The Jam oli englantilainen, Paul Wellerin johtama uuden aallon yhtye, jonka aktiivikausi sijoittui 70- luvun loppuun ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Vaikka yhtye omasi vihaisten nuorten miesten asenteen ja soitti nopealla tempolla aikakautensa punkyhtyeiden tavoin, sen musiikissa oli myös vaikutteita 60-luvun rockista ja rhythm and bluesista. Lisäksi yhtye omasi siistin ulkoisen imagon ja tulikin muodostumaan niin kutsutun mod revivalin tärkeäksi edustajaksi. Britanniassa The Jam saavutti 18 top teniin yltänyttä singleä, näiden joukossa neljä listaykköstä. Yhtyeen diskografia käsitti kuusi studioalbumia ja yhden livelevyn. Viimeinen pitkäsoitto, vuonna 1982 ilmestynyt The Gift nousi Britanniassa listakärkeen. Yhtyeen hajottua sen 15 ensimmäistä singleä julkaistiin uudestaan ja ne kaikki sijoittuivat top 100:aan. Musiikillisilta vaikutteiltaan The Jamia voi pitää varsin monipuolisena yhtyeenä ja jo mainittujen vaikutteidensa lisäksi se hyödynsi elementtejä beatista, soulista ja psykedeelisestä rockista. Parhaiten se tuli silti tunnetuksi melodisista popkappaleistaan. The Jamin hajottua Paul Weller jatkoi uraansa yhtyeessä Style Council ja hän loi myös menestyksekkään soolouran. Vaikka Weller oli yhtyeen solisti, soolokitaristi ja keskeinen säveltäjä, myös Bruce Foxtonin taustavokaalit ja jäntevät bassolinjat olivat oma keskeinen osansa The Jamin soundia myös useilla yhtyeen hittikappaleilla, kuten Down at the Tube Station at Midnight, Going Underground ja Town Called Malice. The Jam perustettiin Surreyssa, Englannissa jo vuonna 1972. Paul Weller toimi alusta asti solisti/kitaristina. Yhtyeen kokoonpano alkoi vakiintua vuosikymmenen puolivälissä toisen kitaristin Steve Brookesin ja rumpali Rick Bucklerin myötä. Yhtye soitti tässä vaiheessa ensisijaisesti 50-luvun legendaarisia rockcovereita, mutta Wellerin musiikillinen visio muuttui täysin hänen kuultuaan The Whon My Generationin. Hän ryhtyi diggaamaan Motownia ja modtyyliä. Yhtyeen coverointikohteiksi vaihtuivat Motown, Stax ja Atlantic levy-yhtiöiden artistit ja yhtyeet ja Weller hankki Rickenbacker-kitaran. Brookesin jätettyä yhtyeen ketään ei otettu tilalle. Weller oli soittanut tässä vaiheessa bassoa, mutta hän kehotti kakkoskitaristina toiminutta Bruce Foxtonia siirtymään nelikielisen varteen.
Wellerin rytmi- ja soolokitaristin tehtävät yhdistävään tyyliin vaikuttivat ensisijaisesti The Whon Pete Townshend ja Dr. Feelgoodin Wilko Johnson. Wellerin, Foxtonin ja Bucklerin muodostama line up tuli kestämään koko The Jamin uran ajan. Seuraavien kahden vuoden aikana The Jam keikkaili Lontoon ympäristössä kulttikannatusta saavuttaen. Virkaveljistään yhtye erosi ensisijaisesti soittotaidollaan ja 60-luvun rockista omituilla musiikillisilla vaikutteillaan.The Jam solmi sopimuksen Polydor Recordsin kanssa alkuvuodesta 1977. Huhtikuun lopussa ilmestynyt debyyttisingle In the City sijoittui top 40:ään brittilistalla. Toukokuussa ilmestyi samanniminen debyyttipitkäsoitto. 1960-lukuiset vaikutteet tulivat erityisesti esiin covereista, jotka olivat myös Beatlesin levyttämä Larry Wiliams-laina Slow Down ja tv-sarjan Batman tunnukappale, joka kuului esimerkiksi The Whon varhaiseen levytysrepertuaariin. Tekstiensä osalta The Jamilla oli myös poliittisia kappaleita, joista mainittakoon erityisesti Time for Truth. Teksteissään Paul Weller pyrki lähestymään idealistista Englantia esimerkiksi The Kinksin johtohahmon Ray Daviesin tavoin. Debyyttialbumilta löytymätön single All Around the World pääsi jo lähelle top teniä ja The Jamilta odotettiin nopeasti uutta tuotantoa. Kakkospitkäsoitto The Modern World ilmestyikin jo vuoden 1977 lopussa. Vaikka se edusti musiikilisesti monipuolisempaa tyyliä kuin edeltäjänsä, albumi ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvioita. Poikkeuksiakin löytyi. Esimerkiksi John Peel soitti albumin kokonaisuudessaan eräässä ohjelmassaan. Maaliskuussa 1978 ilmestynyt single News of the World oli sekä Foxtonin sävellys että hänen leadvokalisoimansa. Sen saavuttama 27. sija oli siihen mennessä The Jamin toiseksi paras. Kyseessä oli myös ainoa Foxtonin käsialaa ollut The Jamin single koko yhtyeen historian aikana. Kolmatta pitkäsoittoa alettiinkin kasata ensisijaisesti Foxtonin sävellyksistä, mutta tuottajat olivat tyytymättömiä tuloksiin. Weller palasi kotiinsa ja sävelsi uutta tuotantoa ensisijaisesti The Kinksin innoittamana.
The Jamin seuraava single David Watts olikin Kinks-laina ja versiossa Weller ja Foxton jakoivat lauluosuudet. Singlen kakkospuoli A Bomb in Wardour Street lukeutui Wellerin aggressiivisimpiin kappaleisiin. Pikkulevystä muodostui The Jamin suosituin sitten All Around the Worldin. The Jamin seuraava single Down at the Tube Station at Midnight saavutti jälleen huomattavaa arvostusta myös kriitikoiden keskuudessa. Yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla All the Mod Cons se teki yhteistyötä tuottaja Vic Coppersmith-Heavenin kanssa. Albumi sisälsi myös kaksi Polydorin aikaisemmin hylkäämää singlekappaletta; Billy the Hunt ja English Rose, joista jälkimmäinen oli akustinen balladi. Pitkäsoitolta löytymättömiä ja arvostettuja singlejä Strange Town ja When You're Young seurasi brittilistalla aina kolmanneksi kivunnut The Eton Rifles. Marraskuussa 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Settin' Sons menestyi totutusti kotimaassa ja nousi jopa Yhdysvalloissa top 200-listalle. Kolmesta lapsuusajan ystävästä kertova pitkäsoitto on tulkittavissa jopa konseptialbumiksi. Albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuu esimerkiksi Foxtonin käsialaa oleva Smithers-Jones, joka julkaistiin alun perin When You're Young -singlen kakkospuolena. Albumilla se sai jousisovituksineen uuden käsittelyn ja kappaletta on pidetty Foxtonin parhaana suorituksena The Jamille. Uusi vuosikymmen alkoi The Jamin osalta singlellä Dreams of Children, jonka b-puoli Going Underground saavutti kuitenkin runsaammin radiosoittoa. Singlen noustessa brittilistan kärkeen sen mainittiin sisältävän kaksi a-puolta. Promotoidessaan viimeisintä pitkäsoittoaan Yhdysvalloissa The Jam esiintyi American Bandstandissa. Siellä yhtye esitti coverina Martha & The Vandellasin kappaleen Heatwave, joka oli kuulunut myös The Whon levytysohjelmistoon.
Samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Sound Affects hyödynsi psykedeliavaikutteita esimerkiksi hittikappaleessaan That's Entertainment. Se julkaistiin ainoastaan import-singlenä, mutta saavutti silti brittilistalla sijan 21. Vaikkei The Jam saavuttanut suurempaa menestystä Amerikassa, Rolling Stone listasi That's Entertainmentin 500 parhaan kappaleen listalleen. Ennen pitkäsoittoa julkaistu single Start! kohosi niinikään kotimaassaan listakärkeen. Itse pitkäsoitto nousi Britanniassa kakkoseksi ja se hyödynsi myös vaikutteita amerikkalaisesta rhythm and bluesista. Ilmeisintä tämä oli Foxtonin funkahtavassa bassolinjassa kappaleessa Pretty Green. Pitkäsoitolta löytymättömät singlet Funeral Pyre ja Absolute Beginners edustivat edellisen r&B ja jälkimmäisen uusi aalto-vaikutteineen viimeisimmästä albumista eroavaa tyyliä. Funeral Pyre on Sound Affectsilta löytyvän The Last Couplen ohella ainoa kappale, josta vastaa yhteisesti kolmikko Weller/Foxton/Buckler. Vuonna 1982 ilmestynyt viimeinen pitkäsoitto The Gift muodostui suureksi menestykseksi. Se nousi kotimaassaan listakärkeen ja erityisesti soul, funk ja r&b-vaikutteita hyödyntäneeltä albumilta lohkottu single Town Called Malice nousi myös ykköseksi. The Jam sai kunnian esittää sekä sen että kyseisen kaksi a-puolta sisältäneen singlen toisen kappaleen Precious Top of the Popsissa. Jousia hyödyntänyt soulballadi The Bitterest Pill (I Ever Had to Swallow) nousi Britanniassa kakkoseksi ja sitä seurasi The Jamin viimeinen listakärkeen noussut single Beat Surrender. Molemmissa kappaleissa solistina vieraili Tracie Young, joka vokalisoi myös Wellerin Jamia seuranneen yhtyeen The Style Councilin debyyttisinglellä Speak Like A Child. Beat Surrender EP menestyi brittilistalla ja muistutti tyylillisesti jo varhaista Style Councilia. Kotimaassa toteutetun jäähyväiskiertueen jälkeen Weller hajotti The Jamin joulukuussa 1982.
Style Councilin kanssa hän jatkoi vuoteen 1989. Kaupallisesti epäonnistuneen soolouransa jälkeen Foxton korvasi Ali McMordien uudelleen kasatussa Stiff Little Fingersissä vuonna 1990. Hän pysyi yhtyeessä aina tammikuuhun 2006. Jo samana vuonna hän liittyi Pete Townshendin veljen Simon Townshendin yhtyeeseen Casbah Club, johon kuului myös aikaisemmin Big Countrysta tutuksi tulleita muusikoita. Yhtye julkaisi pitkäsoiton nimeltä Venustraphobia. Buckler julkaisi kolme singleä levyttäneen yhtyeen Time UK. Vuonna 1986 Foxton ja Buckler yhdistivät voimansa yhtyeessä Sharp, joka julkaisi singlen Entertain Me. The Jamilta julkaistiin useita greatest hits -tyyppisiä kokoelmia ja vuonna 1997 ilmestyi viiden cd:n boxin Direction Reaction Creation, joka sisälsi kaiken The Jamin levyttämän materiaalin sekä harvinaisuuksista koostuneen levyn. Se nousi brittilistalla aina kahdeksanneksi. Vuonna 2002 Virgin Records listasi kuuntelijoiden äänestämänä 200 parasta brittiartistia ja The Jam sijoittui aina viidenneksi. Vuonna 2006 Buckler perusti yhtyeen The Gift, jonka kanssa hän soitti The Jamin tuotantoa. Solisti/kitaristina oli Russel Hastings. Foxton konsertoi yhtyeen kanssa muutamilla Englannin-keikoilla. The Jamin hajottua Weller ja Foxton eivät huhujen mukaan olleet puheväleissä kahteenkymmeneen vuoteen. Kesäkuussa 2006 kaksikon kerrotaan tavanneen The Whon Hyde Parkissa olleen konsertin jälkeen backstagella keskustelun merkeissä. Foxtonin mukaan kaksikko on ollut ystäviä keskenään vuodesta 2009 ja tämä johti yhteistyöhön parilla Wellerin alkuvuodesta 2010 ilmestyneen sooloalbumin Wake Up the Nation kappaleella. Samaisen vuoden toukokuussa Weller ja Foxton esiintyivät yhdessä ensikertaa 28 vuoteen Lontoon Royal Albert Hallissa. Tämä ei kuitenkaan tullut merkitsemään The Jamin reunionia, eivätkä Weller ja Buckler ole olleet tekemisissä keskenään. Foxton siirtyi The Giftin basistksi ja yhtyeen nimeksi vaihtui From the Jam. Se keikkaili ahkerasti ja julkaisi DVD:n. Paul Weller ei ollut kiinnostunut The Jamin reunionista. Buckler lähti From the Jamista vuonna 2009. Vuonna 2012 Bruce Foxton julkaisi myönteiset arviot saavuttaneen sooloalbuminsa Back in the Room. Levytyskokoonpanossa olivat mukana Russel Hastings ja rumpalina Big Countryn Mark Brzezicki. Paul Weller oli mukana useilla albumin kappaleilla. Lisäksi sillä vieraili Booker T and the MG's-yhtyeestä ensisijaisesti tuttu kitaristi Steve Cropper. Pitkäsoitolla Smash the Clock vierailee muun muassa Wilko Johnson ja albumi julkaistiin toukokuussa 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti