Tiistain tukeva:Eräs rockin historian energisimmistä keulahahmoista

Ensimmäinen maaliskuuta 1944 syntynyt Roger Harry Daltrey on englantilainen solisti ja näyttelijä, jonka ura on kestänyt yli 50 vuoden ajan. Hän nousi kuuluisuuteen 1960-luvun puolivälissä brittiläisen rockin ydinryhmään lukeutuvan The Whon solistina ja perustajajäsenenä. Aktiivisen levytysuransa aikana The Who julkaisi 14 kotimaassaan top teniin yltänyttä singleä vuoden 1965 Can’t Explainista vuonna 1981 ilmestyneeseen You Better, You Betiin. Soolouransa Daltrey aloitti vuonna 1973 ollessaan edelleen The Whon jäsen. Tähän mennessä hän on julkaissut kaikkiaan kahdeksan sooloalbumia, viisi kokoelmaa ja yhden livelevyn. Daltreyn soolohiteistä mainittakoon Giving It All Away, Written in the Wind, Free Me, Without Your Love, Walking in My Sleep, After the Fire sekä Under a Raging Moon. Vuonna 2010 Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalla Daltrey saavutti sijan 61. Rockin historian karismaattisimpiin ja energisimpiin solisteihin lukeutuva Daltrey pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1990 ja Britannian Music Hall of Fameen vuonna 2005. Maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa albumia myynyttä The Whota pidetään rockin historian vaikutusvaltaisimpiin rockyhtyeisiin kuuluvana. Lisäksi Daltrey on toiminut näyttelijänä ja elokuvatuottajana niin teatterin kuin television puolella. Lontoon Hammersmithin alueelta tulevien yhtyetoveriensa Pete Townshendin ja John Entwistlen tavoin kotoisin ollut Daltrey menestyi koulussa hyvin. Koulun jätettyään Daltrey työskenteli päivisin peltiseppänä ja iltaisin hän treenasi ja myös esiintyi yhtyeensä kanssa esimerkiksi häissä ja pubeissa. Ensimmäisen kitaransa Daltrey oli saanut isältään vuonna 1959. Hän houkutteli John Entwistlen yhtyeensä basistiksi ja Entwistlen suosituksesta Pete Townshendista tuli yhtyeen kitaristi. Noihin aikoihin yhtyeen rumpalina vaikutti Doug Sandom ja solistina Colin Dawson.

Viimeksi mainittu poistui ensimmäisenä. Daltreysta tuli yhtyeensä solisti ja huuliharpisti ja vastaavasti Townshendista soolokitaristi. Doug Sandom poistui yhtyeestä vuonna 1964 ja lopulta hänen tilalleen saatiin Keith Moon. Alkuvaiheessa Daltrey oli eräänlainen yhtyeen johtohahmo, joka valitsi sen keikkaohjelmiston, johon kuului esimerkiksi Motownin hittejä, James Brownia sekä rockstandardeja. Vuoden 1964 aikana selvisi, että samaan aikaan operoi myös toinen yhtye nimeltä The Detours. Townshendin huonetoveri Richard Barnes suositteli nimeä The Who, joka otettiin käyttöön Daltreyn vaatimuksesta. Vuoden 1964 aikana yhtyeen manageri Pete Meaden vaihtoi yhtyeen nimeksi The High Numbersin viittauksena modien käyttämiin numeroituihin t-paitoihin. Kyseisellä nimelllä julkaistiin Fontana Recordsin kautta single I’m the Face/Zoot Suit, joka ei menestynyt. Kit Lambertin ja Chris Stampin löydettyä High Numbersin Railway Hotelista yhtyeen nimeksi vaihtui uudelleen The Who. Yhtyeen saatua levytyssopimuksen Townshendista tuli yhtyeen keskeinen biisintekijä. The Whon kakkossingle Anyway Anywow Anywhere oli ainoa Townshendin ja Daltreyn yhteissävellys. Mikrofonia heiluttaneesta Daltreysta muodostui rockin historian energisimpiä vokalisteja ja The Whon tuotannon kirkkaimmista yksittäisistä helmistä nostettakoon esiin vuoden 1965 legendaarinen singlehitti My Generation sekä vuoden 1971 klassikkoalbumi Who’s Nextin päätöskappale Won’t Get Fooled Again. Vuoteen 1973 mennessä Daltrey oli saavuttanut menestystä myös elokuvarooleillaan ja soololevyillään. Kun rockooppera Tommysta julkaistiin Ken Russellin ohjaama elokuvaversio kyseisen vuosikymmenen puolivälissä, Daltrey näytteli sen pääroolin. The Who jatkoi Keith Moonin kuoleman jälkeen Small Facesistä ja The Facesistä tutun rumpalin Kenny Jonesin kanssa ja julkaisi kaksi pitkäsoittoa, mutta lopetti kiertueet vuonna 1982.

Yhtyeen muusikoita kuultiin silti Daltreyn soololevyllä Under the Raging Moon ja Townhendin vastaavalla Iron Man. Daltrey siirtyi näyttelemisen pariin ja esiintyi mm. BBC:lle työstetyssä versiossa Beggars Operasta. The Whon 25-vuotiskiertue oli vuorossa vuonna 1989. Mukana oli iso taustabändi ja vierailijoista mainittakoon Stevie Winwood. Vuonna 1994 Daltrey vietti 50-vuotisjuhlaansa kahtena iltana Carnegie Hallissa otsikolla Celebration:The Music of Pete Townshend and The Who. The Whon musiikki oli sovitettu orkesterille ja Bob Ezrin tuotti konserteista livelevyn. Vierailijoista mainittakoon yhtyetovereiden Townshendin ja Entwistlen lisäksi Eddie Vedder, Lou Reed, Alice Cooper sekä The Chieftains. Seurasi kiertue, johon osallistuivat Entwistle, kitaristi Simon Townshend ja rumpali Zak Starkey. Taiteellisesti kiertue oli menestys ja sillä kuultiin useita vuoden 1973 The Whon rockoopperan Quadrophenian kappaleita. Vuosina 1996–1997 rockoopperan tiimoilta tehtiin kiertue, johon osallistuivat Townshendien, Entwistlen, ja Starkeyn lisäksi sille osallistuivat esimerkiksi kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrick ja erikoisvieraista mainittakoon David Gilmour. Mukana oli lisäksi puhallinsektio ja taustalaulajat. Menestyksekkään Quadrophenia-kiertueen jälkeen The Who jatkoi viisimiehisenä kiertueella vuosina 1999–2000. Erityisen hyvän vastaanoton sai New Yorkissa soitettu konsertti.

Entwistlen kuoltua kesäkuussa 2002 The Who päätti jatkaa kahden hengissä olevan jäsenen voimin. Entwistlen paikalle valittiin Pino Palladino ja yhtye teki kiertueen myös vuonna 2004. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi yhtyeen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi 24 vuoteen. Kyseinen pitkäsoitto, Endless Wire sai suhteellisen myönteisen vastaanoton. Uutta albumia seurasi maailmankiertue vuosina 2006–2007. Maaliskuussa 2010 Townshend, Daltrey ja iso taustayhtye esitti Quadrophenian kokonaisuudessaan Lontoon Royal Albert Hallissa. Kyseessä oli kymmenvuotishyväntekeväisyyskonsertti Teenage Cancer Trustille. Kummisedän osan vokalisoi Pearl Jamin Eddie Vedder. Kesäkuussa 2014 Kenny Jones soitti The Whon kanssa Britanniassa hyväntekeväisyyskonsertissa, johon osallistuivat lisäksi Jeff Beck, Procol Harum ja Mike Rutherford. Syyskuussa The Who julkaisi uuden kappaleen Be Lucky, joka oli mukana lokakuussa julkaistulla kokoelma-albumilla The Who Hits 50! Kesäkuussa 2015 The Who soitti Hyde Park Festivalin ja Glastonbury Festivalin pääesiintyjänä. The Whon jäähyväiskiertueella Yhdysvalloissa lämmittelyesiintyjän pestistä huolehti ansiokkaasti Joan Jett & The Blackhearts. Vuonna 2015  käynnistynyt kiertue jatkui seuraavan vuoden helmikuussa. Maaliskuun puolivälissä 2018 Daltrey ilmoitti uuden sooloalbuminsa As Long as I Have You ilmestyvän kesäkuun ensimmäisenä. 13. huhtikuuta samaisena vuonna hän esiintyi BBC Onen The Graham Norton Showssa esittäen uuden singlebiisin uudelta albumiltaan. Daltreyn soolokiertueen Live and Kicking Tour käynnistyi kesän 2022 aikana.

Maanantain mainio:Stonesien ensimmäinen omista sävellyksistä koostuva pitkäsoitto

The Rolling Stones:Aftermath

 15. huhtikuuta 1966 ilmestynyt Aftermath oli ensimmäinen pelkästään parivaljakon Jagger/Richards kappaleista koostunut The Rolling Stonesin pitkäsoitto. Samalla se lienee yhtyeen varhaisista albumeista laadukkain. Heti avausraita Mother’s Little Helper on Brian Jonesin sitarin soitolla terästetty tarina pillereitä popsivasta äidistä. Stupid Girl ja Under My Thumb edustavat tekstillisesti Jaggerin maskuliinista puolta, mutta musiikillisesti niistä jälkimmäinen on ksylofoneineen ja terhakoine riffittelyineen varsin inspiroitunut esitys. Niiden väliin Stoneseilla oli uskallusta sijoittaa kaunis ja tekstillisesti liki pitäen yltiöromanttinen Lady Jane. Dontcha Bother Me muistuttaa yhtyeen kunnioitettavista rhythm and blues-juurista ja yli 11-minuuttinen Comin’ Home on suorastaan hulvaton bluesjami, joka yhtyeen varhaisen musiikillisen viitekehyksen esiintuojana ansaitsee paikkaansa albumilla mainiosti. Flight 505 jatkaa onnistuneesti bluesahtavissa tunnelmissa, mutta High& Dry rikastaa palettia jopa hienoisilla folkrockvivahteilla. Out of Timen pitkä ja ilman jousia toteutettu versio lukeutuu Aftermathin kirkkaimpiin helmiin. Hittiversion kappaleesta sai niin ikään jousien kera toteutetulla näkemyksellään muun muassa Colosseum-yhtyeestä tutuksi tullut Chris Farlowe. It’s Not Easy ja Think edustavat suhteellisen tasokasta Stonesien yleislinjaa, mutta hempeämmät I Am Waiting sekä päätösraita What to Do vetävät albumin loppuosan pidemmän korren. Aftermathin Yhdysvalloissa ilmestynyt versio poikkesi kotimaan julkaisusta melko runsaasti. Mukana oli vuoden 1966 suurimpiin hittisingleihin lukeutunut Paint It Black, mutta pois oli jätetty useita keskeisiä kappaleita. Vuosi 1967 oli Stonesille ulkomusiikillisten syiden vuoksi varsin raskas, mutta mainittuna vuonna ilmestynyt  ensimmäinen pitkäsoitto Between the Buttons selkeästi mainettaan parempi. Mestariteosten ketju Stonesien diskografiassa alkaa kiistatta vuoden 1968 Beggars Banquetista jatkuen vähintään vuonna 1974 ilmestyneeseen albumiin It’s Only Rock n’ Roll vaikka yhtye on työstänyt useita laadukkaita pitkäsoittoja, kuten erityisesti vuoden 1981 Tattoo You  myös niiden jälkeen.

Brian Lewis Hopkins Jones 28.2.1942–3.7.1969.

Sunnuntain extra:Merkittävä lauluntekijä ja studiomuusikko

Joseph Alfred Souter, joka tunnetaan taiteilijanimellään Joe South, oli 28. helmikuuta 1940 syntynyt ja viides syyskuuta 2012 menehtynyt amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja levytuottaja. Ensisijaisesti hän tuli tunnetuksi lauluntekijänä ja voitti vuonna 1970 vuoden kappaleen Grammyn sävellyksestään Games People Play. Kahta vuotta myöhemmin Southin käsialaa ollut Rose Garden pääsi myös Grammy-ehdokkaaksi. South aloitti popuransa heinäkuussa 1958 NRC Recordsin julkaisemalla kappaleella The Purple People Eater Meets the Witch Doctor. Kyseisen hitin jälkeen Southin musiikki muuttui selkeästi vakavasävyisemmäksi. Vuonna 1959 South kirjoitti kaksi Gene Vincentin levytysohjelmistoon päätynyttä kappaletta. I Might Have Known julkaistiin vuonna 1959 ilmestyneellä pitkäsoitolla Sounds Like Gene Vincent ja Gone Gone Gone oli mukana vuonna 1963 julkaistulla albumilla The Crazy Beat of Gene Vincent. Molempien pitkäsoittojen julkaisijana oli Capitol Records. Southin löytäjänä ja rohkaisijana voi pitää atlantalaista musiikkikustantajaa ja radiopersonallisuutta Bill Loverya. South aloittikin levytysuransa Atlantassa sessiokitaristina niin ikään NRC:n artisteihin lukeutuneiden Ray Stevensin ja Jerry Reedin kanssa. NRC Records on julkaissut cd-formaatissa uudelleen Southin varhaiset levytykset. South palasi pian Nashvilleen The Marlando Groupin kanssa ja hänestä tuli Charlie Wayne Felts Productionsin artisti. Southin ura sisältää studiomuusikon ominaisuudessa useita keskeisiä levytyksiä studiokitaristin ominaisuudessa. Hän oli mukana esimerkiksi Tommy Roen hitillä Sheila, Aretha Franklinin klassikkokappaleella Chain of Fools, Bob Dylanin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvalla ja vuonna 1966 ilmestyneellä tupla-albumilla Blonde on Blonde sekä Simonin & Garfunkelin pitkäsoitolla The Sounds of Silence. Kyseisen albumin nimikappaleessa kitaroita tosin soittivat Al Gorgoni ja Vinnie Bell Southin sijaan.

Billy Joe Royal levytti neljä Southin sävellystä; Down in the Boondocks, I Knew You When, Yo-Yo sekä vuonna 1968 Deep Purplen  ja kolme vuosikymmentä myöhemmin Kula Shakerin hitiksi muodostuneen kappaleen Hush. 1960-luvun lopulla Southin musiikillinen tyyli muuttui ratkaisevasti ja kenties ilmeisin osoitus tästä oli singlehitti, kaksi Grammya voittanut Games People Play, jonka soundimaailmaa värittivät jouset, urut ja vaskipuhaltimet. Southin muihin menestyksiin lukeutuivat The Raidersin versiona lokakuussa 1971 viikon ajaksi sijalle 23. noussut Birds of a Feather sekä soulia edustaneet Don’t It Make You Want to Go Home, josta Brook Benton teki The Dixie Flyersin kanssa coverversion sekä sosiaalisesti tiedostava Walk A Mile in My Shoes, jonka Elvis Presley levytti Las Vegas-aikoinaan. Kyseinen kappale on kuulunut myös Bryan Ferryn ohjelmistoon. Kaupallisesti Southin suosituin sävellys on Lynn Andersonin vuoden 1971 suuri country- ja pophitti Rose Garden, joka nousi listoille 16 maassa. Anderson voitti Grammyn kyseisen kappaleen laulusuorituksesta ja South sai Grammy-ehdokkuudet vuoden parhaasta countrykappaleesta ja kappaleesta. South kirjoitti Andersonille lisää hittejä. How Can I Unlove You nousi Billboardin countrylistan kärkeen ja Fool Me oli sekin samaisen listan kolmantena. Southin kappaleita levyttäneistä artisteista mainittakoon vielä Jerry Lee Lewis, Johnny Cash, The Georgia Satellites ja kdLang, tosin heidän levyttämänsä coverit lukeutuivat Southin tunnetuimpaan sävellystuotantoon. Southin veljen Tommyn vuoteen 1971 ajoittunut itsemurha sai tämän kärsimään kliinisestä masennuksesta. Tommy oli toiminut Joen taustayhtyeen rumpalina sekä konserteissa, että levytyssessioissa Southin tuottaessa muita artisteja, kuten Sandy Poseyta. Vuonna 1979 South pääsi Nashvillen lauluntekijöiden Hall of Fameen ja vuonna 1981 Georgia Music Hall of Fameen. Vuonna 1988 VPO Radion lähettämässä Southin haastattelussa kuultiin myös neljä uutta kappaletta, mutta uutta pitkäsoittoa ei kuitenkaan ilmestynyt. Southin viimeinen levytys Oprah Cried on vuodelta 2009 ja se julkaistiin bonusraitana tuplacd:llä, joka sisälsi uudelleenjulkaisuina Southin pitkäsoitot So the Seeds Are Growing ja Look Inside. South menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan Bufordissa, Georgiassa, Atlantan koillisosissa 72 vuoden ikäisenä.

Lauantain pitkä:Monipuolinen 70-luvun brittiyhtye

Steve Harley & Cockney Rebel on englantilainen, 70-luvun alussa perustettu rockyhtye. Musiikillisesti sen tyylilajien kirjo ulottuu popista aina progressiiviseen rockiin. Vuosien kuluessa yhtyeen pitkäsoitoista viisi ja singleistä jopa 12 on noussut brittilistalle. Steve Harley varttui Lontoon New Crossin alueella ja kävi siellä koulunsa. Hänen musiikillinen uransa alkoi 60-luvun lopussa, kun hän esittäytyi John alias Jean-Paul Crockerin kanssa katuosoittajina ja esitti omia kappaleitaan, joista osa päätyi myöhemmin Cockney Rebelin levytysohjelmistoon. Harley toimi välillä musiikkitoimittajana ja Cockney Rebel sai alkunsa Harleyn lyöttäydyttyä yhteen viulua, mandoliinia ja kitaraa soittaneen Crockerin kanssa vuonna 1972. Crockerin lyhyt pesti folkyhtye Treesin kanssa oli juuri päättynyt ja kaksikko koesoitatti rumpali Stewart Elliottia, basisti Paul Jeffreysiä ja kitaristi Nick Jonesia. Kyseinen line up soitti erään Cockney Rebelin ensimmäisistä keikoista Lontoon Roundhousessa 23. heinäkuuta 1972 The Jeff Beck Groupin lämmittelijänä. Jonesin tilalle tuli pian kitaristiksi Pete Newnham, mutta Steven mielestä Cockney Rebelin soundi ei tarvinnut sähkökitaraa ja niinpä päädyttiin ratkaisuun, jossa leadinstrumentteina olivat Crockerin sähköviulu ja kosketinsoittaja Milton Reame-Jamesin Fender Rhoads - piano. Yhtye solmi levytyssopimuksen EMI:n kanssa soitettuaan viisi keikkaa. Cockney Rebelin singlestä Sebastian muodostui välittömästi menestys Euroopassa, vaikka se ei noussut Britannian singlelistalle. Yhtyeen esikoisalbumi The Human Menagerie ilmestyi vuonna 1973. Siitä ei vielä muodostunut menestystä, mutta Cockney Rebel saavutti jo kulttikannatusta Lontoossa. Kakkossinglestä Judy Teen muodostui suuri hitti ja sitä seurasi Cockney Rebelin ensimmäinen Englannin-kiertue, joka huipentui konserttiin Lontoossa 23. kesäkuuta.

Sitä seurasi kakkosalbumi Psychomodo. Sen ensimmäisenä singlenä julkaistiin nimikappale ja toinen single Mr Soft oli myös hitti. Amerikassa promootiotarkoituksessa singleformaatissa julkaistiin myös Tumblin Down. Tässä vaiheessa ongelmat yhtyeen sisällä olivat jo sitä luokkaa, että kiertueen päätyttyä kaikki yhtyeen jäsenet Elliottia lukuun ottamatta erosivat. Crocker jatkoi biisien kirjoittamista ja esiintymistä muodostaen duon veljensä kanssa. Oltuaan hyvän aikaa mukana yhtyeessä Be -Bop Deluxe Reame-James ja Jeffreys muodostivat yhtyeen Chartreuse vuonna 1976. Tästä eteenpäin Cockney Rebel oli ensisijaisesti Harleyn sooloprojekti. Vuonna 1974 ilmestyi vielä albumi The Best Years of Our Lives, jonka tuotti myös Beatlesin äänitysinsinöörinä tunnetuksi tullut Alan Parsons. Albumi sisälsi Harleyn ainoan listaykkösen, helmikuussa 1975 kärkeen nousseen singlen Make Me Smile, (Come Up and See Me), jolla taustavokaaleissa kuultiin Tina Charlesia, joka tuli itse saavuttamaan seuraavana vuona listaykkösen singlellä I Love to Love. Tässä vaiheessa yhtyeen nimeksi oli vaihtunut Steve Harley & Cockney Rebel ja se tuli kokemaan useita miehistönvaihdoksia. Vuoden 2002 tv-haastattelussa Harley kertoi kappaleen tekstin olleen suunnattu hänen entisille yhtyetovereilleen, joiden Harley koki hylänneen hänet. Kappaleen iloisen kertosäkeen huomioiden kyseinen seikka ei ole itsestään selvä. Bill Nelson, jonka yhtyeeseen Be-Bop Deluxe Jeffreys ja Reame-James olivat siirtyneet, vahvistaa tarinan paikkansapitävyyden. Albumilta julkaistu toinen single Mr Raffles nousi sekin top 20:een, kuten myös seuraava pitkäsoitto Timeless Flight. Make Me Smilen veroista suosiota oli vaikea toistaa ja lopulta Cockney Rebel hajosi. Vuonna 1976 ilmestyi pitkäsoitto Love’s a Prima Donna. Cockney Rebelin hajottua Harley julkaisi 70-luvun lopussa kaksi kaupallisesti vähälle huomiolle jäänyttä sooloalbumia; vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Hobo with a Grin sekä seuraavana vuonna ilmestyneen albumin The Candidate.

Jälkimmäiseltä poimittu single Freedom’s Prisoner muodostui pieneksi hitiksi. Vuonna 1983 ilmestynyt pieni hitti Ballerina (Prima Donna) julkaistiin Cockney Rebelin nimellä. Vuonna 1986 Harley julkaisi RAK:n kautta kaksi singleä; Irresistible ja Heartbeat Like Thunder. 80-luvun lopusta eteenpäin Harley esitti jälleen keikoillaan Cockney Rebelin tuotantoa. Huhtikuussa 1990 Harley ja useat Cockney Rebellin kakkoskokoonpanon muusikot kokosivat rivinsä nimellä Raffles United ja heittivät neljä peräkkäistä keikkaa Lontoon Sudburyssa. Harleyn julkaisemia sooloalbumeita ovat vuoden 1992 Yes You Can, vuoden 1996 Poetic Justice ja tuoreimpana vuoden 2005 Quality of Mercy. Nykyinen kiertuebändi tottelee nimeä Cockney Rebel III, vaikka ainoat originaalijäsenet ovat Harley ja Elliott. Vuonna 2004 ilmestyi livealbumi Anytime. Harley toimi BBC Radio 2 ohjelman Sound of the '70's juontajana vuodesta 1999 vuoteen 2008. Vuonna 2006 EMI julkaisi cd-boxin The Cockney Rebel A Steve Harley Anthology, joka sisälsi sekä emoyhtyettä että Harleyn soolotuotantoa. Heinäkuussa 2007 yhtye esiiintyi Varsovassa, Puolassa ja Pietarissa, Venäjällä toimien kummassakin konsertissa Rolling Stonesin lämmittelijänä. Vuonna 2010 ilmestyi uusi studioalbumi Stranger Comes to Town, jonka julkaisun jälkeen Cockney Rebel konsertoi Britanniassa, Irlannissa ja Pohjois-Irlannissa. Lokakuussa 2012 julkaistiin neljän cd:n boxi Cavaliers An Anthology 1973–1974, joka kronikoi originaalin kokoonpanon levytysuran. 24. marraskuuta 2012 yhtye Swanin orkesterin ja kuoron vahvistamana esitti ensi kertaa keikkakontekstissa kokonaisuudessaan kaksi Cockney Rebelin ensimmäistä pitkäsoittoa The Human Menagerie ja The Psychomodo. Lokakuussa 2013 kyseisestä konsertista julkaistiin tuplacd ja dvd nimellä Birmingham. Vuosien 1998 ja 1999 kiertueet Stripped to the Bare Bones ja Stripped Again olivat osoittautuneet menestyksekkäiksi ja Harley jatkoi konsertointia akustisessa formaatissa. Aluksi mukana oli Jim Cregan ja valikoidusti muita Cockney Rebelin jäseniä vuoden 2002 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi albumi Acoustic and Pure:Live. Vuosina 2003-2004 konsertoi viisimiehinen kokoonpano, joka työsti vuonna 2004 ilmestyneen albumin Anytime! (A Live Set.) Mukana olivat Lascelles perkussioissa, Gladwell soolokitarassa, Wickens viulussa/kitarassa ja Anderson pystybassossa. Vuosina 2005-2006 Andersonia vajaa kokoonpano kokoonpano konsertoi Hollannissa ja Belgiassa promotoiden vuonna 2005 ilmestynyttä albumia The Quality of Mercy. Joistakin albumin kappaleista kuultiin voimakkaasti levytysversioistaan eronneita sovituksia, jollaisia ei milloinkaan soitettu Britanniassa. Vuosien 2010-2019 välillä  Harleysta, Wackensista ja  Lascellesista koostunut trio jatkoi keikkailuaan. Heistä viimeksi mainittu vastasi tällä kertaa koskettimista ja perkussioista. Vuonna 2020 Harleyn uutta albumia Uncovered promosi hänestä, Wickensistä, soolokitaristi David Delarresta ja pystybasisti Oli Hayhurstista koostunut nelimiehinen kokoonpano. Sattuneesta syystä konserteista ainoastaan yhdeksän ensimmäistä toteutui. Syyskuun lopussa 2020 soitettiin kaksi akustista konserttia, joista jälkimmäisessä Hayhurst täydensi triokokoonpanoa.   

Perjantain pohjat:Michiganilaisen rockin ja soulin suuri tuntematon

Paremmin taiteilijanimellään Mitch Ryder tunnettu, 26. helmikuuta 1945 syntynyt William S Levice Junior on yhdysvaltalaismuusikko, jonka ura on kestänyt yli neljän vuosikymmenen ajan ja kyseisenä aikana hän on levyttänyt yli kaksikymmentä pitkäsoittoa.  Ryder on tullut tunnetuksi sekä laulutyylistään että dynaamisista lavaesiintymisistään. Vaikutteita hän sai isältään, joka oli niin ikään muusikko. Teini-iässä Ryder toimi taustalaulajana mustalle soulyhtyeelle The Peps. Ensimmäisen yhtyeensä nimeltä Tempest Ryder muodosti ollessaan high schoolissa. Se konsertoi Detroitissa soulmusiikkiclubissa nimeltä The Village. Seuraavaksi Ryder toimi Billy Lee & The Rivieras -yhtyeen johtohahmona. Yhtye saavutti pientä menestystä jo ennen kuin se tapasi biisintekijänä ja levytuottajana kunnostautuneen Billy Crewen. Tämä antoi yhtyeelle nimen Mitch Ryder & The Detroit Wheels. Hänen DynoVoice Recordsilleen yhtye levytti 60-luvun puolivälistä eteenpäin useita keskeisiä singlehittejä. Niistä merkittävimmät olivat Jenny Take A Ride, joka nousi kymmenenneksi vuonna 1965, Devil with the Blue Dress on/Good Golly Miss Molly, joka oli listanelonen vuonna 1966 sekä seuraavana vuonna kuudenneksi noussut Sock It to Me Baby. Detroit Wheelsit olivat rumpali John Badanjek, rytmikitaristi Joe Kubert, soolokitaristi Jim McCarty ja basisti Jim McAllister. Ryderin yhteistyö Detroit Wheelsin kanssa loppui vuonna 1968. Tuolloin trumpetistit Mike Thuroff ja John Stefan palkattiiin konsertoimaan Ryderin puhallinsektion ja yhtyeen kanssa. Kaksikko myös äänitti trumpettiosuudet Ryderin kappaleeseen Ring My Bell. Kyseisenä aikana hitiksi nousi Ryderin cover kappaleesta What Now, My Love. Hänen viimeinen menestysyhtyeensä oli Detroit, jonka ainoa originaalijäsen oli rumpali Badanjek. Muut jäsenet olivat kitaristit Steve Hunter, Robert Gillespie ja Brett Tugle, urkuri Harry Philips ja basisti W.R. Cooke. Detroit julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton vuonna 1972 ja hitiksi muodostui näkemys Velvet Undergroundin kappaleesta Rock N' Roll. Lou Reed vakuuttui versiosta  itse siinä määrin, että pyysi Steve Hunteria mukaan taustayhtyeeseensä. Ryder jättäytyi musiikkibisneksestä kokemiensa kurkkuongelmien vuoksi. Vaimonsa kanssa hän muutti Coloradoon, missä keskittyi kirjoittamiseen ja maalaamiseen. Vuonna 1983 Ryderilta ilmestyi John Mellencampin tuottama pitkäsoitto Never Kick a Sleeping Dog, joka sisälsi coverin Princen kappaleesta When You Were Mine. Se oli Ryderin viimeinen Billboardin Hot 100:ssa näyttäytynyt kappale. Artisti jatkaa levyttämistä ja kiertueita Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Helmikuun puolivälissä 2012 ilmestynyt The Promise oli Ryderin ensimmäinen albumijulkaisu kotimaassaan lähes 30:een vuoteen. Hänen musiikkinsa diggareihin lukeutuvat esimerkiksi Bob Seger, John Mellencamp ja Bruce Springsteen. Heistä viimeksi mainittu on esittänyt konserteissaan säännöllisesti ensisijaisesti kappaleista Devil with a Blue Dress, Jenny Take a Ride, Good Golly Miss Molly ja C.C. Rider koostuvaa Detroit Medleytä, jok nimensä osalta viittaa suoraan The Detroit Wheels -yhtyeeseen.

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen tupla-albumeista

Led Zeppelin:Physical Graffiti

Led Zeppelinin oman levy-yhtiön Swan Songin julkaisemana 24. helmikuuta 1975 ilmestynyt tupla-albumi Physical Graffiti on vaikutteidensa monipuolisuudessa todellinen aarreaitta. Kyseessä lienee eittämättä yhtyeen myöhäisemmän kauden laadukkain tuotos. Toki on muistettava, että iäkkäimmät Graffitin kappaleista ovat kolmosalbumin ajoilta ja ne on nauhoitettukin jo vuoden 1970 aikana. Koko komeuden avaava Custard Pie iskee terhakoine komppeineen actionin päälle. Vapautuneesti svengaava The Rover on eräs ykköslevyn kaikkein laadukkaimmista raidoista. Tyylikäs amerikkalainen traditionaali In My Time of Dying penkoo vääjäämättömistä vääjäämättömintä aihetta Jimmy Pagen upean kitaroinnin ja rytmiryhmän tanakan komppauksen saattelemina. Kappaleen tunnetuimmasta näkemyksestä ennen Zeppeliniä vastannee Blind Willie Johnson. Houses of the Holyn tukevasti jytisevä nimiraita sai julkaisunsa vasta Physical Graffitilla. Trampled Underfoot edustaa Zeppelinin tuotannossa onnistuneesti harvinaislaatuista funkrockia. Ykköslevyn päättää todennäköisesti koko tupla-albumin tunnetuin kappale, pienestä teoksesta käyvä, itämaisvaikutteinen ja majesteetillinen Kashmir. Kolmannesta levypuoliskosta on muodostunut oma suosikkini. In the Light on tyylitajuinen psykedeelisiä ja progressiivisia sävyjä tehokkaasti hyödyntävä raita, johon Page soittaa todella mieleenpainuvan riffin.  Bron-Yr-Aur on kaunis Jimmy Pagen akustinen instrumentaalikappale, Down by the Seaside levollinen balladi ja Ten Years Gone jo sävellyksellisesti eräs Jimmy Pagen parhaita suorituksia kautta aikojen. Juhlavuus haihtuu kuitenkin hetkeksi, sillä viimeisen levypuoliskon avaava Night Flight on tylsähkö rockjyräys. Myöskään Wanton Song ei hienoisesti junnaavine riffeineen sijoitu parhaimmistoon, vaikka Bonzo Bonhamin beatti tarkkuudessaan vertaistaan hakeekin ja Pagen soolotyöskentely on rikasta. Boogie with Stu tekee pianoineen kunniaa 50-luvun rockille tietoisesti kieli poskessa. Black Country Woman on iskevä akustisvoittoinen pala ja Sick Again päättää tuplan rennon vapautuneen rokkaavissa tunnelmissa. Varsin kalliiseen kansiratkaisuun pakattu Physical Graffiti oli niin yleisö- kuin arvostelumenestys. Se esitteli Zeppelinin monipuolisimmillaan ja kokeilevimmillaan ja useista tuplan kappaleista muodostui standardeja yhtyeen keikkaohjelmistoon.

Keskiviikon klassikko:George Harrisonin upea tripla-albumi

George Harrison:All Things Must Pass

All Things Must Pass on George Harrisonin vuonna 1970 levytetty ja myös samaisena vuonna ilmestynyt tripla-albumi. Se oli hänen ensimmäinen mainitun vuoden huhtikuuhun ajoittuneen The Beatlesin hajoamisen jälkeen julkaistu soololevynsä ja kaikkiaan kolmas tuohon mennessä ilmestyneistä sooloalbumeista. Tripla sisältää hitit My Sweet Lord ja What Is Life sekä lisäksi esimerkiksi Isn’t It a Pityn ja albumin nimikkoraidan kaltaiset, Beatlesin levytysohjelmiston ulkopuolelle jääneet kappaleet. Albumi heijastaa hänen musiikillisten aktiviteettiensa vaikutusta esimerkiksi sellaisten artistien kuin Bob Dylanin, The Bandin, Delaneyn & Bonnien ja Billy Prestonin kanssa vuosien 1968–70 välillä. Samalla levy osoittaa Harrisonin kasvua artistina siitä roolista, joka oli tullut hänelle tunnusomaiseksi yhtyetovereihinsa, John Lennoniin ja Paul McCartneyhin verrattuna. All Things Must Pass esitteli Harrisonille ominaisen slidekitarasoundin ja henkiset tekstit, jotka tulivat olemaan oma keskeinen osansa koko hänen myöhäisempää soolotuotantoaan. Originaali vinyyli sisälsi kaksi pitkäsoittoa peruskappaleita kolmannen levyn koostuessa instrumentaalijameista, jotka tottelivat nimeä Apple Jam. Barry Feinsteinin käsialaa olevassa albumin kansikuvassa Harrison on kuvattu neljän varpuspöllön ympäröimänä ja tämän on tulkittu osoittavan Harrisonin Beatlesiin tekemää pesäeroa. Albumin tuotanto alkoi toukokuussa 1970 Abbey Roadin studioilla päällekkäisäänitysten ja miksausten jatkuessa lokakuuhun saakka. Levytykseen osallistuneista muusikoista mainittakoon Eric Clapton, Delaney ja Bonnie Bramlettin yhtye, Billy Preston, Ringo Starr ja Badfinger -yhtye.

Delaneyn ja Bonnien yhtyeen muusikoista kolme, eli kosketinsoittaja Bobby Whitlock, basisti Carl Radle ja rumpali Jim Gordon muodosti levytyksen aikana Eric Claptonin kanssa klassikkotuplan Layla & The Other Assorted Lovesongs levyttäneen yhtyeen Derek & The Dominoes. Äänityssessioiden tuloksena syntyi kaikkiaan tupla-albumin verran ylimääräistä materiaalia, josta suurin osa on jäänyt julkaisematta. All Things Must Pass oli menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa ja se nousi listakärkeen ympäri maailmaa. Albumin tuottamiseen osallistunut Phil Spector hyödynsi tehokkaasti tunnetuksi tullutta Wall of Sound – tekniikkaansa myös kyseisellä pitkäsoitolla. Rolling Stone-lehden Ben Gerson kuvasi kyseistä soundia vuorenhuippujen ja valtavien horisonttien musiikiksi. Colin Larkinin käsialaa olevan populaarimusiikin tietosanakirjan vuoden 2011 painoksessa All Things Must Pass kohotetaan kaikkien aikojen parhaaksi Beatlesin jäsenen käsialaa olevaksi sooloalbumiksi. Elämänsä viimeisinä vuosina Harrison ehti todentaa menestyksekkään, albumin uudelleenjulkaisuun liittyneen kampanjan, jolla juhlistettiin pitkäsoiton 30-vuotista olemassaoloa. Uudelleenjulkaisunsa vanavedessä All Things Must Pass saavutti kuusinkertaista platinaa maaliskuussa 2001. Vuonna 1993 All Things Must Pass saavutti sijan 79. The Timesin sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla All Things Must Passin sijoitus oli 433. Tammikuussa 2014 albumi pääsi mukaan Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:Runsaasti hittejä työstänyt classic rock -artisti

26. helmikuuta 1928 syntynyt Antoine ”Fats” Domino Jr oli yhdysvaltalainen pianisti ja laulaja/lauluntekijä. Jo ennen vuotta 1955 hänellä oli plakkarissaan viisi miljoonamyyntiin yltänyttä pitkäsoittoa. Kotimaassaan hän sai aikaan 35 top 40:ään noussutta singlehittiä. Dominon musiikillinen tyyli pohjautuu traditionaaliseen rhythm and bluesiin ja instrumenttivalikoimaan kuuluu kitaran, basson, rumpujen ja pianon lisäksi saksofoni. Domino syntyi ja kasvoi New Orleansissa, Louisianassa. Hänen isänsä oli tunnettu viulisti ja Domino osoitti itse kiinnostusta soittamiseen. Dominon musiikillisena menttorina toimi hänen enonsa, tunnettu jazz-kitaristi Harrison Verrett. New Orleansista kotoisin ollut yhtyeenjohtaja Billy Diamond löysi Dominon hyväksyttyään kutsun tulla kuuntelemaan nuorta pianistia kesällä 1947. Pianistin soitto vakuutti Diamondia siinä määrin, että tämä pyysi Dominoa mukaan yhtyeeseensä The Solid Sendersiin neworleansilaisessa Hideaway-clubissa. Diamond antoi hänelle lempinimen Fats, sillä Domino muistutti pianisteja Fats Walleria ja Fats Pitchonia. Domino saavutti aluksi huomiota vuonna 1950 Imperial Recordsin julkaisemalla kappaleella The Fat Man. Kyseessä oli varhainen rock and roll-levytys, jonka tunnusomaisia elementtejä olivat rullaava piano, Fatsin wah wah-vokalisointi ja voimakas backbeat. Vuoteen 1953 mennessä The Fat Man oli myynyt yli miljoona kappaletta. Domino julkaisi sarjan singlehittejä tuottaja ja biisintekijä Dave Bartholomewin, saksofonistien Herbert Hardestyn ja Alvin ”Red” Tylerin, basisti Frank Fieldsin ja rumpalien Earl Palmerin ja Smokey Johnsonin kanssa. Muita merkittäviä ja pitkään Dominon yhtyeessä vaikuttaneita muusikoita olivat saksofonistit Reggie Houston, Lee Allen ja Fred Kemp, joista viimeksi mainittu oli Dominon uskottu yhtyeenjohtaja. Dominosta tuli popin valtavirtaa vuonna 1955 julkaistun ja top teniin nousseen singlen Ain’t That A Shame myötä.

 Pat Boonen kevyempi cover kyseisestä kappaleesta nousi listakärkeen, mutta Domino työsti kaikkiaan 37 top 40-hittiä. Hänen esikoispitkäsoittonsa Carry on Rockin’ ilmestyi marraskuussa 1955. Jo seuraavana vuotena albumista julkaistiin uusintapainos nimellä Rock and Rollin’ with Fats Domino. Se sisälsi sekä hittejä että singleformaatissa julkaisemattomia kappaleita. Uusintapainos tavoitti poplistoilla sijan 17. Kyseisenä vuotena ilmestynyt näkemys Vincent Rosen, Al Lewisin ja Larry Stockin kappaleesta Blueberry Hill nousi poplistalla kakkoseksi ja R&B-listan kärkeen yhdentoista viikon ajaksi ollen samalla Fats Dominon suurin hitti. Se myi viisi miljoonaa kappaletta ja Blueberry Hillin varhaisemmista levyttäjistä mainittakoon Louis Armstrong ja Gene Autry. Dominon muista 50-luvun hittisingleistä nostettakoon esiin I’m Walkin’, Valley of Tears, It’s You I Love, Whole Lotta Loving, I Want to Walk You Home ja Be My Guest, jotka kaikki olivat top ten – menestyksiä. Domino oli mukana kahdessa vuonna 1956 julkaistussa elokuvassa; Shake Rattle & Rock sekä The Girl Can’t Help It. 18. joulukuuta 1957 Dominon hitti The Big Beat oli mukana Dick Clarkin American Bandstandissa. Domino työsti hittejä Imperial Recordsille alkuvuoteen 1962 saakka. Niistä mainittakoon Walking to New Orleans ja My Girl Josephine. Kun Imperial myytiin alkuvuodesta 1963, Domino jätti yhtiön. 40 hänen kyseiselle yhtiölle levyttämäänsä kappaletta nousi R&B-listoilla top teniin ja singleistä 22 oli kaksipuoleisia hittejä. Kyseisenä vuotena Domino siirtyi ABC Paramount Recordsille. Hänen uudeksi tuottajakseen tuli Felton Jarvis ja sovittajakseen Bill Justis. Kaksikko muutti Dominon soundia. Artisti julkaisi ABC-Paramountilla 11 singleä, mutta ainoa top 40-hitti oli vuoden 1963 satoa edustanut Red Sails in the Sunset. 

Vuoden 1964 loppuun mennessä britti-invaasio oli muuttanut levyjä ostavan yleisön musiikkimakua, ja tämä merkitsi hittilevyjen loppumista myös Fats Dominon osalta. Vaikka listamenestyksiä ei enää ilmaantunut, Domino jatkoi levytyksiä tiiviisti vuoteen 1970 saakka. Hän jätti ABC-Paramountin vuoden 1965 puolivälissä ja levytti useille muille yhtiöille, kuten Mercury Recordsille ja Repriselle. Cover The Beatlesin levytysvaiheessa tuoreesta Lady Madonnasta saavutti sijan 100. vuonna 1968. Domino jatkoi silti suosittuna live-esiintyjänä vuosikymmenten ajan. Hän oli mukana vuonna 1979 kuvatussa ja seuraavana vuonna julkaistussa elokuvassa Any Which Way You Can, jolta poimittiin countryhitti Whiskey Heaven. 80-luvulla Domino päätti, ettei hän enää muuttaisi pois New Orleansista. Keikkailu ei enää kiinnostanut ja rojalteista tuli riittävästi tuloja. Domino tekee kuitenkin vuosittaisia esiintymisiä New Orleansin Jazz & Heritage – festivaaleilla ja muissa paikallisissa tapahtumissa. Vuonna 1987 Domino vastaanotti Grammyn elämäntyöstään. Vuonna 1995 hän teki vielä kolmen viikon kiertueen Euroopassa. Vuonna 1998 presidentti Clinton lahjoitti Dominolle taiteiden kansallismitalin. Vuonna 2004 Domino saavutti sijan 25. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen artistin listalla. Elvis Presleytä lukuun ottamatta Dominolla on classic rock – artisteista eniten listoille nousseita hittikappaleita. Hän menehtyi kotonaan Harveyssa, Louisianassa 24. lokakuuta 2017 pitkäaikaisen sairauden jälkeen.

Maanantain mainio:Eräs 90-luvun brittipopin kiistattomista klassikkoalbumeista

Manic Street Preachers:Everything Must Go

Everything Must Go on walesilaisen rockyhtyeen Manic Street Preachersin 20. toukokuuta 1996 julkaistu neljäs studioalbumi. Epic Recordsin julkaisema pitkäsoitto oli yhtyeen albumeista ensimmäinen, joka julkaistiin tekstintekijä ja rytmikitaristi Richey Edwardsin katoamisen jälkeen. Brittipopin suosion aallonharjalla julkaistu Everything Must Go osoittautui sekä kaupalliseksi että arvostelumenestykseksi. Korkeimmillaan pitkäsoitto nousi brittilistalla sijalle kaksi ja vastaanotti useita kunnianosoituksia vuoden 1997 Brit Awardseissa. Edwardsin lähdön myötä albumi merkitsi muutosta yhtyeen soundissa. Everything Must Go nousi listoille Keski-Euroopassa, Australiassa ja Aasiassa ja myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta. Pitkäsoitto on menestynyt hyvin esimerkiksi musiikkilehtien NME ja Q järjestämissä kaikkien aikojen paras levy – tyyppisissä äänestyksissä. Albumin työnimenä oli Sounds in the Grass Jackson Pollockin maalaussarjan mukaan. Everything Must Go – nimi juontaa juurensa yhtyeen basistin Nicky Wiren veljen Patrick Jonesin näytelmään. Tyylillisesti albumi merkitsi muutosta edeltäjäänsä, pitkäsoittoon The Holy Bibble verrattuna. Syntetisaattoreita ja jousia hyödyntävä Everything Must Go on instrumentaatioltaan edeltäjäänsä rikkaampi ja rockhymnimäisyydessään pitkäsoitto sopi mainiosti osaksi ilmestymisaikansa brittipopliikettä. Myös albumin tekstien painopiste eroaa Holy Bibblesta osittain Edwardsin poistumisen myötä. Omaelämäkerrallisia kappaleita ei juuri ole, vaan pitkäsoiton tekstejä hallitsee Nicky Wiren mieltymys poliittisiin ja historiallisiin teemoihin. Everything Must Gon kappaleista viiden tekstit olivat silti vielä Edwardsin käsialaa ja seuraavan kerran hänen tekstejään oli mukana vasta vuonna 2009 julkaistulla Manicsien pitkäsoitolla Journal for Plague Lovers. Everyting Must Golle tunnusomaiset tekstilliset teemat jatkuivat yhtyeen seuraavalla albumilla This Is My Truth Tell Me Yours.

Everything Must Gon tekstien osalta valokuvaaja Kevin Carterin traagista elämää käsitellään samannimisessä kappaleessa ja Interiorsin teemana on taiteilija Willem De Kooning. Small Black Flowers That Grow in the Sky käsittelee eläinten pahoinpitelyä. Avauskappale Elvis Personator:Blackpool Pier and Elona/Alone kuvaa yhtyeen jäsenten mukaan tapaa, jolla Britannia hyväksyy amerikkalaisen kulttuurin ja jumaloi sitä. Kappale Further Away on tulkittavissa yhtyeen vapauden hetkeksi ja koska kyseessä on lähes rakkauslaulu, Wiren mukaan sitä ei olisi voitu kirjoittaa varhaisempien vuosien aikana yhtyeen uralla. Kappaleeseen No Surface All Feeling Edwards nauhoitti osan rytmikitaroista ennen katoamistaan. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan vasta toinen Manic Street Preachersin levytysohjelmistoon päätynyt kappale, joka sisälsi Edwardsin kitarointia. Tavanomaisesti James Dean Bradfield vastaa Manic Street Preachersin levytyksillä kaikista kitaraosuuksista. Wiren mukaan kappaleen teksti heijastaa ystävän menettämisen aiheuttamaa tuskaa. The Girl Who Wanted to Be Good on yhtyeen mukaan albumin toiveikkain ja avoimin kappale. Everything Must Go pysyi top 100:ssa 103 viikon ajan ja siitä on muodostunut Manic Street Preachersin suosituin albumi. Pitkäsoitto oli viiden suosituimman joukossa vielä vuosi julkaisunsa jälkeen.

Everything Must Golta julkaistiin neljä singleä; A Design for Life, nimiraita, Kevin Carter ja Australia. Ne kaikki nousivat top teniin ja parhaiten menestyi listakakkoseksi kohonnut ja kolme viikkoa top tenissä viihtynyt A Design for Life. Vuonna 1997 yhtye soitti speciaalikeikan Manchester Areenalla yli 20 000 kuuntelijalle. Nicky Wiren mukaan kyseessä oli se hetki, jolloin hän tiesi yhtyeen saavuttaneen etsimänsä. Kyseinen konsertti julkaistiin VHS-kasettina 29. syyskuuta 1997 ja kyseinen Everything Live on myöhemmin julkaistu dvd-formaatissa ainoastaan Japanissa ja se on Dick Carruthersin ohjaama. Marraskuun alussa 2006 albumista julkaistiin kymmenvuotisjuhlapainos, jolla oli perusalbumin lisäksi mukana demoja, singlejen b-puolia, remiksejä sekä vaihtoehtoisia ottoja albumin kappaleista. Kyseinen versio oli luontevasti tuplacd ja kolmen levyn versiossa mukana oli dvd, joka sisälsi musiikkivideoita live- ja televisioesiintymisiä, sekä 45-minuuttisen pitkäsoiton työstämisestä kertovan dokumentin. Albumi saavutti erinomaiset arvostelut ja vuonna 1998 Q-lehden lukijat äänestivät sen kaikkien aikojen 11 parhaaksi levyksi. Vuonna 2000 samaisen musiikkilehden äänestyksessä Everything Must Go saavutti sijan 39. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalla. Melody Makerin sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Everything Must Go saavutti sijan 41. Kerrangin! sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen rockalbumin listalla pitkäsoitto saavuti sijan 24. Viime vuonna yhtye ilmoitti juhlistavansa Everything Must Go:n 20-vuotisjuhlaa suurimmalla konsertillaan sitten vuoden 1999. 28. toukokuuta 2016 yhtye on nimittäin aikeissa soittaa Swansean Liberty-stadionilla. Erikoisvieraana tulee olemaan Superfurry Animals. Swansean keikka tulee olemaan viimeinen ja sitä edeltävät konsertit Liverpoolissa ja Birminghamissa sekä kaksi Lontoon Royal Albert Hallissa soitettavaa keikkaa.