Tiistain tukeva:Eräs 60-luvun loppupuolen merkittävistä amerikkalaisista singer-songwritereista

14. helmikuuta 1947 syntynyt ja 29. kesäkuuta 1975 menehtynyt Timothy Charles, eli Tim Buckley III oli amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. Musiikillisen uransa aikana hänen tyylinsä vaihteli voimakkaasti. Buckleyn vuonna 1966 ilmestynyt debyyttialbumi edusti melkoisen tyylipuhdasta folkia, mutta myöhemmin hänen ohjelmistoonsa kuului esimerkiksi jazzia, avant gardea, psykedeliaa, soulia sekä funkia. Elinaikanaan Buckley ei ehtinyt saavuttaa kaupallista suosiota, mutta myöhemmät sukupolvet ovat ylistäneet Buckleyn innovatiivisuutta lauluntekijänä ja hänen vokalistin kykyjään. Buckley kuoli heroiinin yliannostukseen ainoastaan 28-vuotiaana. Hän jätti jälkeensä pojat Taylorin ja Jeffin, joista jälkimmäisestä tuli myös muusikko. Buckley syntyi Washington DC:ssä italialais-amerikkalaiselle äidille ja irlantilaiselle immigrantti-isälle. Varhaislapsuutensa hän vietti New Yorkin Amsterdamin 40 mailia Albanysta luoteeseen sijainneessa teollisuuskaupungissa. Jo viisivuotiaana hän alkoi kuunnella äitinsä progressiivisia jazzlevyjä; erityisesti Miles Davisia. Buckleyn musiikillinen elämä alkoi toden teolla perheen muutettua vuonna 1956 Bell Gardensiin, Etelä-Kaliforniaan. Hänen isoäitinsä esitteli hänelle Bessie Smithin ja Billie Holidayn, äitinsä Frank Sinatran ja Judy Garlandin ja isänsä Hank Williamsin ja Johnny Cashin.  Folkmusiikin lyötyä itsensä toden teolla läpi 60-luvun alussa Buckley opetteli 13-vuotiaana soittamaan banjoa ja perusti ystäviensä kanssa erityisesti Kingston Trion innoittamana folkyhtyeen, joka esiintyi koulukeikoilla. Opiskeluaikoinaan Buckley oli suosittu ja osallistuva oppilas. Siirryttyään Loara High Schooliin Anaheimissa, Kaliforniassa musiikki alkoi vetää häntä entistä enemmän puoleensa. Buckley tapasi tulevan tekstintekijänsä Larry Beckettin ja basisti Jim Fielderin, joista jälkimmäisen kanssa hän perusti kaksi erillistä yhtyettä. The Bohemiansin ohjelmistossa oli ensisijaisesti popmusiikkia ja folkyhtye The Harlequin 3 hyödynsi keikoillaan puhetta ja beatrunoutta.

 Kesällä 1965 Buckley esiintyi säännöllisesti Dan Gordonin perustamassa losangelesilaisessa folkclubissa. Myöhemmin samana vuonna Buckley esiintyi useissa Orange Countyn kahviloissa ja Los Angelesin kuululla Troubadour-clublla. . Beckettin kanssa Buckley kirjoitti tusinoittain kappaleita, joista suuri osa ilmestyi hänen vuonna 1966 ilmestyneellä ja nimeään kantaneella esikoisalbumilla.  Kyseisen vuoden helmikuussa LA:n It’s Bossissa olleen keikan jälkeen Mothers of Inventionin rumpali Jimmy Carl Black suositteli Buckleytä yhtyeensä managerille Herb Cohenille. Tämä oivalsi Buckleyn potentiaalin ja järjesti hänelle kiinnityksen Greenwich Villagen Night Owl Cafessa. Tavattuaan Lee Underwoodin Buckley pyysi tätä kitaristikseen. Kaksikosta tulikin ystävät ja musiikilliset yhteistyökumppanit Buckleyn loppuelämän ajaksi. Cohenin manageroimana Buckley äänitti kuudesta kappaleesta koostuneen asetattidemon, jonka hän lähetti Elektra Recordsin Jac Holzmanille. Tämä tarjosi Buckleylle levytyssopimusta. Buckley äänitti esikoisalbuminsa Los Angelesissa kolmessa päivässä elokuussa 1966. Taustamuusikkoina levyllä kuultiin Orange Countyn ystäviä, joista Underwoodin jazzia ja countrya improvisaationomaisesti yhdistävä Telecaster-soundi oli oma keskeinen osansa Buckleyn varhaista tuotantoa. Jac Holzmanin ja Paul Rochildin tuotanto yhdistetynä Jack Nietzhen jousisovituksiin sementoivat Buckleyn debyytin osaksi 60-luvun puolivälin soundia. Pitkäsoittoa seuranneet singlet Once Upon a Time ja Lady Give Me Your Key Elektra jätti lopulta julkaisematta, mutta silti ne olivat osaltaan osoituksia Buckleyn lisääntyneestä potentiaalista. Vuonna 1967 ilmestynyt pitkäsoitto Goodbye and Hello oli 20-vuotiaalta Buckleyltä kunnianhimoinen albumi, joka sisälsi 60-luvun loppupuolen tyylistä runoutta ja monimutkaisia tempoja.

Beckett jatkoi tekstintekijänä ja pitkäsoitto koostui puoleksi Buckleyn sävellyksistä ja puoleksi Beckettin kanssa yhteistyössä tehdyistä kappaleista. Kriitikoiden mielestä Buckleyn musiikki oli kehittynyt sekä tekstiensä että melodioidensa osalta debyyttiin verrattuna. Myös hänen kehittynyttä lauluääntään arvostettiin sekä matalan rekisterin että korkean falseton osalta. Folkkappaleet yhdistettyinä poliittisiin teksteihin miellyttivät sekä folkdiggareita että yleisesti sotaa vastustanutta yleisöä. Pitkäsoittoa Best of Tim Buckley käytettiin soundtrackina elokuvaan Changes. Buckley esitti kappaleen Song to the Siren Monkeesin viimeisessä tv-showssa siitä huolimatta, että hän esimerkiksi antoi vähänlaisesti haastatteluita. Beckettin siirryttyä armeijaan Buckley alkoi levyttää itsenäisesti jazzorientoituneempaa musiikkia. Vuonna 1969 ilmestynyt pitkäsoitto Happy Sad toi esiin Buckleyn jazz- ja folkvaikutteita. Vuonna 1969 Buckley alkoi kirjoittaa ja myös levyttää materiaalia aina kolmea pitkäsoittoa varten. Kyseiset albumit olivat Lorca, Blue Afternoon ja Starsailor. Buckley alkoi hyödyntää Luciano Berion kaltaisten säveltäjien ideoita avant garde- rocktyylissä. Hän alkoi käyttää äänialaansa täydeltä laidalta. Buckley aavisti, ettei Lorcalla ollut juurikaan mahdollisuuksia kaupallisesta aspektista tarkasteltuna.

Blue Afternoonille valikoitui kahdeksan kappaletta, jotka olivat tyylillisesti lähellä albumia Happy Sad. Kyseiset pitkäsoitot eivät saavuttaneet erityisen hyvää vastaanottoa kriitikoiden eivätkä yleisön taholta. Buckley keskittyi mestariteoksensa Starsailorin työstämiseen. Albumi yhdisti freejazzia upeisiin vokaalisuorituksiin. Kyseinen persoonallinen albumi sisälsi myös tarttuvamman kappaleen Song to the Siren, jonka ovat myöhemmin ottaneet levytysohjelmistoonsa esimerkiksi Robert Plant, Bryan Ferry ja John Frusciante. Loppuvuodesta 1970 Buckley hajotti Starsailor-albumin levyttäneen yhtyeensä. Hän kasasi uuden funkyhtyeen, jonka kanssa levytti kolme pitkäsoittoa; Greetings from LA, Sefronia ja Look at the Fool. Mainituista albumeista erityisesti kaksi ensin mainittua vieraannuttivat Buckleyn vanhaa hippiyleisöä. Hän saavutti kuitenkin kulttisuosiota uudentyyppisen yleisön keskuudessa. Vuonna 1975 Buckley alkoi suunnitella comebackia livelevyn muodossa. Hän esitti kappaleita lähes koko uraltaan yleisönsä toiveiden mukaisesti. Lorcan ja Starsailorin kappaleet jäivät kuitenkin settilistojen ulkopuolelle. Viimeisen konserttinsa Buckley soitti Dallasissa, Teksasissa 28. kesäkuuta 1975 1800 hengen yleisölle.