Keskiviikon klassikko:Eräs bluesin todellisista innovaattoreista

28. toukokuuta 1910 syntynyt ja 16. maaliskuuta 1975 edesmennyt Aaron Thibeaux, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään T-Bone Walker, oli yhdysvaltalainen blueskitaristi, biisintekijä, solisti ja multi-instrumentalisti. Hän oli jump bluesin ja sähköisen bluessoundin innovaattori ja kehittäjä. Vuonna 2011 Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Walkerin sijoitus oli 67. Lindenissä, Teksasissa syntynyt Walker oli afrikkalais-amerikkalaista ja Cherokee-sukujuurta. Hänen vanhempansa, Movelia Jimerson ja Rance Walker olivat molemmat muusikoita. Walkerin isäpuoli Marco Washington opetti hänet soittamaan kitaraa, banjoa, ukulelea, viulua, mandoliinia ja pianoa. Walker aloitti uransa teini-iässä 1920-luvulla Dallasissa. Hän jätti koulun kymmenvuotiaana ja oli jo 15-vuotiaana ammattilainen bluesskenessä. Vuonna 1929 Walker teki debyyttilevytyksensä Columbia Recordsille. Oak Cliff T-Bonen nimellä hän julkaisi singlen Wichita Falls Blues/Trinity River Blues. Oak Cliff oli yhteisö, jossa Walker noihin aikoihin asui ja T-Bone on väännös hänen keskimmäisestä nimestään. Pianistina T-Bonen debyyttilevytyksellä kuultiin Douglas Ferneliä. Walker meni naimisiin Vida Leen kanssa vuonna 1935 ja pari sai kolme lasta. Noihin aikoihin Walker työskenteli Los Angelesin Central Avenuen clubeissa Les Hiten orkesterin kitaristina ja solistina. Vuonna 1940 Walker levytti Hiten kanssa Varsity-yhtiölle solistin ominaisuudessa. Vuonna 1942 Rhumboogie Cafen omistaja Charlie Glenn toi Walkerin Chicacoon esiintymään clubissaan pitkäksi aikaa. Vuosina 1944 ja 1945 Walker levytti myös Rhumboogie-yhtiölle Marl Youngin orkesterin säestämänä. Keskeisimmät levytyksensä Walker teki vuosien 1946 ja 1948 välillä Black & White Recordsille. Hänen tunnetuin kappaleensa on vuonna 1947 levytetty They Call It Stormy Monday. Samana vuonna levytetty Bobby Sox Blues saavutti R&B-listalla kolmannen sijan ja seuraavana vuonna ilmestynyt West Side Baby oli parhaimmillaan samaisen listan kahdeksantena. Uransa aikana Walker levytti useiden huippumuusikoiden, kuten trumpetisti Teddy Bucknerin, pianisti Lloyd Glennin, basisti Billy Hadnottin ja tenorisaksofonisti Jack McVean kanssa. Vuosien 1950 ja 1954 välillä Walker levytti Imperial Recordsille Dave Bartholomewin taustoittamana. Seuraavan viiden vuoden aikana ainoa Walkerin julkaisema albumi oli vuonna 1960 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt T-Bone Walker. Sen äänitykset tehtiin kolmessa erillisessä sessiossa vuosina 1955, 1956 ja 1959. 60-luvun alkuun mennessä Walkerin ura oli kääntynyt laskuun siitä huolimatta, että esimerkiksi vuonna 1962 hän heitti energisen keikan American Folk Blues Festivalilla muun muassa pianisti Memphis Slimin ja arvostetun biisintekijän ja muusikon Willie Dixonin kanssa. Walker levytti edelleen arvostettuja albumeita, joista mainittakoon Delmark Recordsin vuonna 1968 julkaisema I Want a Little Girl. Vuosina 1968-1975 hän levytti Robin Hemingwayn musiikkia julkaisseelle yhtiölle Jitney Jane Songs. Vuonna 1971 Walker voitti parhaan etnisen tai traditionaalisen folklevytyksen Grammyn kappaleellaan Good Feelin'. Tuolloin hän oli Polydor Recordsin artisti, mutta tuottajana oli edelleen Hemingway, joka vastasi myös Walkerin vuonna 1973 ilmestyneen albumin Fly Walker Airlines tuotannosta. Walker menehtyi keuhkokuumeeseen kahden aivohalvauksen jälkeen 64-vuotiaana. Kuolemansa jälkeen Walker pääsi postuumisti vuonna 1980 Blues Hall of Fameen ja seitsemän vuotta myöhemmin Rock And Roll Hall of Fameen. Chuck Berry on nimennyt Walkerin tärkeimmäksi vaikuttajakseen. B. B. King on maininnut Walkerin levytyksen Call It Stormy Mondaysta olleen keskeinen syy, miksi hän halusi itselleen sähkökitaran. Jimi Hendrix lukeutui Walkerin diggareihin ja sai tältä idean soittaa kitaraa hampaillaan. Steve Miller on maininnut Walkerin vuonna 1952 opettaneen hänet soittamaan kitaraa selkänsä takana ja hampaillaan. Stormy Monday lukeutui The Allman Brothers Bandin keikkasuosikkeihin ja myös Jethro Tull versioi mainitun kappaleen vuonna 1968 John Peelin Top Gear -ohjelmassa.