Keskiviikon klassikko:Erään kaikkien aikojen brittisolistin koko tarina

30. tammikuuta 1947 syntynyt ja 20. huhtikuuta 1991 edesmennyt Stephen Peter Marriott oli englantilaismuusikko, solisti ja kahden keskeisen brittiyhtyeen johtohahmo kaikkiaan yli kahden vuosikymmenen ajan. Hänet muistetaan voimakkaasta lauluäänestään ja aggressiivisesta kitaransoittotyylistään yhtyeissä Small Faces vuosina 1965-1969 ja 1977-78 sekä Humble Pie vuosina 1969-1975 ja 1980-1981. Small Facesin jäsenenä Marriott pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012. 1960-luvun puolivälistä samaisen vuosikymmenen loppuun Marriottista tuli eräs modikoneista Small Facesin solistin ja kitaristin ominaisuudessaan. Hänen keskeisistä musiikillisista vaikuttajistaan mainittakoon Buddy Holly, Booker T and the MG's, Ray Charles, Otis Redding, Muddy Waters ja Bobby Bland. Myöhäisemmässä elämänvaiheessaan Marriott kyllästyi musiikibisnekseen. Hän käänsi selkänsä levy-yhtiöille ja vietti aikaa suhteellisessa tuntemattomuudessa. Marriott palasi musiikillisille juurilleen soittamalla pubeissa ja clubeissa Essexissä ja Lontoossa. Marriott menehtyi tulipalossa 1700-luvulla rakennetussa kodissaan Arkendesissa, Essexissä. Tulipalon aiheuttajaksi on epäilty savuketta. Vuonna 1996 Marriottille myönnettiin postuumisti Novello -palkinto hänen vaikutuksestaan brittiläiseen musiikkiin. Musiikkilehti Mojo listasi Marriottin sadan kaikkein aikojen parhaan solistin listalleen. Black Sabbathin Ozzy Osbourne listasi hänet kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi solistiksi. Hänet ovat suosikkisolistiensa listalleen nimenneet Kissin Paul Stanley, Rolling Stonesin Keith Richards ja Journeyn Steve Perry. Monega Junior High Schoolia käynyt Marriott tuli työväenluokkaisesta perheestä. Hän osoitti kiinnostusta musiikkiin jo nuorella iällä ja oppi soittamaan ukulelea ja huuliharppua itsenäisesti. Ollessaan 12-vuotias Marriott perusti ensimmäisen yhtyeensä koulutovereidensa Nigel Chapinin ja Robin Andrewsin kanssa. Yhtyeen nimi oli ensiksi The Wheels, sitten The Coronation Kids ja lopulta The Missisippi Five. Tässä vaiheessa yhtyeen kokoonpanon täydensivät Simon Simkins ja Vic Dickson. Marriottin ensimmäinen suuri musiikillinen idoli oli Buddy Holly. Vuonna 1960 Steven isä Bill Marriott näki lontoolaisessa sanomalehdessä ilmoituksen, jossa Lontoon West-Endissä toimineeseen New Theatreen etsittiin uutta Artful Dodgeria suosittuun musikaaliin Oliver, joka perustui Charles Dickensin novelliin Oliver Twist. Bill vastasi ilmoitukseen ja lähetti poikansa koe-esiintymiseen kertomatta asiasta. Koe-esiintymisessä Marriott esitti Connie Francisin kappaleen Who's Sorry Now ja Buddy Hollyn Rave Onin. Bart vakuuttui Marriottin solistin kyvyistä ja palkkasi hänet. Marriott viihtyi kyseisessä showssa vuoden ajan esittäen useita poikien rooleja. World Record Club julkaisi showsta myös Abbey Roadin studioilla nauhoitetun albumin, jolla Marriottia kuultiin leadvokalistina kolmessa kappaleessa, Consider Yourself näistä tunnetuimpana. Menestyksekästä näyttelydebyyttiä seurasi opiskelua Lontoon teatteritaiteiden Italia Conti-akatemiassa, näyttelyrooleja elokuvissa, tv:ssä ja radiossa. Marriott menetti kuitenkin kiinnostuksensa näyttelemiseen ja palasi ensirakkautensa musiikin pariin. Vuonna 1963 Marriott kirjoitti kappaleen Imaginary Love ja promosi kappaletta Lontoon suurille levy-yhtiöille, joista Decca sainasi hänet. Marriottin kiinnittänyt Dick Reagan oli myös Cliff Richardin agentti. Marriottin ensimmäisen singlen paraatipuolella oli Kenny Lynchin julkaisema Give Her My Regards ja b-puolella edellä mainittu Imaginary Love. Heinäkuussa 1963 julkaistu single ei menestynyt. Samana vuonna Marriott perusti yhtyeen Frantiks, joka äänitti coverin Cliff Richardin hitistä Move It. Rumpalina ja tuottajana sillä vaikutti The Shadowsissa aikaisemmin rumpaloinut Tony Meehan. Levy-yhtiöissä ei kuitenkaan oltu kiinnostuneita ja kappale jäi julkaisematta. Yhtyeen nimeksi vaihtui Moments ja se soitti esimerkiksi The Animalsin, The Nashville Teensin, Georgie Famen ja John Mayallin lämmittelijänä esimerkiksi 100 Clubilla Lontoon Sohossa ja Richmondin Crawdaddy Clubilla. Stuart Tuck piti yhtyeelle hetken aikaa omaa fanzinea Beat '64. Vuoden 1964 aikana Moments soitti 80 keikkaa. Yhdysvaltain-markkinoita varten yhtye levytti World Artistsin julkaiseman version The Kinksin hitistä You Really Got Me. Kun se ei menestynyt, Marriott sai lähteä yhtyeestä, sillä muut pitivät häntä liian nuorena leadvokalistiksi. Marriott haki korvaavan huuliharpistin paikkaa brittiläisessä R&B-yhtyeessä Downliners Sect. Yhtyeen johtohahmo Don Craine ei kutsunut Marriottia koesoittotilaisuuteen, sillä hän tiesi tämän hinkuvan päävokalistiksi. The Momentsin ja The Small Facesin välillä Marriott vaikutti hetken aikaa yhtyeessä The Checkpoints.

Marriott tapasi tulevat Small Faces-yhtyetoverinsa Ronnie Lanen ja 16-vuotiaan Kenny Jonesin 28. heinäkuuta 1964 Rainhamin Albionissa, missä kaikki esiintyivät omine yhtyeineen. Lane ja Marriott tapasivat uudelleen Manor Parkissa sijainneessa musiikkikaupassa J60 Music Bar. Marriott työskenteli siellä myyjänä ja Lane tuli ostamaan uutta bassoa. Myöhemmin Marriott kutsui hänet kotiinsa kuuntelemaan laajaa kokoelmaansa amerikkalaisia R&B-import-levyjä. Kolmikko jakoi kiinnostuksen amerikkalaiseen R&B-musiikkiin ja Marriott kutsuttiin esiintymään Lanen ja Jonesin yhtyeen The Outcastsin (aikaisemmin yhtye käytti nimeä The Pioneers) keikalle yhtyeen vakiokeikkapaikkaan Bermondseyhin. Keikka päättyi kaaokseen ja merkitsi yhtyeen loppua, mutta Marriott, Lane ja Jones päättivät perustaa oman yhtyeensä, jonka kokoonpanon täydensi Marriottin tuttu, kosketinsoittaja Jimmy Winston. Hänet yhtyeessä korvasi pian Ian McLagan. Nimen Small Faces keksi Marriottin opiskelijaystävä Annabel, joka oli myös opiskellut Italia Contissa. Adjektiiviattribuutti viittasi suoraan yhtyeen jäsenten lyhytkasvuisuuteen Winstonia lukuun ottamatta ja face viittasi arvostettuun modiin. Don Arden sainasi yhtyeen vain kuusi viikkoa sen perustamisen jälkeen ja esikoissingle Whatcha Gonna Do About It nousi brittilistalla sijalle 14. loppukesästä 1965. Jimmy Page kaavaili Marriottia Led Zeppelinin solistiksi ja Whole Lotta Love muistuttaa Small Facesin versiota Willie Dixonin kappaleesta You Need Loving, joka julkaistiin Small Facesin toukokuussa 1966 ilmestyneellä esikoisalbumilla. Marriott osallistui lähes kaikkien Small Facesin singlehittien kirjoittamiseen. Vuonna 1984 tehdyssä haastattelussa Marriott nimesi niistä suosikeikseen vuoden 1966 listaykkösen All Or Nothing ja seuraavan vuoden lopussa yhdeksänneksi nousseen Tin Soldierin. Kappaleista jälkimmäinen oli omistettu tuolloin Rod Stewartia tapailleelle Jenny Rylancelle. Tämä ja Marriott menivät naimisiin Lontoossa toukokuun lopussa 1968.  Jätettyään Small Facesin Marriott perusti pian uuden yhtyeen Humble Pie solisti/kitaristi Peter Framptonin, basisti/solisti Gregg Ridleyn ja nuoren rumpalilahjakkuuden Jerry Shirleyn kanssa. Yhtye treenasi kaikessa hiljaisuudessa Marriottin Clear Sounds-kotistudiossa Essexissä. Yhtyeen esikoisalbumi As Safe as Yesterday is ilmestyi elokuussa 1969 ja Marriottin käsialaa ollut, albumilta löytymätön single Natural Born Bugie saavutti brittilistalla neljännen sijan samaisen vuoden kesällä. Ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueensa jälkeen Humble Pie oli lähellä  hajoamista, sillä yhtyeen levy-yhtiö Immediate Records oli lopettanut toimintansa. Uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui A&M Records ja yhtyeen uusi manageri Dee Anthony kehotti sitä suosimaan kovaäänisempää ja boogierockvoittoisempaa musiikillista ilmaisua. Seuraavien kolmen vuoden ajan Humble Pie konsertoi ahkerasti tehden pelkästään Yhdysvalloissa 19 kiertuetta. Studioalbumit Humble Pie ja Rock On onnistuivat ja vuonna 1971 ilmestynyt livealbumi Performance:Rockin' the Fillmore oli yhtyeen menestyksekkäin. Tässä vaiheessa Anthony nosti Marriottin lavaesiintyjänä valokeilaan Framptonin  ja  Ridleyn edelle. Tämä vaikutti osaltaan ensin mainitun eroamiseen yhtyeestä. Hänen paikkansa otti aikaisemmin bluesrockyhtyeessä Bakerloo soittanut Clem Clempson. Pitkät kiertueet Yhdysvalloissa vaikuttivat negatiivisesti Marriottin persoonallisuuteen ja hän hankki pahan alkoholi- ja huumeriippuvuuden. Vuonna 1973 Rylancen oli pakko erota Marriottista. 70-luvun puoliväliin mennessä Humble Pien levytysten laatu oli myös kärsinyt. Vuonna 1976 Marriott julkaisi esikoissoolonsa Marriott ja palasi Britanniaan. Hän perusti Steve Marriott All Starsin Ridleyn, rumpali Ian Wallacen ja Heavy Metal Kidsin kitaristin Mickey Finnin kanssa. Marriott oli myös tarjolla kitaristiksi Rolling Stonesiin eronneen Mick Taylorin tilalle. Mick Jagger ei suostunut ottamaan Marriottia yhtyeeseen, sillä koki oman asemansa yhtyeessä uhatuksi. Small Facesin vuosina 1975 ja 1976 uudelleenjulkaistut Small Facesin singlet Itchycoo Park ja Lazy Sunday osoittautuivat menestyksiksi ja Marriott, Jones ja McLagan kasasivat yhtyeen uudelleen kokoonpanolla, jossa Rick Willis otti ainoastaan kaksiin treeneihin osallistuneen Ronnie Lanen paikan. Toiset eivät tienneet hänen sairastavan jo tuolloin MS-tautia. Uuden kokoonpanon vuosina 1977 ja 1978 levyttämät albumit Playmates ja 78 in the Shade muodostuivat pettymyksiksi sekä kriitikoiden mielestä että kaupallisesti ja Small Faces lopetti toimintansa.

Taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi Marriott joutui myymään Beehive Cottagen, jossa hän oli asunut vuodesta 1968 ja muuttamaan pieneen, Lontoon Golders Greenissä sijainneeseen asuntoon. Loppuvuodesta 1978 Inland Revenue ilmoitti Marriottille hänen suurista Humble Pien aikaisista veroveloistaan. Välttääkseen vankilan Marriottin tuli muuttaa pois Britanniasta. Hän myi Golders Greenin asuntonsa ja muutti Kaliforniaan asuen ystäviensä luona Santa Cruzissa. Marriott kasasi uuden yhtyeen The Firm basisti Jim Levertonin ja ennen muuta Mountainista muistetun kitaristi Leslie Westin kanssa. Levertonin piti kuitenkin lähteä Yhdysvalloista luotto-ongelmiensa vuoksi ja yhtye hajosi. Marriott tarvitsi rahaa ja hyväksyi tarjouksen kasata Humble Pie uudelleen. Vuonna 1980 Marriott otti yhteyttä New Yorkissa asuneeseen Jerry Shirleyhin Humble Pien reunionin tiimoilta. Shirley suostui ja Pien uuden kokoonpanon täydensivät Yhdysvaltojen itärannikon muusikoiden keskuudessa arvostettu basisti Anthony "Sooty" Jones ja aikaisemmmin Jeff Beck Groupissa vaikuttanut kitaristi Bobby Tench. Marriottin aikaisemmin kirjoittama Fool for a Pretty Face osoittautui siinä määrin laadukkaaksi kappaleeksi, että yhtye solmi sopimuksen Atco Recordsin kanssa ja julkaisi vuosina 1980 ja 1981 raskasta rockia edustaneet albumit On to Victory ja Go for the Throat. Britanniassa kyseisten pitkäsoittojen julkaisijana oli Small Facesin ex-managerin Don Ardenin omistama Jet Records. Pie konsertoi Yhdysvalloissa osana Rock N' Roll Marathonia. Vuoden 1981 loppupuolella Marriott mursi selkänsä hotellihuoneessa, kaavailtu kiertue Judas Priestin lämmittelijänä peruuntui ja Pie lopetti toimintansa. Vieraillessaan samana vuonna Britanniassa Marriott tapasi Ronnie Lanen. Mukaan tulivat Zoot Money, Jim Leverton, Mick Weaver, Dave Hynes ja Mick Collins ja kyseisellä lineupilla levytettiin albumi Majik Mijis, joka tosin julkaistiin vasta 19 vuotta myöhemmin. Seuraavaksi Marriott palasi New Yorkiin. Hän kiersi yhtäjaksoisesti puolentoista vuoden ajan clubikeikoilla Jim Levertonin, Goldy McJohnin ja Fallon Williamsin kanssa esittäen ensisijaisesti Small Facesin ja Humble Pien tuotantoa. Mc Johin lähdettyä trion nimeksi vaihtui Three Trojans. Marriottin avioliiton kariuduttua hän palasi Britanniaan ja asui siskonsa Kayn luona. Seuraavaksi Marriott kasasi yhtyeen Packet of Three konsertoiden jälleen pubeissa. Inland Revenue ahdisteli Marriottia maksamattomista veroista ja hän vaati jokaisesta keikasta maksua käteisenä. Elokuussa 1984 Aura Records julkaisi livelevyn Steve Marriott: Live at Dingwalls 6. 7. 1984. Vuoden 1985 Live Aid-konsertin aikana Lontoosta käsin operoinut Phoenix Modernist Society saattoi yhteen The Lambrettasin ja Purple Heartsin kaltaisia modrevivalyhtyeitä ja 60-luvun solisteja, kuten P. P. Arnold ja Chris Farlowe. Kenny Lynch pyysi Marriottia mukaan ja Band Aid Trustia varten levytetty versio Small Facesin vuoden 1966 ykköshitistä All Or Nothing julkaistiin kollektiivisella nimellä The Spectrum. Marriott muutti 1700-luvulla rakennettuun taloon pienessä Arkesdenin kylässä. Aikaisemmin sitä oli hyödynnetty Ian McShanen tähdittämän sarjan Lovejoy kuvauksissa. Viimeisinä vuosinaan Marriott kyllästyi musiikkibisnekseen ja hylkäsi isojenkin levy-yhtiöiden, kuten EMI:n hänelle esittämiä tarjouksia. Myös Packet of Three lopetti toimintansa. Toukokuussa 1988 Marriott alkoi treenata Leicesterhiresta kotoisin olleen yhtyeen The DT's:in kanssa. Keikoille yhtye lähti tosin nimellä Steve Marriott & DT's. Elokuvasäveltäjä Stephen Parsons pyysi Marriottia versioimaan tunnussävelmä Shakin' All Overin vuonna 1989 valmistuneeeseen kauhuelokuvaan Gnaw:Food of the Gods II. Marriott suostui ja kappaleen levytyksen yhteydessä Trax Records pyysi Marriottia levyttämään sooloalbumin. 30 Seconds to Midnight-niminen pitkäsoitto nauhoitettiin Alexandra Palacessa. 14. heinäkuuta 1981 Marriott meni naimisiin Toni Poultonin kanssa. Näihin aikoihin Jim Leverton otti yhteyttä Marriottiin ja tuloksena oli kaksikon DT's:in ja The Official Receiversin ex-jäsenten kanssa muodostama uusi yhtye Steve Marriott's Next Band. Taloudellisten erimielisyyksien vuoksi useampi yhtyeen jäsenistä erosi ja nimi Packet of Three otettiin uudelleen käyttöön. Vuonna 1990 Marriott soitti noin 200 keikkaa vuodessa. Peter Frampton palasi Britanniaan ja pyysi Marriottia kasaamaan Humble Pien uudelleen yhtä albumia ja kiertuetta varten. Taloudellisesti kyseinen järjestely helpotti Marriottia, joten hän suostui ja 27. tammikuuta 1991 kaksikko lensi Los Angelesiin tekemään nauhoituksia Framptonin kotistudiossa. Projektia ei kuitenkaan saatu päätökseen, sillä Marriott muutti mielensä ja palasi kotiin. Kaksi Marriottin vokalisoimaa ja kitaroimaa kappaletta, The Bigger They Come ja I Won't Let You Down ilmestyivät Framptonin albumilla Shine On:A Collection. Marriottin ja Framptonin yhteiskappale Out of the Blue julkaistiin jälkimmäisen ensimmäisellä Marriottin kuoleman jälkeen julkaistulla sooloalbumilla. Neljäs kappale An Itch You Can't Scratch on ilmestynyt yhdellä virallisella brittijulkaisulla. Biisin nauhoituspäivämäärää ja Framptonin osallisuutta sen levytykseen ei ole varmistettu.

19. huhtikuuta 1991 Marriott ja Poulton lensivät kotiin Yhdysvalloista. He yöpyivät ystävänsä luona Strawbridgeworthissa, mutta yöllä Poultonille selvisi, että Marriott oli ottanut taksin ja palannut kotiinsa Arkesdenissa. Marriottin kotitalon palon havaitsi ohi ajanut moottoripyöräilijä. Marriottin todennäköisimpänä kuolinsyynä pidetään savuketta. Hän kärsi väsymyksestä ja jet-lagista ja oli todennäköisesti nukahtanut syvään uneen sytytettyään savukkeen. Kuolinsyyksi määriteltiin savun sisäänhengittämisen aiheuttama vahinko. Marriottin verestä löydettiin lentopelkoon käytettyä Valiumia, alkoholia ja kokaiinia. Marriottin hautajaiset pidettiin huhtikuun viimeisenä 1991 Harlow krematoriumissa ja niissä soitettiin Small Facesin All Or Nothing. Paikalle saapuivat esimerkiksi Humble Pien originaalikokoonpanon muut jäsenet, Kenney Jones ja P. P.  Arnold, mutta Ronnie Lanesta ja Ian McLaganista ei kuultu mitään. Kun Marriottin kuolemasta oli kulunut kymmenen vuotta, Lontoon Astoriassa järjestettiin kaksi ja puoli tuntia kestänyt muistokonsertti. Peter Frampton, Greg Ridley, Jerry Shirley ja Clenn Clempson tekivät yhden esiintymisen. Konsertissa vierailivat Kenney Jones, Ian McLagan, Paul Weller, Noel Gallagher ja Bobby Tench. Eri kokoonpanoissa vierailleista muusikoista mainittakoon Alan White, Zak Starkey ja Rabbit Bundrick. Konsertti julkaistiin dvd:nä nimellä Steve Marriott Astoria Memorial Concert. Saadut tuotot lahjoitettiin The Small Faces Charitable Trustille, jonka Kenney Jones oli perustanut Steve Marriottin ja Ronnie Lanen muistoksi. Syyskuussa 2007 Small Facesin jäseniä ja yhtyeen manageria Don Ardenia kunnioitettiin Carnaby Streetille sijoitetulla muistolaatalla. Se sijaitsi Don Ardenin toimistojen, Small Facesin 60-luvun henkisen kodin, paikalla.