Deep Purple:Burn
Vuoden 1974 helmikuussa julkaistu, mutta jo edellisen vuoden marraskuussa Montreuxissa nauhoitettu Burn on Deep Purple Mark III:n laadukas esikoisalbumi. Kitaristi Ritchie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen seuraksi erotettujen solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin tilalle oli kiinnitetty solistiksi lupaava tulokas David Coverdale sekä aikaisemmin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut ja myös laulajana varsin laadukas basisti Glenn Hughes. Liekkikantinen Burn-pitkäsoitto käynnistyy klassikkotasoisella nimikappaleellaan, jota voinee pitää eräänä Purplen koko tuotannon kohokohdista. Täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden osatekijöinä ovat iskevä kitarariffi, upeaa sooloilua niin Blackmorelta kuin Lordilta, jälkimmäisen klassisia vaikutteita hyödyntävä väliosa sekä Coverdalen ja Hughesin erinomaiset vokaalisuoritukset. Iisimpi Might Just Take Your Life on irtonaisuudessaan ehkäpä koko albumikokonaisuuden paras raita. Se on sitä ilman varsinaista kertosäettä ja minimalistisella sooloilulla. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että viimeisessä säkeistössä Glenn Hughes kuulostaa erehdyttävän paljon Paul Rodgersilta, joka oli tarjolla Purplen vokalistiksi Freen hajoamisen jälkeen. Lay Down Stay Down on ärhäkämpi rockpala, jossa Ian Paice paiskoo intensiivisiä komppiviidakoita ja Blackmore tarjoaa inspiroituneen kulkevaa soolotyöskentelyä. Sail Away on hieman laidbackimpi raita, jossa Coverdalen ja Hughesin vuorotteleva leadvokalisointi toimii varsin upeasti. You Fool No-One on psykedeelisempi pala, jossa Blackmore pääsee todella ääneen ja Paicen taidot kimuranttien komppien taitajana tulevat erinomaisesti esiin. What’s going on Here saa kantaa pitkäsoiton suorimman rockkappaleen kunniakasta titteliä. Sen kertosäe sisältää mainion koukun ja Blackmore ja Lord sooloilevat viriilisti. Levyn slovariklassikko on seitsemän ja puoliminuuttinen Mistreated. Siitä muodostui livebravuuri, joka löysi tiensä myös Ronnie James Dion vokalisoiman Rainbown keikkaohjelmistoon. Albumin päättää kiintoisa, kevyesti progeen kallistuva instrumentaali ”A” 200. Kokonaisuutena Burn saattaa hyvinkin edustaa laadukkainta Purplea sitten Mark II:n vuosien 1970 ja 1972 välillä julkaisemien kiistattomien klassikoalbumien In Rock, Fireball ja Machine Head sekä vuonna 1968 ilmestyneen erinomaisen debyyttipitkäsoiton Shades of Deep Purple. Liekki ei sammu, vaan palaa vahvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti