti suuren osan Wish You Were Heren kappaleista Knebworthin musiikkifestivaaleilla.