Robby Krieger:Set the Night on Fire (Like)
Jerry Hopkinsin ja Dan Sugermanin varsin suosittu Jim Morrison-biografia No-One Here Gets Out Alive ilmestyi jo 80-luvun alkajaisiksi, John Densmoren myös ristiriitaisia tunteita herättänyt Riders on the Storm kutakuinkin tarkalleen kymmentä vuotta myöhemmin ja Ray Manzarekin onnistunut Light My Fire- Matkani Doorsin kanssa vuonna 1999. Nyt on viimein vuorossa yhtyeen kitaristin ja musiikillisesti keskeisimmäksi hahmoksi osoittautuneen Robby Kriegerin elämäkerta Set the Night on Fire. Mainitusa teoksessa käsitellään kiehtovasti Kriegerin lapsuus- ja nuoruusaikoja, hänen musiikillisten vaikutteidensa monimuotoisuutta ja tuodaan lisäksi esiin joidenkin keskeisten Kriegerin säveltämien The Doors-kappaleiden musiikillisia inspiraation lähteitä. Krieger ammensi useista erilaisista musiikillisista genreistä. Vaikka perusrock ei lukeutunut niihin, Chuck Berryn vuoden 1965 konsertti teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Uransa alkuvaiheessa The Doors soitti useiden keskeisten aikakauden yhdysvaltalaisyhtyeiden, kuten Loven ja Country Joe and the Fishin lämmittelijänä. Varsin merkittävä oli myös yhteisesiintyminen irlantilaisen jöröjukan Van Morrisonin varhaisen Them-yhtyeen kanssa. Setti huipentui yhteisversioon Themin hitistä Gloria, joka päätyi myös The Doorsin keikkaohjelmistoon. Länsirannikon yhtyeistä Doorsin jonkinlaiseksi sukulaissieluksi muodostui myöhemmin Jefferson Airplane ja yhtyeen jäsenet tutustuivat hyvin myös Janis Jopliniin, jonka solistintaitoja Krieger teoksessaan ylistää. The Doorsin jäsenten musiikilliset jännitteet kappaleita luotaessa tuodaan kiehtovasti esiin. Avaintuotantoon kohoaa esimerkiksi yhtyeen esikoisalbumin päättävä 11-minuuttinen The End. Doorsin jäsenet olivat pettyneitä esikoissinglensä Break on Througin kaupalliseen floppaamiseen. Toisena singlenä The Doorsin tammikuussa 1967 ilmestyneeltä esikoisalbumilta julkaistusta ja Kriegerin säveltämästä Light My Firesta muodostui ykköshitti, vaikka tekijä olisi itse uskonut esikoisalbumin kappaleista erityisesti 20:th Century Foxin kaupalliseen potentiaaliin. The Doorsin esikoisalbumin nauhoituksissa käytettiin vielä neliraituria, mutta loppuvuodesta 1967 ilmestyneeseen, mielikuvitukselliseen kakkospitkäsoitto Strange Daysiin ehdittäessä hyödynnettiin jo kasiraituria. Vastavasti Strange Daysin avainkappaleisiin lukeutuivat albumin pitkä päätösraita When the Music's Over sekä singlehitti People Are Strange. Kolmatta pitkäsoittoa Waiting for the Sun hierottiin studiossa kyllästymiseen asti, mutta se nousi Doorsin albumeista ainoana Billboardin listakärkeen Hello, I Love You-singlen tavoin. The Soft Parade-albumilla Doors laajensi soundiaan puhaltimilla useiden muiden aikakauden rockyhtyeiden tavoin. Yhtyeen kaksi viimeistä pitkäsoittoa; Morrison Hotel ja LA Woman tekivät onnistuneesti paluun blues- ja rockorientoituneeseen musiikilliseen ilmaisuun. Kriegerin elämäkertakirjassa kronologian katkaisevat melko usein hänen ja muiden henkiin jääneiden Doorsin jäsenten elämään liittyvät anekdootit myöhäisemmiltä ajanjaksoilta. Se, onko mainittu ratkaisu onnistunut, on kaksiteräinen miekka. Toisaalta mainittu käytäntö tuo tekstiin määrätynlaista elävyyttä, toisaalta kaiken informaation olisi kenties voinut käsitellä myös puhtaan kronologisessa järjestyksessä. Elämäkerrassaan Krieger myös oikoo melko runsaasti virheellistä Doorsiin liittynyttä informaatiota esimerkiksi Oliver Stonen The Doors-elokuvan tiimoilta. Kriegerin teoksella on selkeät ansionsa ja ja niinpä se päihittäneekin vaivattomasti ainakin John Densmoren Riders on the Stormin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti