Deep Purple: The House of Blue Light
Brittiläisen hardrockin kivijalan, Deep Purplen kaikissa eri kokoonpanoissa on ollut mukana ainoastaan yksi jäsen, rumpali Ian Paice. Legendaarisella Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice -lineupilla, joka tunnetaan myös nimellä Mark II, on ollut kolme elinkaarta. Unohtumattoman maineensa yhtye loi vuosien 1969-1973 välillä työstämällä tuotannollaan. Ensimmäinen reunion ajoittui vuosien 1984 ja 1988 välille ja vielä vuonna 1993 kyseinen viisikko kokoontui yhteen levyttämään joutsenlaulukseen jääneen pitkäsoiton The Battle Rages On. Alkuvuodesta 1987 julkaistu albumi The House of the Blue Light ilmestyi menestyksekkään paluun toisena pitkäsoittona. Vaikka siitä muodostui kaupallisessa mielessä pettymys edeltäjäänsä, vuoden 1984 Perfect Strangersiin verrattuna, myös kyseisellä pitkäsoitolla oli tarjottavanaan aimo annos pätevää classic rockia aikana, jolloin modernit trendit ja tukkaheavybändit dominoivat aluetta, jonka peruskiviä Deep Purple oli ollut aikanaan osaltaan keskeisesti muuraamassa. Perfect Strangersin yllätysmenestyksen jälkeen Purplella oli vaikeutensa saada sen seuraajaa viimeistellyksi. Yhtyeen basisti Roger Glover oli toiminut 70-luvun lopusta eteenpäin voimakkaasti tuottajan roolissa ja tarjosi palveluksiaan myös Purplelle yhtyeen reunionissa. Hän valitsi Pohjois-Vermontissa sijaitsevan kaukaisen linnan ja hyödynsi liikkuvaa äänitysyksikköä etsiäkseen ja löytääkseen sopivan ilmapiirin luovaa prosessia varten. Yhtye kamppaili The House of the Blue Lightin äänitysten ja tuotantoprosessin aikana tiettyjen vanhojen erimielisyyksien noustessa uudelleen pintaan. Kun albumi julkaistiin alkuvuodesta 1987, sen cd-versiolla joistakin kappaleista kuultiin vinyyli- ja kasettiformaatissa julkaistuja pidemmät versiot. Kun The House of the Blue Light remasteroitiin myöhäisempää digitaalista käyttöä varten, sen kappaleiden lyhyemmät albumiversiot säästettiin tulevaisuuden kuuntelijoille. The House of Blue Lightin a-puolen kappaleilla Purple pyrki löytämään 80-lukuisen rockhitin ja kyseisen levypuoliskon kappaleita onkin verrattu Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeen mainitun vuosikymmenen tuotantoon. Erityisesti kyseinen väite pitää paikkansa tarttuvan kosketinsoitinriffin ja vokaalikoukkujen hallitsemassa kappaleessa Call of the Wild. Sitä seuraavat raidat Mad Dog ja Black and White edustavat nopeatempoista 80-luvun hardrockia, jollaisen työstämiseen olisi kyennyt myös Purplea keskinkertaisempi kokoonpano. Kappaleista jälkimmäisellä on silti tarjottavanaan verevää huuliharpismia. The House of the Blue Lightin ykköspuolen huippuhetki on dramaattinen The Unwritten Law, jossa Ian Gillan hyödyntää 70-luvun alun tyyppistä dynaamista vokaali-improvisaatiota ja juuri kyseisessä albumin kappaleista Ian Paice osoittaa lukeutuvansa rockin historian aliarvostetuimpiin rumpaleihin. The House of the Blue Lightin avauskappaleessa Bad Attitude kosketinsoittaja Jon Lord tuo mukaan tavaramerkistään käynyttä urkusoundiaan soittamalla Hammondiaan Marshallin vahvistimen läpi ja luomalla samalla erään rockin historian omintakeisimmista soinneista. Pitkäsoiton kakkospuoli muodostuu kokonaisuutena albumin kiinnostavammaksi. Sen nopeaa riffivetoista avauskappaletta Hard Lovin' Woman seuraa eräs pitkäsoiton huippuhetkistä; ylväs Spanish Archer, jonka kruunaa Blackmoren itämaalaisvaikutteinen kitarointi. Kaikkien jäsenten intensiivisen työskentelyn ansiosta kyseistä kappaletta voi tituleerata klassikoksi Deep Purplen repertuaarissa. Erinomaisen kosketinsoitinriffin varaan rakennettu Strangeways lukeutuu myös pitkäsoiton huippuhetkiin ja tekstissään se sisältää hienoista yhteiskuntakriittisyyttä. Bluessävytteinen MitziDupRee lukeutuu myönteisessä mielessä harvinaisuuksiin Deep Purplen tuotannossa. Gillanin teksti on tarinana kiehtova ja musiikillisesti kappaleessa pääsevät loistamaan erityisesti kapakkatyyppistä pianoa soittava Lord sekä mainiosti bassotteleva Glover. Vaikka The House of Blue Light siis epäonnistui jossakin määrin kaupallisesti, aika on kohdellut sen tarjoamaa musiikkia lempeästi. Vuonna 1988 ilmestynyt livetupla Nobody's Perfect onnistui puolestaan ensisijaisesti kaupallisesti, ja pian sen julkaisun jälkeen Ian Gillan erosi Purplesta väliaikaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti