tiistai 31. tammikuuta 2023

Keskiviikon klassikko:The Everly Brothersin debyyttihitti

 Bye Bye Love on Felice ja Boudleaux Bryantin kirjoittama kappale, joka ilmestyi The Everly Brothersin debyyttihittinä vuonna 1957. Cadence Recordsin julkaisema single nousi Billboardin poplistalla kakkossijalle ja Cash Boxilla kärkeen. Keväällä 1957 Everly Brothersin levytys nousi myös countrylistan ykkössijalle. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla The Everly Brothersin levytys saavutti sijan 210. Kappaleen kitaraintro ei alun perin ollut osa sävellystä, mutta  Don Everly koki sen hyväksi. Soolokitaristina Bye Bye Lovessa vaikutti Chet Atkins, pystybasistina Floyd Chance ja rumpalina Buddy Harman. Vuoden 1969 Let It Be-nauhoituksissaan Beatles työsti Bye Bye Lovesta coverin. George Harrison levytti kappaleen hienoisesti muunnellulla lyriikalla vuonna 1974 ilmestyneelle sooloalbumilleen Dark Horse. Simonin ja Garfunkelin Amesissa, Iowassa Bye Bye Lovesta nauhoittama liveversio ilmestyi duon vuonna 1970 ilmestyneellä suurmenestysalbumilla Bridge Over Troubled Water. Muista Bye Bye Lovesta levytetyistä coverversioista mainittakoon Roy Orbisonin vuonna 1961 ilmestyneellä albumilla Lonely and Blue julkaistu näkemys.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Tiistain tukeva:The Yardbirdsin originaali soolokitaristi ja muutakin

 Kolmas heinäkuuta 1947 syntynyt ja 23. tammikuuta 2023 edesmennyt Top Topham oli brittiläinen blueskitaristi ja visuaalinen taiteilija, joka ensisijaisesti identifoituu The Yardbirdsin originaaliksi soolokitaristiksi. Hän jätti yhtyeen ennen kuin se saavutti valtavirran suosiota. Tophamin paikan Yardbirdsissä ottanut Eric Clapton oli ensimmäinen kansainvälistä mainetta saavuttanut kitaristi kahden muun ollessa Jeff Beck ja Jimmy Page. Musiikkiuransa lisäksi Topham vaikutti sisustusarkkitehtina. Toukokuussa 1963 Topham ja hänen koulutoverinsa Chris Dreja vierailivat Norbitonissa sijainneessa rautatiehotellissa. Sen yläkerrassa esitettiin traditionaalista jazzia ja taukojen aikana myös muilla muusikoilla oli mahdollisuus soittaa. Siellä Dreja ja Topham tapasivat solisti/huuliharpisti Keith Relfin, basisti Paul Samwell-Smithin ja rumpali Jim McCartyn ja päättivät perustaa The Yardbirdsin, jossa Topham vaikutti soolokitaristina. Kaksi viikkoa myöhemmin yhtye soitti debyyttikeikkansa Eel Pie Islandilla Cyril Davies All-Starsin lämmittelijänä. Kaksi kuukautta The Yardbirdsin perustamisen jälkeen Giorgio Gomelsky tarjosi yhtyeelle pysyvää kiinnitystä Crawdaddy Clubilla ja ryhtyi myös yhtyeen manageriksi. The Yardbirdsin täytyi muuttua ammattilaisbändiksi. Topham oli kuitenkin haluton jättämään taideopintojaan. Hän ei voinut omistautua The Yardbirdsille täysikaikaisesti ja niinpä hän jätti yhtyeen. Tophamin paikan otti saman koulun taideopiskelijoihin lukeutunut Eric Clapton. Myöhemmin Topham on muistellut olleensa ainoastaan 15-vuotias vaikuttaessaan The Yardbirdsissä. Hänen vanhempansa eivät antaneet hänelle mahdollisuutta soittaa livemusiikkia viitenä, jopa kuutena iltana viikossa, vaikka Topham ansaitsikin muusikkona kaksinkertaisesti isäänsä verrattuna. Topham oli menossa Epsom Art Schooliin ja hänen oli otettava se vakavasti. Eric Clapton oli ilmeinen valinta hänen paikalleen The Yardbirdsin lineupissa. Topham on maininnut, ettei hän katunut lähtöään The Yardbirdsistä, sillä he olivat irtautumassa pois siitä bluestyylistä, josta hän oli kiinnostunut. Topham uskoi, että hän olisi joka tapauksessa jättänyt The Yardbirdsin myöhemmin samoista syistä, joiden vuoksi Clapton lähti  yhtyeestä. Taidekoulussa ollessaan Topham muodosti yhtyeitä ystävänsä Duster Bennettin kanssa. Hän liittyi myöhemmin The Foxiksi nimensä vaihtaneeseen Winston G and the Wickediin soittaen yhdessä Marc Bolanin kanssa.Winston G:n soitettua viimeisen keikkansa Lontoon Roundhousessa Topham lyöttäytyi uudelleen yhteen Bennettin kanssa ja nauhoitti yhteisen livealbumin. Sen myötä Topham esiteltiin Mike Vernonille ja Blue Horizon-levy-yhtiölle. Hän soitti Peter Greenin ja Christine McVien kanssa. Topham levytti Blue Horizonille sooloalbumin Ascension Heights. Bennettin ollessa kiertueella John Mayallin kanssa vuonna 1970 Topham sairastui vakavasti ja hän joutui jättämään musiikkibisneksen. Topham liittyi henkiseen liikkeeseen Subudiin, jossa hän vaikutti loppuelämänsä ajan. Sen myötä hän otti nimen Rashid, joka vaihtui myöhemmin Sandersoniksi. Toivuttuaan kahden vuoden päästä Topham siirtyi esteettisten taiteiden pariin, mutta tapaaminen Jim McCartyn kanssa vuonna 1988 tuli merkitsemän Tophamille paluuta bluesmusiikkiin. The Topman-McCarty Band soitti kahden vuoden ajan, mutta heinäkuussa 1990 Topham vaihtoi musiikilliseksi tyylisuunnakseen country bluesin. Hän soitti 12-kielistä kitaraa Philo Recordsin julkaisemalla Bill Morrisseyn albumilla Night Train kappaleessa Broken Waltz Time. Topham ja McCarty yhdistivät vielä musiikilliset voimansa tupla-albumilla Rattlesnake Guitar:The Music of Peter Green julkaistussa kappaleessa Drifting. 2000-luvun aikana Topham vieraili McCartyn ja Drejan johtamassa The Yardbirdsin viimeisimmässä kokoonpanossa ja esiintyi ajoittain omissa konserteissaan John Idanin kanssa. Lisäksi hän soitti boogie-woogie-pianisti Bobby Hallin kanssa. Vuonna 2013 Tophamista tuli jälleen The Yardbirdsin virallinen jäsen. Hän otti yhtyeestä terveyssyistä lähteneen Chris Drejan paikan. Topham jätti The Yardbirdsin toukokuussa 2015. Yhtyeen uudeksi kitaristiksi tuli Johnny A. Topham menehtyi 23. tammikuuta 2023 75 vuoden ikäisenä.

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Maanantain mainio:Eräs Uriah Heepin keskeisimmistä klassikkokappaleista

July Morning on brittiläisen rockyhtyeen Uriah Heepin suurteoksiin lukeutuva kappale, joka julkaistiin ensiksi  yhtyeen kolmannen ja vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Look at Yourself a-puolen päätösraitana. Yhtyeen kosketinsoittaja Ken Hensley ja solisti David Byron kirjoittivat mainitun kappaleen kesäkuussa 1970. Kestoltaan kymmenen ja puoliminuuttisen July Morningin neljä viimeistä minuuttia vie urkusoolo. Moog-syntetisaattorista kappaleessa vastasi Manfred Mann. Liveversiona July Morning ilmestyi ensiksi vuonna 1973 julkaistulla tupla-albumilla Uriah Heep Live. Mainittu versio julkaistiin myös singlenä. Kappaleen sävellaji on c-mollissa ja on soitettu kahdeksalla nuotilla. July Morning koostuu neljästä säkeistöstä ja kertosäkeestä ja sisältää urkuintron ja kitarasoolon. Kappaleen ensimmäisen ja toisen osan välissä on kitarabridge. AllMusicin Dave Thompson kuvasi July Morningia Uriah Heepin parhaaksi kappaleeksi ja kehui sen sovitusta ja esitystä. Vuonna 1995 July Morning pääsi mukaan Radiomafian Top 500 -listalle valikoituneisiin kappaleisiin. Singleformaatissa July Morning julkaistiin ensiksi Japanissa ja Venezuelassa. Ensin mainitussa kappale jakaantui singlen eri puolille ja jälkimmäisessä siitä ilmestyi lyhennetty versio, joka julkaistiin myös vuonna 2016 ilmestyneellä Uriah Heepin kokoelma-albumilla Your Turn to Remember. Vuonna 2009 ilmestyneelle albumilleen Celebration Uriah Heep levytti July Morningista uuden version. Uriah Heepin managerin Gerry Bronin mukaan Manfred Mann vaikutti kappaleen levytysversion lisäksi ratkaisevasti myös sen kehitykseen. Kesäkuun viimeisenä päivänä Bulgariassa maan asukkaat matkustavat Black Sean rannikolle katsomaan auringon nousua heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Mainitussa tapahtumissa John Lawton on esittänyt July Morningin bulgarialaisyhtyeen BKR kanssa. July Morning on päässyt mukaan lukuisille Uriah Heepin kokoelma-albumeille ja myös livelevyille eri versioina.

lauantai 28. tammikuuta 2023

Sunnuntain extra:Ensimmäinen Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva Small Faces-kappale

 I've Got Mine on brittiläisen rockyhtyeen The Small Facesin tuotannon järjestyksessään toinen ja edeltäjänsä What'cha Gonna Do Aboutin tavoin vuonna 1965 ilmestynyt single. Kyseessä on ensimmäinen yhtyeen biisintekijäparivaljakon Steve Marriott ja Ronnie Lane yhteistyötä edustava kappale. Vaikka I've Got Minen vastaanottamat arviot brittiläisessä musiikkilehdistössä olivat myönteisiä, kappale jäi vaille listamerkintää. I've Got Mine on särmikäs R&B-henkinen kappale, jossa Marriott on luontevasti leadvokalistina. I've Got Mine pyrittiin julkaisemaan samaan aikaan rikoselokuvan Dateline Diamonds kanssa. Elokuva kertoi timanttien salakuljettajista ja Small Faces nähdään siinä esittämässä kyseistä biisiä. Elokuva julkaistiin lopulta huomattavasti myöhemmin kuin I've Got Mine-single ja samalla Small Faces tavallaan menetti biisille oletettua julkisuutta. Yhtyeen jäsenet aavistivat kappaleessa piilleen potentiaalin ja mainitusta biisistä vuonna 1968 levytetystä instrumentaaliversiosta tuli Small Facesin samana vuonna ilmestyneen ja Britanniassa listakärkeen kohonneen albumin Ogden's Nut Gone Flake nimikappale. I've Got Minen julkaisun jälkeen Small Facesin originaali kosketinsoittaja Jimmy Winston jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä The Muleskinners vaikuttanut Ian McLagan. I've Got Minen b-puolella julkaistu ja niin ikään varsin laadukas kappale It's Too Late edusti Small Facesin tuotannossa harvinaislaatuisesti Marriottin, Lanen ja Winstonin yhteistyötä.

perjantai 27. tammikuuta 2023

Lauantain pitkä:Osaltaan rockin kehitykseen vaikuttanut brittiyhtye

 Soft Machine on Canterburyssa kesällä 1966 perustettu rockyhtye, jonka originaalikokoonpanon muodostivat  Mike Ratledge (kosketinsoittimet, 1966–1976), Robert Wyatt (rummut, laulu 1966–1971), Kevin Ayers (basso, kitara, laulu, 1966–1968) ja Daevid Allen (kitara 1966–1967) Uransa alkuvaiheessa Soft Machine oli eräs varhaisimmista brittiläisisä psykedeelisen rockin edustajista. Myöhemmin yhtyeen musiikillinen tyyli siirtyi kohti progressiivista rockia ja jopa jazz fuusiota. Soft Machinessa soittaneista muusikoista mainittakoon lisäksi yhtyeessä vuonna 1968 vaikuttanut kitaristi Andy Summers, Hugh Hopper (basso, 1968–1973), Elton Dean (saksofoni 1969–1972), Karl Jenkins (kosketinsoittimet, saksofoni, 1972–1978, 1980–1981, 1984) ja Allan Holdsworth (kitara 1973–1975). Soft Machinen nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat John Marshall (rummut 1972–1978, 1980–1981, 1984 ja edelleen vuodesta 2015), John Etheridge (kitara, 1975–1978, 1984 ja edelleen vuodesta 2015), Theo Travis (saksofoni, huilut ja koskettimet vuodesta 2015) ja Fred Thelonious Baker (basso vuodesta 2020).  Vaikka Soft Machinen saavuttama kaupallinen menestys on jäänyt niukaksi, yhtyeen merkitys rockmusiikille on yleisesti tunnustettu. All Musicin Dave Lynch on kuvannut Soft Machinea erääksi aikakautensa keskeisimmistä yhtyeistä ja erääksi tärkeimmistä underground-bändeistä. Nimensä yhtye otti William S. Burrougsin novellista The Soft Machine. Soft Machinen ensimmäinen lineup keikkaili Lontoon underground-skenessä. Yhtyeen ensimmäinen single, helmikuussa 1967 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Love Makes Sweet Music/Reelin' Reelin' Squeelin' ei menestynyt kaupallisesti. Sen paraatipuoli oli Chas Chandlerin ja b-puoli Kim Fowleyn tuottama. Samaisen vuoden huhtikuussa yhtye nauhoitti yhdeksän demobiisiä tuottaja Giorgio Gomelskyn kanssa. Ne julkaistin tosin vasta vuonna 1971. Soft Machine konsertoi Alankomaissa, Saksassa ja Ranskan Rivieralla. Kuuluisimman alkuaikojen keikkansa yhtye soitti Saint-Tropezissa. Australialaissyntyinen Allen ei voinut enää palata Britanniaan. Niinpä hän jäi Pariisiin ja perusti siellä Gong-yhtyeen. Soft Machinella oli sama managementti The Jimi Hendrix Experiencen kanssa ja yhtye soitti Experiencen kakkosbändinä Yhdysvaltain kiertueella vuonna 1968. Esikoisalbuminsa Soft Machine nauhoitti mainitun vuoden huhtikuussa New Yorkissa kiertueen ensimmäisen osuuden päätyttyä. Kun yhtye palasi Britanniaan, Dantalia's Chariot-yhtyeen jättänyt Andy Summers täydensi sen kokoonpanon. Muutaman viikon harjoittelun jälkeen yhtye palasi konsertoimaan Yhdysvaltoihin ja lämmitteli The Jimi Hendrix Experienceä jälleen elo-syyskuussa. Summers sai lähteä Ayersin käskystä, tämä lähti itse viimeisen Hollywood Bowlilla syyskuun puolivälissä soitetun konsertin jälkeen ja Soft Machine lopetti toimintansa. Sopimustekniset velvoitteet täydentääkseen Soft Machine kokoontui uudelleen vuoden 1968 joulukuussa. Hugh Hopper täydensi yhtyeen lineupin basistina ja se nauhoitti toisen albuminsa, vuonna 1969 ilmestyneen Volume Twon, jolla yhtyeen soundi alkoi lähestyä jazzfuusiota. Kokoopanoa täydensivät neljä puhaltajaa; Elton Dean, Lyn Dobson, Mark Charig ja Nick Evans, joskin kaksi viimeksi mainittua poistuivat yhtyeen riveistä kahta kuukautta myöhemmin.  Wyattista, Hopperista, Ratledgesta, Deanista ja Dobsonista muodostunut Soft Machinen kvintettikokokoonpano jatkoi toimintaansa maaliskuuhun 1970, jolloin heistä viimeksi mainittu erosi. Jäljelle jäänyt nelikko nauhoitti vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneet albumit Third ja Fourth. Niistä ensiksi mainitulta löytyi livebiisi Facelift, jonka nauhoituksissa Dobson oli vielä mukana. Fourt oli yhtyeen ensimmäinen pelkästään instrumentaalikappaleista koostunut albumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämisessä Wyatt oli mukana. Third on tupla-albumi, jonka kukin puolisko sisältää yhden pitkän kappaleen. Se on myös Soft Machinen parhaiten menestynyt albumi. Euroopassa Soft Machine saavutti myönteistä vastakaikua ja elokuussa 1970 yhtyeestä tuli ensimmäinen Lontoon Prompsiin soittamaan kutsuttu rockyhtye. Mainittu konsertti esitettiin tv:ssä ja myöhemmin siitä julkaistiin myös livealbumi. Wyatt jätti yhtyeen elokuussa 1971 ja perusti Matching Molen. Hänen paikkansa otti australialaisrumpali Phil Howard. Mainittu lineup konsertoi tiiviisti Euroopassa loppuvuodesta 1971 ja aloitti Soft Machinen viidennen albumin nauhoitukset. Howard kuitenkin poistui lineupista, kun albumin ensimmäinen puoli oli saatu nauhoitetuksi. Hänet korvasi John Marshall. Dean jätti yhtyeen myöhemmin vuoden 1972 aikana ja hänen paikkansa ottanut Karl Jenkins soitti saksofonin lisäksi myös koskettimia. Marshall ja Jenkins olivat kumpikin kuuluneet aikaisemmin Ian Carrin Nucleus-yhtyeeseen. Vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Six yhtyeen soundi siirtyi entistä voimakkaammin jazz fuusioon. Hopper jätti yhtyeen mainittuna vuonna ja hänen paikkansa ottanut Roy Babbington oli niin ikään kuulunut aikaisemmin Nucleukseen. Hän soitti kuusikielistä bassoa ja Karl Jenkinsistä tuli tässä vaiheessa yhtyeen johtohahmo ja keskeisin säveltäjä. Vuoden 1973 puolella ehti vielä ilmestyä albumi Seven, jonka jälkeen yhtye siirtyi pois Columbialta ja sen uudeksi levy-yhtiöksi vaihtui Harvest. Vuonna 1975 ilmestynyt albumi Budles merkitsi voimakasta musiikillista irtiottoa yhtyeen varhaisempaan tuotantoon verrattuna kitaristi Allan Holdsworthin myötä. Hänen soittotyylinsä muistutti Mahavisnu John McLaughlinia. Soft Machinen aikaisemmilla pitkäsoitoilla kitaraa oli kuultu varsin niukasti. John Etheridge otti hänen paikkansa ja saksofonisti Alan Wakeman täydensi yhtyeen kokoonpanoa alkuvuodesta 1976. Viimeinen originaalijäsen Ratledge jätti yhtyeen pian tämän jälkeen. Wakeman oli mukana vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Softs, jolla myös Ratledge ehti soittaa kahdessa kappaleessa. Soft Machinessa loppuaikoina vaikuttaneita muusikoita olivat aikaisemmin Brand X:ssä soittanut  basisti Percy Jones, saksofonisti Ray Warleigh ja viulisti Ray Sanders. Vuonna 1978 Soft Machine esiintyi vielä Sound & Musik Festivaalilla Dortmundissa, Saksassa mainitun vuoden joulukuussa. Marshall ja Jenkins elvyttivät Soft Machine-nimen vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Land of Cockayne. Kesän 1984 aikana yhtye soitti Lontoon Ronnie Scott's Jazz Clubilla sarjan konsertteja lineupilla, jonka muodostivat John Marshall, Karl Jenkins, John Etheridge, Ray Warleigh, basisti Paul Carmichael ja pianisti Dave MacRae.  Hugh, Alan, Elton, Alan ja Pip muodostivat vuonna 1978 lähes kymmenen vuotta toiminnassa olleen yhtyeen Soft Heap. Yhtyeen nimeä kantanut albumi ilmestyi vuonna 1979.  Elton Dean, Hugh Hopper, John Marshall ja pitkäaikainen ystävä Keith Tippett muodostivat syyskuussa 1999 yhtyeen Soft Ware. Tippett lähti vuonna 2002, hänen paikkansa otti kitaristi Allan Holdsworth ja mainitun vuoden kesäkuussa yhtyeen nimeksi vaihtui Soft Works. Lokakuussa 2004 John Etheridge otti Holdsworthin paikan ja yhtyeen nimeksi vaihtui Soft Machine Legacy. Elokuussa 2007 Moonjune julkaisi yhtyeeltä albumin Steam. Hopper jätti yhtyeen vuonna 2008 leukemian vuoksi ja hänen paikkansa otti Fred Baker. Hopper edesmeni vuonna 2009 ja yhtye ilmoitti jatkavansa lineupilla, jossa basistina vaikutti Roy Babbington. Lokakuussa 2010 Soft Machine Legacylta ilmestyi konserttitaltiointi Live Adventures, joka oli taltioitu vuotta aikaisemmin Itävallassa ja Saksassa yhtyeen Euroopan-kiertueella. Kevin Ayers menehtyi helmikuussa 2013 68-vuotiaana ja Daevid Allen maaliskuussa 2015 77 vuoden ikäisenä syöpään. Maaliskuussa 2013 Soft Machine Legacylta ilmestyi uusi studioalbumi Burden of Proof. Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 Etherdigesta, Marshallista, Babbingtonista ja saksofonista, huilusta sekä koskettimista vastanneesta Theo Travisista koostunut kokoonpano teki sarjan keikkoja muun muassa Britanniassa Soft Machinen nimellä. Syyskuun alussa 2018 ilmestynyt Hidden Details oli yhtyeen ensimmäinen uusi studioalbumi viiteen vuoteeen ja ensimmäinen nimellä Soft Machine julkaistu pitkäsoitto sitten vuoden 1981. Syksyllä ja talvella 2018 yhtye teki maailmankiertueen 50-vuotisjuhlallisuuksiensa tiimoilta ja konsertoi Yhdysvalloissa tammi-helmikuussa 2019. 20. maaliskuuta 2020 ilmestynyt Live at the Baked Potato oli yhtyeen ensimmäinen livealbumi vuosikymmeniin. Se oli nauhoitettu Los Angelesissa helmikuun alussa 2019 ja oli aluksi saatavilla ainoastaan 200 kappaleen rajoitettuna painoksena tuplavinyylinä. Sittemmin albumi on ilmestynyt myös cd-formaatissa. Se dokumentoi osaltaan yhtyeen intensiivistä, vuosiin 2018 ja 2019 ajoittunutta maailmankiertuetta.

torstai 26. tammikuuta 2023

Perjantain pohjat:Keskeisen R&B-solistin esikoisalbumi

 Anita Baker:Songstress


Songstress on yhdysvaltalaisen R&B-solistin Anita Bakerin esikoissooloalbumi. Beverly Glen Music julkaisi mainitun pitkäsoiton toukokuun lopussa 1983 ja se oli artistin ainoa mainitulle yhtiölle työstämä albumi ennen kuin hän solmi levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa ja työsti mainitun yhtiön artistina sarjan hittialbumeita. Vaikka Songstressistä ei muodostunut vielä suurta kaupallista menestystä, albumi saavutti kohtuullista suosiota R&B-listoilla. Elektra osti albumin oikeudet ja julkaisi sen uudella kansikuvalla marraskuussa 1991. Vuosien 1992 ja 2007 välillä Songstressiä meni Soundscanin mukaan Yhdysvalloissa kaupaksi 307 000 kappaletta. Billboardin Hot Black Singles-listalla mainitun albumin kappaleista No More Tears saavutti sijan 49., Angel sijan viisi ja You're the Best Thing Yet sijan 28. AllMusicin Alex Henderson antoi Songstressille kolme ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hän kehui albumin balladeita ja hitaita jameja, jollaisiin lukeutuivat kaikki pitkäsoitolta julkaisut singlekappaleet. Henderson piti myös pitkäsoiton nopeammasta tuotannosta, kuten Squueze Me, johon hän viittasi gospel-tyyppisenä funkina.

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Torstain terävä:Yksi brittiheavyn klassikon kitaristeista ja muutakin

27. tammikuuta 1957 Hartlepoolissa, Englannissa syntynyt Janick Robert Gers on brittiläismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti yhdeksi Iron Maidenin kolmesta kitaristista. Hänen varhaisempiin yhtyeisiinsä ovat lukeutuneet Gillan ja White Spirit. Yhtyeistä jälkimmäinen edusti brittimetallin uutta aaltoa ja sen lopetettua toimintansa Gers siirtyi Deep Purple-vokalisti Ian Gillanin uuteen yhtyeeseen Gillaniin. Seuraavaksi Gers suoritti humantististen tieteiden tutkinnon ennen liittymistään yhtyeeseen Gogmagog. Siinä vaikuttivat myös jäsenyydestään Iron Maidenissa ensisijaisesti tutuiksi tulleet solisti Paul Di' Anno ja rumpali Clive Burr. Epäonnistuneen projektin jälkeen Gears työskenteli Marillionin vokalistin Fishin kanssa ennen kuin Bruce Dickinson pyysi häntä levyttämään kappaleen Bring Your Daughter...to the Slaughter erään elokuvan soundtrackille. Mainittu projekti laajeni Dickinsonin ensimmäiseksi sooloalbumiksi Tattooed Millionaire ja sen jälkeen Gersiä pyydettiin liittymään Maideniin kitaristi Adrian Smithin paikalle. Gers on pysynyt tuosta asti Maidenin line upissa, vaikka myös Smith teki paluun yhtyeen rivistöön vuonna 1999. Gersin soittoa kuullaan yhdeksällä Iron Maidenin studioalbumeista. Hänen keskeisiin kitaristiesikuviiinsa lukeutuvat Richie Blackmore, Jeff Beck sekä irlantilainen blueskitaristi Rory Gallagher. Gers on tullut tunnetuksi energisestä lavaesiintymisestään. Hän on vasenkätinen, vaikka soittaa oikeakätisesti. Vuonna 1990 Gersillä oli kreditoimaton osa BBC:n draamassa The Paradise Club, jossa hän esiintyi yhtyeen Fraud Squad soolokitaristina. Gers nähtiin myös diggareiden vuonna 2010 työstämässä Iron Maiden-dokumentissa Maiden Heaven. Kitaramerkkinsä osalta Gers lukeutuu Fender Stratocasterin pitkäaikaisiin suosijoihin.

tiistai 24. tammikuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Sleeppareiden 80-luvun käynnistänyt albumi

 Sleepy Sleepers:Metsäratio


Vuonna 1980 ilmestynyt Metsäratio on Sleepy Sleepersin kuudes studioalbumi. Se on tulkittavissa eräänlaisena teema-albumina, joka irvailee lempeästi yleisradion ohjelmatuotannolle aikana ennen paikallisradioita. Kyseessä on ensimmäinen Sleeppareiden pitkäsoitoista, jonka työstämisessä alkuvaihessa keikoilla myös koskettimia soittanut solisti Tiina Tiikeri oli mukana. Hän lauloi leadia useilla pitkäsoiton kappaleilla, joista tunnetuimpia ovat covertuotantoa edustavat nimikappale, joka on Donna Summerin On the Radion suomennos sekä Painimaan, jonka originaaliversio on Debbie Harryn vokalisoiman Blondie-yhtyeen keskeisimpiin hitteihin lukeutuva Atomic. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu lisäksi etenkin sen kakkospuolelta löytyvä El Reino. Puhelaulusta mainitussa kappaleessa vastasi basisti Pitkä Lehtinen. Bändin puuhamiehet Sakke Järvenpää ja Mato Valtonen olivat kumpikin solisteina muutamalla raidalla, joista ikimuistoisimpia ovat Saken vokalisoima Calcutta ja Madon huutama Tahdon räkästä sinua. Muun soittajiston osalta albumi työstettiin lineupilla, jossa kitaristina vaikutti Timo Jäykkä Järvinen ja rumpalina Nakke Pänttönen. Metsäratiolla vieraili Lahden kaupunginorkesterin kolmemiehinen puhallinsektio. Suomen virallisella albumilistalla Metsäration paras sijoitus oli neljäntenä ilmestymisvuotensa marraskuussa. Helsingin Sanomiin Metsäratio-pitkäsoitosta laaditussa arviossa Markku Fagerlund piti albumin ideaa hyvänä ja toteutusta huolellisempana kuin aikaisemilla Sleeppareiden albumeilla. Kyseessä olikin hänen mielestään yhtyeen tuotannon siihen mennessä laadukkain pitkäsoitto.

maanantai 23. tammikuuta 2023

Tiistain tukeva:Basisti kahdessa keskeisessä yhdysvaltalaisyhtyeessä

 14. tammikuuta 1949 syntynyt ja 21. tammikuuta 1983 edesmennyt Lamar Williams oli yhdysvaltalaismuusikko, joka tunnetaan The Allman Brothers Bandin ja Sea Level-yhtyeen basistina. Ensiksi mainitussa hän vaikutti vuosien 1972 ja 1976 ja jälkimmäisessä vuosien 1977 ja 1980 välillä. Williams oli syntynyt Galfportissa, Mississippissä ja varttui lähellä sijainneessa Handsborossa ja vietti aikaa myös Newtonissa, Mississippissä. Muusikkona Williams oli itseoppinut. Hän viehättyi kappaleiden bassolinjoihin ja valitsi siksi itselleen kyseisen instrumentin. 14-vuotiaasta Lamar soitti gospelyhtyeessä Deep South, jossa hänen isänsä vaikutti solistina. Vuoden 1965 paikkeilla Williams tapasi koulussa rumpali Jai Johanny Johanssonin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimell Jaimoe. Hänen kanssaan Williams aloitti soittamisen eri yhtyeissä. Gulf Coastin alueella vaikuttaneista yhtyeistä tunnetuin oli George Wood's Sound of Soul, jonka riveissä Williams soitti vuosien 1965 ja 1967 välisenä aikana. Williamsin soittoon vaikuttivat useita eri genrejä edustavat basistit. R&B-bluesin osalta hänen keskeinen vaikuttajansa oli James Jamerson ja jazzin puolelta Stanley Clarke. Williamsin R&B-tyylinen soitto helpotti Jaimoeta bassorummun soitossa. Williamsin liittyessä The Allman Brothers Bandiin Jaimoe oli toinen yhtyeen rumpaleista, mutta yhtye oli juuri kärsinyt menetyksen originaalibasisti Berry Oakleyn kuoltua. Jaimoe-konneksionsa myötä Williams oli yksi potentiaalisista Oakleyn paikan ottajista yhtyeessä. Toinen The Allman Brothers Bandin rumpaleista, eli Butch Trucks vakuuttui Williamsin soitosta siinä määrin, että hänen paikkansa yhtyeessä ratkesi kolmella soitetulla biisillä. Näin ollen Williams liittyi The Allman Brothers Bandiin loppuvuodesta 1972. Williamsin bassonsoittotyyli oli perinteisempi, kuin Berry Oakleyn soolokitaraa muistuttava lähestymistapa. Niinpä hänen soittonsa vapautti rumpaleita voimakkaampaan improvisaatioon. The Allman Brothers Band saavutti kaupallisen suosionsa huipun tässä vaiheessa. Yhtyeen suurin menestysalbumi oli vuonna 1973 ilmestynyt Brothers and Sisters, jonka levytykseen Williams osallistui kahta Berry Oakleyn valmiiksi saamaa kappaletta lukuun ottamatta. Kiertueellaan The Allman Brothers Band soitti stadioneilla ja areenoilla ja esimerkiksi Watkins Glenissä järjestetyssä Summer Jamissa yhtyettä oli kuuntelemassa 600 000 diggaria. Toisen The Allman Brothers Bandin uuden jäsenen, pianisti Chuck Leavellin tavoin Williams oli palkattu työntekijä yhtyeen henkiin jääneiden neljän originaalijäsenen muodostamassa korporaatiossa. Kuuluisuuden kanssa eläminen ei ollut helppoa ja 70-luvun puoliväliin mennessä The Allman Brothers Bandin rivit alkoivat rakoilla. Tässä vaiheessa Leavell, Williams ja Jaimoe muodostivat tiiviin yhteisön Trucksin, Gregg Allmanin ja Dickie Bettsin mennessä omia teitään. The Allman Brothers Bandin tehdessä reunionin 70-luvun lopussa Leavellille ja Williamsille tarjottiin mahdollisuus palata yhtyeeseen, mutta he halusivat mieluummin jatkaa perustamassaan Sea Level-yhtyeessä, kuin sitoututua täysipainoisesti Allman Brothersiin ja niinpä he kieltäytyivät. Williams, Leavell ja Johanson olivat perustaneet mainitun yhtyeen jo vuonna 1976. Sen riveissä Williams soitti selkeämmin jazzvaikutteisesti ja yhtyeestä muodostui suhteellisen suosittu. Williams jätti Sea Levelin vuonna 1980 hieman ennen yhtyeen lopullista hajoamista. Tämän jälkeen Williamsia ja Jaimoeta pyydettiin liittymään mississippiläisen ystävänsä Wayne Sharpin yhtyeeseen Sharp Shooter Bandiin. Yhtye meni studioon ja sen jälkeen kiertueelle. Williamsilla todettiin kurkkusyöpä vuonna 1981. Kiertueella ollessaan hän sairastui ja edesmeni tammikuussa 1983. Myös yhtye siirtyi tämän myötä tauolle. Williamsin veljistä myös James Williams on basisti. Hän on michiganilaisen bluesrockyhtyeen Root Doctorin perustajajäsen.

sunnuntai 22. tammikuuta 2023

Maanantain mainio:Eräs Sam Cooken tuotannon merkkiteoksista

 Kahdeksas toukokuuta 1962 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Bring It on Home to Me on soulvokalisti Sam Cooken kappale, jonka tuotannosta vastasivat Hugo & Luigi ja sovituksesta Rene Hall. Mainittu biisi julkaistiin singlen Having a Party b-puolella. Bring It on Home to Me nousi Billboardin R&B-listalla kakkossijalle ja Billboard Hot 100-listalla kolmanneksitoista. Kappaleesta on muodostunut popstandardi, josta on levytetty useita covereita. Lisäksi Bring It on Home to Me on päässyt Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Cooke kirjoitti sekä Having a Partyn että Bring It on Home to Men ollessaan Henry Wynnin kiertueella. Bring It on Home to Metä tarjottiin levytettäväksi ensin Dee Clarkille, mutta hän torjui biisin. Ollessaan Atlantassa Cooke otti yhteyttä tuottaja Luigi Creatoreen. Tämä piti molemmista kappaleista ja nauhoitukset sovittiin Los Angelesiin paria viikkoa myöhemmin. Ne olivatkin varsin onnistuneet. Rene Hall järjesti taustalle 18 henkisen orkesterin ja Bring It on Home to Mestä työstettiin myös joitakin onnistuneita outtakeseja. Tyylillisesti Bring It on Home to Me muistuttaa Charles Brownin vuoden 1959 tuotantoa edustavaa singleä I Want to Go Home. Kysymys-vastaus-tyyppisessä gospelhenkisyydessään kappale muistuttaa tyylillisesti Cooken varhaista yhtyettä The Soul Stirrersiä. Järjestyksessään Bring It on Home to Men toinen otto päätyi julkaistavaksi ja  kaikuäänenä siinä kuultiin  Lou Rawlsia. Bring It on Home to Men ovat sisällyttäneet coverohjelmistoonsa esimerkiksi The Animals, Carla Thomas ja Otis Redding vuonna 1967 ilmestyneelle albumilleen King & Queen, Eddie Floyd, Rod Stewart ja John Lennon 70-luvun puolivälissä ilmestyneelle coveralbumilleen Rock N' Roll.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Sunnuntain extra:Sekä originaaliversiona että coverina menestynyt klassikkokappale

 Cry Baby on alun perin Garnet Mimms and the Enchantersin vuonna 1963 levyttämä kappale, josta Janis Joplin työsti vuonna 1970 coverversionsa. Kyseessä on Bert Bernsin ja Jerry Ragowoyn käsialaa oleva biisi. Garnet Mimms and the Enchantersin version julkaisijana oli United Artists. Yhtyeen levytys nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja oli myös Billboardin Hot 100-listalla parhaimmillaan neljäntenä. Garnet Mimms and the Enchantersin levytys raivasi tietä esimerkiksi Aretha Franklinin ja Otis Reddingin soulhiteille. Syys-lokakuussa 1970 Janis Joplin nauhoitti Cry Babysta versionsa, joka julkaistiin hänen postuumisti tammikuussa 1971 ilmestyneellä albumillaan Pearl. Joplinin selkeämmin bluesrocktyylisen  levytyksen tuotannosta vastasi ensisijaisesti The Doorsin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu Paul A. Rotchild. Joplinin Cry Baby -cover julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja se saavutti Billboardilla sijan 42. ja Cash Boxilla sijan 20. Singlen kakkospuolella ilmestyi niin ikään myös Pearlilla julkaistu Mercedez Bentz. Cry Baby lukeutuu myös Joplinin repertuaarissa melko tunnnettuun tuotantoon ja sittemmin mainittua kappaletta ovat esittäneet Joss Stone,  Allison Iraheta ja Magdolna Rúzsa.

perjantai 20. tammikuuta 2023

Lauantain pitkä:Eräs brittiprogen keskeisistä edustajista

Greenslade oli brittiläinen, progressiivista rockia edustanut yhtye, jonka perustivat syksyllä 1972 kosketinsoittaja Dave Greenslade ja basisti Tony Reeves yhdessä kosketinsoittaja Dave Lawsonin ja rumpali Andrew McCullochin kanssa. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Frankfurtin Zoom Clubilla marraskuussa 1972. Greensladella ja Reevesillä oli jo tuossa vaiheessa takanaan pitkä yhteinen, jazzvaikutteinen historia ja he olivat kumpikin olleet mukana Colosseum-yhtyeen originaalissa kokoonpanossa. Kaksikko päätti muodostaa yhtyeen, jossa olisi kaksi kosketinsoittajaa. Reeves työskenteli tuolloin itsenäisessä progressiivista rockia edustaneessa levy-yhtiössä Greenwich Gramophone Co ja hän pyysi mainitun yhtiön artisteissa sinnitelleen Samurai-yhtyeen jäsentä Dave Lawsonia mukaan uuteen yhtyeeseen. Lawsonin varhaisempia yhtyeitä olivat olleet The Alan Bown Set ja Web ja rumpali Andrew McCullochin vastaavia King Crimson ja Fields. 20. helmikuuta 1973 Greenslade esiintyi BBC:n ohjelmassa Old Grey Whistle Test ja esitti kappaleet Pilgrims Progress ja Bedside Manners Are Extra, joista molemmat löytyivät yhtyeen samana vuonna ilmestyneeltä ja järjestyksessään toiselta albumilta Bedside Manners Are Extra. Greensladen kolmannesta albumista Spyglass Guest muodostui kaupallisesti yhtyeen suosituin ja se saavutti brittilistalla sijan 34. Reeves jätti yhtyeen pian albumin nauhoitusten jälkeen keskittyäkseen tuottajan töihin ja hänen paikkansa yhtyeessä Yhdysvaltain-kiertueella ja neljännellä albumilla Time and Tide otti myös kitaristina ja taustavokalistina vaikuttanut Martin Briley, jota Greensladen jäseneksi suositteli hänen kanssaan aikaisemmin nauhoitustöitä tehnyt Lawson. Alkuvuodesta 1976 Greenslade ilmoitti yhtyeen lopettavan toimintansa managementtiin liittyvien ongelmien vuoksi. Yhtye koki, ettei Gaff Management ollut sille hyväksi ja halusi solmia uuden sopimuksen toisen yhtyeestä kiinnostuneen manageriyhtiön kanssa. Vanhasta sopimuksesta vapautuakseen Greensladen olisi pitänyt maksaa Gaff Managementille suoranainen omaisuus. Dave Greenslade joutui hajottamaan yhtyeen päästäkseen eroon Gaff Managementista. Dave Greenslade nauhoitti esikoissooloalbuminsa Cactus Choir loppuvuodesta 1976 ja seuraavan vuoden alussa hän kasasi Greensladen uuden kokoonpanon aikaisemmin Manfred Mann's Earth Bandin johtohahmona toimineen Mick Rogersin kanssa. Rytmiryhmän muodostivat aluksi Greensladen sooloalbumilla musisoineet Dave Markee ja Simon Phillips, mutta heidän paikkansa vuoden 1977 kiertueella ottivat välillä Curved Airiin liittynyt Tony Reeves ja yhtyettä Colosseum II johtanut Jon Hiseman. Greenslade ja Reeves suunnittelivat Greensladen originaalin kokoonpanon reunionia, mutta vuonna 2000 he lyöttäytyivät yhteen solisti/kosketinsoittaja John Youngin kanssa ja levyttivät Greensladen uuden studioalbumin Large Afternoon. Rumpali John Trotter täydensi yhtyeen kokoonpanon seuranneella kiertueella, jolta taltioitiin vuonna 2002 ilmestynyt livealbumi Greenslade 2001-Live:Full Edition. Trotter jätti yhtyeen seuraavana vuonna ja muutti Australiaan. Hänen paikkansa yhtyeessä otti James Gambold, mutta uusia levytyksiä tai keikkoja ei enää ilmaantunut. Greensladen originaalin hajoamisen jälkeen Lawtonista tuli kysytty studiomuusikko ja hän teki myös musiikillista yhteistyötä Roy Harperin ja Stackridgen kanssa. Myöhemmin hän sävelsi elokuviin ja televisioon esimerkiksi British Gasin mainoksiin. Martin Briley loi suhteellisen menestyksekkään soolouran ja myöhemmin hän on säveltänyt kappaleita esimerkiksi Celine Dionille. McCulloch jätti musiikkiteollisuuden ja valmistui merikapteeniksi.

torstai 19. tammikuuta 2023

Perjantain pohjat:Dave Grohlin johtaman yhtyeen esikoisalbumi

 Foo Fighters:Foo Fighters


Neljäs heinäkuuta 1995 Croswellin ja Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Foo Fighters on samannimisen rockyhtyeen ensimmäinen albumi, jonka Dave Grohl kirjoitti ja nauhoitti  kokonaan itsenäisesti tuottaja Barrett Jonesin avustuksella Robert Lang- studioilla Seattlessa, Washingtonissa vuoden 1994 aikana. Grohl on maininnut nauhoittaneensa koko albumin huvin vuoksi ja kyseessä oli katharttinen kokemus hänen toipuessaan Nirvanan johtohahmon Kurt Cobainin itsemurhasta. Kun Grohl oli saanut nauhoitukset valmiiksi, hän valitsi nimen Foo Fighters suojatakseen identiteettinsä ja lähetti kasettikopioita nauhoituksistaan ystävilleen. Levytyssopimus syntyi Capitol Recordsin kanssa ja livekeikkoja varten Grohl kasasi yhtyeen. Foo Fightersin esikoisalbumia promottiin intensiivisillä kiertueilla. Singleformaatissa albumin kappaleista julkaistiin viisi (Exhausted, This Is a Call, I'll Stick Around, For All The Cows ja Big Me) ja kahdesta singlebiisistä  työstettiin lisäksi musiikkivideot. Foo Fightersin debyytin 12 kappaleesta yhdeksän Grohl oli säveltänyt viimeistään Nirvanassa vaikutusaikanaan ja hän oli työstänyt niistä kotonaan kasiraitademot. Ainoastaan kolme biisiä on sävelletty Kurt Cobainin kuoleman jälkeen. Julkaisunsa aikaan Foo Fightersin esikoisalbumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Siitä muodostui myös kaupallinen menestys. Yhdysvalloissa Foo Fightersin debyyti on yhtyeen diskografiassa toiseksi eniten myynyt albumi. Viiden suosituimman joukkoon Foo Fightersin esikoisalbumi kohosi Britanniassa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa.

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Torstain terävä:Sekä keskeisen brittiyhtyeen että yhdysvaltalaisyhtyeen levytysohjelmistoon kuuluva kappale

 Going Down to Liverpool on Kimberley Rewn yhtyeelleen Katrina & The Wavesille kirjoittama kappale, joka julkaistiin ensiksi kyseisen yhtyeen ep:llä Shock Horror vuonna 1982 sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä esikoisalbumilla Walking on Sunshine. Ep:n aikaan yhtyeen nimi oli tosin ainoastaan The Waves. Molemmat levytysversiot olivat Rewn leadvokalisoimia. Kun yhtye solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa, Going Down to Liverpoolista levytettiin Katrina Leskanichin leadvokalisoima versio, joka ilmestyi vuonna 1985 Katrina & The Wavesin nimikkoalbumilla. Se ilmestyi lisäksi mm. Walkin' on Sunshine-singlen b-puolella. Yhdysvaltalaisyhtye The Bangles levytti Going Down to Liverpoolin vuonna 1984 ensimmäiselle täyspitkälle albumilleen All Over the Place Debbi Petersonin leadvokalisoimana. Ystävä oli esitellyt kappaleen Vicki Petersonille, joka piti siitä välittömästi. Britanniassa Banglesin versio saavutti sijan 79. huhtikuussa 1985. Yhtyeen kakkosalbumi Different Lightin menestyksen myötä kappale julkaistiin singleformaatissa uudelleen ja tällä kertaa sijoitus Britanniassa oli 56. ja Irlannissa niinkin korkea, kuin 21. Originaalin Bangles-singlen kakkosbiisinä oli niin ikään yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä Dover Beach (12-tuumaisella maxilla julkaistiin lisäksi kolme kappaletta Banglesin debyyttiep:ltä) ja uusintajulkaisulla Different Lightilta löytyvä Let It Go. The Bangles työsti Going Down to Liverpoolista Susanna Hoffsin äidin Tamar Simon Hoffsin ohjaaman musiikkivideon, jossa autonkuljettana nähtiin yhdysvaltalaisnäyttelijä Leonard Nimoy.

tiistai 17. tammikuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Saden menestyksekäs ja merkittävä esikoisalbumi

Sade:Diamond Life

Britanniassa 16. heinäkuuta 1984 Epic Recordsin ja Yhdysvalloissa 27. helmikuuta 1985 Portrait Recordsin julkaisemana ilmestynyt Diamond Life on brittiläisen Sade-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Opiskeltuaan muotisuunnittelua ja työskenneltyään mallina Sade Adu alkoi toimia brittiläisen yhtyeen Pride taustalaulajattarena. Näihin aikoihin Adu ja kolme Priden originaalijäsentä; Paul Anthony Cook, Paul Denman ja Stuart Mathewman jättivät mainitun yhtyeen ja perustivat oman bändinsä Saden. Useiden demojen ja esiintymisten jälkeen yhtye alkoi saavuttaa kiinnostusta levy-yhtiöiden taholta ja levytyssopimus solmittiin lopulta Epicin kanssa. Esikoisalbumin nauhoitukset alkoivat vuonna 1983 Lontoon Power Plantilla ja ne saatiin valmiiksi kuuden viikon aikana. Sade-yhtye vastasi esikoisalbuminsa sisällöstä ja tuottajana toimi Robin Millar. Pitkäsoittoa varten nauhoitettiin kaikkiaan 15 kappaletta. Omaa tuotantoa edustaneiden kappaleiden lisäksi mukana oli coverversio Timmy Thomasin alun perin vuonna 1972 levyttämästä kappaleesta Why Can't We Be Together. Musiikillisesti Saden debyyttialbumi sisälsi vaikutteita soulista, jazzista ja sofistikoituneesta popista lyriikoiden liittyessä eri tavoin ensisijaisesti rakkausteemaan. Diamond Life sai julkaisunsa jälkeen erinomaisen vastaanoton kriitikoiden taholta ja albumi voittikin vuonna 1985 parhaan brittiläisen albumin palkinnon. Diamond Lifesta muodostui menestys myös kaupallisesti. Se nousi korkealle sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ja myi molemmilla alueilla moninkertaisesti platinaa. Yli kuuden miljoonan kappaleen myynnillään Diamond Lifesta muodostui eräs 80-luvun menestyneimmistä debyyttilevyistä ja kaikkien aikojen myydyin brittiläisen naisartistin esikoisalbumi vuoteen 2008 saakka. Tuolloin Walesista kotoisin oleva Duffy löi kyseisen ennätyksen esikoisalbumillaan Rockferry. Diamond Lifelta julkaistiin neljä singleä, joiden joukossa olivat suuriksi hiteiksi osoittautuneet Your Love is King sekä järjestyksessään kolmantena ja Yhdysvaltojen osalta menestyneimpänä singlenä albumilta julkaistu Smooth Operator.  Your Love Is King nousi Irlannissa seitsemänneksi ja Britanniassa vielä yhtä sijaa korkeammalle. Singlekappaleiden jälkeen ensimmäinen Lontoon Power Plantilla nauhoitettu kappale oli pelastusarmeijasta kertova Sally. Yhtye työskenteli kollektiivisesti jokaisen kappaleen parissa, ja äänitti biisit harjoiteltuaan ne. Diamond Life nousi Britanniassa listakakkoseksi ja myi yli miljoona kappaletta. Myös Yhdysvalloissa albumi oli top tenissä ja on myynyt siellä neljä miljoonaa kappaletta. Vuonna 1985 Diamond Life äänestettiin mainitun vuoden 15:ksi parhaaksi albumiksi Village Voicessa julkaistussa yhdysvaltalaisten kriitikoiden Pazz & Jopissa Smooth Operatorin saavuttaessa singleäänestyksessä 25:n sijan. Sade oli oma merkittävä osansa brittiläisten R&B-vaikutteisten artistien uutta aaltoa 80- ja 90-lukujen taitteessa. Samaan genreen lukeutuivat lisäksi esimerkiksi Brand New Heavies, Simply Red, Jamiroquai ja Lisa Stansfield.

maanantai 16. tammikuuta 2023

Tiistain tukeva:Lynyrd Skynyrdin 80-luvun lopussa ilmestynyt kokoelma-albumi

 Lynyrd Skynyrd:Skynyrd's Innyrds


Huhtikuun lopussa 1989 ilmestynyt Skynyrd's Innyrds on southern rock-yhtyeistä kenties kaikkein legendaarisimman maineen omaavan Lynyrd Skynyrdin greatest hits-tyyppinen kokoelma-albumi. Se sisältää tuotantoa vuosien 1973 ja 1977 ja samalla albumien Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd ja Street Survivors väliseltä kaudelta. Livelevy Once More from the Road on kokoelman biisivalinnoissa feidattu ja kitararockin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvasta Free Birdistä ja Gimme Back My Bulletsilta originaaliversiona löytyvästä kappaleesta Double Trouble tarjolla ovat aikaisemmin julkaisemattomat, vaihtoehtoiset otot. Free Bird ei feidaannu ja on näin ollen miltei tarkalleen minuutin originaalia levytysversiotaan pidempi. Esikoisalbumilta ovat lisäksi mukana rivakka avausraita I Ain't the One ja veikeä Gimme Three Steps, mutta Skynyrdin tuotannon kiistattomiin merkkiteoksiin lukeutuva Simple Man ei jostakin syystä ole mukana kokoelman kappalevalinnoissa. Kakkosalbumi Second Helpingin osuus on runsas. Mukana ovat singlehitti Sweet Home Alabaman lisäksi nimittäin J. J. Cale-cover Call Me the Breeze, mainiosti svengaava Swamp Music, ärhäkkä Skynyrdin konserttien avauskappale Workin' for MCA sekä ei aivan albumin terävimpään kärkeen lukeutuva; joka tapauksessa singleformaatissa ilmestynyt Don't Ask Me No Questions. Vuoden 1975 albumin Nuthin Fancy ainoa valinta on albumin singlehitti, lähes klassikkotasoinen Saturday Night Special. Double Troublen vaihtoehtoinen versio on Innyrdsin kappaleista ainoa alun perin albumilla Gimme Back My Bullets julkaistu. Mainitun pitkäsoiton legendaarinen nimibiisi ei näin ollen ole mukana biisilistassa. Street Survivorsin itseoikeutetut kappalevalinnat ovat singlehitti What's Your Name ja sielukas That Smell. Skynyrd's Innyrdsin cd-version bonusbiisinä on harvinaisuuskokoelmalta Legend löytyvä ja alun perin singlen b-puolena ilmestynyt svengaava rypistys Truck Drivin' Man. Skynyrd's Innyrds-Their Greatest Hits-kokoelmalta jää puuttumaan muutama yhtyeen tuotannon kiistaton klassikkokappale, eli ainakin Simple Man, The Needle and the Spoon, On the Hunt sekä Gimme Back My Bullets, mutta ilmestymisaikanaan mainittu kokoelma oli ansiokas tutustuttaessaan monet nuoremman polven rockdiggarit Skynyrdin merkittävään tuotantoon.

sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Maanantain mainio:The Banglesin soolokitaristi ja muutakin

 11. tammikuuta 1958 syntynyt Victoria Anne Theresa Peterson Cowsill on yhdysvaltalainen muusikko ja biisintekijä, joka on vaikuttanut The Banglesin soolokitaristina yhtyeen perustamisesta, eli vuodesta 1981 lähtien. Hän on osallistunut yhtyeen kaikkiin reunioneihin. Välivuosina Peterson soitti useissa yhtyeissä, joista keskeisin oli Continental Drifters. Vuosien 1976 ja 1980 välillä hän vaikutti kouluaikanaan yhtyeessä, joka käytti nimiä  Crista Galli, Aishi, the Muze, the Fans ja Those Girls. Vuonna 1981 hän perusti siskonsa Debbi Petersonin ja Susanna Hoffsin kanssa yhtyeen The Bangs, jonka nimeksi vaihtui pian The Bangles. Banglesin lopetettua siltä erää toimintansa vuonna 1989 Peterson vaikutti yhtyeissä Continental Drifters ja Psycho Sisters Susan Cowsillin kanssa. Oman tuotantonsa lisäksi Psycho Sistersit olivat taustavokalisteina Steve Wynille ja Giant Sandille. Harmoniavokaaleita Peterson on ollut laulamassa Hoodoo Gurusille, John Doelle, Tom Pettylle ja Belinda Carlislelle. Vuosina 1994-1995 Peterson tuurasi äitiyslomalla ollut Charlotte Caffeyta The Go Go's:in paluukiertueella. The Banglesin reunion ajoittui vuoteen 1999 ja tuosta lähtien yhtye on konsertoinut ja levyttänyt aika ajoin. Lokakuussa 2003 Peterson avioitui muusikko John Cowsillin kanssa. Hän on Susan Cowsillin veli. Petersonin varhaisempi aviomies Bobby Donati menehtyi leukemiaan vuonna 1991. Soitettuaan Psycho Sistersissä yli 20 vuoden ajan Peterson ja Cowsill julkaisivat elokuussa 2014 ensimmäisen yhteisen albuminsa  Up on the Chair, Beatrice. Vuonna 2017 kaksikko julkaisi Bill Mumyn kanssa albumin Angels Hear. Se ilmestyi Action Skullsin nimellä ja levytykseen ehti osallistua myös sittemmin edesmennyt basisti Rick Rosas.

lauantai 14. tammikuuta 2023

Sunnuntain extra:Jon Lordin monien keskeisten muusikoiden kanssa nauhoittamaa bluestuotantoa

 Jon Lord Blues Project oli brittiläinen bluesyhtye, jonka kokoonpanon muodostivat Jon Lord,  Pete York, Zoot Money, Maggie Bell, Miller Anderson ja Colin Hodgkinson. Heinäkuussa 2011  MFP Concerts Music Productions julkaisi yhtyeeltä konserttitaltioinnin Jon Lord Blues Project Live. Se oli taltioitu Rotweil Jazzfestivaalilla 14. toukokuuta samaisena vuonna. Bluesin varhaisten klassikoiden tuotannosta versioituvat Willie Dixonin Hootchie Cootchie Man ja Robert Johnsonin Walkin' Blues. Jon Lordin omista yhtyeistä keskeisimmältä, eli Deep Purplelta albumilla versioidaan Lazy ja koskettava blues When a Blind Man Cries, joka julkaistiin alun perin Never Before-singlen b-puolella. Molemmat kappaleet edustavat alun perin vuosikertaa 1972. Maggie Bell vokalisoi brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen keskeisimpään klassikkotuotantoon lukeutuvan Wishing Wellin. Tom Waitsin tuotannosta konsertissa coveroitiin Way Down in the Hole ja The Staple Singersiltä Respect Yourself.  Maggie Bell oli leadvokalistina kaikissa mainituissa kappaleissa. Hänen kanssaan  Stone the Crows-yhtyeessä soittanut rumpali Colin Allen oli ollut mukana säveltämässä kappaletta It Never Rains But It Pours, jossa leadvokalistina vaikutti Zoot Money. Tom Müller vastasi albumin masteroinnista ja miksauksesta Flatliners Studioilla Ingolstadtissa, Saksassa.

perjantai 13. tammikuuta 2023

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen kitaristeista

 24. kesäkuuta 1944  syntynyt ja 10. tammikuuta 2023 edesmennyt Geoffrey Arnold Beck oli brittiläinen kitaristi, joka nousi tunnettuuteen ensiksi The Yardbirdsin riveissä. Myöhemmin hän vaikutti yhtyeiden Jeff Beck Group ja Beck Bogert & Appice johtohahmona. 1970-luvun puolivälissä Beckin tyyli muuttui ensisijaisesti  instrumentaaliksi pääpainon ollessa innovatiivisessa soundissa. Beckin julkaisemat albumit vaihtelivat bluesrockista ja hardrockista jazzfuusioon ja kitararockin ja eletronisen musiikin yhdystelmään. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Beck sijoittui viiden kärkeen. Rolling Stone on kuvannut Beckiä erääksi rockin historian vaikutusvaltaisimmista kitaristeista. Vaikka Beckin vuosina 1975 ja 1976 julkaisemat albumit olivat kaupallisia menestyksiä, hän ei pitänyt yllä vastaavanlaista suosiota, kuin monet virkaveljistään. Beck levytti useiden muiden artistien kanssa. Hän oli etenkin kriitikoiden arvostama ja vastaanotti parhaan rockinstrumentaaliesityksen Grammyn kuudesti ja parhaan popinstrumentaaliesityksen Grammyn kerran. Vuonna 2014 Beck vastaanotti brittiläisen akatemian Ivor Novello-palkinnon merkittävästä vaikutuksestaan brittiläiseen musiikkiin. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi vuonna 1992 The Yardbirdsin jäsenenä ja vuonna 2009 sooloartistina. Wallingtonissa, Lontoossa syntynyt Beck lauloi kymmenvuotiaana koulun kuorossa. Hänen ensimmäinen musiikillinen vaikuttajansa oli Les Paul ja tämän kappale How High The Moon. Muut ensimmäiset keskeiset vaikuttajat olivat Gene Vincent and the Blue Capsin kitaristi Cliff Gallup, B. B. King ja Steve Cropper. Epäoikeudenmukaisesti ylenkatsottuna kitaristina Beck piti Lonnie Mackia, jolla oli keskeinen vaikutus hänen itsensä lisäksi myös moniin  muihin kitaristeihin. Beck opiskeli Wimbledonin taidekoulussa. Hänen siskonsa Annie tutustutti Jeffin ja Jimmy Pagen toisiinsa. Taidekouluaikoinaan Beck soitti useissa yhtyeissä. Niistä keskeisin lienee ollut Screaming Lord Such and the Savages, jonka vuonna 1962 ilmestyneellä ja Oriole Recordsin julkaisemalla singlellä Dracula's Daughter/Come Back Baby Beck oli mukana. The Rolling Stonesin jättänyt Ian Stewart tutustutti Beckin rhythm and bluesiin vuoden 1963 paikkeilla. Beck perusti yhtyeen Nighshift, jonka kanssa hän konsertoi 100 Clubilla Oxford Streetillä ja levytti Piccadillylle singlen Stormy Monday/That's My Story. Vuoden 1963 aikana Beck liittyi vähäksi aikaa Croydonista kotoisin olleeseen yhtyeeseen The Rumbles, jonka kanssa hän esitti Gene Vincent ja Buddy Holly-covereita. Mainitussa yhtyeessä Beck osoitti taitonsa erilaisten kitaratyylien imitoijana. Myöhemmin vuoden 1963 aikana Beck liittyi Chiswickin alueelta kotoisin olleeseen yhtyeeseen The Tridents, jonka riveissä hän pääsi soittamaan rhythm and bluesia, kuten Jimmy Reedin tuotantoa. Vuonna 1964 Beck oli sessiokitaristina Fitzin ja Starzin singlellä I'm Not Running Away/So Sweet. Maaliskuussa 1965 Beck liittyi  The Yardbirdsiin Jimmy Pagen suosituksesta. Hänen vaikutusaikansa yhtyeessä oli ainoastaan 20 kuukautta, mutta mainittuna aikana The Yardbirds levytti keskeisimmät singlehittinsä ja albumin Roger the Engineer, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Over Under Sideways Down. Toukokuussa 1966 Beck levytti instrumentaalikappaleen Beck's Bolero, jolla häntä säestivät 12-kielisessä kitarassa Jimmy Page, rummuissa Keith Moon, bassossa John Paul Jones ja pianossa Nicky Hopkins. Samaisen vuoden kesäkuussa Page liittyi The Yardbirdsiin ensiksi basistiksi ja myöhemmin toiseksi soolokitaristiksi. Soolokitaristikaksikon soittoa taltioitiin Michelangelo Antonionin ohjaamaan elokuvaan Blow Up, jossa The Yardbirds esittää Train Kept a Rolling-adaptaation nimeltä Stroll On. Beck sai lähteä The Yardbirdsistä kesken Yhdysvaltain-kiertueen vaikean tempperamenttinsa ja perfektionisminsa vuoksi. Vuonna 1967 hän levytti Mickie Mostin tuottamia singlejä, jotka Beckin kitaroinnin lisäksi sisälsivät  myös hänen vokalisointiaan. Parhaiten niistä menestyi Hi Ho Silver Lining. Seuraavaksi hän perusti Jeff Beck Groupin, jonka originaalikokoonpanon muodostivat muilta osin solisti Rod Stewart, basisti Ronnie Wood, pianisti Nicky Hopkins ja rumpali Ansley Dunbar. Yhtye julkaisi osaltaan heavyrockin peruskiviä keskeisesti muuranneet albumit Truth ja Beck-Ola, joista paremmin menestyi ensiksi mainittu, joka saavutti Billboardin listalla sijan 15. Mainittu Jeff Beck Groupin lineup lopetti toimintansa heinäkuussa 1969. Beck osallistui supersessioprojektiin Music from the Free Creek, joka toimi nimellä A.N. Other. Beck oli soolokitaristina neljässä kappaleessa, joista yhtä hän oli lisäksi ollut mukana säveltämässä. Syyskuussa Beck lyöttäytyi yhteen Vanilla Fudgen rytmiryhmän rumpali Carmine Appicen ja basisti Tim Bogertin kanssa. Joulukuussa Beck joutui auto-onnettomuuteen lähellä Maidstonea ja projekti meni jäihin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi.  Mainittuna aikana Appice ja Bogert vaikuttivat Cactus-yhtyeessä. Vuonna 1970 Beck oli parantunut ja hän muodosti Jeff Beck Groupin uuden lineupin, johon tulivat mukaan rumpali Cozy Powell, kitaristi/solisti Bobby Tench, kosketinsoittaja Max Middleton ja basisti Clive Chaman. Se julkaisi lokakuussa 1971 albumin Rough and Ready ja nimikkoalbuminsa heinäkuussa 1972. Bogert ja Appice jatkoivat musisointia Beckin kanssa elokuussa 1972 sopimusteknisistä syistä edelleen Jeff Beck Groupin nimellä. Mukana olivat myös Middleton ja solisti Kim Milford, jonka pesti kesti kuusi konserttia. Hänen paikkansa otti Bobby Tench ja kiertue päättyi Paramount North West Theatreen Seattlessä. Sen loputtua Middleton ja Tench lähtivät ja toimintansa aloitti voimatrio Beck, Bogert &Appice. Heistä viimeksi mainittu vaikutti leadvokalistina, mutta myös Beck ja Bogert lauloivat aika ajoin. Syyskuussa 1972 uusi yhtye konsertoi Britanniassa, Alankomaissa ja Saksassa ja lokakuussa alkoi kiertue Yhdysvalloissa. Huhtikuussa 1973 Epic Records julkaisi Beck, Bogert & Appicen nimikkoalbumin. Se vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta menestyi ainoastaan Stevie Wonder-coverinsa Superstition osalta. Lokakuussa 1973 Beck nauhoitti kappaleita Michael Fennellyn albumlle Lane Changer. Tammikuussa 1974 Beck Bogert & Appice soittivat Lontoon Rainbow Theatressa osana Euroopan-kiertuettaan. Keikka lähetettiin kokonaisuudessaan samaisen vuoden syyskuussa yhdysvaltalaisessa ohjelmassa Rock Around the World. Settilistassa oli myös yhtyeen toiselle albumille kaavailtuja kappaleita ja konsertista julkaistiin bootleg At Last Rainbow. Mainitusta konsertista taltioidut kappaleet Blues Deluxe BBA Boogie julkaistiin vuonna 1991 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Beckology. Beck Bogert & Appice lopetti toimintansa huhtikuussa 1974 ennen kuin yhtyeen toinen ja Jimmy Millerin tuottama albumi ehdittiin saada valmiiksi. Yhtyeen vuoden 1973 Japanin-kiertueelta taltioitu Beck, Bogert & Appice Live in Japan ilmestyi helmikuussa 1975 Epic/Sonyn julkaisemana.Muutamaa kuukautta myöhemmin Beck siirtyi Underhill-studiolle, missä hän tapasi yhtyeen Upp. Elokuussa 1974 mainittu yhtye säesti Beckiä hänen esiintyessään BBC:n tv-ohjelmassa Guitar Workshop. Beck vaikutti muusikkona ja tuottajana Uppin kahdella ensimmäisellä albumilla, tosin jälkimmäisellä pitkäsoitolla This Way Upp kreditoimattomana. Elokuussa Beck alkoi nauhoittaa AIR s-tudioilla instrumentaaleja Middletonin, basisti Phil Chenin ja rumpali Richard Baileyn kanssa. Sovittajana ja tuottajana oli George Martin. Maaliskuussa 1975 mainituista nauhoituksista julkaistiin albumi Blow by Blow, joka on tyylillisesti lähellä jazzfuusiota. Siitä muodostui Beckin uran suosituin pitkäsoitto, joka nousi listoilla neljänneksi. Huhti-toukokuussa 1975 Beck teki Blow by Blown tiimoilta kiertueen Yhdysvalloissa esiintyen usein Mahavishnu Orchestran lämmittelijänä. Rundia oli edeltänyt Pechamissa, Lontoossa soitettu salakeikka. Middleton säilyi kokoonpanossa, mutta uuden rytmiryhmän muodostivat basisti Wilbur Bascomp ja rumpali Bernard "Pretty" Burdie. Yuya Uchidan World Rock Festivaalilla Beck esitti kahdeksan kappaletta Purdien kanssa ja festivaali päättyi Beckin yhteiseen jamiin Mountainin basistin Felix Pappalardin ja Flower Travelin' Bandin solistin  Akira "Joe" Yamanakan kanssa. Vuonna 1976 nauhoitetun albumin Wired Back työsti Mahavishnu Orchestran rumpalina ja säveltäjänä vaikuttaneen Narada Michael Waldenin ja kosketinsoittaja Jan Hammerin kanssa. Albumilla hyödynnetty jazz-rockfuusio muistutti Waldenin ja Hammerin aikaisempia töitä. Wiredin tiimoilta Beck konsertoi Jan Hammer Groupin kanssa. Toukokuussa 1976 yhtye lämmitteli Alvin Leetä Roundhousessa ja mainittua konserttia seurasi seitsemän kuukauden mittainen maailmankiertue. Rundilta taltioitiin vuonna 1977 ilmestynyt albumi Jeff Beck with Jan Hammer Group Live. Verotussyistä Beck viipyi Yhdysvalloissa syksyyn 1977. Keväällä 1977 hän aloitti treenit Return to Foreverissa vaikuttaneen basistin Stanley Clarken ja rumpali Gerry Brownin kanssa. Lineupin oli tarkoitus esiintyä Knebworthin festivaaleilla, mutta keikka peruuntui Brownin jätettyä kokoonpanon. Marraskuussa 1978 Beck konsertoi Japanissa kolmen viikon ajan kokoopanolla, jonka muodostivat Clarke ja tuoreet tulokkaat kosketinsoittaja Tony Hymas ja rumpali Simon Phillips Jack Brucen yhtyeestä. Työskentely uuden albumin tiimoilta alkoi The Whon Rampant-studioilla Lontoossa. Nauhoituksia tehtiin kausiluontoisesti vuoden 1979 aikana ja lopptuloksena oli kesäkuussa 1980 ilmestynyt pitkäsoitto There and Back. Sen kappaleista kolme oli sävelletty ja nauhoitettu Jan Hammerin kanssa ja loput viisi kirjoitettu Hymasin kanssa. Stanley Clarken paikan basistina albumilla ja sitä seuranneilla kiertueilla oli ottanut Mo Foster. There and Backin tiimoilta konsertoitiin Yhdysvalloissa, Japanissa ja Britanniassa. Vuonna 1991 Beck teki sarjan historiallisia Amnesty Internationalin sponsoroimia konsertteja, jotka tottelivat nimeä The Secret Policeman's Other Ball. Claptonin kanssa hän esitti Crossroadsin, Further on Up the Roadin ja sovituksensa Stevie Wonderin kappaleesta Because We've Ended Up as Lovers. All Star Band-esitti lopuksi Dylanin I Shall Be Releasedin ja Beckin ja Claptonin lisäksi siihen kuuluivat Sting, Phil Collins, Donovan ja Bob Geldof. Beck oli mukana konsertista julkaistuilla albumilla ja elokuvassa. Molemmat saavuttivat maailmanlaajuista suosiota vuoden 1982 aikana. MS-taudin hyväksi järjestetyssä The Arms-konsertissa kuultiin Beckin, Claptonin ja Pagen jamittelu. He esittivät Tulsa Timen ja Laylan. Vuonna 1985 Beck julkaisi albumin Flash, jolla vieraili useita solisteja. Rod Stewart vokalisoi Curtis Mayfield-coverin People Get Ready. Siitä muodostui hitti ja kappaleen musiikkivideo pääsi rotaatioon MTV:llä. Beck ja Stewart tekivät joitakin yhteisesiintymisiä, mutta yhteinen alustavasti kaavailtu kíertue ei toteutunut. Tässä vaiheessa Beck teki useita vierailuesiintymisiä. Esimerkiksi vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa Twins häntä kuultiin solisti Nicolette Larssonin kanssa. Neljän vuoden tauon jälkeen Beck teki paluun instrumentaalimusiikin pariin vuonna 1989 ilmestyneellä albumillaan Jeff Beck Guitar Shop. Sillä hän soitti sormityylillä plektran sijaan. 90-luvulla Beckin musiikillinen panos oli voimakkaampi. Hän vastasi kitarasoolosta Jon Bon Jovin vuonna 1990 ilmestyneen esikoissoloalbumin Blaze of Glory nimikappaleessa, joka pääsi lisäksi elokuvan Young Guns II tunnusmusiikiksi. Samana vuonna Beck oli mukana Hans Zimmerin elokuvan Days of Thunder soundtrackillä. Hän vaikutti kitaristina Roger Watersin vuonna 1992 teema-albumilla Amused to Death ja oli mukana seuraavina vuosina ilmestyneillä Paul Rodgersin Muddy Water Bluesilla, Kate Bushin Red Shoesilla ja Beverly Cravenin Love Scenesillä. Edellisenä vuonna Beck levytti instrumentaali soundtrackalbumin Frankie's House. Vuonna 1993 ilmestynyt Crazy Legs oli Beckin tribuutti Gene Vincent and the Blue Capsille ja sen vaikutusvaltaiselle kitaristille Cliff Gallupille. Vuonna 1999 ilmestynyt Who Else! oli Beckin ensimmäinen albumi kitaravetoisen electronican parissa. Mainitulla albumilla hän työskenteli ensi kertaa naismuusikon, kitaristi Jennifer Battenin kanssa. Vielä vuonna 2001 kaksikko teki yhteisen kiertueen Beckin seuraavan albumin You Had It Comingin tiimoilta. Mainitulta pitkäsoitolta poimitusta kappaleesta Dirty Mind Beck voitti uransa kolmannen Grammyn, kyseisellä kerralla parhaasta instrumentaalirockesityksestä. Samaisen palkinnon Beck voitti vuonna 2003 ilmestyneen albuminsa Jeff kappaleella Plan B. Kesällä 2003 hän soitti B. B. Kingin lämmittelijänä ja vieraili seuraavana kesänä Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivaalilla. Samaisena vuonna Beck oli mukana Toots and the Maytalsin parhaan reggae-albumin Grammyn voittaneella pitkäsoitolla True Love kappaleessa 54-46 Was My Number. Vuonna 2007 Beck esiintyi jälleen Claptonin Crossroads Festivaalilla. Alkuvuodesta 2009 Beck ilmoitti tekevänsä maailmankiertueen. Hän soitti ja nauhoitti Lontoon Ronnie Scott's:issa loppuunmyydylle salille. Neljäs huhtikuuta 2009 Beck pääsi Rock and Roll Hall of Fameen sooloartistina. Palkinnon luovuttajana oli Jimmy Page ja Beck esitti Train Kept A Rollin':in Pagen, Ronnie Woodin, Joe Perryn, Flean ja Metallican jäsenistön kanssa. Beckin esiintyessä Albert Hallissa neljäs heinäkuuta 2009 David Gilmour esitti hänen kanssaan kappaleet Jerusalem ja Hi Ho Silver Lining. Huhtikuussa 2010 ilmestynyt albumi Emotion & Commotion sisälsi sekä originaalituotantoa että covereita ja taustavokaaleista albumilla vastasi muun muassa Joss Stone. Albumin kappaleista Dessum Dorma voitti parhaan popinstrumentaaliesityksen ja Hammerhead parhaan rockinstrumentaaliesityksen Grammyn. Vuoden 2010 maailmankiertueensa Beck teki lineupilla, johon kuuluivat Grammyn voittanut rumpali Narada Michael Walden, basisti Rhonda Smith ja kosketinsoittaja Jason Rebello. Lokakuussa 2010 ilmestyi konserttitaltiointi Live and Exlusive from the Grammy Museum. Kesäkuussa Beck oli nauhoittanut Imelda Mayn yhtyeen kanssa dvd:n Rock N' Roll Party (Honoring Les Paul). Vuonna 2011 kaksi brittiläistä yliopistoa muisti Beckiä kunniamaininnoillaan. Syyskuussa 2013 Beck teki 18 konsertista koostuneen kiertueen Beach Boysin johtohahmon Brian Wilsonin kanssa. Viides huhtikuuta 2014 ilmestynyt cd Yogosai enteili Beckin maailmankiertueen käynnistyvän Japanista. Marraskuussa 2014 Beck esiintyi Joss Stonen kanssa The Royal British Legion's Festivaalilla Royal Albert Hallissa. 16. huhtikuuta 2020 ilmestyi Beckin ja Johnny Deppin yhteinen single, joka oli cover John Lennonin kappaleesta Isolation. Heinäkuun puolivälissä 2022 julkaistiin Beckin ja Deppin yhteinen albumi 18, jota oli edeltänyt single This is a Song for Miss Hedy Lamarr. 24. kesäkuuta 2022 ilmestyneellä Ozzy Osbournen albumilla Patient Number 9 Beck oli mukan nimikappaleessa ja raidalla A Thousand Shades.

torstai 12. tammikuuta 2023

Perjantain pohjat:Eräs Led Zeppelinin esikoisalbumin kirkkaimmista helmistä

 Babe I'm Gonna Leave You on folkartisti Anne Bredonin 50-luvun lopussa kirjoittama kappale, josta Joan Baez levytti versionsa vuonna 1962 ilmestyneelle albumilleen Joan Baez in Concert. Kappaleesta on levytetty myös useita muita versioita ja Bredon on vastaanottanut ainoan kirjoituskrediitin suurimmassa osassa niistä. Led Zeppelin levytti Babe I'm Gonna Leave Youn esikoisalbumilleen. Kitaristi Jimmy Page kuuli Baezin biisistä levyttämän version ja alkoi sovittaa kappaletta jo sessiokitaristina vaikuttaessaan. Heinäkuun lopussa 1968 Page soitti kappaleen solisti Robert Plantille Pangbournessa. Led Zeppelinin versio eroaa merkittävästi Baezin levytyksestä, sillä siinä hyödynnetään myös sähköisiä instrumentteja ja hardrockelementtejä. Se on myös selkeästi pidempi. Bredon tuli tietämään Zeppelinin levyttämästä Babe I'm Gonna Leave You-versiosta vasta 80-luvulla ja vuodesta 1990 lähtien Zeppelinin levytys on kreditoitu Bredonin, Pagen ja Plantin nimiin. Tuosta eteenpäin Bredon on vastaanottanut takautuvasti rojalteja. Babe I'm Gonna Leave You oli Zeppelinin keikkasetissä vuoden 1969 kiertueilla ja Tanskan radiolle 17. maaliskuuta 1969 soitettu versio on mukana vuonna 2003 ilmestyneellä Zeppelin dvd:llä. Vuoteen 1998 ajoittuneessa reunionissaan Page ja Plant esittivät kappaleesta yhdeksänminuuttisen version. Plant on esittänyt Babe I'm Gonna Leave Youta soolokonserteissaan sekä yhtyeiden Strange Sensation ja The Sensational Space Shifters kanssa. Vuonna 1969 ilmestyneestä promo-ep:stä, jonka a-puolella on Babe I'm Gonna Leave You ja b-puolella Dazed and Confused, on muodostunut eräs Zeppelin-keräilijöiden eniten etsimistä harvinaisuuksista.

keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Torstain terävä:The Facesin kattava boxi

 The Faces:Five Guys Walk into a Bar...


Vuonna 2004 ilmestynyt Five Guys Walk into a Bar on definitiivinen neljän levyn boxi 70-luvun alun brittirockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan The Faces -yhtyeen tuotannosta. 67 kappaleen kattaus sisältää edustavan otoksen The Facesin kaikilta studioalbumeilta, lisäksi mukana on harvinaisia singlejä a- ja b-puolineen, treeninauhoituksia ja yksi biisi promootiokäyttöön tarkoitetulta flexi-levyltä. Kyseinen Dishevelment Blues tarttui nauhalle yhtyeen joutsenlauluksi jääneen albumin Ooh La La nauhoituksissa, eikä sitä ollut tarkoitettu julkaistavaksi virallisesti. The Facesin albumeista Ooh La La ja A Nod's as Good as a Wink sisältyvät kumpikin Five Guys Walk into a Barille yhtä kappaletta vajaina. Ensiksi mainitulla ilmestyneestä kappaleesta My Fault on lisäksi mukana liveversio. Vuonna 1971 ilmestyneen albumin Long Player yhdeksästä kappaleesta boxille on päässyt mukaan viisi. Kahdesta biisistä kuullaan lisäksi vaihtoehtoiset versiot. Vuonna 1970 julkaistun esikoisalbumin First Step kymmenestä kappaleesta boxilla on mukana ainoastaan kolme näytettä. Harvinaisuuksia boxilla edustaa etenkin ainoastaan Yhdysvalloissa julkaistu singleversio Paul McCartneyn biisistä Maybe I'm a Amazed sekä mainitun singlen b-puolella julkaistu, runsaasti dobroa hyödyntävä Skewiff (Mend the Fuse). Flying-kappaleesta kuullaan remiksattu versio. Wyndlesham Bay on varhainen näkemys Rod Stewartin soolotuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Jodie. BBC-nauhoituksissa versioihin Rod Stewartin soolotuotannosta lukeutuvat Maggie May sekä Gasoline Alley, joista jälkimmäinen on tosin medley Around the Plynthin kanssa. Varhaisinta tuotantoa boxilla edustavat vuoden 1969 satoa edustavat näkemykset Big Bill Broonzyn I Feel So Goodista, jossa Stewartia kuullaan kitaristina ja Roy Woodia huuliharpistina sekä Howlin Wolfin Evilistä. Five Guys Walk into a Barin definitiiviset kansitekstit ovat yhtyeen kosketinsoittajan, joulukuussa 2014 edesmenneen Ian McLaganin käsialaa.Five Guys Walk into a Bar on vastaanottanut varsin myönteisiä arvioita. Esimerkiksi All Music Guiden Stephen Thomas Erlewinen mukaan kyseessä on tyylisuuntansa laadukkain boxi erityisesti harvinaisen ja ennenjulkaisemattoman tuotantonsa osalta.

tiistai 10. tammikuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiartistin kakkosalbumi

David Bowie:David Bowie

14. marraskuuta 1969 Britanniassa Phillipisin julkaisuna nimellä David Bowie ja Yhdysvalloissa nimellä Man of Words/Man of Music Mercuryn julkaisuna ilmestynyt pitkäsoitto on David Bowien toinen studioalbumi. Vuonna 1972 RCA julkaisi albumin uudelleen nimellä Space Oddity. Samanniminen kappale oli albumin avausraita ja saavutti brittien singlelistalla viidennen sijan. Albumista vuosina 1984, 1990 ja 1999 julkaistut cd-versiot ilmestyivät nimellä Space Oddity. Sitä vastoin vuosien 2009 ja 2015 uusintapainokset tottelivat jälleen artistin nimeä. Folkia, balladeja ja progressiivista rockia yhdistellyt albumi oli tyylillisesti voimakas irtiotto Bowien kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneestä esikoispitkäsoitosta. Heinäkuussa 1969 singlenä ilmestynyt Space Oddity oli ammentanut inspiraatiotaan Stanley Kubrickin elokuvasta 2001:A Space Odyssey ja esitteli Major Tomin hahmon. Unwashed and Slightly Dazed oli tyylillisesti voimakkaasti velkaa Bob Dylanille. Letter to Hermionen ja An Occasional Dreamin aiheena oli Bowien tyttöystävä Hermione Farthingale. God Knows I'm Good heijasti tyylillisesti Bowien varhaisempaa tuotantoa. Cygnet Committeeta on kuvattu Bowien ensimmäisenä todellisena mestariteoksena. Bowien myöhemmin käsittelemiä teemoja oli esillä myös raidalla Jamine. Buddismista elementtejä ominutta kappaletta Wild Eyed Boy from Freecloud oli toteuttamassa 50 jäsenestä koostunut orkesteri. Alun perin kappale ilmestyi huomattavasti pelkistetympänä näkemyksenä Space Oddity -singlen b-puolella. Kappaleessa Memory of a Free Festival Bowie muisteli elokuussa 1969 järjestämäänsä taidefestivaalia. Vuonna 1970 Bowie levytti kappaleesta rockorientoituneemman version Mick Ronsonin, Tony Viscontin ja Mick Woodmanseyn kanssa singlelle, jossa biisi oli jaettu kahteen osaan. Space Oddity-albumilla soittaneista muusikoista mainittakoon pikaisesti Rick Wakeman ja Herbie Flowers. Varsinaisen housebandin levytyksessä muodostivat Junior's Eyes -yhtyeen jäsenet Tim Renwick, John 'Honk' Lodge, Mick Wayne ja John Cambridge. Heidän kanssaan Bowie konsertoi albumin tiimoilta ja teki myös nauhoituksia loakuussa 1969 BBC:lle. Tyylillisesti albumin muut kappaleet erosivat voimakkaasti Space Odditysta ja pitkäsoitto epäonnistuikin aluksi kaupallisesti. Ziggy Stardustin menestyksen myötä mainittu albumi julkaistiin uudelleen marraskuussa 1972. Tällä kertaa se kohosi brittilistalla sijalle 17. ja Yhdysvalloissa vielä yhtä sijaa korkeammalle. Tony Visconti vastasi albumin tuotannosta Space Oddity-raitaa lukuun ottamatta. Kyseisen kappaleen tuottajana oli Gus Dudgeon.

maanantai 9. tammikuuta 2023

Tiistain tukeva:Robby Kriegerin ja John Densmoren johtama Doorsin jälkeinen yhtye

Butts Band oli yhdysvaltalaisista ja brittiläisistä muusikoista koostunut yhtye, jonka perustajajäseniin lukeutuivat The Doorsin kitaristi Robby Krieger ja rumpali John Densmore. Vuosien 1973 ja 1975 välillä toiminut yhtye julkaisi kaksi albumia ja Kriegeria sekä Densmorea lukuun ottamatta niillä soittivat eri muusikot. Butts Band oli seurausta The Doorsin jäsenten pyrkimyksestä löytää korvaaja heinäkuussa 1971 edesmenneelle solistilleen Jim Morrisonille. Vuosina 1971 ja 1972 yhtye oli julkaissut triokokoonpanolla albumit Other Voices ja Full Circle. Koska jäljelle jääneet The Doorsin jäsenet eivät löytäneet Yhdysvalloista sopivaa solistia, he koelaulatuttivat brittiläisiä solisteja Lontoossa vuoden 1973 aikana. Heidän joukossaan olivat esimerkiksi Kevin Coyne, Audiencen solisti Howard Werth ja Broncon solisti Jess Roden. Werth treenasi yhtyeen kanssa viikon ajan. Elektra Recordsin perustaja Jaz Holzman oli pitänyt Werthia sopivana korvaajana Morrisonille. Doorsit olivat asiasta toista mieltä ja päättivät lopettaa toimintansa. Kosketinsoittaja Ray Manzarek palasi Los Angelesiin Kriegerin ja Densmoren kasatessa uuden projektin Rodenin, Phil Chenin ja Roy Daviesin kanssa. Tuloksena oli Butts Band, joka nimettiin Rodenin varhaisemman yhtyeen treentilan mukaan. Butts Band solmi levytyssopimuksen Blue Thumb Recordsin kanssa ja aloitti esikoisalbuminsa nauhoitukset vanhan tutun Bruce Botnickin tuottamina. Niitä työstettiin kolmen viikon ajan Lontoossa Olympic -studioilla ja toiset kolme viikkoa Kingstonissa, Jamaikalla yhtyeen ollessa matkalla takaisin Kaliforniaan. Butts Bandin esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973 ja yhtye esiintyi tv:n musiikkohjelmissa Midnight Special ja Old Grey Whistle Test. Koska ex-Doorsit asuivat Kaliforniassa ja yhtyeen muut jäsenet Lontoossa, Butts Bandin ensimmäinen lineup lopetti toimintansa. Lontoolaiset muusikot korvattiin  Los Angelesin alueelta kotoisin olleella musikanteilla. Heihin lukeutuivat kitaristi/pianisti Michael Stull,  kosketinsoittaja Alex Richman, basisti Karl Rucker, gongien soittaja Bobbi Hall sekä rumpali Mike Berkowitz. Mainittu Butts Bandin kokoonpano julkaisi vuonna 1975 ilmestyneen albumin Hear and Now. Sen jälkeen yhtye lopetti toimintansa pysyvästi ja Krieger sekä Densmore siirtyivät sooloprojektiensa pariin. Vuonna 1978 The Doorsin kolme jäsentä tekivät ensimmäisen reunioninsa ryhtyessään nauhoittamaan albumia An American Prayer.

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Maanantain mainio:Bon Scottin tunnuskappale Ac/Dc:n tuotannosta

 It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka avaa sen toisen ainoastaan Australiassa ja Uudessa Seelannissa kahdeksas joulukuuta 1975 ilmestyneen albumin TNT. Biisi on Youngin kitaristiveljesten; Malcolmin ja Angusin sekä solisti Bon Scottin käsialaa. Instrumentaatiossaan It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) yhdistää säkkipillejä hardrockinstrumentteihin. Kappaleen keskiosassa on pillien ja kitaran välinen kutsu-vastaus-osio. Kappale päätyi myös Ac/Dc:n ensimmäisen kansainvälisen albumin, huhtikuussa 1976 ilmestyneen High Voltagen avausraidaksi. It's A Long Way to the Topin täyspitkä versio päätyi myös vuonna 1997 ilmestyneen boxin Bonfire Volts-nimiselle cd:lle. Kappaleesta muodostui tunnuskappale Bon Scottille ja hänen paikkansa Scottin helmikuussa 1980 tapahtuneen kuoleman jälkeen yhtyeessä ottanut Brian Johnson ei ole laulanut It's a Long Waytä koskaan kunnioituksestaan Scottia kohtaan. Kappaleen lyriikat kertovat tien päällä olevan rockyhtyeen kohtaamista vastoinkäymisistä, jotka se kuitenkin hyväksyy. Säkkipillien hyödyntäminen It's a Long Wayssä oli kappaleen tuotantoon osallistuneen George Youngin idea. Ikonisuudestaan huolimatta It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) on esitetty keikalla ainoastaan kolmisenkymmentä kertaa. Kappaleesta on työstetty myös useampia musiikkivideoita, joista tunnetuin kuvattiin Melbournessa 23. helmikuuta 1976 musiikkiohjelmaa Countdown varten.

Sunnuntain extra:Blondien läpimurtoalbumin toinen singlehitti

 Hanging on the Telephone on Jack Leen kirjoittama kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi hänen lyhytikäinen länsirannikon voimapopyhtyeeksi luokiteltavissa oleva The Nerves. Kahta vuotta myöhemmin kappaleen levytti ja julkaisi yhdysvaltalainen, uutta aaltoa edustava yhtye Blondie. Mainittu bändi oli plokannut kyseisen kappaleen Jeffrey Lee Pierceltä vastaanottamaltaan kokoelmakasetilta. Blondien levytys mainitusta kappaleesta ilmestyi yhtyeen kolmannella, vuonna 1978 ilmestyneellä ja lopulliseksi läpimurroksi osoittautuneella albumilla Parallel Lines. Mainitulle pitkäsoitolle Blondie levytti myös toisen Leen käsialaa olevan kappaleen Will Anything Happen. Singleformaatissa Hanging on the Telephone nousi Britanniassa viidenneksi ja on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi Blondien levytystuotannon parhaiden kappaleiden joukkoon. Top 20-hitti Hanging on the Telephonesta muodostui Irlannissa, Belgiassa ja Alankomaissa. The Independent nimesi Hanging on the Telephonen Blondien tuotannon kolmanneksi parhaaksi ja The Guardian neljänneksi parhaaksi kappaleeksi. Ultimate Classic Rockin listauksessa kappale oli Blondien seitsemänneksi paras ja myös The Telegraph ja uDiscover Music ovat listanneet Hanging on the Telephonen Blondien tuotannon parhaiden kappaleiden joukkoon. Kappaleen alussa kuultava puhelimen soittoääni oli tuottaja Mike Chapmanin idea.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Pool

 90-luvun puolivälissä perustettu Pool oli eräs 90- ja 2000-lukujen vaihteen keskeisimmistä joensuulaisyhtyeistä. Pool soittaa tällä erää viimeisen keikkansa vanhan Kerubin viikonlopussa tammikuun puolivälissä ja kitaristi Toni Kortelainen saapui  Johnnyn kadulle haastatteluun muistelemaan menneitä.


Kuinka Pool sai alkunsa kesällä 1995? Alkuvaiheiden keskeiset musiikilliset vaikuttajat? Vaikka diggasitte 90-luvun brittipoppia, etenkin Oasista, alkuvaiheessa keikkasetissä coverina oli Beatlesin Ticket to Ride. Kenen idea oli ottaa se keikkaohjelmistoon?


 "Pool sai alkunsa Joensuun Siiantiellä, jossa minä, Asko ja ekana rumpalina soittanut Juha asuimme. Minä soittelin jo muissa bändeissä, Juha Äänensärkijä-yhtyeessä punkkia ja Askokin jotain. Pool oli meidän ensimmäinen yhteinen bändi, vaikka oltiin Askon kanssa tunnettu alle kouluikäisistä saakka. Brittipop, ja etenkin Oasis, tuli tuolloin 90-luvun puolivälissä kovaa, ja iski meihin kaikkiin, vei mukanaan. Askon kanssa ostelimme kaikki mahdolliset brittipop-levyt, kuuntelimme niitä kimpassa ja aloimme haaveilla oman bändin perustamisesta. Kolmestaan aloiteltiin ja taisipa Marttilan Heikkikin käydä joissain treeneissä kitarassa. Olisiko jopa ollut ensimmäisellä keikallakin palloilukeitaalla. Hannu tuli sitten mukaan hieman myöhemmin.

Se kaikista tärkein musiikillinen vaikuttaja oli meille ihan alkuun edellä mainitsemani Oasis, ja sen kautta tuli sitten lukematon määrä muita brittipop-bändejä. Minulla tärkeimmät vaikuttajat Oasiksen ohella ovat olleet Kent, Radiohead ja Suede. Ja jos Askolta kysytään, nousee Oasiksen rinnalle Weezer ja Nirvana, Hannulla puolestaan Pearl Jam. Mutta toki näitä on paljon muitakin.

Ei kyllä muisteta Beatlesin Ticket to Ridesta muuta kuin että biisiä tosiaan soitettiin joillakin keikoilla. Treenasimme itse asiassa useampaakin Beatles-biisiä, tuo jotenkin vaan tuntui sopivalla tavalla rokkaavan. Näin jälkikäteen voisi varmaan jo vitsailla, että vaikka Beatles oli jo tuolloin maailman isoin bändi, niin me tutuistuimme siihen ihan kunnolla vasta kun Noel Gallagher kertoi Beatlesien olevan maailman paras bändi. Minä en omista kuin pari Beatles-kokoelmaa. Hannu sitä oli ehkä eniten meistä näin jälkikäteen kuunnellut. Tai sitten ei."


Levytyssopimuksen solmiminen Kennelchordin kanssa? Popchrome-ep:n nauhoituksista? 


"Alkutaipale oli aluksi kuten kaikilla aloittelevilla bändeillä tuolloin. Soiteltiin treenikämpällä, tehtiin demoja, istuskeltiin Kerubissa ja käytiin keikoilla lähinnä Joensuun ja Pohjois-Karjalan nuokkareilla, bänditapahtumissa ja lopulta ravintoloissa. Jotain kautta toinen demomme ajautui erinäisiin paikkoihin ja esimerkiksi Maria Veitola soitti sitä Radio Cityssä. Vuosi lienee ollut '96. Samoihin aikoihin myös pienemmistä levy-yhtiöistä alkoi olla orastavaa kiinnostusta ja saimme kutsun Helsinkiin Semifinaliin keikalle. Samoihin aikoihin silloiset paikalliset musadiggarit, Suomalaisen Kimmo ja Riionheimon Tomi tulivat Kerubin keikalla juttelemaan, olivat miettineet perustavansa levy-yhtiön ja kyselivät olisimmeko kiinnostuneita julkaisemaan levyä. Se oli toki nuorille jannuille iso juttu, päästiin tekemään oikeaa julkaisua. Eka Popchrome-ep tehtiin Joensuussa Perkkiön Kimmon studiossa, kuten sitä edeltänyt demokin."


Taustaa Widescreen- minicd:n kappaleille, etenkin Ki:lle ja I Stare Againille? Kuinka musiikillinen muutos entistä kitaravetoisempaan ja raskaampaan suuntaan tapahtui?

"Kitaravetoisiahan biisit on olleet alusta alkaen. Ehkä Ki on eniten linjassaan sitä seuraavien julkaisujen kanssa. Pääsimme julkaisemaan suht alusta asti biisejämme, ja toki bändikin kasvoi ajan ja biisien mittaan musiikillisesti. Aloimme löytää omaa ääniämme. Ki oli muistaakseni viimeisiä Widescreenille valmistuneita biisejä ja se tuli mukaan ikään kuin ohituskaistalta. I stare againiin halusimme mukaan jousia. Olin muuttanut noin vuosi aiemmin Helsinkiin ja asuin solukämpässäni yhdessä nuoren viulistin Antti Tikkasen kanssa. Sitä kautta päädyimme pyytämään Antin soittamaan levylle ja myös muutamalle keikalle. Antista onkin sittemmin tullut aivan huippuluokan viulisti."


Yhteiskiertue Pansiesin kanssa syksyllä 1998? Keikkapaikat ja -muistoja?

"Tämmönen kiertue tosiaan tehtiin. Olimme tutustuneet Pansieksen kanssa. Muistelen, että silloinen keikkamyyjämme Peijun Toni alkoi myydä myös Pansieksen keikkoja, josta syntyi tämä kimppakiertue. Keikkapaikoista ei kyllä ole muistikuvia. Olisiko kiertue ylettynyt Helsingistä Rovaniemelle ja Joensuusta Tampereelle. Tämän myötä Pansieksen laulaja Miia otti meistä myös promokuvia, joita on käytetty esimerkiksi Once Again St -tuplan kansissa."


Esiintyminen Europe by Music-festivaalilla Saksassa tammikuussa 1999?

"Tämä keikka oli osa jotain Joensuun kaupungin yhteistyötä Saksan suuntaan. Festivaaleille tuli edustusta ympäri Euroopaa. Ei siis varsinaisesti mikään Poolin Euroopan valloitus. Päästiin iloksemme edustamaan kaupunkiamme ulkomailla."


Vuoden 1999 syksyyn ajoittunut rumpalin vaihdos?


"Rumpalin vaihdos tuli kesken Once Againstin studiosessioiden. Oli siellä varmaan muutakin bändin sisällä tunnelmaa hiertävää, mutta nuo sessiot meni mönkään soitollisesti, ei tullut julkaisukelpoista materiaalia, joka oli sitten se piste iin päälle, ja syy soittajan vaihdokseen. Oltiin varmaan enemmän tai vähemmän katkeamispisteessä tässä vaiheessa. Uskon, että joku jäsen olisi varmasti vaihtunut tai bändi hajonnut mikäli näin ei olisi käynyt."

Vuonna 2000 ilmestyneillä minicd:illä Once ja Agains st. musiikillinen ilmaisunne meni vielä aavistuksen aikaisempaa raskaampaan suuntaan. Taustaa kappaleelle Ghosts?

"Kuten myös Widescreenin kohdalla, tässäkin kasvettiin bändinä ja kuunneltiin myös paljon muuta musiikkia kuin brittipoppia ja vaikutteet siirtyivät myös omaan musiikkiin. Mielestäni tämä kokonaisuus jatkaa luontevasti siitä mihin Widescreenin biiseillä Ki ja Stare Again jäimme. Ehkä se soundimaailmaltaan on tosiaan raskaampi. Ghosts on kyllä yksi omia suosikkejani Poolin tuotannossa. Jos en väärin muista, niin taitaa olla Hannu sen pitkälti pianolla säveltänyt."

Viimeinen miehistölisäys lineupiinne kitaristi Ari Koskisen myötä ja sinkun When Nothing Can Be Saved/Make Me Mad levytyksestä?

"En oikein edes muista mistä Ari tuli, mutta sen muistan, että henki miehellä oli meidän kanssa samanlainen, jotenkin automaattisesti mies myös tuli osaksi bändiä. Lisäksi Arilla oli musiikillisesti annettavaa, ehkä sitä kaipasimmekin. Jotain uutta, näin jälkeenpäin kun miettii. Joku, joka katsoi hommaa ikäänkuin boksin ulkopuolelta. When Nothing Can Be Saved oli Arin ja Hannun yhdessä tekemä biisi, ja tuo single julkaistiin silloin isohkon Poko Recordsin kautta. Sen äänitti ja tuotti Hiili Hiilesmaa Helsingissä. Oltiin kuitenkin samaan aikaan myös niin pirun laiskoja, ei saatu tehtyä levy-yhtiölle demoja uusista biiseistä, saati sitten tehtyä uusia biisien raakileita valmiiksi, tähän bändikin sitten hiipui. "


Mitä vanhojen diggareiden on lupa odottaa Poolin tältä erää viimeiseltä keikalta? Kuullaanko setissä tuotantoa kaikilta levyiltänne?


 "Keikalla kuullaan läpileikkeus ja aikajana Widescreenistä alkaen. Pakko näin itsekin omahyväisesti todeta, että kun biisejä on nyt soiteltu, niin on ne ihan pirun hyviä biisejä. Uskalletaan sanoa, että ne on tyyliltään kovinkin aikaa kestäviä."

Perjantain pohjat:Keskeisen brittibluesin edustajan esikoisalbumi

 Ten Years After:Ten Years After


Syyskuussa 1967 Deccan studioilla Lontoossa nauhoitettu ja 27. lokakuuta samaisena vuonna ilmestynyt Ten Years After on samannimisen brittiläisen bluesrockyhtyeen esikoisalbumi. Kyseessä on eräs ensimmäisistä brittimuusikoiden julkaisemista bluesi edustavista pitkäsoitoista. Vaikka Ten Years Afterin debyytillä on mukana myös yhtyeen originaalia tuotantoa, sitä on suhteellisesti vähemmän kuin Ten Years Afterin myöhäisemmillä albumeilla, jotka koostuivat ensisijaisesti yhtyeen johtohahmon kitaristi/solisti Alvin Leen sävellyksistä. Albumin yhdeksästä kappaleesta neljä (Adventures of a Young Organ, Feel it for Me, Love Until I Die ja Don't Want You Woman) edustaa silti Ten Years Afterin omaa tuotantoa. Covereista tunnetuimmat ovat Sonny Boy Williamsonin  Help Me ja Howlin Wolfin Spoonful, joista jälkimmäisen brittiläinen supertrio Cream versioi sekä vuonna 1966 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Fresh Cream että liveversiona tupla-albumilleen Wheels of Fire kahta vuotta myöhemmin. Vuonna 2002 Ten Years Afterin esikoisalbumista julkaistiin kuusi bonusbiisiä sisältänyt versio. Niistä Portable People ja The Sounds ovat monosingleversioita. Niiden tavoin muista bonuskappaleista myös Rock Your Mama, Spider in My Web ja Hold Me Tight edustavat Alvin Leen sävellyksiä. Niinpä bonuksista ainoa cover on lähes kahdeksanminuuttinen (At the) Woodchopper's Ball.

Torstain terävä:Canned Heatin originaalikitaristi ja muutakin

 25. joulukuuta 1944 syntynyt ja 20. lokakuuta 1997 edesmennyt Henry Charles Vestine oli yhdysvaltalainen kitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Canned Heat-yhtyeessä. Mainitun yhtyeen riveissä hän vaikutti sen perustamisesta, eli vuodesta 1966 heinäkuuhun 1969. Vestine palasi yhtyeeseen ajoittain ja oli mukana myös sen joillakin myöhäisemmillä kiertueilla ja levytyksillä. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Vestine saavutti sijan 77. Takoma Parkissa, Marylandissa syntynyt Vestine oli perheensä ainoa lapsi. Hänestä tuli isänsä tavoin todellinen musiikkidiggari, jonka kokoelma käsitti kymmeniä tuhansia levyjä bluesia, hillbillyä, countrya ja Cajun-musiikkia. Isänsä kanssa hän pääsi kuuntelemaan useita blueskonsertteja ja vaikutti myöhemmin osaltaan keskeisesti Skip Jamesin ja muiden Delta-muusikoiden uudelleenlöytämiseen. Kitaransoittoa hän opetteli 50-luvun puolivälissä ystävänsä John Faheyn kanssa. Cajun-kitaristi Jerry McGheelta Vestine oppi kolmisormitekniikkansa. Hänen suosikkikitaristeihinsa lukeutuivat  T-Bone Walker, Johnny "Guitar" Watson, Sonny Sharrock, Freddie King, Roy Buchanan ja Albert Collins. Canned Heatin jäsenenä Vestinelle tarjoutui mahdollisuus soittaa jo 50-lopusta saakka ihailemansa John Lee Hookerin kanssa. 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla  Vestine soitti useissa yhtyeissä. Lokakuun lopussa 1965 Frank Zappa kutsui hänet Mothers of Invention-yhtyeensä ensimmäiseen lineupiin. Vestine vaikutti yhtyeessä  ainoastaan kuukausia ja ei ollut enää mukana sen esikoisalbumin levytyksissä. Vuonna 2004 ilmestynyt albumi Joe's Corsage sisältää Vestinen aikaisia demoja marraskuulta 1965. John Fahey vaikutti keskeisesti Canned Heatin muotoutumiseen. Hän esitteli Al Wilsonin Henrylle ja Richard sekä Bob Hitelle. Bob Hite ja Al Wilson kasasivat Canned Heatin lineupilla, jossa Kenny Edwards vaikutti toisena kitaristina, mutta Verlainea pyydetiin liittymään mukaan. Ensimmäisen keskeisen keikkansa Canned Heat soitti vuoden 1967 Montereyn popfestivaaleilla. Yhtyeen soittaessa kahta vuotta myöhemmin Woostockissa Vestine missasi keikan,  sillä hän oli parhaimmillaan tekemässä nauhoituksia avant garde jazzia edustaneen Albert Aylerin kanssa. Mainituista nauhoituksista Impulse-yhtiö julkaisi kaksi albumia. Vestinen avioliiton päätyttyä vuonna 1983 hän muutti Oregoniin ja sitten Corvallisiin. Portlandissa Vestine teki nauhoituksia Terry Robbin kanssa. Hän soitti Pete Carnes Blues Bandissa ja muutti sen lopetettua toimintansa Eugeneen 80-luvun puolivälissä. Paikallistasolla Vestine soitti useissa blues- ja bluesrockyhtyeissä, kuten James T. and the Tough. Mainitun yhtyeen jäsenistöstä James Thornbury siirtyi uudelleen muodostettuun Canned Heatiin. Sen riveissä Vestine konsertoi Australiassa ja Euroopassa. Viimeksi mainitussa maanosassa Canned Heat on ollut suositumpi kuin Yhdysvalloissa. Eugeneen palattuaan Vestine soitti bluesrockveteraanien, eli The Vipersin kanssa. Mainitun yhtyeen lisäksi hän on tehnyt levytyksiä  Skip Jones and The Rent Party Bandin ja Terry Robbin kanssa. Evan Johnsin kanssa Vestine nauhoitti Austinissa albumin Guitar Ganster. Vestine menehtyi 20. lokakuuta 1997 juuri, kun Canned Heat oli päättänyt Euroopan-kiertueensa. Hänen tuhkansa on siroteltu Eugenen, Oregonin ulkopuolella sijaitsevalle Oak Hill Cemeterylle.

tiistai 3. tammikuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Eräs lauluntekijöiden surullisen hahmon ritareista

23. joulukuuta 1941 syntynyt ja 29. joulukuuta 1980 menehtynyt James Timothy Hardin oli yhdysvaltalainen folkmuusikko ja säveltäjä. Hänen käsialaansa oli muun muassa Joan Baezin, Johnny Cashin, The Four Topsin, Small Facesin ja Robert Plantin coveroima kappale If I Were A Carpenter. Toinen varsin tunnettu Hardinin säveltämä kappale on muun muassa Neil Youngin ja The Carpentersin levytysohjelmistoon kuulunut Reason to Believe. Kappaleen tunnetuimmasta versiosta vastaa silti sillä listahitin saavuttanut Rod Stewart. Hardinilla oli myös oma levytysuransa. Eugenessa, Oregonissa syntynyt Hardin jätti koulun 18-vuotiaana ja liittyi Marine Corpsiin. Vuonna 1961 Hardin siirtyi New Yorkiin, missä hän opiskeli taidekoulussa. Hardinin ura musiikin parissa alkoi keikkailulla Greenwich Villagessa, missä hän esiintyi bluestyyliin. Hardinin muutettua Bostoniin vuonna 1963 hänet löysi myöhemmin Lovin' Spoonfulin kanssa yhteistyötä tehnyt levytuottaja Erik Jacobsen. Tämä järjesti tapaamisen Columbia Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna Hardin palasi Greenwich Villageen, missä hän teki nauhoituksia Columbia Recordsia varten. Mainitut nauhoitukset jäivät vaille julkaisua ja Hardinin sopimus Columbian kanssa raukesi. 60-luvun puolivälissä Hardin muutti Los Angelesiin. Siellä hän tapasi näyttelijätär Susan Yardleyn, jonka kanssa muutti New Yorkiin. Verve Forecast solmi artistin kanssa levytyssopimuksen ja vuonna 1966 ilmestyi hänen ensimmäinen albuminsa Tim Hardin 1. Sen kappalemateriaaliin lukeutuivat muun muassa Reason to Believe ja balladi Misty Roses, joka nousi radiosoitossa top 40:ään. Vuonna 1967 ilmestynyt Tim Hardin 2 sisälsi muun muassa If I Were a Carpenterin. Atco julkaisi samana vuonna Hardinilta albumin This Is Tim Hardin, joka sisälsi muun mussa coverit House of the Rising Sunista, Willie Dixonin Hootchie Cootchie Manista sekä Fred Neilin Blues on the Ceilingistä. Albumin kansitekstien mukaan sen nauhoitukset ovat vuosilta 1963-1964, ts. ajalta ennen Tim Hardin 1:n julkaisua. Vuonna 1968 ilmestynyt Tim Hardin 3 Live in Concert sisälsi livetulkintoja sekä varhaisempien kappaleiden uudempia versioita. Bluesvaikutteisia kappaleita sisältäneen Tim Hardin 4:n nauhoitusten uskotaan olevan samalta ajalta This Is Tim Hardinin kappaleiden kanssa. Syyskuussa 1968 Hardin esiintyi Van Morrisonin kanssa Cafe au Go Go:ssa, missä molemmat artistit heittivät akustiset keikat. Vuonna 1969 Hardin solmi jälleen sopimuksen Columbian kanssa. Hän saavutti Yhdysvalloissa top 50-menestyksen coverillaan Bobby Darinin kappaleesta Simple Song of Freedom. Vuonna 1969 Hardin esiintyi  Woodstockin festivaaleilla. Hän esitti If I Were A Carpenterin soolona, mutta muissa kappaleissa Hardinia säesti kokonainen yhtye. Hardin ei päässyt mukaan Woodstock-elokuvaan tai sen soundtrackille, mutta If I Were a Carpenterin versio on mukana vuonna 1994 ilmestyneellä boxilla Woodstock:Three Days of Peace and Music. Columbialle Hardin levytti vuosien 1969 ja 1972 välillä kolme albumia; Suite for Susan Moore and Damion:We Are One, One, All in One, Bird on a Wire ja Painted Head. Seuraavien vuosien aikana Hardin matkusti Yhdysvaltojen ja Britannian välillä. Kun GM Records julkaisi hänen viimeisen albuminsa Nine vuonna 1973, Hardin kärsi pahasta heroiiniaddiktiosta. Yhdysvalloissa Antilles Records julkaisi hänen viimeisen albuminsa kolme vuotta Britanniaa myöhemmin. Hardin myi kappaleidensa julkaisuoikeudet, mutta yksityiskohdat vaihtelevat voimakkaastikin. 29. joulukuuta 1980 Hardinin pitkäaikainen ystävä Ron Daniels löysi hänet kuolleena Hollywoodin asunnostaan. Hardin menehtyi heroiinin yliannostukseen. Hänen jäämistönsä haudattiin Twin Oaksin hautausmaalle Turneriin, Oregoniin.