Keskiviikon klassikko:Stevie Ray Vaughanin kolmas studioalbumi

Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Soul to Soul

Syyskuun viimeisenä 1985 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Soul to Soul on Stevie Ray Vaughan & Double Troublen kolmas studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset olivat tapahtuneet maalis-toukokuussa samaisena vuonna The Dallas Sound Labissa. Soul to Soulin kymmenestä kappaleesta neljä edustaa Vaughanin omaa sävellystuotantoa. Singleformaatissa Soul to Soul to Soulilta julkaistiin kappaleet Lookin’ Out the Window ja Look at the Little Sister. Billboard 200-listalla albumin paras sijoitus oli 34., Suomessa jopa kolmantena ja pitkäsoiton kappaleesta Change It työstetty musiikkivideo saavutti rotaatiota MTV-kanavalla. Vuonna 1999 Soul to Soulista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jonka bonuksina olivat Stevie Rayn audiohaastattelu sekä kaksi outtake-biisiä. Niistä toinen on reilut 13-minuuttinen instrumentaalimedley The Jimi Hendrix Experiencen kappaleista Little Wing ja Third Stone from the Sun. Soul to Soul vastaanotti ensisijaisesti myönteisiä arvioita, joskin joidenkin arvioiden mukaan  Vaughanin biisinkirjoitukseen olisi kaivattu enemmän inspiroituneisuutta. Vuonna 2014 Analogue  Productions Remaster hyödynsi albumin originaalia masternauhaa ensi kertaa sitten Soul to Soulin ensimmäisen cd-version. Lyriikat ennen kitarasooloa kappaleessa Life Without You on palautettu kuuluvasti, kun taas muissa albumista julkaistuissa cd-versioissa ne on poistettu.

Tiistain tukeva:"Fast" Eddie Clarken Motörheadin jälkeinen yhtye

Fastway oli brittiläinen, vuonna 1982 toimintansa aloittanut hardrockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat aikaisemmin Motörheadissa kitaroinut ”Fast” Eddie Clarke sekä UFO.n basisti Pete Way. Fastway koki useita muutoksia lineupissaan ja Way jätti yhtyeen, kun hänelle tarjoutui tilaisuus esiintyä Ozzy Osbournen kanssa. Fastwayn kokoonpanon täydensivät Humble Pien rumpalina aikaisemmin vaikuttanut Jerry Shirley sekä tuossa vaiheessa melko tuntematon solisti Dave King. Waylle selvisi, ettei hän voinut rikkoa levytyssopimustaan Chrysalis Recordsin kanssa ja lisäksi hänelle tarjoutui tilaisuus soittaa Ozzy Osbournen kanssa. Niinpä Way ei levyttänyt lainkaan Fastwayn jäsenenä. Sessiobasisti Mickey Featin kanssa Fastway levytti vuonna 1983 ilmestyneen esikois- ja samalla nimikkoalbuminsa. Alfie Agius vaikutti Fastwayn toisena sessiobasistina. Aikaisemmin Taste-yhtyeessä soittaneesta Richard McCrackenistä tuli yhtyeen pysyvä basisti ja vuonna 1984 Fastway julkaisi toisen menestysalbuminsa All Fired Up. Shirley ja McCracken jättivät yhtyeen väsyneinä keikkailuun. Vuonna 1985 Clarke ja King muodostivat Fastwayn uudelleen lineupilla, jonka täydensivät Shane Carroll (kakkoskitara), Paul Reid (basso) ja Alan Connor (rummut) Heistä viimeksi mainittu oli soittanut aikaisemmin Kingin varhaisessa yhtyeessä Stillwoodissa. Mainittu Fastwayn lineup julkaisi albumin Waiting for the Roar, joka edusti tyylillisesti albumiorientoitunutta rockia Fastwayn edellisten bluesvivahteisten hardrockalbumien sijaan. Samana vuonna Fastwaytä pyydettiin työstämään soundtrack heavy metal-kauhuelokuvaan Trick or Treat. Vaikka elokuva ei menestynyt, Fastway loi soundtrackin myötä uudeleen mainettaan kovana hardrockyhtyeenä. Soundtrackalbumi pysytteli Billboard 200 -listalla yhdentoista kuukauden ajan, mutta Fastway lopetti siltä erää toimintansa. King muodosti AOR-henkisemmän yhtyeen Q. E. D, joka julkaisi kahdesta kappaleesta koostuneen singlen. Vuonna 1988 Clarke käynnisti Fastwayn uudelleen. Lea Hartin vokalisoimana työstettiin albumi On Target, joka ei kuitenkaan menestynyt. Vuonna 1990 Clarke ja Hart nauhoittivat albumin Bad Bad Girls, jolla muusikkoina kuultiin muun muassa jäseniä yhtyeestä Girlschool. Vuonna 1991 Fastway lopetti jälleen toimintansa. Konserttitaltiointi Say What You Will LIVE oli varhaisempi nauhoitus, jossa Kingiä kuultiin vokalistina. Vuonna 1998 Clarke ja Hart ryhtyivät jälleen musiikilliseen yhteistyöhön ja levyttivät On Target-albumista uuden version, joka ei sekään menestynyt. Toukokuun lopussa 2007 Toby Jepson ilmoitti hyväksyvänsä tarjouksen toimia Fastwayn solistina yhtyeen mainitun vuoden festivaalikeikoilla. Niihin lukeutuivat Sweden Rock, Hard Rock Hell Japanissa sekä Download Festival Doningtonissa. Clarken ja Jepsonin lisäksi lineupiin kuuluivat rumpali Steve Strange sekä Mama’s Boysissa bassotellut John McManus. Vuonna 2008 Jepson ilmoitti siirtyvänsä täysaikaisesti skotlantilaisen hardrockyhtyeen Gunin solistiksi. 14. marraskuuta 2011 SPV/Steamhammer julkaisi Fastwayn viimeiseksi jääneen ja Jepsonin vokalisoiman albumin Eat Dog Eat. Kymmenes tammikuuta 2010 Clarke menehtyi keuhkokuumeeseen 67 vuoden ikäisenä.Hänen edesmenonsa jälkeen Fastway ei ole toiminut, vaikka yhtyeen hajoamisesta ei ole ilmoitettu. Pete Way menehtyi 14. elokuuta 2020.

Maanantain mainio:Redbonen vuoden 1973 singlemenestys

Come and Get Your Love on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Redbonen suosituimpaan tuotantoon lukeutuva kappale. Aluksi mainittu biisi julkaistiin promona nimellä Hail ja marraskuun lopussa 1973 Redbonen viidennellä albumilla Wovoka tutuksi tulleella nimellään. Mainittuna vuonna kappale ilmestyi lisäksi albumin ensimmäisenä singlenä. Come and Get Your Love on Redbonen jäsenten Lolly ja Pat Vegasin käsialaa. Mainitusta biisistä muodostui eräs Redbonen tuotannon suosituimmista. Billboard Hot 100 -listalla se nousi parhaimmillaan viidenneksi ja Redbonesta muodostui ensimmäinen yhdysvaltalainen natiiviyhtye, jonka single sijoittui mainitulla listalla viiden suosituimman joukkoon. Come and Get Your Loven ilmestyttyä Billboard ja Cash Box laativat kappaleesta myönteiset arviot. Kiinnostus Come and Get Your Love -kappaleeseen lisääntyi jälleen 2010-luvulla, kun se pääsi mukaan vuonna 2014 valmistuneeseen elokuvaan Guardians of the Galaxy sekä sitcomin F is for Family tunnuskappaleeksi. Come and Get Your Lovesta julkaistu singleversio on selkeästi Wovoka-albumilla ilmestynyttä lyhyempi. Siitä puuttuvat sekä lyhyt esittelyjakso että pitkä toistuva jäännöslopuke. Kappaleen instrumentaatiossa sähköinen sitar muodostuu merkittäväksi. Dj-käyttöön Come and Get Your Lovesta julkaistiin lisäksi lyhyempi singe-edit, joka sisältää erilaisen lead vocal -osuuden.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

Tesla:Time’s Making Changes -Best of Tesla

20. marraskuuta 1995 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time’s Making Changes -Best of Tesla on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Teslan ensimmäinen kokoelma-albumi. Kyseinen pitkäsoitto sisältää tuotantoa yhtyeen neljältä ensimmäiseltä studioalbumilta Mechanical Resonancesta Bust a Nutiin sekä ensimmäiseltä livelevyltä, tupla-albumilta Five Man Acoustical Jam. Lisäksi kokoelmalle sisältyy yksi aikaisemmin julkaisematon kappale Steppin’ Over. Teslan esikoisalbumilta Mechanical Resonance Time’s Making Changesille sisältyvät singlehitti Modern Day Cowboy, positiivinen manifesti Gettin’ Better, myös akustisia elementtejä hyödyntävä Little Suzi sekä kokoelma-albumille nimensä antanut Changes. Kakkosalbumi The Great Radio Controversyn valinnat ovat ei aivan albumin terävimpään kärkeen lukeutuva Heaven’s Trail (No Way Out), selkeän hittipotentiaalinen The Way It Is sekä viimein ansaituisti hitiksi osoittautunut Love Song. Five Man Acoustic Jamilta mukana ovat Five Man Electrical Band -cover Signs sekä Great Radio Controversyn huippuhetkiin lukeutuva Paradise. Psychotic Supper-albumin tuotantoa kokoelmalla edustavat rankka Edison’s Medicine, Def Leppardin kitaristille Steve Clarkille omistettu Song & Emotion sekä balladituotantoon tyylitajuisesti kallistuva What You Give ja Bust a Nutin valinnat kohdistuvat kahteen pitkään biisiin; Mama’s Fool ja A Lot to Loose.Glam metallin saralla Tesla on eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista ja myös vakavammista yhtyeistä ja Time’s Making Changes tarjoaa 15 vakuuttavaa näytettä yhtyeen tuotannon laadukkuudesta.

Lauantain pitkä:Eräs kiehtovimmista brittiläisen bluesrockin kakkosdivarilaisista

Medicine Head oli 1970-luvulla aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen bluesrockyhtye, joka toimi suurimman osan ajastaan duona. Yhtyeen suurin menestyssingle oli vuonna 1973 brittilistalla kolmannen sijan saavuttanut One and One is One. Medicine Head levytti kuusi albumia ja yhtyeen alkuvaiheen triokokoonpano levytti John Peelin Dandelion -yhtiölle. Suurimman osan toiminta-ajastaan Medicine Headin muodostivat John Fiddler ja Peter Hope-Evans. Ajoittain yhtyeessä vaikuttivat lisäksi Laurence Archer, Clive Edwards, Keith Relf, Tony Ashton, Roger Saunders, George Ford, John Davies, Rob Townsend  ja Morgan Fisher.Fiddler ja Hope-Evans tapasivat koulussa Wolverhamptonissa ja myöhemmin Staffordin taidekoulussa, jonka kaksikko kuitenkin jätti. Vuoden 1968 paikkeilla he alkoivat esittää bluesia ja rockia clubeissa pubeissa Birminghamissa ja sen ympäristössä. Dj John Peel näki kaksikon esiintyvän Lafayette Clubissa ja jakoi myöhemmin sen musiikkia John Lennonin, Eric Claptonin ja Pete Townshendin kanssa. Heistä ensiksi mainitun kehotuksesta duo kiinnitettiin Dandelion Recordsille. Demo kappaleesta His Guiding Hand julkaistiin singlenä ja Peel on kuvannut sitä kaikkien aikojen halvimmaksi julkaistuksi levyksi ja erääksi kaikkien aikojen klassisimmista levyistä. Kappale pääsi lisäksi mukaan dokumenttielokuvaan John Peel's Record Box. Kaksikon ensimmäinen albumi New Bottles Old Medicine nauhoitettiin kahdessa tunnissa ja yhtye konsertoi John Peelin keikoilla. Kakkosalbumin Heavy on the Drum tuotannosta vastasi The Yardbirdsin solistina ensisijaisesti muistettu Keith Relf. Single (And The) Pictures in the Sky saavutti vuonna 1971 brittilistalla sijan 22. Kappale ei ollut mukana Heavy on the Drumilla, mutta se lisättiin yhtyeen esikoisalbumin cd-version bonusraidaksi. Kyseessä oli  Dandelion-yhtiön ensimmäinen hittisingle. Hope-Evans jätti yhtyeen yli vuoden ajaksi. Tuolloin Fiddler, bassosta vastannut Relf sekä rumpali John Davis levyttivät yhtyeen kolmannen albumin The Dark Side of the Moon, joka oli sen viimeinen Dandelion Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Se ilmestyi vuosi ennen Pink Floydin samannimistä klassikoksi kohonnutta albumia. Nicholas Schafnerin mukaan Pink Floyd suunnitteli vaihtavansa tulevan albuminsa nimeksi Eclipse, mutta luopui ajatuksesta, kun Medicine Headin albumi ei menestynyt. Sen kappaleista Only to Do What is True ilmestyi ainoalla Dandelion Recordsin julkaisemalla sämplerialbumilla There is Some Fun Going Forward. Medicine Head solmi uuden levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Hope-Evans oli jälleen mukana Tony Ashtonin tuottamalla ja useiden studiomuusikoiden kanssa nauhoitetulla albumilla One & One is One. Suurimmaksi singlehitiksi osoittautuneen nimikappaleen jälkeen singlenä julkaistiin lisäksi sijan 11. saavuttanut Rising Sun. Seuraavalla albumilla Thru' A Five kaksikon lisäksi musisoivat aikaisemmin Family-yhtyeessä vaikuttanut rumpali Rob Townsend, kitaristi Roger Saunders ja basisti George Ford. Albumilta poimitusta Slim Harpo-vaikutteisesta kappaleesta Slip and Slide muodostui yhtyeen viimeinen singlehitti, joka saavutti brittilistalla sijan 22. vuonna 1974. Ahkerasta keikkailustaan huolimatta yksikään Medicine Headin albumeista ei saavuttanut sijoitusta brittilistalla. Viimeisen albuminsa, Pete Towshendin Eel Pie -studioilla nauhoitetun Two Man Bandin yhtye työsti nimensä mukaisesti jälleen duona. Medicine Head lopetti toimintansa vuonna 1977. Vuonna 2005 Angel Air julkaisi albumin Don't Stop the Dance. Se kokosi yhteen joitakin singlejä, joita oli nauhoitettu yhtyeen ollessa WWA-yhtiöllä sekä joitakin aikaisemmin julkaisemattomia nauhoituksia, joita Medicine Head oli työstänyt ollessaan viisimiehinen. Maaliskuussa 2007 Cherry Red Records julkaisi Medicine Headin esikoisalbumin cd-formaatissa. Toukokuussa 2009 samainen yhtiö julkaisi Medicine Headin Very Best of- kokoelman. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Fiddler julkaisi sooloalbumeita, mutta vuonna 2011 ilmestynyt albumi Fiddlersophical ilmestyi jälleen Medicine Headin nimellä. Yhtyeen hajoamisen jälkeen molemmat sen jäsenet ovat jatkaneet työskentelyään musiikin parissa. Fiddler on ollut jäsenenä yhtyeissä British Lions ja Box of Frogs ja julkaissut soolotuotantoaan, kuten vuonna 1995 ilmestyneen albumin Return of the Buffalo. Ajoittain hän on elvyttänyt Medicine Headin nimen ja esittänyt yhtyeen hittejä Laurence Archerin, Clive Edwardsin, Mark Luckhurstin ja James Foxin kanssa ja julkaissut myös levytyksiä matalalla profiililla. Hope-Evans on ollut mukana useiden artistien, kuten Pete Townshendin albumeilla. Lisäksi hän on soittanut useissa yhtyeissä, kuten vuonna 1980 albumin Fancy Footwork julkaisseessa The Dance Bandissa. Viime vuosina hän on esiintynyt laulaja-lauluntekijä Noah Francisin kanssa.

Perjantain pohjat:Toinen T Rexin Electric Warriorin singlehiteistä

Jeepster on brittiläisen glamrockyhtyeen T. Rexin tuotantoa edustava kappale, jonka levy-yhtiö Fly julkaisi singleformaatissa marraskuun viidentenä 1971. Myös singlen b-puolella ilmestynyt Life's a Gas edusti T. Rexin 24. syyskuuta 1971 ilmestyneen albumin Electric Warrior tuotantoa. Molemmat kappaleista olivat T. Rexin johtohahmon Marc Bolanin sävellyksiä ja niiden tuotannosta vastasi Tony Visconti. Jeepsterin sävellys ja lyriikan ensimmäiset rivit pohjautuvat Willie Dixonin käsialaa olevaan ja Howlin Wolfin levyttämään blueskappaleeseen You'll Be Mine. Marc Bolan on itse tuonut esiin kappaleen Howlin Wolf-lainauksen. Aluksi Jeepsteristä kaavailtiin ainoastaan promosingleä, mutta Fly julkaisi sen virallisesti marraskuussa 1971. Brittilistalla tuloksena oli toinen sija. Fly Records promosi singleä ilman Marc Bolanin lupaa. Tämä oli siirtynyt EMI:n artistiksi ja mainittu levy-yhtiö antoi Bolanin ohjata omaa yhtiötään T. Rex Wax Co. Recordsia. Britanniassa Jeepsterin nousun singlelistan kärkisijalle esti Sladen Coz I Luv You. Australiassa Jeepsterin sijoitus oli 28. ja Kanadassa 73. Kappale on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi T. Rexin tuotannon parhaimmistoon. Billboard rankkasi Jeepsterin T. Rexin tuotannon kolmanneksi parhaaaksi ja Paste jopa parhaaksi biisiksi. Jeepsteristä ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi The Polecats, Marillionin solisti Fish, yhdysvaltalaisen hardrockin superyhtye Hollywood Vampires ja viimeksi vuonna 2020 Joan Jett and the Blackhearts.

Torstain terävä:Grand Funk Railroadin jälkimmäinen tuplalivealbumi

Grand Funk Railroad:Caught in the Act

Elokuussa 1975 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Caught in the Act on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin toinen tuplakonserttitaltiointi. Sen edeltäjä, seuraajaansa raakasoundisempi Live Album oli ilmestynyt vuonna 1970. Caught in the Act on taltioitu Grand Funk Railroadin vuoden 1975 kiertueelta ja yhtyeen peruslineupin lisäksi sillä ovat mukana taustalaulajattaret Lorraine Feather ja Jana King (Giglio). Albumin varhaisissa painoksissa sen kannessa yhtyeen nimeksi on mainittu ainoastaan Grand Funk. Caught in the Actin vuonna 2003 ilmestynyt remasteroitu cd-versio on kestoltaan reilut 79 minuuttia ja vinyyliformaatissa tupla-albumi on näin ollen saatu mahdutetuksi yhdelle cd:lle. Introducton-osuus on tosin jätetty pois, mutta sen vastapainoksi cd:lle on sisällytetty pidennetyt versiot kappaleesta T. N.U.C. sekä The Rolling Stones -coverista Gimme Shelter. Caught in the Actiltä poistettu Introduction on sitä vastoin lisätty piiloraidaksi kyseistä livetuplaa edeltäneen Grand Funk Railroadin studioalbumin All the Girls in the World Beware!! remasteroidulle cd-versiolle kappaleen Some Kind of Wonderful loppuun. Vaikka Caught in Actille sisältyy edustava otos Grand Funk Railroadin tuoreempaa tuotantoa, jota edustavat esimerkiksi albumien We're an American Band ja Shinin' On nimikapaleet sekä menestynyt Little Eva-cover The Locomotion, mukana on lisäksi yhtyeen iäkkäämpiä klassikkokappaleita, kuten Heartbreaker, Closer to Home, upeasti svengaava vuoden 1972 singlemenestys Rock and Roll Soul sekä koko tuplan avaava Footstompin’ Music. Billboardin listalla Caught in the Actin paras sijoitus oli 21.

Keskiviikon klassikko:Erään rockin pioneeriartistin esikoisalbumi

 Jerry Lee Lewis:Jerry Lee Lewis

Vuonna 1958 nauhoitettu ja samaisena vuonna Sun Recordsin julkaisemana ilmestynyt Jerry Lee Lewis on samannimisen, keskeisimpiin rockpioneereihin lukeutuvan artistin esikoispitkäsoitto. Lewisin hittisingleistä pitkäsoitolle sisältyy High School Confidential, ja Lewisin esikoisalbumiin onkin joskus viitattu mainitulla nimellä. Sitä vastoin Lewisin esikoisalbumilta puuttuvat hänen suuret hittinsä Great Balls of Fire ja Whole Lotta Shaking Going On. Pitkäsoiton takakannessa nähdään myös Sun Recordsin johtaja Sam Phillips ihailemassa 706 Avenuella sijaitsevassa kuuluisassa studiossa pianon ääressä istuvaa Lewistä, joka oli tuossa vaiheessa Phillipsin viimeisin löytö. Phillips vastasi lisäksi Lewisin esikoisalbumin kansiteksteistä. Ajan hengen mukaisesti mainitun pitkäsoiton kappaleet julkaistiin lisäksi kolmena 45-kierroksen ep-levynä. Jerry Lee Lewisin esikoisalbumi on sittemmin ollut saatavilla cd-formaatissa versiona, jonka bonuskappaleina on biisejä hänen esikoisep:ltään Great Balls of Fire. Albumista laatimassaan arviossa myös Brownsville Station-yhtyeen johtohahmona muistettu Kub Coda piti pitkäsoittoa upeana debyyttinä, vaikka siltä jäikin hänen mielestään puuttumaan merkittävä osa Lewisin parhaimmistoon lukeutuvaa tuotantoa.

Tiistain tukeva:Bachman Turner Overdriven ainoa listaykkössingle

You Ain’t Seen Nothing Yet on kanadalaisen rockyhtyeen Bachman Turner Overdriven tuotantoa edustava kappale, jonka sen johtohahmo Randy Bachman kirjoitti yhtyeen kolmatta ja vuonna 1974 ilmestynyttä albumia Not Fragile varten. Biisi julkaistiin vuonna 1974 lisäksi singleformaatissa b-puolellaan instrumentaalikappale Free Wheelin’. You Ain’t Seen Nothing Yet saavutti ykkössijan Billboardin Hot 100 -listalla sekä Kanadan RPM-listalla yhdeksäs marraskuuta 1974. Kappaleesta muodostui lisäksi Bachman Turner Overdriven ainoa suuri hitti Britanniassa, missä biisi saavutti parhaimmillaan toisen sijaan. Myös You Ain’t Seen Nothing Yetiä seuranneesta Bachman Turner Overdriven singlestä Roll On Down the Highway muodostui Britanniassa jonkinasteinen menestys. You Ain’t Seen Nothing Yet alkoi instrumentaalikappaleena, johon Randy Bachman oli saanut inspiraatiota Dave Masonin sävellyksestä Only You Know and I Know. Randy Bachmanin mukaan kappale oli alun perin instrumentaali, johon hän kirjoitti lyriikat tyhjästä. Bachman Turner Overdivella oli tapana soittaa kyseistä kappaletta asentaessaan vahvistimensa ja mikrofoninsa kuntoon. Not Fragile- albumin tuotantovaiheessa Mercury Recordsin Charlie Fach mainitsi, että sen kahdeksan kappaleen joukossa ei ollut magiikkaa sisältävää singlehittiä. Randy Bachman mainitsi yhdeksännestä valmiina olevasta kappaleesta, jonka Fach halusi kuulla. Hän totesi siinä olevan muista albumin kappaleista puuttuvaa kirkkautta. You Ain’t Seen Nothing Yetiä ei ollut alun perin tarkoitus julkaista singlenä, mutta kappale saavutti merkittävää radiosoittoa asemilla ympäri Yhdysvaltoja. Niinpä Fach tiedusteli Randy Bachmanilta, voisiko You Ain’t Seen Nothing Yetin julkaista singleformaatissa. Bachman kieltäytyi kolmen viikon ajan, mutta myöntyi lopulta. You Ain’t Seen Nothing Yet julkaistiin singlenä syyskuussa 1974. Arviossaan Billboard vertasi You Ain’t Seen Nothing Yetiä Velvet Undergroundin Sweet Janeen ja ylisti kappaleen melodioita ja vokaalikoukkua. Cash Box kuvasi kappaletta erääksi julkaisuvuotensa parhaista rockkappaleista ja Record World ristiksi The Whon My Generationin ja Pinball Wizardin välissä. Billboardin listalla You Ain’t Seen Nothing Yet saavutti ensiksi sijan 65. 21. syyskuuta 1974 päättyneellä viikolla. Siitä muodostui Bachman Turner Overdriven ainoa Billboardin listakärjen tavoittanut single. Ollessaan The Guess Whon jäsen Randy Bachman oli saavuttanut vuonna 1970 samaisella listalla ykkössijalle kohonneen singlen kappaleella American Woman. Ykkössijansa jälkeen You Ain’t Seen Nothing Yet putosi sijalle 34., mutta nousi sen jälkeen jälleen top teniin; tarkemmin ilmaistuna kahdeksanneksi. Myös kappaleen putoaminen ykkössijalta top 30:n alapuolelle on oma ennätyksensä. Britanniassa You Ain’t Seen Nothing Yetin nousun listakärkeen esti Mud-yhtyeen Lonely This Christmas.

Maanantain mainio:Kirkan legendaarinen esikoislive

Kirka:Keikalla

Helsingin Kulttuuritalon Scandian studiossa 13. ja 14. helmikuuta 1969 nauhoitettu, seuraavina päivinä hienoisesti paikkailtu ja pikapikaa heti samaisessa kuussa julkaistu Kirka Keikalla on Kirkan esikoisalbumi. Yleisönä mainitussa nauhoituksessa oli Kirkan fan clubin jäsenistöä. Esikoisalbuminsa kappalevalinnoissa Kirka pääsi todellisten diggauskohteidensa ja ydinosaamisensa pariin, sillä albumin coverbiisit edustivat laadukasta soulia ja rockia. Säestäjänä oli Kirkan Islanders-yhtyeen tuonaikainen lineup, jonka muodostivat kitaristi Eero Lupari, kosketinsoittaja Seppo Hovi, rumpali Kurt Mattsson ja basisti Heimo Holopainen vahvistettuna saksofonisti Pekka Pöyryllä. Kirkan iskelmällisempää tuotantoa hänen esikoisalbumillaan edustaa ainoastaan sen ykköspuolen päättävä hittimedley. Jyrki Hämäläisen James Brownin livelevyä At the Apollo muistuttavia avausspiikkejä seuraa nopeatempoinen starttibiisi, The Temptationsin ohjelmistosta poimittu Get Ready. I’ll Go Crazy jatkaa samanhetkisesti, mutta seuraavana kuultava ja kestoltaan viisiminuuttinen Ray Charlesin Georgia on My Mind rauhoittaa kokonaisuutta tyylitajuisesti. Sam and Daven soulklassikon Hold on I’m Coming Kirka omistaa avaussppiikissään Tom Jonesille. It’s a Man’s Man’s Man’s Man’s World on sielukas poiminta James Brownin repertuaarista ja Kirka Keikalla-albumin ykköspuolen päättää kappaleista Hetki lyö, Leijat, Ehkä suukon antaa saan ja Viimeiseen mieheen koostuva hittisikermä. Kakkospuolen avaa originaaliversiotaan rajummin sovitettu Ray Charlesin I Can’t Stop Loving You. Suorastaan revittelevä Bama Lama Bama Loo on Little Richardin paluuhitti vuodelta 1963 ja Kirkan ohjelmistossa kyseessä oli jo tuossa vaiheessa suoranainen bravuuri. Tiivistunnelmainen Take a Heart on löydetty The Renegadesin ohjelmistosta, Good Golly Miss Molly edustaa jälleen Little Richardin originaalituotantoa ja I’ll Never Fall in Love Again on esimerkiksi Dionne Warwickin ja Bobbie Gentryn levytysohjelmistoon lukeutunut balladikappale. Yli kuusiminuuttinen albumin päätöskappale, Ray Charlesin Wha’d I Say sisältää myös yleisönhuudatuksia. Helmikuussa 1969 ilmestynyt Kirka Keikalla nousi seuraavassa kuussa maamme albumilistan kärkeen ja piti sijoituksesa kesäkuuhun asti. Albumin ensimmäinen uusintapainos ilmestyi vuonna 1973 ja seuraava, vuonna 1985 tällä kertaa nimellä Live ’68 julkaistu ilmestyi vinyylin lisäksi kasettiformaatissa. Molempien edellä mainittujen uusintapainosten julkaisijana oli albumin myös alun perin julkaissut  Scandia. Vuonna 2007 Warner Music Finland julkaisi albumista ensimmäisen cd-version ja vuonna 2021 ilmestyi Lipposen Levyn ja Kasetin julkaisema vinyylisuusintapainos. Ilmestymisaikanaan Kirka Keikalla vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, mutta artisti itse kohotti sittemmin albumin levytystuotantonsa keskeisimmäksi albumiksi.

Sunnuntain extra:Roxy Musicin vuoden 1974 albumi

Roxy Music:Country Life

Marraskuun puolivälissä 1974 Island Recordsin ja Yhdysvalloissa Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt Country Life on taide- ja glamrockiksi identifioituvan Roxy Music- yhtyeen neljäs studioalbumi. Useiden musiikkijournalistien mukaan mainittu pitkäsoitto lukeutuu Roxy Musicin tuotannon sofistikoituneimpiin ja johdonmukaisimpiin albumeihin. Brittilistalla Country Life saavutti parhaimmillaan kolmannen sijan. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli 37., ja Country Lifesta muodostuikin Yhdysvalloissa Roxy Musicin ensimmäinen top 40:ään kohonnut albumi. Pitkäsoitolle sisältyy Roxy Musicin järjestyksessään neljäs hittisingle All I Want is You b-puolellaan Your Application’s Failed, joka saavutti brittilistalla sijan 12. Yhdysvalloissa singleformaatissa julkaistiin editoitu versio nopeatempoisesta rockkappaleesta The Thrill of It All, joka muistutti tyylillisesti Roxy Musicin vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneitä singlemenestyksiä Virginia Plain ja Do the Strand. B-puolen biisivalinta oli sama molemmilla singleillä. Eddie Jobsonin viulu dominoi kappaletta Out of the Blue, josta muodostui konserttitilanteissa eräs yhtyeen suosikkibiiseistä. If It Takes All Nightista on löydettävissä boogierockin ja jopa southern rockin vaikutusta. Three and Nine sisältää lyriikassaan The Kinksin Ray Daviesin tyyppistä nostalgiaa vanhojen elokuvien seuraamisesta ja Country Lifen päätöskappale Prairie Rose on oodi Teksasille. Sen on joskus virheellisesti arveltu viittaavan Jerry Halliin, mutta tosi asiassa Bryan Ferry tapasi Hallin vasta vuonna 1975. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Country Life saavutti sijan 387. Mainitulle listalle Roxy Musicin pitkäsoitoista ylsivät lisäksi For Your Pleasure, Siren ja Avalon.

Lauantain pitkä:Eräs australialaisen rockin pioneeriyhtyeistä

Zoot oli australialainen poprockyhtye, joka aloitti toimintansa vuonna 1964 Adelaidessa, Etelä-Australiassa nimellä Down the Line. Vuonna 1968 yhtyeen nimeksi vaihtui Zoot ja seuraavana vuonna sen tukikohdaksi muuttui Melbourne. Yhtyeen vuonna 1970 levyttämä heavyrockvaikutteinen cover The Beatlesin Eleanor Rigbystä nousi kansallisella Go-Set -singlelistalla viiden suosituimman joukkoon, mutta yhtye lopetti toimintansa toukokuussa 1971. Zootin keskeisimpiin jäseniin kuuluivat myöhemmin Little River Bandin perustanut basisti Beeb Birtles ja sittemmin soolouraansa luonut ja tv-kuuluttajana vaikuttanut Darryl Cotton. Vuosien 1969 ja 1971 välillä Zootin soolokitaristina ja laulaja/lauluntekijänä vaikuttanut Rick Springfield muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1972 ja saavutti kansainvälistä kuuluisuutta sooloartistina, biisintekijänä ja näyttelijänä. Marraskuussa 2011 Zoot kokosi rivinsä Rick Springfield and Friends-risteilyllä. Cottonilla diagnosoitiin maksasyöpä toukokuussa 2012 ja hän edesmeni samaisen vuoden heinäkuussa. Vuoden 1964 aikana Plymptonin lukiota käyneet ystävät John D'Arcy, Gordon Rawson and Gerard Bertlekamp, joista viimeksi mainittu tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Beeb Birtles, alkoivat opetella aikakauden hittejä. Ted Higginsin täydennettyä yhtyeen kokoonpanon se otti nimekseen Times Unlimited. Aikaisemmin The Murmenissa vokalisoinut Darryl Cotton liittyi mukaan ja yhtyeen nimeksi vaihtui Down the Line The Holliesin Roy Orbisonin kappaleesta Go Go Go (Down the Line) levyttämän coverin mukaan. Yhtyeen coverohjelmistossa oli The Holliesin lisäksi The Movea, The Whota ja Small Facesiä. Down the Line keikkaili Adelaiden clubeissa ja saavutti kannatusta paikallistasolla. Toukokuussa 1967 myös nousevaa solistia John Farnhamia manageroinut Darryl Sambell käytti Down the Linea taustamuusikkoina demonauhoituksilla, jotka varmistivat Farnhamille levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa. Farnhamin kanssa työstettyjen nauhoitusten jälkeen Down the Linea lähestyivät adelaidelaiset promoottorit Alan Hale ja Doc Neeson, jotka kehottivat yhtyettä vaihtamaan nimekseen Zootin. Yhtyeen keikkasettiin sisältyi tässä vaiheessa jo jonkin verran omaa tuotantoa ja vuoden 1968 alussa Zoot päätti muuttaa Melbourneen. D’ Arcy ei halunnut lähteä ja hänen paikkansa yhtyeen kitaristina otti Steve Stone. Elokuuhun 1968 ajoittuneen muuton jälkeen Zootin manageroinnista vastasivat Wayne de Gruchy ja Tony Knight. Levytyssopimus solmittiin Columbia Records/EMI Musicin kanssa ja ensimmäinen single oli David Mackayn tuottama Jackie Lomax-cover You’d Better Get Goin’ Now. Higgins ja Stone palasivat Adelaideen ja heidän paikkansa ottivat samaisen vuoden syyskuussa aikaisemmin Third Partyssa rumpaloinut Rick Brewer ja soolokitaristi Roger Hicks. Kolmas syyskuuta 1968 de Gruchy kutsui musiikkimediaa itsensä ja Knightin yhteisesti omistamaan Berties-diskoteekkiin, jossa Zootin esikossingleä promottiin. Joulukuuhun mennessä Zootin managereiksi olivat vaihtuneet myös Farnhamin ja the Masters Apprenticesin manageroinnista vastanneet Samwell ja Jeff Joseph. Zootin toinen single, tammikuussa 1969 ilmestynyt 1x2x3x4 saavutti Go Set- top 40-listalla sijan 32. Radiosoiton lisäksi Zoot esiintyi säännöllisesti paikallisessa tv:n popmusiikkohjelmassa Uptight! Yhtyeen kolmas single Moty and Me oli Go-Setsin kirjoittajan Ian Meldrumin tuottama ja se saavutti kesäkuussa sijan 33. Kesäkuussa 1969 Zoot äänestettiin Go-Setin popäänestyksessä suosituimmaksi yhtyeeksi. Heinäkuuhun ajoittui kiertue itävaltioissa Ronnie Burnsin, The Sectin ja Jon Blanchfieldin kanssa. Syyskuussa 1969 Hicks liittyi The Avengersiin ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeissä Icy Blues, Moppa Blues Band ja Wickedy Wak soittanut Rick Sprinfield. Samassa kuussa Zoot osallistui muiden australialaisyhtyeiden kanssa Operation Starlit-kiertueelle, josta muodostui yleisömenestys, mutta silti taloudellisesti katastrofi. Lokakuussa 1969 ilmestyi Zootin seuraava single About Time/Sha La La, jota seuraavan vuoden huhtikuussa seurasi Hey Pinky. Raakaa kitarointia edustanut single ei saavuttanut listasijoitusta. Heinäkuussa 1970 ilmestynyt yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto Just Zoot saavutti Australian Kent Music Report -listalla sijan 12. Samaisen vuoden elokuussa Zoot sijoittui The Flying Soundsin jälkeen toiseksi Hoadleyn Battle of the Sounds -kilpailussa. Zootin joulukuussa 1970 julkaisemasta Beatles-coverista Eleanor Rigby muodostui yhtyeen suosituin single, joka saavutti neljännen sijan seuraavan vuoden maaliskuussa. Top 40:ssä kappale pysytteli 20 viikon ajan ja siitä muodostui vuoden 12:ksi suosituin single. Seuraava single, huhtikuussa 1971 ilmestynyt The Freak/Evil Child edusti niin ikään hardrockia ja nousi top 30:een. Eleanor Rigbyn saavuttaman suosion myötä RCA osoitti kiinnostusta tuoda Zootin levyttämään Yhdysvaltoihin, mutta yhtyeellä oli hankaluuksia työlupiensa kanssa ja Rick Springfieldiä houkuteltiin soolouralle. Muiden pettymysten ja turhautumisten seurauksena Zoot lopetti toimintansa toukokuussa 1971. Go-Setin heinäkuussa 1971 julkistamassa popäänestyksessä Zoot oli toiseksi suosituin yhtye Daddy Coolin jälkeen ja Eleanor Rigby suosituin single. Loppuvuodesta 1971 EMI/Columbia julkaisi yhtyeeltä kokoelma-albumin Zoot Out. Zootin lopetettua toimintansa Birtles ja Cotton muodostivat lähes heti duon Darryl and Beeb. Nimeksi vaihtui Frieze vaateyhtiö Frieze Brothersin sponsoroinnin myötä. Syyskuussa 1971 Sparmac Records julkaisi singlen Feelings ja Warner Brothers kesäkuussa 1972 albumin BC, jolla soittivat studiomuusikot. Friezen lopetettua toimintansa toukokuussa Cotton muutti Yhdysvaltoihin Birtlesin liittyessä aikaisemmin nimillä Allison Gros ja Dummond toimineeseen yhtyeeseen Mississippi. Vastaavasti Mississippistä muodostui vuonna 1975 Little River Band. Springfield solmi niin ikään levytyssopimuksen Sparmacin kanssa. Lokakuussa 1971 ilmestynyt esikoissingle Speak to the Sky saavutti Kent Music Reportin listalla kuudennen sijan. Sparmacin omistaja Robie Porter vaikutti lisäksi Springfieldin tuottajana ja managerina.Nauhoitettuaan Lontoossa esikoisalbuminsa Beginnings Springfield muutti Yhdysvaltoihin kesän 1972 aikana. Hän on saavuttanut kansainvälistä menestystä sooloartistina, biisintekijänä ja näyttelijänä ja on jatkanut levytyksiään. Brewer on vaikuttanut rumpalina yhtyeissä Cashbox, Bootleg, Whole Man ja l’ Tambu. Vuonna 1976 hän liittyi The Ferretsiin, jonka tuotannosta kappale Don’t Fall in Love saavutti toisen sijan Kent Music Report-listalla. Brewerin muihin yhtyeisiin ovat lukeutuneet Jim Keaysin Southern Cross, The Motivators ja Greg Baker’s Blues Party. 5.- 10. marraskuuta 2011 Zootin kokoonpano Springfield, Birtles, Cotton ja Brewer teki reunionin Rick Spingfield and Friends -risteilyllä Carnival Destinyllä Miamissa. Vuonna 2013 Fanfare Records julkaisi kyseisistä konserteista kasatun konserttitaltioinnin Live- The Reunion. Denny Catton menehtyi maksasyöpään 27. heinäkuuta 2012. Vuonna 2018 Zootilta ilmestyi antologia Archaeology, jolle sisältyy myös uusi levytys kappaleesta Living in a Northern Town. 24. kesäkuuta 2024 Zootilta ilmestyi single That Was Then.

Perjantain pohjat:Gerry and the Pacemakersin brittilistan kakkossijalle yltänyt single

I’m the One on liverpoolilaisyhtye Gerry and the Pacemakersin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa tammikuussa 1964. Yhtyeen kotimaassa siitä muodostui top ten -hitti ja I’m the One saavutti listasijoituksen lisäksi Yhdysvalloissa. Singlen b-puolella julkaistu You've Got What I Like osoittatui Suomessa tunnetummaksi biisiksi, sillä Ronny and The Loafers levytti mainitusta kappaleesta menestyksekkään suomennoksensa nimellä Se jokin sinulla on. Vuonna 1963 Gerry and the Pacemakersistä tuli ensimmäinen yhtye, jonka kolme ensimmäistä singleä nousivat kaikki ykkössijalle brittilistalla. Neljäntenä singlenään Gerry and the Pacemakers päätti julkaista solistinsa Gerry Marsdenin käsialaa olevan kappaleen. I’m the One ei kuitenkaan jatkanut yhtyeen listaykkösten ketjua, vaikka kappale nousikin kakkosijalle kaikilla mahdollisilla brittilistoilla. I’m the Onen sijoittumisen kärkeen esti toisen liverpoolilaisyhtyeen The Searchersin kappale Needles and Pins. I’m the Onen jälkeen Gerry and the Pacemakersin singleistä yhtyeen kotimaassa top teniin kohosi vielä kaksi, eli Don’t Let the Sun Catch You Cryin’ ja Ferry Cross the Mersey. Osana britti-invaasiota Gerry and the Pacemakers saavutti jonkinasteista menestystä myös Yhdysvalloissa. Siellä I’m the One joutui Billboardin listalla tosin tyytymään ainoastaan sijaan 82. ja jäi Cash Boxilla ilman listasijoitusta. Britanniassa I’m the Onea ei julkaistu millään yhtyeen albumeista, mutta Yhdysvalloissa se pääsi mukaan pitkäsoitolle Don’t Let the Sun Catch You Cryin’. Maaliskuussa 1964 Britanniassa ilmestynyt ep I’m the One sisälsi nimikappaleensa lisäksi kyseisen singlen b-puolen You’ve Got What I Like sekä aikaisemmin albumilla How Do You Like It ilmestyneet kappaleet You Can’t Fool Me ja Don’t You Ever. Record Retailerin ep-listalla I’m the One saavutti parhaimmillaan yhdennentoista sijan.

Torstain terävä:Springsteenin Born in the USA:n neljäs singlemenestys

I'm on Fire on Bruce Springsteenin vuoden 1984 suurmenestysalbumilla Born in the USA julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa helmikuussa 1985. Kappale äänitettiin ensiksi ensimmäisissä Born in the USA:n tiimoilta tehdyissä nauhoituksissa tammikuussa 1982. Born in the USA- albumille ja singlelle päätynyt versio nauhoitettiin kuitenkin toukokuun 11:ntenä The Power Station -studioilla. Springsteenillä oli valmiina joitakin tekstiaihioita, joista osaa hän hyödynsi myöhemmin The Promise -albumillaan julkaisemassaan kappaleessa Spanish Eyes. Springsteen alkoi soittaa hidasta kitarakuviota, johon rumpali Max Weinberg ja kosketinsoittaja Roy Bittan tulivat mukaan. Lopputuloksena oli hienoisesta rockabillybeatistään huolimatta sävykäs kappale, jonka lopullisella levytysversiolla Springsteen hyödynsi myös syntetisaattoria. Kyseessä oli eräs Springsteenin ensimmäisistä levytyskappaleista, jossa mainittua instrumenttia kuultiin. Billboardin Hot 100 -listalla I'm on Fire saavutti kuudennen sijan. Kyseessä oli järjestyksessään neljäs kaikkiaan seitsemästä top teniin kohonneesta Born in the USA -albumilta poimitusta singlekappaleesta. Alankomaissa I'm on Fire nousi kolmen viikon ajaksi listakärkeen heinä-elokuussa 1985. Samaan aikaan kaksi muuta Springsteenin kappaletta, eli Dancing in the Dark ja Born in the USA olivat top tenissä. Kyseessä  oli ensi kerta, kun mainitussa maassa samalla artistilla oli kolme kappaletta top tenissä sitten vuoden 1965, jolloin The Beatles ylsi vastaavaan saavutukseen. I'm on Firesta työstettiin Los Angelesissa maaliskuussa 1985 kuvattu ja John Saylesin ohjaama musiikkivideo. Ilmestymisvuotenaan I'm on Fire palkittiin MTV Video Music Awardseissa parhaana miesartistin videona. I'm on Fire- singlen b-puolella julkaistu kappale Johnny Bye Bye, joka oli tekstinsä osalta yhdistelmä Chuck Berryn Bye Bye Johnnysta ja Springsteenin omasta kappaleesta Come On Let's Go Tonight. Born in the USA:n tiimoilta tehdyn kiertueen alussa I'm on Fire oli mukana setissä ainoastaan aika ajoin, mutta parin kuukauden jälkeen kappale kuultiin säännöllisesti toisen setin puolivälissä. Vuosien 1999 ja 2008 välillä Springsteen esitti I'm on Firen E Street Bandin kanssa ainoastaan kahdeksan kertaa. Kerran, eli kesäkuussa 1999 Reunion-kiertueella Bremenissä, kerran The Rising-kiertueella huhtikuussa 2003 Ottawassa ja kuudesti The Magic-kiertueella. Vuonna 2009 Working on a Dream-kiertueella I'm on Fire teki yllättäen lähes pysyvän paluun Springsteenin keikkasettiin. Marraskuuhun 2009 mennessä I'm on Fire oli esitetty konsertissa 245 kertaa. Livecoverinsa I'm on Firesta ovat levyttäneet esimerkiksi Tanya Tucker, Big Country ja Tori Amos. Kotimaassa kappale on ollut lahtelaisen rockabilly/rockyhtye Francinen ohjelmistossa sekä livenä että levyllä.

Keskiviikon klassikko:Joan Jettin onnistunut coveralbumi

Joan Jett:The Hit List

16. tammikuuta 1990 Yhdysvalloissa ja Japanissa Blackheartin/CBS- Sonyn ja Euroopassa Chrysaliksen julkaisemana ilmestynyt The Hit List on Joan Jettin seitsemäs albumi, ensimmäinen coverlevy ja toinen artistin omissa nimissään julkaisema albumi. The Hit Listillä versioituvien kappaleiden joukossa on huomattavan tunnettuja ja muutama hieman harvinaisempi. Albumin avauskappale, ärhäkkä näkemys Ac/Dc:n vuoden 1976 satoa edustavasta Dirty Deeds Done Dirt Cheapistä julkaistiin lisäksi seitsentuumaisena singlenä ja kasettisinglenä b-puolellaan varsinaiselta albumilta löytymätön The Rolling Stones-cover, alun perin vuonna 1969 ilmestyneen klassikkoalbumin Let It Bleed nimikappale. Mainittu versio pääsi kuitenkin mukaan The Hit Listin Japanin-painokselle. Toisena singlenä The Hit Listiltä julkaistiin tunnetta huokuva näkemys aikaisemmin The Everly Brothersin ja Nazarethin levytyksinä tunnetuksi tulleesta balladikappaleesta Love Hurts. Sen kakkospuolella on myös varsinaiselta The Hit List-pitkäsoitolta löytyvä The Jimi Hendrix Experience-laina, harvinaisuudessaan kiehtova Up from the Skies. Kyseessä on Joanin repertuaarissa toinen Hendrix-cover, sillä vuonna 1986 ilmestyneelle ja The Blackheartsin kanssa työstämälleen albumille Good Music Jett versioi Up from the Skiesin tavoin alun perin albumilta Axis:Bold as Love löytyvän kappaleen You Got Me Floating. Chrysalis Records julkaisi Love Hurtsin uudelleen singleformaatissa. Tällä kertaa sen b-puolelle päätyi niin ikään The Hit Listin kappalemateriaaliin lukeutuva ja albumin parhaimmistoon kuuluva, Sex Pistolsin ohjelmistosta poimittu Pretty Vacant. The Kinksin repertuaarista The Hit Listillä versioituu vuoden 1972 satoa edustava Celluloid Heroes ja yhtyeen johtohahmoa Ray Daviesia kuullaan coverissa taustalaulussa ja Peppy Castro-kitaran varressa. ZZ-Topin Tushin versioinnista Joan selviää suhteellisen onnistuneesti. Kyseessä on jo toinen tunnetun naisrockin edustajan kappaleesta levyttämä cover, sillä Girlschool versioi Teksasin pienen boogieyhtyeen vuonna 1975 albumilleen Fandango alun perin levyttämän Tushin vuoden 1981 klassikkoksi kohonneelle levylleen Hit and Run. Harvinaisempaa biisiaarteistoa The Hit Listillä edustaa näkemys The Chambers Brothersin vuonna 1968 Billboardin listalla yhdenneksitoista nousseesta, psykedeeliseen rockiin kallistuvasta kappaleesta Time Has Come Today, jonka versiossa on kaivattavaa vimmaa. The Doorsin Love Me Two Timesin näkemys ei lukeudu The Hit Listin ikimuistoisimpiin, mutta albumille levytetty näkemys Jonathan Richman & The Modern Loversin Roadrunnerista on Joanin ja The Blackheartsin neljä vuotta aikaisemmin albumilla Good Music ilmestynyttä coveria iskevämpi. Creedence Clearwater Revivalin loppukauden hitteihin lukeutuva Have You Ever Seen the Rain versioituu Joanin esittämänä melko sielukkaasti. Useat The Blackheartsin hittikappaleista I Love Rock N' Roll ja Crimson and Clover mukaan lukien ovat coverversioita ja The Hit Listille valikoituneisiin kappaleisiin Joan on niin ikään onnistunut puhaltamaan omaa kaivattavaa henkeään. Billboardin albumilistalla mainittu pitkäsoitto oli parhaimmillaan sijalla 36., Uudessa Seelannissa kuudentenatoista, Ruotsissa sijalla 22. ja Sveitsissä sijalla 27.

Tiistain tukeva:Bobby Tenchin varhainen yhtye

 The Gass oli Robert Tenchin sekä Godfrey ja Errol McLeanin toukokuussa 1965 perustama rockyhtye, jonka manageroinnista vastasivat Rik Gunnel ja Active Management. Melodioitaan The Gass rikasti soundiaan latinalaisvaikutteilla sekä elementeillä soulista, bluesista ja progressiivisesta rockista. Yhtye hyödynsi usein monimutkaista rytmiikkaa ja monenkirjavaa sekoitusta muista vaikutteista. The Gassin originaalin kokoonpanon muodostivat basisti Bobby Tench, perkussionisti Errol ja rumpali/solisti Godfrey McLean, saksofonisti Humprey Oka ja kitaristi Alan Roskams. Tenchistä tuli pian yhtyeen soolokitaristi ja vokalisti. Vuosien 1965 ja 1967 välillä The Gass julkaisi singlejä Parlophone ja EMI-yhtiöillä. Samalla kun yhtyeen musiikki kehittyi, sen kokooonpanossa tapahtui miehistönvaihdoksia. The Gass soitti clubikekkoja Britanniassa ja esiintyi Lontoon Sohossa muotitietoisissa keikkapaikoissa, joihin lukeutuivat esimerkiksi The Ad Lib Club, Flamingo ja Bag O' Nails. The Scotch of St. Jamesissa The Gass esiintyi housebändinä. Tuolloin Eric Burdon esiintyi yhtyeen kanssa ja Jimi Hendrix jamitteli sen kanssa. Vuoden 1968 aikana The Gass soitti esimerkiksi Led Zeppelinin lämmitelijänä. Seuraavana vuonna The Gassista tuli yhtye Jack Goodin tuottamaan rockmusikaaliin Catch My Soul-Rock Othelo ja sen osuutta kuvattiin musiikin tulkitsijana. Tässä vaiheessa yhtyeen nimi lyheni muotoon Gass ja vuonna 1979 se julkaisi ensimmäisen albuminsa Juju, jonka työstämiseen osallistui Fleetwood Macin johtohahmona ensisijaisesti muistettu kitaristi Peter Green. Godfrey McLean oli vastaavasti mukana samaisena vuonna ilmestyneellä Greenin sooloalbumilla End of the Game. Gass oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Catch My Soul, joka oli taltioitu Catch My Soul-Rock Othellon brittiläisen näyttämöproduktion originaalien näyttelijöiden kanssa. Vuonna 1971 yhtye nauhoitti Polydorin julkaiseman singlen Something's Got to Change Your Ways. Pete Masden mainitsee teoksessaan Funk Guitar and Bass, että näihin aikoihin Bobby Tench ja Godfrey McLean osallistuivat säännöllisesti Ronnie Scottin clubilla järjestettyihin eri muusikoiden jamisessioihin. Niiden myötä syntyi lopulta fuusioyhtye Gonzalez. Toukokuussa 1971 Tench liittyi Jeff Beck Groupiin ja mainittu seikka merkitsi Gassin toiminnan loppumista. Godfrey McLean teki levytyksiä Brian Auger and The Oblivion Expressin kanssa. Gassin myöhäisemmän kokoonpanon basisti Leslie Harper osallistui Tenchin kanssa Freddie Kingin vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneiden pitkäsoittojen Burglar ja Larger Than Life levytykseen ja Roskams ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön rhythm and blues-solisti Herbie Goinsin kanssa.Tench oli mukana Humble Piessa kyseisen yhtyeen vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä albumeilla On to Victory ja Go for the Throat. 

Maanantain mainio:The Eaglesin hardrockvivahteinen kappale Hotel Californialla

Victim of Love on Don Felderin, Don Henleyn, Glenn Freyn ja JD Southerin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin ensiksi The Eaglesin viidennellä ja kahdeksas joulukuuta 1976 ilmestyneellä albumilla Hotel California. Victim of Love ilmestyi lisäksi mainitun albumin ensimmäisen singlen New Kid in Town b-puolella. Kun mainittu single julkaistiin, sekä Henley että Frey uskoivat sen molempien kappaleiden saavuttavan huomattavaa radiosoittoa. Victim of Loven pohjana oli Felderin käsialaa ollut instrumentaalikappale, jonka hän oli nimennyt Iron Lungiksi. Se oli mukana kasetilla, joka sisälsi useita Felderin ideoita tulevaa albumia varten. Henley ja Frey pitivät etenkin mainitusta kappaleesta sekä musiikista, joka johti Hotel Californian nimikappaleen syntyyn. Felder, Frey, Henley ja Souther alkoivat työstää kappaleen lyriikoita Freyn kotona. He keskustelivat päättyneistä ihmissuhteista ja kadotetuista unelmista ja Southerin mukaan särkynyt sydän on sama asia, kuin olisi auto-onnettomuuden uhri. Uhria pidettiin onnistuneena sanavalintana kappaleen otsikkoon ja Henley tai Frey ehdotti otsikoksi rakkauden uhria, josta muodostuikin kappaleen otsikko. Felderiä kaavailtiin leadvokalistiksi mainittuun kappaleeseen, mutta lopulta Victim of Lovesta albumille päätyi Don Henleyn leadvokalisointia sisältävä versio. Victim of Love on The Eaglesin repertuaarissa siinä mielessä harvinaislaatuinen kappale, että se on soitettu sataprosenttisesti livenä ilman päällekkäisäänityksiä. Ainoastaan sekä lead, että harmonialauluosuudet sisältävät mainitussa kappaleessa päällekkäisäänityksiä. Originaalin julkaisunsa jälkeen Victim of Love on päässyt mukaan vuosina 1982 ja 2003 ilmestyneille kokoelma-albumeille The Eagles Greatest Hits 2 ja Very Best of. Vuonna 2000 julkaistulle kokoelmalevylle Selected Works 1972-1999 sisältyy Victim of Loven livetulkinta.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen progeyhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Kansas:Best of Kansas 

Heinäkuun lopussa 1984 ilmestynyt Best of Kansas on yhdysvaltalaisen progressiivista rockia edustavan Kansas-yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Tuoretta tuotantoa mainitulla pitkäsoitolla tuossa vaiheessa edusti tuonaikaisen solistin John Elefanten ja hänen veljensä Dino Elefanten käsialaa oleva Perfect Lover. Best of Kansasista julkaistiin vuonna 1999 uusintapainos, jonka työstämisessä yhtyeen originaalijäsenet olivat olleet mukana. Perfect Lover oli mainitulla painoksella tiputettu pois, mutta sen sijaan mukana oli kolme originaalilla versiolla julkaisematonta kappaletta; The Pinnacle albumilta Masque, The Devil Game Song for Americalta sekä Closet Chroniclesin liveversio tupla-albumilta Two for the Show. Alun perin mainittu kappale oli ilmestynyt Kansasin vuonna 1977 julkaistulla menestysalbumilla Point of Know Return. Best of Kansasia on myyty Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta ja albumi on saavuttanut nelinkertaisesti platinaa vuoteen 2001 mennessä. Kappaleiden Carry on Wayward Son ja The Wall Best of Kansasin originaalilla painoksella ilmestyneet versiot ovat yhtyeen varhaisen johtohahmon Kerry Livgrenin remiksaamia, eikä mainittuja versioita ole julkaistu myöhemmin. Vuoden 1999 uudelleenjulkaisulla on sitä vastoin hyödynnetty vuoden 1976 originaaleja, albumilla Leftoverture julkaistuja miksauksia. Vuonna 2014 Friday Music julkaisi Best of Kansasin originaalista biisilistasta kappale Perfect Lover mukaan lukien 180 gramman vinyyliversion, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin lisäksi punaisena vinyylinä. Best of Kansasin tuoreinta tuotantoa edustavat Play the Game Tonight vuoden 1982 albumilta Vinyl Confessions sekä Fight Fire with Fire seuraavana vuonna ilmestyneeltä albumilta Drastic Measures.

Lauantain pitkä:Kotimaisen hardrockin todellisen tienraivaajan definitiivinen historiikki

Tero Karjalainen:Zero Nine (Like)

Kuusamolainen Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton pioneeriyhtye ja on todella ansaittua, että yhtye on viimein saanut Tero Karjalaisen kirjoittamana kattavan elämäkertateoksensa. Sen alkuosa käy läpi yhtyeen jäsenten vaiheita ajalta ennen Zero Ninen perustamista. Eniten varhaisia yhtyeitä oli soolokitaristi Timo Käsmällä. Niistä varhaisin, eli Deep Feeling viittasi jo nimessään Deep Purpleen. Hardrockin lisäksi Käsmään oli  vaikuttanut progresiivinen rock ja kotimaisista yhtyeistä etenkin Albert Järvisen, Pave Maijasen ja Ippe Kätkän muodostama Royals. Varhainen rumpali, sittemmin etenkin jäsenyydestään Nights of Iguanassa muistettu Veli-Sakari, eli Sika Kukkonen oli musiikillisesti varsin monipuolinen ja hänen paikkansa ottanut ja etenkin brittiläistä Slade-yhtyettä voimakkaasti digannut Mikko Korpela soitannollisesti jossakin määrin edeltäjäänsä suoraviivaisempi. Solisti Keijo ”Kepa” Salmirinne oli ennen rocksolistiuraansa laulanut runsaasti koulun juhlissa, mutta ensimmäisissä treeneissä Lutikkalinnassa vokalisoitu jälkimmäinen biisi, eli Stonesien Satisfaction varmisti jo hänen paikkansa yhtyeen solistina.Välillä muutaman vuoden Ruotsissa asunut Esa Harju tiedettiin kovaksi basistiksi ja viimeisenä yhtyeeseen liittyneen toisen kitaristin Martti Mäntyniemen musiikkimaku oli yhtyetovereitaan kevyempi, sillä Maran keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi Neil Young ja The Band. Keskeistä varhaista näkyvyyttä Zero Ninelle tuli merkitsemään esikoissinglen Down the Line voitto Levyraati -ohjelmassa. Vuonna 1981 Zero Nine pääsi Suosikin Rock Kuningas-kilpailun kiertuebändiksi ja loppuvuodesta 1981 Takomo-studioilla nauhoitettu, Kassu Halosen tuottama ja seuraavan vuoden alussa ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreams onnistui erinomaisesti. Albumi saavutti myönteisiä arvioita, eikä siinä ollut ainuttakaan täytteenomaista biisiä. Singleksi albumilta poimittiin I’m Gonna Try/In the Drizzlin’ Rain. Zero Ninen voi todeta menneen selkeästi musiikki edellä ja yhtyeellä oli vankka usko omiin tekemisiinsä. Toisen albuminsa myötä Zero Nine siirtyi varsin suurin kuvioihin siinä mielessä, että albumin tuotannosta Lontoossa vastasi Deep Purplen legendaarisimman line upin solistina muistettu ja tuossa vaiheessa omaa Gillan-yhtyettään johtanut Ian Gillan. Hän oli tsekannut Zero Ninen keikalla Valkealassa juhannusfestivaaleilla ja myös spiikannut bändin stagelle. Kappalemateriaalinsa osalta Blank Versen tuotanto oli osittain varsin tuoretta. Kiireestä ja kenties ajoittaisesta hienoisesta yliyrittämisestä huolimatta myös mainitulla albumilla on huippuhetkensä, kuten tyylitajuisesti balladituotantoa edustava Lady on the Shore, tiukka avausraita I Don’t Wanna See You So Dejected sekä upean melodinen Crimson Tide. Tällä kertaa mukana on myös yksi cover, näkemys Spencer Davis Groupin 1960-luvun puolivälin hitistä Somebody Help Me. Vuonna 1983 nauhoitettu ja samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Zero Ninen kolmas albumi, Börje ”The Boss” Forsbergin tuottama Headline jäi yhtyeen uralla eräänlaiseksi välikausiraportiksi. Mainitulle albumille sisältyy myös selkeitä onnistumisia, kuten molempien levypuoliskojen avausraidat Magic Dream ja Queen of the Ocean Drive, nimikappaleesta käyvä ja albumin päättävä Hit the Headline, lähes hitiksi osoittautunut Walk Away sekä hienoisista popvivahteistaan huolimatta mitä parhaimmin svengannut Run to the Lights. Vuoden 1983 aikana oli ehtinyt lisäksi ilmestyä varsin laadukas ja pitkäsoitolta löytymätön single Much Too Young to Rock N’ Roll. Huhtikuussa 1985 ilmestyneestä Zero Ninen neljännestä albumista White Lines muodostui yhtyeen todellinen läpimurtolevy. Sen tuotannosta vastannut T. T. Oksala oli jo tuossa vaiheessa toiminut levytysten osalta soundivelhona usealle keskeiselle kotimaiselle yhtyeelle. Ennen albumia valmiiksi oli saatu kansainvälistä tasoa edustanut single, Zerojen ensimmäiseksi selkeäksi hitiksi osoittautunut Never Stop Runnin’. White Linesille tekstit laati Broadcast-yhtyeestä tuttu ja jo tuossa vaiheessa lisäksi suomenkielistä soolouraansa luonut Edu Kettunen. Albumin coverbiisi on Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikkohitti River Deep Mountain High ja Do It to Messä sekä Love Lostissa on aistittavissa Kissiltä saatua inspiraatiota. Nimikappale White Lines lukeutui albumin parhaimmistoon ja Dream of Me edustaa positiivisessa mielessä Zero Ninen tuotannossa suorastaan radikaalia slovariosastoa. White Linesin julkaisijana oli monikansallinen levy-yhtiö Virgin. Vuoden 1985 aikana Zero Ninen keikkatahti koveni selkeästi entisestään ja yhtyeestä muodostui eräs maamme suosituimmista. Elokuun puolivälissä 1986 ilmestyneellä seuraavalla ja Megafonin julkaisemalla albumillaan Intrigue Zero Ninen voinee sanoa pistäneen vielä astetta paremmaksi edeltäjästään. 

Albumille sisältyy klassikkotasoinen singlehitti Banging On Drums sekä Dump Men, Drag Me to the Moonin, rankan No Man’s Landin sekä yhtyeen kotipaikalle Kuusamolle omistetun To the Mountain kaltaisia huippuhetkiä. T. T. Oksala jatkoi tuottajana ja Edu Kettunen tekstittäjänä. Intriguen ilmestymisen aikoihin, eli elokuun loppupuolella 1986 Zero Ninen soitti yhdeksästä kappaleesta koostuneen puolen tunnin settinsä avausesiintyjänä Tukholman Monsters of Rockissa, jossa muina esiintyjinä olivat tuolloin Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Keskeisistä ulkomaan keikoista puheen ollen kesään 1987 Zero Ninen uralla ajoittui Lontoon Marqueella soitettu ja varsin onnistunut näyttökeikka. Yleisön joukossa olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box tuli keikan jälkeen kättelemään ja kiittämään kitaristi Käsmää. Kevättalviin 1987 ja 1988 Zero Ninen uralla ajoittuivat legendaariset Hard Rock Tourit Peer Güntin ja Backslidersin kanssa. Näihin aikoihin Zero Nine pyrki toden teolla ulkomaille ja yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreinta, vuonna 1987 taltioitua demoa lähetettiin useisiin suuriin levy-yhtiöihin, mutta kohteliaiden kielteisten vastausten kera. Uran luominen ulkomailla olisi kaiken muun lisäksi edellyttänyt asumista Suomen ulkopuolella ja tätä Zero Ninen muusikot eivät halunneet. Kesällä 1988 Polarvoxin julkaisemana ilmestynyt Voodoo You on Zero Ninen tuotannon raskain ja myös listasijoitukseltaan menestynein albumi; pitkäsoitto nousi maamme virallsella albumilistalla kuudenneksi. Voodoo Youlle sisältyy avausraita Total Blackoutin, Dream Queenin ja Wrong Siden kaltaisia onnistuneita menobiisejä. Albumin coverpoiminta on Mike Oldfieldin Shadow on the Wall. Zero Nine konsertoi Neuvostoliitossa useamman kerran ja teki tammikuun 1989 aikana kymmenvuotisjuhlakiertueensa kotimaassa. Yhtyeen työtahti oli ollut huima ja niinpä akkuja täytyi ladata. Kepa Salmirinteen nimeä kantava suomenkielinen sooloalbumi ilmestyi vuonna 1993. Sillä soitti suuri osa Zero Ninen jäsenistä ja albumilla versioitiin onnistuneesti mm. Mott the Hooplen Roll Away the Stone Hectorin suomennoksena nimellä Tuskin toivun milloinkaan. Seuraava Zero Ninen albumi, niin ikään varsin onnistunut Freakshow ilmestyi alkuvuodesta 1996 Pokon julkaisemana. Samaisena vuonna Zero Nine soitti viisi konserttia Skandinaviassa ja Saksassa Ac/Dc:n Ballbreaker-kiertueen lämmittelijänä. Zero Nine-klassikoiksi Freakshowlta ovat kohonneet  etenkin Tango Del Dolor ja Zero Ninen uran kenties laadukkain balladikappale Angel. Kepa on joskus maininnut Freakshown suosikikseen yhtyeensä levyistä. Suuri osa Zero Ninen jäsenistä oli muuttanut Ouluun ja Kepa ja Elmo ryhtyivät pyörittämään  siellä 45 Special-ravintolaa, jossa myös Zero Nine soitti vaihtelevien settien kera heavyklassikoita. Vuonna 2002 yhtyeen basistiksi vaihtui vuosikymmenet bändin lähipiiriin kuulunut Jarski Jaakkola. Vuonna 2004 ilmestyi Zero Ninen seuraava albumi N. E. Files, jonka huippuhetkistä mainittakoon ensi alkuun Rock Talk ja Quiet Men (Shouting!!!) Albumin covervalinta on Pink Floydin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Wish You Were Here nimikappale. Bändin toistaiseksi tuorein julkaistu albumi IX ilmestyi yhdeksäs syyskuuta 2009. Vahvalta albumikokonaisuudelta erottuvat erityisen myönteisesti esimerkiksi Thunder’s Calling ja Wake Me Up. 2020-luvulla Zero Nine aktivoitui keikkailunsa osalta toden teolla ja kahdeksas elokuuta 2025 bändi soitti Tavastialla ensi kertaa 36 vuoteen. Kyseisen loppuunmyydyn konsertin oletettiin olevan Mikko Korpelan viimeinen yhtyeen riveissä. Hän on kuitenkin toipunut oletettua paremmin ja tehnyt paluun myös keikkalavoille. Kesän 2026 aikana Zero Nine nauhoitti uutuuskappaleet Dreaming ja Shaking Off the Hound. Uuden täyspitkän albumin pitäisi ilmestyä viimeistään ensi talvena. Tero Karjalaisen Zero Nine-teos on kiistaton kulttuuriteko, ja lopussaan kirja listaa muun muassa kaikki yhtyeen soittamat keikat. Zero Nine on kotimaisen hardrockin kiistaton klassikkoyhtye. On. upeaa, että bändin ura jatkuu edelleen.

Perjantain pohjat:Viimeinen Decca Recordsin julkaisema Small Facesin single

Patterns on Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa oleva kappale, jonka originaalilevytyksestä vastasi kaksikon johtama, 1960-luvun loppupuolen suosituimpiin lukeutunuyt brittiyhtye Small Faces. Ennen mainitun kappaleen julkaisua yhtye oli lopettanut yhteistyönsä managerinsa Don Ardenin ja levy-yhtiönsä Decca Recordsin kanssa. Uuden levytyssopimuksensa Small Faces solmi Immediate Recordsin kanssa. Patterns oli eräs niistä harvoista julkaisematta jääneistä Small Facesin kappaleista, joka oli vielä Don Ardenin hallussa. Musiikillisesti kappale on R&B-vaikutteinen ja siihen sisältyy lisäksi elementtejä freakbeatistä. Lyriikkansa osalta Patterns on tulkittavissa Small Facesin varhaisempaa tuotantoa monimutkaisemmaksi ja kappale on harvinaislaatuisesti Ronnie Lanen leadvokalisoima. Decca julkaisi Patternsin singlenä 27. toukokuuta 1967 b-puolellaan E Too D. Small Faces ei itse allekirjoittanut mainittua singlejulkaisua, eikä näin ollen myöskään promonnut sitä. Singlen listasijoitukseksi jäi näin ollen suhteellisen vaatimaton 51. Immediate Recordsin julkaisema ensimmäinen Small Facesin single Here Come the Nice menestyi selkeästi paremmin saavuttaen kahdennentoista sijan. Viikko Patternsin ilmestymisen jälkeen Decca julkaisi Small Facesiltä vielä kokoelma-albumin From the Beginning.

Torstain terävä:Skid Rown esikoisalbumin balladihelmi

 I Remember You on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Skid Rown tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1989 kolmantena singlenä yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta. Skid Rown jäsenistä Rachel Bolanin ja Dave "the Snake" Sabon käsialaa oleva kappale kategorioituu voimaballadiksi. Alkuvuodesta 1990 I Remember You saavutti Billboardin Hot 100 -listalla kuudennen sijan ja Album Rock Tracks-listalla sijan 23. Yhdysvalloissa kyseessä oli toinen ja samalla viimeinen Skid Rown top teniin kohonnut singlekappale. Uudessa Seelannissa I Remember You oli parhaimmillaan toisena, Irlannissa ja Australiassa kahdentenatoista, Kanadassa neljäntenätoista, Suomessa sijalla 18. ja brittien singlelistalla sijalla 36. Vuonna 2003 Skid Rown tuolloin solistinaan vuonna 2021 edesmennyt Johnny Solinger levytti I Remember Yousta uuden version nimellä I Remember You Two, joka julkaistiin Skid Rown albumilla Thickskin. Basisti Rachel Bolanin mukaan I Remember You oli biisi, joka syntyi suunnittelematta. Snake keksi kiinnostavan sointuvaihdoksen, Bolan kirjoitti lyriikoita ja kappaletta työstettiin eteenpäin. Ennen kuin I Remember You sisällytettiin Skid Rown esikoisalbumille, yhtye oli esittänyt kappaletta ahkerasti clubikeikoillaan ja siitä oli muodostunut suosittu etenkin naispuoleisen yleisön keskuudessa. Bolan ja Sabo eivät kuitenkaan halunneet Skid Rown identifioituvan misujen bändiksi ja niinpä he epäröivät I Remember Youn sisällyttämistä Skid Rown esikoisalbumille. Solisti Sebastian Bach ja levy-yhtiö sitä vastoin aistivat kappaleessa piilleen potentiaalin, joten se päätettiin ottaa mukaan Skid Rown esikoispitkäsoitolle. Ultimate Classic Rockissa I Remember Youta kuvattiin räjähtäväksi voimaballadiksi. Sebastian Bachin vuonna 2007 antaman haastattelun mukaan I Remember You oli Yhdysvalloissa vuoden 1990 virallinen promootiokappale. Koko Amerikka kirjaimellisesti tanssi I Remember Youta yhden vuoden ajan ja kyseessä on varsin vahva muisto.

Keskiviikon klassikko:The Jimi Hendrix Experiencen varhaistuotannon bluesklassikko

 Red House on Jimi Hendrixin käsialaa oleva kappale, joka lukeutuu The Jimi Hendrix Experiencen varhaisimpaan levytystuotantoon. Red Housen nauhoitus tapahtui 13. joulukuuta 1966 ohjelmassa Ready Steady Go tapahtuneen yhtyeen esiintymisen jälkeen. Hendrix oli kirjoittanut Red Housen jo ennen The Jimi Hendrix Experiencen perustamista. Tyylillisesti kyseessä on 12-tahtinen blueskappale, joka sisältää Hendrixin kitaroinnin lisäksi hänen vokalisointiaan. Inspiraation lähteenä Red Housessa Hendrixille olivat olleet hänen kuulemansa varhaisemmat blueslevytykset.  Red House julkaistiin ensiksi Britanniassa 12. toukokuuta 1967 ilmestyneellä The Jimi Hendrix Experiencen esikoisalbumilla Are You Experienced? Samaisen albumin Yhdysvaltain-painoksella kappale ei sitä vastoin ollut mukana, sillä mainitulla julkaisulla se lukeutui kappaleisiin, joiden tilalle oli valikoitunut aikaisemmin singleformaatissa ilmestyneitä The Jimi Hendrix Experiencen biisejä. Yhdysvalloissa Red Housen hienoisesti eroava otto ilmestyi viimein heinäkuussa 1969 julkaistulla kokoelma-albumilla Smash Hits. Red House kuului Hendrixin keikkasettiin koko hänen uransa ajan. Lyriikat ja perusrakenne säilyivät samoina, mutta live-esitykset erosivat Red Housen levytysversiosta joka tapauksessa voimakkaastikin. Useita liveversioista on nauhoitettu ja niitä on julkaistu myös melko tuoreeltaan. Esimerkiksi vuonna 2015 ilmestynyt Freedom:Atlanta Pop Festival dokumentoi Hendrixin mainitulla festivaalilla neljäs heinäkuuta 1970 soittaman konsertin. Vuonna 2020 ilmestynyt Live in Mau sisältää Hendrixin Havaijilla 30. heinäkuuta 1970 soittaman keikan. 90-luvulla Albert King, Buddy Guy ja John Lee Hooker ovat kukin levyttäneet Red Housesta omat coverversionsa.

Tiistain tukeva:Vuonna 1978 perustettu ja paluun tehnyt monipuolinen kanadalaisyhtye

Rheostatics on kanadalainen, vuonna 1978 perustettu indierockyhtye. Se keikkaili aktiivisesti vuosien 1980 ja 2007 välillä. Soitettuaan aikaisemmin joitakin paluukonsertteja Rheostatics teki pysyvämmän reunionin loppuvuodesta 2016. Tuosta eteenpäin yhtyeen ohjelmistossa on ollut myös uutta tuotantoa ja se on konsertoinut melko säännöllisesti. Vaikka Rheostatics on saavuttanut ainoastaan yhden top 40 -hitin 1990-luvun puolivälissä ilmestyneen kappaleen Claire myötä, yhtye oli samanaikaisesti eräs Kanadan vaikutusvaltaisimmista ja tavanomaisesta erottuvimmista. Rheostaticsin valikoivaa otetta pop- ja rockmusiikkiin on kuvattu sekä ikonisena että perinteitä rikkovana. Yhtyeen albumeista Whale Music ja Melville on sekä useissa kriitikko- että kuuntelijaäänestyksissä äänestetty kaikkien aikojen parhaiden kanadalaisten rockalbumien joukkoon. Etobicokessa, Ontariossa vuonna 1978 perustettu yhtye soitti ensimmäisen keikkansa clubissa nimeltä The Edge helmikuussa 1980. Originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristi Dave Bidini, basisti Tim Vesely, rumpali Rod Westlake ja kosketinsoittaja Dave Crosby, Westlake jätti yhtyeen kuitekin miltei välittömästi ja hänen paikkansa otti Dave Clark. Crosby jätti yhtyeen vuonna 1981. Ensimmäisten toimintavuosiensa aikana Rheostaticsin jäsenet olivat teini-ikäisiä ja pääsivät soittamaan useisiin keikkapaikkoihin erikoisluvilla. Yhtyeen varhainen soundi oli R&B- ja funkvaikutteisempaa kuin sen myöhäisempi, tunnettummaksi osoittautunut tuotanto. Vuosien 1983 ja 1985 välillä Rheostaticsin peruslineupia täydensi laaja puhallinsektio The Trans-Canada Soul Patrol. Clark oli tavannut puhaltajat suorittaessaan jazzopintoja musiikkikoulussa. Puhallinsektion lähdettyä Martin Tielli täydensi yhtyeen kokoonpanon. Tämä ja Clark olivat soittaneet aikaisemmin yhtyeessä Water Tower. 1980-luvun alkuvuosina Rheostatics julkaisi itsenäisesti sarjan singlejä sekä kolmesta kappaleesta koostuneen demon Canadian Dream. Kyseisistä singleistä tunnetuin oli Toronto Maple Leafsin pelaajalle Wendel Clarkille omistettuThe Ballad of Wendel Clark, Parts 1 & 2. Mainitusta kappaleesta muodostui Rheostaticsin ensimmäinen hitti collegeradiossa ja CFNY-FM:ssä. Vuonna 1987 kyseiset kappaleet kasattiin ja niistä julkaistiin Rheostaticsin esikoisalbumi Greatest Hits. Sitä painettiin ensiksi ainoastaan tuhat kappaletta ja painos myytiin nopeasti loppuun. Albumi julkaistiin lopulta uudelleen vuonna 1996.Rheostatics vaikutti myös kanadalaisen countrymusiikki-ikonin Stompin’ Tom Connorsin paluuseen pois eläkkeeltä. Bidini ja Vesely vierailievat Connorsin syntymäpäivillä vuonna 1986 ja laativat siitä artikkelin torontolaiseen sanomalehteen. Martin Tielli jätti yhtyeen loppuvuodesta 1988 ja pian sen jälkeen Rheostatics lopetti toimintansa. Tauon aikana Bidini ja Clark soittivat avustavina muusikkoina uudelleen toimintansa aloittaneessa Three O’ Clock Trainissä. Vuonna 1990 Rheostatics teki kuitenkin paluun samalla lineupilla, joka yhtyeellä oli ollut kesällä 1988, eli Bidini, Clark, Tielli ja Vesely. Vuonna 1991 yhtye solmi levytyssopimuksen itsenäisen Intreprd Recordsin kanssa ja julkaisi samana vuonna albumin Melville. Singleformaatissa ilmestynyt Record Body Count saavutti runsaasti soittoa radiossa ja MuchMusicilla. Albumille sisältyy lisäksi cover Gordon Lightfootin kappaleesta The Wreck of the Edmund Fitzgerald. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa ja julkaisi albumin Whale Music, jota oli inspiroinut Paul Quarringtonin samanniminen ja palkittu novelli. Hän oli itse niin vakuuttunut Rheostaticsin albumista, että valitsi yhtyeen työstämään musiikin novellinsa soundtrackversioon. Novellin popneron esikuvana oli Beach Boysin Brian Wilson. Music from the Motion Picture Whale Music ilmestyi vuonna 1994 ja Rheostatics sai diskografiaansa kaksi lähes identtisesti nimettyä albumia. Soundtrackin keskeinen teos on Claire, novellin päähenkilön rakkauslaulu naiselle, joka oli muuttanut hänen taloonsa. Kappaleesta muodostui Rheostaticsin ainoa top 40-hitti, josta yhtye vastaanotti lisäksi parhaan originaalikappaleen Genie Awardin niin ikään vuonna 1994. Claire pääsi lisäksi mukaan niin ikään samana vuonna ilmestyneelle Rheostaticsin seuraavalle albumille Introducing Happiness. Se jäi Rheostaticsin viimeiseksi Sirelle työstämäksi albumiksi, sillä yhtiön oli vaikea markkinoida yhtyettä. Introducing Happiness jäi myös Clarkin viimeiseksi pitkäsoitoksi yhtyeen riveissä, sillä hän keskittyi omaan yhtyeeseensä The Dinner is Ruined. Clarkin ero tapahtui vain hieman ennen Kanadaan suuntautunutta kiertuetta. Clark ei pitänyt Clairin listamenestyksestä ja pelkäsi muun yhtyeen joutuvan siirtymän tyylillisesti kohti valtavirtaa. Tiellin näkemys kappaleesta oli täysin eriävä. Hänen mielestään oli hauskaa, että Rheostatics kykeni halutessaan kirjoittamaan hitin. Clarkin paikan otti Don Kerr, jonka ensimmäinen keikka yhtyeen riveissä oli mainostamattomassa konsertissa Horseshoe Tavernissa maaliskuussa 1995. Samaisena vuonna Rheostatics soitti ensimmäiset keikkansa Tragically Hipin kanssa osana Another Roadside Attraction -festivaalia. Myöhemmin samaisen vuoden aikana The National Gallery of Canada pyysi yhtyettä kirjoittamaan musiikin kanadalaisen taiteen uudellen määritelleen ryhmän Group of Sevenin 75-vuotisjuhlallisuuksiiin. Myöhemmin Barenaked Ladiesissä soittaneen pianistin Kevin Hearnin ja hiphopryhmä Farm Freshin kanssa yhtyeeltä ilmestyi albumi Music inspired by the Group of Seven itsenäisen levy-yhtiön DROG Recordsin julkaisemana. Rheostatics lämmitteli Tragically Hipiä sen ollessa albuminsa Trouble at the Henhouse julkaisukiertueella. Toukokuussa 1997 mainitulta kiertueelta julkaistiin Tragically Hipin konserttitaltiointi Live Between Us. Rheostaticsin seuraava albumi oli vuonna 1996 ilmestynyt The Blue Hysteria, jolta poimittu single Bad to Be Pour osoittautui suhteellisen menestyksekkääksi ja se kuvasi elämää Ontariossa Mike Harrisin hallituksen aikaan. Vuonna 1997 Rheostatics julkaisi Double Liven, joka oli taltioitu eri keikkapaikoissa yhtyeen yhteisrundilla Tragically Hipin kanssa. Albumista muodostui suosittu campusradioissa ja yhtyeen diggareiden keskuudessa siitä on muodostunut eräs yhtyeen tuotannon suosituimmista. Elokuun viimeisenä 1997 Rheostatics esiintyi CBC Radio Twon musiikkiohjelman Night Linesin viimeisessä jaksossa. Vuonna 1998 mainitussa ohjelmassa soitetut kappaleet julkaistiin albumiformaatissa nimellä Nightlines Sessions. Vuonna 1999 ilmestynyt seuraava albumi The Story of Harmelodia perustui Bidinin kirjoittamaan lasten kertomukseen. Albumin mukana seurasi kirja, joka sisälsi Tiellin kuvitetun tekstin Bidinin tarinasta. Hearn ja yhtyeen tuottaja Michael Philip Wojewoda vaikuttivat keskeisesti nauhoitukseen ja heidät on listattu yhtyeen jäseniksi. Vuonna 2001 Perimeter Records julkaisi Rheostaticsin seuraavan albumin Night of the Shooting Stars. Kerr oli vielä mukana albumilla, mutta hänen erostaan yhtyeestä ilmoitettiin jo ennen sen ilmestymistä. Kerr halusi keskittyä työhönsä Gas Station studioilla Torontossa ja rooliinsa Ronnie Sexsmithin yhteessä. Kerrin paikan otti Wojewoda. Loppuvuodesta 2001 Rheostatics soitti 11 peräkkäistä keikkaa Toronton Horseshoe Tavernissa. Vuonna 2003 mainituista esiintymisistä koostettiin dvd Maple Serum: Rheostatics Live at the Horseshoe Tavern. Rheostatics soitti samaisessa paikassa kolmena seuraavana vuonna. Niitä kutsuttiin nimellä The Fall Nationals ja vuoden 2004 keikoista julkaistiin seuraavana vuonna ainoastaan digitaalisesti albumi Calling Out the Chords, Vol 1. Rheostaticsin kymmenes studioalbumi 2067 ilmestyi syksyllä 2004. Vuonna 2005 ilmestyneisiin livelevyihin lukeutuu albumiformaatissa julkaistu The Whale Music Concert, 1992. 30. maaliskuuta 2012 oli kulunut viisi vuotta yhtyeen viimeisestä konsertista Massey Hallissa, ja tuolloin ilmestyi livealbumi Green Sprouts Music Week 1993. Sen nauhoitukset ovat huhtikuun 12:n ja 18:n päivän väliltä Ultrasound Showbarissa Torontossa. Record Body Cuintin ja Woodstuckin liveversiot julkaistiin digitaalisesti ja lähetettiin radioasemille. Kahdeksas syyskuuta 2006 Tim Vesely ilmoitti julkisesti jättävänsä Rheostaticsin, sillä hän halusi keskittyä sivuprojektiinsä The Violet Archersiin. Bidinin mukaan Vesely teki lähtöaikeensa selväksi yhtyeelle jo tammikuussa 2006 sen soitettua Calgaryssä sarjan konsertteja. Bidini ja Tielli kokeilivat mahdollisuutta jatkaa yhtyettä Wojewodan ja kosketinsoittaja Ford Pierin kanssa, mutta mainitut suunnitelmat jäivät toteutumatta Wojewodan ilmoitettua, ettei hän halunnut sitoututua yhtyeeseen. Veselyn lähdettyä lehdistö piti Rheostaticsin jatkumista epätodennäköisenä. Kun Veselyn lähdöstä tuli julkista Bidini teki soolokiertueen ja kronikoi siihen liittyviä kokemuksiaan vuonna 2007 ilmestyneessä teoksessa Around the World in 57½ Gigs. 16. maaliskuuta 2007 kanadalainen Zunior julkaisi Rheostaticsille työstetyn tribuuttialbumin The Secret Sessions, jonka julkaisu oli otsikkonsa mukaisesti yllätys yhtyeelle itselleen. Jäähyväiskonserttinsa Rheostatics soitti 30. maaliskuuta 2007 Toronton Massey Hallissa, joka oli suurin konserttisali, jossa yhtye oli soittanut pääesiintyjänä. Konsertti taltioitiin CBC Radio Twon Canada Liveä varten ja lähetettiin seitsemäs huhtikuuta ja kuudes joulukuuta samaisena vuonna. Ford Pier tuurasi Veselyä joissakin konserteissa hänen eroilmoituksensa ja viimeisen konsertin välillä. Bidini ja Tielli jatkoivat yhteistyötään. Niistä ensimmäinen oli musiikkiteatteriesitys Five Hole:Tales of Hockey Erotica, joka on tuotettu yhteistyössä One Yellow Rabbitin kanssa. Musiikista vastasivat Bidini, Tielli, Pier, Selina Martin ja Barry Mirochnick. Helmikuussa 2009 Zunior julkaisi albumin Music from Five Hole: Tales of Hockey Erotica, jonka kappaleista Vesely ja Wojewoda olivat mukana kahdella.24. lokakuuta 2009 Rheostatics teki reunionin esiintymällä erikoistilaisuudessa, jossa kunnioitettiin juuri kurkkusyöpänsä julkistanutta kirjailijaa Paul Quarringtonia. Yhtye soiti kaksi kappaletta, niistä toisena Claire lineupilla, jossa olivat mukana Bidini, Clark, Hearn, Kerr, Tielli ja Vesely. 12. huhtikuuta 2014 Bidinistä, Kerristä, Tiellistä Veselystä koostunut Rheostaticsin lineup soitti Binibandin ja useiden vieraiden kanssa osana toista vuosittaista Stompin’ Tom- muistokonserttia Horsehoe Tavernissa. 4.- 6. syyskuuta 2015 Bidinistä, Kerristä, Tiellstä ja Veselystä koostunut Rheostaticsin kokoonpano soitti Kevin Hearnin ja vieras Hugh Marshin kanssa kokonaisuudessaan albumin Music Inspired by the Group of Seven Ontarion taidegalleriassa. Mainittuja esiintymisiä oli edeltänyt kolmas syyskuuta samassa paikassa soitettu, mainostamaton ja yhdeksästä kappaleesta koostunut konsertti. Seitsemäs syyskuuta oli vuorossa vielä after party-konsertti useiden vieraiden kera Monarch Tavernissa. 29. huhtikuuta 2016 Rheostatics esiintyi Heranin ja Marshin kanssa Massey Hallissa. Mainittua konserttia oli edeltänyt 24. huhtikuuta lämmittelykeikka Starlight Social Clubissa Waterloossa, Ontariossa. 27. huhtikuuta samainen Hearnillä ja Marshilla vahvistettu kokoonpano soitti Christie Lakella, Ontariossa järjestetyllä Harvest Picnic Festivaalilla. 18. syyskuuta samana vuonna samainen kokoonpano konsertoi Toronto Urban Roots Festivaalilla. Yhdeksäs ja kymmenes joulukuuta 2016 Rheostatics esiintyi Horseshoe Tavernissa esittäen myös viisi uutta tuotantoa edustanutta kappalettaan. Mainituissa konserteissa Dave Clark oli tehnyt paluun yhtyeen rumpaliksi ja niistä alkoi Rheostaticsin säännöllisempi toiminta. Uudenvuodenpäivänä 2017 Rheostatics oli mukana CBC Radio 2:n lähettämän The Strombo Shown Tragically Hipille omistetussa tribuuttiohjelmassa The Hip 30, jossa yhtyeen coveroitavaksi oli Tragically Hipin repertuaarista päätynyt Bobcaygeon. Kesäkuussa 2018 Rheostatics alkoi nauhoittaa uutta albumiaan Here Come the Wolves. Se julkaistiin syyskuun kuudentena 2019. Kyseessä on yhtyeen 12. pitkäsoitto ja ensimmäinen uudesta tuotannosta koostuva albumi 14 vuoteen. Elokuussa 2024 käynnistyivät uuden albumin The Great Lakes Suite nauhoitukset. Rheostaticsin kokoonpanon muodostivat Bidini, Clark, Hearn, Kerr, Mars ja Vesely. Lisäksi nauhoituksiin osallistuivat Alex Lifeson, Tanya Tagaq, Laurie Anderson, Anne Carson ja Liz Howard. Nauhoitukset tapahtuivat livenä studiossa neljän päivän aikana. Albumi julkaistiin 25. marraskuuta 2025 ja sen Torontossa soitetulla julkaisukeikalla vierailivat Lifeson ja Hugh Marsh ja multimediavideosta vastasivat Nicholas de Penzier ja Jennifer Baichwal. Rheostaticsin tuotannosta Viellin käsialaa olevat kappaleet kallistuvat progressiiviseen ja folkrockiin. Bidini toi keitokseen huumoria ja elementtejä uudesta aallosta. Vesely on yhtyeen jäsenistä selkeimmin poprock-orientoitunut ja Rheostaticsin ainoat hitit ovatkin hänen käsialaansa. Clarkin käsialaa olevissa kappaleissa oli jopa punkvaikutteita. Kun Chart Attack vuonna 1996 julkaisi lukijaäänestyksensä tulokset sadasta parhaasta kanadalaisesta albumista, Rheostaticsin Whale Music sijoittui viidenneksi Neil Youngin, Joni Mitchellin, The Tragically Hipin ja Sloanin jälkeen.

Maanantain mainio:St. Louis Jimmy Odenin originaalituotantoa edustava bluesstandardi

Going Down Slow on lähes standardista käyvä yhdysvaltalaisen bluessolistin St. Louis Jimmy Odenin käsialaa oleva blueskappale. Originaaliversionsa jälkeen se on kuulunut esimerkiksi Howlin Wolfin, Bobby Blue Blandin sekä brittiläisen bluesrockyhtyeen Freen levytysohjelmistoon. Bobby Blandin levytys mainitusta kappaleesta saavutti listasijoituksen sekä Billboardin Hot 100, että R&B-listalla. Odenin nimellä St. Louis Jimmy työstämä levytys Going Down Slowsta nauhoitettiin 11. marraskuuta 1941 Chicagossa. Hänen itsensä lisäksi Bluebird Recordsin julkaisemaan levytykseen osallistuivat pianisti Roosevelt Sykes ja basisti Alfred Elkins. Kyseessä on hidastempoinen 12 tahtinen blueskappale. Going Down Slow säilyy Odenin tuotannon tunnetuimpana kappaleena ja uusioversiot Going Down Slowsta hän levytti vuonna 1955 Parrot Recordsille ja vuonna 1960 Bluesville Recordsille. Odenin ja Sykesin musiikilllinen yhteistyö jatkui pitkälle 1960-luvulle. Howlin Wolf levytti Goin’ Down Slowsta coverinsa Chess Recordsille vuonna 1961. Hän vastasi versiossa vokalisoinnista ja kitarasta, Henry Gray pianosta, Hubert Sumlin ja Jimmy Rodgers kitaroista, Willie Dixon bassosta ja Sam Lay rummuista Dixonin kertoessa puhutun narratiivin. Howlin Wolfin singlediskografiassa Goin’ Down Slow ilmestyi Little Red Roosterin ja I Ain’t Superstitiousin välissä. Lisäksi kappale pääsi mukaan Wolfin toiselle kokoelma-albumille, vuonna 1962 ilmestyneelle pitkäsoitolle Howlin Wolf aka Rocking Chair. Vuoden 1970 aikana Wolf nauhoitti Goin’ Down Slown uudelleen The London Howlin Wolf Sessions-albumiaan varten esimerkiksi Eric Claptonin, Klaus Voormanin ja Ringo Starrin kanssa. Versio pääsi mukaan tosin vasta mainitun albumin vuonna 2003 ilmestyneen uusintapainoksen bonusraidaksi. Brittiläisen bluesrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free-yhtye versioi Goin’ Down Slown maaliskuussa 1969 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Tons of Sobs ja kyseessä on raaka, yli kuusiminuuttinen tulkinta, jossa kitaristi Paul Kossoff pääsee revittelemään toden teolla. Vuonna 2002 St. Louis Jimmy Odenin levytys Going Down Slowsta tuli valituksi The Blues Foundation Hall of Fameen blueslevytysten klassikoiden singlejen tai albumiraitojen kategoriassa. AllMusicin Bill Dahlin mukaan harva blueskappale on kestänyt aikaa Going Dow Slown veroisesti. Bobby Blue Blandin versio saavutti R&B-listalla sijan 17. ja oli Hot 100 -listalla sijalla 69.

Sunnuntain extra:Rushin 1980-luvun puolivälin albumi

Rush:Power Windows

Lokakuussa 1985 Kanadassa Anthem Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Power Windows on kanadalaistrio Rushin yhdestoista studioalbumi. Saatuaan päätökseen edellisen albuminsa Grace Under Pressure tiimoilta tekemänsä kiertueen Rush piti pienen tauon ja alkoi sitten työstää seuraavaa pitkäsoittoaan. Power Windowsilla yhtye jatkoi tutkimusmatkaansa syntetisaattoripainotteisen musiikillisen ilmaisun parissa. Mukana oli sämpläystä, sähkörumpuja, jousisektio sekä kuoro. Keskeisenä lyyrisenä teemana oli tällä kertaa voima. Power Windows nauhoitettiin Montserratissa ja Britanniassa Peter Collinsin toimiessa apulaistuottajana ja Andy Richardsin ylimääräisenä kosketinsoittajana. Power Windows nousi Kanadassa viidenneksi, Britanniassa yhdeksänneksi ja Yhdysvalloissa kymmenenneksi. Siellä albumi saavutti tammikuussa 1986 platinaa miljoonan kappaleen myynnillään. Singleformaatissa Power Windowsilta julkaistiin kappaleet The Big Money ja Mystic Rhythms. Power Windowsin tiimoilta Rush teki vuosiin 1985-1986 ajoittuneen kiertueen.

Lauantain pitkä:80-luvulla suosittu ja paluun tehnyt yhdysvaltalainen rockyhtye

Night Ranger on yhdysvaltalainen, San Franciscossa vuonna 1979 perustettu rockyhtye, joka saavutti suosiota 80-luvun aikana julkaisemillaan albumeilla ja singleillä. Night Rangerin viisi ensimmäistä pitkäsoittoa ovat myyneet kaiken kaikkiaan 17 miljoonaa kappaletta. Parhaiten Night Ranger tunnetaan kesäkuussa 1984 viidennen sijan tavoittaneesta voimaballadistaan Sister Christian. Night Rangerin suosion käännyttyä laskuun 80-luvun loppupuolella yhtye lopetti toimintansa vuonna 1989 ja sen jäsenet keskittyivät sekä soolo- että muihin yhtyeprojekteihin. Brad Gillis ja Kelly Keagy lyöttäytyivät yhteen basisti Gary Moonin kanssa ja julkaisivat 90-luvun puolivälissä yhden albumin ilman muita yhtyeen jäseniä. Night Ranger kasasi kuitenkin rivinsä ja julkaisi 90-luvun loppupuolella kaksi uutta albumia. Night Rangeria oli edeltänyt pop/funkyhtye Rubicon, jonka jäseniin kuului aikaisemmin Sly & The Family Stonessa vaikuttanut Jerry Martini. Rubiconin lopetettua toimintansa vuonna 1979 basisti Jack Blades muodosti hardrocktrion kahden muun aikasemmin Rubiconissa vaikuttaneen muusikon, eli rumpali Kelly Keagyn ja kitaristi Brad Gillisin kanssa. Nimellä Stereo esiintynyt trio lisäsi vuonna 1980 kokoonpanoonsa aikaisemmin Montrosessa soittaneen kosketinsoittajan Alan Fitzgeraldin. Fitzgeraldin suosituksesta yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin omaa yhtyettään Pohjois-Kaliforniassa johtaneella kitaristi Jeff Watsonilla. Stereon nimellä yhtye soitti San Franciscossa pienissä clubeissa vuoden 1980 aikana. Mainitun vuoden lopussa yhtyeen nimeksi vaihtui Ranger, ja se soitti esimerkiksi Sammy Hagarin lämmittelijänä. Vuonna 1982 yhtyeen nimeksi vaihtui Night Ranger, sillä The Rangers-niminen country-yhtye uhkasi sitä tuotemerkin varastamisesta. Tähän mennessä Night Ranger oli jo nauhoittanut esikoisalbuminsa Dawn Patrol Boardwalk Recordsille ja soittanut ZZ-Topin ja Ozzy Osbournen lämmittelijänä. Heistä viimeksi mainittu kutsui Brad Gillisin sairastelleen kitaristinsa Randy Rhoadsin tuuraajaksi keväällä ja kesällä 1982. Boardwalkin lopetettua toimintansa tuottaja Bruce Bird varmisti Night Rangerille diilin MCA:n alamerkillä Camelilla. Dawn Patrolin lisäksi myös Night Rangerin kaksi seuraavaa albumia, eli Midnight Madness ja 7 Wishes saavuttivat platinalevyn. Vaikka erityisesti albumeista jälkimmäinen vastaanotti myös negatiivisia arvioita, Gillisin ja Watsonin tuplakitarointi miellytti samaa miesvoittoista yleisöä, joka diggasi esimerkiksi Van Halenin musiikista. Dawn Patrolilta poimittu ensimmäinen single Don't Tell Me You Love Me saavutti näkyvyyttä MTV:llä ja nousi Billboardin listalla sijalle 40. Keagyn vokalisoima konserttisuosikki Sing Me Away jäi sijalle 54., vaikka myös mainitun kappaleen videota pyöritettiin MTV:llä. Night Rangerin kakkosalbumi Midnight Madness vahvisti yhtyeen suosiota ja kesään 1984 mennessä yhtye siirtyi lämmittelijän statuksestaan pääesiintyjäksi. Rock in American lisäksi Midnight Madnessilta poimittiin kaksi hitiksi kohonnutta balladia. When You Close Your Eyes saavutti sijan 14. ja Kelly Keagyn pikkusiskolleen Christinelle vokalisoima Sister Christian oli kuten mainittua viides. Vuonna 1985 Night Ranger jatkoi pääesiintyjänä 7 Wishes -albuminsa tiimoilta. Myös kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin kolme singleä. Keagyn vokalisoima Sentimental Street nousi kahdeksanneksi, Bladesin käsialaa ollut keskitempoinen rockpala Four in the Morning (Can't Take Anymore) saavutti sijan 19. ja Bladesin käsialaa ollut, akustisvoittoinen ja jopa countryhenkinen Goodbye nousi sijalle 17. Bladesin on mainittu kirjoittaneen kyseinen kappale useita vuosia aikaisemmin menehtyneen isoveljensä Jamesin muistolle. Vuosien 1984 ja 1987 välillä Night Ranger työsti musiikkia useisiin teiniaiheisiin elokuviin. Vuonna 1984 myöhemmin albumilla 7 Wishes julkaistu Interstate Love Affair oli mukana Nick Nolten tähdittämässä elokuvassa Teachers. Vuonna 1985 toinen 7 Wishesiltä poimittu kappale This Boy Needs to Rock oli elokuvan Explorers soundtrackillä. Midnight Madnessilta löytyvä Rumours in the Air oli Anthony Michael Hallin tähdittämässä, vuonna 1984 valmistuneessa elokuvassa Sixteen Candles ja Bladesin ja Keagyn käsialaa oleva rullaava Wild and Innocent Youth, jota ei ole julkaistu millään Night Rangerin albumilla tai kokoelmalla, oli osa samaisen näyttelijän vuonna 1986 ilmestyneen elokuvan Out of Bounds soundtrackiä.

Vuonna 1987 Blades oli mukana kirjoittamassa Michael J. Foxin elokuvan The Secret of My Success tunnuskappaletta. Mainittu biisi julkaistiin ensimmäisenä singlenä Night Rangerin seuraavalta albumilta Big Life. Night Rangerin edellisten albumien tuottamisesta oli vastannut Pat Glasser, mutta Big Lifen tuottajana esittäytyi David Foster. Albumin soundi oli edeltäjiään kosketinsoitinvoittoisempi ja sitä verrattiin Journeyn ja Foreignerin kaltaisiin yhtyeisiin. Valitettavasti Night Ranger tuli nyt verratuksi Bon Jovin ja Poisonin kaltaisiin yhtyeisiin. Samoihin aikoihin suosioon alkoivat nousta Guns N' Rosesin kaltaiset rockyhtyeet. Big Lifella oli joka tapauksessa tarjottavanaan Gillisin ja Keagyn melkoisen kypsää laulunkirjoitustaitoa. Diggareiden suosimaa Rain Comes Crashing Downia oli inspiroinut sateinen iltapäivä Kaliforniassa ja Keagyn vokalisoima Carry On muistutti selkeimmin klassista Night Rangeria. Kappale julkaistiin myös Secret of My Successin b-puolella. Mikään Big Lifelta poimituista singleistä ei noussut top 40:ään. The Secret of My Successin listasijoitukseksi jäi 64. Levy-yhtiön kehotuksesta singleformaatissa julkaistiin myös balladi Hearts Away raskaampien biisivaihtoehtojen sijaan. Keagyn tunnepitoisesta laulusuorituksesta huolimatta kappaleen listasijoitukseksi Billboardilla jäi 90. Vuoden 1987 kiertueellaan Night Ranger soitti Yhdysvalloissa ja Karibialla The Outfieldin lämmittelemänä. Kolmantena singlenä/videona julkaistu The Color of Your Smile ei saavuttanut listamerkintää. Alkuvuodesta 1988 Fitzgerald lähti kesken Night Rangerin viidennen albumin levytyksen, sillä hänen asemansa kitaravetoisessa yhtyeessä oli vähäinen. Kiertuekosketinsoittaja Jesse Bradmanin kanssa yhtye viimeisteli albumin Man in Motion, joka merkitsi Night Rangerille paluuta rockpainotteisempaan soundiin. Singlejen osalta MCA valitsi silti jälleen balladeita rockkappaleiden sijaan. Russ Ballardin kirjoittama I Did It for Love menestyi heikohkosti, vaikka kappaleen musiikkivideossa nähtiin suosittu näyttelijätär Morgan Fairchild. Vaikka yhtye itse pitää kappaleesta Restless Kind, se ei saavuttanut listamerkintää. Alkuvuodesta 1989 ilmestyneet Don't Start Thinking (I'm Alone Tonight) ja Reason to Be eivät nekään menestyneet. Man in Motionista muodostui Night Rangerin ensimmäinen albumi, joka ei saavuttanut kultalevyä. Man in Motionin tiimoilta vuosina 1988-1989 tehdyllä kiertueella Night Rangerin lämmittelijänä soitti Kansas. Kiertueen päätyttyä Blades lähti muodostamaan suosittua superyhtyettä Damn Yankees Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen Tommy Shawn kanssa ja Night Ranger lopetti toimintansa. Vuonna 1991 Keagy ja Gillis korvasivat solistin ja vokalistin tehtävissä olleen Bladesin aikaisemmin Three Dog Nightissa soittaneella Gary Moonilla. Triokokoonpanoon päädyttiin, koska Jeff Watson oli päättänyt siirtyä soolouralle.

Vuonna 1993 Airborne-yhtyeen  David Zajicek / Zychek liittyi Night Rangeriin täysaikaiseksi kosketinsoittajaksi, kitaristiksi ja taustalaulajaksi. Mainittu Night Rangerin kokoonpano levytti vuonna 1995 ilmestyneen ja muun muassa Dream Theatren kanssa työskennelleen David Praterin tuottaman albumin Feeding off the Mojo. Bladesin palattua Night Rangeriin vuonna 1996 yhtyeen originaali kvintettikokoonpano oli jälleen kasassa. Yhtye levytti CMC Recordsille albumit Neverland ja Seven, joista ensin mainitulta poimittu single Forever All Over Again muodostui jonkinasteiseksi hitiksi Yhdysvaltojen Adult Contemporary-listalla. Vaikka albumit eivät menestyneet Yhdysvalloissa Night Rangerin varhaistuotannon veroisesti, niistä muodostui suhteellisen suosittuja Japanissa. CMC Records järjesti samantyyppisen comebackin myös Styxille. Sooloalbumien ja projektien välissä Night Ranger keikkaili erityisesti kesäfestivaaleilla. Vuonna 1999 Night Ranger oli useiden 80-luvun yhtyeiden kanssa mukana järjestyksessään toisella Rock Never Stops -kiertueella, jonka esiintyjälistaan lukeutui lisäksi muun muassa Ted Nugent. Vuonna 2003 Fitzgeraldin paikan otti Great Whiten rytmikitaristi/kosketinsoittaja Michael Lardie. Vuonna 2007 yhtyeen työstäessä seuraavaa albumiaan Hole in the Sun Watson sai lähteä Night Rangerista. Vuoden 2007 kiertueen loppuosassa hänen tilallaan kuultiin Whitesnakessa ja Wingerissä kitaroinutta Reb Beachia. Viimeksi mainittu kaksikko jätti yhtyeen kuitenkin pian keskittyäkseen pääbändeihinsä. Lardien paikan otti vuonna 2007 Christian Matthew Callen ja Beachin paikan Joel Hoekstra alkuvuodesta 2008. Hole in the Sun julkaistiin muualla maailmassa huhtikuussa 2007, mutta Yhdysvalloissa vasta seuraavan vuoden heinäkuussa. Hoekstra soittaa myös Trans-Siberian Orchestrassa. Night Rangerin vuoden 2011 kiertueella hän tuurasi myös Foreigner-yhtyeen Mick Jonesia. Kahdeksas maaliskuuta 2011 Night Ranger ilmoitti Cullenin lähdöstä ja samalla uudesta jäsenestään, aikaisemmin Garaj Mahalissa soittaneesta Eric Levystä. Night Rangerin seuraava albumi Somewhere in Hollywood ilmestyi 21. kesäkuuta 2011.  Toukokuussa 2012 Night Ranger juhlisti esikoisalbuminsa 30-vuotista olemassaoloa ja levytti akustisen 24 Strings and a Drummer livealbumin ja dvd:n kutsuvierasyleisölle TRI-studioilla San Rafaelissa, Kaliforniassa. 12. heinäkuuta 2012 Night Ranger lämmitteli Scorpionsin Yhdysvaltojen- jäähyväiskiertuetta Columbiassa, Marylandissa. Syyskuun ensimmäisenä samana vuonna Night Ranger esiintyi Porsmouthissa, Ohiossa River Days-festivaalin pääesiintyjänä. Kymmenes kesäkuuta 2014 Night Ranger julkaisi 11:n studioalbuminsa High Road cd:nä, vinyylinä ja digitaalisesti. 21. elokuuta 2014 Hoekstran mainittiin siirtyvän Whitesnakeen. Hänen paikkansa on ottanut pysyvästi Keri Kelli. Toinen joulukuuta 2016 Frontiers Records julkaisi Night Rangerilta dvd:n/tuplacd:n. Yhtyeen 35-vuotista olemassaoloa juhlistanut 35 Years and a Night in Chicago oli nauhoitettu seitsemäs toukokuuta 2016 House of Bluesissa. Mukana oli myös uutta tuotantoa edustava kappale Day and Night ja toisessa encoressa kuultiin toinen uutuuskappale Running Out of Time. Mainitut kappaleet olivat myös mukana uudesta tuotannosta koostuneella albumilla. 13. tammikuuta 2017 yhtye julkaisi uuden singlen Somehow Someway. Uutuusalbumi Don't Let Up ilmestyi 24. maaliskuuta 2017 Frontiers Musicin julkaisemana.  11 kappaletta sisältävä albumi on yhtyeen itsensä tuottama ja ensimmäinen, jolla kuullaan Keri Kellin kitarointia. Night Rangerin tähän mennessä tuorein albumi on elokuun kuudentena 2021 ilmestynyt ATBPO.