Lauantain pitkä:Eräs upeimmista 70-luvun puolivälin jälkeen esiin nousseista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Vuosien 1974 ja 1986 välillä toiminut Mink DeVille oli rockyhtye, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi yhteyksistään New Yorkin CBGB-yökerhoon ja samalla se toi esiin johtohahmonsa Willy DeVillen musiikilllista talenttia. Vuosien 1977 ja 1985 välillä yhtye levytti ja julkaisi kuusi pitkäsoittoa. Willy DeVilleä lukuun ottamatta yhtyeen originaali lineup soitti ainoastaan sen kahdella ensimmäisellä albumilla, jotka olivat Cabetta ja Return of Magenta. Myöhemmin ilmestyneillä pitkäsoitoilla ja kiertueilla Willy DeVille kokosi muusikoita esiintymään Mink DeVillen nimellä. Kun Willy DeVille alkoi vuoden 1985 jälkeen esiintyä ja konsertoida omalla nimellään, hänen taustayhtyeensä käytti joskus nimeä The Mink DeVille Band. Rock and Roll Hall of Fameen kirjoittanut Doc Pomus on todennut Mink DeVillen tietävän kaupungin katujen totuuden ja gheton rakkauslaulujen rohkeuden. Willy DeVillen äänen rankka todellisuus on samalla tavalla ajatonta, kun yksinäisyys, rahattomuus ja huolet, jotka löytävät toisensa, eivätkä koskaan katoa. Yhtye perustettiin vuonna 1974 Willy DeVillen tavattua rumpali Thomas L Arren Juniorin ja basisti Ruben Siguenzan San Franciscossa. Willy soitti silloin tällöin Lazy Ace-yhtyeen kanssa. Siihen kuuluivat Allen Jr ja pianisti Ritch Colbert. Lazy Acen hajottua  DeVille, Arren Junior, Colbert, Siguenza sekä kitaristi Robert McKenzie muodostivat yhtyeen Billy De Sade and the Marquis. Vuonna 1975 yhtyeen nimeksi vaihtui Mink DeVille ja solisti Billy Borsay otti käyttöön nimen Willy DeVille. Village Voicessa Willy DeVille huomasi ilmoituksen, jossa yhtyeitä pyydettiin koe-esiintymiseen New Yorkiin. Fast Floydin korvasi John Lee Hookerin kanssa soittanut, bluestatsia yhtyeeseen tuonut Louis X. Erlanger ja vuonna 1977 Kaliforniaan palanneen Colbertin tilalle saatiin aikaisemmin Tiffany Shade – yhtyeessä soittanut Bobby Leonards.

 Vuosien 1975 ja 1977 välisenä aikana Mink DeVille oli eräs 70-luvun puolivälin punkrockin kehdon, New Yorkin CBGB:n alkuperäisistä houseyhtyeistä. Tyylillisesti se erosi kuitenkin voimakkaasti virkaveljistään ohjelmistollaan, johon kuului bluesia ja soulia. Yhtyeen coverohjelmistoon sisältyi esimerkiksi Little Walteria, Elmore Jamesia ja James Brownia. Levytyssopimus Capitol Recordsin Ben Edmondsin kanssa syntyi lopulta joulukuussa 1976. Jack Nitzhen tuottaman debyyttialbuminsa Cabretta Mink DeVille äänitti tammikuussa 1977. Steve Douglasin avustuksella Nitzhe tuotti Mink DeVillen neljä ensimmäistä pitkäsoittoa. Kaksikko oli ollut  Phil Spectorin kanssa luomassa Wall of Soundia ja niin Spectorin tuottamat yhtyeet kuin Brill Buildingin soundit lukeutuivat Mink DeVillen muusikoiden diggauskohteisiin. Soulia, rhytm and bluesia rockia yhdistänyttä Cabrettaa pidetään yleisesti eräänä parhaista 70-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä debyyttilevyistä. Sen kappaleista mainittakoon erityisesti tarttuva Spanish Stroll. Steve Douglas soitti sillä saksofonia ja The Immortals- a cappella-yhtye lauloi taustoja. Vuonna 1978 ilmestynyt kakkosalbumi Return to Magenta sisälsi debyytistä poiketen jousia. Dr. John soitti pitkäsoitolla koskettimia ja Douglas jälleen saksofonia. Kyseisenä vuotena Mink DeVille kiersi Yhdysvaltoja Elvis Costellon ja Nick Lowen kanssa. Seuraavana vuonna Willy DeVillen rakkaus taidetta ja ranskalaista kulttuuria kohtaan johti hänet joksikin aikaa Pariisiin. Hän vei yhtyeensä musiikillisesti uuteen suuntaan ja levytti originaalin albumin Le Chat Bleu. Mainitulle pitkäsoitolle DeVille kirjoitti useita kappaleita Rock and Roll Hall of Famen jäsenen Doc Pomusin kanssa. Jousisovituksissa auttamaan DeVille palkkasi Jean Claude Petitin ja kitaristi Erlangeria lukuun ottamatta albumilla kuultiin uusia muusikoita.

 Capitol Records julkaisi Le Chat Bleun Euroopassa vuonna 1980. Vaikka pitkäsoitosta ei muodostunut suurta myyntimenestystä, se saavutti myönteiset arviot. Rolling Stonen kriitikot rankkasivat albumin vuoden 1980 viidenneksi parhaaksi ja musiikkihistorioitsija Glen A Baker nimesi sen kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi albumiksi. Atlanticille Deville levytti kaksi pitkäsoittoa, vuonna 1981 ilmestyneen Cup de Grapen ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistun albumin Where Angels Fear to Tread. Saksofonisti Louis Cortelezi oli mukana molemmilla albumeilla ja ne hyödynsivät myös Bruce Springsteenin ja Southside Johnnyn levyiltä tunnusomaista New Jerseyn rannikon soundia. Mink DeVillen Atlanticille levyttämät pitkäsoitot menestyivät hyvin Euroopassa, mutta eivät Yhdysvalloissa. Mink DeVillen viimeinen pitkäsoitto Sportin’ Life levytettiin Polydorille vuonna 1985. Manitulle albumille DeVille kirjoitti Doc Pomusin kanssa raidat Something Beatiful Dying ja When You Walk My Way. Albumi nauhoitettiin Alabaman Muscle Shoals Sound studioilla Muscle Shoalsin rytmisektion kanssa. Tuottajina toimivat DeVille ja Duncan Cameron. Kappale Italian Shoes oli hitti joissakin Euroopan maissa. Sportin’ Lifen jälkeen DeVille alkoi levyttää omalla nimellään. Mink DeVille soitti viimeisen konserttinsa New Yorkissa 20. helmikuuta 1986. Esimerkiksi vuonna 1993 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Willy DeVille Live ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistulla Acoustic Trio Live in Berlinillä Willy DeVillen taustayhtyettä kutsuttiin joskus nimellä The MinkDeville Band. Jotkut kyseisen yhtyeen muusikoista soittivat ja keikkailivat Willy DeVillen kanssa jopa vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi basisti Bob Curiano ja rumpali Shawn Murray soittivat Willy DeVillen taustalla hänen Euroopan-kiertueillaan vuosina 1984 ja 2007. Jotkut The Mink DeVille Bandissa soittaneet muusikot olivat mukana sekä Mink DeVillen että Willy DeVillen albumeilla. Willy DeVillen kanssa eri kokoonpanoissa yli kymmenen vuoden ajan soittaneista muusikoista mainittakoon pikaisesti rumpali Tommy Price ja saksofonisti Mario Cruz.