Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen valkoisista soullaulajista

Johan Robert, eli Joe Cocker (20. toukokuuta 1944- 22. joulukuuta 2014) on eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista ja sielukkaimmista valkoisista rock- ja soullaulajista. Sheffieldissä, Yorkshiressa syntyneen Cockerin ensimmäiset musiikilliset vaikuttajat olivat Ray Charles ja Lonnie Donegan. Seuraavaksi Cocker kehitti kiinnostuksen bluesiin ja hankki John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja Howlin Wolfin tuotantoa. Hänen varhainen yhtyeensä Vance Arnold and the Avengers sai ensimmäisen merkittävän keikkansa vuonna 1963 lämmitellessään Rolling Stonesia Sheffieldin City Hallissa. Seuraavana vuonna Cocker solmi soolosopimuksen Deccan kanssa ja julkaisi ensisinglenään coverin Beatlesin Hard Day's Night -albumin kappaleesta I'll Cry Instead. Kitaristeina sillä toimivat Jimmy Page ja Big Jim Sullivan. Cockerin debyyttilevytyksestä ei muodostunut hittiä ja hänen sopimuksensa Deccan kanssa loppui saman vuoden lopussa. Vuonna 1966 Cocker palasi musiikin pariin. Hän lyöttäytyi yhteen jo vuosia aikaisemmin tapaamansa Chris Staintonin kanssa ja muodosti Grease Bandin. Se keikkaili Avengersin tavoin Sheffieldin pubeissa ja clubeissa. Grease Bandiin kiinnitti huomionsa Procol Harumin, The Moody Bluesin ja Georgie Famen tuottajana kunnostautunut Donnie Cordell. Hänen alaisuudessaan Cocker levytti Lontoossa soolona singlen Marjorie. Cocker ja Stainton muuttivat Lontooseen ja Grease Band hajosi. Cordell järjesti Cockerille kiinnityksen Lontoon Marquee -clubille ja Grease Bandin uusi kokoonpano rakentui Staintonin ja kosketinsoittaja Tommy Eyren ympärille. Marjorine oli ollut pieni menestys Yhdysvalloissa.

Cockerin lopullista läpimurtoa merkitsi huikea uusi sovitus Beatlesin Sergeant Pepperillä alun perin julkaistusta kappaleesta With A Little Help from My Friends. Kitaristina sillä kuultiin Jimmy Pagea, rumpalina Procol Harumin B J Wilsonia ja koskettimissa Eyreä. Single kipusi Brittien top teniin, pysyi siellä 13 viikon ajan ja saavutti lopulta ykkössijan marraskuussa 1968. Myös Jenkkilistalla se sijoittui sijalle 68. Kiertueelle lähteneen Cockerin Grease Bandin uutena soolokitaristina esittäytyi Henry Mc Cullough. Syksyllä 1968 Cocker yhtyeineen keikkaili The Whon kanssa. Seuraavan vuoden keväänä vuorossa oli ensimmäinen Amerikan-kiertue. Cockerin debyyttialbumi, niin ikään nimeltään With a Little Help from My Friends julkaistiin samoihin aikoihin. Se sijoittui Amerikassa sijalle 35. ja myi lopulta kultaa. Ensimmäisellä Amerikan-kiertueellaan Cocker esiintyi muun muassa Newport Rock Festivalilla ja Denver Pop Festivalilla. Kohokohta oli kuitenkin Woodstockin mammuttifestivaali elokuussa. Denny Cordell kuuli suunnitellusta festivaalista ja sai järjestäjä Artie Cornfeldin kiinnittämään Cockerin ja Grease Bandin mukaan. Valtavan yleisömassan vuoksi Cockerin ja Grease Bandin oli saavuttava paikalle helikopterilla. With a Little Help from My Friendsin lisäksi settiin kuuluivat muun muassa Let's Go Get Stoned, I Shall Be Released sekä Delta Lady. Woodtockin esiintyminen säilyi eräänä Cockerin uran todellisista huippuhetkistä. Heti sen jälkeen ilmestyi kakkosalbumi Joe Cocker!, joka oli nauhoitettu keväällä ja alkukesästä 1969 keikkatauon aikana. Se sijoittui yhdenneksitoista Brittilistalla. Leon Russellin käsialaa olleesta Delta Ladysta muodostui ansaitusti hitti ja Cockerin edellisen Beatles-coverin menestyksen rohkaisemina Paul McCartney ja George Harrison lupasivat Cockerin levytysohjelmistoon myös She Came in through the Bathroom Windown ja Somethingin. Elokuusssa 1969 Cocker ja Grease Band esiintyivät Isle of Wightin festivaalilla Englannissa. Loppuvuodesta Cocker esiintyi tv:n puolella esimerkiksi Ed Sullivan Showssa. Cocker oli haluton tekemään enää uutta Amerikan-kiertuetta ja aivan loppuvuodesta 1969 Grease Band hajosi.


Vaikka Cocker ei ollut halukas palaamaan tien päälle, uusi Amerikan-kiertue oli jo buukattu ja sopimuksellisten velvoitteiden täyttämiseksi tarvittiin uusi yhtye. Se muodostui yli 30 muusikosta, heidän joukossaan pianisti ja orkesterinjohtaja Leon Russell, kolme rumpalia ja taustavokalistit Rita Coolidge ja Claudia Linnear.  Denny Cordell nimesi yhtyeen Mad Dogs & Englishmeniksi Noel Cowardin samannimisen kappaleen mukaan. Cockerin musiikillinen ilmaisu siirtyi samalla lähemmäksi bluesrockia. Mad Dogs & Englishmen -kiertueella Cocker yhtyeineen esiintyi 48 kaupungissa, levytti tuplalivealbumin ja saavutti myönteisiä arvioita esiintymisistään Time ja Life -aikakauslehdissä. Kiertueen loputtua Cocker kärsi masennuksesta ja juopotteli. Samoihin aikoihin Cocker saavutti Yhdysvalloissa hittejä covereillaan Cry Me A Riverista ja Trafficin Feeling Alrightista. Ensimmäisen top ten- hittinsä Amerikassa Cocker saavutti näkemyksellään Box Tops-yhtyeen menestyskappaleesta The Letter. Asuttuaan kuukausia Los Angelesissa Cocker palasi takaisin kotiinsa Sheffieldiin, missä hoiti itsensä fyysisesti ja psyykkisesti kuntoon. Tässä vaiheessa Cocker kirjoitti alkusoiton, jonka esittäjäksi päätyi Britannian pääministeri Edvard Heath ja orkesteri. Cockerin seuraava singlehitti oli kesällä 1971 ilmestynyt High Time We Went. Se sijoittui Billboardin listalla sijalle 22., ja Cocker oli tavanomaisesta poiketen mukana kappaleen sävellystyössä. Kyseinen erinomainen rockkappale oli mukana myös Cockerin seuraavalla, vuonna 1972 ilmestyneellä ja artistin nimeä kantaneella pitkäsoitolla. Kyseinen albumi sisälsi sekä studio, että liveäänityksiä. Levyn julkaisua oli edeltänyt pitkästä aikaa runsaampaa keikkailua. Chris Stainton oli koonnut Cockerille uuden yhtyeen ja se konsertoi alkuvuodesta 1972 Madison Square Gardenissa yli 200 000 kuuntelijalle. Amerikan-kiertuetta seurasi turnee Euroopassa ja vielä toinen Amerikan-rundi saman vuoden syksynä.  Loppuvuodesta 1972 seurasi vielä kiertue Australiassa. Sen päätyttyä Chris Stainton jätti musiikkibisneksen ja perusti oman äänitysstudion. Myös yhteistyö tuottaja Denny Cordellin kanssa päättyi.

Cocker vajosi masennukseen ja dopingiin, mutta palasi studioon loppuvuodesta 1973. Seuraavan vuoden elokuussa ilmestynyt albumi I Can Stand A Little Rain nousi sijalle 11., ja singlenä julkaistu näkemys Billy Prestonin You Are So Beautifulista saavutti viidennen sijan. Vuoden 1974 live-esiintymisissä mies ei vielä ollut entisessä vedossaan. Alkuvuodesta 1975 seurasi jo seuraava pitkäsoitto Jamaica Say You Will, jota Cocker promosi uuden Australian kiertueen myötä. Kingstonissa, Jamaikalla äänitetty seuraava albumi Stingray menestyi heikosti. Vuonna 1978 ilmestyneen seuraavan pitkäsoiton Luxury You Can Afford tekemiseen osallistuivat  Steve Gadd ja Chuck Rainey. New Yorkin Central Parkissa 200 000 kuuntelijalle soitetusta konsertista julkaistiin tuplalive Live in New York ja Euroopan-kiertueellaan Cocker esiintyi muun muassa Saksassa eräässä ensimmäisistä Rockpalast-konserteista.Vuonna 1982 Cocker levytti Jennifer Warnesin kanssa dueton Up Where We Belong. Elokuvassa Upseeri ja herrasmies kuultu balladi nousi Billboardin listakärkeen ja voitti Grammyn parhaasta duoesityksestä. Vuonna 1983 Cocker osallistui Eric Claptonin, Jeff Beckin, Jimmy Pagen, Stevie Winwoodin ja Bill Wymanin kanssa Ronnie Lanen kiertueelle, jonka tarkoituksena oli kerätä varoja MS-taudin hyväksi tehtyä tutkimusta varten. Kiertueelle osallistuneiden kollegojensa tavoin keskeisimpiin brittimuusikoihin lukeutunut Lane oli itse sairastunut kyseiseen tautiin. Cocker jatkoi kiertueita menestyksekkäästi koko 80-luvun. Barclay James Harvestin ja Bob Dylanin jälkeen Cocker konsertoi ensimmäisenä Saksan demokraattisessa tasavallassa ja Itä-Berliinissä.

Mainitulla vuosikymmenellä ilmestyivät pitkäsoitot Civilized Man, Cocker, Unchain My Heart ja One Night of Sin, joista erityisen hyvin menestyivtä kaksi viimeksi mainittua. Suurimpia hittejä olivat You Can Leave Your Hat On, Unchain My Heartin nimiraita sekä When the Night Comes. Vuonna 1992 Cockerin versiosta Bryan Adamsin kappaleesta Feels Like Forever muodostui Britanniassa top 40-hitti.  Samaisena vuotena Cocker duetoi kanadalaisrokkari Sass Jordanin kanssa kappaleen Trust in Me, joka oli mukana Bodyguardin soundtrackilla. Vuonna 1993 Cocker palkittiin parhaana englantilaisena mieslaulajana ja seuraavana vuonna hän oli yksi niistä harvoista Woodstock 94 -festivaalin esiintyjistä, jotka olivat olleet mukana myös orginaalissa vuoden 1969 Woodstockissa. Huhti-toukokuussa 2009 Cocker teki Amerikan-kiertueen, jolla hän promosi uusinta albumiaan Hymn to My Soul.  Seuraavana vuonna Cocker vokalisoi Jimi Hendrix-klassikko Little Wingin Carlos Santanan albumilla Guitar Heaven:Greatest Guitar Classics of All Time. Saman vuoden syksyllä Cocker konsertoi Euroopassa viimeisimmän pitkäsoittonsa Hard Knocksin tiimoilta. Australiassa Cocker konsertoi jälleen vuosina 2008 ja 2011. Jälkimmäisellä kiertueella lämmittelyesiintyjän tehtävästä huolehti George Thorogood and the Destroyers. Kaikkien aikojen arvostetuimpiin brittivokalisteihin lukeutuva Cocker menehtyi kurkkusyöpään 22. joulukuuta 2014.