Yhtyeen myöhäisempää tuotantoa
kuunnellessaan saattaa unohtaa, että 1970-luvulla Steven Tylerin ja Joe Perryn
luotsaama Aerosmith oli todella tiukka blues/hardrockyhtye. Sen vuonna 1973
julkaistu debyytti on eräs rockin 70-lukuisen historian tasokkaimmista
esikoisista. Columbia Recordsin Clive Davis vakuuttui Kansas Cityssä
järjestetystä Aerosmithin konsertista ja yhtye sainattiin kyseiselle yhtiölle
kesällä 1972. Seuraavan vuoden tammikuussa julkaistiin bändin nimetön debyytti,
jonka tunnetuinta antia edustavat raastava slovari, singleksi päätynyt Dream
On, Guns N’ Rosesin coveroima Mama Kin sekä levyn päättävä Rufus Thomas-laina
Walking the Dog, joka päätyi myös Rolling Stonesin ensimmäisen pitkäsoiton
päätösraidaksi. Myös albumin muu anti on varsin pätevää. One Way Street käy
seitsemässä minuutissaan levyn teoksesta. Make It, Somebody, Write Me (A
Letter)ja Movin’ Out edustavat kaikki voimakkaan vokalisoinnin ja liukkaan
riffittelyn hallitsemaa tehokasta kitararockia. Aerosmithin 70-luvun suurimmat
klassikkoalbumit antoivat kuitenkin odottaa itseään vielä hetken.
Miljoonamyyntiin yltäneet Toys in the Attic ja Rocks edustavat nimittäin amerikkalaisen
kitararockin eliittiä ja sisältävät Sweet Emotionin, Walk This Wayn, No More No
Moren ja Back in the Saddlen kaltaisia täysosumia. Aivan oma lukunsa ovat
pitkäsoittojen päätöskappaleet, upeat slovarit You See Me Crying ja Home Tonight.
Get A Gripin mammuttiballadeista, joissa niissäkään ei sinänsä ole mitään
vikaa, on kuitenkin pitkä matka Aerosmithin 1970-lukuisten slovarikappaleiden veroiseen
sielukkuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti