Lauantain pitkä:Erään huippusuositun brittiyhtyeen formatiivinen vaihe

Brittiläinen The Hollies on poppia ja rockia edustava yhtye, joka on ennen muuta tullut tunnetuksi erottuvan kolmiäänisen laulutyylin edustajana. Listasijoitustensa perusteella The Hollies on 60-luvun yhdeksänneksi suosituin brittiläinen artisti. The Holliesin perustivat solisti Allan Clarke ja solisti/kitaristi Graham Nash loppuvuodesta 1962. The Hollies aloitti uransa merseybeat-tyylisenä yhtyeenä. Se perustettiin Manchesterissa, vaikka osa yhtyeen jäsenistä oli kotoisin sen lähiseuduilla sijaitsevista pohjoisemmista kaupungeista. The Hollies on nauttinut huomattavasta menestyksestä eri maissa yli viisi vuosikymmentä kestäneellä urallaan. Kyseisen ajanjakson aikana yli 60 yhtyeen singleä tai ep:tä ja 26 pitkäsoittoa on noussut listoille jossakin päin maailmaa. Yhdysvalloissa yhtye tosin saavutti menestystä vasta vuonna 1966 ilmestyneellä singlekappaleellaan Bus Stop. Britanniassa The Hollies on saanut plakkariinsa yli 30 singlehittiä ja myös Billboardin listalla yhtyeellä on 22 merkintää. Suurimmista singlemenestyksistä Atlantin molemmin puolin mainittakoon Just One Look, Look Through Any Window, Bus Stop, I Can’t Let Go, On a Carousel, Stop Stop Stop, Carrie Anne, Jennifer Echless, He Ain’t Heavy He’s My Brother ja vielä 70-luvun puolella Long Cool Woman in a Black Dress sekä The Air That I Breathe. The Rolling Stonesin ohella The Hollies on eräs iäkkäimmistä 60-luvun alkupuolella perustetuista brittiyhtyeistä, joka ei ole milloinkaan hajonnut ja jatkaa edelleen esiintymisiä ja levytyksiä. Saavutustensa ansiosta The Hollies pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2010. Allan Clarken ja Graham Nashin muodostama duo aloitti esiintymiset 50-luvun lopussa tuolloin pinnalla olleen skiffle-boomin innoittamana. Lopulta kaksikosta tuli kitara- ja lauluduo, jonka keskeisimpänä esikuvana oli The Everly Brothers. Nimekseen yhtye otti Ricky ja Dane Young ja se lyöttäytyi yhteen paikallisen The Fourtones-yhtyeen kanssa. Sen muodostivat kitaristi Pete Bockin, basisti John ”Buch” Mepham, rumpali Keith Bates ja kitaristi Derek Quinn. Viimeksi mainitun lähdettyä vuonna 1962 Freddie & The Dreamersiin poistuivat myös Clarke ja Nash. He liittyivät toiseen manchesterilaisyhtyeeseen The Deltasiin. Sen muodostivat soolokitaristi Vic Steele, basisti Eric Haydock sekä rumpali Don Rathbone. Kyseinen yhtye oli juuri menettänyt kaksi jäsentä, joista toinen, Eric Stewart, oli juuri liittynyt ammattimaisesti toimineeseen The Mindbendersiin. The Deltasin nimeksi vaihtui The Hollies yhtyeen debyyttikeikalla, jonka se soitti Manchesterin Oasis Clubilla. Graham Nashin mukaan nimivalintaan vaikutti yhtyeen jäsenten Buddy Hollyn musiikkiin kohdistama diggaus. 

Seuraavan vuoden tammikuussa The Hollies esiintyi Liverpoolin Cavern-clubilla. Siellä yhtyettä kuuli Parlophone Recordsin apulaistuottaja Ron Richards, joka oli ollut Beatlesin ensimmäisen äänityssession tuottajana. Hän tarjosi yhtyeelle koe-esiintymistä Parlophonelle. Steele ei kuitenkaan halunnut ryhtyä ammattilaismuusikoksi ja hän erosi yhtyeestä helmikuussa 1963. Steelen korvasi yhtyeessä The Dolphins vaikuttanut Tony Hicks. Kyseisen yhtyeen muita muusikoita olivat rumpali Bobby Elliott ja basisti Bernie Calvert. Richards ei ainostaan kiinnittänyt The Holliesia, vaan yhtyeen koe-esiintymisensä yhteydessä esittämä cover The Coastersin kappaleesta (Ain’t That) Just Like Me julkaistiin Holliesin debyyttisinglenä toukokuussa 1963. Tuloksena oli 25. sija brittilistalla. The Holliesin kakkossingle oli niin ikään napattu The Coastersin ohjelmistosta. Searching nousi sijalle 12. Rathbone päätti erota The Holliesista yhtyeen levytettyä Parlophonelle ainoastaan kahdeksan kappaletta. Tony Hicks järjesti vanhan yhtyetoverinsa Bobby Elliottin The Holliesin uudeksi rumpaliksi kyseisen vuoden elokuussa. Alkuvuodesta 1964 The Hollies saavutti kotimaassaan ensimmäisen top teniin nousseen hittinsä. Näkemys Maurice Williams & The Zodiacsin kappaleesta Stay nousi kahdeksanneksi. Se löytyi myös The Holliesin aivan tammikuun alussa 1964 julkaistulta esikoispitkäsoitolta Stay With The Hollies. Se nousi yhtyeen kotimaassa listakakkoseksi ja ilmestyi Yhdysvalloissa Imperialin julkaisemana nimellä Here I Go Again. The Hollies jatkoi coverhittien työstämistä, sillä helmikuussa 1964 listakakkoseksi kotimaassa noussut Just One Look oli näkemys Doris Troy-nimisen laulajattaren omasta top ten-menestyksestä Yhdysvalloissa. The Holliesiin kohdistettiin tässä vaiheessa kiinnostusta Pohjois-Amerikassa ja yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi Yhdysvaltojen lisäksi nimellä Here I Go Again myös Kanadassa Capitol Recordsin julkaisemana. Mukana olivat kaksi viimeksi mainittua singlehittiä ja useiden muiden englantilaisyhtyeiden tavoin myös The Holliesin tapauksessa yhtyeen pitkäsoittojen jenkkiversiot erosivat sisällöllisesti voimakkaastikin kotimaassa julkaistuista. Tähän mennessä The Hollies oli kirjoittanut jo melko runsaasti biisintekijäkolmikon Clarke Hicks ja Nash käsialaa ollutta omaa tuotantoaan ja Richards antoi yhtyeen julkaista ensimmäisen sen omaa sävellysmateriaalia edustaneen singlen. Syyskuussa 1964 ilmestynyt We’re Through saavutti seitsemännen sijan. Varhaisten omien sävellystensä osalta yhtye piiloutui pseudonyymin L. Ransford taakse. Kyseessä oli Nashin isoisän nimi. Seuraavilla singlelevytyksillään The Hollies palasi coverkappaleiden pariin. Tammikuussa 1965 ilmestynyt Yes I Will nousi yhdeksänneksi ja toukokuussa seurasi The Holliesin ensimmäinen listaykkössingle kotimaassaan. Kyseinen kappale, I’m Alive, saavutti myös Kanadassa yhdennentoista sijan. 

Yhtyeen kakkosalbumia In The Hollies Style ei julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa, mutta Kanadassa pitkäsoitosta ilmestyi versio, jolla viimeisimmät brittisinglet olivat mukana. Lopulta The Hollies onnistui lyömään itsensä läpi Yhdysvalloissa Graham Goulmanin käsialaa olleella kappaleella. Look Through Any Window nousi yhtyeen kotimaassa neljänneksi syyskuussa 1965 ja saavutti Yhdysvalloissa 32. sijan. Kanadassa kappale oli kolmas tammikuussa 1966. The Holliesin seuraava single oli originaalilevytys George Harrisonin sävellyksestä If I Needed Someone. Se jäi kuitenkin vähäiselle huomiolle The Beatlesin päätettyä julkaista oman versionsa loppuvuodesta 1965 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Rubber Soul. Britanniassa The Holliesin näkemys saavutti 20. sijan, mutta Yhdysvalloissa se jäi vaille listasijoitusta. Loppuvuodesta 1965 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi, joka kantoi konstailemattomasti nimeä The Hollies, saavutti kahdeksannen sijan brittilistalla. Sen jenkkiversio Hear! Here ei noussut listoille, vaikka mukana olivat singlemenestykset Look Through Any Window ja I’m Alive. Helmikuussa 1966 ilmestynyt single I Can’t Let Go palautti The Holliesin kotimaassaan top teniin. Siellä pikkulevy nousi upeasti listakakkoseksi ja saavutti myös Yhdysvalloissa 42. sijan. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto Would You Believe sisälsi myös kyseisen hitin ja nousi kotimaassaan sijalle 16. Sen jenkkiversio Beat Group ei sijoittunut sadan suosituimman joukkoon. Kesäkuussa 1966 ilmestynyt Graham Gouldmanin käsialaa ollut single Bus Stop nousi viidenneksi Atlantin molemmin puolin. Basistina tuossa vaiheessa ollut Bernie Calvert soitti The Holliesin riveissä myös Jugoslavian- kiertueen toukokuussa 1966. Bus Stopista oli muodostunut Yhdysvalloissa The Holliesin ensimmäinen top ten – menestys. Niinpä siellä julkaistiin samanniminen pitkäsoitto, joka nimiraitansa lisäksi sisälsi Yhdysvalloissa aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita The Holliesin varhaisemmalta uralta. Albumi saavutti 75. sijan. Clarke, Hicks ja Nash osallistuivat Jimmy Pagen, John Paul Jonesin ja Elton Johnin kanssa The Everly Brothersin pitkäsoiton Two Yanks in England levytykseen. Kyseinen albumi koostui pitkälti sellaisten The Holliesin kappaleiden coverversioista, joiden säveltäjäksi oli merkitty L. Ransford. Tuosta eteenpäin The Hollies julkaisi omaa käsialaansa olleet kappaleensa ilman pseudonyymiä ja Graham Nashin yhtyeestä eroamiseen saakka lähes kaikki yhtyeen singlet edustivat sen omaa tuotantoa. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli viimeinen Nashin aikainen single Listen to Me, joka oli Tony Hazzardin kirjoittama. Lokakuussa 1966 ilmestynyt pitkäsoitto For Certain Because oli ensimmäinen pelkästään Clarken, Hicksin ja Nashin sävellyksistä koostunut The Holliesin albumi.

 Yhdysvalloissa se julkaistiin nimellä Stop Stop Stop ja tuloksena oli 91. sija. Pelkästään Amerikan markkinoille julkaistu single Pay You Back with Interest oli kohtuullinen menestys saavuttaen 28. sijan. Samoihin aikoihin The Hollies julkaisi sarjan kansainvälisiä singlemenestyksiä. Stop Stop Stop oli yhtyeen kotimaassa kakkonen ja Yhdysvalloissa seitsemäs, helmikuussa 1967 julkaistu On a Carousel oli Britanniassa neljäs, Yhdysvalloissa yhdestoista ja Australiassa 14. Saman vuoden toukokuussa ilmestynyt Carrie Ann oli yhtyeen kotimaassa kolmas, Yhdysvalloissa yhdeksäs ja Australiassa seitsemäs. The Holliesin seuraava pitkäsoitto Evolution julkaistiin ensimmäinen kesäkuuta 1967, siis samana päivänä The Beatlesin Sergeant Pepperin kanssa. Sen levytykseen osallistui muun muassa Mitch Mitchell. Yhdysvalloissa kyseessä oli The Holliesin debyyttialbumi Epicille. Yhtyeen kotimaassa pitkäsoitto saavutti 13. ja Yhdysvalloissa 43. sijan. Kyseisenä vuotena The Searchers sekä Paul ja Barry Ryan saavuttivat pienet hitit covereillaan Evolutionilta alun perin löytyneestä kappaleesta Have You Ever Loved Somebody.  Graham Nashin käsialaa ollut kunnianhimoinen single King Midas in Reverse saavutti yhtyeen kotimaassa 18. sijan. Seuraavaksi The Hollies julkaisi kunnianhimoisen psykedeelisen pitkäsoiton Butterfly, joka sai Yhdysvalloissa nimekseen King Midas in Reverse/Dear Eloise. Laadukkuudestaan huolimatta albumista ei muodostunut menestystä. The Hollies vastasi julkaisemalla lähes purkkapoppia edustaneen singlen Jennifer Echles, josta muodostui hitti. Musiikilliset näkemyserot yhtyeen sisällä kasvoivat, kun Clarke ja Hicks eivät suostuneet levyttämään Nashin käsialaa ollutta kappaletta Marrakesh Express. Sen sijaan he levyttivät kokonaisen pitkäsoiton Bob Dylanin kappaleita. Kyseisistä covereista Nash oli mukana ainoastaan näkemyksellä Blowin in the Windistä. Elokuussa 1968 levytetty Listen to Me, jossa pianistina kuultiin Nicky Hopkinsia, jäi Nashin viimeiseksi The Holliesin jäsenenä. Viimeisen konserttinsa yhtyeen riveissä hän soitti kahdeksas joulukuuta 1968. Kyseessä oli hyväntekeväisyyskonsertti London Palladiumissa. Nash muutti Los Angelesiin ja yhdisti voimansa Buffalo Springfieldistä tutun Stephen Stillsin ja The Byrdsissä vaikuttaneen David Crosbyn kanssa ja muodosti erään rockin historian ensimmäisistä superyhtyeistä, eli Crosby Stills and Nashin. Sen debyyttisingle oli juuri Marrakesh Express. Nashin The Holliesissa korvasi tammikuussa 1969 Terry Sylvester.