Lauantain pitkä:Eräs keskeisistä 50-luvun rockin tekijöistä

Kymmenes toukokuta 1935 syntynyt ja seitsemäs tammikuuta 1980 edesmennyt Lawrence Eugene, eli Larry Williams oli New Orleansista, Louisianasta kotoisin ollut yhdysvaltalainen rhythm and blues ja rock and roll-laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja pianisti. Ensisijaisesti hän on tullut tunnetuksi Specialty Recordsille vuosien 1957 ja 1959 välillä levyttämistään rockklassikoista, joihin lukeutuvat vuonna 1958 ilmestyneet Slow Down, Dizzy Miss Lizzy, Short Fat Fanny ja Bony Moronie sekä seuraavana vuonna julkaistut Bad Boy ja She Said Yeah. John Lennon lukeutui Williamsin diggareihin ja The Beatlesin lisäksi myös monet muut britti-invaasion edustajat levyttivät versioitaan useista Williamsin kappaleista. Williams, jonka menestys sekoittui väkivaltaan ja kiellettyihin nautintoaineisiin, oli Little Richardin pitkäaikainen ystävä. Williams oppi soittamaan pianoa nuorella iällä ja hänen ollessaan teini-ikäinen perhe muutti Oaklandiin, Kaliforniaan. Siellä Williams liittyi rhythm and blues-yhtyeeseen The Lemon Drops. Williams palasi New Orleansiin vuonna 1954 ja alkoi toimia serkkunsa, solisti Lloyd Pricen kamaripalvelijana. Lisäksi hän soitti Pricen, Roy Brownin ja Percy Mayfieldin yhtyeissä. Vuonna 1955 Williams ystävystyi tapaamansa Little Richardin kanssa. Tämä levytti juuri noihin aikoihin New Orleansissa. Price ja Little Richard olivat kumpikin Specialty Recordsin artisteja ja Williams esiteltiin mainitun levy-yhtiön tuottajana olleelle Robert Blackwellille. Sen seurauksena myös Williams kiinnitettiin Specialtyn artistikaartiin. Vuonna 1957 Little Richard oli Specialtyn suosituin artisti, mutta hän siirtyi papinvirkaan. Blackwell pyrki tekemään Williamsista suosiollisesti Richardin seuraajan. Myös Williamsin tyyliin kuuluivat raa'at laulusuoritukset ja pianon dominoiva intensiteetti. Mainitulla reseptillä Williams saavutti useita singlemenestyksiä. Williamsin kolme suurinta hittiä olivat Billboardin listalla viidennen sijan saavuttanut Short Fat Fanny, joka oli hänen suurin menestyksensä. Bony Moronie nousi sijalle 14. ja sen kääntöpuolella julkaistu You Bug Me Baby saavutti sijan 45. Seuraavana vuonna julkaistu Dizzy Miss Lizzy oli Billboardin listalla parhaimmillaan sijalla 69. Short Fat Fanny ja Bony Moronie myivät yli miljoona kappaletta ja saavuttivat kumpikin kultalevyn. Williamsin tunnetuimmista kappaleista The Beatles levytti Slow Downin, Bad Boyn ja Dizzy Miss Lizzyn ja The Rolling Stones ja The Animals She Said Yeahin. John Lennon versioi vielä Bony Moronien 70-luvun puolivälissä ilmestyneelle coveralbumilleen Rock N' Roll. Vuoden 1958 jälkeen Williamsilla ei ollut enää runsaasti listamenestyksiä. Levytystensä osalta Williams oli aktiivinen vuoteen 1959 saakka. Hän levytti kappaleita, kuten Heebie Jeebies kokoonpanolla, johon kuuluivat tenorisaksofonisti Plas Johnson ja baritonisaksofonisti Jewell Grant. Kitaroissa olivat Rene Hall ja Howard Roberts, trumpetissa Gerald Wilson ja rummuissa Earl Palmer. Pianossa kuultiin joko itseään Williamsia tai Ernie Freemania. Vuonna 1960 Williams sekaantui huumeisiin ja kärsi kolmevuotisen vankilatuomion. Hän teki musiikillisen comebackin 60-luvun puolivälissä funkvaikutteisella soulkappaleella, jossa kitaristina kuultiin Johnny "Guitar" Watsonia. Wiliams muistutti näin ollen jälleen musiikillisesti  paluun maallisen musiikin pariin tehnyttä Little Richardia. Williams oli tuottajana Richardin vuosina 1966 ja 1967 ilmestyneillä kahdella Okeh Recordsin julkaisemalla albumilla. Samoihin aikohin ilmestyi myös Richardin singlemenestys Poor Dog. Williams toimi myös Richardin Okeh Clubilla tekemien konserttien musiikillisena ohjaajana. Näihin aikoihin Little Richardin keikkojen määrä kasvoi nopeasti. Myös Williams levytti ja julkaisi omaa tuotantoaan ja saavutti Watsonin kanssa myös jonkinasteista listamenestystä. Muutamia hittejä keskeisempää on, että mainitulla aikakaudella Williams julkaisi kenties laadukkainta omaa tuotantoaan. 1960-luvulla Williams aloitti myös työskentelyn näyttelijänä esiintyen elokuvissa Just for the Hell of It (1968), The Klansman (1974) ja The Drum (1976). 70-luvulla Williams levytti myös discomusiikkia, mutta tuossa vaiheessa huumeet ja väkivalta olivat jo ottaneet artistista yliotteen. Hän kuoli kotonaan Los Angelesissa 44-vuotiaana päässään olleeseen ampumahaavaan. Tapausta on pidetty itsemurhana, vaikka myös toisenlaisia spekulaatioita on esitetty. Ketään epäilyksenalaista ei silti ole pidätetty tai haastettu oikeuteen. Williams pääsi postuumisti The Louisiana Hall of Fameen helmikuussa 2014.