Lauantain pitkä:Eräs psykedeelisen rockin keskeisimmistä edustajista

Big Brother and the Holding Company on San Franciscossa 60-luvun puolivälissä perustettu rockyhtye, joka lukeutuu samaan psykedeelistä rockia edustavaan skeneen Grateful Deadin, Quicksilver Messinger Servicen ja Jefferson Airplanen kanssa. Erityisen tunnetuksi Big Brother & The Holding Company on tullut siitä, että yhtyeen originaalikokoonpanon solistina vaikutti Janis Joplin. Yhtyeen kakkosalbumi, vuonna 1968 ilmestynyt Cheap Thrills nousi Billboardin listakärkeen ja sitä pidetään yleisesti eräänä San Franciscon psykedeelisen soundin mestariteoksista. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Cheap Thrills saavutti sijan 338. Albumi pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. BB&THC:n johtohahmo oli country- ja bluestaustaa omannut kitaristi Pete Albin, joka oli aikaisemmin soittanut tulevien Grateful Deadin perustajajäsenten Jerry Garcian ja Ron McKernanin kanssa. Hän tapasi Sam Andrewn, jazz- ja klassisen musiikin taustaa omanneen ammattilaisen rockkitaristin. Kaksikon soitettua Albinin kotona Andrew ehdotti yhteisen yhtyeen perustamista. Parivaljakko lähestyi kitaristi James Gurleytä ja kolmikko soitti yrittäjä Chet Helmsin isännöimiä avoimia jamisessioita 60-luvun puolivälissä. Helms löysi yhtyeelle rumpaliksi Jack Jonesin ja Big Brother and the Holding Company soitti debyyttikeikkansa Trips -festivaalilla tammikuussa 1966. Yleisössä ollut taiteilija ja jazzrumpali David Getz otti yhtyeessä Jonesin paikan. Big Brotherista tuli Avalon Ballroomin houseyhtye ja se soitti kokeellista instumentaalirockia. Yhtye kaipasi voimakasta solistia ja Helms otti yhteyttä Janis Jopliniin, joka harkitsi tuossa vaiheessa liittymistä Rocky Ericksonin 13:th Floor Elevatorsiin. Joplinin debyyttikeikka Big Brother & The Holding Companyssa oli Avalonissa kymmenes kesäkuuta 1966. Kesti hetken, ennen kuin Big Brotherin diggarit hyväksyivät yhtyeen uuden solistin. Joplinin musiikkityyli erosi selkeästi Big Brotherin tuossa vaiheessa soittamasta ja hänen myötään yhtyeen kokeellinen tyyli muuttui kurinalaisemmaksi. Yhtyeen kappaleiden rakenteet muuttuivat perinteisemmiksi ja Big Brother & The Holding Company alkoi kasvattaa suosiotaan San Franciscon psykedeelisen rockin skenessä. Syyskuussa 1966 Big Brother juuttui Chicagoon lopetettuaan keikkansa Wells Streetillä sijainneessa Mother Bluesissa. Clubin omistaja pystyi maksamaan yhtyeelle kahden viikon esiintymisten palkat, mutta käteistä ei ollut riittävästi lentolippujen hankkimiseen takaisin San Franciscoon. Big Brother solmi sopimuksen Mainstream Recordsin kanssa ja äänitti neljä kappaletta ensimmäistä ja samalla nimkkoalbumiaan varten. Loppuosa pitkäsoitosta nauhoitettiin Los Angelesissa 12.-14. joulukuuta. Mainstream oli tullut tunnetuksi jazz-levyistään ja Big Brother oli ensimmäinen yhtiölle kiinnitetty rockyhtye. Niinpä yhtyeen debyytti kuulosti akustiselta ja folkvaikutteiselta  odotetun raskaan happorockin sijaan. Ensimmäinen single Blind Man/All is Loneliness oli albumin nauhoituksista ja se julkaistiin heinäkuussa 1967. Single saavutti menestystä ainoastaan San Franciscon alueella. Toinen single Down on Me/Call on Me ja yhtyeen esikoisalbumi seurasivat kumpikin elokuussa. Niitä oli edeltänyt yhtyeen menestyksekäs esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla. Pitkäsoitto debytoi Billboardin listalla toinen syyskuuta 1967 ja saavutti sijan 60. Listaviikkoja Big Brotherin debyytille kertyi 30. The Pop Chroniclesin mukaan albumia oli vaikea löytää ja se oli teknisessä mielessä pettymys. Down on Me nousi lopulta Billboardin singlelistalle elokuun lopussa 1968. Se saavutti sijan 43. ja pysyi listoilla kahden kuukauden ajan. Albumilta poimittiin lisää singlejä loppuvuodesta 1967 ja seuraavan vuoden aikana. Viimeinen Maintreamin julkaisema pikkulevy Coo Coo/The Last Time ilmestyi marraskuussa 1968, jolloin Columbia Records oli jo julkaissut yhtyeen kakkosalbumin Cheap Thrills. Kyseiset singlekappaleet olivat Big Brotherin esikoisalbumin äänityksistä, mutta ne pääsivät mukaan vasta Columbian albumista 70-luvulla julkaisemalle uusintapainokselle.
Yhtyeen historiallinen esiintyminen Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967 herätti valtakunnalista huomiota. Big Brotherin keikka oli lauantaina iltapäivällä ja setti koostui kappaleista Down on Me, Combination of the Two, Harry, Roadblock ja Ball and Chain. Yhtyeen manageri ei sallinut Pennebakerin filmiryhmän kuvaavan keikkaa maksamatta yhtyeelle. Festivaalin promoottorien mielestä keikka oli mitä onnistunein ja he pyysivät yhtyettä esiintymään myös seuraavana iltana, jotta keikka kuvattaisiin. Kyseisellä kerralla Big Brother esitti ainoastaan kappaleet Combination of the Two ja Ball and Chain.

Kyseisen vuoden marraskuussa Big Brother solmi sopimuksen Columbia Recordsin kanssa ja Albert Grossmanista tuli yhtyeen manageri. Montereyn esiintymisen jälkeen Columbia buukkasi Big Brotherille esiintymisiä ympäri maata. Ensimmäisen konserttinsa itärannikolla yhtye soitti 17. helmikuuta 1968 New Yorkin Anderson Theatressa. Village Voicen arviossa Joplinin mainittiin yhdistävän tyylissään Bessie Smithiä, Aretha Franklinia ja James Brownia. Big Brotherista tuli ensimmäinen Fillmore Eastissa konsertoinut yhtye ja konserttipäivä oli kahdeksas maaliskuuta kyseisenä vuonna. Yhtyeen ensimmäistä Columbian julkaisemaa albumia oli tarkoitus äänittää kevään ja kesän 1968 aikana. Siitä kaavailtiin livelevyä ja yhtye nauhoitti kaksi Detroitin Grande Ballroomissa soittamaansa konserttia, mutta nauhoitusten taso ei tyydyttänyt tuottajana toiminutta John Simonia eikä manageri Grossmania. Livealbumin ideasta luovuttiin ja suurin osa albumin kappaleista nauhoitettiin uudelleen studiossa. Grande Ballroomissa taltioidut versiot Down on Mestä ja Piece of My Heartista julkaistiin vuonna 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Joplin in Concert. Robert Crumbin käsialaa olevaa Cheap Thrillsin etukantta kaavailtiin alun perin sen takakanneksi. Takakanteen valikoitui Joplinin mustavalkokuva. Albumin kappaleista ainoa täysin live on Ball and Chain ja vaikka krediiteissä livenauhoituksen mainitaan olevan Bill Grahamin Winterland Auditoriumista, se on tosi asiassa Winterland Ballroomista. Samainen versio Ball and Chainista pääsi mukaan vuonna 1998 ilmestyneelle Big Brotherin konserttitaltioinnille Live at Winterland '68. Kyseisellä levyllä julkaistun Ball and Chainin alussa kuullaan silti Gurleyn erilainen avauskitarasoolo. Cheap Thrills julkaistiin elokuussa 1968, vuosi yhtyeen debyytin jälkeen. Se nousi Billboardin listakärkeen kahdeksannella listaviikollaan kyseisen vuoden lokakuussa. Albumi pysytteli kärjessä kahdeksan viikon ajan ja Cheap Thrillsistä muodostui eräs julkaisuvuotensa suosituimmista albumeista. Myös albumilta julkaistusta singlestä Piece of My Heart tuli suuri hitti.  Cheap Thrills saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään jo julkaisuvuotensa lokakuun puolivälissä. Vaikka Cheap Thrills sisälsi ainoastaan seitsemän kappaletta, kahdeksan kyseisen albumin sessioissa nauhoitettua muuta biisiä sai julkaisunsa toisilla albumeilla. Catch Me Daddy, Farewell Song, Magic of Love, medley Amazing Grace/ Hi Heeled Sneakers ja outtake kappaleesta Harry ilmestyivät ensiksi vuonna 1981 julkaistulla postuumilla albumilla Farewell Song. Ne pääsivät myös mukaan vuonna 1993 ilmestyneelle boxille Janis. It's a Deal ja  Easy Once You Know How julkaistiin vuonna 1999 Box of Pearls-nimisellä koosteella. Flower in the Sun ja Roadblock ilmestyivät Cheap Thrillsin cd-version bonuskappaleina. Piece of My Heart julkaistiin uudelleen singlenä Columbia Hall of Famen oldies-sarjassa ja sen b-puolella oli Joplinin ensimmäisen sooloalbumin I've Got Dem All Kozmic Blues Again, Maman eräänlainen nimiraita Cosmic Blues. Big Brotherin esiinnyttyä San Franciscossa Palace of Fine Arts Festivaalilla loppukesästä 1968 Joplin ilmoitti jättävänsä yhtyeen samaisen vuoden syksyllä. Viralliseksi lähdön syyksi ilmoitettiin Joplinin halu siirtyä sooloartistiksi ja perustaa soulia edustava yhtye. Andrew ja Ryder suunnittelivat myös lähtöä yhtyeestä ja osanottoa Joplinin uuteen projektiin. Loka-marraskuussa 1968 Big Brother and the Holding Company teki koko maan kattaneen kiertueen. Joplinin viimeinen konsertti yhtyeen riveissä oli San Franciscossa joulukuun ensimmäisenä. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti hippikommuuni Family Doggille, jonka jäseniin yhtyeen ensimmäinen manageri Chet Helms oli kuulunut. Kolme viikkoa kyseisen konsertin jälkeen Joplin ja Andrew soittivat Memphisissä debyyttikeikkansa uudella yhtyeellä, joka tultiin tuntemaan myöhemmin nimellä Kozmic Blues Band. Joplinin ja Andrewn lähdettyä Albin ja Getz liittyivät Country Joe & The Fishiin ja konsertoivat Yhdysvalloissa ja Euroopassa. He olivat myös mukana Country Joen vuonna 1969 ilmestyneellä ja Vanguard Recordsin julkaisemalla albumilla Here We Go Again. Toukokuussa 1969 Albin ja Getz jättivät Country Joe & The Fishin tarkoituksenaan kasata Big Brother uudestaan kitaristi David Nelsonin kanssa. Koelaulatettujen solistikandidaattien joukossa oli muun muassa Eddie Money. Syksyllä 1969 Big Brother palasi lähes entisessä kokoonpanossaan Joplinia lukuun ottamatta. Albinin, Andrewn, Getzin ja Gurleyn muodostaman ydinjoukon täydensivät solistit Nick Gravenites ja Kathi McDonald sekä kitaristi Dave Shallock. Vuonna 1970 yhtyeeltä ilmestyi albumi Be a Brother. Gurley siirtyi basistiksi Andrewn soittaessa rytmikitaraa. Andrew jakoi leadvokaalit McDonaldin kanssa ja Getz soitti rumpujen lisäksi ajoittain kosketinsoittimia. Gravenites toimi albumin tuottajana, biisintekijänä ja myös leadvokalistina muutamilla kappaleilla. Yhtyeen viimeinen studioalbumi oli vuonna 1971 ilmestynyt How Hard It Is ja sen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Mike Finnigan. Vuonna 1972 yhtye lopetti toimintansa useiden negatiivisten seikkojen uuvuttamana. Vuonna 1978 Big Brother teki yhden reunion-keikan Berkleyn Greek Theatressa.

Big Brotherin viimeisin inkarnaatio aloitti toimintansa vuonna 1987 ja tuolloin siihen kuuluivat Andrew, Albin, Getz ja Gurley. Heistä viimeksi mainittu jätti yhtyeen kymmenen vuotta myöhemmin, sillä hän ei suostunut yhtyetoveriensa ideaan korvata Joplin naissolistilla. Gurleyn paikan otti Tom Finch. Yhtyeen konserteissa vieraili useita solisteja. Vasta vuonna 2011 Cathy Richardsonista tuli yhtyeen virallinen leadvokalisti. Ben Nieves oli korvnnut Finchin kitaristina vuonna 2008. Vuonna 1999 yhtyeeltä ilmestyi Lisa Battlen leadvokalisoima albumi Do What You Love. Vuonna 2005 Saksassa nauhoitettiin livelevy Hold Me, jolla solistina kuultiin Sophia Ramosia ja kitaristina Chad Quistia. Kyseinen albumi julkaistiin seuraavana vuonna. Vuonna 2008 ilmestyi tuplacd The Lost Tapes, joka sisälsi San Franciscossa vuosina 1966 ja 1967 nauhoitettuja Janis Joplinin vokalisoimia Big Brother & The Holding Companyn konsertteja. Osa sen kappaleista oli ilmestynyt aikaisemmin bootleg-nauhoituksilla, mutta mukana oli 12 aikaisemmin julkaisematonta biisiä. Gurley menehtyi sydänkohtaukseen 20. joulukuuta 2009 ainoastaan kaksi päivää ennen 70-vuotispäiväänsä. Andrew menehtyi 12. helmikuuta 2015 sydänkohtausta seuranneen sydänleikkaukseen aiheuttamiin komplikaatioihin. Lokakuussa 2016 Big Brother & The Holding Company teki Alankomaissa pienen kiertueen kokoonpanolla Getz, Albin, Finch, sähköviulisti/kosketinsoittaja/solisti Kate Russo ja leadvokalisti Eileen Humpries. Keikkapaikkoihin lukeutui North Sea Jazz Club Amsterdamissa ja lisäksi yhtye soitti konsertit Weertissä, Haguessa ja Arnhemissa. Marista Records julkaisi vuonna 1987 cd:n ja dvd:n Big Brother and the Holding Co Live in the Lowlands, joka sisälsi mainitun kokoonpanon Weertissä soittaman konsertin.