Tiistain tukeva:Roy Woodin The Moven jälkeinen glamrockyhtye

Wizzard oli The Moven johtohahmona muistetun ja Electric Light Orchestran perustajajäseniin lukeutuneen Roy Woodin perustama glamrockyhtye. The Guinness Book of 500 Hits -kirjan mukaan Wizzard henkilöityi yhtä voimakkaasti Roy Woodiin kuin Wings Paul Mc Cartneyhin. Electric Light Orchestran esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen henkilökohtaiset ja musiikilliset erimielisyydet Roy Woodin ja Jeff Lynnen välillä kasvoivat niin suuriksi, ettei kaksikko voinut työskennellä samassa yhtyeessä. Niinpä Wood lähti ja otti mukaansa ELO:n kosketinsoittajan Bill Huntin ja sellistin Hugh McDowellin sekä ääni-insinöörin Trevor Smithin. Uuden yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Movessa soittanut basisti Rick Price, aikaisemmin birminghamilaisyhtyeessä The Mongrel soittaneet rumpalit Charlie Grima ja Keith Smart sekä saksofonistit Mike Burney ja Nick Pentelow, joista viimeksi mainittu on näyttelijä Arthur Pentelowin poika. Ennen kuin Wizzard ryhtyi levyttämään kakkosalbumiaan Introducing Eddy and The Falcons, McDowell poistui yhtyeen rivistöstä, eikä hänen tilalleen otettu ketään. Levytyksen aikana myös Bill Hunt lähti ja hänen paikkansa otti niin ikään Mongrelissa vaikuttanut Bob Brady. Vuonna 1975 Wizzardin viimeisen albumin 200's Main Street levyttämiseen aikaan Keith Smart lähti ja hänen tilalleen ei otettu ketään. Debyyttikeikkansa Wizzard soitti Wembleyn stadionin The London Rock N' Roll Showssa viides elokuuta 1972. Toinen esiintyminen oli Readingin festivaalilla myöhemmin samassa kuussa. Wizzard esiintyi usein Top of the Popsissa ja yhtyeestä muodostui eräs glamrockin visuaalisimmista yhtyeistä. Tammikuussa 1973 Wizzard saavutti ensimmäisen top ten-menestyksensä kappaleella Ball Park Incident. Yhtyeen kakkossingle See My Baby Jive teki kunniaa Phil Spectorin Wall of Soundille ja siitä muodostui Wizzardin suurin hitti. Kappale nousi nimittäin brittilistan kärkeen neljän viikon ajaksi. Se myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Seuraava single Angel Fingers nousi myös listakärkeen yhden viikon ajaksi. Yhtyeen esikoisalbumi Wizzard Brew ei seuraajiensa tavoin sisältänyt lainkaan singlehittejä, vaan painottui jazztyyppisiin jameihin ja saksofoni-improvisaatioihin. Yhtyeen vuoden 1973 joulusinglestä I Wish It Would Be Christmas Everyday muodostui aikakautensa standardi sekä Britanniassa että Irlannissa. Single julkaistiin uudestaan vuonna 1981 ja vuonna 1984 siitä ilmestyi 12-tuumainen uudelleen äänitetty versio. Vuonna 1973 ilmestyi myös Roy Woodin sooloalbumi Boulders, jolta poimittiin top 20-hitti Dear Elaine.  Vuonna 1974 Wizzard teki paluun top teniin singlellä Rock N' Roll Winter (Loony's Tune), joka b-puolensa Dream of Unwinin tavoin oli nauhoitettu ja julkaistu monoversiona. Myöhemmin samana vuonna Yhdysvalloissa tehty kiertue ei tuonut yhtyeelle lisää suosiota, mutta se tapasi Brian Wilsonin ja vierailun seurauksena osa Wizzardin jäsenistä päätyi mukaan The Beach Boysin vuonna 1976 ilmestyneelle singlelle It's Ok. Wizzard kohtasi taloudellisia vaikeuksia esimerkiksi Bill Huntin tavaksi tulleen pianojen hajottamisen vuoksi. Angel Fingersiä levyttäessään yhtye kulutti enemmän studioaikaa kuin Paul McCartney ja Wings koko Band on the Run -albuminsa levyttämiseen. Syksyyn 1975 mennessä Wizzard oli lopettanut toimintansa. Yhtyeen jäähyväisssingle Rattlesnake Roll jäi vaille listamerkintää. Yhtyeen jazzorientoitunut albumi Main Street julkaistiin postuumisti vasta vuonna 2000. Alun perin yhtyeen kakkosalbumista olisi pitänyt tulla tupla ja Main Streetin kappaleet olisivat muodostaneet sen jälkimmäisen levyn. Wizzardia seurasi Woodin ja Rick Pricen lyhytikäinen yhtye Wizzo Band. Sen jälkeen Wood siirtyi soolouralle. Hän on lisäksi tuottanut levyjä muille yhtyeille ja artisteille. Doo-wop-yhtye Dartsin cover Duke of Earlista nousi vuonna 1979 top teniin. Saksofonisti Mike Burney menehtyi 13. marraskuuta 2014 76-vuotiaana kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan.