Maanantain mainio:Tyylisuuntansa klassikon keskimmäinen pitkäsoitto

Nick Drake:Bryter Layter

Vuonna 1970 äänitetty ja seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistu Bryter Layter on englantilaisen folkmuusikon Nick Draken toinen ja samalla virallisen diskografian keskimmäinen sooloalbumi. Edeltäjänsä Five Leaves Leftin tavoin kyseinen pitkäsoitto koostuu ainoastaan kappaleista, joilla kuullaan myös taustamuusikoita. Heihin lukeutuvat folkrockyhtye Fairport Conventionin jäsenet, Velvet Undergroundin John Cale sekä Beach Boysin Mike Kowalski ja Ed Carter. Alun perin Bryter Layteria kaavailtiin julkaistavaksi jo vuoden 1970 marraskuussa. Promokappaleet pitkäsoitosta lähetettiinkin aikanaan, mutta koska kansitaiteeseen ei oltu tyytyväisiä, albumin julkaisu siirtyi seuraavan vuoden puolelle. Bryter Layter on menestynyt hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 2000 pitkäsoitto saavutti sijan 23. Q-musiikkilehden kaikkien aikojen sadan parhaan brittiläisen albumin listalla. New Musical Expressin listalla 70-luvun parhaista albumeista Bryter Layterin sijoitus oli 14. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Bryter Layter saavutti 245. sijan. Pitkäsoiton käynnistävä puolitoistaminuuttinen instrumentaali Introduction sisältää upeita jousia. Yllättävän ripeätempoinen Hazey Jane II tarjoaa tyylikkäitä puhaltimia, iskevää kitarointia ja Draken soljuvaa tarinankerrontaa. At the Chime of the City Clock edustaa nyanssikasta laulaja/lauluntekijägenreä niin jousilla kuin puhaltimilla sävytettynä. Ray Warleigh saa kappaleessa aikaan komeaa jälkeä alttosaksofoneineen.  Upean melodian kannattelema One of These Things First lukeutuu pitkäsoiton kaikkein kirkkaimpiin timantteihin. Hazey Jane I on jatko-osaansa säyseämpi, niin joustensa kuin kitaraosastonsa osalta vakuuttava raita. Tyylikkään seesteistä nimikappaletta Bryter Layter rikastaa erityisesti Lyn Dobsonin huilu. Kyseessä on instrumentaaliraita. John Calen viulu värittää pitkäsoiton ehkäpä herkintä balladiraitaa Flyingia. Chris McGregorin kilkattavan pianon hallitsema, tyylitajuisesti polveileva Poor Boy saa taustalaulajattarikseen kaksi upeaa ääntä, eli P. P. Arnoldin sekä Doris Troyn ja myös Warleigh pääsee saksofoneineen ääneen kelpo tavalla. Bryter Layterin kenties tunnetuinta antia edustaa todella upa balladi Northern Sky, jonka instrumentaatiota hallitsee John Cale erilaisine kosketinsoittimineen. Warleighin huilu sävyttää tyylikkäästi niin ikään onnistuneesti balladiosastoa edustavaa instrumentaalia päätöskappaletta Sunday. Kokonaisuutena Bryter Layter on mainiosti aikaa kestänyt albumikokonaisuus ja kyseessä onkin eräs melankolisen singer/songwriter-osaston todellisista merkkipaaluista.