Whitesnake on solisti David Coverdalen vuonna 1978 perustama rockyhtye, jonka hän perusti edellisen yhtyeensä Deep Purplen hajottua. Entistä Purple-miehistöä Whitesnakessa edusti lähes alusta asti kosketinsoittaja Jon Lord. Whitesnaken ensimmäiset albumit edustivat tyylillisesti bluesrockia ja kriitikot vertasivat niitä Deep Purplen tuotantoon. 80-luvulle siirryttäessä yhtyeen musiikki alkoi edustaa tarttuvampaa rocktyyliä. Whitesnaken pitkäsoitot vuoden 1980 Ready an' Willingistä vuonna 1984 ilmestyneeseen Slide It Iniin saakka muodostuivatkin top ten -menestyksiksi. Niistä viimeksi mainittu oli yhtyeen ensimmäinen listamenstys Yhdysvalloissa ja se myi kaksinkertaista platinaa. Pitkäsoitto 1987 oli Whitesnaken suurin menestys. Sen singlelohkaisut Here I Go Again ja Is This Love nousivat Yhdysvalloissa sijoille yksi ja kaksi ja itse albumi myi kahdeksankertaista platinaa. Sen seuraaja, vuonna 1989 ilmestynyt Slip of the Tongue oli sekin top ten menestys Atlantin molemmin puolin ja myi Yhdysvalloissa platinalevyksi. Yhtye hajosi pian sen jälkeen. Reunion oli vuorossa vuonna 1994 ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyi studioalbumi Restless Heart. Virallinen paluu tapahtui vuonna 2002 ja sen jälkeen Whitesnake on konsertoinut säännöllisesti. Yhtye on myös julkaissut kolme pitkäsoittoa; Good to the Bad vuonna 2008, Forevermore vuonna 2011 sekä Coverdalen aikaisten Deep Purple -klassikoiden uusioversioita sisältävä ja kuluvana vuonna ilmestynyt The Purple Album. Vuonna 2005 VH1 nimesi Whitesnaken listallaan 85. parhaaksi hardrockyhtyeeksi. Whitesnaken originaalikokoonpanon muodostivat Coverdalen lisäksi kitaristit Bernie Marsden ja Micky Moody, basisti Neil Murray ja rumpali David "Duck" Doyle. Kosketinsoittajana oli aluksi Brian Johnston. Hänet korvasi pian Procol Harumissa mukana ollut Pete Solley. Tuottamista koskeneiden velvoitteidensa vuoksi Solleyn tilalle tuli Jon Lord yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton levyttämisen aikaan.
Bluesrockia edustanut debyytti Trouble ilmestyi syksyllä 1978. Sitä oli edeltänyt ep Snakebite, joka sisälsi menestystä saavuttaneen coverin Bobby Blandin kappaleesta Ain't No Love in the Heart of the City. Debyyttipitkäsoittonsa tiimoilta Whitesnake konsertoi Euroopassa. Kiertueelta äänitettiin livelevy Live at Hammersmith, mutta se julkaistiin ainoastaan Japanissa seuraavana vuonna. Snakebite ep:n kappaleet olivat mukana Troublen vuonna 2006 ilmestyneellä uusintajulkaisulla. Vuonna 1979 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Lovehunter oli jonkinasteinen menestys ja sisälsi pienen hitin Long Way from Home. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Ian Paice tuli David Dowlen tilalle rumpuihin ja samalla Whitesnakessa oli jo kolme entistä Deep Purple -muusikkoa. Kyseisen kokoonpanon levyttämä ja vuonna 1980 ilmestynyt Ready an' Willing oli Whitesnaken läpimurtolevy. Se nousi kotimaassaan top teniin ja BB Kingille omistettu single Fool for Your Loving nousi sekin kolmanneksitoista. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Whitesnake soitti muun muassa Readingin festivaalien lauantai-illan pääesiintyjänä. Yhtye ei ollut vielä erityisen tunnettu Yhdysvalloissa, mutta pääsi soittamaan siellä esimerkiksi Jethro Tullin ja Ac/Dc:n kakkosbändinä. Niin ikään vuonna 1980 ilmestynyt livetupla Live in the Heart of the City sisälsi äänityksiä Lontoon Hammesmith Odeonista vuosilta 1978 ja 1980. Brittilistalla se nousi aina viidenneksi. Vuoden 1981 pitkäsoitto Come and Get It nousi kotimaassaan aina sijalle kaksi ja single Don't Break My Heart Again oli top 20-menestys. Vuonna 1982 ilmestyneen pitkäsoiton Saints &Sinners jälkeen Coverdale erotti Paicen, Murrayn ja Marsdenin. Tilalle otettiin Trapeze-yhtyeessä soittanut Neil Galley, rumpaliksi todellinen veteraani Cozy Powell ja basistiksi Colin Hodgkinson. Saints & Sinners oli sekin top ten-menestys kotimaassaan ja sisälsi singlehitin Here I Go Again.
Vuosina 1982-83 Whitesnake konsertoi viimeisimmän pitkäsoittonsa tiimoilta ja soitti muun muassa Monsters of Rockin pääesiintyjänä Doningtonissa elokuussa 1983. Loppuvuodesta 1983 yhtye äänitti seuraavan vuoden alussa Euroopassa julkaistun albumin Slide It In.Siitä tuli yhtyeen neljäs kotimaassaan top teniin noussut pitkäsoitto. Kiertuekokoonpanossa Moodyn korvasi Thin Lizzyssä soittanut John Sykes ja Murray palasi basson varteen. Tuottaja David Geffen vaati Slide It Inistä remiksattua versiota Yhdysvaltain markkinoille ja sen seurauksena Sykes ja Murray soittivat uudet kitara- ja basso-osuudet. Slide It Inin paranneltu versio ilmestyi Yhdysvalloissa huhtikuussa 1984. Se missasi juuri top 40:n, myi lopulta tuplaplatinaa ja sisälsi hitit Slow an' Easy sekä Love Ain't No Stranger. Myös albumin nimiraita menestyi. Pian tämän jälkeen Jon Lord palasi uudelleen kasaantuneeseen Deep Purplen legendaariseen Mk II -kokoonpanoon ja Richard Bailey otettiin hänen tilalleen. Yhdysvalloissa Whitesnake lämmitteli esimerkiksi Dioa. Kiertue päättyi Rock in Rio -festivaalilla yli 100 000 :lle kuunteljalle soitettuun konserttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti