Tiistain tukeva:Klassinen konseptialbumi

The Small Faces:Ogden’s Nut Gone Flake

Siirryttyään Deccalta Immediate Recordsille Small Faces muutti musiikillista tyyliään rhythm and blues ja soulvaikutteista varhaistuotantoaan psykedeelisemmäksi. Vuoden 1967 satoa yhtyeen tuotannossa edustavat muun muassa legendaariset singlehitit Itchycoo Park sekä Tin Soldier. Pitkäsoittojen osalta Small Faces julkaisi mestariteoksensa vuonna 1968. Tuolloin ilmestyi jo tuoreeltaan varsin merkittäväksi kohotettu konseptialbumi Ogden’s Nut Gone Flake. Sen avaa tyylikäs, jousien sävyttämä nimiraita, joka on itse asiassa instrumentaaliversio yhtyeen järjestyksessään toisesta ja jostakin syystä flopanneesta singlestä I’ve got Mine. Afterglow (of Your Love) on suorastaan riipaiseva rakkauslaulu. Se julkaistiin hieman pidettynä versiona myös Small Facesin viimeisenä singlenä b-puolellaan albumilta löytymätön revitys, jo silkkaa hardrockia edustava Wham Bam Thank You Mam. Long Agos and Worlds Apart on varsin pätevä, urkuri Ian McLaganin käsialaa oleva poppala, mutta albumin ykköspuolen huippuhetkiin lukeutuvat Afterglown lisäksi erityisesti raskaampaa soundia tarjoilevat Rene ja Ronnie Lanen vokalisoima Song of a Baker sekä hauska singlehitti Lazy Sunday, joka nousi aina listakakkoseksi. Näin ollen singlepuolella kyseessä oli Small Facesin toiseksi suurin menestys listakärkeen kohonneen vuoden 1966 klassikon All or Nothing jälkeen. Ogdensin kakkospuoli on teemallinen kokonaisuus, jonka kappaleiden välissä kuullaan näyttelijä Stanley Unwinin hauskaa tarinointia. Happines Stann sisältää upeata instrumentaatiota erityisesti McLaganilta sekä rumpali Kenny Jonesilta. Rollin’ Over on kokonaisuuden rankin rypistys ja siitä muodostui albumin kappaleista ainoana keikkastandardi. The Hungry Intruder ja The Journey edustavat tyylitajuisesti psykedeliaa ja niistä jälkimmäisessä McLagan loistaa. Mad John omaa upean melodian ja Happydaystoytown muistuttaa Small Facesin olleen aidosti hauska bändi. Albumin cd-versio sisältää parhaimmillaan toistakymmentä bonusraitaa, joista nostettakoon esiin Itchycoo Parkin upea b-puoli I’m Only Dreaming, tyylikkään eteerinen The Autumn Stone sekä loppukauden harvinaisehkoihin menopaloihin lukeutuva Don’t Burst My Bubble. Ogden’s on eräs vuoden 1968 brittiläisen rockin mestariteoksia Rolling Stonesin Beggars Banquetin, Beatlesin Valkoisen tuplan ja The Zombiesin Odyssey and Oraclen tavoin.

Ogden's Nut Gone Flake nousi kuuden viikon ajaksi Britannian listakärkeen 29. kesäkuuta 1968.

Maanantain mainio:Rumpalilahjakkuus monessa keskeisessä brittiyhtyeessä

29. kesäkuuta 1948 syntynyt englantilaisrumpali Ian Anderson Paice muistetaan ensisijaisesti hard rockin kiistattomiin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Deep Purplen ainoana kaikissa kokoonpanoissa vaikuttaneena muusikkona. Ensimmäisen rumpusettinsä Paice sai 15-vuotiaana. Ammattiuransa hän aloitti 50-luvun lopussa isänsä tanssiyhtyeessä. Paicen ensimmäinen varsinainen yhtye oli Georgie & The Rave-Ons. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Shindigs, ja se julkaisi yhden singlen, jonka levyttämisen aikoihin Paice oli 17-vuotias. Vuonna 1966 hän liittyi yhtyeeseen MI5. Pian sen nimeksi vaihtui The Maze ja yhtye julkaisi useita singlejä, jotka oli pääosin äänitetty Italiassa ja Ranskassa. Yhtyeen solisti oli Rod Evans, joka Paicen tavoin tuli olemaan osa Deep Purplen ensimmäistä, helmikuussa 1968 muotoutunutta kokoonpanoa. Purple-pestinsä ohella Paice osallistui useisiin muiden artistien levytyssessioihin. Yhteisenä nimittäjänä niillä oli kuuluisa 60-luvun levytuottaja Derek Lawrence. Purplen hajottua Paice muodosti uuden superyhtyeen Paice Ashton Lord vuonna 1976. Siihen kuuluivat lisäksi solisti/pianisti Tony Ashton, Purplen urkuri Jon Lord, kitaristi/solisti Bernie Marsden ja basisti Paul Martinez. Se levytti pitkäsoiton Malice in Wonderland ja soitti ainoastaan viisi konserttia. Elokuussa 1979 David Coverdale pyysi Paicea mukaan Whitesnaken Japanin-kiertueelle viimeisimmän pitkäsoiton Lovehunterin promoamista varten. Whitesnakessa Paice oli mukana lähes kolmen vuoden ja albumien Ready an' Willing, Live in the Heart of the City, Come and Get It sekä Saints & Sinners ajan. Deep Purplen Mark III-kokoonpanosta Whitesnakessa oli  kyseisenä aikana Coverdalen ja Paicen lisäksi mukana kosketinsoittaja Jon Lord. Paice lähti yhtyeestä tammikuussa 1982.

Samaisen vuoden marraskuussa Paice liittyi Gary Mooren yhtyeeseen. Hänen pestinsä oli ensi alkuun tarkoitettu ainoastaan yhden albumin, eli Corridors of Powerin mittaiseksi, mutta koska yhteistyö osoittautui menestyksekkääksi, Paice oli mukana useammalla Mooren levyllä ja hän lähti kitarasankarin matkasta vasta huhtikuussa 1984 uudelleen kasattuun Deep Purplen legendaariseen Mark II-kokoonpanoon. Paicen jäsenyys Purplessa jatkuu edelleen. Paicen lukuisista sessiomuusikkona tekemistä levytyksistä mainittakoon Green Bullfrog -yhtyeen vuonna 1970 äänitetty ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu albumi Natural Magic, jolla olivat lisäksi mukana esimerkiksi Ritchie Blackmore ja Albert Lee kaikkien muusikoiden esiintyessä salanimillä. Saksofonisti Eddie Harrisin Lontoon sessioihin Paice osallistui vuonna 1973. Vuonna 1983 julkaistu Arrested-The Music of the Police oli ensimmäisiä sinfoniaorkesterin rockyhtyeelle tekemiä tribuutteja. Paicen lisäksi levytykseen osallistuivat esimerkiksi Neil Murray, Graham Bonnet, Gary Moore ja Roy Wood. Heinäkuussa 1989 Paice oli mukana levyttämässä kolmea kappaletta George Harrisonin kokoelma-albumille Best of Dark Horse 1974-1989, joka julkaistiin saman vuoden lokakuussa. Maaliskuussa 1999 Paice osallistui Abbey Road studioilla Paul McCartneyn albumin Run Devil Run levytykseen. Sessioissa olivat mukana myös Piratesin Mick Green ja Pink Floydin David Gilmour. Albumin tiimoilta tehtiin myös muutamia keikkoja, mukaan lukien esiintyminen legendaarisella Cavern Clubilla kyseisen vuoden joulukuussa. Vuonna 2001 Paice vieraili Jim Capaldin albumilla Living on the Outside. Paice on tehnyt runsasta yhteistyötä Spencer Davis Groupin rumpalin Pete Yorkin kanssa. Joulukuussa 2001 kaksikko teki pienimuotoisen clubikiertueen Saksassa. Paice on esiintynyt usein italialaiskitaristi Tolo Martonin kanssa. Toisen italialaiskitaristin, Matteo Filippinin vuoden 2006 pitkäsoitolla Time to Make a Stand vierailevat sekä Paice että Glenn Hughes, jotka esiintyivät ensi kertaa yhdessä sitten vuoden 1976.

 Kesällä 2011 Paice otti osaa William Shatnerin all star-albumin Seeking Major Tom levytykseen. Se koostuu avaruusaiheisista kappaleista. Uusioversiolla Purplen Space Truckingista Paice musisoi Johnny Winterin kanssa. Myös Ritchie Blackmore osallistui kyseisen pitkäsoiton levytykseen. Speciaalikeikoista mainittakoon pikaisesti John Bonhamin tribuuttikonsertti New Yorkissa 20. lokakuuta 1992. Vuodesta 2006 lähtien Paice on osallistunut The Sunflower Jamiin. Se on Lontoossa järjestettävä hyväntekeväisyyskonsertti, jonka organisaattori on Ianin vaimo Jacky Paice. Ian on yleensä kyseisen tapahtuman housebandin jäsen ja hän on esiintynyt siellä esimerkiksi Robert Plantin, Brian Mayn, John Paul Jonesin, Gary Mooren ja Bruce Dickinsonin kanssa. 13. tammikuuta 2008 Paice osallistui Lontoossa järjestettyyn ChildLine-hyväntekeväisyyskonserttiin, jossa hän esiintyi Glenn Hughesin kanssa. 16. syyskuuta 2012 Paice esiintyi Royal Albert Hallissa Sunflower Jam-hyväntekeväisyyskonsertissa Brian Mayn, John Paul Jonesin, Bruce Dickinsonin ja Alice Cooperin kanssa.

Sunnuntain extra:Kotimaisen hardrockin kiistaton klassikko

Kotimaisen hardrockin kiistaton klassikko
 
Solisti/kitaristi Hannu "Guts" Leidenin vuonna 1985 perustama Havana Black on edustanut maassamme tyylitajuisesti vanhakantaista hardrockia. Yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi kitaristi Jyrki "Muta" Manninen ja rumpali Sami "Sande" Vettenranta. Kitaristiksi vaihtui Markku "Crazy" Heiskanen ja yhtyeen ehkäpä kuuluisin line up syntyi, kun rytmiryhmäksi saatiin basisti Risto Hankala ja rumpali Paku Pakkanen, joka oli Remun serkku. Havana Blacksin debyyttipitkäsoitto Faceless Days ilmestyi vuonna 1987. Alan harrastajien keskuudessa se sai mainion vastaanoton ja albumin keikkavakioiksi muodostuivat erityisesti Sheila, Love is a Lie, Trashtown sekä raivoisa Fleetwood Mac-cover Oh Well. Faceless Daysiä yhtyeen diskografiassa oli edeltänyt ep Deaf at Cafe Interpol. Havana Blacksin mestariteos oli vuonna 1988 ilmestynyt Indian Warrior, jonka kappaleista mainittakoon vielä 2000-luvun puolella yhtyeen konserttien selkärangaksi tituleerattu Hoo Myself sekä Lone Wolf. Havana Blackiksi nimensä muuttaneen yhtyeen kansainvälinen ura käynnistyi Guns N' Roses-manageri Alan Nivenin viehätyttyä Indian Warrior -pitkäsoiton intiaaniaiheiseen kansikuvaan. Vuonna 1989 Capitol Records julkaisi hienosäädetyn, uuden kansikuvan sisältäneen sekä biisijärjestykseltään ja myös versioiltaan hieman muuttuneen Indian Warriorin kansainvälisen version. Lone Wolf sijoittui Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla parhaimmillaan neljänneksi. Havana Blackin tukikohdaksi vaihtui Los Angeles ja yhtye pääsi hardrockyhtye Great Whiten kiertueen lämmittelijäksi. Havana Blackistä riippumattomista syistä kiertue katkesi jo melko alkuvaiheessaan. Rumpali Paku Pakkasen tilalle tuli Anssi Nykänen ja vuonna 1991 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Exiles in Mainstream Havana Black joutui levy-yhtiönsä painostamana levyttämään useampia uusioversioita Faceless Daysin kappaleista.

Myös uutta tuotantoa oli sentään mukana ja esimerkiksi Stones-henkisestä Love, Understanding and a Helping Handista ja vakuuttavan sielukkaasta päätöskappaleesta Freedom Child muodostui uusia klassikoita. Ennen Nykästä yhtyeen rumpalina ehti vaikuttaa Jussi Tegelman. Manageriensa taholta pahasti hyväksikäytetyksi tullut Havana Black joutui palaamaan kotimaahansa, mutta tämä ei onneksi merkinnyt yhtyeen toiminnan loppumista. Vuonna 1993 ilmestyi uusi upea pitkäsoitto Growing Wings, joka tehtiin line upilla, jossa rytmiryhmän muodostivat basisti Masa Maijanen ja rumpali Atte Sarkima. Albumin kohokohdista mainittakoon keikkavakioksi muodostunut Thunder People sekä slovarimpaa osastoa tyylikkäästi edustaneet Goodbye ja East Is Red. Vuonna 1994 ilmestyi ep Leftovers for Right People ja neljä vuotta myöhemmin kokoelma-albumi Legend of Indian Warriors. Havana Black palasi toden teolla vuonna 2007 kokoonpanolla, jossa Leidenin ja Heiskasen lisäksi olivat mukana muun muassa Pelle Miljoonan kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut rumpali Vänni Väänänen, kitaristi Petri Majuri ja basisti Mikko Kierikki. Vuonna 2007 Havana Black muun muassa lämmitteli The Whon Suomen-konserttia Hartwall Areenalla ja esiintyi seuraavana vuonna Sweden Rockissa yli 30 000 hengen yleisölle. Vuonna 2007 ilmestyi tuplakokoelma The Family Collection 1987–2007, jonka jälkimmäinen cd koostui covereista. Myös yhtyeen neljä pitkäsoittoa julkaistiin remasteroituina ja bonuskappaleita sisältäneinä cd-versioina. Havana Black on keikkailun osalta jatkanut toimintaansa aivan viime vuosiin saakka. Yhtyeen nykyisen rytmiryhmän muodostavat rumpali Lauri Iivanainen ja basisti Jouko Suomi.

Lauantain pitkä:Kaikkien aikojen rockbasisti

 9. lokakuuta 1944 syntynyt ja 27. kesäkuuta 2002 menehtynyt John Alec Entwistle oli englantilainen muusikko, biisintekijä, solisti ja elokuva- ja musiikkituottaja, joka identifioituu ensisijaisesti brittirockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan The Whon basistiksi. Yhtyeen jäsenistä ainoana hänellä oli takanaan muodollista musiikillista koulutusta. Entwistlen aggressiivinen soundi oli inspiraation lähteenä monille rockbasisteille. The Whon jäsenenä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1990. Vuonna 2011 Rolling Stonen lukijat äänestivät Entwistlen kaikkien aikojen parhaaksi rockbasistiksi. The Biography Channelin mukaan hän teki bassolle saman, mitä Jimi Hendrix teki kitaralle. Lontoon esikaupunkialueella Chiswickissä syntynyt Entwistle oli perheensä ainoa lapsi. Hänen vanhempansa erosivat varhain ja Entwistle asui isovanhempiensa kanssa. 40-luvulla avioero oli harvinainen ja Entwistlen suhteellisen vähäiset sosiaaliset kontaktit vaikuttivat hänen rauhalliseen luonteeseensa. Entwistlen musiikilliset harrastukset alkoivat seitsenvuotiaana pianotuntien merkeissä. Entwistlelle kokemus ei ollut miellyttävä ja hän vaihtoi pian instrumentikseen trumpetin. Pete Townshendin Entwistle tapasi toisena kouluvuotenaan. Kaksikko perusti traditionaalista jazzia esittäneen yhtyeen The Confederates, joka soitti ainoastaan yhden keikan, sillä rock and roll vei sen soittajat mennessään. Pitkäsorminen ja Duane Eddyn mataliin taajuuksiin mieltynyt Entwistle valitsi instrumentikseen bassokitaran. Hän valmisti instrumenttinsa kotonaan ja teki vaikutuksen koulussa vuotta ylempänä olleeseen Roger Daltreyhin. Tämä pyysi Entwistleä mukaan yhtyeeseensä The Detoursiin. Entwistlen kehotuksesta Pete Townshend otettiin yhtyeeseen mukaan kitaristiksi. Daltrey erotti yhtyeensä muut jäsenet ja jäljelle jäivät ainoastaan Entwistle, Townshend ja rumpali Doug Sandom. Viimeksi mainittu tosin ainoastaan siitä syystä, ettei hänen tilalleen ollut vielä löytynyt tarpeeksi laadukasta korvaajaa. Pian sellainen saatiin Keith Moonin myötä.

Vuoden 1963 paikkeilla Entwistle oli hetken aikaa mukana myös lontoolaisyhtyeessä nimeltä The Initials. Se lopetti kuitenkin toimintansa, kun kaavaillut esiintymiset Espanjassa eivät toteutuneet. Entwistle sai lempinimet The Ox ja Thunderfingers. Niistä jälkimmäisestä vastasi Rolling Stonesin Bill Wyman, jonka mukaan Entwistle oli hiljaisin mies yksityiselämässään, mutta äänekkäin lavalla. The Who vaikutti osaltaan ratkaisevasti klassiseen Marshall-soundiin, vaikka yhtyeen jäsenet käyttivät kyseisiä vahvistimia vain muutaman vuoden ajan. Entwistle sai sävellyksiään mukaan The Whon albumeille Quadropheniaa lukuunottamatta. Hän koki silti turhautuneisuutta siitä, ettei saanut toimia niissä leadvokalistina. Entwistle julkaisikin The Whon jäsenistä ensimmäisenä sooloalbuminsa. Vuonna 1971 ilmestyneellä pitkäsoitolla Smash Your Head Against the Wall olivat mukana muun muassa Keith Moon ja erinomaisen Humble Pie -yhtyeen Jerry Shirley. Sitä seurasi jo seuraavana vuonna varsin onnistunut Whistle Rhymes. Vuonna 1973 ilmestyi melko suoraa rocktyyliä edustanut Rigor Mortis Sets In ja kahta vuotta myöhemmin nimellä John Entwistle's Ox julkaistu Mad Dog. Vuoden 1981 sooloalbumi Too Late the Hero lukeutuu myös Entwistlen kaikkein  onnistuneimpiin töihin. Entwistlen soololevyistä viimeiseksi jäi vuonna 1996 julkaistu The Rock.  The Whon hyödyntämien puhallinsektioiden osuudet olivat Entwistlen sovittamia. Vuonna 1974 Entwistle kokosi harvinaisesta Who-materiaalista koostuneen kokoelma-albumin Odds and Sodds. Vuonna 1975 Who julkaisi albumin Who by Numbers, jonka kansi oli Entwistlen käsialaa. Koska Who ei juurikaan konsertoinut tuona vuonna, Entwistle teki soolokeikkoja kesällä kyseisenä vuotena. Johtamansa John Entwistle Bandin kanssa hän teki clubikiertueita Yhdysvalloissa 90-luvulla. Yhtye julkaisi konserttitaltioinnin Left for Live. Vuonna 2000 ilmestyi studioalbumi Left for Van-Pires. Kyseisen vuosikymmenen puolivälissä hän oli mukana Ringo Starrin All Star Bandissa. Samaan aikaan siihen kuuluivat myös Billy Preston, Randy Bachman ja Grand Funk Railroadin johtohahmo Mark Farner.

Entwistle oli myös pätevä taiteilija ja hänellä oli useita maalauksiaan esitelleitä näyttelyitä. Niistä useiden aiheena oli The Who.  Pääbändinsä jäsen Entwistle oli jälleen vuodesta 1999 aina vuoteen 2002 saakka. Viimeiset konsertit olivat Englannissa tammi-helmikuussa 2002. Niistä viimeinen soitettiin Lontoon Royal Albert Hallissa kahdeksas helmikuuta. Entwistle oli mukana myös Woodstock 99-festivaalilla ollen kyseisen festivaalin ainoa esiintyjä, joka oli soittanut myös originaalilla vuoden 1969  festivaalilla. Vuonna 2001 Entwistle soitti Alan Parsonsin Beatles-tribuutissa A Walk Down Abbey Road muun muassa Heartin Ann Wilsonin ja Todd Rungrenin kanssa. Entwistle menehtyi Las Vegasissa Hard Rock Hotel and Casinossa vain päivää ennen The Whon kyseisen vuoden Amerikan-kiertueen ensimmäistä konserttia. Kiertue toteutettiin myöhästyneenä kokoonpanolla, jossa Entwistlen paikan oli ottanut walesilainen Pino Palladino, joka oli osallistunut useisiin Pete Townshendin sooloprojekteihin. Entwistlen vaikutus useisiin basisteihin on huomattava. Häneltä saamansa vaikutteet ovat avoimesti myöntäneet esimerkiksi Black Sabbathin Geezer Butler, Iron Maidenin Steve Harris ja Yesin Chris Squire.

Perjantain pohjat:The Clashin ja Big Audio Dynamiten kitarataituri

26. kesäkuuta 1955 syntynyt Michael Geoffrey, eli Mick Jones on englantilainen kitaristi, biisintekijä ja solisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittipunkin ehkäpä keskeisimmässä yhtyeessä The Clashissa, jossa Jones vaikutti vuoteen 1983 saakka. Seuraavaksi vuorossa oli Don Letsin kanssa perustettu Big Audio Dynamite. Miehistönvaihdosten myötä siitä kehittyi ensin Big Audio Dynamite II ja lopulta pelkkä Big Audio. Tony Jamesin kanssa Jones vaikutti yhtyeessä Carbon/Silicon. Viimeksi Jones on keikkaillut osana Gorillazin livekokoonpanoa, jossa The Clashin jäsenistöstä vaikuttaa myös basisti Paul Simonon. Loppuvuodesta 2011 Jones teki musiikillista yhteistyötä Pete Wylien ja The Farm-yhtyeen kanssa. Tuloksena oli yhtye The Justice Tonight Band. Jones on toiminut myös tuottajana esimerkiksi The Libertinesin kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla Up the Bracket ja The Libertines. Jones syntyi Wandsworthissa Lontoossa walesilaiselle isälle ja Venäjän juutalaiselle äidille. Suuren osan lapsuudestaan hän asui isoäitinsä kanssa Etelä-Lontoossa. Jones kävi siellä Strand Schoolia ja siirtyi taidekouluun, missä tutustui rockin parissa vaikuttaviin ihmisiin. 70-luvun alussa Jones alkoi saavuttaa mainetta glamrockyhtye The Delinquentsin riveissä. Seuraavaksi vuorossa oli yhtye London SS Tony Jamesin kanssa. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1976 ja sen jäsenet Jones, Paul Simonon ja Keith Levene etsivät uusia musiikillisia suuntia. Bernie Rhodes tutustutti Jonesin ja Paul Simononin Joe Strummeriin. Kolmikko treenasi Camden Townissa ja The Clash oli syntynyt. Jones vaikutti sen kitaristina, biisintekijänä ja solistina vuoteen 1983 asti. Danny Garcian käsialaa olevassa, vuonna 2012 ilmestyneessä dokumenttielokuvassa ja kirjassa The Rise and Fall of The Clash Jones kävi harvinaislaatuisesti läpi yhtyeestä lähtemiseensä vaikuttaneita syitä. The Clashin jäsenenä Jones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003. Yhtyeen vuonna 2013 ilmestyneen boxin Sound System promoaminen on Jonesin mukaan viimeinen kerta, kun hän työskentelee Clashin musiikin parissa.

Ennen Joe Strummerin vuonna 2002 tapahtunutta kuolemaa The Clashin paluu oli lähellä, mutta Rock and Roll of Fameen pääsyn myötä yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet ystävystyivät uudestaan ja se oli heille tärkeämpää, kuin yhtyeen toiminnan uudelleen aloittaminen. The Clashin hajoamisen jälkeen Jones oli perustajajäsenenä yhtyeessä General Public. Jones ehti olla mukana useilla yhtyeen debyyttialbumi All the Ragen kappaleilla, vaikka hän jätti yhtyeen kesken levytyksen ja Jonesin tilalle tuli Kevin White. Lähdettyään General Publicista vuonna 1984 Jones perusti Big Audio Dynamiten elokuvaohjaaja Don Lettsin kanssa. Letts oli ohjannut useita The Clashin musiikkivideoita ja myös yhtyeestä kertovan dokumentin Westway to the World. Yhtyeen debyyttialbumi This Is Big Audio Dynamite ilmestyi seuraavana vuonna. Singlet Medicine Show ja E=MC nousivat listoille Britanniassa ja niistä jälkimmäinen oli kovassa rotaatiossa myös musiikkiclubeissa. Big Audio Dynamiten kakkosalbumi No 10 St merkitsi Jonesin ja Strummerin yhteistyön jatkumista. Strummer oli mukana kirjoittamassa useita pitkäsoiton kappaleista, kuten Beyond the Pale, V Thirteen ja Sightsee MC! Strummer oli myös mukana tuottamassa kyseistä pitkäsoittoa, mutta sen jälkeen kesti aikansa ennen kuin kaksikon yhteistyö jatkui. Big Audio Dynamiten kolmannen pitkäsoiton Tighten Up Vol 88 kansi oli Paul Simononin käsialaa. Neljännen albumin Megatop Phoenixin jälkeen yhtyeen kokoonpano vaihtui ja nimeksi muuttui Big Audio Dynamite II ja se julkaisi pitkäsoiton The Globe. Miehistönvaihdokset jatkuivat edelleen ja vuonna 1994 oli vuorossa nimellä Big Audio julkaistu albumi Higher Power. Vuonna 1995 ilmestyi sekä hittikokoelma Planet B.A.D., että uusi studioalbumi F-Punk, joka julkaistiin jälleen Big Audio Dynamiten nimellä.

Vuoden 1997 pitkäsoitto Entering A New Ride julkaistiin ainoastaan netissä, sillä yhtyeellä oli erimielisyyksiä tuonaikaisen levy-yhtiönsä Radioactive Recordsin kanssa. Super Hits -niminen kokoelma oli vielä vuorossa 1999. Tammikuussa 2011 Jones ilmoitti Big Audio Dynamiten paluusta ja kyseisenä vuonna yhtye esiintyi Lollapaloozan musiikkifestivaaleilla. Vuonna 2002 Jones yhdisti voimansa vanhan yhtyetoverin Tony Jamesin kanssa yhtyeessä Carbon/Cilicon. Verkossa ovat ilmestyneet albumit ATOM, Western Front ja The Crackup Suite. Yhtyeen ensimmäinen fyysinen äänite oli The News -niminen ep. Yhtye kannusti diggareitaan jakamaan musiikkiaan eri verkostoissa ja salli konserttiensa äänittämisen ja kuvaamisen. Tammi-helmikuussa 2008 yhtye soitti perjantai-iltaisin sarjan konsertteja Ladbroke Groven ja Portobello Roadin välilllä Lontoossa. Vierailijoina niillä kuultiin esimerkiksi Sex Pistolsin Paul Cookia ja Glenn Matlockia sekä The Clashin Topper Headonia. Jonesin tuottamista albumeista mainittakoon vielä Ellen Foleyn Spirit of St. Louis sekä Ian Hunterin Short Back n' Sides, jonka hän tuotti Mick Ronsonin kanssa. Gorillazin vuoden 2010 pitkäsoitolla Plastic Beach Jones ja Paul Simonon tekivät reunionin albumin nimikappaleessa. Kaksikko osallistui myös albumin tiimoilta tehtyihin konsertteihin. Loppuvuodesta 2011 muodostuneen The Justice Tonight Bandin keikoilla ovat vierailleet esimerksi Billy Bragg ja Paul Simonon. Shane McGowan vieraili yhtyeen riveissä Phoenix Parkissa sen toimiessa The Stone Rosesin lämmittelijänä osana yhtyeen paluukiertuetta heinäkuussa 2012.  Kitaristina ja taustalaulajana Jones on vieraillut The Wallflowersin vuoden 2012 pitkäsoitolla Glad All Over ja vuonna 2013 Brian Enon kanssa Rachid Tahan albumilla Zoom. Jones myös konsertoi Rachid Tahan kanssa osana Zoom-projektia. Jones oli kertojana The Flaming Lipsin järjestyksessään 15:llä studioalbumilla King's Mouth, joka julkaistiin levykauppapäivänä 20. huhtikuuta 2019. Cola Boyyn kanssa Jones oli mukana The Avalanchersin vuonna 2020 ilmestyneeltä kolmannelta studioalbumilta We Will Always Love You poimitulla singlellä We Go On.

Torstain terävä:Carly Simonin läpimurtolevy

 Carly Simon:No Secrets

 

Vuonna 1972 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt No Secrets on laulaja/lauluntekijä Carly Simonin kolmas studioalbumi. Se tuli merkitsemään artistille lopullista läpimurtoa. Mainittu pitkäsoitto nousi Billboardin listakärkeen ja piti sijoituksensa viiden viikon ajan. Albumilta poimittu single You're So Vain, jossa taustavokaaleissa kuultiin Mick Jaggeria, nousi niin ikään ykköseksi ja piti paikkansa kolmen viikon ajan. No Secrets myi nopeasti kultalevyksi ja platinaa se saavutti virallisesti joulukuussa 1997. Pitkäsoitto äänitettiin Trident -studioilla Lontoossa. Siellä nauhoitetuista klassikkoalbumeista mainittakoon esimerkiksi Beatlesin Valkoisena tuplana tunnettu The Beatles sekä David Bowien Space Oddity. Albumin tuottajana oli Richard Perry. Ilmestymisaikanaan No Secrets sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta myöhäisemmät arviot ovat olleet huomattavasti myönteisempiä. Billboardin kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden listalla You're So Vain sijoittui sijalle 72. Anki levytti kyseisen kappaleen suomeksi melko tuoreeltaan vuonna 1973 ilmestyneelle albumilleen Aikalintu Hectorin suomennoksena nimellä Niin luulet vain. No Secretsin kappaleista Anki versioi samalle pitkäsoitolle myös raidan His Friends Are More than Fond of Robin. Kappale Night Owl on James Taylorin käsialaa. Sen taustakuorossa kuultiin Paul ja Linda McCartneytä. Pitkäsoiton muista vierailijoista mainittakoon Nicky Hopkins, sekä Little Feat -yhtyeen Bill Payne ja Lowell George. Ed Caraeffin nappaama albumin kansikuva on ikuistettu Lontoon Notting Hillissä, Portobello-hotellin edustalla.

Keskiviikon klassikko:Erään keskeisen brittikitaristin varhaiset uroteot oman yhtyeensä johtajana

 Aikaisemmin englantilaisessa rhythm and blues -yhtye The Yardbirdissä kitaroinut Jeff Beck perusti uuden yhtyeen The Jeff Beck Group Lontoossa vuoden 1967 tammikuussa. Yhtyeen uraa uurtaneen raskas lähestymistapa esittämäänsä  bluesiin ja rhythm and bluesiin vaikutti omalta osaltaan keskeisesti kyseisen aikakauden brittiläisen rockin kehitykseen. Jeff Beck Groupin ensimmäisessä line upissa olivat maestron lisäksi mukana solisti Rod Stewart ja rytmikitaristi Ronnie Wood basistien ja rumpalien vaihdellessa säännöllisesti. Varhaisten basistikokelaiden joukossa olivat Jet Harris ja Dave Ambrose vastaavien rumpalitarjokkaiden ollessa Clem Cattini ja Viv Prince. Kuukausia kestäneiden miehistönvaihdosten jälkeen rumpaliksi vakiintui Aunsley Dunbar ja Ronnie Wood siirtyi basson varteen. Kyseinen kokoonpano keikkaili ahkerasti Englannin clubiskenessä vuoden 1967 aikana ja teki useita visiittejä BBC:n radioasemalle. Beck kirjoitti henkilökohtaisen sopimuksen manageri/tuottaja Mickie Mostin kanssa, sillä tämä oli kiinnostunut ainoastaan Beckistä sooloartistina. Vuoden 1967 aikana yhtye julkaisi Englannissa kolme ja Yhdysvalloissa kaksi singleä. Ensimmäisenä julkaistu Hi Ho Silver Lining oli niistä menestynein; se nousi sijalle 14. brittilistalla. Kääntöpuolella ollut instrumentaali Beck's Bolero oli äänitetty jo useita kuukausia aikaisemmin. Kyseisen kappaleen äänityksissä kuultiin todellista superkokoonpanoa, sillä rytmikitaristina oli Jimmy Page, rumpalina Keith Moon, basistina John Paul Jones ja pianistina Nicky Hopkins. Dunbarin mielestä yhtyeen musiikillinen ilmaisu ei ollut tarpeeksi bluespainotteista ja hän erosi yhtyeestä. Roy Cook soitti yhtyeessä yhden keikan, kunnes Rod Stewart suositteli rumpaliksi Micky Walleria, vanhaa soittajatuttuaan Steampacket-yhtyeen ajoilta.

Wallerista muodostui yhtyeen pitkäaikaisin rumpali, sillä hän oli mukana vuoden 1969 alkupuolelle asti. Manageri Peter Grant oli vieraillut Amerikassa ja havainnut albumiorientoituneen FM Radion nousun. Yhdysvalloissa oli näin ollen mahdollisuus tehdä läpimurto ilman hittsingleä. Grant buukkasikin yhtyeelle lyhyen Yhdysvaltain-kiertueen. Ensimmäinen pysähdys oli New Yorkissa, missä yhtye soitti Fillmore Eastissa neljä konserttia vastaanoton ollessa varsin myönteinen. Kiertueen päättyessä Filmore Westiin Grant oli varmistanut yhtyeelle uuden sopimuksen Epic Recordsin kanssa. Yhtye palasi Englantiin levyttämään debyyttialbuminsa Truth, joka nousi Yhdysvalloissa sijalle 15. Peruskokoonpanoa täydensivät Hammond-uruilla John Paul Jones, pianisti Nicky Hopkins ja rumpali Keith Moon. Levytyksen jälkeen yhtye palasi Yhdysvaltoihin promotoimaan esikoislevyään. Jimi Hendrix oli Jeff Beckin pitkäaikainen diggari ja hän jammaili yhtyeen kanssa Cafe Whassa kyseisellä ja myös seuranneilla kiertueilla. Kolmannella kiertueella joulukuussa 1968 mukana oli Nicky Hopkins. Hän lähti mukaan, vaikka oli saanut rahakkaamman tarjouksen liittyä Led Zeppeliniin. Kakkosalbumi Beck-ola nauhoitettiin kokoonpanolla, jossa rumpali Micky Wallerin korvasi voimakkaasta soittotyylistään tutuksi tullut Tony Newman. Albumi nauhoitettiin De Lane Lea-studioilla Martin Birtchin tuottamana. Singleraidaksi valikoitui Plynth. The Jeff Beck Groupin neljäs Yhdysvaltain-kiertue alkoi toukokuussa 1969. Nicky Hopkins oli nyt yhtyeen täysivaltainen jäsen. Kiertue onnistui erinomaisesti ja Beck-ola nousi Billboardin listalla sijalle 15. Yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat eivät kuitenkaan enää olleet kunnossa. Rod Stewart oli juuri noihin aikoihin julkaissut esikoissooloalbuminsa An Old Raincoat Won't Ever Let You Down Mercury Recordsilla.

The Jeff Beck Group teki viidennen ja suhteellisen lyhyen Jenkkirundinsa lähinnä itärannikolla. Sen keskeisin esiintyminen oli Newportin Jazz Festivaaleilla. Beck hajotti yhtyeensä hieman ennen Woodstockin festivaaleja, joilla The Jeff Beck Groupin olisi ollut tarkoitus esiintyä. Myöhemmin hän on ilmoittanut katuneensa kyseistä päätöstä. Loppuvuodesta 1970 Beck kasasi The Jeff Beck Groupin uudelleen kokoonpanolla, jossa olivat mukana solisti Alex Ligertwood, kosketinsoittaja Max Middleton, rumpali Cozy Powell ja basisti Clive Chaman. Kesäkuussa 1971 Beck solmi uuden levytyssopimuksen CBS:n kanssa ja etsi uutta solistia. Kuultuaan Bobby Tenchin esiintyvän yhtyeensä Gassin kanssa Ronnie Scottin clubissa Lontoossa Beck kiinnitti hänet vokalistiksi ja kakkoskitaristiksi. Tenchillä oli ainoastaan viikkoja aikaa kirjoittaa uudet tekstit ja äänittää vokaaliosuutensa albumille Rough and Ready, jonka muut instrumentit Beck oli nauhoittanut yhtyeensä kanssa jo viikkoja aiemmin Lontoossa. Pitkäsoitto saatiin valmiiksi heinäkuussa 1971 ja uusi The Jeff Beck Group konsertoi Suomessa, Sveitsissä, Saksassa ja Hollannissa. Englannissa uusi albumi julkaistiin lokakuussa 1971 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa. Siellä yhtye teki 16 päivää kestäneen promootiokiertueen ja Rough and Ready nousi sijalle 46. albumilistalla. Tammikuussa 1972 yhtyeen jäsenet matkustivat Memphisiin TMI-studioille. Tuottajana toimi Steve Cropper ja lopputuloksena oli pitkäsoitto The Jeff Beck Group. Englannissa se julkaistiin yhdeksäs kesäkuuta 1972. Promootiokiertue sisälsi esiintymisen BBC Radio Onen sarjassa In Concert. Se nauhoitettiin 29. kesäkuuta 1972. Ohjelmistossa oli muun muassa Definitely Maybe, jossa kuultiin Bobby Tenchin kitarointia. The Jeff Beck Group hajosi virallisesti 24. heinäkuuta 1972.

Tiistain tukeva:Walesilainen retrosoulin taitaja

23. kesäkuuta 1984 syntynyt Amie Ann Duffy on walesilainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä. Hänen musiikillinen uransa alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä ep:stä Aimee Duffy. Duffy esiteltiin Rough Trade Recordsin Jeannette Leelle. Soulmusiikin osalta Duffylle antoi valistusta Suede-yhtyeen kitaristina aikaisemmin vaikuttanut Bernand Butler. Vuonna 2007 Duffy solmi sopimuksen A& M Recordsin kanssa ja julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Kyseinen, vuonna 2008 ilmestynyt albumi Rockferry nousi Britanniassa listakärkeen. Yli puolentoista miljoonan kappaleen myynnillään se oli Englannissa kyseisen vuoden myydyin albumi. Maailmanlaajuisesti Rockferry myi yli seitsemän miljoonaa kappaletta ja siltä poimittiin singlehitit Mercy ja Warwick Avenue. Niistä ensin mainittu oli ensimmäinen walesilaisartistin brittilistan kärkeen nostama single sitten Bonnie Tylerin vuonna 1983 ilmestyneen Total Eclipse of the Heartin. Vuonna 2008 Duffy konsertoi festivaaleilla niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Seuraavana vuonna hän levytti coverversion Paul McCartneyn ja Wingsin Live and Let Diesta. Se julkaistiin hyväntekeväisyyslevyllä War Child Heroes Volume 1. Vuonna 2010 Duffy viimeisteli toisen pitkäsoittonsa Endlessly, joka julkaistiin samaisen vuoden marraskuussa. Kyseisellä pitkäsoitolla Duffy teki musiikillista yhteistyötä Albert Hammondin kanssa. Joulukuussa Endlessly nousi albumilistalla top teniin. Samana vuonna Duffy teki debyyttinsä näyttelijättärenä elokuvassa Patagonia. Helmikuussa 2011 Duffy ilmoitti pitävänsä kaksi vuotta kestävän tauon musiikin tekemisestä ennen kolmannen albuminsa työstämisen aloittamista. Vuonna 2009 Rockferry voitti parhaan popalbumin Grammyn. Lisäksi Duffy palkittiin samaisena vuonna kolmella Brit Awardilla:Hän voitti brittiläisen läpimurron, brittiläisen naissolistin ja parhaan brittiläisen albumin palkinnot. Syyskuussa 2013 vuorossa oli Duffyn ensimmäinen livekeikka kolmeen vuoteen. Hän esiintyi New Yorkissa Edit Piaffin tribuuttikonsertissa. Edellisenä vuotena Albert Hammond oli ilmoittanut työskentelevänsä jälleen Duffyn kanssa. Vuoden 2014 Cannessin elokuvafestivaaleilla Duffyn ilmoitettiin palaavan näyttelemisen pariin. Hänellä olisi pääosa elokuvassa Secret Love ja Duffy olisi mukana myös sen soundtrackalbumilla.

Maanantain mainio:Eräs naisartistien ikoneista

22. kesäkuuta 1953 Queensissä, New Yorkissa katoliseen perheeseen syntynyt Cynthia Ann Stephanie, alias Cyndi Lauper on amerikkalainen laulaja, lauluntekijä ja näyttelijä. Hänen uransa on kestänyt yli 30 vuoden ajan. 70-luvun alussa Lauper oli solistina useissa coveryhtyeissä. Yksi niistä oli nimeltään Flyer ja coverohjelmistoon kuului esimerkiksi Bad Companya, Led Zeppeliniä ja Jefferson Airplanea. Vuonna 1978 Lauper tapasi managerinsa Ted Rosenblattin kautta saksofonisti John Turin. Kaksikko perusti yhtyeen nimeltä Blue Angel ja äänitti demonauhan. Nauha päätyi The Allman Brothers Bandin managerin Steve Massarskyn kuultavaksi. Hän ihastui Lauperin lauluääneen. Tälle tarjottiin soolodiilejä, mutta Lauper halusi yhtyeen olevan mukana. Polydor sainasi lopulta Blue Angelin ja yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1980. Blue Angelin hajottua Lauper lauloi clubeissa ja saavutti huomiota neljäoktaavisella ja ainutlaatuisella äänellään. David Wolffista tuli hänen managerinsa ja levytyssopimus solmittiin Epic Recordsin alamerkin Portrait Recordsin kanssa.   Lauperin debyyttialbumi, vuonna 1983 ilmestynyt She's So Unusual oli ensimmäinen naisartistin käsialaa ollut esikoislevy, jolta poimittiin aina neljä Billboardin listalla viiden suosituimman joukkoon noussutta singleä; Girls Just Want to Have Fun, Time After Time, She Bop ja All through the Night. Niistä Time After Time nousi listakärkeen. Vuoden 1985 Grammy Awardseissa Lauper saavuttikin parhaan uuden artistin palkinnon. Hänen uransa jatkui menestyksekkäästi elokuvan Goonies soundtrackilla sekä vuonna 1986 ilmestyneellä kakkospitkäsoitolla True Colors. Albumin nimikappale nousi aina listakärkeen ja toinen singlepoiminta Change of Heart, jossa taustakuorossa oli The Bangles, nousi sekin kolmanneksi.

 Vuodesta 1989 eteenpäin Lauper on julkaissut yhdeksän studioalbumia ja osallistunut useisiin muihin projekteihin. Vuonna 1989 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto A Night to Remember sisälsi listalla kuudenneksi nousseen singlen I Drove All Night, josta muistetaan myös Roy Orbisonin näkemys. Heinäkuussa 1990 Lauper osallistui Roger Watersin ja lukuisten muiden artistien kanssa The Wall-konserttiin Berliinissä. Kesäkuussa 1993 ilmestynyt neljäs albumi Hat Full of Stars saavutti hyvät arvostelut, mutta epäonnistui kaupallisesti. Lauperin viides pitkäsoitto Sisters of Avalon ilmestyi Japanissa 1996 ja muualla seuraavana vuotena. Joulukuussa 1998 oli vuorossa joululevy Merry Christmas...Have a Nice Life, joka koostui sekä originaaleista että standardeista. Vuonna 2001 Lauper viimeisteli albumin Shine. Tyylillisesti se merkitsi paluuta hänen punkahtavaan varhaistuotantoonsa. Levy-yhtiö  Edel America Records lopetti kuitenkin toimintansa ennen albumin julkaisua. Kesäkuussa 2002 sai sentään julkaisunsa Shinen kappaleita sisältänyt viiden biisin ep. Itse pitkäsoitto ilmestyi ainoastaan Japanissa. Seuraavana vuonna ilmestyi coveralbumi At Last. Vuonna 2005 Lauperilla oli uusi sopimus Sony Musicin kanssa ja sen kautta hän julkaisi albumin Body Acoustic, joka sisälsi nimensä mukaisesti akustisia versioita kappaleista koko Lauperin uran varrelta. Toukokuussa 2008 ilmestyi kuudes pitkäsoitto Bring Ya to the Brink. Lauperin tuorein pitkäsoitto on vuonna 2010 ilmestynyt Memphis Blues, josta muodostui Billboardilla kyseisen vuoden suosituin bluesalbumi. Se viihtyi listakärjessä yhtäjaksoisesti 13 viikon ajan. Vuonna 2013 Lauper voitti Tony Awardin parhaasta alkuperäismusiikista Broadway-musikaalissa Kinky Boots. Lauper oli historian ensimmäinen nainen, joka voitti kyseisen kategorian itse säveltämästään musiikista. Hänestä tuli ensimmäinen artisti yli 25 vuoteen, joka nousi Broadway-kappaleella tanssilistojen kärkeen.

Vuonna 2014 Lauper sai Grammyn parhaasta originaalikokoonpanon musiikkiteatterialbumista. Lauper on muodostunut popikoniksi voitettuaan lukuisia eri palkintoja. MTV, Rolling Stone ja VH1 ovat huomioineet vuonna 1984 ilmestyneen videon kappaleesta Girls Just Want to Have Fun eräänä kaikkien aikojen parhaista musiikkivideoista. Lauper on mukana Rock and Roll Hall of Famen museon näyttelyssä naisista, jotka rokkaavat. Hänen debyyttialbuminsa on sijoittunut Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan levyn listalle. Vastaavasti Time After Time pääsi VH1:n sadan parhaan kappaleen listalle viimeisimmän 25 vuoden ajalta. VH1 listasi Lauperin sijalle 58. sadan merkittävimmän naisrockarin listallaan. Lauper lukeutuu niiden ainoastaan kahdenkymmenen artistin joukkoon, jotka ovat voittaneen niin Grammy, Tony kuin Emmy awardinkin. Vuonna 2015 Lauper pääsi mukaan laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Hänen tuorein albuminsa on countrya edustava ja toukokuussa 2016 ilmestynyt albumi Detour.  Tähän mennessä Lauper on myynyt yli 50 miljoonaa albumia ja yli 20 miljoonaa singleä. Artisti on lisäksi tunnustettu humanitäärisestä työstään.

Sunnuntain extra:The Kinksin ensimmäinen mestariteos

 The Kinks:Something Else by The Kinks

 Syyskuussa 1967 ilmestynyt Something Else by The Kinks, johon viitataan usein lyhennetyllä nimellä Something Else, on kaikkien aikojen keskeisimpiin brittiyhtyeisiin lukeutuvan The Kinksin viides kotimaassaan julkaistu pitkäsoitto. Kyseessä oli viimeinen Kinksin albumi, jonka tuottajana vaikutti amerikkalainen Shel Talmy. Tästä eteenpäin yhtyeen levyt tulivat olemaan sen johtohahmo Ray Daviesin tuottamia. Albumilla nousee keskeiseen asemaan merkittävän sessiomuusikko Nicky Hopkinsin kosketinsoitintyöskentely. Pitkäsoitto sisältää kaksi keskeistä singlehittiä; Waterloo Sunset sekä Death of a Clown, joista jälkimmäinen oli itse asiassa julkaistu Dave Daviesin soolosinglenä. Mukana on myös kaksi muuta Dave Daviesin sävellystä; Love Me Til the Sun Shines ja Funny Face. Albumin keskeisimmistä tuotannosta nostettakoon lisäksi esiin kappaleet David Watts ja End of the Season. Vuonna 2003 Rolling Stone rankkasi albumin sijalle 288. 500 kaikkien aikojen keskeisimmän levyn listallaan. Something Elsellä Ray Davies vastasi jo valtaosasta tuotantotyöstä. Tämä tuli merkitsemään muutosta paitsi tuotantotyylissä, myös Kinksin yleissoundissa. Suurin osa pitkäsoitosta äänitettiin syksyn 1966 ja kesän 1967 välillä. Kinks oli lopettanut keikkailun ja alkanut työstää kappaleita Ray Daviesin niin kutsuttua Village Green -projektia varten. Sen nimikappale Village Green äänitettiin marraskuussa 1966 Something Elsen sessioissa. Se julkaistiin ensin ranskalaisella ep:llä seuraavana vuonna, mutta pääsi mukaan vasta vuoden 1968 pitkäsoitolle The Kinks Are Village Green Preservation Society. Something Else ei menestynyt kaupallisesti erityisen hyvin, sillä Pye Records oli julkaissut sen hittikappaleeet jo aikaisemmin singleformaatissa. Maaliskuussa 1968 olleessa Rolling Stonen arvostelussa James Pomerey nosti albumin Kinksin siihen mennessä parhaaksi. Singlehittien lisäksi myönteistä palautetta saivat osakseen erityisesti Dave Daviesin käsialaa olleet kappaleet.

Lauantain pitkä:Eräs brittien keskeisimmistä kosketinsoittajista

21. kesäkuuta 1948 Sunderlandissa, Englannissa syntynyt Donald Smith, eli Don Airey on kosketinsoittaja, joka on vaikuttanut Deep Purplessa Jon Lordin eroamisen jälkeen, eli vuodesta 2002 lähtien. Hänen muusikon uransa alkoi toden teolla jo 70-luvun alussa. Airey on työskennellyt esimerkiksi Gary Mooren, Ozzy Osbournen, Judas Priestin, Black Sabbathin, Jethro Tullin, Whitesnaken, Saxonin, Wishbone Ashin, Steve Vain, Colosseum II:n, Michael Schenkerin, Rainbown, Thin Lizzyn, Brian Mayn ja Andrew Lloyd Webberin kanssa. Airey on soittanut klassista pianoa seitsemänvuotiaasta. Hän suoritti tutkinnon Nottinghamin yliopistossa ja valmistui Royal Northern College of Musicista. Vuonna 1971 Airey muutti Lontooseen ja littyi Cozy Powellin yhtyeeseen Hammer.  Hän oli mukana useiden sooloartistien levyillä ja osallistui sessiomuusikon ominaisuudessa Black Sabbathin vuoden 1978 pitkäsoiton Never Say Die levytykseen. Hän oli myös mukana Gary Mooren samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Back on the Streets. Pian tämän jälkeen hän liittyi Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtyeeseen ja oli mukana sen menestysalbumeilla Down to Earth ja Difficult to Cure. Airey kuului myös vaikutusvaltaisen jazzrockyhtye Colosseumin myöhäisempään versioon. Siinä olivat lisäksi mukana muun muassa Gary Moore ja Neil Murray. Lähdettyään Rainbowsta vuonna 1981 Airey teki kolmen vuoden ajan musiikillista yhteistyötä Ozzy Osbournen kanssa. Hän oli mukana albumeilla Blizzard of Ozz, Speak of the Devil ja Bark at the Moon sekä klassikkolevy Diary of a Mad Manin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonna 1987 Airey liittyi Jethro Tulliin Crest of a Knave -pitkäsoiton tiimoilta tehdylle kiertueelle. Samana vuonna ilmestyi Whitesnaken miljoonamenestysalbumi 1987, jolla Airey niinikään oli mukana.

Pian sen jälkeen ilmestyi Aireyn sooloalbumi K2 Tales of Triumph and Tragedy, jonka työstämiseen osallistuivat esimerkiksi Gary Moore, Cozy Powell ja Colin Blunstone. Vuonna 1990 ilmestyneellä Judas Priestin klassikolevyllä Painkiller on useita Aireyn soittamia kosketinsoitinosuuksia. Vuonna 1997 Airey toimi muusikkona ja sovittajana Katrina & The Wavesin kappaleessa Love Shine a Light. Kyseinen kappale voitti tuona vuonna Eurovision laulukilpailun. Vuonna 1999 Airey liittyi manchesterilaiseen hardrockyhtyeeseen nimeltä Ten. Hän oli mukana sen seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla Babylon sekä pitkäsoittoa seuranneella kiertueella. Vuonna 2006 ilmestyneellä Gary Mooren pitkäsoitolla Old New Ballads Blues Airey soitti kaikilla kappaleilla. Vuonna 2008 ilmestyi Aireyn toinen sooloalbumi A Light in the Sky. Vuonna 2014 Airey liittyi hardrockyhtye Hollywood Monstersiin ja oli mukana sen samana vuonna ilmestyneellä ja Mausoleum Recordsin julkaisemalla pitkäsoitolla Big Trouble. Yhtyeen rytmiryhmän muodostavat rumpali Vinny Appice ja basisti Tim Bogert. Deep Purplen kosketinsoittajaksi Airey liittyi maaliskuussa 2002. Purplen kanssa hän on levyttänyt kolme pitkäsoittoa; Bananas, Rapture of the Deep ja Now What?!  Parhaillaan Airey on kirjoittamassa kirjaa kokemuksistaan musiikkibisneksessä.

Perjantain pohjat:Kingin kaksipuolinen ykkössingle

I Feel the Earth Move on amerikkalaisen laulaja/lauluntekijä Carole Kingin avauskappale hänen vuonna 1971 ilmestyneeltä ja miljoonamyyntiin yltäneeltä pitkäsoitoltaan Tapestry. Singleformaatissa se julkaistiin kaksi a-puolta sisältäneenä neljävitosena toisen kappaleen ollessa slovarimpi ja tummasävyisempi It's Too Late. Molemmista muodostui vuoden 1971 suurimpiin lukeutuneita pophittejä. Tapestry-albumin tuoreessa vuonna 1971 julkaistussa arviossa Jon Landau ylisti Kingin laulusuoritusta I Feel the Earth Movessa. Musiikkijournalisti Harvey Kubernickin mukaan kyseessä oli albumin seksuaalisesti aggressiivisin kappale ja toimiva avaus yleistunnelmaltaan lempeälle pitkäsoitolle. James Peronen mukaan Kingin pianonsoitto on miksauksessa nostettu kitaraa ylemmäs. I Feel the Earth Move -single nousi Billboardin listakärkeen 19. kesäkuuta 1971 ja säilytti ykkössijan viiden viikon ajan. Myös Britanniassa se nousi kuudenneksi. Martikan vuonna 1989 kappaleesta tekemä coverversio nousi Australiassa kakkoseksi ja Britanniassa seitsemänneksi. Kingin originaali  I Feel the Earth Move saavutti radiosoittoa, mutta loppujen lopuksi radiossa suositummaksi muodostui slovarimpi It's Too Late. Sen teksti on Toni Sternin ja sävellys Kingin käsialaa. Teksti kuvaa rakkaussuhteen päättymistä ilman häpeää. Dave Marsh aisti tekstissä feminismiä, sillä siinä nainen oli jättänyt miehen. Vastaavasti kappaleen sovituksessa oli Marshin mukaan hienoisia jazzvaikutteita. Toni Stern on kertonut kirjoittaneensa kappaleen tekstin päivässä lopetettuaan suhteensa James Taylorin kanssa. Surumielisyyttä lisää kappaleen mollivoittoisuus ja siinä sooloilemaan pääsevät myös kitaristi Danny Kortchmar sekä saksofonisti Curtis Amy. It's Too Late voitti vuoden 1972 parhaan kappaleen Grammyn ja pääsi Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle.

Torstain terävä:Beatlesin viimeinen ja monien mielestä paras

 The Beatles:Abbey Road

Abbey Road on Beatlesin 11. studioalbumi. Se julkaistiin Britanniassa 26. syyskuuta ja Yhdysvalloissa ensimmäinen lokakuuta 1969. Kyseessä olivat viimeiset äänitykset, joihin kaikki yhtyeen neljä jäsentä osallistuivat. Vaikka Let It Be julkaistiin Beatlesin viimeisenä albumina, suurin osa sen kappaleista oli äänitetty ennen Abbey Roadin äänityssessioiden alkamista. Lokakuussa 1969 Abbey Roadilta julkaistiin kaksi ykköspuolta sisältänyt single Something/Come Together, joka nousi Billboardin listakärkeen. Abbey Road on tulkittavissa rockalbumiksi, joka sisältää vaikutteita bluesista, popista ja progressiivisesta rockista. Pitkäsoitolla hyödynnettiin runsaasti Moog-syntetisaattoria ja Leslie-speakeria. Albumin kakkospuoli sisältää yhdeksän lyhyen kappaleen medleyn. Niistä useista on tehty coverversioita, joista ensi alkuun mainittakoon Joe Cockerin erinomainen näkemys kappaleesta She Came in through the Bathroom Window. John Lennon ei osallistunut neljän albumin kappaleen levytykseen. Niihin lukeutuu esimerkiksi Maxvell's Silver Hammer. Lennon jätti yhtyeen asiasta ilmoittamatta Abbey Roadin julkaisun aikoihin ja Paul McCartney ilmoitti jättävänsä Beatlesit vuoden 1970 alussa. Abbey Road oli kaupallinen menestys. Se nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin ja myi neljä miljoonaa kappaletta kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Ilmestymisaikanaan pitkäsoitto sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, mutta myöhemmin monet ovat valmiit kohottamaan sen paitsi Beatlesin parhaaksi albumiksi, myös erääksi kaikkien aikojen laadukkaimmista rocklevyistä. Erityisesti George Harrisonin käsialaa olevia kappaleita Something ja Here Comes the Sun pidetään hänen parhaina yhtyeelle kirjoittaminaan. Albumin kansikuva, jossa yhtyeen jäsenet kulkevat Abbey Road -studioiden ulkopuolella olevaa suojatietä pitkin, on eräs rockin historian kuuluisimmista. Vuonna 2009 Abbey Road oli myydyin Beatlesin albumeista. Yhtyeen jäsenten lisäksi pitkäsoitolla merkittäväksi muodostui urkuri Billy Prestonin osuus. Hän oli mukana ainakin kappaleella Something sekä pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvalla, Lennonin käsialaa olevalla bluesrevityksellä I Want You (She's So Heavy.)Abbey Road on Beatlesin albumeista ensimmäinen, johon esimerkiksi maamme todellisiin Beatles-fanaatikkoihin lukeutuva Clifters-yhtyeen johtohahmo Jiri Nikkinen tutustui.

Keskiviikon klassikko:Makkosen ura Hanoi Rocksin molemmin puolin

17. kesäkuuta 1962 syntynyt Matti Antero Kristian Fagerholm tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Michael Monroe. Kyseinen suomalainen rockmuusikko ja multi-instrumentalisti nousi maineeseen glamrockyhtye Hanoi Rocksin solistina. Muista hänen johtamista yhtyeistään mainittakoon Demolition 23 ja Jerusalem Slim, joista jälkimmäisessä oli mukana muun muassa Steve Stevens. Monroen isä, kuluvana vuonna edesmennyt Pentti Fagerholm oli tunnettu radiopersoona. Lähtölaukauksena Monroen rockinnostukselle sai kunnian olla Black Sabbathin vuonna 1970 televisioitu Pariisin-konsertti. Monroen muista varhaisista suosikeista mainittakoon Little Richard, CCR, Led Zeppelin, Alice Cooper ja New York Dolls. Monroen ja kitaristi Andy McCoyn tiet kohtasivat Töölön kirkon kellarissa sijainneessa harjoitustilassa. Monroe treenasi siellä Madness-yhtyeen ja McCoy Suomen ensimmäisen punkyhtyeen kunniakasta titteliä kantaneen Briardin kanssa. Ensiksi kaksikko yhdisti hetken aikaa voimansa yhtyeessä nimeltä Bolin. Monroe soitti saksofonia Maukka Perusjätkän yhtyeessä ja tapasi tässä yhteydessä kitaristi Nasty Suiciden. Monroe pyrki basistiksi Pelle Miljoonan Oy -kokoonpanoon, mutta onnistuneesta koesoitosta huolimatta nelikielisen taitajaksi yhtyeeseen valikoitui Sami Yaffa. Hanoi Rocksin hajottua vuonna 1985 Monroe päätti aloittaa soolouransa, mutta aluksi hän työskenteli vanhan ystävänsä, yhtyeistä Dead Boys ja Lords of the New Church tutuksi tulleen Stiv Batorsin kanssa. Steve Van Zant alias Little Steven pyysi kaksikkoa mukaan kappaleeseensa Sun City ja sen musiikkivideolle. Monroe ja Bators suostuivat. Taustalaulut äänitettiin Lontoossa ja musiikkivideo kuvattiin New Yorkissa. Joulukuussa 1985 Monroe ilmoitti muuttavansa New Yorkiin.

Seuraavana vuonna hän muodosti uuden yhtyeensä ja vuonna 1987 ilmestyi ensimmäinen sooloalbumi Nights Are So Long. Se sisälsi useampia coverbiisejä, kuten näkemykset MC 5:n High Schoolista ja Flamin' Grooviesin Shake Some Actionista. Albumista muodostui pieni menestys ja suuretkin levy-yhtiöt ilmaisivat kiinnostuksensa sainata Monroe. Uusi levytyssopimus syntyi Mercury Recordsin kanssa. Vuonna 1989 ilmestyneellä Monroen kakkossoololla Not Fakin' It vierailivat Steve Van Zant, Ian Hunter ja vanha yhtyetoveri Nasty Suicide. Albumi sai kansainvälisen julkaisun ja saavutti myönteisen vastaanoton niin kriitikoiden kuin diggareiden keskuudessa. Musiikkivideot tehtiin kappaleista Dead, Jail or Rock N' Roll ja Man with No Eyes. Niistä ensin mainitussa vieraili Guns N' Rosesin Axl Rose. Artisti myös esitteli videonsa MTV:n Headbanger's Ballissa. Gunnari-kitaristi Slash vieraili Monroen Los Angelesin konserteissa joulukuussa 1989 ja soitti MC 5-coverissa Lookin' at You. Aerosmithin Steven Tyler oli myös huomioinut Monroen talentin ja tämä vieraili Aerosmithin konsertissa Les Paulin 75-vuotissyntymäpäivillä New Yorkin Hard Rock Cafessa. Monroe soitti saksofonia kappaleessa Big Ten Inch Record. Hän vietti valtaosan vuosista 1989-90 tien päällä. Vuonna 1990 Monroe kasasi uuden yhtyeen Jerusalem Slim. Siihen tulivat mukaan Billy Idolin kitaristi Steve Stevens, Small Facesin ja Facesin kosketinsoittajana ensisijaisesti tunnettu Ian McLagan, Sami Yaffa sekä Greg Ellis. Vuonna 1991 Guns N' Roses pyysi Monroeta mukaan albumilleen Use Your Illusion I. Monroe soitti huuliharppua ja saksofonia kappaleessa Bad Obsession. Kahta vuotta myöhemmin Monroe oli mukana Gunnareiden coverlevyllä The Spaghetti Incident? Hän lauloi taustoja The Dead Boys -lainassa Ain't It Fun.

Jerusalem Slim julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton, mutta hajosi vuonna 1992 Monroen ja Stevensin välisiin musiikillisiin erimielisyyksiin. Monroen seuraava yhtye oli Demolition 23 Sami Yaffan, Jimmy Clarkin ja aikaisemmin Star Starissa soittaneen Jay Heningin kanssa. Viimeksi mainitun tilalle tuli kuitenkin Nasty Suicide. Demolition 23 julkaisi nimeään kantaneen onnistuneen pitkäsoiton ja keikkaili menestyksekkäästi Euroopassa ja Japanissa. Yhtye tuli tiensä päähän Nasty Suiciden ilmoitettua vetäytyvänsä musiikkibisneksestä. 2000-luvun alkuun mennessä Monroe julkaisi vielä neljä sooloalbumia ennen kuin hän muodosti Hanoi Rocksin uudelleen McCoyn kanssa vuonna 2002. Rumpaliksi tuli Monroen soolobändissä soittanut Lacu Lahtinen. Seuraavana vuonna ilmestyi albumi Twelve Shots on the Rocks. Basistiksi vaihtui Andy Christell ja rumpaliksi Conny Bloom, jotka kumpikin olivat aikaisemmin soittaneet Electric Boysissa. Vuonna 2005 ilmestyi pitkäsoitto Another Hostile Takeover. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto Street Poetry edusti Hanoi Rocksin 2000-luvun tuotantoa laadukkaimmillaan. Vuonna 2008 Monroe ja McCoy tekivät tiettäväksi, että he olivat vieneet yhtyeen niin pitkälle kuin on mahdollista ja päättivät lopettaa. Huhtikuussa 2009 Hanoi Rocks soitti kuudessa illassa kahdeksan loppuunmyytyä konserttia Helsingin Tavastialla. Niistä kolmella viimeisellä vieraili myös Nasty Suicide. Kesäkuussa 2009 Monroe esiintyi Helsingissä ja Tampereeella Duff McKaganin Loaded-yhtyeen kanssa. Heinäkuussa vuorossa oli Turun Ruisrock yhdessä Gingerin luotsaaman The Wildhearts-yhtyeen kanssa. Samaisen kuun lopussa Monroe soitti vuosien jälkeen Sami Yaffan kanssa. Kyseessä oli uuden New York Dolls-kokoonpanon konsertti Helsingissä.

Monroe ja Yaffa keskustelivat mahdollisesta yhteistyöstä ja Monroe tapasi Gingerin uudelleen tämän soittaessa Alice Cooperin yhtyeessä. Monroe liittyi Alicen seuraksi lavalle Espoon konsertissa esittämään klassikkoa School's Out. Konsertin jälkeen Monroe ja Ginger keskustelivat mahdollisesta yhteistyöstä ja pian uuteen yhtyeeseen saatiin mukaan myös Yaffa. 25. tammikuuta 2010 Monroe piti lehdistötilaisuuden Los Angelesissa kertoen uuden yhtyeen kokoonpanon. Gingerin ja Yaffan lisäksi mukana olisivat muun muassa Danzigista tuttu kakkoskitaristi Todd Youth ja rumpali Jimmy Clarke. Muutamien konserttien jälkeen kahden viimeksi mainitun tilalle tulivat New York Dollsin Steve Conte ja Karl Rosqvist. Kesällä 2010 Michael Monroe Band soitti useita konsertteja, joista mainittakoon Sweden Rock Festival ja Download Festival Englannissa. Ruisrockissa Monroe vieraili stagella myös Slashin setin aikana. Ankkarockin keikalla estyneen Steve Conten tilalla soitti poikkeuksellisesti Nasty Suicide. Kesäkuussa 2010 ilmoitettiin, että Michael Monroe Band olisi lämmittelijänä Motörheadin 35-vuotisjuhlakiertueella Englannissa. Michael Monroen uuden yhtyeen livealbumi Another Night in the Sun julkaistiin saman vuoden syyskuussa. Se äänitettiin Tavastialla ja miksattiin Los Angelesissa. Miksauksesta vastannut Niko Bolas oli työskennellyt esimerkiksi Neil Youngin, Keith Richardsin ja Kissin kanssa. Masteroinnista vastasi Grammy-voittaja Richard Todd. Syyskuussa yhtye äänitti Los Angelesissa ensimmäisen studioalbuminsa Sensory Overdrive. Sen tuotti mm. Aerosmithin ja John Lennonin kanssa työskennellyt Jack Douglas. Albumi julkaistiin maaliskuun puolivälissä 2011 ja sitä seurasi laaja Englannin-kiertue. Syyskuussa 2010 Monroe solmi levytyssopimuksen Spinefarm Records/Universal Musicin kanssa Monroen tulevien albumien jakelua varten. Marraskuussa Classic Rock Magazine valitsi Sensory Overdriven vuoden albumiksi. Elokuussa 2013 julkaistu seuraava pitkäsoitto Horns & Halos nousi Suomessa suoraan listakärkeen ja myi kultaa neljässä päivässä. Maaliskuussa 2014 kitaristi Dregenin ilmoitettiin eroavan Monroen yhtyeestä ja keskittyvän soolouraansa. Hänen tilalleen saatiin mm. Ginger Wildheartsin kanssa soittanut Rich Jones.

Tiistain tukeva:Kosketinsoittaja ja solisti monessa huippuyhtyeessä

17. kesäkuuta 1947 Seattlessa, Washingtonissa syntynyt Gregg Rolie on kosketinsoittaja/solisti, joka on ollut mukana perustamassa yhtyeitä Santana, The Storm, Abraxas Pool ja Journey, joista viimeksi mainitussa hän oli myös leadvokalistina. Myöhemmin Rolie on johtanut omaa Gregg Rolie Bandiaan. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi Santanan jäsenenä. Ennen Santanaa Rolie soitti yhtyeessä William Penn and His Pals 60-luvun puolivälin tienoilla samoihin aikoihin päästessään Cumberley High Schooliin Paolo Altossa. Vuosi valmistumisensa jälkeen Rolie oli Carlos Santanan kanssa perustamassa Carlos Santana Blues Bandia, joka myöhemmin lyhensi nimensä Santanaksi. Hän sai osansa yhtyeen varhaisesta menestyksestä. Monien muiden klassikoiden tavoin Santana esiintyi vuoden 1969 Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Roliella oli keskeinen rooli useilla Santanan varhaisilla pitkäsoitoilla ja hän oli leadvokalistina esimerkiksi klassikkokappaleilla Evil Ways, Black Magic Woman, Oye Como Va ja No One to Depend On. Rolie tuli myös tunnetuksi ainutlaatuisesta soundistaan Hammond B 3-urkujen taitajana ja hän pääsi sooloilemaan esimerkiksi useilla edellä mainituista Santanan hittikappaleista. Musiikilliset erimielisyydet Carlos Santanan kanssa yhtyeen musiikillisesta suunnasta johtivat kuitenkin Rolien eroon yhtyeestä jo niinkin varhain kuin loppuvuodesta 1971. Pari vuotta myöhemmin Rolie perusti uuden yhtyeen aikaisemmin niin ikään Santanassa soittaneen kitaristi Neal Schonin kanssa. Mainitusta yhtyeestä muodostui Journey. Sen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi rumpali Aysley Dunbar, rytmikitaristi George Tickner ja basisti Ross Valory. Rolie oli mukana yhtyeen kuudella ensimmäisellä pitkäsoitolla. Niistä kahdella ensimmäisellä, eli albumeilla Journey ja Look into the Future hän oli leadvokalistina. Niitä seuranneella pitkäsoitolla Next hän jakoi vokaaliosuudet Neal Schonin kanssa.

Steve Perryn liityttyä yhtyeeseen vuonna 1977 Rolie jakoi leadvokaaliosuudet useissa kappaleissa albumeilla Infinity, Evolution sekä Departure. Lähdettyään Journeysta vuonna 1980 Rolie julkaisi useita sooloalbumeita. Vuonna 1985 ilmestyi nimetön esikoissoolo ja sen seuraaja Gringo kahta vuotta myöhemmin. Vuonna 1991 Rolie perusti yhtyeen The Storm Steve Smithin ja Journey-tutun Ross Valoryn kanssa.Mukaan tulivat myös kitaristi Josh Ramos ja solisti Kevin Chalfant. Journeyn tavoin  myös The Stormissa Rolie soitti koskettimia ja oli yksi leadvokalisteista. Yhtyeen nimetön esikoisalbumi nousi jopa kolmanneksi Billboardin listalla ja siltä poimittiin top teniin kohonnut single I've got a Lot to Learn About Love. Menestyksestä huolimatta yhtyeen toinen, vuonna 1993 nauhoitettu albumi hyllytettiin ja se sai rajoitetun julkaisunsa vuonna 1996. Kahta vuotta myöhemmin Rolie ja Schon tekivät reunionin nimellä Abraxas Pool ja julkaisivat nimettömän albumin.Schonin lähdettyä saman vuoden lopussa johtamaan uudelleen muodostettua Journeyta Rolie ja Josh Ramosin korvannut Ron Wikso alkoivat työstää Rolien sooloalbumia nimeltä Roots. Tämä johti lopulta Gregg Rolie Bandin muodostumiseen. Schon oli muiden muassa mukana Roots-levyllä. Gregg Rolie Band täydensi kokoonpanoaan kitaristi Kurt Griffeyllä ja toisella kosketinsoittajalla Wally Minkolla. Yhtye levytti livealbumin nimeltä Rain Dance, joka julkaistiin vuonna 2009. Seuraavana vuonna vuorossa oli Rolien sooloalbumi Five Days. Hän muodosti duon Alan Haynesin kanssa. Se johti lopulta Gregg Rolie Quartetin syntymiseen, kun kokoonpano täydentyi pitkäaikaisella rumpalitutulla Ron Wiksolla ja basisti Evan "Sticky" Lopetzilla. Vuosina 2012-2014 Rolie oli mukana Ringo Starrin All Star Bandissa, johon tuolloin kuuluivat lisäksi muun muassa Toto-kitaristi Steve Lukather ja Todd Rungren. Myös legendaarisen Santana-kokoonpanon paluusta liikkui huhuja. Vuonna 2016 yhtyeen legendaarinen lineup julkaisikin neljännen albuminsa, joka kantoi konstailemattomasti nimeä Santana IV. Yhdeksäs helmikuuta 2018 Rolie soitti Neal Schonin kanssa hyväntekeväisyyskonsertin San Franciscon The Independentissä. Lineupissa olivat lisäksi mukana joitakin kappaleita leadvokalisoinut ja Journeyssä rummuttanut Deen Castronovo ja The Dead Daisiesin basisti Marco Mendoza. Vuoden 2019 aikana samainen nelikko soitti lisää konsertteja. Little Kids Rockin virallisena kannattajana Rolie on osallistunut myös lasten musiikkikasvatukseen.

Maanantain mainio:Yksi superhitti ja paljon muuta

12. kesäkuuta 1958 syntynyt Meredith Ann Brooks on amerikkalainen laulaja, kitaristi ja lauluntekijä, joka muistetaan ensisijaisesti vuoden 1997 hitistään Bitch, josta hän sai Grammy-ehdokkuuden. Brooks syntyi Corvallissa, Oregonissa. Hänen vanhempansa erosivat Brooksin ollessa nuori. Brooks sisaruksineen varttui äitinsä kanssa. 11-vuotiaana Meredith kiinnostui kitarasta ja oppi nopeasti soittamaan sitä. Vuonna 1976 Brooks perusti rumpali Patti Drapelan kanssa paikallisen tyttöyhtyeen nimeltä Sapphire. Se esiintyi kouluissa, yksityistilaisuuksissa ja myös clubeissa Corvallissa, Portlandissa, Salemissa ja Eugenessa. Brooks oli yhtyeen leadvokalisti ja kitaristi vuosien 1977 ja 1981 välillä. Yhtyeen jätettyään hän esiintyi soolona Oregonin ja Washingtonin musiikkiclubeissa tietynlaista kulttisuosiota saavuttaen. Suosittuja keikkapaikkoja artistille olivat Portlandin Eli's Hard Rock Cafe ja Last Hurah. Brooksin managerina toimi tuossa vaiheessa Pacific Talentin Denny Herman, joka oli myös Brooksin tuonaikainen elämänkumppani. Vuonna 1988 Brooks muutti Los Angelesiin ja nauhoitti tunnin mittaisen livekonserttinsa nimellä Meredith Brooks and The Angels of Mercy:Recorded Live at the Starry Night. Brooks käytti kyseistä konserttivideota promootiotarkoituksessa. Samoihin aikoihin hän nauhoitti muutamia kappaleita, jotka julkaistiin vasta eräällä Brooksin myöhäisemmistä pitkäsoitoista; albumilla See It through My Eyes. Brooksia pyydettiin liittymään Go Gos:issa vaikuttaneen Charlotte Caffeyn uuteen yhtyeeseen The Graces. Se julkaisi vuonna 1989 pitkäsoiton Perfect View, mutta hajosi paria vuotta myöhemmin. Vuonna 1995 Brooks solmi sopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Debyyttisinglestä Bitch muodostui suuri ja artistin ainoa todella suuri menestys sinkkujen osalta. Esikoispitkäsoitto Blurring the Edges ylsi miljoonamyyntiin nousten Billboardin listalla sijalle 22. ja Britanniassa aina viidenneksi.

Albumin tiimoilta Brooks konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuosina 1997-98. Maaliskuussa 1998 hän oli Rolling Stonesin lämmittelijänä, mutta sai jostain syystä yleisöltä negatiivisen vastaanoton. Vuonna 1999 ilmestyi Brooksin kakkosalbumi Deconstruction. Tyylillisesti se merkitsi melkoista irtiottoa debyyttilevyyn verrattuna. Pitkäsoitto ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys ja Brooks konsertoi sen tiimoilta ainoastaan Euroopassa. Yksi albumin kappaleista, Sin City, oli mukana elokuvassa Snake Eyes. Vuonna 2000 Brooksia pyydettiin mukaan Sarah McLahlanin pelkästään naismuusikoista koostuneelle kiertueelle Lilith Fair. Hän suostui ja kiertueesta muodostui menestyksekäs. Tultuaan pudotetuksi Capitol Recordsin palkkalistoilta Brooks solmi uuden sopimuksen pienen itsenäisen Gold Circle Recordsin kanssa ja alkoi työstää kolmatta pitkäsoittoaan Bad Bad One. Yhtiö lopetti toimintansa pian levyn ilmestymisen jälkeen ja se jäi vaille kaivattua promootiota. Pitkäsoiton kappaleista Shine julkaistiin singlenä ja Brooks ehti myös konsertoida Melissa Etheridgen lämmittelijänä, vaikka pesti jäikin melko lyhyeksi. Vuonna 2002 Brooks debytoi levytuottajana ja hänen kädenjälkeään kuultiin Jennifer Love Hewittin albumilla Bare Naked. Uusi sopimus syntyi SLG Recordsin kanssa. Brooks julkaisi vähälle huomiolle jääneen Bad Bad Onen kappaleita uudestaan nimellä Shine. Sen nimibiisistä tuli tunnuskappale Dr Philin tv-show:hun.Vuonna 2007 Brooks sai valmiiksi lastenlevyn nimeltä If I Could Be... Hän jatkaa musiikin parissa biisintekijänä ja tuottajana nostaen uusia lupaavia artisteja esille. Viimeisiin tuotettaviin artisteihin kuuluu Portlandin alueelta kotoisin oleva poppia ja rockia edustava laulaja/lauluntekijä Becca. Vuonna 2018 Bebe Rexha saavutti maailmanlaajuisen hitin kappaleellaan I'm a Mess. Koska se lainaa osan melodiastaan Bitch-hitistä, Brooks mainitaan yhtenä kappaleen kirjoittajista.

Sunnuntain extra:Ihmisten kitaristin vahva debyyttisoolo

Rory Gallagher:Rory Gallagher

Irlantilaiskitaristi Rory Gallagher(1948–1995) luotsasi 1960-luvun lopussa bluesrocktrioa nimeltä Taste, joka kynti samaa musiikillista sarkaa The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kaltaisten suuruuksien kanssa. Gallagherin soolodebyytti ilmestyi vuonna 1971. Hänen tuonaikaisen säestysyhtyeensä muodostivat todelliseksi luottobasistiksi osoittautunut Gerry McAvoy sekä rumpali Wilgar Campbell. Vaikka Gallagherin tasokkaimmat albumikokonaisuudet sijoittuivat hieman myöhäisempään aikaan 70-luvulla, on miehen nimetön esikoinen varsin onnistunut pelinavaus. Vahvaa riffittelyä tarjoavat Laundromat, Hands Up sekä jo Tasten ohjelmistoon lukeutunut Sinner Boy kuuluivat tiukkuudessaan tuonaikaisiin keikkasuosikkeihin, mutta erityisen hyvin toimii silti albumin slovariosasto. I Fall Apart, Wave Myself Goodbye, For the Last Time, I’m Not Surprised ja Just the Smile ovat vivahteikkaita ja koskettavia balladeita, vaikka ovatkin tyylillisesti jääneet vähemmistöön Roryn tuotannossa koko hänen soolouransa huomioiden. Pitkä ja vakuuttava, sovituksellisesti ja sooloilultaan rikas Can’t Believe It’s True on eräs Roryn debyytin kaikkein komeimmista hetkistä. Kyseisessä albumin seitsenminuuttisessa päätösraidassa Rory soitti tavanomaisesta poiketen alttosaksofonia. Gallagherin legendaarisimpien albumien sarjan käynnistävät vuonna 1973 ilmestyneet Blueprint sekä Tattoo, jotka sisälsivät Walk on Hot Coalsin, Daughter of the Evergladesin, Tattood Ladyn, A Million Miles Awayn sekä Cradle Rockin kaltaisia klassikkokappaleita kitararockin saralla. 1970-luvulla Roryn ei voi sanoa julkaisseen yhtään epäonnistunutta albumia. Suorastaan erinomaisia levykokonaisuuksia ovat sitä vastoin  olleet esimerkiksi vuoden 1975 Against the Grain, seuraavana vuonna julkaistu ja Roger Gloverin tuottama Calling Card sekä vuonna 1978 ilmestynyt Photo Finish jota työstettäessä Rory oli tehnyt paluun voimatriotyyliin. Ensisijaisesti Gallaghe muistetaan silti todella ahkerasti keikkailleena muusikkona. Kiistaton työn sankari konsertoi myös Suomessa kolmesti: vuoden 1975 Ruisrockissa, seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla ja vuoden 1984 Provinssirockissa.

Rory Gallagher 2. maaliskuuta 1948- 14. kesäkuuta 1995.

Lauantain pitkä:Sladen säveltäjälahjakkuus

14. kesäkuuta 1949 syntynyt James Whild, eli tutummin Jimmy Lea on englantilainen biisintekijä, basisti, kosketinsoittaja ja viulusti, joka tunnetaan ensisijaisesti jäsenyydestään lukuisia hittejä ja myös päteviä albumikokonaisuuksia työstäneessä Slade-yhtyeessä. Lea syntyi Wolverhamptonissa. Hänen ensimmäinen musiikillinen rakkautensa oli viulu ja suurin vaikuttajansa ranskalainen jazzviulisti Stephane Grappelli.  Lea soitti Staffordshiren nuoriso-orkesterissa, menestyi erinomaisesti Lontoon musiikkikoulun käytännön kokeissa ja siirtyi soittamaan pianoa, kitaraa ja lopulta bassoa. Kitaristina ja myöhemmin basistina Lea vaikutti koululaisyhtyeessä Nick and the Axemen. Lea meni paikallisen yhtyeen The N' Betweensin koesoittotilaisuuteen. Yhtyeessä vaikuttivat tuolloin rumpali Don Powell, kitaristi Dave Hill ja solisti Johnny Howells.  Kun viimeksi mainitun tilalle tuli pian Noddy Holder, oli Sladen uran siemenet kylvetty.  Sladen jäsenistä Lea oli lähimpänä koulutettua muusikkoa. Hän oli yhtyeen keskeinen biisintekijä Holderin kanssa. Suurimmassa osassa tapauksia Lea kirjoitti melodiat ja Holder tekstit. Sladen suosion laskiessa 70-luvun loppupuolella Lea oletti, että yhtyeen materiaali saattaisi saada paremman vastaanoton jonkin toisen yhtyeen levyttämänä. Loppuvuodesta 1979 hän perustikin sivuprojektin nimeltä The Dummies, jossa olivat lisäksi mukana hänen veljensä Frank ja vaimonsa Louise. Yhtye julkaisi kolme singleä; When the Lights Are Out, Didn't You Use to Use to Be You ja Maybe Tonight. Niistä ensimmäinen oli cover Sladen vuoden 1974 pitkäsoitolla Old New Borrowed and Blue julkaistusta kappaleesta. Singlet saavuttivat radiosoittoa, mutta kärsivät jakeluongelmista. Maybe Tonightilla vokalisteina vierailivat Holder sekä Roy Wood. Vuonna 1992 ilmestyi pitkäsoitto A Day in the Life of The Dummies, joka sisälsi kaiken yhtyeen levyttämän tuotannon.

80-luvulla Lea toimi tuottajana valtaosalla Sladen levytyksistä joitakin singlejä lukuun ottamatta. Hän vastasi myös joistakin Holderin ja Hillin kitaraosuuksista. Vuonna 1982 Lealla oli useampia sooloprojekteja. Nimellä China Dolls ilmestyi single One Hit Wonder/Ain't Love Ain't Bad. Jälkimmäinen oli näkemys alun perin Sladen vuoden 1977 albumilla Whatever Happened to Slade ilmestyneestä kappaleesta It Ain't Love But It Ain't Bad. Nimellä Greenfields of Tong ilmestyi single Poland, jonka kakkospuolella oli instrumentaaliversio samaisesta kappaleesta. Itse asiassa kyseessä oli uusioversio Sladen vuoden 1979 tuotantoa edustavasta kappaleesta Lemme Love into Ya. Loppuvuodesta 1983 Lea ja Holder tuottivat Girlschool-yhtyeen coverin T-Rexin hitistä 20:th Century Boy sekä pitkäsoiton Play Dirty. Albumilla oli mukana kaksi Slade-coveria; Burning in the Heat of Love ja High and Dry. Niistä jälkimmäinen oli kirjoitettu nimenomaan Girlschoolia varten, mutta se oli mukana myös Sladen samana vuonna ilmestyneellä albumilla The Amazing Kamakaze Syndrome. Vuonna 1984 Lea toimi tuottajana Gary Holtonin pitkäsoitolla. Levyltä julkaistiin kaksi singleä; cover Catch a Falling Star ja So the Story Goes. Seuraavana vuonna vuorossa oli Lean ainoa omissa nimissään julkaisema singe Citizen Kane. Se oli yhteistyötä Noddy Holderin kanssa. Holder oli kappaleessa myös taustalaulajana. Vuonna 1986 Lea tuotti kaksi Annabella Lwinin singleä. Kyseessä olivat coverit Alice Cooperin klassikosta Schools Out ja Peggy Leen versiona tunnetuimmasta ikivihreästä Fever. Rockyhtyeelle Redbeards from Texas Lea tuotti kaksi coveria. Kyseessä olivat versiot Beatlesin I Saw Her Standing Therestä ja eräästä Sladen vuoden 1972 suurimmasta menestyssinglestä; Goodbuy T' Jane. Kyseisen yhtyeen solistista Steve Whalleysta tuli myöhemmin Slade II:n vokalisti.

 Vuonna 1988 Lea tuotti englantilaisen hardrockyhtyeen Chrome Mollyn kappaleen Shooting Me Down. Kappale ei menestynyt, vaikka vastaanottikin runsaasti radiosoittoa BBC Radio Onella. Lea jätti Sladen Noddy Holderin eroamisen jälkeen vuonna 1991. Hänen mielestään Slade oli sen neljä originaalijäsentä, tai ei mitään. Lea on opiskellut psykoterapiaa, mutta ei ole tehnyt siitä itselleen ammattia. 90-luvulla hän julkaisi singlejä eri nimillä. Gang of Angelsin nimellä ilmestyi Hello Goodbye ja Whildin nimellä I'll Be John You Be Yoko. Sladen varhaisimpiin suurmenestyksiin kuuluvan Coz I Luv Youn Lea on coveroinut kahdesti; nimiä The X Specials ja Jimbo feat Bull käyttäen. Sladen lopetettua kiertueet alkuvuodesta 1984 Lea on esiintynyt livenä ainoastaan muutaman kerran. Kyseessä ovat olleet hyväntekeväisyystapahtumat lähellä hänen kotiaan. Lea kirjoittaa edelleen musiikkia ja hän on julkaissut singlejä sellaisilla pseudonyymeillä kuin China Dolls, JimJam ja Whild. Vuonna 2007 ilmestyi Lean ensimmäinen, hänen kotisivultaan ostettavissa ollut sooloalbumi Therapy. Julkaisuajankohtanaan se sai positiivisen vastaanoton ja sisälsi muun muassa Lean näkemyksen Sladen viimeisestä singlestä Universe. Vuonna 2016 Wienerworld julkaisi albumin uudestaan sekä cd:nä että bonuskappaleita sisältävänä vinyylinä. Vuonna 2023 The N' Betweens teki reunionin sekä nauhoitusten että musiikkivideon työstämisen osalta. Mukana olivat Lea, Don Powell sekä originaalijäsenet Mick Marson ja Johnny Howells. Nauhoituksista ensimmäisenä julkaistu The Train Kept a Rollin' saavutti kolmannen sijan Heritage-listalla. Noize Recordings julkaisi kappaleen cd-singlenä. Lea oli lisäksi mukana Don Powell Bandin singlellä ja videolla My Sharona, joka on cover The Knack-yhtyeen vuoden 1979 tuotantoa edustavasta hitistä.

Perjantain pohjat:Madonnan vuoden 1986 ensimmäinen listaykkössingle

Live to Tell on popballadi Madonnan kolmannelta, kesällä 1986 ilmestyneeltä pitkäsoitolta True Blue. Patrick Leonard kirjoitti kyseisen kappaleen alun perin elokuvan Fire with Fire soundtrackille. Se esiteltiin Madonnalle, joka päätti käyttää kappaletta silloisen aviomiehensä Sean Pennin elokuvassa At Close Range. Live to Tell oli Leonardin ja Madonnan tuottama. True Blue -albumin jälkeen se ilmestyi remiksattuna versiona vuoden 1990 kokoelmalevyllä The Immaculate Collection ja originaalissa muodossaan vuonna 1995 ilmestyneellä balladikokoelmalla Something to Remember sekä viimeksi niin ikään originaaliversiona syyskuussa 2009 ilmestyneellä kokoelmalla Celebration. Kappaleen instrumentaatioon kuuluvat kitarat, kosketinsoittimet, rummut ja syntetisaattori. Sen teksti käsittelee vilpillisyyttä,epäuskoa ja  lapsuuden arpia, mutta myös vahvana olemista. Viimeksi mainitun teeman Madonna kertoi haastattelussa, jossa hän paljasti ajatelleensa kyseistä tekstiä kirjoittaessaan suhdetta vanhempiinsa. James Foleyn ohjaamassa kappaleen musiikkivideossa Madonna esiintyy imagollisesti Marilyn Monroelta inspiraatiota ammentaneena blondina. Live to Tell julkaistiin True Bluen ensimmäisenä singlenä maaliskuussa 1986. Siitä tuli Madonnan kolmas listaykkönen samaisen vuoden kesäkuussa ja hänen ensimmäinen Adult Contemporary -listan kärkeen noussut singlensä. Kyseessä oli lisäksi järjestyksessään Madonnan toinen listaykkössingle, joka oli mukana elokuvassa. Ensimmäinen oli Vision Questissa kuultu Crazy for You.  Kriitikot suhtautuivat Live to Telliin myönteisesti pitäen sitä Madonnan tuotannon siihen mennessä laadukkaimpana balladina. Kappale on ollut ohjelmistossa Madonnan kolmella maailmankiertueella; vuonna 1987 Who's That Girl-kiertueella, kolme vuotta myöhemmin Blonde Ambition -kiertueella sekä vuoden 2006 Confessions-kiertueella. Live to Tellistä tehdyistä coverversioista mainittakoon Berlin-yhtyeen näkemys vuonna 1999 ilmestyneellä tribuuttilevyllä Virgin Voices:A Tribute to Madonna Vol 1.

Torstain terävä:Eräs 60-luvun brittibändien huipuista

The Zombies on St Albansissa vuonna 1961 perustettu pop/rockyhtye, jonka johtohahmoja ovat kosketinsoittaja Rod Argent ja solisti Colin Blunstone. Sen tuotannosta vuonna 1964 ilmestynyt single She's Not There menestyi sekä kotimaassa Englannissa että Yhdysvalloissa. Jälkimmäisessä The Zombiesin singleistä suosiota saavuttivat myös vuonna 1965 ilmestynyt Tell Her No sekä vuonna 1969 julkaistu Time of the Season. Zombiesin vuonna 1968 ilmestynyt pitkäsoitto Odessey and Oracle sijoittui sadanneksi Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Perustamisensa jälkeen The Zombies loi kannuksensa keikkailemalla kotikaupunkinsa Old Verulamians Rugby Clubilla. Yhtyeen perustamisen aikaan The Zombiesin jäsenet olivat vielä koululaisia. Argent toimi kuorolaisena St Albansin Katedraalikuorossa. Yhtyeen originaali nimi oli The Mustangs. Selvisi kuitenkin, että toiminnassa oli useita samannimisiä yhtyeitä. The Zombies -nimeen päädyttiin Argentin mukaan Paul Arnoldin ideasta. Hänen tilalleen basistiksi vaihtui pian Chris White. Yhtye voitti London Evening Newsin sponsoroiman bändikilpailun. Sen ansiosta syntyi levytyssopimus Deccan kanssa ja ensilevytys She's Not There osoittautui hitiksi. Kesäkuussa 1964 julkaistu single nousi Britanniassa sijalle 12. ja kyseessä olikin yhtyeen ainoa top 40-hitti kotimaassaan. Soitannollisen laadukkuutensa, jazzvaikutteidensa ja Blunstonen erottuvan laulusuorituksen ansiosta kyseessä voi todeta olleen varsin omintakeinen esitys koko siihenastisessa brittiläisessä rockmusiikissa. Yhdysvalloissa kappale nousi runsaan radiosoiton siivittämänä puolta vuotta myöhemmin aina listakakkoseksi. Monien muiden britti-invaasion edustajien tavoin The Zombies lähti hittisinglensä rohkaisemana Yhdysvaltain-kiertueelle. Brooklyn Fox Teatterissa yhtye soitti aina seitsemän kertaa päivässä.

12. tammikuuta 1965 The Zombies teki debyyttiesiintymisensä Yhdysvaltojen televisiossa Hulabaloo-ohjelman ensimmäisessä jaksossa. Yhtye esitti She's Not Theren ja uuden singlensä Tell Her No huomattavan innostuneelle teiniyleisölle. She's Not Therea seurannut single Leave Me Be ei menestynyt kotimaassaan. Yhdysvalloissa se sentään julkaistiin seuraavan menestyssinglen, Billboardin listalla kuudenneksi nousseen Tell Her Non kakkospuolella maaliskuussa 1965. Kotimaassaan se ei yltänyt 40:n suosituimman singlen joukkoon. Seuraavat singlet, joista mainittakoon She's Coming Home, Whenever You're Ready ja Is This A Dream eivät menestyneet edeltäjiensä tavoin. The Zombies saavutti silti suosiota Skandinaviassa ja Filippiineillä. Yhtyeen vuonna 1965 ilmestynyt debyyttialbumi Begin Here sisälsi originaalien lisäksi myös melko tunnettujakin  r&b-covereita. Vuonna 1967 Zombies solmi uuden sopimuksen CBS Recordsin kanssa. Sille yhtye levytti albumin Odessey and Oracle. Pitkäsoitolla hyödynnettiin mellotronia. Biisintekijöiden ominaisuudessa Rod Argent ja Chris White saivat runsaammin rojalteja ja he maksoivat henkilökohtaisesti stereomiksauksista. The Zombies hajosi joulukuussa 1967 ja Odessey and Oracle julkaistiin vasta seuraavan vuoden huhtikuussa. Se myi huonosti ja sai julkaisunsa Yhdysvalloissa Columbia Recordsille sainatun muusikko Al Kooperin, joka uskoi levyn mahdollisuuksiin, ansiosta. Yksi pitkäsoiton kappaleista, Argentin säveltämä Time of the Season julkaistiin singlenä. Siitä tuli hitaasti suurmenestys ja se nousi Billboardin listalla kolmanneksi vuonna 1969. Vuonna 1968 Rod Argent ja Chris White alkoivat työstää uutta materiaalia uudelle mahdolliselle yhtyeelle. CBS Records otti kaksikkoon yhteyttä toivoen uutta Zombies-albumia.

Useita kappaleita levytettiin uudella line upilla, jossa Argent oli ainoa originaalijäsen. Kaavailtu albumi olisi uusien kappaleiden lisäksi koostunut vanhoista Decca-demoista ja outtakeseista. Se ei kuitenkaan toteutunut ja julkaisunsa sai vain pari singleä; kappaleet Imagine the Swan ja If It Don't Work Out. Niistä jälkimmäinen oli demo Dusty Springfieldin vuonna 1965 levyttämästä ja julkaisemasta biisistä. Osa kyseisestä materiaalista julkaistiin kuitenkin erilaisilla kokoelma-albumeilla 70- ja 80-lukujen aikana. Vuonna 2008 Japanissa julkaistiin viimein albumi R.I.P. Zombiesin hajottua Rod Argent perusti vuonna 1969 yhtyeen Argent, joka saavutti singlehitit kappaleilla God Gave Rock N' Roll to You ja Hold Your Head Up. Chris White osallistui myös biisien tekemiseen yhtyeelle, vaikkei siinä esiintynytkään. Oltuaan useita vuosia poissa musiikkibisneksestä Colin Blunstone aloitti soolouransa. Argent ja White työstivät kappaleita myös hänelle. Blunstone toimi solistina myös The Alan Parsons Projectin levyillä. Vuonna 1990 Blunstone, Grundy ja White tekivät reunionin The Zombiesin nimellä kosketinsoittaja/kitaristi Sebastian Santa Marian kanssa ja levyttivät seuraavana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton New World. Argent ja Atkinson vierailivat myös kyseisellä albumilla. Vuonna 1997 Uk Ace/Big Beatin kautta ilmestyi aina 120 kappaletta käsittänyt kokoelma Zombie Heaven. Se sisälsi kaiken originaalin The Zombiesin levyttämän tuotannon. Mukana olivat kaikki Deccalle tehdyt äänitykset monoversioina, Odessey and Oracle stereona, Japania lukuun ottamatta julkaisematta jääneen R.I.P-albumin materiaali, useita aikaisemmin julkaisematta jääneitä äänityksiä sekä levyllinen BBC:tä varten tehtyjä äänitteitä.

 25. marraskuuta 1997 viisihenkinen The Zombies teki reunionin Lontoon Camden Townin Jazz Cafessa. Kyseessä oli Colin Blunstonen soolokonsertti, jossa viisihenkinen Zombies esitti Zombie Heavenin promoamisen tiimoilta suurimmat hittinsä She's Not There ja Time of the Season. Blunstone ja Argent työstivät ja julkaisivat yhteisen pitkäsoiton Out of the Shadows, jonka tiimoilta kaksikko konsertoi vuosien 2001 ja 2004 välillä. Tuolloin otettiin jälleen käyttöön nimi The Zombies. Kyseisessä line upissa olivat mukana Rodin serkku Jim Rodford, joka oli ollut mukana The Kinksissä ja Argentissa, rummuissa hänen poikansa Steve Rodford ja kitarassa Don Aireyn veli Keith Airey. Vuonna 2002 ilmestyi 48 kappaletta sisältänyt The Decca Stereo Anthology, joka sisälsi kyseiselle yhtiölle tehdyn tuotannon viimein stereomiksauksina. Vuonna 2004 ilmestynyt, uutta tuotantoa sisältänyt albumi As Far as I Can See ei saavuttanut erityisen hyviä arvosteluja. Kitaristi Paul Atkinson menehtyi Santa Monicassa ensimmäinen huhtikuuta 2004 maksa- ja munuaistautiin. Vuonna 2005 Argent ja Blunstone julkaisivat tuplacd:n ja dvd:n Live at the Bloomsbury Theatre ja jatkoivat konsertointia Zombiesina. Odessey and Oraclen 40-vuotisjuhlien kunniaksi neljä originaalia Zombiesia soitti kolme konserttia Lontoon Shepherd's Bush Empire Theatressa maaliskuussa 2008. Yksi konserteista julkaistiin virallisesti molemmissa formaateissa. Vuonna 2010 Atco Records julkaisi Zombiesilta kuusi seitsemäntuumaista vinyyliep:tä, jotka sisälsivät myös ennenjulkaisematonta tuotantoa. Tom Toomey korvasi Keith Aireyn kitaristina ja vuonna 2011 Zombies-kokoonpano, jossa Argent ja Blunstone olivat mukana, julkaisi uuden albumin Breathe In, Breathe Out. Se sai melkoisen myönteiset arvostelut. Record Collectorin, Q:n ja Uncutin kaltaiset alan foorumit antoivat levylle neljä tähteä. Yhtye jatkoi  säännöllistä konsertointiaan  Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa ja Alankomaissa. Vuoden 2011 kiertue ulottui myös Japaniin, Ranskaan, Israeliin, Saksaan ja Kreikkaan. Lokakuussa 2015 ilmestyi albumi Still Got That Hunger, jota promottiin kiertueella Yhdysvalloissa. Vuonna 2017 originaalijäsenet Blunstone, Argent, White ja Grundy tekivät jälleen Yhdysvaltain-kiertueen, joka juhlisti Odessey and Oracle-albumin 50 vuotta aikaisemmin ajoittuneita nauhoituksia. Jim Rodford menehtyi 20. tammikuuta 2017. Toukokuuhun 2019 ajoittui kiertue Something Good from 68, jolla The Zombies esitti Odessey and Oraclen kokonaisuudessaan. Yhdysvalloissa ja Kanadassa yhtye konsertoi vuonna 2022 ja Britanniassa vuoden 2023 puolella.