Torstain terävä:Hollantilainen rockin klassikko

Shocking Blue oli hollantilainen, vuonna 1967 Haguessa perustettu rockyhtye. Helmikuussa 1970 yhtyeen suurin hitti Venus nousi Billboadin listakärkeen. Vuoteen 1973 mennessä Shocking Bluen levyjä oli myyty 13 ja puoli miljoonaa kappaletta, mutta yhtye hajosi seuraavana vuonna. Robbie Van Leeuwen oli Shocking Bluen perustajajäsen. Seuraavana vuonna yhtye saavutti pienen hitin kappaleella Lucy Brown is Back in Town. Aikaisemmin 60-luvun aikana yhtyeissä Les Mysteres, The Bumble Bees, The Blue Fighters, Danny and His Favourites  ja General Four vokalisoineen  Mariska Veresin siirryttyä yhtyeen solistiksi se julkaisi suurimman hittinsä Venus, joka nousi kotimaassaan kolmanneksi vuonna 1969. Seuraavan vuoden helmikuussa kappale nousi Yhdysvalloissa listakärkeen kolmen viikon ajaksi ja kyseessä oli ensi kerta, kun hollantilainen yhtye saavutti kyseisessä maanosassa listaykkösen. Single myi siellä yli miljoona kappaletta tammikuuhun 1970 mennessä ja saavutti kultalevyn. Myös Saksassa Venus myi 350 000 kappaletta. Maailmanlaajuisesti kyseistä singleä myytiin viisi miljoonaa. Yhtyeen muista hiteistä mainittakoon vuoden 1969 menestykset Send Me a Postcard, jonka Muska versioi erinomaisesti  pari vuotta myöhemmin suomeksi debyyttisinglelleen nimellä Kirjoita postikorttiin sekä Long and Lonesome Road. Radiosoitosta Shocking Bluen kappaleet nauttivat erityisesti saksalaisilla kanavilla. Venusta yhtyeen singlejulkaisuissa seurasivat vuonna 1970 yli miljoona kappaletta myyneet Mighty Joe ja Never Marry a Railroad Man. Myöhäisemmät singlet, joihin lukeutuivat vielä vuonna 1970 ilmestynyt Hello Darkness, seuraavan vuoden satoa edustaneet Shocking You, Blossom Lady ja Out of Sight Out of Mind, vuonna 1972 ilmestyneet Inkpot, Rock in the Sea ja Eve and the Apple sekä vuoden 1973 Oh Lord menestyivät Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa, mutta eivät enää Yhdysvalloissa.

Vuonna 1974 Mariska Veres jätti yhtyeen siirtyen soolouralle. Hänen seuraavina vuosina ilmestyneet singlensä Take Me High ja Lovin' You olivat suosittuja Alankomaissa, Belgiassa ja Saksassa. Muista Veresin soolosingleistä mainittakoon sittemmin harvinaiset Take It Like It Is, Dusty Springfield-cover Little By Little ja Too Young. Shocking Blue teki comebackin vuonna 1979. Yhtye levytti julkaisematta jääneen singlen Louise. Seuraavana vuonna yhtye teki keikkoja esittäen 70-luvun alun hittejään. Vuonna 1984 oli vuorossa toinen comeback, johon Luxemburgiin muuttanut van Leeuwen ei osallistunut ja yhtye levytti myös singlen Jury and the Judge.Vuonna 1993 Veres perusti jazzyhtyeen The Shocking Jazz Quintet. Yhtye levytti pitkäsoiton Shocking You, joka koostui jazzversioista 60- ja 70-lukujen pophiteistä. Vuodesta 1993 aina vuoteen 2006 Veres esiintyi edelleen eräässä Shocking Bluen inkarnaatiossa. Lisäksi hän levytti van Leeuwenin tuottamana kappaleet Body and Soul sekä Angel. Andrei Serbanin kanssa Veres levytti vuonna 2003 pitkäsoiton Gypsy Heart, jolla hän teki kunniaa romanijuurilleen. Mariska Veres menehtyi syöpään toinen joulukuuta 2006. Shocking Bluen suurimman hitin Venus hän ehti levyttää kaikkiaan neljästi; originaalin ja Shocking Jazz Quintetin lisäksi Forbula Diablosin kanssa vuonna 1997 englantia ja espanjaa yhdistäen. Dolf de Vriesin kanssa tehty loungeversio kappaleesta ilmestyi postuumisti muutama kuukausi Veresin edesmenon jälkeen vuonna 2007. Shocking Bluen kappaleista tehdyistä coverversioista mainittakoon Bananaraman vuonna 1986 ilmestynyt näkemys Venuksesta, joka nousi Yhdysvalloissa aina listakärkeen ja yhtyeen kotimaassa Englannissa kahdeksanneksi. Nirvana coveroi kappaleen Love Buzz debyyttisinglelleen vuonna 1988 ja kyseinen versio oli mukana myös yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneellä esikoisalbumilla Bleach.

Keskiviikon klassikko:Eräs glamrockin supertähdistä ja paljon muuta

30. syyskuuta 1947 syntynyt ja 16. syyskuuta 1977 tapaturmaisesti kuollut Marc Bolan, syntymänimeltään Mark Feld oli englantilainen laulaja, lauluntekijä, kitaristi ja runoilija, joka identifioituu ensisijaisesti glamrockyhtye T Rexin johtohahmoksi. Bolanin ensimmäinen merkittävä 60-luvulla vaikuttanut yhtye oli modtyyliä edustanut John's Children, joka ei ollut erityisen menestyksekäs, mutta yhtyeen vaikutus tulevaan punkrockiin oli merkittävä. Yhtye julkaisi kuusi singleä ja yhden pitkäsoiton. T Rexiä edeltänyt Tyrannosaurus Rex julkaisi kolme pitkäsoittoa ja neljä singleä, nousi korkeimmillaan listoilla sijalle 15 ja saavutti John Peelin ansiosta myös runsasta radiosoittoa. Bolanin ohella yhtyeen toinen keskeinen hahmo oli rumpali Steve Peregrin Took. Vuonna 1970 ilmestynyt single Ride A White Swan merkitsi sähköisyydessään muutosta yhtyeen aikaisempaan akustiseen ja hipahtavaan tyyliin verrattuna. Tuottaja Tony Wiscontin kanssa yhteistyössä tehty kappale nousi ensin top 40:ään ja alkuvuodesta 1971 se kapusi aina kakkoseksi brittilistalla. T Rexin kokoonpanoa täydensivät basisti Steve Currie ja rumpali Bill Legend. Orkestraatiolla ja tarttuvalla kertosäkeellä kruunattu seuraava single Hot Love nousi brittilistan kärkeen aina kuuden viikon ajaksi. Sitä seurannut ärhäkämpi Get It On oli sekin listakärjessä neljän viikon ajan. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin nimellä Bang A Gong ja siellä se nousi kymmenenneksi alkuvuodesta 1972. Kyseessä oli T Rexin ainoa top 40-menestys Amerikassa. Marraskuussa 1971 levy-yhtiö Fly julkaisi pitkäsoitolta Electric Warrior kappaleen Jeepster singleformaatissa ilman Bolanin lupaa. Tästä tuohtuneena Bolan jätti Flyn ja siirtyi EMI:lle, joka lanseerasi hänelle oman yhtiön T Rex Wax Company. Kaikesta huolimatta Jeepster nousi brittilistalla aina toiseksi.

Vuonna 1972 T Rex julkaisi listakärkeen nousseet singlet Telegram Sam ja Metal Guru, joista jälkimmäinen esti Elton Johnin Rocket Manin nousemasta kärkeen. Listakakkosia pikkulevyjen osalta tuona vuonna olivat Children of the Revolution ja Easy Action. Samana vuonna Bolan oli mukana Ringo Starrin elokuvassa Born to Boogie, jonka keskeisin osuus oli T Rexin konsertti Wembleyn Empire Poolissa 18. maaliskuuta 1972. Mukana oli lisäksi osuuksia, joissa T Rexin kanssa musisoivat Starr sekä Elton John. Vuonna 1973 Bolan kitaroi Electric Light Orchestran pitkäsoitolla On the Third Day kappaleissa Ma-Ma-Ma Belle ja Dreaming of 4000. Kolmas Bolanin ELO:lle kitaroima kappale Everyone's Born to Die oli mukana vuoden 2006 remasterilla kyseisestä albumista. Ringo Starrin albumilla Ringo Bolan kitaroi kappaleessa Have You Seen My Baby (Hold On). Vuonna 1973 T Rex saavutti vielä suuret hitit kappaleilla 20:th Century Boy ja Groover, joista ensimmäinen sijoittui kolmanneksi ja jälkimmäinen neljänneksi. Kyseisen vuoden joulukuussa Truck On (Tyke) nousi sijalle 12. Vuoden 1974 albumilta Zinc Alloy and the Hidden Riders of Tomorrow julkaistu single Teenage Dream oli osoitus Bolanin halusta kehittää T Rexin suosimaa tyyliä monimuotoisempaa musiikkia. Yhtyeen kakkoskitaristiksi kiinnitettiin Jack Green ja kosketinsoittaja/taustalaulajaksi Bolanin tuonaikainen tyttöystävä Gloria Jones. Vuonna 1974 Bolan toimi kitaristina Ike & Tina Turnerille kappaleissa Sexy Ida (Part 2) ja Baby Get It On.  Vaikka T Rex tuli tiensä päähän, Bolan jatkoi levytyksiä julkaisten pitkäsoiton vuodessa. Tekstit olivat aikaisempaa vakavampia ja musiikillinen ilmaisu monimuotoista. Alkuvuodesta 1977 Bolan kasasi uuden yhtyeen ja julkaisi pitkäsoiton Dandy from the Underworld. Brittikiertueen kakkosbändiksi Bolan otti punkyhtye The Damnedin. Bolan isännöi Granada Televisionin kuusisarjaista ohjelmaa nimeltä Marc, jossa hän esitteli uusia yhtyeitä ja esitti myös omia uusia kappaleitaan. Jaksoista viimeinen sisälsi dueton vanhan ystävän David Bowien kanssa. Jo vuonna 1970 Bolan oli toiminut kitaristina Bowien singlehitillä The Prettiest Star. Bolan menehtyi tapaturmaisesti auto-onnettomuudessa 16. syyskuuta 1977. Autoa ajoi hänen tyttöystävänsä Gloria Jones. Bolanin jättämä musiikillinen perintö on merkittävä. T Rexin musiikkia ovat nimittäin coveroineet esimerkiksi Siouxcie & The Banshees, Girlschool sekä Power Station. Bolan oli kitaristiesikuva esimerkiksi The Smithsin Johnny Marrille.

Tiistain tukeva:Miljoonia myynyt kanadalainen boogierockin helmi

Bachman Turner Overdrive on Kanadassa, Winnipegissä perustettu rockyhtye. 70-luvulla se sai plakkariinsa menestysalbumien ja -singlejen sarjan. Yksistään kyseisellä vuosikymmenellä BTO:n levyjä myytiin yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Viisi yhtyeen pitkäsoitoista nousi Yhdysvalloissa top 40:ään ja vastaavia singlehittejä oli vielä yksi enemmän. Kotimaassaan Kanadassa yhtye saavutti aina kymmenen singlemenestystä. Maailmanlaajuisesti BTO:n levyjä on myyty lähes 30 miljoonaa kappaletta. Useat yhtyeen keskeisistä menestyskappaleista, kuten Hey You, You Ain't Seen Nothing Yet, Roll on Down the Highway ja Takin' Care of Business soivat edelleen ahkerasti classic rockiin erikoistuneilla kanavilla. Yhtye piti taukoa vuodesta 2005 eteenpäin. Randy Bachman ja Fred Turner yhdistivät voimansa jälleen vuonna 2009 kiertueen ja uuden albumin merkeissä. Tiivis keikkailu jatkui jälleen kesällä 2014. Samaisen vuoden maaliskuussa legendaarinen Not Fragile -pitkäsoiton levyttänyt line up palasi yhteen soitettuaan sitä ennen  vuonna 1991. Tuolloin BTO pääsi kanadalaiseen Music Hall of Fameen ja yhtye esitti klassikkokappaleisiinsa lukeutuvan Takin' Care of Businessin. BTO:n esiaste oli Winnipegissä vuonna 1971 perustettu yhtye Brave Belt, johon kuuluivat Randy Bachman, Chad Allan ja Robbin "Robbie" Bachman. Kaksi ensin mainittua olivat aikaisemmin kuuluneet Guess Who -yhtyeeseen. BTO:n nimetön esikoisalbumi ilmestyi toukokuussa 1973. Vaikkei suurta singlehittiä sisältänytkään, pitkäsoitosta muodostui kohtuullinen menestys. Saman vuoden joulukuussa ilmestynyt kakkospitkäsoitto Bachman-Turner Overdirve II oli jo suurmenestys. Se nousi Yhdysvalloissa neljänneksi ja sisälsi kaksi yhtyeen suurimpiin lukeutunutta singlehittiä; Let It Ride ja Takin' Care of Business.

Tim Bachmanin tilalle tuli Blair Thornton, ja uuden line upín esikoisalbumista Not Fragile muodostui BTO:n suurin menestys kautta aikojen. Se nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa ja sisälsi ykköseksi nousseen singlehitin You Ain't Seen Nothing Yet sekä radiosuosikin Roll on Down the Highway. Menestystä jatkoivat vuonna 1975 ilmestyneet pitkäsoitot Four Wheel Drive ja Head On. Niiden singlehitit olivat Hey You ja Take It Like A Man ja jälkimmäisessä vieraili pianistina Little Richard. Head Onilta löytyi lisäksi jazzahtava Randy Bachmanin sävellys Lookin' Out for Number One, joka saavutti huomattavasti radiosoittoa. Vuonna 1976 ilmestyi BTO:n ensimmäinen kokoelmalevy, kaikilta viideltä siihenastiselta studioalbumilta kappaleita sisältänyt Best of BTO (So Far) Singlenä kokoelmalta julkaistiin Gimme Your Money Please. Tuplaplatinaa myynyt kokoelma on BTO:n kaikkien aikojen suosituin levy. Vuonna 1977 ilmestyneen pitkäsoiton Freeways jälkeen Randy Bachman jätti BTO:n. Hänet korvasi aikaisemmin April Wine -yhtyeessä soittanut basisti Jim Clench. Seuraavat yhtyeen pitkäsoitot Street Action ja Rock N' Roll Nights eivät menestyneet edeltäjien veroisesti. Jälkimmäiseltä poimittiin sentään singlemenestys Heartaches. Randy Bachmanin sooloalbumi Survivor ilmestyi vuonna 1978. Bachman-Turner Overdriven reunion oli vuorossa viisi vuotta myöhemmin. Mukana olivat Randy ja Tim Bachman, Fred Turner ja aikaisemmin Guess Whossa vaikuttanut Garry Peterson. Konstailemattomasti BTO:ksi nimetty paluulevy ilmestyi vuonna 1984. Vuonna 1986 julkaistulla livelevyllä oli myös kaksi uutta kappaletta; Bad News Travel Fast ja Fragile Man. Samaisena vuonna BTO oli lämmittelijänä Van Halenin 5150-pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonna 1988 Randyn, Fredin, Blairin ja Robbien muodostama kokoonpano teki paluun.

 Loppuvuodesta 1991 Randy lähti ja hänen tilalleen otettiin Randy Murray. Kyseinen line up jatkoi keikkailua aina vuoden 2004 loppuun. Randy Bachman ja Fred Turner ilmoittivat jatkavansa musiikin tekemistä yhdessä loppuvuodesta 2009. Albumi Bachman & Turner ilmestýi syyskuussa 2010.Kolmas marraskuuta samaisena vuonna Jim Clench menehtyi syöpään Montrealissa 61 vuoden ikäisenä. Pohjois-Amerikan kiertueeseen lukeutui esiintyminen New Yorkin Roseland Ballroomissa. Konsertista taltioitiin sekä tuplalive että dvd. Bachman Turner Overdriven tuotannosta julkaistiin vuonna 2013 26 kappaletta sisältävä tuplacd 40:th Anniversary. Se sisältää neljä aiemmin julkaisematonta kappaletta ja kakkoscd:llä on mukana kahdeksan näytettä jo aikoja sitten loppuunmyydyltä, alun perin vuonna 1976 ilmestyneeltä, Japanissa taltioidulta livelevyltä. Robbie Bachman menehtyi 12. tammikuuta 2023 69 vuoden ikäisenä ja Tim Bachman 28. huhtikuuta samaisena vuonna syöpään 71-vuotiaana.

Maanantain mainio:Puolitoista tuntia Flaming Sideburnsin rockhurmosta

Melkoisen pitkään hiljaisuutta viettänyt kitararockin sanansaattaja The Flaming Sideburns juhlistaa 20 vuotta sitten tapahtunutta perustamistaan rundilla, joka onneksemme koukkasi Joensuun Kerubin kautta. Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa ovat mukana kitaristit Jukka Suksi, alias Ski Williamson ja Petri Peevo, alias Peevo De Luxe, rumpali Jarkko Jokelainen, alias Jay Burnside, solisti Edvardo Martinez ja basistina yhtyeessä Sky Pilots -pitkäsoiton aikoihin kitaroinut Junnu Alajuuma alias Johnny Volume. Keikka käynnistyi Little Richard-klassikon Lucille vitaalisella näkemyksellä, jota seurasi yhtyeen settien loppuhuipennuksiin ainakin 2000-luvun alussa  lukeutunut Get Down and get out. Sky Pilots -albumilta ensimmäisenä soitettu Invisible Hands edusti koko konsertin psykedeelisintä antia. Samaiselta levyltä löytyvä Heavy Tiger kaasutteli hallitusti ja todella innostavaa riffittelyä sisältävä Into the Golden Shade oli yksi setin alkupuolen todellisista ässistä. Kenties Flamareiden tähän mennessä parhaalta Hallelujah Rock and Rollah -pitkäsoitolta tarjoiltiin seuraavaksi kaksi keskeistä raitaa; In Flames ja albumin kaikkein kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Flowers. Since the Beginning -kappaleessa Suksi ja Volume vaihtoivat instrumentteja ja Keys to the Highway -albumin laadukkain iskusävelmä Lost Generation ja Sky Pilotsin vastaava Save Rock n' Roll olivat eräitä koko konsertin kiistattomia huippuhetkiä. Varsinaisen setin viimeiset todelliset ässät olivat Ungrounded Confusionista ja Empty Heartista muodostunut medley, Street Survivor sekä päätösnumerona soitettu World Domination. Encoreissa oli tarjolla vielä puoli tuntia lisää rockin ilosanomaa. Ylimääräisistä nousivat erityisesti esiin lempeästi svengaava Let Me Take You Far, The Sonicsin versiona erityisen tutuiksi tulleet Dirty Robber ja The Hustler sekä Hallelujah Rock n' Rollahilta löytyvät Lose My Soul ja Spanish Blood, joista etenkin ensin mainittu edusti vitaalisuudessaan suorastaan räjähtävää rockia. Samaa voi toki todeta lähes koko konsertista. Viimeisenä soitetun Rock N' Roll Boogaloon aikana yleisö pääsi lopulta heittämään kyykkyä ja konsertin päättyessä olo oli lähes katharttinen. Flamarit ovat todellisia ammattilaisia sekä soittajina että esiintyjinä. Yhtyeen puolitoistatuntinen konsertti tarjosi erään parhaista rockkeikoista vuosiin, joten sitä kannatti totisesti odottaa.  

Flaming Sideburns Joensuun Kerubissa 26. syykuuta 2015.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Grand Funk Railroad:Live Album

Rumpali Don Brewerin, kitaristi/laulaja Mark Farnerin ja basisti Mel Shacterin alun perin muodostama michiganilainen Grand Funk Railroad on eräs kaikkien aikojen suosituimpia amerikkalaisyhtyeitä. Vuoden 1970 marraskuussa julkaistu ja saman vuoden kesäkuussa Floridassa äänitetty Live Album on yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi ja se sisältää raakoja ja energisiä livetulkintoja kolmen siihenastisen Grand Funk Railroadin studioalbumin, eli On Timen, Grand Funkin sekä Closer to Homen kappaleista. Kuin konserttien avausnumeroksi luotu, iskevä Are You Ready lukeutuu debyyttialbumi On Timen huippuhetkiin. Muuhun alun perin yhtyeen esikoisalbumilta löytyvään ja myös ensimmäiselle livelevylle  päätyneen tuotannon parhaimmistoon lukeutuvat tyylikäs balladi Heartbreaker, pitkän rumpusoolon sisältävä T.N.U.C. sekä upea päätösraita Into the Sun. Varsinainen Don Brewerin soolonumero on kuitenkin yhtyeen studiolevytyksiltä löytymätön instrumentaalikappale Mark Says Alright. Esimerkiksi Mel Shacterin yhtyeen parhaaksi kohottaman kakkospitkäsoiton osuus on niin ikään runsas. Mukana ovat albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuvat mainiosti svengaava In Need, raskaampaa musiikillista lähestymistapaa hyödyntävä ja omaa tuotantoa edustava Paranoid sekä raivoisa näkemys muun muassa The Animalsin ohjelmistoon kuuluneesta vanhasta vankilalaulusta Inside Looking Out. Tuossa vaiheessa viimeisimmältä pitkäsoitolta Closer to Home on mukana ainoastaan yksi raita, slovariosastoa tyylikkäästi edustava Mean Mistreater. Live Albumilta singleinä julkaistiin Mean Mistreater sekä Inside Looking Out. Vaikka teknisesti hieman toivomisen varaa jättääkin, Live Album on sataprosenttinen live ja sellaisena todella arvokas dokumentti Grand Funk Railroadin varhaiskauden konserttien autenttisuudesta. Albumin kansikuvat ovat tosin harhaanjohtavasti Atlantan Popfestivaaleilta samaisen vuoden heinäkuulta. Live Album päättää varsin onnistuneesti Grand Funk Railroadin uran ensimmäisen luvun. Vuonna 1971 yhtye ahkeroi toden teolla, sillä originaali trio julkaisi kyseisenä vuotena kaksi uransa parhaimmistoon kuuluvaa studioalbumia, E Pluribus Funk sekä Survival, joista jälkimmäistä monet pitävät yhtyeen laadukkaimpana saavutuksena kautta aikojen.

Lauantain pitkä:Monessa keskeisessä yhtyeessä vaikuttanut skotlantilaiskitaristi

Neljäs kesäkuuta 1953 syntynyt ja 27. syyskuuta 1979 edesmennyt James "Jimmy" McCulloch oli skotlantilainen muusikko ja biisintekijä. Parhaiten hänet muistetaan jäsenyydestään Paul McCartneyn Wings-yhtyeen soolokitaristina ja basistina vuosina 1974-1977. McCullochin varhaisempia yhtyeitä olivat Glasgowsta kotoisin ollut, aikaisemmin nimeä Jaygards käyttänyt One in A Million, Thunderclap Newman sekä psykedeliavaikutteilla väritettyä bluesrockia esittänyt Stone the Crows. Muiden artistien levyillä tehdyistä vierailuista mainittakoon soolokitaristin vakanssi Peter Framptonin kanssa The Who-yhtyeen basistin John Entwistlen albumilla Whistle Rhymes kappaleissa Apron Strings ja I Feel Better vuonna 1972 sekä vierailu Roy Harperin albumilla Bullinamingvase vuonna 1977. Samaisena vuonna vierailut The Who-yhtyeen jäsenistön levyillä jatkuivat, sillä McCulloch oli soolokitaristina Roger Daltreyn albumilla One of the Boys. Yhtye Thunderclap Newman, oli McCullochin menttorin Pete Townshendin kasaama ja tuottama. Jimmyn veli on rumpali Jack McCulloch. Dumbartonissa syntynyt ja Clydebankissa sekä Cumbernauldissa varttunut McCulloch aloitti kitaransoiton 11-vuotiaana Django Reinhardtin innoittamana. Samanikäisenä hän teki debyyttiesiintymisensä kitaristina Jaygardsin jäsenenä. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui One in a Million ja se toimi The Whon lämmittelijänä yhtyeen Skotlannin-kiertueella vuonna 1967. Samaisena vuonna yhtye julkaisi MGM:n kautta singlen Fredereek Hernando/Double Sight. Siitä on sittemmin muodostunut keräilyharvinaisuus ja eräs tuntemattoman englantilaisen psykedeelisen rockin klassikko. Vuonna 2009 yhtyeen tuotannosta julkaistiin kokoelmacd Double Sight, joka muun materiaalinsa lisäksi sisälsi luonnollisesti kyseisen singlen molemmat kappaleet.

 Kyseisen vuoden huhtikuussa Jimmy oli useamman yhtyeen soolokitaristina Lontoon Alexandra Palacessa järjestetyssä 14 tuntia kestäneessä Technicolour Dream -tapahtumassa. Vuonna 1967 One in a Million McCulloch kitaristinaan keikkaili esimerkiksi Upper Cutissa ja myös muissa Lontoon keikkapaikoissa. Menestykseen Jimmy nousi vuonna 1969 Thunderclap Newman -yhtyeen jäsenenä. Siihen kuuluivat lisäksi pianisti Andy "Thunderclap" Newman ja solisti, rumpali ja biisintekijä John "Speedy" Keen. Yhtyeen kyseisenä vuotena julkaisema single Something in the Air nousi brittilistan kärkeen. Kyseisen kappaleen ansiosta McCulloch on tähän saakka nuorin muusikko, joka on ollut mukana brittiykköseksi kohonneella kappaleella. Yhtyeen pitkäsoitolla Hollywood Dream oli mukana McCullochin nimikkoinstrumentaali sekä toinen hänen käsialaansa oleva kappale I See It All. Albumi myi hyvin, mutta ei kuitenkaan singlehitin veroisesti. Vuoden 1971 tammikuusta huhtikuun puoliväliin Thunderclap Newman konsertoi Englannissa, Skotlannissa, Hollannnissa ja Skandinaviassa ennen hajoamistaan. Kyseisen vuoden lokakuussa McCulloch vieraili John Mayall's Bluesbreakersin kitaristina yhtyeen konsertoidessa Englannissa ja Saksassa. Samoihin aikoihin Jimmyn uusi yhtye Bent Frame teki debyyttikeikkansa Lontoossa. Yhtyeen nimeksi vaihtui Jimmy McCulloch Band ja seuraavan vuoden helmikuussa se lämmitteli Englannissa ja Skotlannissa Leslie Westin Mountain-yhtyettä. Tuohon mennessä McCulloch oli toiminut sessiomuusikkona esimerkiksi Klaus Voormanille ja Harry Nilssonille. Samaisen vuoden kesäkuussa McCulloch liittyi bluesrockyhtye Stone the Crowsiin. Hän korvasi sähköiskuun menehtyneen kitaristi Les Harveyn ja auttoi yhtyettä viimeistelemään vielä vuoden 1972 aikana ilmestyneen pitkäsoittonsa Ontinuous Performance, jolla McCulloch soitti kappaleissa Goodtime Girl ja Sunset Cowboy, joista jälkimmäinen oli omistettu Harveyn muistolle. Stone the Crows lopetti toimintansa seuraavan vuoden kesäkuussa.

 Saman vuoden aikana McCulloch teki visiitin skotlantilaisyhtyeessä Blue. Wingsiin hän liittyi elokuussa 1974 ja ensimmäinen levytys oli kyseisenä vuotena ilmestynyt singlemenestys Junior's Farm. Wingsin kappaleista McCulloch sävelsi vuoden 1975 pitkäsoitolta Venus and Mars löytyvän Medicine Jarin sekä Wings at the Speed of Sound -pitkäsoiton raidan Wino Junko. McCulloch oli leadvokalistina molemmissa kappaleissa ja niiden teksteistä vastasi Stone the Crowsin rumpali Colin Allen. Wingsissä vaikutusaikanaan McCulloch muodosti yhtyeen White Line rumpaliveljensä Jackin ja basisti/kosketinsoittaja/solisti Dave Clarkin kanssa. Yhtye keikkaili satunnaisesti ja julkaisi singlen Call My Name/Too Many Miles. Clarke's Mouse Records julkaisi vuonna 1994 13 kappaleesta koostuneen cd:n White Line-Complete. Marraskuussa 1976 White Line esiintyi brittiläisessä televisio-ohjelmassa Supersonic. McCulloch toimi äänittäjänä ja tuottajana kahdella The Knyber Trifles-yhtyeen kappaleella. Hän myös konsertoi kyseisen yhtyeen kanssa Lontoossa ja Glasgowssa. Syyskuussa 1977 McCulloch jätti Wingsin ja liittyi uudeksi jäseneksi uudelleen kasatun Small Facesin yhdeksästä konsertista koostuneelle Englannin-kiertueelle. McCulloch oli myös mukana yhtyeen jälkimmäisellä reunion-albumilla 78 in the Shade. Alkuvuodesta 1978 McCulloch perusti yhtyeen Wild Horses Brian Robertsonin, Jimmy Bainin ja Kenney Jonesin kanssa. Jo saman vuoden keväänä hän jätti yhtyeen. Seuraavana vuonna McCulloch liittyi The Dukesiin. Hänen viimeinen levytetty kappaleensa Heartbreaker julkaistiin yhtyeen ainoaksi jääneellä pitkäsoitolla The Dukes. McCulloch oli melodinen, voimakkaasti bluesista vaikutteita ottanut kitaristi. Yleisimmin hän soitti Gibson SG:tä ja Gibson Les Paulia. Basistina hän toimi Wingsissä silloin, kun Paul McCartney soitti pianoa tai akustista kitaraa. Hän menehtyi kotonaan Maida Valessa, luoteis-Lontoossa heroiinin yliannostukseen ainoastaan 26-vuotiaana.

Perjantain pohjat:Mark III:n tyylikäs avaus

Deep Purple:Burn   

Vuoden 1974 helmikuussa julkaistu, mutta jo edellisen vuoden marraskuussa Montreuxissa nauhoitettu Burn on Deep Purple Mark III:n laadukas esikoisalbumi. Kitaristi Ritchie Blackmoren, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen seuraksi erotettujen solisti Ian Gillanin ja basisti Roger Gloverin tilalle oli kiinnitetty solistiksi lupaava tulokas David Coverdale sekä aikaisemmin Trapeze-yhtyeessä vaikuttanut ja myös laulajana varsin laadukas basisti Glenn Hughes. Liekkikantinen Burn-pitkäsoitto käynnistyy klassikkotasoisella nimikappaleellaan, jota voinee pitää eräänä Purplen koko tuotannon kohokohdista. Täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden osatekijöinä ovat iskevä kitarariffi, upeaa sooloilua niin Blackmorelta kuin Lordilta, jälkimmäisen klassisia vaikutteita hyödyntävä väliosa sekä Coverdalen ja Hughesin erinomaiset vokaalisuoritukset. Iisimpi Might Just Take Your Life on irtonaisuudessaan ehkäpä koko albumikokonaisuuden paras raita. Se on sitä ilman varsinaista kertosäettä ja minimalistisella sooloilulla. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että viimeisessä säkeistössä Glenn Hughes kuulostaa erehdyttävän paljon Paul Rodgersilta, joka oli tarjolla Purplen vokalistiksi Freen hajoamisen jälkeen. Lay Down Stay Down on ärhäkämpi rockpala, jossa Ian Paice paiskoo intensiivisiä komppiviidakoita ja Blackmore tarjoaa inspiroituneen kulkevaa soolotyöskentelyä. Sail Away on hieman laidbackimpi raita, jossa Coverdalen ja Hughesin vuorotteleva leadvokalisointi toimii varsin upeasti. You Fool No-One on psykedeelisempi pala, jossa Blackmore pääsee todella ääneen ja Paicen taidot kimuranttien komppien taitajana tulevat erinomaisesti esiin. What’s going on Here saa kantaa pitkäsoiton suorimman rockkappaleen kunniakasta titteliä. Sen kertosäe sisältää mainion koukun ja Blackmore ja Lord sooloilevat viriilisti. Levyn slovariklassikko on seitsemän ja puoliminuuttinen Mistreated. Siitä muodostui livebravuuri, joka löysi tiensä myös Ronnie James Dion vokalisoiman Rainbown keikkaohjelmistoon. Albumin päättää kiintoisa, kevyesti progeen kallistuva instrumentaali ”A” 200. Kokonaisuutena Burn saattaa hyvinkin edustaa laadukkainta Purplea sitten Mark II:n  vuosien 1970 ja 1972 välillä julkaisemien kiistattomien klassikoalbumien In Rock, Fireball ja Machine Head sekä vuonna 1968 ilmestyneen erinomaisen debyyttipitkäsoiton Shades of Deep Purple. Liekki ei sammu, vaan palaa vahvasti.

Torstain terävä:Springsteenin klassikkotupla

17. lokakuuta 1980 julkaistu The River on Bruce Springsteenin viides pitkäsoitto ja samalla artistin ensimmäinen tupla-albumi. Monet sen kappaleista palautuvat Springsteenin varhaisempaan levytysuraan. The Ties That Bind, Sherry Darling, Independence Day, Point Blank ja Ramrod jäivät yli edelliseltä, vuonna 1978 ilmestyneeltä pitkäsoitolta The Darkness on the Edge of Town. Ne olivat olleet mukana keikkasetissä kyseisen vuoden kiertueella samoin kuin osia kappaleesta Drive All Night, joita oltiin kuultu osana vuoden 1975 klassikkoalbumin Born to Run kappaletta Backstreets. Nimikappale The River oli saanut livedebyyttinsä edellisen vuoden syyskuussa Musicians United for Safe Energy -konserteissa ja päässyt myös osaksi dokumenttia No Nukes. Alun perin The Riveristä oli kaavailtu yksittäistä albumia. Originaalinimeltään se olisi ollut The Ties That Bind ja ilmestymisajankohtansa loppuvuosi 1979. Albumin nimikappaleen kirjoitettuaan Springsteen lisäsi levylle synkempää materiaalia ja tupla-albumi sisälsikin rockin molemmat teemat; ilon ja riemun, mutta myös surun ja yksinäisyyden. Albumina The River oli eräänlainen portti Springsteenin myöhäisemmälle kirjoitustyölle. Sen yksittäisistä kappaleista voivat Springsteenin mukaan versota ainakin Nebraska ja Tunnel of Love -albumit. The River sisälsi myös Springsteenin ensimmäisen suuren singlemenestyksen. Hungry Heart nimittäin nousi kotimaassaan viidenneksi. Springsteen oli kirjoittanut sen alkuaan The Ramonesia varten, mutta piti tuottaja Jon Landaun kehotuksesta kappaleen itsellään. Itse pitkäsoitto nousi Springsteenin ensimmäisenä poplistan kärkeen ja myi yli puolitoista miljoonaa kappaletta jo jouluun 1980 mennessä. Toinen single Fade Away nousi sekin sijalle 20. The Riverin julkaisua seurasi pitkä kiertue Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa vuosina 1980-81. Nelinkertaisesti platinaa myynyt The River on Springsteenin myydyin albumi Born in the USA:n ja Born to Runin ohella. Vuonna 2003 Rolling Stone rankkasi Riverin sijalle 250. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan.

Keskiviikon klassikko:Kitararockin kuningattaren upea paluu

Joan Jett & The Blackhearts:Unvarnished

Syys- ja lokakuun vaihteessa 2013 ilmestynyt Unvarnished oli  Joan Jett & The Blackheartsin ensimmäinen pitkäsoitto sitten vuoden 2006. Sen perusversio tarjoaa kymmenen kappaleen kimaran pelkistetyn nerokasta ja äärimmäisen toimivaa kitararockia. Mukana on tosin myös pari slovarimpaa kappaletta. Ensimmäinen uutta tuotantoa edustanut single, Dave Grohlin kanssa kirjoitettu Any Weather oli jo varsin lupaava ja positiivisia viboja huokunut esitys, mutta 22. syyskuuta 2023 65 vuotta täyttäneellä Joanilla oli tarjottavanaan laadukkaita kappaleita koko pitkäsoiton verran. TMI:n kertosäe on mieleen porautuvaa laatua ja Soulmates to Strangers toinen pitkäsoiton balladinomaisemmista kappaleista. Make It Back sijoittuu iskevine riffeineen, asiapitoisine teksteineen ja tarttuvine kertosäkeineen liki pitäen terävimpään kärkeen, eikä kertosäkeensä osalta suora, mutta muilta osin koukukas Hard to Grow Up jää siitä juuri jälkeen. Upealla jousisovituksella kruunattu Fragile lukeutuu sekin parhaimmistoon ja biisikolmikon, jonka muodostavat Joanin yksin kirjoittama Reality Mentality, ehkäpä kaikkein hittipotentiaalisin iskusävelmä Bad as We Can Be sekä tyylitajuisen pelkistetty Different, tarttuvuus on sellaista luokkaa, että kyseiset kappaleet toimivat taatusti jopa stadionkontekstissa. Vuonna 2015 Joan Jett & The Blackhkearts oli lämmittelyesiintyjänä The Whon Yhdysvaltain-kiertueella. Jousilla sävytetty Everybody Needs A Hero päättää pitkäsoiton erinomaisen tyylikkäästi. Näennäisen suora rokkaus toimii laadukkaan kappalemateriaalin ansiosta kuin rasvattu. Unvarnishedin myötä Joan Jett lunasti takaisin valtikkansa kitararockin kuningattarena. Mainitun albumin kappaleet edustavat luontaista jatkumoa I Love Rock N’ Rollin ja I Hate Myself for Loving Youn kaltaisille 80-luvun suurille hiteille, joista ensimmäinen nousi aina listakärkeen. Olisi suotavaa, että tuoreimman albumin laadukkuus olisi heijastunut jossakin määrin myös levymyyntiin. Huhtikuussa 2015 Joan ja Blackhearts palkittiin pitkästä ja ansiokkaasta urastaan, kun yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:Eräs 90-luvun alun suosituimmista hardrockyhtyeistä

Extreme on solisti Gary Cheronen ja kitaristi Nuno Bettencourtin johtama amerikkalainen rockyhtye, joka oli suosionsa huipulla 90-luvun alussa. Sen keskeisistä musiikillisista vaikuttajista mainittakoon Queen, Led Zeppelin, Aerosmith ja Van Halen. Extreme oli mukana Freddie Mercuryn muistokonsertissa vuonna 1992, ja jamitteli Brian Mayn ja Van Halenin kanssa. Vuonna 1996 Cherone liittyi solistiksi Van Haleniin. Alkuvaiheessaan Extreme kutsui musiikkiaan funkmetalliksi, mutta 90-luvun puoliväliin mennessä yhtyeen musiikillinen ilmaisu laajeni merkittävästi ja siihen tuli vaikutteita classic rockista, postgrungesta ja vaihtoehtorockista. Perustamisensa jälkeen Extreme on julkaissut viisi studioalbumia ja kaksi ep:tä sekä kaksi kokoelmalevyä. Yhtyeen suurin menestys on vuonna 1990 ilmestynyt pitkäsoitto Pornograffiti, joka myi tuplaplatinaa lokakuuhun 1992 mennessä. Siltä singleksi poimittu balladi More Than Words nousi Billboardin listakärkeen. Extreme perustettiin Maldenissa, Massachusettsissa 80-luvun puolivälissä. Gary Cherone ja rumpali Paul Geary olivat soittaneet aikaisemmin yhtyeessä The Dream, Nuno Bettencourtin varhaisempi yhtye oli Sinful ja basisti Pat Badger oli soittanut Berkleestä kotoisin olleessa yhtyeessä In the Pink. Nelikko päätti kasata yhteisen yhtyeen. Cherone ja Bettencourt alkoivat kirjoittaa biisejä ja yhtye keikkaili ahkerasti Bostonin alueella ja saavutti paikallistasolla voimakkaan kulttikannatuksen. Vuosina 1986 ja 1987 yhtye nimettiinkin Boston Music Awardseissa merkittäväksi Hard Rock/Heavy Metal -yhtyeeksi. Bryan Huttenhower sainasi Extremen pian Polygramille myydylle A&M Recordsille vuonna 1988. Extremen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen päätöskappale Play with Me pääsi mukaan elokuvaan Bill & Ted's Excellent Adventure.

 

 Aikaisemmin Dokkenin ja White Lionin kanssa yhteistyötä tehnyt Michael Wagener palkattiin tuottajaksi Extremen kakkosalbumille Pornograffiti vuonna 1990. Musiikillisesti se oli mikstuura funkia, poppia ja glammetallia. Singleinä julkaistiin Decadence Dance sekä Get the Funk Out, joista jälkimmäinen nousi top 20:een kesäkuussa 1991. Kolmannesta singlestä, akustisesta balladista More Than Words muodostui hitaasti listaykkönen ja niin ikään slovarituotantoa edustanut Hole Hearted menestyi hyvin nousten neljänneksi. Kolmannen albumin äänitykset alkoivat vuonna 1992. Ne keskeytti esiintyminen Freddie Mercuryn muistokonsertissa kyseisen vuoden huhtikuussa. Extreme sai uusia diggareita Queenin yleisöstä ja kyseisen vuoden syyskuussa ilmestynyt pitkäsoitto III Sides to Every Story käsitteli tekstiensä osalta uskonnollisia teemoja ja saavutti hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa, vaikkei myynyt edeltäjänsä veroisesti. Albumin suurin singlemenestys oli Rest in Peace. Mike Mangini korvasi Paul Gearyn rumpalina ennen Extremen esiintymistä Doningtonin Monsters of Rock -festivaaleilla kesällä 1994. Geary siirtyi musiikibisneksen pariin toimien esimerkiksi Godsmackin managerina. Extremen seuraavalla albumilla, helmikuussa 1995 ilmestyneellä Waitin' for the Punchlinella Mangini soitti vasta kolmella kappaleella. Pitkäsoitolta julkaistiin useampia singlejä, mutta se myi vielä edeltäjäänsä huonommin. Vuoden 1996 kiertueen jälkeen Extreme lopetti toimintansa ja Bettencourt siirtyi soolouralle. Cherone liittyi Van Haleniin ja vuonna 1998 yhtyeeltä ilmestyi albumi Van Halen III. Pitkäsoitto myi yksistään Amerikassa puoli miljoonaa kappaletta, mutta Van Halenin mittapuulla kyseessä oli floppi. Halenista lähdettyään Cherone perusti yhtyeen Tribe of Judah, joka julkaisi albumin Exit Elvis vuonna 2002.

 

 Bettencourtin debyyttisooloalbumi Schiczophonic ilmestyi 1997. Seuraavana vuonna hän perusti yhtyeen Mourning Widows, joka julkaisi nimeään kantaneen esikoisensa samana vuonna ja kahta vuotta myöhemmin kakkosalbuminsa Furnished Souls for Rent. Bettencourtin toinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 2002 projektinimellä Population 1. Seuraavaksi vuorossa oli samanniminen Bettencourtin johtama yhtye, joka julkaisi debyyttiep:nsä Sessions from Room 4 vuonna 2004. Yhtyeen nimeksi vaihtui DramaGods ja se julkaisi pitkäsoiton Love vuonna 2005. Extremeltä julkaistiin 13 kappaleen Best of-kokoelma vuonna 1998. Ensimmäiset reunion-keikkansa yhtye teki kotikonnuillaan Bostonissa vuonna 2004. Maailmankiertue, jolla kakkosbändinä kuultiin Kings X:ää ja uusi pitkäsoitto Saudades de Rock olivat vuorossa vuonna 2008. Konsertointi jatkui seuraavana vuonna ja vuorossa oli East Meets West-kiertue Rattin kanssa. Sen viimeisestä konsertista Bostonissa taltioitiin dvd Take Us Alive. Bettencourt oli kiertueella Rhinannan kanssa ja Cheronen keskeisin sivuprojekti oli Hurtsmile. Vuonna 2012 Extreme konsertoi Japanissa. Vuoden 2015 toukokuussa Cherone kertoi haastattelussa Extremen kirjoittaneen ja demonneen uutta materiaalia ja yhtye oli aikeissa mennä studioon syksyllä. Syyskuussa 2016 antamassaan haastattelussa Nuno Bettencourt mainitsi Extremen työstäneen 17 uutta kappaletta. Samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi dvd Pornograffitti Live 25: Metal Meltdown, joka sisälsi sen Las Vegasin Hard Rock Casinossa edellisenä vuonna soittaman konsertin. Vuoden 2017 KISS Cruisessa Extremen originaalirumpali Paul Geary saapui soittamaan Hole Heartedin. Kesäkuussa 2018 Extreme konsertoi Australiassa Mr Bigin kanssa. Kyseessä oli jälkimmäisen ensimmäinen kiertue siellä ja myös Extremen ensimmäinen sitten vuoden 1993. Australian-kiertueensa jälkeen Extreme konsertoi  Kuala Lumpurissa, Singaporessa, Bangkokissa ja Taipeissa. Vuoden 2019 Shirock-festivaalilla Extreme soitti toisena pääesiintyjistä skotlantilaisen hardrockveteraanin Nazarethin kanssa. 19. lokakuuta 2019 yhtye soitti Ukhruissa, Intiassa yli 30 000 diggarilleen.

Maanantain mainio:Gary Holtonin johtama kulttiklassikko

Heavy Metal Kids oli Lontoossa vuonna 1972 perustettu hardrockyhtye. Se muotoutui kahden muun yhtyeen; Heavenin ja Bigglesin raunioille. Yhtye otti nimensä William S Burroughsin novellissa Nova Express olleen katujengin mukaan. Heavy Metal Kidsin originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristi Mickey Waller, basisti/solisti Ronnie Thomas, solisti Gary Holton, rumpali Keith Boyce ja kitaristi Cosmo. Yhtye oli Atlantic Recordsin ensimmäinen Lontoon sainaus ja tammikuussa 1974 Heavy Metal Kids levytti Dave Deen tuottamana esikoisalbuminsa. Sen seuraaja, Andy Johnsin tuottama kakkosalbumi Anvil Chorus levytettiin Island studioilla tarkalleen vuotta myöhemmin. Waller oli lähtenyt yhtyeestä hieman aikaisemmin. Kosketinsoittaja Danny Peyronel liittyi UFO:oon ja hänen tilalleen saatiin John Sinclair. Vastaavasti Cosmon tilalle tuli Barry Paul. Heavy Metal Kids siirtyi Mickie Mostin levy-yhtiölle RAK Recordsille, jolle yhtye levytti seuraavan pitkäsoittonsa, Mostin tuottaman Kitschin. Jay Williams korvasi Uriah Heepiin siirtyneen John Sinclairin. Miehistövaihdokset jatkuivat, sillä Boycen korvasi Ricky Squires. Holton kuoli vuonna 1985 ja sen jälkeen yhtye siirtyi pitkäksi aikaa tauolle. Vuonna 2002 ilmestyi viimein uusi pitkäsoitto Hit the Right Button, joka levytettiin kokoonpanolla Peyronel, joka oli nyt solistina ja kosketinsoittajana, Ronnie Thomas, Keith Boyce, Marco Barusso ja Marco Guarnerio. Kaksi viimeksi mainittua toimivat kitaristi/solisteina. Uusi pitkäsoitto sai kriitikoiden taholta hyvän vastaanoton ja 2000-luvun Heavy Metal Kids konsertoi Britanniassa ja Euroopassa. Alkuvuodesta 2008 Angel Air Records julkaisi albumista speciaaliversion Hit The Right Button Plus, joka sisälsi bonuksenaan neljä liveraitaa ja uuden kansitaiteen. Lokakuussa 2008 kokoonpano, jossa Matteo Salvadori korvasi Guarnerion, siirtyi Milaniin levyttämään uutta pitkäsoittoa, mutta vaikka Massive Art Studioilla työskenneltiin kaikkiaan lähes kahden vuoden ajan, uutta albumia ei saatu viimeistellyksi. Elokuussa 2010 Peyronel jätti yhtyeen, jonka uudeksi solistiksi tuli aikaisemmin näyttelijänä toiminut John Altman. Hän oli Holtonin ystävä ja näytellyt tämän kanssa Quadrophenia-elokuvassa. Samaisen vuoden lokakuussa Heavy Metal Kids teki kiertueen kokoonpanolla Altman, Ronnie Thomas (basso/laulu), Cosmo (kitara), Keith Boyce (rummut) ja Justin McConville (kitara/laulu/koskettimet.) Yhtye on työstänyt pitkäsoittoa nimeltä Uncontrollable! ja julkaissut samannimisen singlen. Alkuvuodesta 2011 John Altman keskittyi muihin velvollisuuksiinsa. LA Gunsin johtohahmo Phil Lewis oli mukana muutamilla keikoilla. Ensisijaisesti yhtye on kuitenkin toiminut kvartettina solistinaan Justin McConville. Vuonna 2012 Ronnie Thomas lähti ja hänen tilalleen saatiin Ronnie Garrity.

Sunnuntain extra:Eräs legendaarisimmista brittirumpaleista

21. syyskuuta 1954 syntynyt Phil, eli Philty Animal Taylor oli Chesterfieldistä, Englannista kotoisin ollut rumpali, joka soitti Motörheadissa vuosina 1975-1984 ja 1987-1992. Motörheadin legendaarisin kokoonpano oli vuosina 1979-1982 vaikuttanut nk. Mark IV line up, jonka muodostivat basisti/laulaja  Lemmy Kilmister, Taylor ja kitaristi Fast Eddie Clarke. Taylor korvasi Motörheadin originaalirumpali Lucas Foxin yhtyeen levyttäessä debyyttipitkäsoittoaan On Parole vuonna 1975. Fast Eddie Clarke päätyi yhtyeeseen Taylorin suosituksesta. Vuonna 1978 Lemmy, Taylor ja Clarke keskeyttivät punkyhtye The Damnedin Chiswick-pitkäsoiton äänitykset. Äänitetyn jamisession tuloksista kappale Ballbroom Blitz julkaistiin singlen I Just Can't Be Happy Today kääntöpuolella. Motörheadin uran keskeisin pitkäsoitto on vuonna 1980 levytetty klassikkoalbumi Ace of Spades. Taylor teki siltä erää viimeisen esiintymisensä yhtyeessä vuoden 1984 The Young Onesissa. Seuraavana vuonna hän esiintyi Waystedin kanssa ja perusti Thin Lizzystä ja Motörheadista tutun kitaristin Brian Robertsonin kanssa yhtyeen Operator. Vuonna 1986 Taylor oli mukana Frankie Millerin kiertuebändissä. Motörheadiin Taylor palasi vuonna 1987 ja jatkoi yhtyeessä vuoteen 1992 saakka. Vuosina 2005-2008 Taylor levytti ja keikkaili yhtyeessä nimeltä Web of Spider. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat Iggy Popin kanssa työskennellyt kitaristi Whitey Kirst ja basisti Max Noce. Vuonna 2007 Taylor oli mukana projektissa nimeltä Capricorn. Kyseessä oli eräänlainen superyhtye, sillä siihen kuuluivat lisäksi Danzigin kitaristi Todd Youth, Monster Magnetin kitaristi/solisti Phil Caivano sekä Nashville Pusyn basisti Corey Parks. Taylorin seuraava musiikillinen projekti oli W.A.S.P.:in kitaristin Chris Holmesin kanssa. Seuraavaksi Taylor konsertoi amerikkalaisen trashmetalyhtye Overkillin kanssa The Islington Academyssä. Setissä oli luonnollisesti mukana Motörheadin klassikko Overkill, josta yhtye oli ottanut nimensä. Taylor on soittanut myös Mick Farren and the Deviantsin kanssa ja ollut mukana pitkäsoitoilla Dr Crow, Sheep in Wolve's Clothing ja Portobello Shuffle. Kuudes marraskuuta 2014 Motörheadin legendaarisin line up teki paluun Birminghamin National Indoor Arenalla. Kilmister, Clarke ja Taylor soittivat yhdessä vain ja ainoastaan Ace of Spadesin. Phil Taylor menehtyi 11. marraskuuta 2015 61-vuotiaana maksan vajaatoimintaan. Lemmy kuoli 28. joulukuuta 2015 alle seitsemää viikkoa myöhemmin.

Lauantain pitkä:Eräs naishardrockin keskeisistä tekijöistä

19. syyskuuta 1958 syntynyt Lita Rossana Ford on brittiläis-amerikkalainen kitaristi, laulaja ja biisintekijä. Ennen soolouraansa hänet muistetaan naisrockin todellisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin  soolokitaristina. Lita muutti Amerikkaan nelivuotiaana ja aloitti kitaransoiton 11-vuotiaana varsinkin Deep Purplen Ritchie Blackmoren innoittamana. 16-vuotiaana hän liittyi Kim Fowleyn kasaamaan The Runawaysiin, joka saavutti runsaasti mediahuomiota ja oli erityisen suosittu Japanissa. Litan kitaratyöskentely oli oma keskeinen osansa yhtyeen soundia. Loppuvaiheessa rytmikitaristi/solisti Joan Jett olisi halunnut yhtyeen työstävän tyylillisesti lähempänä punkrockia olevaa musiikkia esimerkiksi The Ramonesin hengessä. Lita ja rumpali Sandy West halusivat jatkaa hardrockia edustavalla tyylillä, josta yhtye tuohon mennessä oli ensisijaisesti tullut tunnetuksi. Kompromissia ei syntynyt ja Runaways hajosi lopullisesti huhtikuussa 1979. Ford käynnisti odotustenmukaisesti soolouransa, mutta hänen esikoissooloalbuminsa Out for Blood ilmestyi vasta 1983. Se ei menestynyt erityisen hyvin kaupallisesti, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Dancin' on the Edge oli jo kohtuullinen menestys. Siltä lohkaistu single Fire in My Heart nousi top teniin monissa maissa ja sen seuraaja Gotta Let Go nousi aina kärkeen Mainstream Rock-listoilla. Ford konsertoi tiiviisti seuraavien neljän vuoden ajan julkaisematta kuitenkaan uutta musiikkia. The Pride Wore Black -niminen Tony Iommin tuottama albumi jäi vaille julkaisua. Ford solmi uuden levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa. Vuonna 1988 ilmestyneestä, radioystävällisempää soundia edustaneesta albumista Lita muodostui artistin suurin menestys. Se sisälsi useita singlehittejä, eli Kiss Me Deadly, Billboardin listalla aina kahdeksanneksi noussut, Ozzy Osbournen kanssa levytetty duetto Close My Eyes Forever sekä Mötley Crüen Nikki Sixxin kanssa kirjoitettu Falling in and out of Love.  Vuonna 1990 ilmestynyt seuraaja Stiletto sisälsi singlet Hungry ja Lisa, joista jälkimmäinen oli omistettu Fordin äidille.  Menestyksestään huolimatta Stiletto ei yltänyt suosiollisesti edeltäjänsä tasolle. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Dangerous Curves sisälsi Litan viimeisen listoille nousseen singlen Shot of Poison. Fordin viimeinen albumi ennen pitkää levytystaukoa oli saksalaisen ZYX Recordsin julkaisema Black. Sen seuraajaa Wicked Wonderland saatiin odottaa aina vuoteen 2009. Kyseisen vuoden kesällä Lita konsertoi uuden yhtyeensä kanssa sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Kesällä 2012 SPV:n/Steamhammer Recordsin kautta ilmestynyt pitkäsoitto Living Like a Runaway merkitsi paluuta vanhaan hyväksi havaittuun hardrocktyyliin numetal-vaikutteita sisältäneen Blackin jälkeen. Vuonna 2013 Guitar Player  Magazine lahjoitti Litalle Certified Guitar Legend -palkinnon. Samana vuonna hän levytti joulusinglen The Runaways-solisti Cherie Currien kanssa. Vuonna 2016 Fordilta ilmestyi pitkäsoitto Time Capsule. Se oli kokoelma kappaleita, jotka Ford oli löytänyt vanhoilta analogisilta 80-luvun nauhoiltaan. Ne sisälsivät äänityksiä, joita Lita oli tehnyt esimerkiksi Gene Simmonsin, Bob Kulickin ja Dave Navarron kanssa. 

Perjantain pohjat:Brittiläisen heavymetallin kivijalka

Black Sabbath:Paranoid

Euroopassa 18. syyskuuta 1970, joka oli valitettavasti myös Jimi Hendrixin kuolinpäivä, julkaistu Paranoid lienee Black Sabbathin tunnetuin pitkäsoitto. Se lukeutuu varhaisen brittiläisen raskaan rockin kaikkein merkittävimpiin albumikokonaisuuksiin Led Zeppelin II:n ja Four Symbolsin sekä Deep Purplen In Rockin ja Machine Headin tavoin. Levyn äänitykset käynnistyivät kesäkuussa 1970 vain neljä kuukautta Sabbathin uraauurtavan esikoislevyn ilmestymisen jälkeen. Albumin nimeksi kaavailtiin War Pigsiä, sisältyyhän sille kyseinen, riffittelyssään ja kokonaistoteutuksessaan erinomaisesti onnistunut kappale. Sen Vietnamin sotaa kritisoiva teksti koettiin kuitenkin uhkaavaksi ja pitkäsoiton nimeksi vaihtui Paranoid parissakymmenessä minuutissa väsätyn samannimisen ja hittipotentiaalia omaavaksi koetun kappaleen mukaan. Paranoidin kirkkaimpiin mestariteoksiin lukeutuu kiistatta Iron Man, jolla on järkälemäisen riffinsä lisäksi tarjottavanaan Tony Iommin täydellisyyttä hipova kitarasoolo. Electric Funeral maalailee sekin onnistuneesti sodan kauhukuvia, Hand of Doom on hidas ja uhkaava pala, jossa Geezer Butler bassoineen pääsee kunnolla esiin ja akustisvoittoinen sekä jammailuhenkinen Planet Caravan erottuu onnistuneella tavalla erilaisena biisinä kokonaisuudesta. Ainoa hieman täytteenomaisempi raita on Rat Salad, jonka voineekin tulkita introksi ennen pitkäsoiton terävimpään kärkeen lukeutuvaa Fairies Wear Bootsia. Paranoid on Sabbathin pitkäsoitoista menestynein ja sisältää useita yhtyeen tuotannon kaikkein keskeisimpiin klassikoihin lukeutuvia kappaleita. Se, onko kyseessä birminghamilaiskvartetin paras levy, on makuasia. Kyseessä on kuitenkin pitkäsoitto, jonka ansaitsisi löytyvän jokaisen yleiselläkin tasolla rockista kiinnostuneen levyhyllystä.

Torstain terävä:Progeheavyn taitajien kolmas ja siihen mennessä kovin

Kansas:Masque

Kerry Livgrenin luotsaama Kansas on amerikkalaisen progressiivisen rockin merkittävimpiä nimiä ja sen voi todeta julkaisseen onnistuneita albumikokonaisuuksia pitkälle 80-luvulle. Yhtyeen lopullisena läpimurtona voi pitää vasta sen neljättä albumia, vuonna 1976 ilmestynyttä ja muun muassa debyyttihitti Carry on Wayward Sonin sisältänyttä pitkäsoittoa Leftoverture. Kuitenkin jo Kansasin kolme ensimmäistä albumia olivat varsin laadukkaita ja niistä viimeisin, vuoden 1975 Masque ehkä kaikkein onnistunein. Pitkäsoiton sävellystyöstä vastasivat ensisijaisesti kitaristina kunnostautunut Livgren sekä kosketinsoittaja Steve Walsch. Jälkimmäisen käsialaa on paitsi taidokasta, myös varsin rivakkaa soitantaa esittelevä avausraita It Takes Woman’s Love (to make a Man)Parivaljakko vastaa yhdessä verevän svengin ja upean melodian tyylikkäästi yhdistävästä Two Cents Worthista. Livgren vastaa yksin albumin teoksiin lukeutuvasta Icarus (Borne on the Wings of Steelistä), jossa jouset ja raskaat, paikoitellen jopa hevahtavat kitarariffit täydentävät toisiaan sooloilun ollessa silkkaa virtuoositeetin ilotulitusta. Walshin ja viulisti Robby Steinhardtin yhteistyötä on niin ikään pitkäsoiton suurtöihin lukeutuva All the World, johon Livgren saa soittaa kitaranäytöksensä. Livgrenin Child of Innocence edustaa Masquella selkeimmin Kansas-soundia hardrockeimmillaan, vaikka silläkin on tarjottavanaan seesteisempi, kitarasooloa edeltävä väliosa. It’s You on Walshin iskevä, mutta silti kimurantti  vauhtipala, jossa erityisesti jousiosasto pääsee loistamaan. Livgrenin ja Walshin yhteistyötä oleva Mysteries and Mayhem on tiukka, virtuoositettiä väläyttelevä menopala. Livgrenin liki kymmenminuuttinen The Pinnacle saa kunnian päättää albumin. Ensimmäiset kolme minuuttia instrumentaalina kulkeva ja useita osia sisältävä taidenumero pysyy rönsyilevyydestään huolimatta mainiosti kasassa. Masque lukeutuu Kansasin varhaistuotannon kaikkein parhaisiin töihin. Lopullinen niitti yhtyeen menestykselle oli vuoden 1977 satoa edustava albumi Point of Know Return, jonka antiin lukeutuu mm. hittikaunokki Dust in the Wind.

Keskiviikon klassikko:Rämäryhmän ensimmäinen huipputyö

The Faces:Long Player

Brittiyhtyeiden aateliin lukeutuvan Small Facesin hajottua ja laulaja/kitaristi Steve Marriottin perustettua Humble Pie-yhtyeen Peter Framptonin kanssa basisti Ronnie Lane, kosketinsoittaja Ian McLagan ja 16. syyskuuta 67 vuotta täyttävä rumpali Kenny Jones jatkoivat musiikin tekemistä ja lyöttäytyivät yhteen Jeff Beck Groupissa vaikuttaneiden solisti Rod Stewartin ja kitaristi Ronnie Woodin kanssa. Jo Faces-yhtyeen debyytillä, vuonna 1970 ilmestyneellä pitkäsoitolla First Step oli hetkensä, kuten mainiosti svengaava Three Button Hand Me Down, sielukkuutta huokuva Flying ja tyylitajuisesti revittelevä Around the Plynth, mutta vasta seuraavana vuonna ilmestynyt Long Player oli ensimmäinen todellinen näyttö yhtyeen kyvyistä. Pitkäsoiton tunnetuimpaan ja miltei myös laadukkaimpaan antiin lukeutuvat Stewartin ja McLaganin yhteistyötä oleva rivakka, erinomaisen kulkevan riffin varaan rakennettu avaus Bad n’ Ruin, Stewartin, Lanen ja Woodin upea, Stewartin sielukkaan tulkinnan kruunaama balladikaunokki Sweet Lady Mary sekä samaisen kolmikon työstämä, tunnettuudessaan lähestulkoon pienestä hitistä käynyt Had Me A Real Good Time.

Wingsin Maybe I’m Amazed versioituu varsin tyylitajuisesti ja tällä kertaa livenä Facesin käsittelyssä. Lane vastaa yksin kahdesta mainiosta kappaleesta. Tell Everyone on verevä slovari ja Richmond akustisvoittoinen pikkuhelmi, jolla Lane huolehti myös leadvokaaleista. Tyylillisesti se muistuttaa jo Lanen Facesiä seurannutta yhtyettä Slim Chance. Lanen ja Woodin On the Beach edustaa onnistuneesti svengaavaa, tarkoituksellisen haparoivaa, mutta silti koossa pysyvää kitararockia. Big Bill Broonzyn käsialaa olevasta I Feel So Goodista tarjolla on lähemmäs yhdeksänminuuttinen, esimerkillisesti rullaava näkemys, jossa sooloilemaan pääsee kitaraosaston lisäksi myös McLagan. Pitkäsoiton päättää vajaa kaksiminuuttinen traditionaali Jerusalem, jonka sovituksesta vastasi Wood. Pitkäsoittojen osalta Facesin todellinen mestariteos oli vielä vuoden 1971 puolella ilmestyä ehtinyt A Nod’s As Good As A Wink, jonka huippuhetkiin lukeutuvat esimerkiksi Miss Judy’s Farm sekä myös singlenä mainiosti menestynyt Stay with Me.

Tiistain tukeva:Eräs vuosituhannen vaihteen keskeisimmistä naisartisteista

13. syyskuuta 1977 syntynyt Fiona Apple McAfee Maggart on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, pianisti ja levytuottaja. New Yorkissa syntynyt Apple opiskeli lapsena klassista pianonsoittoa ja aloitti omien kappaleidensa säveltämisen kahdeksanvuotiaana. Hänen debyyttialbuminsa Tidal julkaistiin Applen ollessa seitsemäntoistavuotias. Sen singlekappale Criminal voitti parhaan naisrocklauluesityksen Grammyn. Applen kakkosalbumi, vuonna 1999 ilmestynyt When the Pawn oli myös sekä arvostelu, että yleisömenestys ja myi platinalevyksi. Pitkäsoitto oli Jon Brionin tuottama, samoin kuin sen seuraaja, vasta vuonna 2005 ilmestynyt Extraordinary Machine. Apple aloitti kyseisen albumin levyttämisen jo 2002, mutta ei ollut tyytyväinen levyn tuotantopuoleen. Pitkäsoiton lopulta ilmestyttyä se saavutti kriitikoiden suosion. Applen tuorein albumi on vuonna 2012 ilmestynyt The Idler Wheel ja sen tiimoilta hän teki maailmankiertueen. Musiikillisesti Applen tyyli on yhdistelmä jazzia, vaihtoehtorockia ja poppia. Nuorena häneen keskeisesti vaikuttaneita artisteja olivatkin esimerkiksi Ella Fitzgerald ja Billie Holday. Applen vuonna 1994 äänittämä, kolme kappaletta sisältänyt demonauha herätti Sony Musicin Andy Slaterin huomion ja hän sainasi Applen yhtiölleen. Applen debyyttialbumi, vuonna 1996 ilmestynyt Tidal myi 2, 7 miljoonaa kappaletta. Grammyn voittaneen Criminalin lisäksi sen singlehittejä olivat Shadowboxer, Sleep to Dream ja Never is a Promise. Näihin aikoihin Apple levytti myös Pleasentville-elokuvan soundtrackille coverit Beatlesin Across the Universesta ja Curtis Mayfieldin Please Send Me Someone to Lovesta. Vuonna 1999 ilmestynyt Applen kakkosalbumi When The Pawn edusti edeltäjäänsä modernimpaa soundia. Se myi yli miljoona kappaletta ja saavutti hyvät arvostelut esimerkiksi New York Timesissa ja Rolling Stonessa.

Albumin ensimmäisestä singlepoiminnasta Fast as You Can muodostui Applen ensimmäinen hitti Britanniassa. Se sijoittui myös 20:n suosituimman joukkoon Billboardin Modern Rock Tracks-listalla. Kakkosalbumia seurasi konserttikiertue vuonna 2000. Sen jälkeen Apple piti taukoa musiikkibisneksestä, mutta teki musiikillista yhteistyötä Johnny Cashin kanssa. Duettocover Simonin & Garfunkelin ikiklassikosta Bridge over Troubled Water ilmestyi Cashin albumilla American IV:The Man Comes Around ja toinen Applen Cashin kanssa levyttämä cover oli Cat Stevensin Father and Son, joka ilmestyi vuoden 2003 Cash-kokoelmalla Unearthed. Kolmas pitkäsoitto Extraordinary Machine ilmestyi lopulta lokakuussa 2005. Sen äänitykset olivat alkaneet 2002 Jon Brionin tuottamina, mutta julkaistussa versiossa Mike Elizondon osuus oli keskeinen. Julkaistun albumin 11 kappaleesta kaksi säilyi muuttumattomina ensimmäisistä äänityksistä. Extaordinary Machine saavutti yli 600 000 kappaleen myynnillään kultalevyn ja Apple teki albumin tiimoilta kiertueen. Toukokuussa 2006 Apple teki tribuutin Elvis Costellolle esittämällä coverin Costellon keskeiseen tuotantoon lukeutuvasta I Want Yousta VH1:n konserttisarjassa Decades Rock Live. Elokuussa 2007 hän konsertoi itärannikolla Nickel Creekin kanssa. Vuonna 2009 Apple coveroi Cy Colemanin tribuuttilevylle kappaleet Why Try to Change Me Now ja I Walk a Little Faster. Tammikuussa 2010 Apple ja Jon Brion esiintyivät Haitin maanjäristyksen uhrien hyväksi järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Samana vuonna Apple oli mukana Margaret Chon albumilla Chon Dependent. Loppuvuodesta 2010 Billboard julkaisi artikkelin, jonka mukaan Apple oli aikeissa julkaista uuden albumin keväällä 2011. Applen neljäs albumi The Idler Wheel... sai julkaisunsa Yhdysvalloissa lopulta kesäkuussa 2012. Sen jälkeen Apple on työstänyt musiikkia useammalle soundtrackille, joista mainittakoon This Is 40. Vuonna 2014 Apple osallistui useampaan konserttiin Blake Millsin kiertueella. Jo edellisenä vuotena kaksikko oli työstänyt akustisen version Applen kappaleesta I Know. Applen viides ja samalla tuorein studialbumi on 17. huhtikuuta 2020 ilmestynyt Fetch the Bolt Cutters.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen brittikitaristeista

14. syyskuuta 1950 syntynyt ja 19. maaliskuuta 1976 sydänkohtaukseen menehtynyt englantilaiskitaristi Paul Kossoff muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvassa Free-yhtyeessä. Paul oli Margaret Jenkinsin ja venäläis-juutalaista sukujuurta olleen näyttelijä David Kossoffin poika. Kossoff aloitti kitaransoiton 1960-luvun puolivälissä. Hänen opettajanaan oli sessiokitaristina kunnostautunut Colin Falconer. 15-vuotiaana Kossoff oli mukana perustamassa yhtyettä Black Cat Bones. Se soitti ahkerasti keikkailleen bluespianisti Champion Jack Dupreen kanssa ja oli lämmittelyesiintyjänä niin Fleetwood Macin konserteissa kuin Peter Greenin soolokeikoilla. Kossoff jammaili ja vietti tuntikausia keskustellen bluessoittamisesta ja -soittajista. Kossoff ja Black Cat Bonesin rumpali Simon Kirke olivat mukana Champion Jack Dupreen huhtikuussa 1968 ilmestyneellä albumilla Happy When You Feel the Feeling You Was Feeling. Juuri tuolloin Kossoff ja Kirke muodostivat Free-yhtyeen solisti Paul Rodgersin ja basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin kanssa. Vuosina 1968-69 yhtye julkaisi albumit Tons of Sobs ja Free ja keikkaili ahkerasti musiikkiclubeissa. Freen musiikilliset vaikutteet olivat ensisijaisesti bluesissa ja soulissa. Mainittu seikka erotti yhtyeen monista progressiivisempaa tai raskaampaa musiikillista ilmaisua suosineista virkaveljistään. Ansaittua menestystä Free saavutti lopulta kesäkuussa 1970 ilmestyneen kolmannen pitkäsoittonsa Fire and Water ja siltä  hieman aikaisemmin poimitun singlen Allright Now myötä. Freen mainittuna vuonna Isle of Wightin festivaaleilla soittama konsertti sai osakseen sekä yleisön että kriitikoiden suosion. Free teki loppuunmyytyjä kiertueita Britanniassa, muualla Euroopassa ja Japanissa. Aivan kyseisen vuoden lopussa ilmestynyt pitkäsoitto Highway ei  laadukkuudestaan huolimatta menestynyt edeltäjänsä veroisesti ja seuraavan vuoden keväällä Free hajosi. Jäähyväislevynä siltä erää ilmestyi ensisijaisesti edellisen vuoden keikoilta äänitetty Free Live! Rodgersin ja Fraserin sooloprojektit eivät olleet kaupallisesti onnistuneita ja Kossoff ja Kirke levyttivät yhteisen albumin teksasilaisen kosketinsoittajan Rabbit Bundrickin ja japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa.


 Free palasi helmikuussa 1972 ilmestyneen viidennen studioalbuminsa Free at Last myötä. Sen jälkeen Fraser lähti perustamaan Sharksia. Tetsu ja Rabbit täydensivät Freen line upin ja yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi, muun muassa klassikkotasoisen singlehitin Wishing Well sisältävä Heartbreaker ilmestyi aivan vuoden 1973 alussa. Sen jälkeen Free hajosi lopullisesti. Rodgers ja Kirke perustivat menestyksekkään Bad Company -yhtyeen. Kossoff julkaisi sooloalbumin Back Street Crawler vuonna 1973. Pari vuotta myöhemmin hän perusti samannimisen yhtyeen, joka julkaisi albumit The Band Plays on vuonna 1975 ja 2:nd Street seuraavana vuonna. Lisäksi yhtyeeltä julkaistiin konserttitaltiointi Live at Croydon Fairfield Halls 15/6/75. Back Street Crawlerin muodostivat muilta osin kosketinsoittaja/laulaja Mike Montgomery, basisti Terry Wilson ja rumpali Tony Braunagel. Vuonna 1975 Kossoff oli myös mukana John Martynin kiertueella. Hän ehti myös toimia josakin määrin sessiokitaristin tehtävissä ja Kossoffin soittoa kuullaan esimerkiksi Jim Capaldin vuoden 1972 albumilla Oh How We Danced ja Mike Vernonin 1971 ilmestyneellä levyllä Bring It Back Home.  Kossoffin muista sessioista mainittakoon neljä Ken Hensleyn kanssa nauhoitettua demokappaletta, jotka julkaistiin vuonna 1994 Hensleyn kokoelma-albumilla From Time to Time. Kossoffin kitarointia kuullaan myös John Martynin vuoden 1975 livelevyn Live at Leeds cd-version kolmella kappaleella. Vuonna 1977 ilmestyi 16 kappaleesta koostunut retrospektiivinen kokoelma-albumi Koss. Parikymmentä vuotta myöhemmin vuorossa oli 14 kappaleen kokoelma Blue Soul. Itse asiassa se oli uusintajulkaisu vuonna 1986 ilmestyneestä samannimisestä tuplavinyylistä. Julkaisunsa saivat myös viiden cd:n Free-boxi Songs of Yesterday sekä erinomainen David Claytonin ja Todd Smithin kirjoittama Free-biografia Heavy Load:The Story of Free. Freen hajoamista seurannut tyytymättömyys  johti viimeistään Kossoffin vakaviin huumeongelmiin. Hän menehtyi sydänkohtaukseen lennolla matkalla Los Angelesista New Yorkiin 19. maaliskuuta 1976. Päivää ennen kuolemaansa Kossoff jammaili kosketinsoittaja Dennis Provisorin kanssa. Kossoff on haudattu Golders Greenin krematorioon. Hänen hautakirjoituksessaan lukee Allright Now.

Sunnuntain extra:Suomirockin ikonin klassikkokimara

Edelleen silloin tällöin keikkaileva Kolmas Nainen saapui pitkästä aikaa konsertoimaan Kuopioon ja keikkapaikaksi oli tällä kertaa vaihtunut Tähti. Konsertti käynnistyi alkaneeseen vuodenaikaan sopivasti Hikiset siivut -albumin legendaarisella avauskappaleella Syksy rannalla. Koko setin vanhinta tuotantoa tarjoiltiin seuraavaksi rankan Raatona maantiellä -biisin myötä. Onnen oikotiellä- pitkäsoiton Oi Suomen nuoria jatkoi rivakkaa menoa. Tuoreempaa tuotantoa edusti ensiksi slovarimpi Kaupunki on aavikko. Sitä seurasi konsertin ensimmäinen todellinen klassikkokappaleiden ryöppy, jonka muodostivat Elämän tarkoitus -albumin kudoksista kitarointia tarjoillut nimikappale, keikkakontekstissa melkoisen harvinaista herkkua edustava, upea Sekunnit ja tunnit sekä Tiheän sisään -albumin ehkäpä kirkkain helmi Paskanhajua. Ensimmäistä suurta hittiä, hienoisia jazzsävyjä sisältänyttä Äiti pojasta pappia toivoi -klassikkoa seurasi tuorein kultahippu; Me ollaan ne -albumin todella onnistunut nimiraita. Klassikkoalbumilta Hyvää ja kaunista soitettiin ensiksi rankka, Pauli Hanhiniemen huuliharppusoololla kruunattu Maailma on tyly sekä mainiosti aikaa kestänyt lauluntynkä Valehtelisin jos väittäisin. Uudempaa tuotantoa oli tarjolla vielä Hän on yhä hän -raidan verran, mutta varsinaisen konsertin loppuosa koostui silkoista vanhoista kultaisista kootuista. Bo Diddleymaisella kompilla etenevä Kartat mua, rivakka matkalaulu Missä viisaaksi tullaan?, Hanhiniemen haitarin soitolla terästetty Lautalla, kitarasoolossaan todellista latausta tarjonnut Ooh, Sammy sekä Hyvää ja kaunista -pitkäsoiton itseoikeutettu nimikappale. Encoreissa samaiselta pitkäsoitolta tarjoiltiin vielä harvinaisempi helmi Vanha, mennyt ja entinen sekä ikiklassikko Tästä asti aikaa. Soittajat, eli kitaristit Sakari Pesola, Timo Kivikangas ja Timo Löyvä, rumpali Pasi Kallioniemi ja basisti Raimo Valkama olivat mainiossa iskussa, kuten toki myös solisti Hanhiniemi; muutamat säkeistöjen aloitukset antoivat silloin tällöin odottaa itseään. Ennen keikkaa vaivannut PA-ongelma saatiin ratkaistuksi ja kyseessä oli lähes erinomainen suoritus.  Suomirockin klassikkoyhtye on edelleen niin kovassa vedossa, että keikkoja toivoisi soitettavan nykyistä useamminkin.

Kolmas nainen Kuopion Tähdessä 11. syyskuuta 2015.

Lauantain pitkä:Grateful Deadin toinen rytmitaituri

11. syyskuuta 1943 syntynyt Michael Steven Hartman, eli Mickey Hart identifioituu ensisijaisesti toiseksi Grateful Dead -yhtyeen rumpaliksi. Hän vaikutti yhtyeessä syyskuusta 1967 helmikuuhun 1971 ja lokakuusta 1974 elokuuhun 1995. Yhdessä Grateful Deadin toisen rumpalin, Phil Kreutzmannin kanssa kaksikko tunnetaan lempinimellä The Rhythm Devils. Hart syntyi Brooklynissa ja varttui Long Islandilla. Hän pääsi Lawrence High Schoolin, mutta keskeytti opintonsa ja muutti Eurooppaan. Hart kiinnostui lyömäsoittimista opiskeluaikanaan. Hänen esikuvakseen muodostui nigerialaisrumpali Babatunde Olatunji, joka myöhemmin opetti Hartia ja työskenteli säännöllisesti hänen ja Grateful Deadin kanssa. Ennen kyseiseen yhtyeeseen liittymistään Mickey työskenteli isänsä, niin ikään rumpalina toimineen Leonard Hartin kanssa Hart Musicissa ja myi musiikki-instrumentteja San Carlosissa, Californiassa. Erottuaan Grateful Deadista Hart julkaisi vuonna 1972 erinomaisen sooloalbumin Rolling Thunder. Jerry Garcian kuoltua ja Grateful Deadin hajottua yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet jatkoivat musiikin tekemistä nimellä The Dead. Yhtye on sittemmin lopettanut toimintansa. Grateful Deadin ohella Hart on tullut tunnetuksi sooloartistina, lyömäsoittajana ja useiden kirjojen kirjoittajana. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat etnomusikologia ja maailmanmusiikki. Hart on ollut vaikutusvaltainen toimiessaan globaalin maailmanmusiikin äänittäjänä. Hän on tehnyt yhteistyötä arkistoijien ja etnomusikologien kanssa American Folklife Centerissä ja Smithsonian Instituutissa. Vuonna 1991 Hart tuotti albumin Planet Drum, joka pysyi Billboardin maailmanmusiikkilistan kärjessä 26 viikon ajan. Hart myös vastaanotti kyseisestä pitkäsoitosta kaikkien aikojen ensimmäisen maailmanmusiikkialbumista jaetun Grammyn.

Vuonna 1994 Hart pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Grateful Deadin jäsenenä. Vuonna 2000 hänestä tuli musiikin parantavaa voimaa opiskelevan organisaation jäsen. Hartin Grateful Deadin jälkeisistä yhtyeistä mainittakoon Mystery Box, joka soitti esimerkiksi vuoden 1996 Furthur Festivaaleilla. Kymmentä vuotta myöhemmin muodostui yhtye Rhythm Devils, jossa olivat lisäksi mukana muun muassa Bill Kreutzmann ja aikaisemmin yhtyeen The Other Ones soolokitaristina toiminut Steve Kimock. Yhtyeen ensimmäinen kiertue päättyi Vegoseen, Las Vegasiin. Kesä-heinäkuussa 2008 Hart johti omaa Mickey Hart Bandiaan Yhdysvaltain-kiertueella. Kesällä 2010 konsertoi Rhythm Devilsin uusi kokoonpano. Seuraavana vuotena yhtye soitti ainoastaan yhden konsertin Gathering of the Vibes -musiikkifestivaalilla Connecticutissa. Samana vuonna debytoi Mickey Hart Bandin uusi kokoonpano. Lokakuussa 2011 Smithsonian Folkways julkaisi Hartilta aina 25 albumista koostuneen The Mickey Hart Collectionin. Elokuussa 2013 Mickey Hart Band teki yhteisen kiertueen Tea Leaf Trion kanssa. 29. syyskuuta samaisena vuonna Washingtonissa ensi-iltansa sai lopullinen versio Hartin ja George Smootin  elokuvasta Rhythms of the Universe.

Perjantain pohjat:Amerikan rockareiden 70-luvun mestariteos

Aerosmith:Toys in the Attic

Solisti Steven Tylerin ja kitaristi Joe Perryn luotsaama Aerosmith työsti kenties parhaan 70-lukuisen albumikokonaisuutensa vuosikymmenen puolivälissä ilmestyneen pitkäsoiton Toys in the Attic myötä. Sen keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat alkuperäisnäkemys runsaat kymmenen vuotta myöhemmin Run DMC:n kanssa uudelleen levytetystä Walk This Waystä, nopeiden kitaroiden kuorruttama nimikappale Toys in the Attic, psykedeelisvaikutteinen, maalailevampi Sweet Emotion sekä Dream Onin ohella yhtyeen varhaisen balladituotannon kiistattomaan eliittiin lukeutuva, raa’an tulkinnan, upean kitarasoolon ja viimeisen silauksen kappaleelle antavien jousien tyylikäs yhdistelmä You See Me Crying. Nyanssikkuudesta voimansa ammentavan tuotannon huipentumia edustaa niin ikään Steven Tylerin ja basisti Tom Hamiltonin yhteistyönä syntynyt erinomainen raita Uncle Salty. Hieman suoraviivaisempi rutistus Adam’s Apple löytää sekin melodiakoukkunsa muodostuakseen kiinnostavaksi raidaksi ja sisältää upean kahden kitaran harmonioita hyödyntävän soolon. No More No More jatkaa samalla linjalla, muttei aivan yhtä kiinnostavasti. Big Ten Inch Record on upea bluescover, mutta Round and Round jää kovassa seurassa hienoiseksi täyteraidaksi. Aerosmithin 70-luvun klassikkotasoisia albumeita jatkoi vielä seuraavana vuonna ilmestynyt Rocks. Kyseessä oli jälleen varsin monipuolinen pitkäsoitto, jonka tunnelmat vaihtelivat Back in the Sadlen revittelevyydestä Combinationin sulavaan rokkaukseen ja Home Tonightin melodiseen kauneuteen. Kymmenen vuoden haeskelun jälkeen Aerosmith osui viimein jälleen kultasuoneen vuoden 1987 pitkäsoitollaan Permanent Vacation. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Pump oli useine hitteineen, joista erityisen laadukkaina nostettakoon esiin Janie's Got a Gun ja What It Takes, vielä astetta onnistuneempi.

Torstain terävä:Sladen varhaistuotannon mestariteos

Slade:Play It Loud

 

Sladen ensimmäinen kyseisellä nimellä vuonna 1970 ilmestynyt täyspitkä albumi Play It Loud nauttii suurta arvostusta monien yhtyeen tosi diggareiden keskuudessa. Tyylillisesti albumi ei vielä edusta vastaavanlaista räimerockia, millaisen esittäjänä yhtye ensisijaisesti sittemmin tuli tunnetuksi. Avauskappaleella Raven on tarjottavanaan varsin kekseliästä riffittelyä, joka tuo mieleen esimerkiksi Ten Years Afterin. Kappaleesta vastasivat solisti/kitaristi Noddy Holder, basisti Jimmy Lea ja rumpali Don Powell. See Us Here, joka on samaisen kolmikon käsialaa, sisältää varsin tiukkaa musisointia ja sen riffi muistuttaa hienoisesti Creedence Clearwater Revivalin esikoisalbumin kappaletta Gloomy. Noddy Holderin tulkinnassa on jo tässä vaiheessa kiitettävästi raspia. Kaksikon Lea ja Powell tekemä Dapple Rose on tyylikkään melodinen, onnistuneella tavalla seesteisempi esitys Sladen varhaisessa repertuaarissa. Could I, jonka orginaaliversiosta vastasi vuotta aikaisemmin softrockia edustanut Bread-yhtye, yhdistää tehokasta toistoa hyödyntävän kertosäkeen välillä varsin korkeaan rekisteriin yltävään vokalisointiin. Holderin, Lean ja Powellin kirjoittama One Way Hotel on onnistunut jamittelunumero Barry Manin ja Cynthia Weilin kirjoittaman ja alkuaan Max Frost & The Troopersin levyttämän Shape of Things to Comen ja myös singlenä julkaistun ja koko Sladen, eli Holderin, Lean ja Powellin lisäksi myös kitaristi Dave Hillin käsialaa olevan Know Who You Aren lukeutuessa Play It Loudin tunnetuimpaan antiin. Etenkin jälkimmäisestä muodostui suorastaan standardi livekeikoilla.

Lean ja Powellin I Remember ei raakoine kitaroineen ole kaukana hardrockista. Holderin, Lean ja Powellin Pouk Hill sekä Lean ja Powellin Dirty Joker edustavat melodisessa iskevyydessään lähestulkoon pitkäsoiton hittipotentiaalisinta antia. Neil Innesin kirjoittama ja alun perin The World-nimisen rockyhtyeen esittämä Angelina on veikeä esitys ja lähes sokerina pohjalla on Lean ja Powellin erinomaisen sielukas Sweet Box. Play It Loud tarjosi skaalaltaan varsin monipuolista musisointia ja vaikutti osaltaan jopa reilut seitsemän vuotta myöhemmin läpimurtonsa tehneeseen punkrockiin. Huomionarvoista tuossa vaiheessa on rumpali Don Powellin melkoisen keskeinen osuus biisintekijänä. Raaimpien albumikokonaisuuksiensa, eli Slade Aliven ja Slayedin jälkeen Slade laajensi onnistuneesti musiikillista ilmaisuaan vielä myöhemminkin etenkin soundtrackalbumilla Slade in Flame sekä Yhdysvaltain- markkinoille suunnatulla, tyylitajuisen monipuolisella pitkäsoitolla Nobody’s Fools.

Keskiviikon klassikko:Soulin kuninkaan tarina

Yhdeksäs syyskuuta 1941 syntynyt ja kymmenes joulukuuta 1967 lento-onnettomuudessa menehtynyt Otis Ray Redding Jr oli amerikkalainen soullaulaja, biisintekijä, tuottaja, sovittaja ja kykyjentetsijä. Hänet on yleisesti tunnustettu erääksi amerikkalaisen populaarimusiikin historian parhaimmista solisteista ja keskeisimmistä soulin ja rhythm and bluesin esittäjistä. Reddingin laulutyyli vaikutti osaltaan keskeisesti 60-luvun soulartisteihin ja toimi osaltaan esimerkkinä niin kutsutulle Stax soundille. Georgiassa kasvanut ja syntynyt Redding jätti koulun 15-vuotiaana auttaakseen perhettään. Hän oli mukana Little Richardin taustayhtyeessä The Upsettersissä ja esiintyi myös kykyjenetsintäkilpailuissa. Vuonna 1958 Redding oli mukana Johnny Jenkinsin yhtyeessä The Pinetoppersissa ja hän keikkaili Yhdysvaltojen etelävaltioissa toimien paitsi muusikkona myös autonkuljettajana. Vierailu Staxin levytysstudiossa johti sopimukseen ja debyyttilevytys oli vuonna 1962 ilmestynyt These Arms of Mine. Reddingin esikoispitkäsoitto Pain in My Heart oli vuorossa kahta vuotta myöhemmin. Etelävaltioiden jälkeen Reddingin esiintymiset saavuttivat suosiota esimerkiksi Los Angelesin Whisky A Go Go:ssa ja Euroopan puolella hän esiintyi esimerkiksi Pariisissa ja Lontoossa. Toinen pitkäsoitto The Great Otis Redding Sings Soul Ballads oli vuorossa maaliskuussa 1965. Sen seuraaja Otis Blue:Otis Redding Sings Soul ilmestyi vain puolta vuotta myöhemmin. Loppuvuodesta 1966 Reddingin levytysrepertuaarin lukeutui muun muassa klassikko Try A Little Tenderness. Redding päätti vuoden 1967 Monterey Popin toisen päivän. Hän saavutti hyvän vastaanoton valkoiselta yleisöltä ja versioi muun muassa Rolling Stonesin Satisfactionin. Reddingin single Sweet Soul Music sijoittui toiseksi Billboardin listalla. Joulukuun alussa 1967 Redding oli jälleen studiossa. Työn alla oli Sausalitossa kitaristi Steve Cropperin kanssa kirjoitettu kappale Sittin' on the Dock of the Bay. Siitä tuli postuumisti listaykkönen sekä Billboardin listalla että rhythm and blues-listalla. Samanniminen pitkäsoitto oli ensimmäinen kuoleman jälkeisesti julkaistu albumi, joka nousi Britanniassa listakärkeen. Kuolemansa jälkeen Redding pääsi sekä Rock and Roll Hall of Fameen että laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Dock of the Bayn ohella hänen tunnetuimmat kappaleensa lienevät Try a Little Tenderness ja Respect, joista jälkimmäisestä tunnetaan tosin paremmin Aretha Franklinin erinomainen näkemys. Redding on nimetty kunnianarvoisasti soulin kuninkaaksi.

Tiistain tukeva:Chrissie Hynden luotsaama klassikkoyhtye

The Pretenders on Herefordissa, Englannissa maaliskuussa 1978 perustettu englantilais-amerikkalainen rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat biisintekijä/solisti/rytmikitaristi Chrissie Hynde, soolokitaristi/kosketinsoittaja James Honeyman-Scott, basisti Pete Farndon ja rumpali/perkussionisti Martin Chumbers. Honeyman-Scottin ja Farndonin menehdyttyä huumeisiin yhtye on kokenut useita kokoonpanomuutoksia Hynden säilyessä ainoana originaalina yhtyeen jäsenenä. Alun perin Akronista, Ohiosta kotoisin ollut Hynde muutti Lontooseen, missä hän työskenteli New Musical Expressin toimittajana. Hänellä oli yhteyksiä The Clashin ja The Damnedin varhaisiin kokoonpanoihin. Hynde soitti lyhytikäisissä yhtyeissä Masters of the Backside ja The Moors Murderers. The Pretenders muotoutui 1978 Anchor Recordsin Dave Hillin kuultua demoja Hynden musiikista. Hill järjesti harjoittelutilan Denmark Streetille triokokoonpanolle, jonka muodostivat Hynde, basisti Mal Hart ja Motörheadista tuttu rumpali Phil Taylor. Studio 51:llä nauhoitettiin uusi demo. Hill aisti Hynden musiikissa siinä määrin potentiaalia, että kehotti tätä kasaamaan pysyvämmän kokoonpanon, joka levyttäisi Hillin uudelle yhtiölle Real Recordsille. Hynden soittokumppaneiksi valikoituivat Honeyman-Scott, Farndon ja rumpali Gerry Mcilduff. Vielä nimeä vailla ollut yhtye äänitti viisi kappaletta Regents Park -studioilla heinäkuussa 1978. Niiden joukossa oli The Kinks -laina Stop Your Sobbing. Pian rumpaliksi vaihtui Martin Chambers ja Hynde nimesi yhtyeen The Pretendersiksi The Plattersin kappaleen The Great Pretender mukaan. Edellä mainittu Kinks-cover julkaistiin yhtyeen debyyttisinglenä Nick Lowen tuottamana tammikuussa 1979. Se saavutti kriitikoiden huomion. Sitä seurasi heinäkuussa kakkossingle The Kid ja tammikuussa 1980 The Pretenders nousi kotimaassaan listakärkeen singlellä Brass in Pocket, joka menestyi hyvin myös Yhdysvalloissa nousten Billboardin listalla sijalle 14.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttipitkäsoitto ilmestyi joulukuussa 1979 ja se oli paitsi kriitikoiden suosima, myös menestys Atlantin molemmin puolin. VH1:n listalla kaikkien aikojen rockalbumeista Pretendersin debytti saavutti sijan 52. Elokuussa 1980 yhtye soitti Heatwave-festivaaleilla lähellä Torontoa. Maaliskuussa 1981 ilmestyi ep Extended Play, joka sisälsi muun muassa singlemenestyksen Message of Love. Kakkosalbumi Pretenders II ilmestyi samaisen vuoden elokuussa. Se sisälsi Extended Play-ep:n singlemenestykset ja niiden lisäksi radiosoitosta nauttineita kappaleita, kuten The Adultress, Birds of Paradise ja English Roses. Kesäkuussa 1982 Farndon sai lähteä yhtyeestä huumeidenkäyttönsä vuoksi. Hän menehtyi 14. huhtikuuta 1983 otettuaan heroiinia. Hän oli ollut kasaamassa uutta yhtyettä The Clashin Topper Headonin kanssa. Honeyman-Scott oli menehtynyt kokaiinin yliannostukseen jo 16. kesäkuuta 1982. The Pretenders oli nyt vailla kahta originaalijäsentään. Jo heinäkuussa 1982 kokoonpano, jonka muodostivat Hynde, Chambers, Rockpilen kitaristi Billy Bremner ja Big Countryn basisti Tony Butler levytti singlen Back on the Chain Gang. Kappaleesta muodostui Pretendersin suurin menestys Yhdysvalloissa. Se nousi viidenneksi kolmen viikon ajaksi. Singlen kakkospuoli My City Was Gone päätyi sittemmin The Rush Limbaugh Shown tunnusmusiikiksi. Pysyvämmän uuden Pretenders-line upin täydensivät kitaristi Robbie McIntosh ja basisti Malcolm Foster. Marraskuussa 1983 julkaistu Middle of the Road oli uuden kokoonpanon debyyttilevytys. Yhdysvalloissa se nousi top 20:een ja singlen b-puoli 2000 Miles julkaistiin Britanniassa a-puolena. Uuden line upin debyyttipitkäsoitto oli tammikuussa 1984 ilmestynyt Learning to Crawl. Se sisälsi edeltäneet singlet ja lisäksi coverin The Persuadersin kappaleesta Thin Line Between Love and Hate. Kosketinsoittajana levytysversiolla kuultiin Paul Carrackia, mutta kiertuekokoonpanon kosketinsoittajaksi tuli Rupert Black.

Vuonna 1985 alkoivat äänitykset seuraavaa albumia varten. Chambers ehti olla mukana ainoastaan yhdellä uuden albumin kappaleista, kun Hynde erotti hänet. Pian tämän jälkeen Foster lähti. Hynde ja McIntosh äänittivät loppuosan levystä eri sessioissa New Yorkissa ja Tukholmassa. Mukana äänityksissä olivat lisäksi esimerkiksi Carlos Alomar ja Eurythmicsin kanssa yhteistyötä tehnyt basisti Chucho Merchan. Albumi Get Close ilmestyi 1986 ja sisälsi singlemenestykset Don't Get Me Wrong ja Hymn to Her, joista jälkimmäinen nousi kotimaassaan kahdeksanneksi. Don't Get Me Wrong ja My Baby nousivat molemmat Billboardin Mainstream Rock-listan kärkeen. Albumille päätymättömät kappaleet If There Was a Man ja Where is Everybody Gone? julkaistiin Bond-elokuva The Living Daylightsin soundtrackillä. Get Close-kiertueella yhtyettä täydensi kosketinsoittaja Bernie Worrell. Kiertueen päätyttyä loppukesästä 1987 McIntosh jätti yhtyeen ja hänen tilalleen tuli aikaisemmin The Smithsissä soittanut Johnny Marr. Hän ehti olla mukana syksyn kiertueella ja singlellä Windows of the World/1969 ennen eroamistaan. Tässä vaiheessa yhtye piti taukoa. Foster liittyi Simple Mindsiin, Cunningham palasi studiotyöskentelyn pariin ja Hynde piti kolmen vuoden tauon musiikkibisneksestä. Vuonna 1990 hän palkkasi studiomuusikoita ja levytti pitkäsoiton Packed! Hynde oli tässä vaiheessa ainoa yhtyeen virallinen jäsen. Packedin singlejulkaisu Never Do That nousi Kanadassa sijalle 26. Vuonna 1993 Hynde muodosti kitaristi Adam Seymourin kanssa uuden Pretenders-kokoonpanon. Samana vuonna äänitettiin seuraavana vuonna julkaistu albumi Last of the Independents ja yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Primitivesissä soittanut basisti Andy Hobson sekä yhtyeeseen paluun tehnyt rumpali Martin Chambers. Vuonna 1993 Pretenders levytti myös coverit The Jimi Hendrix Experiencen Bold as Lovesta Hendrix-tribuutille Stone Free sekä 10 CC:n I'm Not in Lovesta.

The Last of the Independents myi kultaa ja sen singlehittejä olivat Night in My Veins sekä balladi I'll Stand by You, joka nousi top teniin kotimaassaan ollen myös Yhdysvalloissa top 20-menestys. Albumin kappaleita olivat työstämässä myös hittinikkarit Billy Steinberg ja Tom Kelly. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella oli mukana myös jousikvartetti ja vuonna 1995 ilmestyi albumi ja dvd The Isle of View. Pianistina sillä kuultiin Blur-yhtyeen johtohahmoa Damon Albarnia. Vuonna 1997 Pretenders levytti kappaleet Homecoming ja Goodbye Ridley Scottin elokuvaan GI Jane.  Vuosikymmenen lopussa Hynde kiinnostui poliittisesta aktivismista ja vuonna 1999 ilmestyi pitkäsoitto Viva El Amor. Vuonna 2000 ilmestyi Pretendersin Greatest Hits -kokoelma ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu uusi albumi Loose Screw jäi vähälle huomiolle, mutta vastaanotti kriitikoiden suosion. Vuonna 2005 Pretenders pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Samana vuonna basistiksi vaihtui Nick Wilkinson ja Rhino Recordsin kautta  julkaistiin cc-boxi Pirate Radio 1979-2005. Remasteroituja vanhojen pitkäsoittojen tuplaversioita seurasi lokakuussa 2008 uusi pitkäsoitto Break Up the Concrete, joka oli yhtyeen ensimmäinen top 40:ään Yhdysvalloissa noussut albumi 22:een vuoteen. Kiertue alkoi tammikuussa 2009 Yhdysvalloista. Kesällä vuorossa oli Eurooppa ja syksyllä Kanada ja uudelleen Yhdysvallat. Helmikuussa 2010 kiertueelta julkaistiin cd/dvd Pretenders:Live in London. Kiertue Blondien kanssa Uudessa Seelannissa ja Australiassa alkoi kyseisen vuoden toukokuussa. Syyskuussa 2012 Pretenders-kokoonpano, jonka muodostivat Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson kokoontui 2012 Singapore Grand Prixin tiimoilta. Kuudes syyskuuta 2016 Steve Nicks ilmoitti The Pretendersin tekevän hänen kanssaan 27 kaupungissa vierailevan kiertueen kyseisen vuoden kolmen viimeisen kuukauden aikana. Pretendersin kokoonpanon muodostivat Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson, kuten myös aikaisemmin.21. lokakuuta 2016 ilmestyi The Pretendersin uusi albumi Alone. Chrissie Hyndea lukuun ottamatta kyseisellä pitkäsöoitolla soittivat silti studiomuusikot.

Maanantain mainio:Merkittävä amerikkalainen laulaja/lauluntekijä

Kahdeksas syyskuuta 1960 syntynyt Aimee Mann on amerikkalainen rocklaulaja, lauluntekijä, kitaristi ja basisti. 80-luvulla hän vaikutti yhtyeessä 'Til Tuesday ja on sen jälkeen julkaissut sooloalbumeita ja toiminut ensisijaisesti sooloartistina. Mann varttui Bon Airissa, Virginiassa ja valmistui Open High Schoolista, Richmondista. Vuonna 1978 hän pääsi Berkleyssä sijainneeseen musiikkikouluun. Opiskelua enemmän kiinnosti kuitenkin bostonilainen punkyhtye The Young Snakes, joka julkaisi vuonna 1983 ep:n Bark Along with The Young Snakes. Samaisena vuotena Mann perusti uutta aaltoa edustaneen yhtyeen 'Til Tuesday yhdessä opiskelutoverinsa ja poikaystävänsä Michael Hausmanin kanssa. Hausman oli myöhemmin Mannin manageri tämän aloitettua soolouransa. Vuonna 1985 'Til Tuesday julkaisi esikoispitkäsoittonsa Voices Carry. Albumin nimikappale oli saanut inspiraationsa Mannin ja Hausmanin suhteen päättymisestä ja se voitti parhaan uuden artistin MTV Music Video Awardin. Vuonna 1986 oli vuorossa Til Tuesdayn kakkosalbumi Welcome Home. Sitä seuraavana vuonna Mann oli mukana kanadalaisen progressiivista hardrockia edustavan Rush-yhtyeen pitkäsoiton Hold Your Fire singlekappaleella Time Stand Still ja myös siitä tehdyllä musiikkivideolla. Vuonna 1988 oli vuorossa Til Tuesdayn viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto Everything's Different Now. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mann ilmoitti olevansa huomattavasti tyytyväisempi kyseiseen albumiin, kuin yhtyeensä debyyttiin, sillä uudella pitkäsoitolla ilmaistiin voimakkaammin henkilökohtaisia tunteita. Til Tuesday lopetti toimintansa vuonna 1990 ja Mann aloitti soolouransa. Vuonna 1993 ilmestyi Mannin soolodebyytti Whatever. Se saavutti hyvät arvostelut, mutta jäi suhteellisen vähälle huomiolle. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneelle kakkosalbumille, Geffen Recordsin kautta julkaistulle pitkäsoitolle I'm with Stupid kävi esikoisen tavoin; kriitikot ylistivät, mutta suuri yleisö jätti suuremmitta huomioitta.

 Vuonna 1999 Mann levytti materiaalia Paul Thomas Andersonin elokuvan Magnolia soundtrackille. Sen kappaleista Save Me pääsi ehdokkaaksi sekä Grammyn että Academy Awardin saajaksi. Mann neuvotteli irti sopimuksestaan Geffen Recordsin kanssa ja perusti oman levy-yhtiönsä nimeltä Superego Records. Vuonna 2000 ilmestyi pitkäsoitto Bachelor n:o 2, joka sisälsi kappaleita niin Magnolian soundtrackilta kuin myös aivan uutta tuotantoa. Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli albumi Lost in Space ja vuonna 2003 kyseisestä pitkäsoitosta julkaistu special edition. Sen kakkoslevy sisälsi kuusi livebiisiä, sinkkujen b-puolia ja kaksi ennenjulkaisematonta kappaletta. Vuonna 2004 Mann julkaisi Live at St. Ann's Warehousen, joka ilmestyi sekä cd, että dvd-formaatissa. Se oli taltioitu Brooklynissa, New Yorkissa soitetuista konserteista. Seuraavana vuonna ilmestyi The Forgotten Arm. Kyseessä oli konseptialbumi, joka sijoittui 70-luvun Virginia State Fairiin ja kertoi rakastavaisista, jotka valitsivat lopulta omat tiensä. Joe Henryn tuottama albumi äänitettiin pääosin livenä ja seuraavana vuonna se vastaanotti Grammyn parhaasta kansitaiteesta. Vuonna 2006 ilmestynyt joululevy One More Drifter in the Snow sisälsi sekä originaaleja että covereita. Vuonna 2008 ilmestynyt pitkäsoitto Fucking Smilers oli kaupallinen menestys; se sijoittui Billboardin listalla sijalle 32. ja itsenäisellä albumilistalla aina sijalle kaksi. Vuonna 2012 oli vuorossa pitkäsoitto Charmer, joka sisältää muun muassa dueton The Shins -yhtyeen James Mercerin kanssa. Helmikuussa 2013 Mann aloitti musiikillisen yhteistyön Ted Leon kanssa ja seuraavan vuoden huhtikuussa parivaljakon yhteinen yhtye The Both julkaisi esikoispitkäsoittonsa. Vuonna 2017 ilmestyi Mannin yhdeksäs sooloalbumi Mental Illness, joka voitti vuoden parhaan folkalbumin Grammyn. Viides marraskuuta 2021 julkaistiin hänen toistaiseksi tuorein pitkäsoittonsa Queens of the Summer Hotel.