Lauantain pitkä:Eräs bluesin kiistattomista klassikoista

Kymmenes kesäkuuta 1910 syntynyt ja kymmenes tammikuuta 1976 menehtynyt Chester Arthur Burnett, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Howlin Wolf,  on eräs autenttisimmista hahmoista koko bluesmusiikin historiassa. 18-vuotiaana hän tapasi bluesmuusikko Charlie Pattonin, ja kyseinen tapaaminen muutti hänen elämänsä lopullisesti. Äänenkäyttönsä ja esiintymistyylinsä Wolfin voi todeta oppineen Pattonilta. Vuonna 1948 Wolf aloitti uransa radio-dj:nä. Hänen varhaisen yhtyeensä jäsenistä kitaristi Willie Johnsonin osuutta ei voi yliarvioida. Levytykset Wolf aloitti vuonna 1951 Sam Phlilipsin yhtiölle. Tunnetta huokuneita levytyksiä esiteltiin sekä Leonard Chessille Chicagossa että The Bilhari Brotherseille Los Angelesissa. Uusi levytyssopimus syntyi lopulta Leonard Chessin kanssa.  Chessille tehdyillä levytyksillä Wolfin aggressiivinen tyyli vaihtui backbeattiin ja uutena yhtyeen jäsenenä esittäytyi rytmikitaristi Hubert Sumlin. Ensimmäiset Chessille tehdyt Wolfin levytykset olivat vuodelta 1954 ja neljää vuotta myöhemmin Sumlinista oli tullut yhtyeen soolokitaristi. Hän soitti varsin niukasti sointuja ja saattoi sooloilla Wolfin lauluosuuksien keskelle. Vuonna 1956 Wolf oli listoilla kappaleilla Evil ja Smokestack Lightnin’. Erityisen hyvin hänen levynsä kävivät kaupasi etelässä. Vuonna 1960 Wolf aloitti Willie Dixonin käsialaa olleiden kappaleiden levytykset ja seuraavien viiden vuoden aikana hän levytti miltei ainoastaan Dixonin sävellyksiä. Brittiläiset rhythm and blues –yhtyeet versioivat useita Wolfin kappaleita ja niistä parhaiten menestyi listakärkeen kohonnut Rolling Stonesin näkemys Little Red Roosterista. Yhtyeen esiintyessä 60-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa Shindig-televisioshowssa Wolf oli Stonesien erikoisvieraana. Wolf esitti raivoisan version How Many More Yearsista ja esityksen näki useampi miljoona katsojaa. Wolf ei milloinkaan unohtanut Stonesien hänelle osoittamaa kunnioitusta ja puhui yhtyeestä myönteisesti viimeisiin päiviinsä saakka. Vuodesta 1964 eteenpäin Wolf levytti jälleen omia kappaleitaan, joista keskeisimpiin lukeutui muun muassa The Jimi Hendrix Experiencen versioima Killing Floor. Wolfin tuotantoa coveroivat lisäksi esimerkiksi The Doors, Cream ja Jeff Beck. Vuonna 1970 Wolf tuotiin Englantiin, missä hän levytti London Sessions – albumin Eric Claptonin ja useiden muiden keskeisten brittiläisten muusikoiden kanssa. 70-luvun edetessä sairaus alkoi viedä voiton merkittävästä bluesartistista, mutta vanhaa taikaa oli jäljelllä ajoittain vielä niin levytyksissä kuin esiintymisissä. Kymmenes tammikuuta 1976 Wolfille tehty operaatio vei hänen henkensä, mutta bluesin klassikkoa ei unohdettu. Chicagoon hänelle pystytettiin patsas ja Eddie Shawn luotsaama yhtye The Wolf Gang piti hänen muistoaan ja musiikkiaan ihmisten mielissä vuosien ajan. Vuonna 1980 Wolf äänestettiin Blues Foundation Hall of Fameen ja yksitoista vuotta myöhemmin hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen. Paria vuotta myöhemmin Wolf sai kasvonsa Yhdysvaltain postimerkkiin. Viimeistään tuolloin hänestä tuli oma osansa amerikkalaista historiaa.