Maanantain mainio:Harry Chapinin ainoa listaykkössingle

 Cat's in the Cradle on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Harry Chapinin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa hänen vuonna 1974 ilmestyneeltä albumiltaan Verities and Balderdash. Se nousi Billboardin listakärkeen ilmestymisvuotensa joulukuussa. Samalla kappaleesta muodostui Chapinin tuotannon tunnetuin ja yleisesti eräs folkrockgenren tunnetuimmista. Vuonna 1975 Chapinin levytys oli ehdolla Grammyn vastaanottajaksi parhaan miespoplaulusuorituksen sarjassa. Grammy Hall of Fameen Cats in the Cradle pääsi vuonna 2011. Vuonna 1992 yhdysvaltalainen rockyhtye Ugly Kid Joe julkaisi Cats in the Cradlesta coverinsa, joka ilmestyi singleformaatissa yhtyeen esikoisalbumilta America's Least Wanted. Se kohosi Australiassa listakärkeen ja versiosta muodostui hitti myös useissa muissa maissa, kuten Irlannissa, Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Norjassa  Myös Johnny Cash levytti Cats in the Cradlesta oman coverversionsa. Cats in the Cradlen lyriikan ensimmäinen säkeistö kertoo miehestä, joka tulee isäksi. Pian pojan syntymän jälkeen isä ei voi viettää aikaa hänen kanssaan töidensä vuoksi. Näin siitäkin huolimatta, että poika katsoo isäänsä ja toteaa kasvettuaan olevansa isänsä kaltainen. Pojan valmistuttua koulusta hän torjuu isänsä tarjouksen viettää aikaa tämän kanssa ja rentoutua ja pyytää sen sijaan auton avaimia. Cats in the Cradlen viimeisessä säkeistössä eläkkeelle jäänyt isä pyytää aikuista poikaansa viettämään aikaa kanssaan. Pojan oma työ ja perhe estävät häntä kuitenkin viettämästä aikaansa isänsä kanssa, joka oivaltaa pojastaan todellakin kasvaneen itsensä kaltaisen. Cats in the Cradlen lyriikat alkoivat Chapinin vaimon Sandra "Sandy" Gastonin kirjoittamana runona. Se oli saanut inspiraationsa Gastonin suhteesta ensimmäiseen aviomieheensä James Cashmoreen ja isäänsä Johnnyyn, poliitikkoon, joka työskenteli Brooklynissa luottamustehtävässä. Gastoniin oli lisäksi tehnyt vaikutuksen hänen radiosta kuulemansa countrykappale. Chapin on itse maininnut Cat's in the Cradlen kertoneen myös omasta suhteestaan poikaansa Joshiin ja tunnustanut kappaleen pelottaneen hänet liki pitäen kuoliaaksi. Cash Box kuvasi Cat's in the Cradlea täydellisenä esityksenä isän ja pojan roolien vaihtumisesta vuosien aikana.

Sunnuntain extra:Eräs The Doorsin tuotannon kirkkaimmista klassikkokappaleista

 Soul Kitchen on The Doorsin nimeä kantavalta esikoisalbumilta löytyvä kappale, jonka lyriikat solisti Jim Morrison kirjoitti tribuuttina Venice Beachissa, Kaliforniassa sijainneelle soul-ruokaravintolalle nimeltä Olivia's. Kappaleen tekstissä on todellisuuspohjaa, sillä Morrison viipyi ravintolasa usein liian pitkään ja henkilökunta joutui potkimaan hänet ulos. Mainittuun seikkaan viittaa tekstin kohta "let me sleep all night in your soul kitchen". Vaikka Soul Kitchen oli The Doorsin muiden esikoisalbumin kappaleiden tavoin kreditoitu koko yhtyeen nimiin, Morrison kirjoitti kappaleen lyriikat kesän 1965 aikana. Kappaleen riffissä kitaristi Robbie Krieger tahtoi imitoida James Brownin puhallinsektiota. Soul Kitcheniä on kuvailtu funkhenkiseksi blues-rockiksi ja jopa hardrockiksi. Rockkriitikko Greil Marcusin mukaan Soul Kitchen on The Doorsin versio Van Morrisonin Them-yhtyeen kappaleesta Gloria, jota The Doors oli esittänyt uransa alkuvaiheessa usein keikoillaan coverina. Kesäkuussa 2021 The Guardianin listatessa The Doorsin parhaat kappaleet Soul Kitchen sijoittui kuudenneksi. Siitä, kuka vastasi Soul Kitchenin basso-osuuksista, on ollut eriäviä näkemyksiä. Ääni-insinööri Bruce Botnickin mukaan kyseessä oli sessiomuusikko Larry Knechtel, mutta kitaristi Robby Krieger on myös maininnut soittaneensa basso-osuudet mainitussa kappaleessa.

Lauantain pitkä:Black Sabbathin vuoden 1973 progevivahteinen pitkäsoitto

 Black Sabbath:Sabbath Bloody Sabbath

Kiertue-elämän rasittama Black Sabbath onnistui suorastaan yli odotusten vuoden 1973 pitkäsoitollaan, joulukuun alussa ilmestyneellä ja jopa yhtyeen parhaaksi työksi kohotetulla albumilla Sabbath Bloody Sabbath. Los Angelesissa käynnistyneet kirjoitussessiot eivät tuottaneet tulosta ja kitaristi Tony Iommin biisihanat aukesivatkin vasta Britanniassa.Longarin nimikappale sisältää lähes veret seisauttavan riffin, sen vastapainoksi ajoittain seesteisempää kitarointia ja Ozzy Osbournen varsin puhtaat falsettilauluosuudet. Riffittelyssään, melodiassaan ja laulusuorituksissaan kerrassaan onnistunut, basisti Geezer Butlerin käsialaa oleva Killing Yourself to Live lukeutuu myös pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin. Runsaasti Moog-syntetisaattoria hyödyntävä Who Are You sekä instrumentaatiossaan huilun sisältävä Looking for Today tarjoilevat aikaisemmasta hienostuneempaa soundia ja kappaleista edellinen on totutusta poiketen Osbournen käsialaa.Sabbra Cadabra –kappaleella koskettimissa vierailee viereisessä studiossa samoihin aikoihin Tales from the Topographic Oceans-pitkäsoittoaan levyttäneen progemammutti Yesin Rick Wakeman. Kappaleen ainoa miinus on Sabbathin asteikolla kliseinen teksti. BBC:n tiskijukan Alan ”Fluff” Freemanin mukaan nimetty Fluff sisältää jo varhaisemmilta Sabbathin albumeilta tutuksi tullutta Tony Iommin akustista kitarataiturointia kenties upeimmillaan ja tyypillisempää Sabbath-tyyliä edustava, Butlerin säveltämä A National Acrobat on tyylikäs raita, jossa erityisesti Tony Iommi pääsee loistamaan niin riffittelynsä kuin soolojensa osalta.Jouset sävyttävät albumin upean melodista päätösraitaa Spiral Architect. Musiikillisesti progevivahteissaan uusia ovia Black Sabbathin tuotannossa avannut Sabbath Bloody Sabbath on kiistaton klassikkoalbumi.Yhtyeen diskografiassa siitä seuraavana julkaistua pitkäsoittoa, Hole in the Skyn ja Symptom of the Universen kaltaisia kultajyviä sisältävää ja vuonna 1975 ilmestynyttä  pitkäsoittoa Sabotage voinee pitää viimeisenä Ozzy Osbournen aikaisen kokoonpanon 70-lukuisena mestariteoksena.

Perjantain pohjat:Deep Purplen vuoden 1972 tuotantoa edustava, myös singleformaatissa ilmestynyt kappale

 Never Before on brittiläisen hardrockyhtyeen Deep Purplen kappale, joka julkaistiin maaliskuussa 1972 ilmestyneellä ja yhtyeen tuotannon parhaimmistoon lukeutuvalla albumilla Machine Head. Kappaleesta julkaistiin myös puoli minuuttia albumiversiotaan lyhyempi, eli kolme ja puoliminuuttinen singleversio, joka saavutti brittilistalla sijan 35. Vuonna 1972 Never Beforesta työstetiin lisäksi promovideo. Kappale lukeutuu Deep Purplen liveseteissä varsin harvoin soitettuihin kappaleisiin. Se on mukana vuonna 1980 ilmestyneellä  tupla-albumilla In Concert BBC:tä varten nauhoitettuna vuoden 1972 liveversiona. Tuolloin Never Before oli jo ilmestynyt singleformaatissa, mutta Machine Head-pitkäsoitto odotti vielä julkaisuaan. Vuoden 2004 kiertueellaan Deep Purple esitti Machine Headin kokonaisuudessaan ja myös Never Before oli näin ollen mukana keikkasetissä. Mainitun singlen b-puolella julkaistu blueskappale When a Blind Man Cries on ollut usein Purplen keikkaohjelmistossa Steve Morsen kitaroimana. Richie Blackmore ei mainittua kappaletta sitä vastoin Purplen konserteissa soittanut, kuten ei myöskään Machine Headin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvaa albumiraitaa Pictures of Home.

Torstain terävä:Toinen Jimi Hendrixin postuumeista albumeista

 Jimi Hendrix:Rainbow Bridge

Lokakuussa 1971 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rainbow Bridge on toinen Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen ilmestyneistä, hänen levy-yhtiönsä julkaisemista albumeista. Mainittu pitkäsoitto koostuu suurimmaksi osaksi nauhoituksista, joita Hendrix työsti vuosina 1969 ja 1970 The Jimi Hendrix Experiencen toiminnan loputtua. Kyseessä ei siis ole soundtrack samannimiseeen elokuvaan, jossa Hendrix joka tapauksessa esiintyi. Ensimmäisen postuumin Hendrixin albumin The Cry of Love tavoin Rainbow Bridge jatkaa uusien kitaratyylien ja tekstuurien tutkimista. The Star-Spangled Bannerin soolostudioversiota lukuun ottamatta Rainbow Bridge koostuu Hendrixin kirjoittamista kappaleista, joiden nauhoituksissa olivat suurimmaksi osaksi mukana rumpali Mitch Mitchell sekä basisti Billy Cox. Rainbow Bridgen kappalesta viisi, eli Dolly Dagger, Earth Blues, Room Full of Mirrors, Hear My Train a Comin' ja Hey Baby (New Rising Sun) olivat Hendrixin neljännelle ja lopulta julkaisematta jääneelle studioalbumilleen kaavailemia. Room Full of Mirrors pääsi mukaan 90-luvun puolivälissä ilmestyneelle albumille Voodoo Soup ja Hear My Train a Comin':in liveversiota lukuun ottamatta mainitut kappaleet ilmestyivät vuonna 1997 julkaistulla ja varsin onnistuneella albumilla First Rays of the New Rising Sun. Molemmat mainituista albumeista olivat pyrkimyksiä esitellä sitä tupla-albumia, jonka parissa Hendrix oli ennen kuolemaansa työskennellyt. Ilmestymisaikanaan Rainbow Bridge saavutti myönteisiä arvioita ja se laskettiin lukeutuvaksi Hendrixin laadukkaimpiin postuumeihin albumeihin.

Keskiviikon klassikko:John Mayall's Bluesbreakersin vuoden 1967 merkkialbumi

 John Mayall's Bluesbreakers:A Hard Road

17. helmikuuta 1967 ilmestynyt A Hard Road on John Mayall's Bluesbreakersin tuotannon kolmas pitkäsoitto ja samalla toinen studioalbumi. Se työstettiin kokoonpanolla, jossa Mayallin lisäksi vaikuttivat soolokitaristi Peter Green, basisti John McVie, rumpali Ansley Dunbar ja saksofonisti John Almond. Kappaleissa Another Kinda Love, Leaping Christine ja Someday After a While (You'll Be Sorry) oli lisäksi mukana Alan Skidmoresta ja Ray Walreighista muodostunut puhallinsektio. Peter Green oli leadvokalistina kappaleissa You Don't Love Me ja The Same Way. A Hard Road saavutti brittien albumilistalla kahdeksannen sijan. Kyseessä on Mayallin kolmanneksi paras listasijoitus albumien Bare Wires ja Bluesbreakers with Eric Clapton jälkeen, jotka nousivat brittilistalla sijoille kolme ja kuusi. Albumin kansitaide ja design ovat Mayallin itsensä käsialaa. Vuosina 2003 ja 2006 A Hard Roadista julkaistiin laajennetut cd-versiot. Vuoden 2003 versio oli tupla ja sisälsi 22 bonusbiisiä. Bonuksien ansiosta mukana ovat kaikki Peter Greenin kitaroimat John Mayall's Bluesbreakersin studiolevytykset vuosien 1966 ja 1971 väliltä.  Vuoden 2006 versio on yksittäinen cd, jolla on 14 bonusbiisiä. Kyseiseltä remasterilta puuttuvat bonuskappaleet löytyvät Evil Woman Bluesia lukuun ottamatta Mayallin seuraavien albumien Crusade ja Bare Wires remasteroiduilta versioilta. A Hard Road saavutti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja Greenin kitarointia suorastaan ylistettiin. Team Rockin laatimalla 30 kaikkien aikojen parhaan brittibluesalbumin listalla A Hard Road saavutti sijan 14. Colin Larkinin All Time Top 1000-teoksen kolmannessa, vuonna 2000 ilmestyneessä painoksessa mainittu albumi oli sijalla 638.

Tiistain tukeva:The Rascalsin vuoden 1968 listaykkössingle

 People Got to Be Free on Felix Cavelieren ja Eddie Brigatin kirjoittama ja The Rascals-yhtyeen levyttämä ja vuonna 1968 singleformaatissa ilmestynyt kappale, jossa leadvokalistina oli Cavaliere. Nopeatempoisuudestaan huolimatta People Got to Be Free on tekstinsä osalta tulkittavissa vakavana vetoomuksena toleranssin ja vapauden puolesta. Kappaleen jäännöslopukkeessa Cavaliere toteaa vapauden junan olevan saapumaisillaan minä hetkenä tahansa. People Got to Be Freestä muodostui iso hitti, sillä kappale pysytteli Billboardin popsinglelistan kärjessä viiden viikon ajan kesällä 1968. Single saavuttikin kultalevyn jo julkaisuvuotensa elokuussa. People Got to Be Free pääsi lisäksi mukaan The Rascalsin maaliskuussa 1969 ilmestyneelle tupla-albumille Freedom Suite. Billboard rankkasi kyseisen singlen vuoden 1968 viidenneksi suosituimmaksi. Kuvakannellisessa singlessä hyödynnettiin samaa kuvaa, joka oli aikaisemmin nähty The Rascalsin kokoelma-albumin Time Peace:The Rascals' Greatest Hits sisäkannessa. Singlen b-puolella julkaistu kappale My World oli poiminta The Rascalsin edelliseltä albumilta Once Upon a Dream. Vaikka People Got to Be Freen tekstien on joskus tulkittu saaneen inspiraationsa Martin Luther Kingin ja Robert F. Kennedyn murhista, kappale kirjoitettiin ennen viimeksi mainitun kuolemaa. Se kertookin ikävästä tapauksesta, jossa punaniskojen joukko hyökkäsi pitkätukkaisen ja parrakkaan yhtyeen kimppuun. Yhtyeen jäsenten ulkoiseen habitukseen oli osaltaan vaikuttanut heidän kiertueajoneuvonsa rikkoontuminen Ford Piercessä, Floridassa. Vaikka People Got to Be Free on selkeästi aikansa tuote, rockjournalisti Dave Marsh sijoitti kaksi vuosikymmentä myöhemmin mainitun biisin sijalle 237. teoksessaan Heart of Rock and Soul:1001 Best Singles of All Time. People Got to Be Freen ilmestymisen jälkeen The Rascals esiintyi ainoastaan konserteissa, joissa oli mukana myös jokin tummaihoinen esiintyjä. Dionnne Warwick levytti People Got to Be Freestä coverin vuonna 1969 ilmestyneelle albumilleen Soulful ja mainittu versio julkaistiin Britanniassa myös singleformaatissa. Vuonna 1970 lauluyhtye The 5:th Dimension levytti People Got to Be Freestä medleyn Sam Cooken A Change is Gonna Comen kanssa ja mainittu single saavutti Billboardin singlelistalla sijan 60.

Maanantain mainio:Superyhtyeen 60-luvun jäähyväiskonsertti

 Cream:Farewell Concert

Farewell Concert on livenauhoitus brittien ehkäpä ensimmäisen superyhtyeen Creamin siltä erää viimeisestä konsertista, joka soitettiin Lontoon Royal Albert Hallissa 26. marraskuuta 1968. Vuonna 2005 soitetun Creamin reunion-konsertin lisäksi kyseessä on ainoa Creamin videoformaatissa julkaistu konsertti. BBC:llä mainittu konsertti lähetettiin tammikuun viidentenä 1969. Yhdysvalloissa konsertti ilmestyi videoformaatissa niinkin myöhään, kuin vuonna 1977. Lämmittelybändeinä mainitussa konsertissa soittivat sittemmin varsin menestyksekkääksi muodostunut progressiivista rockia edustava Yes ja kitaristivelho Rory Gallagherin johtama bluesrocktrio Taste. Vuonna 2005 Farewell Concertista julkaistiin special extended edition. Se sisälsi kaikista kappaleistaan täyspitkät versiot, jotka oli erotettu kerronnasta ja haastatteluista. 80-minuuttinen konsertti julkaistiin dvd-formaatissa. Uusi versio sisälsi digitaalisesti remasteroidun soundin ja mukana oli lisäksi kolme bonuskappaletta. Elokuvassa White Roomista käytettiin ensimmäisestä konsertista poimittua versiota, mutta 1980-luvun lopussa BBC:n ohjelmassa The Rock and Roll Years nähtiin lyhyt pätkä White Roomia jälkimmäisestä setistä ja dj John Peel esitteli yhtyeen. Kesäkuussa 2014 Farewell Concertista julkaistiin Blu ray-dvd-versio. Maaliskuussa 2020 konsertti julkaistiin viimein audiona osana livealbumia Goodbye Tour-Live 1968. Valitettavasti äänen laatu Royal Albert Hallin - konsertissa jätti toivomisen varaa toisin kuin kolme muuta samaisessa boxissa julkaistua Creamin konserttia.

Sunnuntain extra:Eräs Tina Turnerin Private Dancerin singlemenestyksistä

 Better Be Good to Me on Nicky Chinnin, Mike Chapmanin ja Holly Knightin kirjoittama kappale, joka julkaistiin Tina Turnerin vuonna 1984 ilmestyneellä menestysalbumilla Private Dancer ja lisäksi singleformaatissa mainitun vuoden elokuussa. Kappaleen originaalista levytysversiosta oli vastannut vuonna 1981 newyorkilaisyhtye Spider, jonka jäsenistöön Knight oli kuulunut. Billboardin listalla Turnerin  Better Be Good To Mestä levyttämä versio saavutti viidennen sijan ja voitti parhaan naisrocklaulusuorituksen Grammyn. Kyseessä oli yksi neljästä Turnerin Private Dancer-albumin vastaanottamasta Grammysta. Turnerin levytys Better Be Good to Mestä pääsi lisäksi mukaan Miami Vicen soundtrackille. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa nähdään Turnerin lisäksi The Fixx-yhtyeen solisti Cy Curnin ja kitaristi Jamie West-Oram, jotka kumpikin osallistuivat niin ikään Private Dancer-albumin työstämiseen.

Lauantain pitkä:Keskeisen southern soul- yhtyeen soundtrack- albumi

 Booker T and the MG's:Up Tight

Up Tight on southern souliksi tulkittavissa olevan yhtyeen Booker T and the MG's:in soundtrack-albumi samannimiseen elokuvaan. Se sisältää top teniin kohonneen kappaleen Time is Tight, joka on Booker T and the MG's:in uran toiseksi suurin hitti Green Onionsin jälkeen. Siitä muodostui myös yhtyeelle eräänlainen tunnuskappale. Up Tight-soundtrackalbumilla Time is Tightista julkaistu versio eroaa kappaleen singleversiosta monin tavoin. Kyseessä on stereoversio, joka on nopeatempoisempi. Lisäksi se on lähes viiden minuutin kestossaan lähes kaksi minuuttia sinkkuversiota pidempi sisältäen pidennetyn intron ja instrumentaaliosan noin kolmen ja puolen minuutin kohdalla. Niistä kumpaakaan ei ole löydettävissä Time is Tightin singleversiolta. Sen b-puolella julkaistussa kappaleessa Johnny, I Love You solistina on harvinaislaatuisesti yhtyeen kosketinsoittaja Booker T Jones. Judy Clay vastaa leadvokaaleista kappaleessa Children, Don't Get Weary. Albumin nauhoituksista Stax Recordsin studioilla vastasi Ron Capone, tuotannosta Jones ja päällekäisäänityksistä sekä miksauksesta Ardent-studioilla Steve Cropper ja Terry Manning. Billboard 200-listalla UpTight saavutti sijan 98. ollen Billboardin R&B-listalla parhaimmillaan seitsemäntenä. Village Voiceen UpTightin arvioinut Robert Christgau kehui albumia ja piti sitä Booker T and the MG's:in laadukkaimpana työnä ennen vuonna 1971 ilmestynyttä pitkäsoittoa Melting Pot. The Clash versioi Time is Tightin vuonna 1980 ilmestyneelle kymppituumaiselle vinyylilleen Black Market Clash ja mainittu versio löytyy lisäksi laajennetulta cd-versiolta Super Black Market Clash. Paul Shafferin Time is Tightista levyttämä cover löytyy hänen vuonna 1993 ilmestyneeltä tuplacd:ltään The World's Most Dangerous Party.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittirockarin ensimmäinen sooloalbumi

Graham Parker:Another Grey Area

Maaliskuun puolivälissä 1982 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Another Grey Area on The Rumour-yhtyeensä kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen Graham Parkerin ensimmäinen sooloalbumi. Jack Douglasin ja Parkerin itsensä tuottamalla pitkäsoitolla akustisessa pianossa kuultiin tunnettua sessiomuusikkoa ja lisäksi esimerkiksi jäsenyydestään Jeff Beck Groupissa muistettua Nicky Hopkinsia. Parkerin itsensä mukaan hänen esikoissooloalbuminsa kuulostaa kauniilta instrumenttien ollessa oikeilla paikoillaan ja lisäksi Parker piti albumin laulusuorituksia muutamaa aikaisempaa pitkäsoittoaan laadukkaampina. Graham Parkerin esikoissooloalbumi vastaanotti myönteisiä arvioita Yhdysvalloissa, mutta Parkerin kotimaassa Britanniassa lehdistö suhtautui pitkäsoittoon varauksellisemmin, sillä taustamuusikkoina sillä ei kuultu tyypilliseen tapaan The Rumour-yhtyettä. Singleformaatissa Another Grey Arealta julkaistiin jo tammikuussa 1982 myönteisiä arvioita vastaanottanut single Temporary Beauty. Brittien singlelistalla mainittu kappale saavutti sijan 50, biisistä työstettiin musiikkivideo ja mainittu kappale on päässyt mukaan useille Parkerin tuotannosta työstetyille kokoelma-albumeille.

Torstain terävä:Yksi superhitti ja muutakin

 20. marraskuuta 1942 syntynyt Norman Joel Greenbaum on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka tunnetaan parhaiten omaa tuotantoaan edustavasta ja vuonna 1969 ilmestyneestä hittikappaleestaan Spirit in the Sky. Maldenissa, Massachussetsissa syntynyt Greenbaum varttui ortodoksijuutalaisessa kodissa ja kävi hepreankielistä koulua. Musiikillisesti Greenbaumin kiinnostuksen kohteina olivat erityisesti etelävaltioiden blues sekä 50- luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa suosittu folkmusiikki. Kouluaikanaan Greenbaum esiintyi useissa yhtyeissä ja opiskeli musiikkia Bostonin yliopistossa kahden vuoden ajan. Kouluaikoinaan Greenbaum esiintyi paikallisissa kahviloissa, mutta jätettyään koulun hän muutti 60-luvun puolivälissä Los Angelesiin. Parhaiten Greenbaum tunnetaan Reprise Recordsin vuonna 1969 julkaisemasta kappaleestaan Spirit in the Sky, joka yhdistää raskaan kitaroinnin ja kättentaputukset henkiseen lyriikkaan. Vuoteen 1970 mennessä mainittu single ansaitsi kultalevyn ja kappaletta on sittemmin hyödynnetty useissa elokuvissa, mainoksissa ja tv-show:issa. Vaikka Spirit in the Sky on lyriikaltaan selkeän kristillinen, Greenbaum on säilynyt tarkkailevana kristittynä. Hän on maininnut Spirit in the Skyn todellisena inspiraation lähteenä olleen lännenelokuvat. Spirit in the Skysta levytetyistä coverversioista brittiläinen glamrockyhtye Doctor and the Medics saavutti kotimaassaan ykköshitin vuonna 1986 mainitusta kappaleesta työstämällään levytyksellä.  Vaikka Greenbaumia on yleisesti pidetty yhden hitin ihmeenä, hänen muista levytyksistään Canned Ham saavutti sijan 46. Billboardin poplistalla vuonna 1970. Vuonna 1966 Dr West's and the Medicine Show and Junk Bandin johtohahmona ja säveltäjänä Greenbaum levytti pieneksi hitiksi muodostuneen kappaleen The Eggplant That Ate Chicago. Greenbaum on asunut pitkään Santa Clarassa, Kaliforniassa. 28. maaliskuuta 2015 hän loukkaantui vakavasti moottoripyöräonnettomuudessa, mutta on sittemmin pystynyt  jatkamaan esiintymisiään.

Keskiviikon klassikko:Ile Kallion aikaisen Hurriganesin liveloistokkuutta vuodelta 1977

 Hurriganes:Live in Stockholm 1977

Live in Stockholm 1977 on alkuvuodesta 1977 Tukholmassa taltioitu Hurriganesin livealbumi, joka julkaistiin vuonna 1996. Alun perin nauhoitus oli tehty c-kasetille ja kitaristi Ile Kallio löysi sen vuosia myöhemmin muuttonsa yhteydessä. Nauhoitus on Hurriganesin näyttökeikalta Jarla Teaternissa. Yhtye soitti tuolloin kaksi noin tunnin mittaista settiä ja yleisesti ei ole tiedossa, kumpi niistä päätyi levylle. Albumi vangitsee Ile Kallion kitaroiman Hurriganesin kuta kuinkin tiukimmillaan. Biisikattaus on edustava ja Albert Järvisen aikaista tuotantoa sillä edustavat Gene Vincent-cover Say Mama, Fabianin ohjelmistosta poimittu Tiger, jotka edustavat biisistöä esikoisalbumilta Rock N' Roll All Night Long.  Mestariteos Roadrunnerilta Live in Stockholm 1977:lle sisältyvät albumin erinomainen avauskappale It Ain't What You Do, Freddie Cannonin originaalituotantoa edustava Tallahassee Lassie, The Phone Rang , Bo Diddleyn Roadrunnerista ja Get Onista muodostuva, albumin päättävä ja feidaantuva medley sekä The Lollipopsin I Will Stay. Crazy Daysin tuotannosta mukana ovat 11:th Street Boogie, Jim and the Beatmakers-cover My Only One sekä Chuck Berryn Talkin' bout You. Hot Wheelsin tuotantoon lukeutuvat mainitun albumin raivoisa nimikappale, Woo-ooo-ooo-ooo-ooo, myös singleformaatissa ilmestynyt Elephant's Boogie, Ridin' Ridin' sekä Bo Diddley. Koko keikan rivakasti aloittava Good Morning Little Schoolgirl edustaa Hurriganes-versionaan alun perin singletuotantoa vuodelta 1977, Keep on Movin' on samaisen nelivitosen b-puoli ja Beatles-cover Eight Days a Week julkaistiin niin ikään Hurriganesin vuoden 1977 tuotantoon lukeutuvalla kokoelma-albumilla Sixteen Golden Greats. Live in Stockholm 1977:n harvinaisinta tuotantoa edustaa Everybody's Making It Big. Albumia on mennyt kaupaksi yli 22 000 kappaletta, eli varsin lähelle jo entistä kultalevyrajaa. Alun perin Live in Stockholm 1977 julkaistiin cd:nä ja kasettina ja vuonna 2021 Lipposen levy ja kasetti julkaisi kyseisen äänitteen uudelleen kasettina ja lisäksi tuplavinyylinä vuonna 2021 ja tuolloin albumi nousi Suomessa listakärkeen.

Tiistain tukeva:Neljän ruusun vuonna 2013 ilmestynyt kokoelma-albumi

 Neljä ruusua:Poplaulajan vapaapäivä -20 suurinta hittiä

Lokakuussa 2013 ilmestynyt Poplaulajan vapaapäivä - 20 suurinta hittiä on joensuulaisyhtye Neljän ruusun tuotannosta kasattu järjestyksessään toinen kokoelma-albumi. Mainitun pitkäsoiton iäkkäintä tuotantoa edustaa syksyllä 1990 ilmestyneen yhtyeen neljännen albumin Hyvää yötä Bangkok singlehitti Sukellus. Kevättalvella 1992 ilmestyneen yhtyeen lopullisen läpimurtolevyn Haloo menestyskappaleita Poplaulajan vapaapäivällä edustavat Juppihippipunkkari, Tie ajatuksiin, Edit-versio kappaleesta Sun täytyy mennä ja hieman harvinaisempana poimintana Matka on syvä. Kokoelmalle nimen antanut Poplaulajan vapaapäivä edustaa yksin loppuvuodesta 1993 ilmestyneen albumin Pop-uskonto tuotantoa. Vuonna 1994 ilmestynyt Energiaa on samannimisen tuplakokoelman ainoa, mutta sitäkin laadukkaampi uutuuskappale,  Vuonna 1999 ilmestyneen Neljän ruusun suomenkielisen paluualbumin Uusi aalto kappaleiden osuus on melko runsas; kokoelmalle kyseiseltä levyltä sisältyvät Luotsivene, Hunningolla sekä Olen niin pop. Popmuseo on vuonna 2000 ilmestyneen Neljän ruusun tuplakokoelman suosittu nimikappale. Vuonna 2004 ilmestyneen albumin Karelia Express klassikkokappaleisiin lukeutuvat Elän vain kerran, todella puhutteleva Veri, Öisellä rannalla sekä Nuori ikäisekseen. Valuva taivas-albumin tuotantoa Poplaulajan vapaapäivällä edustavat sen klassikkotasoinen nimikappale, spontaaani Missä vaan sekä Nuoli ja sydän.  Tuoreimpaan tuotantoon kokoelmalla lukeutuvat tuossa vaiheessa uusimman albumin Katkera kuu biisejä edustavat nimikappale sekä kyseisen pitkäsoiton kenties suurin hitti Seitsemän päivää selvinpäin. Kokoelma-albumina Poplaulajan vapaapäivä on biiskattaukseltaan luonnollisesti Popmuseota selkeästi kapeampi, mutta sisältää sitä vastoin useita siltä puuttuvia kappaleita. Neljän ruusun diskografiassa Poplaulajan vapaapäivä onkin tulkittavissa pätevänä välitilinpäätöksenä, vaikka biisilistassaan se feidaakin yhtyeen kolme ensimmäistä ja sinänsä laadukasta pitkäsoittoa, eli albumit Neljä ruusua, Kasvukipuja sekä Hyvää päivää, joista kaksi ensiksi mainittua ilmestyivät vuonna 1987 ja viimeisin vuonna 1989.

Maanantain mainio:Erään maamme suosituimman naisartistin elämäkertateos

 Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen:Vilkkumaa (Gummerus)

90-luvun lopussa läpimurtonsa sooloartistina tehnyt Maija Vilkkumaa täytti marraskuun yhdeksäntenä tasavuosia ja julkaisi ihailemansa kirjailiija/toimittaja Miina Supisen kanssa työstämänsä elämäkertateoksen. Vilkkumaan ensimmäinen keskeinen musiikillinen diggauskohde oli Juice Leskinen, jonka tuotannosta esimerkiksi Syksyn sävel teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Dingon Levoton Tuhkimo kolisi totaalisesti ja Maija pääsi myös todentamaan yhtyeen konsertin. Classic rock-osastosta Vilkkumaalle kolisi ensiksi Janis Joplin ja hänen tuotannostaan etenkin joutsenlaulualbumilta Pearl löytyvä Cry Baby. 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla huippusuositun The Bangles-yhtyeen jäsenistöstä Vilkkumaan suosikki oli yllättäen soolokitaristi Vicki Peterson, jonka pukeutumistyyliä hän imitoi, eikä yhtyeen keulakuva Susanna Hoffs. Kotimaisista 80-luvun naisrockin tekijöistä  Vilkkumaa kuunteli esimerkiksi Marjo Leinosen vokalisoimaa Balls-yhtyettä,  Tavaramarkkinoita sekä tamperelaista, Tiina "Toni" Lähteenmäen luotsaamaa Ilona-yhtyettä.  Musiikkiluokan ja soitto, tanssi- ja balettitunneilla käynyt Vilkkumaa perusti ystäviensä Minna Haapkylän ja Isa-Eerika Lehdon kanssa katusoittajina uransa aloittaneen ja jossakin määrin punkhenkisen Tarharyhmä-yhtyeen, jonka kokoonpanon täydensi Nöksy Niiniluoto. Tarharyhmän diskografia koostuu vuosina 1993 ja 1994 ilmestyneistä pitkäsoitoista Tappopoppia ja Hysteerinen harmonia. Tarharyhmän jälkeen Vilkkumaa vieraili muun muassa Hunajamelonit-yhtyeen kosketinsoittajana. Ensimmäisiä soolobiisejään hän ryhtyi työstämään toden teolla vuonna 1997. Debyyttisoolosinglestä Satumaa Tango muodostui suurhitti ja esikoisalbumi Pitkä ihana leikki ilmestyi syksyllä 1999. Tähti-kappaleen lyriikan inspiraation lähteenä oli Vilkkumaan kanssa samassa radiohaastattelussa ollut Tehosekoitin-yhtyeen säveltäjälahjakkuus Matti Mikkola. Vuonna 2001 ilmestynyt Vilkkumaan kakkosalbumi Meikit, ketjut ja vyöt sisälsi jossakin määrin artistin debyyttiä rockorientoituneempaa tuotantoa erityisesti suurimman hittinsä Ingalsin Laura osalta. Vuonna 2003 ilmestynyt Vilkkumaan kolmas pitkäsoitto Ei saavutti moninkertaisesti platinaa ja albumista muodostui suorastaan sukupolvikokemus. Mainitun pitkäsoiton kappaleet Vilkkumaa kirjoitti New Yorkissa. Kevättalvella 2005 ilmestynyt ja muun muassa hitin Kesä sisältänyt albumi Se ei olekaan niin saavutti sekin platinalevyn. Syksyllä 2008 julkaistu ja progevaikutteisempi pitkäsoitto Superpallo ja edeltäjäänsä suoraviivaisempi, vuoden 2010 tuotantoa edustava albumi Kunnes joet muuttaa suuntaa myivät kumpikin kultalevyyn oikeuttavan määrän. Elämäkertateoksessaan Vilkkumaa tuo esiin myös albumiensa musiikillisia referenttejä ja niihin lukeutuu myös jossakin määrin yllättäviä nimiä, kuten The Scissor Sisters sekä brittiläisen punkrockin ehkäpä keskeisin edustaja The Clash. Pidettyään useamman vuoden levytys- ja esiintymistauon, mutta oltuaan sitä vastoin esillä tv:ssä, Vilkkumaa palasi vuonna 2015 albumilla Aja! Artistin tuorein albumi on hänen syntymävuotensa mukaan nimetty ja lokakuussa 2022 ilmestynyt 1973. Sen tuotannosta Betty Draperista on muodostunut eräs artistin suurimmista menestyskappaleista. Ennen tuoreimman pitkäsoittonsa ilmestymistä Vilkkumaa jätti suuren Warner-levy-yhtiön ja hänen uuden albuminsa julkaisijana on Vilkkumaan kanssa yhteistyötä hänen soolouransa alusta asti tehneen Pekka Ruuskan pienlevy-yhtiö Kaiku. Vilkkumaan 50-vuotisjuhlakonsertin estradina oli Helsingin jäähalli ja parhaillaan käynnissä on Neverheard-kiertue, jonka kappalevalinnat koostuvat artistin vähemmän tunnetusta tuotannosta. Vilkkumaa-teos kirkastaa kohteensa julkisuuskuvaa. Yksityiselämää kuvaavat jaksot sisältävät myös vähemmän kiinnostavia hetkiä, mutta musiikillisesta aspektista tarkasteltuna teos tuo esiin esimerkiksi Vilkkumaan kunkin biisin sävellys- ja sanoitustyön intensiivisyyden ja paljastaa hänen omien varhaisempien musiikillisten mieltymystensä ajoittaisen raskauden esimerkiksi Metallican ja Anthraxin myötä.

Sunnuntain extra:Suomirockin instituution vuoden 1982 kokoelma-albumi

 Eppu Normaali:Pop Pop Pop

Loppuvuodesta 1982 Poko Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pop Pop Pop on 13 kappaleesta koostuva Eppu Normaalin kokoelma-albumi. Mainittu pitkäsoitto sisältää yhtyeen tuotantoa vuosien 1978 ja 1982 väliseltä ajanjaksolta. Poliisi pamputtaa taas-kappaleesta mukana on vuoden 1978 singleversio. Vuonna 1979 ilmestyneen kakkosalbumin Maximum Jee & Jee osuus on kokoelmalla melko runsas; singlehittien Njet Njet ja Jee jee lisäksi mukana on nimittäin albumiraita Radio. Vuoden 1979 tuotantoon lukeutuu lisäksi harvinaisehko singlekappale Mekin tehtiin rakkautta. Kolmannen studioalbumin Akun tehdas tuotantoa edustavat nimikappale sekä hittisinglet Suomi-ilmiö ja Puhtoinen lähiöni. Vuonna 1980 julkaistuun tuotantoon lukeutuu lisäksi yllättäen Aku Syrjän soolosinglen Ringo ja Aku b-puoli Sikaillaan. Vuonna 1981 ilmestyneeltä Cocktail Barilta mukana ovat  kyseisen albumin ehkäpä kaksi laadukkainta kappaletta, eli Warsova ja Musiikkia Rantalasta. Harvinaisempiin singlebiiseihin lukeutuu myös vuoden 1981 tuotantoa edustava Pannaan pannaan ja vuonna  1982 ilmestyneen mestariteosalbumin Tie vie biisistöä edustaa yksin klassikkohitti Murheellisten laulujen maa.  Pop pop popin cd-versiolla Poliisi pamputtaa taas-biisistä mukana on esikoisalbumilla Aknepop ilmestynyt versio sinkkuversion sijaan. Albumin kansikuva on tulkittavissa päivitetyksi versioksi juuri Aknepopin kannesta.

Lauantain pitkä:80-luvun puolivälistä vaikuttanut country- ja southern rock- yhtye

The Kentucky Headhunters on yhdysvaltalainen country- ja southern rockia edustava yhtye. Se aloitti toimintansa vuonna 1968 nimellä Itchy Brother kokoonpanolla, jonka muodostivat veljekset Richard (rytmikitara/laulu) ja Fred Young (rummut/laulu) sekä Greg Martin (soolokitara/laulu) ja Anthony Kenney (basso/laulu.) Itchy Brother jatkoi toimintaansa vuoteen 1982 saakka. Vuosien 1973 ja 1976 välillä James Harrison otti Martinin paikan yhtyeen soolokitaristina. Vuonna 1986 Youngin veljekset ja Martin aloittivat esiintymiset nimellä The Kentucky Headhunters kokoonpanolla, jonka täydensivät veljekset Ricky Lee Phelps (laulu/huuliharppu) ja Doug Phelps (basso/laulu). Vuonna 1989 Mercury Records julkaisi yhtyeen esikoisalbumin Pickin' on Nashville, jolta The Kentucky Headhunters sai plakkariinsa neljä peräkkäistä countrylistalla top 40:ään noussutta singleä. Kakkosalbumi Electric Barnyard ei menestynyt kaupallisesti edeltäjänsä veroisesti ja sen ilmestyttyä Phelpsin veljekset jättivät yhtyeen ja perustivat oman yhtyeensä Brother Phelps. Kenney teki paluun Kentucky Headhuntersin riveihin ja vuonna 1993 ilmestyneellä albumilla Rave On!! solistiksi vaihtui Mark S Orr. Ennen kuin yhtye jätti Mercury Recordsin, siltä julkaistiin kokoelma-albumi The Best of Kentucky Headhunters:Still Pickin'. Orrin lähdettyä Doug Phelps teki vuonna 1996 paluun Kentucky Headhuntersiin leadvokalistin ominaisuudessa albumilla Stompin' Grounds. Hän oli lisäksi mukana Audium Entertainmentin julkaisemilla albumeilla Songs from the Grass String Ranch ja Soul sekä CBuj Entertainmentin julkaisemina ilmestyneillä albumeilla Big Boss Man ja Flying Under the Radar, joista jälkimmäinen on kokoelma. Kenneyn lähdettyä Dougista tuli jälleen yhtyeen basisti ja hän osallistui vuonna 2011 ilmestyneen albumin Dixie Lulabies levyttämiseen. The Kentucky Headhuntersilta on ilmestynyt kahdeksan studioalbumia, kolme kokoelmalevyä ja 23 singleä, joista suurin menestys on ollut vuonna 1990 kahdeksannen sijan tavoittanut cover Don Gibsonin kappaleesta Oh Lonesome Me. Yhtye on voittanut kolme Countrymusic Associationin myöntämää palkintoa, countrymusiikin akatemian palkinnon sekä vuonna 1990 parhaan duon tai yhtyeen laulaman countrymusiikkiesityksen palkinnon Pickin' Up Nashvillesta. Youngin veljekset ja heidän serkkunsa Anthony Kenney ja Greg Martin alkoivat esittää musiikkia 60-luvulla Glasgowssa, Kentuckyssa nimellä Itchy Brother. Paikallistasolla yhtye saavutti menestystä vuonna 1973 King Fargo-yhtiön julkaisemalla kappaleella Shotgun Effie. Samana vuonna Greg Martin siirtyi toiseen, Louisvillessa, Kentuckyssa vaikuttaneeseen yhtyeeseen ja kitaristi James Harrison otti hänen paikkansa. Martin teki paluun yhtyeeseen vuonna 1976. Oli lähellä, että Itchy Brother olisi solminut levytyssopimuksen Led Zeppelinin itsenäisen levy-yhtiön Swan Song Recordsin kanssa. Yhtiö lopetti kuitenkin toimintansa Zeppelin-rumpali John Bonhamin kuoltua ja Itchy Brother ei ehtinyt levyttää Swan Songille kokonaista albumia. Itchy Brotherin lopetettua toimintansa vuonna 1982 Richard alkoi kirjoittaa kappaleita Acuss-Rose Musicille ja Fredistä tuli taustamuusikko tuolloin RCA Recordsilla työskennelleelle countrymuusikko Sylvialle. Martin oli basistina ja taustavokalistina Curb Recordille levyttäneelle Ronnie McDowellille ja vaikka Kenney lopetti esiintymiset, hän jatkoi kappaleiden kirjoittamista Youngin veljesten kanssa. 80-luvun puolivälissä Martin pyrki kasaamaan Itchy Brotherin uudestaan. Youngin veljekset lähtivät mukaan, mutta Kenney kieltäytyi. Martin kutsui niin ikään Ronnie McDowellin yhtyeen jäseniin kuuluneen ja Missouri Bootheelistä kotoisin olleen Doug Phelphsin Kenneyn tilalle ja Doug toi mukanaan vanhemman veljensä Ricky Leen leadvokalistiksi ja huuliharpistiksi. Yhtyenimeen Headhunters päädyttiin Muddy Watersin käyttämästä termistä headchopper, joka merkitsi keikan saamista jonkin toisen yhtyeen sijaan. Koska mainitunnimisiä yhtyeitä oli olemassa entuudestaan etuliitteeksi keksittiin Kentucky. The Kentucky Headhunters aloitti keikkailunsa seuraavana vuonna. Yhtye esiintyi kahdesti kuussa 90-minuuttisessa Chitlin' Showssa, joka oli Munfordvillessa, Kentuckyssa lähetetty radio-ohjelma. The Kentucky Headhuntersin demoalbumi koostui seitsemästä originaalikappaleesta sekä covereista Bill Monroen Walk Softly in This Heart of Minesta, Henson Cargillin Skip a Ropesta sekä Don Gibsonin Oh Lonesome Mestä. Alun perin yhtyeen oli tarkoitus myydä demoa ainoastaan konserteissaan. Se saavutti kuitenkin  huomiota Nashvillen musiikkiyhteisössä. Vaikka yhtye ei Martinin mukaan ollut vakavissaan suunnitellut solmivansa levytyssopimusta, manageri Michael Fox auttoi sellaisen syntymisessä. Mercury Recordsille yhtyeen kiinnitti sen johtaja ja myös levytuottajana toimnut Harold Shedd vuonna 1989. Mercury julkaisi demon vuonna 1989 The Kentucky Headhuntersin esikoisalbumina Pickin' Up Nashville. Albumilta poimitut neljä singleä nousivat kaikki top 40:ään Billboardin countrylistalla. Walk Softly in This Heart of Mine saavutti sijan 25. joulukuussa 1989. Paikallisesta aiheestaan huolimatta kakkossingle Dumas Walker saavutti sijan 22, sillä kyseessä oli keikkasuosikki. Sitä seurannut Oh Lonesome Me nousi kahdeksanneksi ollen samalla The Kentucky Headhuntersin ainoa top teniin noussut single. Viimeisenä singlenä julkaistu Rock N' Roll Angel edusti Richardin kirjoittamana yhtyeen omaa tuotantoa ja se saavutti sijan 23. Yhdysvalloissa Pickin' Up Nashville saavutti tuplaplatinaa kahden miljoonan kappaleen myynnillään. Esikoisalbuminsa menestyksen siivittämänä The Kentucky Headhunters aloitti konsertointinsa Hank Williams Jr.n ja Delbert McClintonin kanssa.

Vuonna 1991 ilmestynyt yhtyeen toinen albumi Electric Barnyard saavutti kultalevyn ja vastaanotti vuoden lauluhtyeen palkinnon. Kuitenkin siltä poimitut singlet menestyivät edeltäjäänsä verrattuna vaatimattomammin, sillä yksikään niistä ei noussut top 40:ään. Ensimmäinen single Ballad of Davy Crockett saavutti sijan 49. Seuraava pikkulevy With Buddy and Soul nousi Kanadan countrylistalla sijalle 30., mutta Yhdysvalloissa se joutui tyytymään sijoitukseen 56. Kolmas albumilta poimittu single oli originaalisävellys It's Chitlin' Time ja neljäs cover Waylon Jenningsin kappaleesta Only Daddy That'll Walk the Line. Mainittujen pikkulevyjen sijoitukset olivat 63. ja 60. The Kentucky Headhuntersin kakkosalbumi sisälsi lisäksi näkemyksen Norman Greenbaumin hitistä Spirit in the Sky. Myöhemmin vuoden 1991 aikana The Kentucky Headhunters esitti Roy Rogersin kanssa kappaleen That's How the West Was Swung artistin albumilla Tribute. Soundtrack-albumilla Harley Davidson and the Marlboro Man The Kentucky Headhunters coveroi Canned Heatin ydintuotantoon lukeutuvan Let's Work Togetherin. Martin tuurasi loukkaantunutta Ed Kingiä Lynyrd Skynyrdin vuoden 1992 kiertueella. Ricky Lee ja Doug jättivät yhtyeen kesäkuussa 1992 luoviin eroavaisuuksiin vedoten. Veljesten perustaman Phelp Brothersin soundi oli lähempänä perinteisempää countrya kuin The Kentucky Headhuntersin vastaava. Asylum Records julkaisi yhtyeeltä kaksi albumia ja siltä ilmestyneet singlet Let Go ja Were You Really Livin' saavuttivat sijat 6. ja 28. Vuonna 1992 Kenney palasi The Kentucky Headhuntersin basistiksi vuonna 1992 ja Charlottesta, Michiganista kotoisin ollut Mark S. Orr siirtyi yhtyeen solistiksi. Vuonna 1993 ilmestyi uuden kokoonpanon esikoisalbumi, aikaisempaa bluesrock-orientoituneempi Rave On!! Vaikka The Kentucky Headhunters konsertoi tuolloin saman levy-yhtiön artisteihin kuuluneen Billy Ray Cyrusin kanssa, albumi myi heikosti, eivätkä siltä poimitut singlet menestyneet. Niihin lukeutuivat Honky Tonk Walkin', Blue Moon of Kentucky ja Dixie Fried, joista kaksi vimeksi mainittua olivat covereita Bill Monroen ja Carl Perkinsin repertuaarista. Honky Tonk Walkin':in ja Dixie Fried saavuttivat singlelistalla sijat 54. ja 71. Rave On!! -albumi sisälsi myös näkemyksen Lovin' Spoonfulin tuotantoon lukeutuvasta kappaeesta My Gal. Orrin johtama The Kentucky Headhunters levytti ensisijaisesti Chuck Berryn pianistina tunnetuksi tulleen Johnie Johnsonin kanssa yhteisen albumin That'll Work. Nonesuch Recordsin julkaisemana loppuvuodesta 1993 ilmestynyt albumi koostui 12 kappaleesta, jotka Johnson ja yhtye olivat kirjoittaneet neljän päivän aikana. Pianisminsa lisäksi Johnsonia kuultiin leadvokalistina nimikappaleessa ja yhdessä toisessa biisissä. Wet Willie-yhtyeen Jimmy Hall soitti huuliharppua ja saksofonia sekä lauloi taustoja. Vuotta myöhemmin Mercury julkaisi The Kentucky Headhuntersilta greatest hits-tyyppisen kokoelman The Best of The Kentucky Headhunters:Still Pickin'. Singlejen lisäksi se sisälsi albumiraitoja yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä pitkäsoitolta. Aiemmin mainitun Canned Heat-coverin lisäksi mukana oli näkemys The Beatlesin You Got to Hide Your Love Awaystä, jonka The Kentucky Headhunters oli vuonna 1994 levyttänyt tribuuttialbumille Shared Vision:The Songs of the Beatles. Still Pickin' -kokoelman jälkeen The Kentucky Headhunters jätti Mercury-yhtiön. Orr jätti The Kentucky Headhuntersin elokuussa 1995, sillä Richardin mukaan hän halusi tehdä jotakin muuta. Seuraavaksi Richard kutsui Dougin takaisin yhtyeeseen. Seurauksena Brother Phelps lopetti toimintansa ja Ricky Lee siirtyi soolouralle. Vuonna 1997 The Kentucky Headhunters solmi sopimuksen BNA Recordsin kanssa ja julkaisi omissa nimissään neljännen studioalbuminsa Stompin' Grounds, jolla Dougia kuultiin leadvokalistina. Marty Robbinsin kappaleesta Singin' the Blues levytetty cover saavutti singlelistalla sijan 70., mutta itse pitkäsoitto jäi vaille listasijoitusta. Silti Richard piti albumin originaalituotantoa yhtyeen siihen saakka vahvimpana.

Yhtyeen seuraava albumi Songs from the Grass String Ranch viimeisteltiin lähes puolitoista vuotta ennen sen ilmestymistä. Yhtye oli konsultoinut 38 eri itsenäisen levy-yhtiön kanssa ennen kuin se solmi sopimuksen Audium Entertainmentin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi albumin vuonna 2000. Songs from The Grass String Ranch koostui ainoastaan orginaalikappaleista, joiden kirjoittamiseen yhtyeen kaikki viisi jäsentä olivat osallistuneet.  Verlon Dale Grissom oli lisäksi mukana kirjoittamassa neljää albumin kappaleista. Youngin veljeksiä kuultiin leadvokalisteina ensi kertaa yhtyeen levytyshistoriassa; Frediä kappaleessa Dry-Land Fish ja Richardia raidalla Louisiana CoCo. Albumilta poimittu ensimmäinen single Too Much to Lose saavutti Billboardin countrylistalla sijan 66. Richardin mielestä kappale oli harvinainen valinta singleksi, sillä kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen balladituotantoa edustava kappale. Seuraavat singlet Louisianna CoCo ja Love That Woman jäivät vaille listasijoitusta. Vuonna 2003 ilmestyneellä albumilla Soul vierailivat Johnie Johnson, Double Troublen urkuri Reese Wynans, saksofonisti Jim Horn sekä paikallisväriä edustanut muusikko Robbie Bartlett, joka vieraili solistina kappaleessa Everyday People. Albumin covertuotantoa edustivat Eddie Hintonin I Still Wanna Be Your Man sekä Derek and the Dominosin näkemyksenä erityisen tutuksi tullut bluesstandardi Have You Ever Loved a Woman? Mainittu albumi saavutti yleisesti myönteisiä arvioita. Vuonna 2005 Adiumin lopetettua toimintansa The Kentucky Headhunters solmi uuden sopimuksen CBuJ Entertainmentin kanssa. Mainitulle yhtiölle levytetty ensimmäinen The Kentucky Headhuntersin albumi Big Boss Man koostui täysin covereista. Albumin nimikappale oli Jimmy Reedin bluesstandardi ja lisäksi siltä julkaistiin singleformaatissa näkemykset Roger Millerin Chug-a-Lugista ja Hank Williamsin Take These Chains from My Heartista. Lisäksi pitkäsoitto sisälsi muun muassa kolme muuta lainaa Williamsin ohjelmistosta sekä näkemykset Dylanin Like A Rolling Stonesta, Beatlesin I'm Downista ja Patsy Clinen Walkin' After Midnightista.Vuotta myöhemmin ilmestynyt kokoelma Flying Under the Radar koostui poiminnoista The Kentucky Headhuntersin kolmelta tuoreimmalta albumilta. Lisäksi mukana oli kaksi uutta kappaletta ja remix Chug-a-Lugista. Vuonna 2008 Kenney siirtyi teatterin tekniseksi johtajaksi Glasgowssa, Kentuckyssa ja tuosta lähtien Doug on hoitanut yhtyeessä basistin vakanssia. Pickin' Up Nashvillen julkaisun 20-vuotisjuhlaa muistaakseen The Kentucky Headhunters julkaisi livealbumin The Authorized Bootleg :Live-Agara Ballroom -Cleveland, Ohio. Sitä lokakuussa 2011 seurasi Red Dirt- yhtiön julkaisemana ilmestynyt albumi Dixie Lullabies, jonka yhtye nauhoitti konsertoituaan Jamey Johnsonin kanssa. Huhtikuussa 2015 The Kentucky Headhuntersilta ilmestyi Alligator Recordsin julkaisemana jälleen Johnie Johnsonin kanssa yhteistyössä tehty albumi Meet Me in Bluesland, joka oli nauhoitettu jo vuonna 2003 samaan aikaan pitkäsoiton Soul kanssa. Vuonna 2016 ilmestynyt albumi On Safari sisälsi useita kappaleita, jotka yhtye oli kirjoittanut jo vuosia aikaisemmin. Crazy Jim ja Dumas Walker olivat saaneet inspiraationsa yhtyeen jäsenille tutusta paikallisesta miehestä. Governor's Cup on The Kentucky Headhuntersin levytysrepertuaarin ensimmäinen instrumentaalikappale ja lisäksi albumi sisältää coverin Alice Cooperin kappaleesta Caught in a Dream.Richardin poika John Fred Young vaikuttaa rumpalina rockyhtyeessä Black Stone Cherry. Yhtye harjoittelee The Kentucky Headhuntersin vanhassa treenitilassa.

Perjantain pohjat:Martin Barren vuoden 2003 sooloalbumi

 Martin Barre:Stage Left

Elokuussa 2003 ilmestynyt Stage Left on ensisijaisesti Jethro Tullin kitaristiksi identifioituvan Martin Barren sooloalbumi, jonka otsikko viittaa hänen sijaintipaikkaansa Jethro Tullin konserteissa. Barren sooloalbumeista ensimmäisenä Stage Left julkaistiin sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Hän promosi sooloaan tekemällä pienissä keikkapaikoissa vierailleen kiertueen. Stage Left koostuu 13 instrumentaalikappaleesta ja yhdestä vokalisointia sisältävästä biisistä Don't Say a Word. Tyylilajeiltaan kyseessä on rikas pitkäsoitto, joka sisältää klassista, akustista bluesia, progressiivista rockia, 80-luvun sormipikkaustyyliä ja jopa ambientteja sähköisiä tyylejä. Barren mukaan keskeisimpiä albumilla olivat melodiat ja tasapaino sähköisten ja akustisten kappaleiden välillä on merkittävä. Stage Leftillä Barre soittaa suurta määrää kitaroita ja myös muita kieli-instrumentteja, kuten bouzoukia ja mandoliinia. Stage Left vastaanotti myönteisä arvioita. Esimerkiksi AllMusiciin albumista kirjoittanut William Ruhlman antoi albumille kolme tähteä viidestä. Hän ylisti Barren melodiantajua pelkistettyjen kitarasoolojen kustannuksella ja laadukasta lähestymistapaa. Ruhlmanin mukaan Barre soitti sähköistä rockkitaraa suuren osan aikaa ikään kuin hän soittaisi brittiläistä folkia akustisesti.

Torstain terävä:Neil Youngin vuoden 1974 albumi

 Neil Young:On the Beach

19. heinäkuuta 1974 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt On the Beach on Neil Youngin viides studioalbumi. Se on samalla toinen Youngin niin kutsuttuun Ditch Trilogyyn lukeutuvista pitkäsoitoista, jotka Young julkaisi vuoden 1972 menestysalbuminsa Harvest jälkeen. On the Beachilla laulaja/lauluntekijä käsittelee muun muassa suosionsa aiheuttamien vieraantuneisuuden ja melankolian tunteita. Vinyylin lisäksi albumi ilmestyi tuoreeltaan kasettina ja kasiraiturina. Cd-formaatissa On the Beach julkaistiin remasteroidun versionsa ansiosta vasta vuonna 2003. Lisäksi albumi on ilmestynyt uudelleen neljästä cd:stä koostuneella boxilla  Neil Young Original Release Series Discs 5-8. Folkrockiksi tulkittavissa oleva ja Walk Onin, See the Sky About the Rainin ja Ambulance Bluesin kaltaisia kultahippuja sisältänyt On the Beach vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Pitchforkin laatimalla 70-luvun sadan parhaan albumin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 65. Colin Larkinin vuonna 2000 valmistuneessa teoksessa All Time Top 1000 Albums On the Beachin sijoitus oli 195. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla On the Beach saavutti sijan 311.

Keskiviikon klassikko:The Ronski Gangin 80-luvun tuotannon joutsenlaulualbumi

 The Ronski Gang:Rock n' Roll

Vuonna 1983 Le Baronin julkaisemana ilmestynyt Rock n' Roll on kotimaisen äijärockin lippulaivoihin lukeutuvan lohjalaisen The Ronski Gangin 80-luvun aktiivikauden joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Sjöblomin veljesten Harry "Ronski"(laulu) ja Hans "Hate"(rummut/laulu) sekä basisti Kaj "Misteri" Eklundin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat tuossa vaiheessa kitaristeina Kimi Engstöm sekä Imatralta kotoisin oleva Jakke Pätäri. Rock n' Roll koostuu Comin' Home Babya lukuun ottamatta yhtyeen omaa sävellysmateriaalia edustavasta tuotannosta. Laadullisesti kyseinen longari ei jää kauaksi kolme vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Ronski Gangin mestariteosalbumista Night Attack. Molempien levypuoliskojen avausraidat Who You Gonna Love ja Beautiful Body ovat säilyneet Ronski Gangin keikkaohjelmistossa vielä 2010-luvun aikana. Pääpaino albumilla on hienoisesti sofistikoituneemmassa tuotannossa. Puhdasta slovarituotantoa edustavat silti ainoastaan Haten vokalisoima Let Me Whisper sekä Pätärin käsialaa oleva albumin kaunis instrumentaali päätöskappale Just Parted, joka julkaistin myös singlen Baby Baby Baby b-puolella nimellä Öinen katu. Hate Sjöblomin ja Olavi Pekkolan yhteistyötä edustavat Down on My Knees sekä Oh My My ovat tyylitajuisen linjakkaita kappaleita, mutta melodisemman tuotannon huippuhetkeksi muodostuu silti Jakke Pätärin ja Olavi Pekkolan yhteinen biisi You Keep On Runnin'. Todellista revittelyosastoa albumilla edustavat sen ykköspuolelle sijoittuvat Lotta Lies ja The Leader, joista ensiksi mainitusta Rokkidiggari-elokuvan soundtrackille taltioitui tosin vielä ärhäkämpi näkemys. The Ronski Gangin paluualbumi The Elevens ilmestyi vuonna 2011 yhdennellätoista hetkellä ja tuossa vaiheessa ydinkolmikon lisäksi yhtyeen lineupia täydensivät edelleen The Ronski Gangin kitaristeina vaikuttavat Vesa Kääpä ja Haten poika Carl "Kiffe" Sjöblom.

Tiistain tukeva:Kotimaassaan huippusuosittu kanadalaisyhtye

 Newmarketissa, Ontariossa vuonna 1983 perustettu Glass Tiger on kanadalainen rockyhtye, joka on julkaissut viisi albumia. Niistä vuonna 1986 ilmestynyt esikoispitkäsoitto Thin Red Line saavutti yhtyeen kotimaassa nelinkertaisesti platinaa ja myi Yhdysvalloissa kultalevyksi. Mainitulta albumilta poimitut singlet Don't Forget Me (When I'm Gone) ja Someday kohosivat Billboardin listalla top teniin. Solisti Alan Frew ja basisti Wayne Parker olivat aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeessä Onyx. Kosketinsoittaja Sam Reidin varhaisempi yhtye oli ollut The End ja kokoonpanon täydensivät rumpali Michael Hanson ja kitaristi Al Connelly. Uuden yhtyeen nimeksi valikoitui Tokyo.  Glass Tigeriksi nimensä muuttaneen yhtyeen esikoisalbumi Thin Red Line oli Jim Vallancen tuottama. Hän osallistui myös albumin kappaleiden kirjoitustyöhön. Singlehitillä Don't Forget Me solistina vieraili Bryan Adams. Vuoden 1986 Juno Awardseissa Thin Red Light valittiin vuoden albumiksi, Don't Forget Me vuoden singleksi ja Glass Tiger vuoden lupaavimmaksi uudeksi yhtyeeksi. Lisäksi Jim Vallance valittiin vuoden tuottajaksi. Vuoden 1987 Juno Awardseissa Glass Tiger voitti kaksi palkintoa lisää ja yhtye oli ehdolla parhaan uuden artistin Grammyn vastaanottajaksi. Yhdysvalloissa Glass Tiger soitti Journeyn Raised on Radio-kiertueen ja Euroopassa Tina Turnerin Break Every Rule -kiertueen lämmittelijänä. Glass Tigerin vuonna 1988 ilmestynyt toinen albumi Diamond Sun saavutti Kanadassa kolminkertaisesti platinaa ja siltä poimittu single Still Searching nousi Kanadassa toiseksi. Hanson jätti yhtyeen pian Diamond Sunin ilmestymisen jälkeen. Glass Tigerin kolmas albumi on Capitol Recordsin julkaisemana vuonna 1991 ilmestynyt Simple Mission, joka myi Kanadassa kultalevyksi ja saavutti radiosoittoa siellä ja Euroopassa. Vuonna 1993 Glass Tiger lopetti väliaikaisesti toimintansa. Kymmentä vuotta myöhemmin vuorossa oli reunion lineupilla, jossa uutena rumpalina vaikutti Christopher McNeil. Yhtye aloitti jälleen keikkailun. Vuonna 2012 Glass Tiger teki kiertueen Kanadassa Roxetten kanssa. Heinäkuun alussa 2013 Glass Tiger soitti ilmaiskonsertin Leducissa, Albertassa osana Kanada-päivän juhlallisuuksia. Kesän 2017 aikana Glass Tiger soitti festivaalikeikkoja. Helmikuussa 2018 Glass Tigerin perustamisesta oli kulunut 31 vuotta ja yhtye julkaisi uuden albuminsa 31. Johnny Reidin tuottamalla albumilla vieraili muun muassa Julian Lennon. Toukokuussa 2019 ilmestyi Glass Tigerin tähän mennessä tuorein albumi 33. Mainitun vuoden kesäkuussa Glass Tigeria kuultiin Corey Hartin Kanadaa kiertäneen Never Surrender-kiertueen kakkosbändinä. Kesällä yhtye esiintyi myös pääesiintyjän ominaisuudessa ja soitti konsertin Sopotin kansainvälisellä laulufestivaalilla Puolassa.

Maanantain mainio:Poptietämyksen instituution elämäkerta

 Jake Nyman:Monen vuoden jälkeen (Gummerus)

Radion popveteraanin Jake Nymanin muistelmateos valottaaa paitsi hänen monen vuosikymmen mittaista radio- ja kirjallista uraansa, myös jossakin määrin yksityiselämää. Helsingissä keramiikkaa opiskellut Nyman siirtyi myyjäksi Tunnelin levyyn  ja toimi lisäksi dj:n tehtävissä. Kutsu Ylen musiikkitoimittajaksi tapahtui  muusikko Frank Robsonin kautta, mutta apulaista musiikkiohjelmien tekoon etsi itse asiassa Hector, eli Heikki Harma. Ensimmäinen Nymanin työstämä ohjelma oli henkilökuva tuossa vaiheessa melko tuntemattomasta kanadalaisesta laulaja-lauluntekijästä Leonard Cohenista. Nymanin varhaisiin ohjelmiin lukeutuivat muun muassa Kuuntelumusa sekä Matkalla maineeseen. Niissä esiteltiin laadukasta popmusiikkia singer/songwriter ja proge-painotteisesti. Päivän pophittejä Jake joutui soittamaan Nuorten sävellahjan juontajan ominaisuudessaan. Hänen ensimmäinen kirjallinen suururakkansa oli kolmiosainen Rocktieto-teos, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1979.  Nyman on kirjoittanut kaikkiaan 12 tietokirjaa, joista suosituimpiin lukeutuu kaksiosainen Onnenpäivät. Niistä ensimmäisessä, joka ilmestyi vuonna 1989, esitellään vuosien 1955-1965 suosituimmat albumit ja singlet Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Suomessa. Vuonna 1995 ilmestynyt Onnenpäivien toinen osa käsittää ainoastaan rockin kehityksen todelliset avainvuodet 1966-1969. Pekka Gronowin ja Jukka Lindforsin kanssa Nyman vastasi neliosaisesta Suomalaisen populaarimusiikin historiasta. Kolmena päivänä viikossa lähetetty Rockradio aloitti toimintansa kesäkuussa 1980 ja Nymanin lisäksi sen ydintekijöihin lukeutuivat aluksi myös monien keskeisten yhtyeiden, kuten Topmostin, Apollon, Hullujussin sekä Hectorin HEC-yhtyeen basistina vaikuttanut Heimo Holopainen, Jukka Haarma sekä rocktietokilpailun voittanut Tero Liete. Neljässä vuodessa Rockradio tuli Jaken osalta tiensä päähän. Syyskuussa 1984 alkoi hänen uusi ohjelmansa Onnenpäivä, joka keräsi sunnuntai-aamupäivisin parhaimmillaan lähes miljoona kuuntelijaa. Muihin Nymanin ohjelmiin ovat luketuneet mm. Kovan päivän ilta, Nousevan auringon talo, Tähtisumua, hänen edelleen toimittamansa Muistojen Bulevardi sekä Sadan vuoden syke. Suomen virallisen listan tuottajan tehtävissä Nyman vaikutti vuosien 1994 ja 2005 välisenä aikana. Nymanin muistelmateoksessa kurkistetaan vähintään riittävästi myös Ylen kulissien taakse, mutta silti kirjassa olisi  toivonut käsiteltävän Radiomafiaa vielä runsaammin. Teos ei täysin poista Nymanin ohjelmien vuosikymmenten mittaisen kuuntelun myötä muodostunutta käsitystä tekijänsä tietynlaisesta itseriittoisuudesta, mutta luo silti kokonaiskuvan vuosikymmeniä rakkaudesta lajiin töitä paiskineesta huippuammattilaisesta, jonka CV:hen sisältyy myös useita ohjelmasarjoja sekä kuunnelmia. Nimensä Nymanin muistelmateos on muuten poiminut eräästä Kaseva-yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneen klassikkoalbumin Kun maailma elää kappaleesta.    

Sunnuntain extra:Bonnie Raittin poporientoituneempaa soundia edustava albumi

 Bonnie Raitt:Streetlights

Syyskuussa 1974 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Streetlights on yhdysvaltalaisartisti Bonnie Raittin neljäs studioalbumi. Mainittua pitkäsoittoa varten hän valitsi tunetun tuottajan ja päätyi Janis Joplinin ja Dionne Warwickin kaltaisten artistien kanssa työskennelleeseen Jerry Ragowoyhin. Tämän pyrkimyksenä oli Raittin varhaisempaa tuotantoa popvaikutteisempi albumi. Raitt ei pitänyt mainitusta päätöksestä, mutta suostui ja Streetlights nauhoitettiin kesän 1974 aikana. Kriitikot ovat kuvanneet Streetlightsia Raittin ensimmäisenä pyrkimyksenä nauhoittaa musiikkia valtavirran yleisölle. Streetlighsilla hyödynnetään Raittin varhaisempaa tuotantoa pelkistetympiä sovituksia ja runsaammin popista ja R&B:stä vaikutteita ominutta jousisoundia. Steetlights on Raittin tuotannosta ainoa pitkäsoitto, jolla hän ei soita slidekitaraa. Albumin nauhoituksiin osallistuneen sessiomuusikko Freebon mukaan Streetlightsin aikaisempaa professionaalimpi tuotanto ja ympäristö vaikuttivat Raittin vokalisointiin mainitulla albumilla. Streetlightsin kymmenestä kappaleesta yhdeksän edusti covertuotantoa Joni Mitchellin, James Taylorin ja John Prinen kaltaisilta artisteilta. Albumin ainoa originaalituotantoa edeustava kappale Ain't Nobody Home on Jerry Ragowoyn sävellys. Streetlights saavutti Billboardin albumilistalla sijan 80. Pitkäsoiton tiimoilta Raitt teki syys-marraskuussa 1974 kiertueen Yhdysvalloissa Jackson Brownen kanssa. Bostonissa ja Washington DC:ssä soitetuissa konserteissa mukana olivat lisäksi bluesmuusikot Roosevelt Sykes ja Sippie Wallace.

Lauantain pitkä:Myös merkittävän soolouran luonut The Eaglesin toinen johtohahmo

 Kuudes marraskuuta 1948 syntynyt ja 18. tammikuuta 2016 edesmennyt Glenn Lewis Grey oli yhdysvaltalainen muusikko, joka identifioituu ensisijaisesti The Eagles-yhtyeen perustajajäseneksi. Yhdessä Don Henleyn kanssa Frey kirjoitti suurimman osan The Eaglesin levytystuotannosta kaksikon vaihdellessa leadvokalistin roolissa. Frey vaikutti solistina, kitaristina ja kosketinsoittajana useissa The Eaglesin tuotannon keskeisissä hittikappaleissa, kuten Take It Easy, Peaceful Easy Feeling, Tequila Sunrise, Already Gone, Lyin' Eyes, New Kid in Town ja Hearache Tonight. Eaglesin pitäessä taukoa vuosien 1980 ja 1994 välillä Frey loi menestyksekkään soolouran. Hänen esikoissooloalbuminsa No Fun Aloud ilmestyi vuonna 1982 ja Freyn soolotuotantoon lukeutuvat top 40:ään kohonneet singlet The One You Love", "Smuggler's Blues", "Sexy Girl", "The Heat Is On", "You Belong to the City", "True Love", "Soul Searchin'" ja "Livin' Right". The Eaglesin jäsenenä Frey voitti kuusi Grammy Awardsia ja viisi American Music Awardsia. The Eagles pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1998, samaisena vuonna, jolloin yhtye oli ensi kertaa ehdokkaana. Eaglesin kanssa tehdyt levytykset ja soolohitit yhteenlaskettuna Frey on saavuttanut Billboardin Hot 100-listalla 24 top 40:ään kohonnutta singleä. Detroitissa, Michiganissa syntynyt ja lähiseuduilla Royal Oakissa varttunut Frey on soittanut pianoa viisivuotiaasta. Hän vaihtoi myöhemmin instrumentikseen kitaran ja tuli osaksi Detroitin 60-luvun puolivälin rockskeneä. Eräs hänen varhaisimmista yhtyeistään oli Jack Kerouacin novellin mukaan nimetty The Subterraneans, jonka lineupin muodostivat muilta osin Freyn tavoin Dondero High Schoolissa vaikuttaneet rumpali Doug Edwards, jonka paikan otti myöhemmin Lenny Mintz, kitaristit Doug Gunsch ja Bill Barnes ja basisti Jeff Hodge. Välittömästi Freyn valmistuttua Donderosta vuonna 1966 häntä pyydettiin liittymään Gary Burrowsin johtamaan paikalliseen yhtyeeseen The Four of Us. Burrows oli todentanut Freyn esiintymisen The Subterraneasin jäsenenä. Mainitussa yhtyeessä ollessaan Frey pääsi Oakland Community Collegeen ja The Four of Usin jäsenenä Frey oppi lisäksi laulamaan harmonioita. Vuonna 1967 hän perusti yhtyeen The Mushrooms Gary Burrowsin veljen Jeffin, Bill Barnesin, Doug Gunschin, Ken Bashin ja Lenny Mintzin kanssa. Samaisena vuonna Frey tapasi Bob Segerin, joka auttoi häntä solmimaan manageri-ja levytyssopimuksen Segerin manageritiimin perustaman levy-yhtiön Hideout Recordsin kanssa. Seger oli kirjoittajana ja tuottajana The Mushroomsin ensimmäisellä singlellä Such a Lovely Child, jota promotakseen yhtye teki tv-esiintymisen. Vuoden 1967 loppupuolella Frey perusti myös yhtyeen Heavy Metal Kids, jonka kokoonpanoon kuuluivat muilta osin Jeff Burrows (piano), Jeff Alborell (basso), Paul Kelcourse (soolokitara) ja Lance Dickerson (rummut). Vuonna 1968 Frey vaikutti akustisena kitaristina ja taustavokalistina Bob Segerin singlellä Ramblin' Gamblin' Man. Seger rohkaisi Freytä kirjoittamaan omaa tuotantoaan. Kaksikko säilyi hyvinä ystävinä ja Freytä on myöhemmin kuultu taustavokalistina Segerin hittikappaleissa, kuten Fire Lake ja Against the Wind. Detroitissa ollessaan Frey tapasi paikallisen naisyhtyeen The Mama Catsin jäsenen Joan Sliwinin. Yhtyeen muutettua Kaliforniaan vuonna 1968 siitä muodostui Honey Ltd. Frey meni Los Angelesiin pyrkimyksenään alkaa uudelleen Joan Sliwinin kanssa. J. D. Southerille Freyn esitteli Joanin sisko Alexandra Sliwin. Kolme viikkoa myöhemmin Frey palasi Detroitiin, mutta muutti sittemmin Los Angelesiin ja muodosti Southerin kanssa duon nimeltä Longbranch Pennywhistle. Se solmi levytyssopimuksen Amos Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1969 nimikkoalbuminsa, jonka kappaleista esimerkiksi Run Boy Run ja Rebecca olivat Freyn käsialaa ja Bring Back Funky Women edusti yhteistyötä Southerin kanssa. Näihin aikoihin Frey tapasi myös Jackson Brownen. Kolmikko asui jonkin aikaa samassa rakennuksessa ja Frey on kertonut oppineensa paljon biisinkirjoittamisesta kuuneltuaan Brownen työskentelyä kappaleidensa parissa alakerran huoneistossa. Rumpali Don Henleyn Frey tapasi vuonna 1970. Molempien tuonaikainen levy-yhtiö oli Amos Records ja he viettivät aikaansa Troubadourissa. Linda Ronstadt tarvitsi taustayhtyettä tulevalle kiertueelleen ja hänen managerinsa John Boylan palkkasi Freyn, sillä hänen haussaan oli laulutaitoinen rytmikitaristi. Frey lähestyi Don Henleytä, jotta myös tämä liittyisi Ronstadtin yhtyeeseen. Myös Randy Meisner ja Bernie Leadon kiinnitettiin taustamuusikoiksi. Ronstadtin yhtyeen jäsenistö vaihteli tiiviisti ja niinpä tuleva The Eaglesin originaalikokoonpano ehti soittaa yhdessä ainoastaan yhden Disneylandissa pidetyn konsertin. Ronstadtin kiertueella ollessaan Frey ja Henley päättivät kasata yhteisen yhtyeen. Sen kokoonpanon täydensivät basisti Meisner ja kitarasta, banjosta, steel kitarasta, mandolinista ja dobrosta vastannut Leadon. Yhtye otti nimekseen The Eagles ja siitä muodostui eräs kaikkien aikojen suosituimmista. The Eagles lopetti toimintansa vuoden 1980 paikkeilla ja teki reunionin vuonna 1994, jolloin ilmestyi albumi Hell Freezes Over. Se koostui livebiiseistä ja neljästä uudesta kappaleesta. Yhtyeen jäsenten mukaan The Eagles ei koskaan hajonnut, vaan piti ainoastaan 14 vuotta kestäneen loman. Vuonna 2007 The Eagles julkaisi albumin Long Road Out of Eden ja Frey oli mukana sen tiimoilta tehdyllä, vuosien 2008 ja 2011 välille ajoittueella kiertueella. Vuonna 2013 Showtime esitti Alison Ellwoodin ohjaaman ja Academy Awardin voittaneen Alex Gibneyn osittain tuottaman kaksiosaisen dokumentin History of the Eagles. Äänimiksauksestaan se voitti Emmy Awardin. Dokumentin tiimoilta tehtiin kaksivuotinen maailmankiertue, jonka päätöskonsertti soitettiin 29. heinäkuuta 2015 Bossier Cityssä, Louisianassa. Se oli tuleva jäämään Henleyn viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi The Eaglesin jäsenenä. The Eaglesin lopetettua toimintansa Frey saavutti 80-luvulla menestystä soolourallaan. Kaksi hänen singleistään nousi Billboardin listalla kakkossijalle. The Heat Is On edusti yhteistyötä Harold Faltermeyerin kanssa ja oli tunnuskappale Eddie Murphyn toimintakomediaan Beverly Hills Cop. You Belong to the City oli tv-sarjan Miami Vice soundtrackiltä, joka pysytteli Billboardin albumilistan kärjessä 11 viikon ajan vuonna 1985. Toinen mainitulta soundtrackiltä poimittu Freyn kappale Smuggler's Blues saavutti sekin Billboardin listalla sijan 12. Soolouransa aikana Frey sai 12 kappalettaan Yhdysvaltojen top 100-listalle. Niistä yksitoista edusti yhteistyötä myös Take It Easyn kirjoittaneen Jack Tempchinin kanssa. Frey oli ensimmäinen valinta esittämään Beverly Hills Cop II-elokuvan tunnuskappale Shakedown. Hän ei pitänyt biisin lyriikasta ja niinpä se päätyi Bob Segerin esittämäksi. Chostbusters II:n soundtrackillä Frey esittää kappaleen Flip City ja elokuvan Thelma & Louise soundtrackillä kappaleen Part of Me, Part of You. Vuonna 2005 Frey oli mukana B. B. King and Friendsin albumilla 80 kappaleessa Driviin' Wheel. 1990-luvun lopussa Frey perusti Peter Lopezin kanssa levy-yhtiön Mission Records. Vuonna 2009 Frey äänestettiin Michigan Legends Rock and Roll Hall of Fameen. Toukokuussa 2012 ilmestynyt After Hours oli Freyn ensimmäinen sooloalbumi yli 20 vuoteen. Se sisälsi covereita popstandardeista, joiden originaaliversiot olivat ilmestyneet 40- ja 60-lukujen välisenä aikana. Siitä muodostui Freyn viimeinen levy ennen hänen kuolemaansa. Hän menehtyi 18. tammikuuta 2016 67 vuoden ikäisenä nivelreuman komplikaatioihin ja keuhkokuumeeseen.

Perjantain pohjat:Länsimäen Beatle-fanaatikkojen onnistunut paluualbumi

 Clifters:Nyt

Solisti/rytmikitaristi Jiri Nikkisen ja basisti/solisti Luri Luokkalan luotsaama Clifters teki ensiksi livekeikkojen osalta onnistuneen paluun Raumanmeren juhannuksessa kesällä 2002. Vanhojen kultaisten koottujen lisäksi yhden uutuuskappaleen, eli Vegas sisältänyttä Clifters on in-kokoelmaa seurasi vuonna 2004 täysin uudesta tuotannosta koostuva ja tällä kertaa myös Jirin tekstittämä albumi Nyt. Cliftersin legendaarisimmasta kokoonpanosta oli Jirin ja Lurin lisäksi mukana kitaristi Lare Murtomaa ja tuoreempana kasvona yhtyeen lineupissa vaikutti rumpali Mertsi Tuomainen. Nyt-albumille sisältyy useita varsin laadukkaita kappaleita, joihin lukeutuvat etenkin riffittelyssään ripauksen The Kinksiä sisältävä avauskappale Mua filmataan, häpeilemättömän nostalgian ja upean melodisuuden yhdistelmässään varsin onnistunut Kun Suomi oli kauniimpi, niin ikään tekstissään Länsimäen maisemiin palaava Länsäri sekä upean melodian kannattelema albumin päätöskappale Rakkautta ja rauhaa. Laadukkuudestaan huolimatta Nyt-albumista ei muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Sitä vastoin keikkabändinä Clifters oli noihin aikoihin mitä mainoimmassa iskussa esittäen vanhemman tuotantonsa osalta ensisijaisesti parhaimmistoaan vuoden 1987 erinomaiselta esikoisalbumiltaan Kuningas sekä vuonna 1989 ilmestyneeltä ensimmäiseltä ja onnistuneimmalta covereista koostuvalta pitkäsoitoltaan Sexi on in.

Torstain terävä:1970-luvun rockiin vaikuttanut esikoisalbumi

 Flying Burrito Brothers:The Gilded Palace of Sin

Kuudes helmikuuta 1969 A&M:n julkaisemana ilmestynyt The Gilded Palace of Sin on The Flying Burrito Brothersin esikoisalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla Gram Parsons ja Chris Hillman jatkoivat työskentelyään modernin countrymusiikin parissa. He yhdistivät traditionaalista countrya ja folkia populaarimusiikin muihin muotoihin, kuten souliin, gospeliin ja psykedeeliseen rockiin. Vaikka albumin listasijoitukseksi Billboard 200-listalla jäi 164., The Gilded Palace of Sin on tunnustettu merkittäväksi albumiksi 70-luvun rockin kehitykselle. Robert Christgaun vuonna 1981 ilmestyneessä teoksessa Christgau's Record Guide:Rock Albums of the Seventies mainittu pitkäsoitto pääsi 1950- ja 1960-lukujen levytysten perusäänitekirjastoon. Rolling Stonen vuonna 2012 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Gilded Palace of Sinin sijoitus oli 192. Vuonna 2020 laaditulla vastaavanlaisella listalla albumi saavutti sijan 462. Gram Parsons oli ollut mukana The Byrdsin countrya edustaneella ja vaikutusvaltaisella vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Sweetheart of the Rodeo. Hän sai kuitenkin lähteä yhtyeestä, sillä ei suostunut osallistumaan The Byrdsin Etelä-Afrikkaan suuntautuneelle kiertueelle. Kahta kuukautta myöhemmin myös Chris Hillman jätti The Byrdsin ja kaksikko perusti Flying Burrito Brothersin. Larry Marksin tuottamalla albumilla, jolla Henry Lewy toimi ääni-insinöörinä, yhdistetään traditionaalia countrya Otis Reddingin ja Percy Sledgen kaltaisten soulvokalistien edustamaan tyyliin. Albumilla kuultaviin lauluharmonioihin vaikuttivat The Everly Brothersin ja The Louvin Brothersin kaltaiset yhtyeet ja pitkäsoitolla hyödynnettiin useita rumpaleita. Myös "Sneaky" Pete Kleinown slidekitarointi on albumilla keskeisessä asemassa. Suurimman osan pitkäsoiton kappaleista Parsons ja Hillman kirjoittivat San Fernando Valleyssa sijainneessa talossa. Kappaleen Sin City lyriikassa mainitaan The Byrdsin manageri Larry Spector sekä Robert F Kennedy ja tyylillisesti mainittuun kappaleeseen vaikutti The Louvin Brothers. Pitkäsoiton levypuoliskojen päätöskappaleet My Uncle ja Hippie Boy viittaavat aikakauden vastakulttuurillisiin tapahtumiin. Vaikka The Gilded Palace of the Sin ei ollut ilmestymisaikanaan kaupallinen menestys, albumin vaikutus on lisääntynyt vuosien myötä. The Eaglesin jäsenet diggasivat mainittua pitkäsoittoa ja 80-luvun traditionaalia countryliikettä edustaneista valtavirran countryartisteista sen nimeen ovat vannoneet   Travis Tritt, Vince Gill, Alan Jackson, Clint Black ja Randy Travis. Nykyisin Gilded Palace of Sin on vaikuttanut vaihtoehtocountryliikkeeseen ja sen edustamista yhtyeistä  Uncle Tupeloon, Wilcoon, Son Voltiin, Whiskeytowniin ja The Jayhawksiin. Mainitun tyylisuunnan artisteista albumin diggareihin lukeutuvat  Dwight Yoakam, Lucinda Williams, Emmylou Harris ja Steve Earle. Muita tyylisuuntia edustaneista artisteista Elvis Costello on levyttänyt covereitaan  useita albumin kappaleista. Cd-formaatissa Gilded Palace of the Sin ilmestyi kokonaisuudessaan vasta vuonna 2000 osana tupla-albumia Hot Burritos! The Flying Burrito Brothers Anthology 1969-1972. Vuonna 2002 pitkäsoitosta julkaistiin uusi masterointi yksittäisellä albumilla Sin City: The Very Best of the Flying Burrito Brothers, joka sisältää lisäksi yhtyeen järjestyksessään toisen pitkäsoiton Burrito Deluxe sekä muutamia outtakeseja samalta ajanjaksolta. Alkuvuodesta 2017 itsenäinen levy-yhtiö Intervention Records julkaisi Gilded Palace of the Sinistä 180 gramman vinyyliversion.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän 60-luvun lopun brittiyhtyeen esikoisalbumi

 The Move:The Move

Huhtikuussa 1968 Regal Zonophone Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Move on samannimisen brittiyhtyeen esikoispitkäsoitto. Se koostuu kymmenestä Roy Woodin säveltämästä kappaleesta sekä kolmesta coverista, jotka olivat olleet keskeisiä yhtyeen livesetissä. Viimeksi mainittuihin lukeutuivat Eddie Cochranin Weekend, Moby Grapen Hey Grandma sekä The Coastersin levytyksen innoittamana versioitu näkemys Broadway-sävelmästä Zing! Went the Strings of My Heart. The Moven esikoisen julkaisua viivästytti albumin masternauhojen varastaminen, minkä vuoksi kolme albumin kappaleista jouduttiin nauhoittamaan uudelleen. Nauhoitukset tapahtuivat jaksoittain tammikuun 1967 ja seuraavan vuoden helmikuun välisenä aikana Lontoossa Advision, De Lane Lea sekä Olympic-studioilla. Tiiviin levytysaikataulunsa aikana yhtye ei keikkaillut. The Moven esikoisalbumille sisältyivät aikaisemmin ilmestyneet singlet Flowers in the Rain ja Fire Brigade, jotka molemmat olivat nousseet Britanniassa viiden suosituimman joukkoon. Niistä ensiksi mainittu oli ollut parhaimmillaan listakakkonen ja lisäksi kyseessä oli ensimmäinen BBC Radiossa soitettu kappale. Fire Brigaden paras listasijoitus oli kolmantena. Yhtyeen originaalibasisti Chris "Ace" Kefford jätti The Moven pian yhtyeen esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Kyseessä on lisäksi ainoa The Moven albumeista, jonka työstämisessä rytmikitaristi Trevor Burton oli täysipainoisesti mukana. Hän jätti yhtyeen kesken sen seuraavan pitkäsoiton Shazam levytystä. The Moven debyyttipitkäsoitto oli yhtyeen albumeista ainoa Britanniassa listasijoituksen saavuttanut. Se kohosi sijalle 15. ilmestymisvuotensa kesän alussa. Ensisijaisesti psykedeeliseksi rockiksi kategorioitunut The Moven esikoisalbumi saavutti heiti ilmestyessään myönteisiä arvioita. The Moven esikoisalbumin ensimmäisestä virallisesta cd-versiosta vastasi Cube vuonna 1994. Vuonna 2007 Salvo julkaisi The Moven esikoisalbumista kahdesta cd:stä koostuneen Deluxe Editionin.

Tiistain tukeva:The Pretendersin alkukauden soolokitaristi

Neljäs marraskuuta 1956 syntynyt ja 16. kesäkuuta 1982 edesmennyt James Honeyman-Scott oli brittiläinen rockkitaristi, biisintekijä ja The Pretenders-yhtyeen perustajajäsen. Mainitun yhtyeen jäsenenä hän ehti luoda maineensa eräänä 80-luvun alun omaleimaisimmista ja monipuolisimmista kitaristeista uuden aallon saralla. Kitaristin roolinsa lisäksi Honeyman-Scott kirjoitti biisejä The Pretendersin ohjelmistoon vaikuttaen myös taustavokalistina ja kosketinsoittajana muutamissa kappaleissa. The Pretendersin johtohahmo Chrissie Hynde kirjoitti Honeyman-Scottille kappaleen 2000 Miles, joka julkaistiin vuosi hänen edesmenonsa jälkeen. The Pretendersin basisti/solisti Pete Farndonin ja rumpali/solisti/perkussionisti Martin Chambersin tavoin Honeyman-Scott oli kotoisin Herefordista. Ennen liittymistään The Pretendersiin Honeyman-Scott oli ehtinyt olla useiden yhtyeiden jäsen. Niihin lukeutuivat The Enidin esiaste Robert John Godfreyn kanssa, The Hawks, johon kuuluivat lisäksi basisti/solisti Kelv Wilson, kitaristi Dave Plowman ja rumpali Stan Speak, The Hot Band ja The Cheeks. Viimeksi mainitun kokoonpanoon kuuluivat Chambers, aikaisemmin Mott the Hooplen kosketinsoittajana vaikuttanut Verden Allen sekä basisti/solisti Kelv Wilson. The Pretendersiin liittyessään Honeyman-Scott kasvatti vihanneksia ja toimi kitarakauppiaana Herefordissa sijainneessa musiikkiliikkeessä Buzz Musicissa. Guitar Playerille vuonna 1981 antamassaan haastattelussa Honeyman-Scott nimesi varhaisiksi musiikillisiksi vaikuttajikseen Creamin ja The Allman Brothers Bandin. Nick Lowen ja Elvis Costellon Rickenbacker-vaikutteinen soundi oli niin ikään keskeinen, kuten myös The Pretendersissä vaikutusaikaan Nils Lofgren ja Chris Spedding sekä Rockpile-yhtyeen Dave Edmunds ja Billy Bremner ja myöhemmin Mott the Hoople-yhtyeen Mick Ralphs. Honeyman-Scott tapasi Peter Fardonin 70-luvun puolivälissä basistin soittaessa yhtyeessä Cold River Lady Herefordissa. Vuonna 1978 Farndon kutsui Honeyman-Scottin The Pretendersin harjoituksiin ja nauhoituksiin ja virallisesti hänestä tuli yhtyeen jäsen mainitun vuoden kesänä. Honeyman-Scottin roolina oli ensiksi keksiä melodisia linjoja olemassa oleviin kappaleisiin. Alkuvaiheessa yhtye treenasi todella ahkerasti seitsemänä päivänä viikossa. Honeyman-Scottin alkukauden kitaralickit edustivat varsin raskasta tyyliä. Myöhemmin Chrissie Hynde alkoi pitää popmusiikista ja hän ryhtyi kirjoittamaan The Kidin kaltaisia kappaleita. Honeyman-Scott ylisti Hynden rytmikitarointia. Pete Farddon joutui jättämään Pretendersin 14. kesäkuuta 1982 lisääntyneen huumeiden käyttönsä vuoksi Honeyman-Scott menehtyi itse kahta päivää myöhemmin kokaiinin yliannostukseen ainoastaan 25 vuoden ikäisenä. Häntä voi pitää yhtyeen Violent Femmes löytäjänä. Mainittu yhtye soitti The Pretendersin lämmittelijänä Oriental Theatressa, Milwaukeessa. Honeyman-Scottin paikan The Pretendersin soolokitaristina otti usean vuoden ajan Robbie McIntosh, jota Honeyman-Scott oli ehtinyt suositella yhtyeeseen viimeisinä hetkinään. Vuonna 2005 Honeyman-Scott pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen The Pretendersin jäsenenä.

Maanantain mainio:Zero Ninen toistaiseksi tuorein studioalbumi

 Zero Nine:IX

Syyskuussa 2009 ilmestynyt IX on Kuusamon hardrockypeyden Zero Ninen toistaiseksi tuoreinta tuotantoa edustava studioalbumi. Sen edeltäjästä, mainiosti onnistuneesta N E Filesista oli tuolloin ehtinyt kulua ainoastaan viisi vuotta. 12 kappaleesta koostuva IX on onnistunut hardockalbumi, joka käynnistyy iskevän kertosäkeen sisältävällä  raidalla Totally Stoned. Albumilla on tarjottavanaan myös selkeästi nyansikkaampaa tuotantoa esimerkiksi jo seuraavan kappaleen Workin' for the Y.S.. myötä. Rankka Thunder's Calling on kuulunut Zero Ninen keikkasettiin aivan viime vuosiin saakka. Oivallisesti nimetty Can't Rewrite History sisältää tartuntapintaa omaavan kertosäkeen ja kitaristi Timo Käsmän erinomaista soolotyöskentelyä. Vimmaista Full Reaction-raitaa on tavanomaisesta poiketen ollut  säveltämässä myös yhtyeen rumpali Mikko Korpela. Kitaristien Käsmän ja Martti Mäntyniemen yhteistyötä edustava Matter of Broken Heart on eräs IX-albumin kirkkaimmista helmistä. Akustisvoittoisella introlla käynnistyvä kappale tuo fiilikseltään positiivissävyisesti mieleen Bon Jovin erään Slippery When Wet- albumin aikaisen hitin. Set Me Free tekee paluun Zero Ninen ydinosaamista edustavaan hardrockiin. Love's Too Dangerous on tyylitajuisen melodinen menopala ja samalla eräs albumin laadukkaimmista raidoista. Solisti Kepa Salmirinteen, kitaristi Martti Mäntyniemen ja rumpali Mikko Korpelan yhteistä sävellystuotantoa edustava Wake Me Up tuo  revittelevyydessään mieleen Voodoo You-albumin aikaisen tuotannon. Cafe Brutale löytää hardrockkaukseensa kaivattavaa koukukkuutta ja IX-pitkäsoiton päättää massiivisen kertosäkeen varaan rakentuva Shadows of the Night. 12 kappaleen satsiin sisältyy muutama hienoisesti täyttteenomaisempi raita, mutta niiden vastapainoksi Matter of Broken Heartin, Can't Rewrite the Historyn ja Love's Too Dangerousin kaltaisia täysosumia. IX saattaa hyvinkin olla Zero Ninen huippusuosion jälkeisen tuotannon toiseksi laadukkain albumi.

Sunnuntain extra:Keskeisen kanadalaisartistin esikoisalbumi

 Joni Mitchell:Song to a Seagull

Sunset Sound -studioilla 1967 nauhoitettu ja 23. maaliskuuta 1968 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Song to Seagull on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Joni Mitchellin esikoisalbumi. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi David Crosby, joka halusi Mitchellin soundaavan puhtaalta ja luonnolliselta. Niinpä nauhoituksissa hyödynnettiin studion suurta pianoa ja ylimääräisiä mikrofoneja. Valitettavasti äänityksiin taltioitui myös kellarin muita ääniä, jotka oli poistettava jälkituotannon aikana. Ennen esikoisalbuminsa julkaisua Mitchell oli jo kirjoittanut hittejä muille artisteille. Judy Collins oli menestynyt hänen kappaleellaan Both Sides Now, Dave Van Ronk biisillä  Chelsea Morning, folkyhtye Fairport Convention Eastern Rainillä ja Tom Rush biiseillä Urge for Going ja Circle Game. Mitchell omisti esikoisalbuminsa seitsemännen luokan englannin opettajalleen, joka opetti hänet rakastamaan sanoja. Kahdeksas huhtikuuta 2021 Rhino Entertainment ilmoitti julkaisevansa 25. kesäkuuta Mitchellin esikoisalbumin uudelleen miksattuna. Miksauksen ovat tarkistaneet Mitchell itse ja miksaaja Matt Lee. Kyseessä oli remaster-kokoelma, joka sisälsi artistin neljä ensimmäistä pitkäsoittoa. Mainittu remaster-kokoelma on osa käynnissä olevaa Joni Mitchell Archives-projektia.

Lauantain pitkä:Eräs suosituimmista brittiläisen uusromantiikan edustajista

 Adam and the Ants oli brittiläinen, vuonna 1977 Lontoossa perustettu rockyhtye. Se toimi kahdessa eri versiossa vuosien 1977 ja 1982 välisenä aikana. Adam Ant oli molempien johtohahmona. Nimellä The Ants yhtye toimi toukokuusta 1977 mainitun vuoden marraskuuhun. Tuona aikana bändi julkaisi yhden albumin, jolla se oli tyylillisesti muuttunut punkrockista post-punkin ja uuden aallon edustajaksi Yhtyeen mainitun version viimeisen lineupin muodostivat  Dave Barbarossa, Matthew Ashman ja Leigh Gorman, jotka kaikki jättivät yhtyeen tammikuussa 1980 manageri Malcolm McLarenin kehotuksesta ja muodostivat yhtyeen Bow Wow Wow. Adam and the Antsin jälkimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat kitaristi Marco Pirroni ja rumpali-tuottaja Chris Hughes. Se tuli tunnetuksi Burundi-rumpujen hyödyntämisestään. Mainittu lineup oli toiminnassa helmikuusta 1980 maaliskuuhun 1982 ja se saavutti huomattavaa menestystä Britanniassa. Yhtyeen musiikkivideoita näytettiin MTV:llä ja Adam Ant vieraili asemalla video jockeyn ominaisuudessa. Yhdysvalloissa Adam and the Ants identifioitui osaksi toista brittiläistä invaasiota. Ennen Adam and the Antsin perustamista Adam Ant, eli Stuart Leslie Goddard vaikutti basistina pubrock-yhtyeessä Bazooka Joe. Erityisen tunnettu yhtye on siitä, että se soitti pääesiintyjänä  Central Saint Martins College of Art and Designissa samaisessa konsertissa, jossa Sex Pistols soitti ensimmäisen keikkansa. Bazooka Joe lopetti toimintansa pian tämän jälkeen ja Ant tutustui useisiin Lontoon punkskenessä keskeisiin henkilöihin, kuten Jordaniin. Alkuvuodesta 1977 hän perusti yhtyeen The Ants, jonka kokoonpanon muodostivat muilta osin kitaristi Lester Square, basisti Andy Warren ja rumpali Paul Flannagan. Debyyttikeikkansa yhtye soitti huhtikuussa 1977 Roxy-clubilla Siouxsie and the Bansheesin kanssa. Kuukautta myöhemmn Square palasi viimeistelemään kurssinsa taidekoulussa. Hän perusti myöhemmin yhtyeen The Monochrome Set. Squaren paikan otti Mark Ryan ja mainittu The Antsin kokoonpano aloitti säännöllisen keikkailun Lontoon alueella soittaen myös lämmittelykeikkoja muille yhtyeille. Kesäkuun alussa Flanaganin paikan otti Dave "Barbe" Barbarossa ja mainittu Te Antsin kokoonpano nauhoitti Chappell-studioilla Lontoossa kappaleet Plastic Surgery ja Beat My Guest. Adam Ant esitti Kidiä vuonna 1978 valmistuneessa elokuvassa Jubilee. Myös yhtye esiintyi mainitussa elokuvassa, tosin lineupilla, jossa rumpalina oli Bansheesin Kenny Morris. Loppuvuodesta Ryan sai lähteä ja hänen paikkansa otti Johnny Bivouac. Samoihin aikoihin yhtyeen nimi piteni muotoon Adam and the Ants. Yhtye konsertoi ahkerasti ympäri Britanniaa ja saavutti suosiota punk fanzinejen, kuten Ripped and Tornin keskuudessa. Yhtyeen oli kuitenkin vaikeaa saada hankituksi levytyssopimusta. Vuonna 1978 Adam and the Ants solmi levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa. Jo tätä ennen Jubilee-elokuvan soundtracikillä oli ilmestynyt kaksi yhtyeen kappaletta. 23. tammikuuta 1978 Adam and the Ants teki nauhoituksen John Peelin BBC Radio Onella lähetettyä ohjelmaa varten esittäen kappaleet Deutchan Girls, Puerto Rican, It Doesn't Matter ja Lou, joista viimeksi mainitussa solistina oli yhtyeen manageri Jordan. Tämä jätti yhtyeen 14. toukokuuta 1978 Roundhousessa soitetun keikan jälkeen. Peel Sessiota seuranneena päivänä yhtye nauhoitti Deutcher Girlsistä uuden version ja dubbasi AIR-studioilla uuden kitarabreikin Chappel-studiolla nauhoitettuun Plastic Surgery-versioon.Uusi versio julkaistiin Jubilee-soundtrackillä myöhemmin samaisena vuonna. Bivouac jätti Adam and the Antsin päivää Jordanin jälkeen ja hänen paikkansa otti Matthew Ashman. Mainittu lineup jatkoi demojen työstämistä ja nauhoitti kymmenes heinäkuuta toisen John Peel-session, jossa yhtye soitti kappaleet Zerox, Physical, Friends ja Cleopatra. Kuun lopussa yhtye solmi kahden singlen mittaisen sopimuksen Decca Recordsin kanssa.  Kokoonpano Adam Ant (laulu/kitara), Matthew Ashman (kitara), Andy Warren (basso) ja Dave Barbe (rummut) teki ensimmäisen kiertueensa Keski-Euroopassa. Yhtyeen palattua marraskuussa 1978 se nauhoitti RAK-studioilla Stephen "Snips" Parsonsin tuottamana kappaleet Zerox ja Kick. Lokakuussa 1978 Decca julkaisi Adam and the Antsin ensimmäisen singlen Young Parisians. Se jäi vähälle huomiolle ja Decca luopui suunnitelmastaan julkaista yhtyeeltä toinen single. Tammi-helmikuussa 1979 Adam and the Ants teki Young Parisians-kiertueensa Britanniassa. Deccan studioilla West Hampsteadissa nauhoitettiin lisää materiaalia ja 26. maaliskuuta 1979 Adam and the Ants nauhoitti kolmannen Peel-sessionsa, jossa yhtye esitti kappaleet Ligotage, Tabletalk, Animals & Men ja  Never Trust A Man (With Egg On His Face). Yhtye solmi levytyssopimuksen itsenäisen Do It Recordsin kanssa ja nauhoitti Roundhouse-studioilla uudelleen toisen singlensä Zerox b-puolellaan Whip in My Valise. Single julkaistiin heinäkuussa ja sen jälkeen yhtye teki 17 konsertista koostuneen Zerox-kiertueen Britanniassa. Se huipentui viides elokuuta Lontoon Lyceumissa soitettuun loppuunmyytyyn keikkaan. Elokuun lopussa yhtye alkoi nauhoittaa esikoisalbumiaan Sound Development-studioilla Lontoossa. Adam Ant vastasi kappaleiden kirjoittamisesta ja tuottamisesta. Niiden viimeistelemiseen kului ainoastaan viikkoja, sillä kappaleita oli treenattu jo keikkakontekstissa. Kahden Electric Ballroomissa soitetun loppuunmyydyn konsertin jälkeen Ashman ja Warren saivat lähteä. Heistä viimeksi mainittu liittyi The Monocrome Settiin lokakuun alussa ja hänen paikkansa otti Lee Gorman. Ashman palasi kuitenkin pian ja albumia kaavailtiin julkaistavaksi marraskuussa. Albumi Dirk Wears White Sox nousi tammikuussa 1980 lanseeratun brittien independent-albumilistan kärkeen. Adam Ant pyysi Malcolm McLarenia yhtyeen uudeksi manageriksi. Uudenvuodenpäivänä Adam and the Ants soitti loppuunmyydyn konsertin Electric Ballroomissa. Tammikuun lopussa 1980 McLaren kehotti Ashmania, Gormania ja Barbea jättämään Adam and the Antsin ja perustamaan solisti Annabella Lwinin luotsaaman yhtyeen Bow Wow Wow. Seuraavien kuukausien aikana muodostui Adam and the Antsin uusi kokoonpano, johon kuuluivat kitaristi Marco Pirroni, basisti Kevin Mooney ja rumpalit Kerry Lee Miall ja Chris "Merrick" Hughes. Pirronista tuli yhtyeen keskeinen jäsen, joka kirjoitti runsaasti materiaalia Antin kanssa. Yhtye harrasti musiikissaan Burundi-tyyppistä afrikkalaisrummutusta ja imagossaan se yhdisti Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden meikkausta merirosvo-tyylisiin värikkäisiin asuihin. Muodostaessaan yhtyettä uudestaan Pirroni ja Ant nauhoittivat Culture Clubin rumpalin John Mossin kanssa uuden version esikoisalbuminsa kappaleesta Cartrouble Part 2 viimeisenä singlejulkaisuvelvoitteenaan Do It Recordsille. Tuottajana Rockfield-studioilla Walesissa oli Hughes, josta tuli sittemmin yhtyeen jäsen. Single julkaistiin nimellä Cartrouble maaliskuussa 1980 ja Moss oli kreditoitu nimellä Terry 1+2. Ant ja Pirroni solmivat julkaisusopimuksen EMI:n kanssa. Matrix-studioilla Lontoossa kaksikko työsti uutta materiaalia Hughesin ja muun yhtyeen kanssa. Stuart vei nauhoja eri levy-yhtiöille samalla, kun Adam and the Ants teki Britanniassa 14 konsertista koostuneen Ant-Invasion-kiertueen, joka huipentui Empire Ballroomille. Heinäkuussa 1980 yhtye solmi sopimuksen CBS Recordsin kanssa ja julkaisi singlen Kings of the Wild Frontier, joka saavutti brittilistalla sijan 48. Hughes jatkoi työskentelyään yhtyeen tuottajana ja nauhoitukset Rockfield-studioilla oli saatu valmiiksi elokuun loppuun mennessä. Toinen single Dog Eat Dog ilmestyi lokakuussa. Se kohosi Britanniassa top teniin ja Adam and the Ants teki ensimmäisen esiintymisensä Top of the Popsissa. Albumi Kings of the Wild Frontier julkaistiin marraskuussa 1980. Siitä muodostui hitti Britanniassa ja Adam and the Ants nousi niin kutsutun uusromanttisen musiikkisuuntauksen etulinjaan. Bändi teki 32 konsertista koostuneen kiertueen Britanniassa. Albumi kohosi brittilistan kärkisijalle 24. tammikuuta 1981. Marraskuussa 1981 ilmestynyt kolmas single Antmusic nousi seuraavan vuoden tammikuussa brittilistan kakkossijalle ja Australiassa listakärkeen viiden viikon ajaksi. Decca ja Do It Records julkaisivat Adam and the Antsin varhaisempaa tuotantoa. Joulukuussa 1980 Young Parisians nousi brittilistan yhdeksänneksi ja Dirk Wears White Sox saavutti sijan 16. helmikuussa 1981. Cartrouble ja Zerox saavuttivat samassa kuussa brittilistalla sijat 33. ja 45. Helmikuussa 1981 yhtyeen basistiksi vaihtui Gary Tibbs. CBS:n uudelleenjulkaisema Kings of the Wild Frontier saavutti maaliskuussa brittilistalla toisen sijan. Hughes, Ant, Miall ja Pirroni nauhoittivat singlen Stand and Deliver. Hatfield Housessa kappaleesta kuvattiin musiikkivideo ja maaliskuuhun ajoittui kuudesta konsertista koostunut teatterikiertue Britanniassa ja clubikiertue Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Singlestä tuli Adam and the Antsin ensimmäinen listaykkönen Britanniassa viiden viikon ajaksi toukokuussa 1981. Kesän 1981 aikana Adam and the Ants konsertoi Keski-Euroopassa ja palasi sitten Lontoon AIR-studioille viimeistelemään kolmannen albuminsa. Ensimmäisenä singlenä julkaistu albumin nimikappale Prince Charming nousi brittien singlelistan kärkeen neljän viikon ajaksi syyskuussa 1981. Samaisessa kuussa alkanut Prince Charming Revue-kiertue vieraili Itävallassa ja Japanissa. Marraskuussa 1981 ilmestynyt samanniminen albumi oli kolmen viikon ajan brittilistalla kakkosena. Kolmas single Ant Rap nousi kolmanneksi tammikuussa 1982. Vuoden 1981 osalta Adam and the Ants oli eräs Britannian suosituimmista singlebändeistä. Sen Prince Charmingilta julkaistut kolme singleä ja niitä edeltänyt Kings of the Wild Frontier olivat kaikki 50 suosituimman singlen joukossa Stand and Deliver ja Prince Charming sijoilla kolme ja neljä. Tammikuuhun 1982 mennessä Adam and the Ants oli täyttänyt kiertuevelvoitteensa. Vuoden 1982 alkupuolella julkaistiin uudelleen lisää yhtyeen varhaista tuotantoa. Polydor julkaisi helmikuussa seiskatuumaisena singlenä Jubilee-soundtrackillä alun perin ilmestyneet biisit. Deutcher Girls oli a-puolella ja single saavutti brittilistalla sijan 13. Do It julkaisi Ant Music-ep:n, 12-tuumaisen Extended Playn, joka sisälsi kolme aikaisemmin julkaisematonta kappaletta Dirkin nauhoituksista ja kaksiosaisen remixin Cartroublesta. Ep saavutti sijan 46. Alkuvuodesta 1982 Adam and the Ants vastaanotti Kings of the Wild Frontierista parhaan albumin BRIT Awardin. Samaisen vuoden huhtikuussa Ant ja Pirroni vastaanottivat 27:issä Ivor Novello Awardseissa parhaan lauluntekijän palkinnon.  Maaliskuussa 1982 Ant hajotti Adam and the Antsin. Hän siirtyi muutamaa kuukautta myöhemmin soolouralleen ja säilytti Pirronin biisintekokumppaninaan. Single Goody Two Shoes nousi brittilistan kärkeen ja 80-luvun aikana Ant julkaisi useita sooloalbumeita. Hughes on jatkanut hänen tuottajanaan. Konserteissaan Ant on esittänyt tuotantoa molemmilta Adam and the Antsin kokoonpanoilta. Yhteistyö Pirronin kanssa jatkui maaliskuuhun 2010. 2000- ja 2010-lukujen vaihteessa Pirroni vaikutti yhtyeessä Wolfmen Antin vuosien 1982-1985 basistin Chris Constantinoun kanssa. He julkaisivat kaksi albumia. Hughes ja Tibbs muodostivat lyhytikäisen duon Merrick and Tibbs ja julkaisivat vuonna 1983 singlen Call of the Wild. Jordanin kanssa Mooney muodosti yhtyeen Wide Boy Awake ja Ashmanin kanssa yhtyeen Max. Barbesin, Ashmanin ja Gormanin Antsin jälkeinen yhtye Bow Wow Wow saavutti Britanniassa kaksi top teniin kohonnutta singleä. Myöhemmin kolmikko muodosti yhtyeen Chiefs of Relief. Se julkaisi Sire Recorsilla yhden albumin, mutta tuohon mennessä ainoa kolmikosta jäljellä ollut jäsen oli Ashman. Warrenin ja Squaren yhtye Monochrome Set on julkaissut toistakymmentä albumia. Bivouacilla oli Springsin rooli BBC:n poliisikomediassa Operation Good Guys.