Maanantain mainio:Merkittävä englantilainen laulaja, lauluntekijä, taiteilija ja näyttelijä

27. tammikuuta 1944 syntynyt ja toinen joulukuuta 2004 menehtynyt Kevin Coyne oli muusikko, laulaja, säveltäjä sekä tekstien, tarinoiden ja runojen kirjoittaja. Hän syntyi Derbyssä, Englannissa ja kuoli Durenbergissä, Saksassa. Coyne on tullut tunnetuksi tavanomaisesta eroavasta sävellystyylistään blueskitaralle, laulutyylinsä intensiivisyydestä sekä epäkohtien rohkeasta esiintuonnista teksteissään. Monet merkittävät muusikot, kuten Sting ja John Lydon, ovat tunnustautuneet Coynen diggareiksi. Ennen The Policen perustamista kitaristi Andy Summers soitti Coynen yhtyeessä. BBC:n tiskijukka ja maailmanmusiikista kirjoittanut Andy Kershaw on kuvaillut Coynea kansallisaarteeksi, joka vain paranee sekä erääksi hienoimmista brittiläisistä bluesäänistä. Vuosien aikana Coyne vastasi onnistuneista kansikuvista monilla albumeillaan, mutta vasta muutettuaan Saksaan 80-luvun puolivälissä hänen täysikokoiset maalauksensa pääsivät kukoistamaan omilla oikeuksillaan. Teininä ja nuorena aikuisena Coyne opiskeli Joseph Wrightin taidekoulussa vuodesta 1957 vuoteen 1961. Seuraavaksi vuorossa oli Derbyn taidekoulu vuodesta 1961 vuoteen 1965, jossa Coyne opiskeli grafiikkaa ja maalaamista. Siellä hän tapasi pianoa ja akustista kitaraa soittaneen Nick Cudworthin. Coynen rakkaus amerikkalaisten bluesmiesten musiikkia kohtaan kehittyi, kuten myös hänen omat biisinteko- kitaransoitto sekä laulutaitonsa. Taidekoulutuksen jälkeen Coyne toimi kolmen vuoden ajan terapeuttina ja psykiatrina Lancashiressa, lähellä Prestonia sijainneessa Whittinghamin sairaalassa ja sen jälkeen Soho Projectissa Lontoossa ohjaajana. Kyseisenä aikana Coyne esiintyi säännöllisesti. Hänen musiikilliset pyrkimyksensä nousivat etusijalle ja Coyne solmi levytyssopimuksen vuonna 1969. Coynen soittokumppaniksi liittyi akustista kitaraa ja bassoa soittanut, aikaisemmin Bonzo Dog Doo Dah Bandissa soittanut Dave Clague.

John Peel kuuli yhtyeen demon ja kiinnitti sen Dandelion Recordsilleen. Aluksi yhtyeen nimenä oli Coyne-Clague, mutta se vaihtui pian muotoon Siren. Vuonna 1973 Coyne esiintyi kitaristi Gordon Smithin ja perkussionisti Chilli Charlesin kanssa BBC:n Old Grey Whistle Testissä. Loppuvuodesta 1975 ja vuonna 1976 Coyne työsti musikaalia England England näytelmäkirjailija Snoo Wilsonin kanssa. Elokuussa 1977 Dusty Hughesin ohjaama musikaali esitettiin Lontoon Holbornin Jeannetta Cochrane – teatterissa. Elo-syyskuussa olivat vuorossa esitykset Shepherds Bushin Bush – teatterissa. Vuonna 1978 Coyne työsti niin ikään Derbyn taidekoulusta valmistuneen Ian Blackwellin kanssa elokuvan The Institution. Coynen vuonna 1972 ilmestynyt esikoisalbumi Case History oli työstetty lähes täysin mies ja kitara – pohjalta. Se herätti Virgin Recordsin kiinnostuksen. Ensimmäinen kyseisen levy-yhtiön julkaisema Coynen pitkäsoitto oli vuonna 1973 ilmestynyt tupla-albumi Marjory Razorblade. Sitä kuvattiin yhdistelmäksi bluesia, music hall – komediaa ja punkia. Pitkäsoitto sisälsi useita Coynen tuotannon keskeisiä kappaleita, kuten Eastbourne Ladies sekä House on the Hill ja sen myötä Coyne alkoi löytää paikkaansa valtavirran rockartistien joukossa. Coynen ja solisti Dagmar Krausen yhteistyötä edustanut, vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Babble esitettiin neljästi myös teatterissa Kenningtonin Oval Housessa. Amerikkalainen laulaja/lauluntekijä Will Oldham on kuvannut Babblea albumiksi, joka muutti hänen elämänsä. Vuonna 1982 ilmestynyt pitkäsoitto Politicz, jonka työstämiseen osallistuivat kitaristi Peter Kirtley ja kosketinsoittaja Steve Bull, lukeutuu Coynen henkilökohtaisimpiin töihin ja se vei häntä entistä kauemmaksi traditiosta. Kyseistä albumia on kuvattu jopa post-punkiksi.

Samaisena vuotena Coyne esiintyi yhtyeineen Berliinissä. Rytmiryhmän muodostivat basisti Steve Lamb ja rumpali Dave Wilson. Vuonna 2007 kyseinen konsertti julkaistiin dvd-formaatissa nimellä The Last Wall. Hermoromahduksen kokenut Coyne muutti Nurembergiin 80-luvun puolivälissä. Päästyään eroon alkoholista hän jatkoi levyttämistä, keikkailua ja taidenäyttelyitä laajentaen skaalaansa kirjailijaksi.  Coynen neljästä kirjasta kaksi; Showbusiness ja Party Dress, olivat lontoolaisen Serpent’s Tailin julkaisemia. Coynen näyttelyitä oli esillä ympäri Eurooppaa ja ne saivat osakseen varsin hyvän vastaanoton erityisesti Berliinissä, Amsterdamissa ja Zürichissä. 80-luvun lopussa Coyne näytteli saksalaisessa musikaalissa Linie Eins Nurembergin oopperatalossa. Vuonna 1995 ilmestynyt pitkäsoitto The Adventures of Crazy Frank perustui englantilaisesta komedian esittäjästä Frank Randlesta kertoneeseen musikaaliin, jonka pääosassa Coyne nähtiin. Hänen poikansa Eugene ja Robert olivat mukana sellaisilla Coynen 90-luvun pitkäsoitoilla kuin vuoden 1993 Tough and Sweet sekä vuonna 1999 ilmestynyt Sugar Candy Taxi. Multi-instrumentalistina kunnostautunut Robert liittyi myös Coynen yhtyeeseen. Hänen myöhäisemmillä levytyksillään, kuten vuonna 1997 ilmestyneellä albumilla Knocking on Your Brain, mukana oli Paradise Band. Myöhempinä vuosinaan Coyne teki yhteistyötä esimerkiksi Brendan Crockerin, The Mekonsin Jon Lanfordin sekä Captain Beefheartin Magic Bandissa mukana olleen Gary Lucasin kanssa. Reunion originaalien Siren-yhtyeen jäsenten Dave Claguen ja Nick Cudworthin kanssa tapahtui John Peelin Dandelion Recordsin julkaisemalla dvd:llä, jolla oli mukana myös Coynen sooloesityksiä. Coynen vaimo Helmi jatkaa Coynen viimeisinä vuosinaan tekemien äänitysten julkaisemista artistin oman Turpentine Recordsin kautta. Niistä ensimmäinen oli vuonna 2006 ilmestynyt Underground.