Torstain terävä:Eräs Britannian sielukkaimmista solisteista

Steve Marriott (30. tammikuuta 1947- 20. huhtikuuta 1991) muistetaan ensisijaisesti The Small Faces ja Humble Pie – yhtyeiden johtohahmona. Syntyperäisenä lontoolaisena hän oli aloittanut uransa lapsinäyttelijänä Oliver-musikaalissa. Vuonna 1964 Marriott julkaisi pari soolosingleä, jotka eivät kuitenkaan vielä menestyneet. Pesunkestävistä modeista koostuneeseen Small Facesiin tulivat mukaan basisti Ronnie Lane, rumpali Kenny Jones ja kosketinsoittaja Jimmy Winston. Nimi face tarkoitti modympyröissä arvostettua henkilöä ja adjektiiviattribuutti viittasi suoraan yhtyeen jäsenten pienikasvuisuuteen. Small Faces julkaisi esikoissinglensä, sijalle 14 yltäneen rankan rypistyksen Whatcha Gonna Do About It oltuaan kasassa vain viikkoja. Kosketinsoittaja Jimmy Winston vaihtui Boz People-yhtyeessä aikaisemmin soittaneeseen Ian McLaganiin. Small Facesin kakkossingle, sinänsä tasokas I’ve got Mine ei jostakin syystä menestynyt. Ammattisäveltäjien käsialaa ollut kepeä rallatus Sha La La Lee nousi brittilistalla aina kolmanneksi, vaikkeivät yhtyeen jäsenet sitä tyylillisesti omakseen tunteneetkaan. Yhtyeen nimettömällä esikoisalbumilla sen raa’at rhythm and blues ja soul-vaikutteet pääsivät täysiin oikeuksiinsa Sam Cooke-cover Shaken, C’mon Childrenin ja Own Up Timen kaltaisilla raidoilla. Mukana oli myös tiukkoja, tyyllillisesti esimerkiksi Booker T & The MG’s:ä muistuttavia instrumentaalipaloja. Albumi sijoittui brittilistalla kolmanneksi. Kaikista täst edes kaksikon Marriott/Lane käsialaa olleista Small Facesin hiteistä ensimmäinen oli kymmenenneksi yltänyt rivakka Hey Girl ja elokuussa 1966 Small Faces saavutti ainoan listaykkössinglensä sielukkaalla balladilla All Or Nothing. Loppuvuodesta ilmestynyt hymnimäisen melodian omannut My Mind’s Eye sijoittui sekin neljänneksi, vaikka itse asiassa kyseessä oli demo, jonka manageri Don Arden julkaisi yhtyeeltä lupaa kysymättä.

Viimeiset Decca-levy-yhtiölle tehdyt singlet I Can’t Make It ja Patterns eivät menestyneet ja vuoden 1967 alkajaisiksi Small Faces siirtyikin Andrew Loog Oldhamin Immediate-yhtiölle. Ensimmäinen uudelle yhtiölle levytetty single Here Comes the Nice sijoittui tyydyttävästi 12:ksi. Ensimmäinen Immediate-pitkäsoitto Small Faces edusti yhtyeen psykedeelistä tyyliä, eikä siltä poimittu singlehittejä. Albumin huippuhetkistä mainittakoon Get Yourself Together, Feeling Lonely sekä Become Like You. Elokuussa ilmestynyt erinomainen, pääosin Lanen kirjoittama Itchycoo Park nousi brittilistalla kolmanneksi ja Small Facesin singleistä ainoana siitä muodostui top 20-menestys myös Amerikassa. Samaisen vuoden lopussa ilmestyi vielä rankkaa soundia edustanut, yhdeksänneksi noussut single Tin Soldier, jolla taustoja lauloi niin ikään Immediaten artisteihin kuulunut upeaääninen laulajatar P. P. Arnold. Vuonna 1968 Small Faces julkaisi kunnianhimoisen, kotimaassaan listakärkeen nousseen konseptialbumin Ogden’s Nut Gone Flake. Siltä singleksi lohkottu veikeä Lazy Sunday nousi listakakkoseksi ja albumin muista huippuhetkistä mainittakoon erityisesti niin ikään myöhemmin singlenä julkaistu, mutta vain top 40:ään yltänyt sielukas Afterglow of Your Love sekä Lanen laulama raju rypistys Song of a Baker. Ogdensia seurannut single, Marriottin henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutunut The Universal sijoittui listalla ainoastaan 16:ksi. Small Facesin viimeiseksi julkaisuksi jäi tasokas tupla-albumi Autumn Stone, joka sisälsi myös paljon ennenjulkaisematonta tuotantoa. Sen koskettava nimikappale on täysin Marriottin käsialaa.

Small Facesin hajottua Steve Marriott perusti aikaisemmin The Herd-yhtyeessä vaikuttaneen Peter Framptonin, Spooky Toothissa soittaneen basistin Greg Ridleyn ja nuoren rumpalilahjakkuuden Jerry Shirleyn kanssa yhtyeen Humble Pie. Debyyttisinglestä Natural Born Bugie muodostui yhtyeen ainoa hitti yli vuosikymmeneen. Vuonna 1969 Humble Pie julkaisi aina kaksi pitkäsoittoa. Raaka debyyttialbumi As Safe as Yesterday Is edusti lähes varhaista hardrockia ja sitä seurannut Town and Country esitteli yhtyeen akustisemman tyylin. Uuden vuosikymmenen aluksi Humble Pie vaihtoi levy-yhtiötä A&M:lle. Pitkäsoitot Humble Pie ja Rock On tarjosivat niin boogiejyrää kuin herkempiä akustisia paloja. Peter Framptonin kausi Humble Piessa päättyi vuonna 1971 ilmestyneeseen livetuplaan Performance:Rockin’ the Fillmore, joka onkin eräs kaikkien aikojen tiukimmista konserttitaltioinneista. Frampton lanseerasi sittemmin varsin menestyksekkään soolouransa. Hänen tilalleen tuli Bakerloo ja Colosseum-yhtyeissä soittanut Clenn Clempson. Hänen aikaisensa Humble Pien parhaat työt olivat boogierockia esimerkillisesti edustanut, vuonna 1972 ilmestynyt Smokin’ sekä seuraavana vuonna julkaistu, erityisesti soulvaikutteita hyödyntänyt tupla-albumi Eat It. Näihin aikoihin Humble Piesta muodostui Amerikassa varsin suosittu live-esiintyjä. Humble Pie hajosi vuonna 1975 ilmestyneen Street Rats-pitkäsoiton jälkeen. Steve Marriott julkaisi debyyttisoolonsa Marriott seuraavana vuonna. Uusintajulkaisu Small Facesin Itchycoo Parkista oli muodostunut Britanniassa hitiksi ja vuonna 1977 oli vuorossa yhtyeen kahden albumin, eli Playmatesin ja 78 in the Shaden mittainen reunion. Sairastuneen Ronnie Lanen tilalla basistina vaikutti tuolloin Rick Wills.

 Humble Pie palasi vuonna 1980 kokoonpanolla, jossa toisena originaalijäsenenä oli Jerry Shirley. 80-luvun alussa yhtye julkaisi kaksi kohtuullisen tasokasta pitkäsoittoa, On to Victory ja Go for the Throat, joilla yhtyeen soundi alkoi lähestyä hardrockia. Niistä edelliseltä poimittu Fool for a Pretty Face oli jopa kohtuullinen hitti. 80-luvun loppupuolen Marriott keikkaili lähinnä pienissä clubeissa Englannissa. Vaikka rappioestetiikka kiehtoikin, artistin ei voi sanoa soittaneen ainuttakaan täysin epäonnistunutta keikkaa. Juuri aivan 90-luvun alussa Marriottin oli tarkoitus laittaa Humble Pie uudelleen kasaan kokoonpanolla, jossa myös Peter Frampton olisi ollut mukana. Marriottin ura päättyi kuitenkin aivan liian aikaisin 20. huhtikuuta 1991. Hän menehtyi tulipalossa, jonka arvellaan saaneensa alkunsa savukkeesta. Peter Framptonin vuonna 1994 ilmestyneellä, artistin nimeä kantaneella albumilla Steve Marriott ehti olla toisena vokalistina kappaleessa Out of the Blue. Muistamme Steve Marriottin eräänä kaikkien aikojen sielukkaimmista brittiläisistä solisteista ja merkittävimmistä biisintekijöistä. Niin Small Facesin, kuin Humble Pien parhaat työt lukeutuvat  brittiläisen rockin kiistattomiin klassikoihin.