torstai 30. huhtikuuta 2015

Perjantain pohjat:49-vuotias ykköshittiklassikko

Good Lovin' on Rudy Clarkin ja Arthur Resnickin kirjoittama kappale, josta blue eyed soul-yhtye The Young Rascals sai ykköshitin toukokuun alkajaisiksi vuonna 1966. Originaalin version levytti alkuvuodesta 1965 ohiolainen r&b-laulaja Limmie Snell nimellä Lemme B Good. Runsasta kuukautta myöhemmin yhtye The Olympics levytti kappaleen huomattavasti erilaisella tekstillä, mutta sen näkemys nousi Billboardin listalla suhteellisen vaatimattomasti sijalle 81. Jo samana vuonna The Who ehti coveroida kappaleen BBC Sessioissaan ja The Tremeloesin näkemys ilmestyi Deccan julkaiseman singlen I Want Candy kakkospuolella. Tarina kertoo Young Rascalsin kosketinsoittaja/solisti Felix Cavalieren kuulleen The Olympicsin version New Yorkin radioasemalta ja sen seurauksena Young Rascals otti Good Lovinin keikkaohjelmistoonsa. Tuottaja Tom Downdin ansiosta Young Rascalsin levytys tavoitti livehenkisen soundin. Yhtyeen näkemys oli mikstruura garagerockia ja valkoista soulia ja se nousi Billboardin listakärkeen ollen yhtyeen ensimmäinen listaykköseksi kohonnut single. Kaksi muuta olivat Groovin' seuraavana vuonna ja People Got to Be Free loppukesästä 1968. Kappaleesta on tehty myös useita muita coverversioita. Tommy James and the Shondells, The Kingsmen ja Dave Clark Five levyttivät sen jo vuonna 1966 ja Bobby McFerrin on tehnyt Good Lovinista useita versioita. Tunnetuin coverversio Good Lovinista Young Rascalsin ohella lienee silti Grateful Deadin käsialaa. Kappale oli yhtyeen keikkaohjelmistossa vuodesta 1969 lähtien. Alkuaikoina sen lauloi kosketinsoittaja Ron "Pigpen" McKernan ja myöhemmin kitaristi Bob Weir. Weirin vokalisoima versio on mukana myös Grateful Deadin vuoden 1978 pitkäsoitolla Shakedown Street. Bruce Springsteenillä ja E-Street Bandilla oli Good Lovin' keikkaohjelmistossaan vuoden 2009 Working on a Dream -kiertueella ja kappale oli mukana myös konserttiDVD:llä London Calling:Live in Hyde Park. Good Lovin' on ollut mukana myös useissa elokuvissa, joista ensi alkuun mainittakoon More American Graffiti.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Torstain terävä:Aktiivisena säilynyt esipunkin klassikko

30. huhtikuuta 1948 syntynyt ja toinen helmikuuta 2024 edesmennyt amerikkalaiskitaristi Wayne Kramer identifioituu ensisijaisesti detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n jäseneksi. Lisäksi hän oli säveltäjä, solisti ja tuottaja ja on säveltänyt musiikkia televisiota ja elokuvia varten. Vuonna 1967 Kramer oli perustamassa MC 5:a, joka tuli tunnetuksi energisistä livekeikoistaan ja vasemmistolaisesta poliittisesta ideologiastaan. Henkilökohtaiset ongelmat, konfiktit ja huumeet hajottivat yhtyeen loppuvuodesta 1972. Kramer taisteli huumeaddiktiota vastaan ja sen voitettuaan jatkoi aktiivista musiikin tekemistä ja esiintymisiä jälleen 90-luvulla. Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla Kramer sijoittui sijalle 92. MC5 esiintyi usein Detroitin kuuluisassa Grande Ballroomissa. Yhtyeen managerina toimi aluksi radikaali vasemmistokirjoittaja John Sinclair, jolla oli yhteyksiä Valkoisiin panttereihin. Vuonna 1970 Jon Landausta tuli MC 5:n manageri.  Yhtyeen hajottua Kramer kamppaili huumeongelmien kanssa. Vuonna 1975 hän joutui kokaiinikaupoista yli kahdeksi vuodeksi vankilaan Lexinctonissa, Kentuckyssa. Kramer tapasi Charlie Parkerin kvintetissä soittaneen amerikkalaisen jazztrumpetistin Red Rodneyn, jonka kanssa hän musisoi. Vapauduttuaan vankilasta Kramer muutti New Yorkiin, missä hän lyöttäytyi yhteen legendaarisen Johnny Thundersin kanssa. He perustivat yhtyeen Gang War. Kramer oli mukana myös yhtyeessä Deacon & The Dumbwaiters. Se konsertoi The Uncle Floyd Showssa ja tyylisuuntaansa edustaneissa keskeisissä musiikkiclubeissa.Dumbwaitersiin kuuluivat myös rumpali Paul Blaccard ja basisti Antohony Lombardo. 80-luvulla myös puuseppänä työskennellyt Kramer osallistui R&B-musikaali Last Words of Dutch Scultzin kirjoittamiseen ja myös esiintyi ko. musikaalissa New Yorkin clubiskenessä Mick Farrenin kanssa. 
 Vuonna 1979 Kramer liittyi (Was) Not Wasiin yhtyeen ensimmäiseksi kitaristiksi. Hän soitti singlellä Wheel Me Out ja oli jälleen mukana yhtyeen vuonna 2008 ilmestyneellä levyllä Boo! Vuonna 1991 Kramer esiintyi muiden jäljelle jääneiden MC 5:n jäsenten kanssa muistokonsertissa, jolla kerättiin varoja sydänkohtaukseen menehtyneen MC 5-solisti Rob Tynerin perheeelle. Vuonna 1994 Kramer solmi sopimuksen Epitah Recordsin kanssa ja aloitti soolouransa. Hän on julkaissut useita soololevyjä. Vuonna 1995 ilmestyi Kramerin itse tuottama The Hard Stuff, jonka kappaleista suurimmalla osalla oli mukana yhtye Claw Finger. Vuonna 1996 ilmestyi albumi Dangerous Madness ja seuraavana vuonna David Wasin tuottama Citizen Wayne. Vuonna 1998 Kramer esiintyi Pere Ubun kanssa. 1999 ilmestyi livealbumi LLMF. Vuonna 2002 oli vuorossa studioalbumi Adult World. Vuonna 2001 Kramer vaimoineen lanseerasi itsenäisen levy-yhtiön Muscletone Records. Levi's Clothingin kanssa Lontoossa järjestettiin ja myös kuvattiin konsertti, jossa olivat mukana MC 5:n jäljelle jääneiden jäsenten lisäksi The Cultin Ian Astbury, The Damnedin Dave Vanian sekä Motörheadin Lemmy.  Huomattavaa mediahuomiota seurasi kaikkiaan useita vuosia maailmankiertue, joka ulottui Eurooppaan, Amerikkaan, Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Japaniin. 2000-luvun loppupuolella Kramer on tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Mudhoneyn, Billy Braggin ja Rage Against the Machinen kanssa. Vuonna 2009 perustetun Jail Guitar Doorsin kanssa tekemästään työstä California Lawyers for the Arts palkitsi Kramerin kesäkuussa 2013 Santa Monicassa. Kramer päätti kyseisen illan musiikillisen annin ja hänen kanssaan soittivat mm. Guns N' Rosesin Matt Sorum ja Gilby Clarke. Toukokuussa 2018 Kramer juhlisti 50-vuotiasta Kick Out the Jams-albumia kiertueella, johon hänen lisäkseen ottivat osaa Soundgardenin Matt Cameron ja Kim Thayil, Fugazin Brendan Canty, Don Was sekä Faith No Moren basisti Billy Gould. Zen Guerrillan solisti/huuliharpisti Marcus Durant täydensi yhtyeen lineupin. Samana vuonna ilmestyi Kramerin muistelmateos The Hard Stuff: Dope, Crime, the MC5, and My Life of Impossibilities. Vuonna 2021 Kramer vaikutti kitaristina ja taustavokalistina suurimmalla osalla Alice Cooperin albumin Detroit Stories kappaleista. Maaliskuussa 2022 Kramer ilmoitti kirjoittaneensa ja nauhoittaneensa kappaleita uutta, Bob Ezrinin tuottamaa albumia varten.

Keskiviikon klassikko:Rockista purkan kautta psykedeliaan siirtynyt amerikkalaisyhtye

Tommy James& The Shondells on amerikkalainen rockyhtye, jonka suosion huippukausi ajoittuu 60-luvun lopulle. Yhtye perustettiin vuonna 1959 Nilesissa, Michiganissa ja se käytti tuolloin nimeä The Echoes. Kun nimeksi vaihtui Tom & The Tornadoes, yhtyeen solistiksi vaihtui vasta 12-vuotias Tommy James, joka esiintyi tuolloin nimellä Tommy Jackson. Vuonna 1964 James nimesi yhtyeensä hyvältä soundaavaksi The Shondellsiksi. Tuolloin siihen kuuluivat solisti/kitaristin tehtävistä huolehtineen Tommy Jamesin lisäksi soolokitaristi Larry Coverdale, basisti Larry Wright, kosketinsoittaja Craig Villeneuve ja rumpali Jim Payne.  Helmikuussa 1964 yhtye levytti biisintekijäkaksikko Jeff Barryn ja Ellie Greenwitchin käsialaa olleen kappaleen nimeltä Hanky Panky. Alun perin se julkaistiin pienen paikallisen levy-yhtiön Snap Recordsin kautta. Originaaliversiosta oli vastannut yhtye nimeltä The Raindrops ja kyseessä oli ollut singlen b-puoli. Tommy James &The Shondellsin versio menestyi Michiganissa, Indianassa ja Illinoisissa, mutta Snap Recordsilla ei ollut maanlaajuista jakelijaa. Tommy James ja kumppanit konsertoivat ahkerasti Keski-Lännessä, mutta suuri menestys antoi odottaa itseään. Vuonna 1965 yhtyeen jäsenet saivat opintonsa päätökseen ja Tommy James and the Shondells hajosi. Ura musiikin parissa kiehtoi kuitenkin edelleen ja seuraavaksi James kokosi Larry Coverdalen kanssa uuden yhtyeen The Koatchmen, johon  kuului lisäksi soittajia yhtyeestä The Spinners. Kyseessä ei kuitenkaan ollut samanniminen detroitilainen hittejä plakkariinsa saanut yhtye. Kesällä ja syksyllä The Koatchmen keikkaili Keski-Lännen clubiscenessä saavuttamatta edelleenkään suurta menestystä. Alkuvuodesta 1966 yhtyeen jäsenet palasivat Nilesiin.

Samaan aikaan pitsburchilainen tanssijärjestäjä Bob Mack alkoi soittaa Hanky Panky -singleä tansseissa ja kappale saavutti myös runsasta radiosoittoa rohkaisevan kuuntelijapalautteen kera. Bootleggaajat vastasivat kasvaneeseen kysyntään painamalla 80 000 kappaletta mustan pörssin versioita kyseistä singlestä. Niitä oli myynnissä Pennsylvaniassa. Tommy James kuuli kyseisestä toiminnasta huhtikuussa 1966. Pittsburchilainen dj "Mad Mike" Metro pyysi Jamesia ohjelmaansa esittämään Hanky Pankyn. Tämä yritti tavoittaa yhtyetovereitaan, mutta he olivat kaikki jättäneet musiikkibisneksen. Niinpä James teki yksin promootioesiintymisiä kyseistä radioamsemaa varten clubeissa ja myös paikallistelevisiossa. Uuden The Shondells-kokoonpanon muodostivat pittsburchilaiskvintetti The Racountersissa vaikuttaneet kitaristi Joe Kessler, kosketinsoittaja Ron Rosman, saksofonisti George Magura, basisti Mike Vale ja rumpali Vinnie Pietropaoli. Tarinan mukaan James kuuli kyseistä yhtyettä clubikeikalla ja ehdotti musiikillista yhteistyötä, koska hän tarvitsi pikaisesti säestysyhtyettä . Näin Rancountersista muodostui uusi The Shondells. Jamesilla oli nyt säestysyhtye singlen promoamista varten. Hän meni New Yorkiin ja myi Hanky Pankyn masternauhan Roulette Recordsille. Vasta tässä vaiheessa hän vaihtoi sukunimekseen James. Maanlaajuisen promootion myötä Hanky Pankysta muodostui ykköshitti heinäkuussa 1966. The Shondellsin kokoonpano ei kuitenkaan säilynyt pitkään ennallaan. Kessler ja Patropeoli erosivat ja heidän tilalleen vaihtuivat Eddie Gray ja Peter Lucia. Myös Magura erosi yhtyeestä.
Tommy James and the Shondells aloitti suoraviivaisen rockin parissa, mutta pian yhtyeen genreksi  muuttui hieman yllättäen  purkkapopmaisempi musiikillinen ilmaisu. Alkuvuodesta 1967 yhtye levytti listalla neljänneksi nousseen biisintekijä Ritchie Cordellin käsialaa olleen pienen pophelmen I Think We're Alone Now ja myös sitä seurannut Mirage saavutti kymmenennen sijan. Seuraavana vuonna levytetty Mony Mony nousi kotimaassaan kolmanneksi ja Britanniassa aina listakärkeen. Kappale oli Jamesin, Cordellin, Bo Gentryn ja Bobby Bloomin käsialaa. Nimeensä iskevä kappale sai idean Jamesin asunnon ikkunan ulkopuolella sijainneesta kyltistä, jossa oli teksti Mutual of New York.  Myös Do Something to Me -niminen single menestyi.

James inhosi itsensä niputtamista purkkapopartistiksi. Niinpä hän vaihtoikin tyylinsä psykedeelisen rockin suuntaan. Loppuvuodesta 1968 yhtye alkoi vastata sävellysmateriaalistaan itsenäisesti. James ja Lucia kirjoittivat psykedeelisen klassikon Crimson and Clover. James vastasi sillä vokaaliosuuksien lisäksi kaikista instrumenteista. Äänityksestä ja miksauksesta huolehti Bruce Staple. Kappale hyödynsi tuolloin harvinaislaatuisia sähköisiä laitteita, kuten vokooderia ja phaseria. 80-luvun alussa Joan Jett & The Blackhearts levytti Crimson and Cloverista onnistuneen ja myös menestyneen coverin. Tommy James yhtyeineen oli kiertänyt Hubert Humpreyn presidenttikampanjan yhteydessä. Humprey osoitti arvostustaan yhtyettä kohtaan laatimalla kansitekstit Crimson and Clover-albumiin. Vuoden 1969 hittejä edustivat myös Sweet Cherry Wine ja Crystal Blue Persuasion. Tommy James and the Shondells jatkoi vuoteen 1970. Kyseisen vuoden maaliskuussa Alabamassa pidetyn konsertin jälkeen James pyörtyi. Hän muutti maaseudulle, toipui ja valitsi terveet elämäntavat. Jamesin yhtyetoverit jatkoivat hetken aikaa nimellä Hog Heaven. Vielä samana vuonna James kirjoitti seitsemänneksi nousseen singlen Tighter Tighter yhtyeelle Alive N' Kickin.  Jamesin vuonna 1971 käynnistynyt sooloura tuotti kaksi hittiä kymmenen vuoden aikana; Draggin' the Line vuonna 1971 ja Three Times in Love vuonna 1980. Tommy James and the Shondells-covereillaan menestyivät myös Tiffany ja Billy Idol. Edellisen I Think We're Alone Now ja jälkimmäisen Mony Mony-versiointi nousivat molemmat listakärkeen 1987. Muista yhtyeen tuotantoa coveroineista mainittakoon psychobillyyn kategorioitavissa oleva The Cramps, uuden aallon edustaja Lene Lovitch sekä countryn kestotähtiin lukeutuva Dolly Parton. 80-luvun puolivälistä lähtien James on esiintynyt nostalgiakiertueilla muiden 60-luvun artistien kanssa. Joskus käytössä on ollut nimi Tommy James and the Shondells, vaikka James oli ainoa originaali jäsen. Vuonna 2009 James ja jäljelle jääneet Shondellsit Gray, Vale ja Grosman kokoontuivat nauhoittamaan musiikkia Jamesin helmikuussa 2010 ilmestyneeseen omaelämäkertaan Me, the Mob and the Music perustuvan elokuvan soundtrackia varten. Yhtye kokoontuu edelleen silloin tällöin nostalgia ym. erityislaatuisia esiintymisiä varten. Maaliskuussa 2011 brittisolisti Don Fardon saavutti Alankomaissa top 20-hitin Jamesin ja Peter Lucian kirjoittamalla ja alun perin albumilta Crimson & Clover löytyvällä kappaleella I'm Alive. Vuonna 2015 Gray, Vale ja Grosman perustivat uuden yhtyeen The Crystal Blue Band. Sen rumpaliksi valikoitui heidän pitkäaikainen ystävänsä ja Peter Lucian paikan ottanut Mike Wilps. Vuonna 2008 Tommy James and the Shondells tuli valituksi Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen.

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tiistain tukeva:Tyttökoulun basistilahjakkuus

28. huhtikuuta 1960 Lontoossa syntynyt Dinah, eli Enid Williams on toinen Girlschool-yhtyeen perustajajäsenistä ja yksi kolmesta leadvokalistista yhtyeen kahdella ensimmäisellä pitkäsoitolla Demolition ja Hit and Run. Niistä jälkimmäinen nousi brittilistalla viidenneksi ja osoittautui yhtyeen suurimmaksi menestykseksi. Edeltäjänsä tavoin albumi oli Vic Mailen tuottama ja se äänitettiin joulukuussa 1980 ja seuraavan vuoden tammikuussa. Sen nimiraita julkaistiin singlenä ja nousi sijalle 32. Seitsentuumaisen kakkosbiisinä oli Tonight, mutta kaksitoistatuumaisen vastaavana myös albumilta löytyvä ZZ-Top -cover Tush. Albumin singlejulkaisuista Yeah Right julkaistiin jo ennen pitkäsoittoa marraskuussa 1980. Hit and Runin kolmas singlepoiminta oli C'mon Let's Go. Seiskatuumaisen kakkosbiisinä oli Tonightin liveversio, mutta kymppituumaisella kuultiin iäkkäämmän Demolition Boysin livetulkinta. Hit and Runin kappaleista Williams oli säveltämässä raitoja Following the Crowd, Watch Your Step ja Back to Start. Vuonna 2004 Hit and Runista julkaistiin remasteroitu cd-versio. Sen bonusraitoina oli Motörheadin kanssa nimellä Headgirl julkaistu single Please Don't Touch/Bomber, albumin singleraitojen harvinaiset b-puolet sekä neljä BBC:tä varten nauhoitettua kappaletta, jotka kaikki edustivat alunperin Hit and Runilla julkaistua tuotantoa. Williams lähti yhtyeestä vuonna 1982 juuri sen suosion ollessa huipussaan. Jo samana vuonna hän perusti lyhytikäiseksi jääneen yhtyeen nimeltä Framed. Williams täydensi koulutustaan ja työskenteli säveltämällä ja esittämällä musiikkia teatteria ja musikaaleja varten. Myöhemmin hänestä tuli näyttelijä ja professionaali astrologi. Williams pysyi hyvissä väleissä vanhoihin yhtyetovereihinsa ja osallistui 90-luvun alussa She-Devils ja Strange Girls -projekteihin. Girlschoolin jäseneksi hän palasi vuonna 2000 Kelly Johnsonin ja Tracey Lambin erottua. Williamsin tältä erää viimeinen pesti Girlschoolissa kesti vuoden 2019 loppuun, jolloin Tracey Lamb otti jälleen hänen paikkansa. Basistin vakanssinsa lisäksi Williams on toiminut myös leadvokalistina ja hänen ansiostaan Girlschoolin ohjelmistoon on tullut kappaleita, joiden tekstit käsittelevät sosiaalisia ja poliittisia aiheita.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Maanantain mainio:Avaruusmiehen tarina

 27. huhtikuuta 1951 syntynyt Paul Daniel, alias Ace Frehley muistetaan ensisijaisesti Kiss-yhtyeen legendaarisen originaalikvartetin soolokitaristina. Myös Space-Acena tunnettu Frehley valitsi alter egokseen avaruusmiehen maskin. Hänen vaikutusaikansa Kississä ennen reunionia kattoi ajallisesti vuodet vuonna 1973 tapahtuneesta perustamisesta yhdeksän vuotta myöhemmin ajoittuneeseen eroon. Kissistä lähtemisensä jälkeen Frehley lanseerasi yhtyettä Frehley's Comet. Hänen toinen pestinsä Kississä kesti vuoteen 2002. Frehleyn tuorein sooloalbumi Space Invader julkaistiin 19. elokuuta 2014. Guitar World rankkasi Frehleyn kaikkien aikojen 14. parhaaksi metallikitaristiksi. Valveutuneet rockyleisöt pitävät Frehleytä eräänä kaikkien aikojen lahjakkaimmista ja nopeimmista kitaristeista. Sooloissaan Frehley hyödyntää usein vibraattoa. Teknisesti taitavaa Freleytä pidetään hardrockin elävänä tunnusmerkkinä. Hän on myös eräs kaupallisesti menestyneimmistä muusikoista. Kissin jäsenten vuonna 1978 julkaistuista soololevyistä Frehleyn albumi myi platinaa. Frehley on myös toiminut innovaattorina useille tavanomaisista poikkeaville pyrotekniikkaa hyödyntäneille kitaroille, joista mainittakoon Gibson Les Paul. Frehley syntyi ja kasvoi Bronxissa. Hän oli kolmesta lapsesta nuorin. Koko Frehleyn perhe  osoitti musiikillista lahjakkuutta ja esimerkiksi Acen vanhempi veli soitti klassista kitaraa. Ace sai kitaran joululahjaksi vuonna 1964 ja on soiton suhteen itseoppinut. Keskeisimmiksi vaikuttajikseen Ace on listannut Jimi Hendrixin, Albert Leen, Buddy Guyn, Eric Claptonin, BB Kingin, Led Zeppelinin, Rolling Stonesin ja The Whon. Lempinimen Ace hän sai high school -aikoinaan. Opiskelu ei kuitenkaan maistunut ja myöhemmin Frehley onkin todennut kitaransoiton pelastaneen elämänsä. Kun Frehleyn yhtye, Cathedral, alkoi saada rahaa keikoistaan, Frehley jätti koulun kesken. Perheen ja tyttöystävänsä painostuksesta Frehley palasi koulun penkille ja ansaitsi päästötodistuksensa. Valmistumisensa jälkeen hän oli useissa lyhytaikaisissa työsuhteissa esimerkiksi postin- ja huonekalujen kuljettajana.

70-luvun alussa Frehley vaikutti useissa paikallisissa yhtyeissä, joista eräs, Molimo, levytti puolikkaan albumin verran materiaalia RCA:lle. Loppuvuodesta 1972 Frehleyn ystävä Chris Cassone näytti hänelle Village Voicessa olleen ilmoituksen, jossa etsittiin soolokitaristia. Frehley suoritti koe-esiintymisensä Wicked Lester -yhtyeen jäsenille, kitaristi Paul Stanleylle, basisti Gene Simmonsille ja rumpali Peter Crissille. Frehley, jonka kengistä toinen oli punainen ja toinen oranssi, ei tehnyt imagollaan vaikutusta, mutta hänen soittonsa teki. Noin kolmea viikkoa myöhemmin Frehleystä tuli yhtyeen soolokitaristi. Tammikuussa 1973 Wicked Lester muutti nimensä Kissiksi. Yhtyeen salamalogon suunnitteli Frehley. Yhtye päätti käyttää meikkiä konserteissaan ja Frehleyn maaliksi hänen kasvoissaan valikoituivat hopeiset tähdet. Kun yhtyeen jäsenet päättivät omaksua meikkejään vastaavat lavapersoonat, Frehleystä tuli Space Ace. Myöhemmin hänen lavapersoonansa tultiin tuntemaan Spacemanina. Alkuvaiheessaan Kiss treenasi todella ahkerasti ja soitti lähes tyhjissä clubeissa. Syyskuussa 1973 yhtye alkoi vastaanottaa viikkopalkkaa uudelta manageriltaan Bill Aucoinilta. Kissin erinomainen debyyttialbumi ilmestyi helmikuussa 1974. Sillä Frehley osallistui kappaleiden Love Theme from Kiss ja Cold Gin kirjoittamiseen. Niistä edellisestä vastasi harvinaislaatuisesti koko kvartetti ja jälkimmäinen päätyi Gene Simmonsin laulettavaksi. Frehley tunsi nimittäin epävarmuutta omaa lauluääntään kohtaan. Vaikka hän kirjoitti Kissille useita kappaleita seuraavien vuosien aikana, Frehleytä kuultiin leadvokalistina vasta vuoden 1977 Kiss-albumi Love Gunin kappaleessa Shock Me. Soolokitaristina Frehleystä tuli eräs kyseisen vuosikymmenen suosituimmista ja hän inspiroi kokonaista tulevaa rockkitaristien sukupolvea. Teoksessa Kiss:Behind the Mask Frehley mainitsee monien kitaristien kertoneen hänelle, että hänen soittonsa vuoden 1975 Kiss-albumilla Alive! sai heidät tarttumaan kyseiseen instrumenttiin. Kissin jäsenten vuoden 1978 sooloalbumeista Frehleyn pitkäsoitto oli menestynein ja siltä pomittu single, Russ Ballardin kirjoittama New York Groove nousi top 20:een.

Vuosikymmenten vaihteessa Frehleyn osuus biisintekijänä yhtyeen sisällä kasvoi. Hän oli  mukana  kirjoittamassa kolmea kappaletta vuoden 1979 pitkäsoitolle Dynasty ja yhtä monelle seuraavana vuonna ilmestyneelle albumille Unmasked. Vaikka kyseiset pitkäsoitot eivät menestyneet erityisen hyvin kotimaassaan, Kiss alkoi saavuttaa niiden myötä suosiota muissa maissa. Erityisen suuria menestyksiä kyseiset levyt olivat Australiassa, missä ne säilyvät Kissin myydyimpinä albumeina. Vaikka Frehleyn osuus säveltäjänä kasvoikin, hänen näkemyksensä siitä musiikillisesta suunnasta, johon Kissin olisi pitänyt pyrkiä, erosi Stanleyn ja Simmonsin vastaavista. Äänestystilanteissa Frehley hävisi, sillä uudella jäsenellä, rumpali Eric Carrilla ei ollut lainkaan äänestysvaltaa. Vuonna 1981 ilmestyneen albumin Music from the Elder levytykseen Frehley osallistuikin huomattavasti aikaisempia Kiss-levyjä vähemmän. Hän oli tyytymätön yhtyeen päätökseen tehdä konseptialbumi suoran rocklevyn sijaan. Lisäksi Frehley ei tullut toimeen tuottaja Bob Ezrinin kanssa. Tämä leikkasi lopulliselta albumilta pois monet Frehleyn soittamista kitarasooloista. Vaikka Frehley oli vielä mukana vuoden 1982 kokoelma-albumin Killersin ja samana vuonna ilmestyneen uuden studioalbumin Creatures of the Nightin kansikuvissa, hän ei enää soittanut kyseisillä levyillä. Frehley oli mukana Creatures of the Nightin videokappaleessa I Love It Loud, Eurooppaan sijoittuneella promootiokiertueella marraskuussa 1982 ja maailmankiertuetta promotoineessa MTV:n haastattelussa alkuvuodesta 1983. Joulukuussa 1982 Kiss aloitti Creatures of the Night -kiertueen ilman Frehleytä. Uutena soolokitaristina esittäytyi Vinnie Vincent. Frehley vastaanotti silti osuutensa jäsenyydestään aina vuoteen 1985 asti.  Näin ollen hän sai kahisevaa albumeista Lick It Up ja Animalize, vaikkei soittanut kummallakaan albumilla.

Vuonna 1984 Frehley aloitti Kissin jälkeisen soolouransa. Mukaan tulivat rumpali Anton Fig, joka oli aikaisemmin soittanut esimerkiksi Frehleyn soololevyllä ja kahdella Kissin albumilla, Peter Framptonin kanssa työskennellyt basisti John Regan, solisti/kitaristi Richie Scarlet ja kosketinsoittaja Arthur Stead. Vuosien 1984 ja 1985 aikana nimellä Frehley's Comet tunnettu yhtye teki joukon demoja. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti New Yorkissa marraskuun lopussa 1984. Debyyttiesiintymistä seurasi sarja konsertteja Amerikan koillisosissa seuraavan vuoden maaliskuussa. Yhtye onnistui lopulta solmimaan levytyssopimuksen Megaforce Recordsin kanssa ja yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi heinäkuussa 1987. Pitkäsoittoa oli mukana työstämässä legendaarinen tuottaja Eddie Kramer, joka oli tehnyt aikaisemminkin yhteistyötä sekä Frehleyn että Kissin kanssa. Anton Fig sai kiinnityksen sessiorumpaliksi David Leathermanin ohjelmaan Late Night Show. Niinpä hän oli estynyt pysyvästä keikkarumpalin vakanssista Frehley's Cometin kanssa. Fig ehti kuitenkin soittaa vuoden 1987 Yhdysvaltain-kiertueella, jolla olivat mukana myös Y&T sekä konsertit avannut, tuossa vaiheessa nuori lupaus White Lion. Tod Howarth oli korvannut Richie Scarletin jo ennen kyseisen albumin levyttämistä. Ennen Megaforcen kanssa solmittua diiliä yhtyeestä oli tullut kvartetti, eikä Arthur Stead kuulunut enää sen kokoonpanoon. Tyylillisesti hardrockia ja popmetallia yhdistänyt Frehley's Comet merkitsi Acelle suhteellisen menestyksekästä paluuta. Albumi myi noin puoli miljoonaa kappaletta ja nousi Billboardin listalla sijalle 43. Pitkäsoitolta poimittu single, Russ Ballardin käsialaa ollut Into the Night nousi sijalle 27. Mainstream Rocktracks-listalla. Omaelämäkerrallisia aineksia tekstissään sisältäneestä kappaleesta Rock Soldiers tehtiin myös video ja se saavutti rotaatiota MTV:llä, erityisesti ohjelmassa Heandbanger's Ball. Vuonna 1988 ilmestynyt ep Live+ sekä toinen pitkäsoitto Second Sighting eivät menestyneet edeltäjänsä tavoin ja lämmittelykiertueet Iron Maidenille ja Alice Cooperille päättyivät ennen aikojaan, sillä yhtye ei ollut vastaanottanut luvattuja palkkioita.

Vuonna 1989 ilmestyneen pitkäsoiton Trouble Walkin' Frehley julkaisi omissa nimissään. Vaikka albumi edusti perinteisempää hardrocktyyliä, se jäi juuri top 100- listan ulkopuolelle. Trouble Walkinista on silti syytä mainita, että taustalaulajina sillä kuultiin Peter Crissiä, Sebastian Bachia ja myös muita Skid Row -yhtyeen jäseniä. Kyseessä oli Frehleyn ja Crissin ensimmäinen yhteisesiintyminen levyllä sitten vuoden 1979 Kiss-albumi Dynastyn. Criss oli tosin soittanut rumpuja Frehley's Cometin konsertissa Los Angelesissa vuonna 1987. Kyseessä oli encore ja kappalevalinta Kissin debyyttialbumin helmiin lukeutuva Deuce. Frehley soitti puolestaan soolot Crissin vuonna 1994 ilmestyneelle ja TNT Recordsin julkaisemalle pitkäsoitolle Cat#1. Kesäkuussa 1995 Frehleyn ja Crissin yhtyeet tekivät yhteisen kiertueen nimellä Bad Boys Tour. Vuosien 1993-1995 aikana kasassa oli eräs Frehleyn taitavimmista yhtyeistä. Maestron lisäksi siihen kuuluivat kitaristi Richie Scarlet ja nuori rumpalilahjakkuus Steve "Budgie" Werner, joka sai soittaa kyseisten vuosien aikana viiden eri basistin kanssa. Vuonna 1996 Frehley osallistui Kissin menestyksekkääseen paluukiertueeseen, jolla legendaarinen kvartetti oli ensi kertaa yhdessä sitten Crissin vuonna 1980 tapahtuneen eroamisen jälkeen. Kiertueen päätyttyä klassisen kokoonpanon ilmoitettiin palaavan studioon levyttämään uuden albumin. Vuonna 1998 ilmestynyttä pitkäsoittoa Psycho Circus seurasi menestyksekäs maailmankiertue. Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että Frehleyn ja Crissin osuus kyseisellä levyllä on varsin vähäinen. Varmuudella legendaarinen kvartetti soittaa albumilla ainoastaan Frehleyn käsialaa olevassa kappaleessa Into the Void. Kissin jäähyväiskiertueen päätyttyä Frehley jätti yhtyeen ja siirtyi soolouralle. Frehleyn omaelämäkerta No Regrets A Rock N' Roll Memoir ilmestyi ensimmäinen marraskuuta 2011. Tähän mennessä Frehleyltä on ilmestynyt yhdeksän sooloalbumia, joista tuoreimmat ovat Anomaly (2009), Space Invader (2014), Origins Vol. 1 (2016), Spaceman (2018) ja Origins Vol. 2 (2020).

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Sunnuntain extra:Brittiläisen kakkosdivarin huippua

Englantilainen rockyhtye Spooky Tooth oli aktiivisimmillaan vuosien 1967 ja 1974 välillä. Se on tosin koonnut rivinsä muutaman kerran sen jälkeenkin. Tunnusomaista yhtyeen soundille oli se, että sen kokoonpanossa oli sekä urkuri että pianisti. Huhtikuusta lokakuuhun 1967 yhtye käytti nimeä Art. Tuolloin Island Recordsin perustajan Otis Blackwellin yhtyeelle esittelemä Gary Wright liittyi sen kokoonpanoon. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui The V.I.P.'s ja se julkaisi Supernatural Fairy Tales -nimisen pitkäsoiton. Gary Wright kirjoitti yksin suurimman osan Spooky Toothin debyyttialbumin kappaleista , tosin osaa niistä oli työstämässä myös tuottaja Jimmy Miller. Spooky Toothin kokoonpano vaihteli, mutta legendaarisimman miehityksen muodostivat Wrightin lisäksi kosketinsoittaja/solisti Mike Harrison, basisti/solisti Greg Ridley, kitaristi/solisti Luther Grosvenor ja rumpali Mike Kellie. Vuonna 1969 ilmestynyt kakkosalbumi Spooky Two jäi originaalin kokoonpanon viimeiseksi. Se sisältää mm. Judas Priestin vuoden 1978 pitkäsoitolleen Stained Class coveroiman kappaleen Better by You, Better than Me. Ridley liittyi Humble Pie -yhtyeeseen ja hänet korvasi Andy Leigh vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Ceremony. Myöhemmin Leigh liittyi myös Fairport Conventiosta muistetun Ian Matthewsin yhtyeeseen Southern Comfort. Kokeellista tyyliä edustanut Ceremony sai ristiriitaisen vastaanoton ja sen ilmestyttyä Wright erosi yhtyeestä. Harrisonista, Grosvenorista ja Kelliestä muodostunut ydinryhmä julkaisi vielä albumin Last Puff kokoonpanolla, jossa oli mukana myös Joe Cockerin Grease Bandista tutuksi tulleita muusikoita. Yhtye hajosi vuoden 1970 syksyyn ajoittuneen Euroopan kiertueen jälkeen. Ydinkolmikon lisäksi mukana tuolloin olivat Nashville Teensissä vaikuttanut kosketinsoittaja John Hawken ja basisti Steve Thompson.

Sooloyritystensä jälkeen Harrison ja Wright kasasivat Spooky Toothin uudelleen syyskuussa 1972. Maaliskuusta 1973 syyskuuhun 1974 vaikuttaneen kokoonpanon tunnetuin jäsen muilta osin on myöhemmin Foreignerissa soittanut kitaristi Mick Jones. Vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Mirror solistina Harrisonin tilalla oli Mike Patto. Spooky Tooth hajosi kyseisen vuoden marraskuussa.
Grosvenor soitti myöhemmin Stealer's Wheelissä ja nimeä Ariel Bender käyttäen Mott the Hooplessa. Kellie liittyi uuden aallon yhtyeeseen The Only Ones, joka on vuoteen 2007 ajoittuneen reunioninsa jälkeen esiintynyt silloin tällöin originaalilla kokoonpanolla. Wright loi kansainvälisen soolouran ja saavutti hitin kappaleella Dream Weaver. Harrison, Grosvenor, Ridley ja Kellie tekivät paluukeikkoja vuosina 1997 ja 1998 ja vuosituhannen lopuksi ilmestyi uusi albumi Cross Purpose. Harrison oli mukana The Hamburg Blues Bandissa ja yhtyeen vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Touch. Harrisonin, Wrigtin ja Kellien vuoden 2004 reunion johti kahteen Saksassa pidettyyn konserttiin. Vuonna 2007 niiltä julkaistiin DVD Nomad  Poets.Vuonna 2006 ilmestyi Harrisonin sooloalbumi Late Starter, joka oli hänen ensimmäisensä yli 30 vuoteen.Helmikuussa 2008 yhtyeen viimeisin inkarnaatio, jossa Harrisonin, Wrightin ja Kellien lisäksi olivat mukana Mr Misterin kitaristi Steve Farris ja basisti Shem von Shroeck, soitti Euroopassa sarjan hyvän vastaanoton saaneita konsertteja. Toukokuussa 2009 kokoonpano, jossa rumpalina Kellien sijaan oli Tom Brechtlein, soitti Island Recordsin 50-vuotisjuhlassa Shepherd's Bush Empirella. Kesäkuussa sitä seurasi muutamia keikkoja Saksassa. Vuonna 2012 Kellie alkoi työstää sooloalbumiaan. Hän menehtyi 18. tammikuuta 2017 69-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen. Mike Harrison edesmeni 25. maaliskuuta 2018 72 vuoden iässä.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Lauantain pitkä:Barokkipopin klassikko

Vuonna 1965 New Yorkissa perustettu, musiikissaan runsaasti jousia hyödyntänyt The Left Banke on  kenties tunnetuin niin kutsutun barokkipopin edustaja. Vokaaliharmonioissaan yhtye otti vaikutteita useilta britti-invaasion yhtyeiltä. Sen aktiivikausi päättyi jo vuonna 1969, mutta yhtye on tehnyt reunionit vuosina 2011 ja 2015 kokoonpanoilla, joissa kummassakin on ollut mukana originaali solisti Steve Martin Caro. Yhtye muistetaan parhaiten kahdesta Amerikassa menestyneestä singlehitistään Walk Away Renee ja Pretty Ballerina. Niistä ensin mainitun Rolling Stone arvotti vuonna 2004 sijalle 220. 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listallaan. The Left Banken originaalin kokoonpanon muodostivat kosketinsoittaja/biisintekijä Michael Brown, kitaristi George Cameron, basisti Tom Finn, rumpali Warren David-Schierhost ja solisti Steve Martin. Brownin isä Harry Lookofsky, joka oli myös tunnettu sessioviulisti, omisti studion New Yorkissa. Hän kiinnostui yhtyeen musiikista ja toimi sen tuottajana, managerina ja julkaisijana. Muutamien äänityssessioiden jälkeen David-Schierhost sai lähteä Cameronin siirtyessä rumpaliksi ja Jeff Winfieldin tullessa kitaristiksi. Brownin käsialaa ollut kappale Walk Away Renee kaupattiin Mercury Recordsin alamerkille Smash Recordsille ja siitä muodostui suuri hitti loppuvuodesta 1966. Yhtyeen toinen single, niin ikään Brownin kirjoittama Pretty Ballerina nousi listoille alkuvuodesta 1967. Sitä seurasi debyyttialbumi Walk Away Renee/Pretty Ballerina, jonka ilmestymisen aikaan Rick Brand oli korvannut Winfieldin yhtyeen kitaristina. Brownin ja muun yhtyeen välit kiristyivät Brownin levytettyä soolona singlen Ivy Ivy/And Suddenly käyttäen silti nimeä The Left Banke. Muut yhtyeen jäsenet kehottivat fan clubiaan boikotoimaan kyseistä levyä. Radioasemat taas eivät tienneet, mitä The Left Bankea niiden olisi tullut suosia. Brownin single ei loppujen lopuksi saavuttanut Billboardin Hot 100-listaa. The Cherry People -niminen yhtye levytti myös And Suddenlyn ja sen näkemyksenä kappaleesta tuli pieni hitti.

Loppuvuodesta 1967 yhtye palasi yhteen ja jatkoi levytyksiä, joista mainittakoon single Desiree. Brown jätti yhtyeen pysyvästi pian tämän jälkeen ja kiertuetarkoituksissa hänen tilalleen otettiin Emmett Lake. Cameron, Finn ja Martin jatkoivat levytyksiä ja kiertueita kokoonpanolla, jossa Laken tilalle koskettimiin tuli Tom Feher, joka osallistui voimakkaasti myös uusien kappaleiden kirjoittamiseen. Vuosina 1967 ja 1968 vaihtelevilla kokoonpanoilla tehdyt levytykset julkaistiin yhtyeen marraskuussa 1968 ilmestyneellä kakkosalbumilla The Left Banke Too. Sen kappaleilla Nice to See You, My Friend Today ja Dark is the Bark taustalaulajana kuultiin nuorta Steven Tyleria, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Aerosmithin solistina. Yhtye jatkoi keikkailua vuonna 1969 kokoonpanolla, jossa Martin ei ollut enää mukana, mutta hajosi jo samana vuonna vähäisen suosion ja taloudellisten ongelmien rasittamana. Myöhemmin samana vuonna Brown ja Martin levyttivät vielä nimeä The Left Banke käyttäen singlen Myrah/Pedestal, joka oli sen viimeinen Smash Recordsille. Vuonna 1971 Brown, Cameron, Finn ja Martin levyttivät kaksi kappaletta elokuvaa Hot Parts varten. Kyseiset biisit, Love Songs in the Night ja Two By Two julkaistiin Buddah Recordsin kautta Steve Martinin soolosinglenä. Vuonna 1972 Les Fradkin tarjoutui toimimaan yhtyeen tuottajana Bell Recordsille tehtävää projektia varten. Julkaisunsa kyseisen äänityssession kappaleista sai ainoastaan yksi, I Could Make It Last Forever ja sekin vasta vuonna 2006 Fradkinin sooloalbumilla nimeltä Goin' Back. Kyse oli harvinaislaatuisesta levytyksestä, sillä siihen osallistuivat Caro, Finn, Cameron, Brown ja viimeksi mainitun isä, viulisti Harry Lookofsky. Kyseisissä sessioissa Fradkin oli solistina ja soitti 12-kielistä kitaraa.

Vuonna 1978 Martin, Cameron ja Finn kokoontuivat yhteen The Left Bankin nimissä ja levyttivät pitkäsoiton verran materiaalia, jota ei kuitenkaan julkaistu omana aikanaan. Sessioista julkaistiin sentään single Queen of Paradise/And One Day, joka saavutti myös jonkin verran menestystä. Relix Records julkaisi pitkäsoiton lopulta vuonna 1986 nimellä Strangers in a Train (Voices Calling in Europe) Yhtyeen suosiota albumijulkaisu ei kuitenkaan onnistunut palauttamaan. Lähdettyään The Left Bankesta vuonna 1967 Michael Brown auttoi Montage-nimisen yhtyeen muotoutumisessa. Hän ei koskaan ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta hänen vaikutuksensa sen musiikkiin on kiistaton. Vuonna 1969 Montage julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton. Sillä oli muun muassa mukana uusi näkemys The Left Banken kappaleesta Desiree. Brownin seuraava projekti oli yhtye Stories, jonka kokoonpanoon kuului solisti Ian Lloyd. Vuonna 1973 yhtye saavutti aina ykköshitin kappaleella Brother Louie. Brown oli kuitenkin lopettanut yhteistyönsä yhtyeen kanssa jo ennen kyseistä hittisingleä.  Hänen seuraava lyhytaikainen projektinsa oli yhtyeen The Beckies kanssa. Vuonna 1992 Mercury Records julkaisi The Left Bankelta kokoelman There's Gonna Be A Storm:Complete Recordings 1966-1969. Aivan täydellinen kokoelma ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä outtake vuoden 1969 kappaleesta Foggy Waterfall, joka oli mukana parilla varhaisemmalla The Left Banken kokoelmalevyllä, ei kyseiselle kokoelmalle sisältynyt. Vuonna 1994 Michael Brown julkaisi vaimonsa kanssa albumin On This Moment. Vuosien 2001 ja 2006 välillä Brown järjesti kotistudiossaan äänityssessioita, joihin osallistuivat Ian Lloyd, Tom Finn, kitaristi Jim McAllister ja rumpali Jon Ihle.
The Left Banke oli pysynyt diggareiden muistissa, sillä vuonna 2005 Alice Cooper coveroi Pretty Ballerinan albumilleen Dirty Diamonds. Seuraavana vuonna The Banglesistä ensisijaisesti tuttu Susanna Hoffs ja Matthew Sweet coveroivat The Left Banken kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvan kappaleen She May Call You Up Tonight nimellä Sid n' Susie albumilleen Under the Covers vol 1. Kitaristi Jeff Winfield menehtyi 60-vuotiaana 13. kesäkuuta 2009 keuhkokuumeen aiheuttamiin komplikaatioihin. The Left Banken nykyisessä keikkailevassa versiossa ovat mukana originaalijäsenet Steve Martin ja George Cameron. Jo maaliskuussa 2011 Tom Finn ja George Cameron olivat kasanneet The Left Banke-kokoonpanon, jossa oli muun muassa mukana solistina Mike Fornatale, joka oli jo entuudestaan osallistunut useiden 60-luvun yhtyeiden, kuten The Moby Grapen reunioniiin. Alkuvuodesta 2011 Sundazed julkaisi uusintapainoksina The Left Banken kaksi ensimmäistä albumia sekä cd, että vinyyliformaatissa. Kansitaide ja kappalejärjestykset vastasivat originaaleja pitkäsoittoja. Huhtikuussa 2012 Brown liitty uudelleen kootun Left Banke-kokoonpanon seuraksi New Yorkissa ja versioitavana oli hänen käsialaansa oleva Pretty Ballerina. Tom Finn esitti tuoreen kappaleen City Life, joka edusti jousitaustoistaan huolimatta yhtyeen raskaampaa tyyliä. Brown ja Cameron olivat yhteydessä Martiniin. Tämä olisi halunnut liittyä uudelleen mukaan yhtyeeseen, mutta hänellä oli muita velvoitteita vuodelle 2012. 18. maaliskuuta 2015 tiedotettin Steve Martinin virallisesta liittymisestä nykyiseen keikkailevaan The Left Banken kokoonpanoon. Seuraavana päivänä Michael Brown menehtyi sydänsairauteen 65-vuotiaana. Hän oli kirjoittanut aktiivisesti uutta materiaalia ja suunnitelmissa oli ollut liittyminen The Left Banken nykyiseen kokoonpanoon Martinin ja Cameronin kanssa. Brownin hautajaiset ja muistotilaisuus järjestettiin Fort Leessä, New Jerseyssä 25. maaliskuuta 2015. 16. lokakuuta 1947 New Yorkissa syntynyt Justo George Cameron menehtyi syöpään 24. kesäkuuta 2018 70-vuotiaana. Thomas Leo Feher kuoli sydänkohtaukseen viides elokuuta samaisena vuonna. Steve Martin Caro menehtyi 14. tammikuuta 2020 71-vuotiaana. Näin ollen Tom Finn on ainoa Walk Away Reneen aikaisen The Left Banken henkiin jäänyt jäsen.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Perjantain pohjat:Edelleen aktiivinen 90-luvun alun suursuosikki

Spin Doctors on new yorkilainen rockyhtye, jok::a muistetaan parhaiten 90-luvun alkupuolen hiteistään Two Princes ja Little Miss Can't Be Wrong. Yhtyeen nykyinen line up on originaali ja sen muodostavat solisti Chris Barron, kitaristi Eric Schenkman, rumpali Aaron Comess ja basisti Mark White. Spin Doctorsin juuret ulottuvat 80-luvun lopussa vaikuttaneeseen yhtyeeseen Truckin' Company, jossa olivat mukana Schenkman, John Popper ja hieman myöhemmin myös Barron. Popper keskittyi yhtyeeseen Blues Traveler. Keväällä 1989 yhtyeen nimeksi vaihtui Spin Doctors ja sen legendaarinen kokoonpano syntyi uuden, Comessista ja Whitesta muodostuneen rytmiryhmän myötä. Vuonna 1991 yhtye teki sopimuksen Epic Recordsin/Sony Musicin kanssa. Alkuvuodesta 1991 julkaistiin yhtyeen debyyttiep Up for Grabs...Live. Marraskuussa 1992 kyseiset kappaleet remiksattiin ja muun livenä äänitetyn materiaalin kanssa ne muodostivat Homebelly Groove Liven. Spin Doctors tuli tunnetuksi melkoisen pitkistä livekeikoistaan. Yhtyeellä oli tapana jammailla pitempään, kuin mitä sen livelevyt toivat kuultaviksi. Spin Doctors soitti usein yhteiskeikkoja Blues Travelerin kanssa ja yhtyeiden omien settien välillä lavalla olivat jammailemassa kaikki kummankin yhtyeen muusikot. Spin Doctorsin varhaistuotannossa on paljon sellaisia kappaleita, joita ei julkaistu virallisesti, mutta jotka ovat levinneet yhtyeen liveäänitteiden ansiosta. Spin Doctorsin debyyttistudioalbumi Pocket Full of Kryptonite julkaistiin elokuussa 1991. Ensi alkuun se ei menestynyt erityisen hyvin kaupallisesti, mutta yhtye teki työtä ruohonjuuritasolla keikkailemalla ahkerasti.  Kesällä 1992 Spin Doctors esiintyi HORDE-festivaalilla useiden muiden jamittelua harrastaneiden yhtyeiden kanssa. Blues Travelerin lisäksi niihin lukeutuivat Widespread Panic ja Phish.

Kyseisenä kesänä radio ja MTV alkoivat soittaa singlejä Two Princes ja Little Miss Can't Be Wrong.  Syyskuussa 1992 albumi myi kultaa ja yhtye esiintyi Saturday Night Livessa lokakuussa. Kolmas albumin suuri singlehitti oli Jim Olsen's Blues. Kesäkuuhun 1993 mennessä albumi oli myynyt kolminkertaisesti platinaa. Yhdysvalloissa se myi kaikkiaan viisi miljoonaa ja saman verran myös muualla maailmassa. Billboardin listalla pitkäsoitto nousi kolmanneksi. Vuonna 1993 Spin Doctors teki kunniaa esikuvilleen coveroimalla CCR:n Have You Ever Seen the Rainin Philadephia-elokuvan soundtrackille ja The Jimi Hendrix Experiencen Spanish Castle Magicin Hendrixin tribuuttilevylle Stone Free. Kesäkuussa 1994 ilmestynyt kakkosalbumi Turn It Upside Down ei ollut debyytin veroinen menestys, mutta sisälsi hitin You Let Your Heart Go Too Fast. Albumin julkaisua seurasi kolme kuukautta kestänyt kiertue, jonka aikana Spin Doctors esiintyi suurille yleisömäärille muun muassa vuoden 1994 Woodstockissa sekä Glastonbury Festivaalilla. Schenkman jätti yhtyeen syyskuussa 1994 kesken Berkeleyssä, Kaliforniassa pidettyä konserttia. Hänen tilalleen tuli Anthony Krizan. Toukukuussa 1996 ilmestyi seuraava pitkäsoitto You Got to Believe in Something. Singlenä julkaistiin She Used to Be Mine. Yhtye esiintyi David Lettermanin showssa ja konsertoi jonkin verran. Yhtyeen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Iivan Neville. Keikkailun loputtua syksyllä 1996 Anthony Krizan jätti yhtyeen. Lukuisten kandidaattien joukosta hänen tilalleen valittiin israelilainen Eran Tabib. Viimeisin pitkäsoitto oli myynyt ainoastaan 75 000 kappaletta ja Epic pudotti yhtyeen palkkalistoiltaan. 1998 Spin Doctors solmi uuden sopimuksen Uptown/Universalin kanssa. Seuraava pitkäsoitto Here Comes the Bride ilmestyi kesäkuussa 1999. Mark White jätti yhtyeen albumin äänittämisen aikaan ja Comess viimeisteli bassoraidat.

Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Barron menetti äänensä ja loppuosa kiertueesta peruttiin. Barronin ääni palasi alkuvuodesta 2000 ja hän aloitti keikkailun uuden yhtyeen Chris Barron and the Give Daddy Five kanssa. Spin Doctors palasi syyskuussa 2001 ja soitti keikan originaalilla kokoonpanollaan sitten vuoden 1994 konserttipaikan ollessa Wetlandsissa. Yhtye keikkaili vuosien 2002 ja 2005 välillä ja syyskuussa 2005 ilmestyi viimein uusi studioalbumi Nice Talking to Me. Se saavutti myönteiset arviot ja yhtye jatkoi keikkailuaan vuonna 2008 Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Seuraavana vuonna ilmestyi Barronin soololevy Pancho and the Kid. Seuraavana kesänä vuorossa oli ep Songs from the Summer of Sangria, joka oli Barronin ensimmäinen julkaisu yhtyeensä The Time Banditsin kanssa. 2011 yhtye juhlisti debyyttialbuminsa 20- vuotista olemassaoloa kiertueella Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kyseisen vuoden elokuussa albumista ilmestyi 20-vuotisjuhlaversio, joka sisälsi odotustenmukaisesti bonusmateriaalia. Huhtikuussa 2013 ilmestyi yhtyeen kuudes studioalbumi If River Was Whiskey.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Torstain terävä:44-vuotias Stones-klassikko

23. huhtikuuta 1971 julkaistu Sticky Fingers on Rolling Stonesin 11. studioalbumi. Se on yhtyeen ensimmäinen julkaisu omalla Rolling Stones Recordsillaan. Lisäksi kyseessä on soolokitaristi Mick Taylorin  debyyttialbumi Stonesissa ja myös ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitto, jolla Mick Jagger sai krediitit myös kitaristina. Yli kolme miljoonaa kappaletta myynyt Sticky Fingers on yleisesti tunnustettu erääksi Stonesin laadukkaimmista albumeista kautta aikojen. Sen kultahippuihin kuuluvat mm. singlehitti Brown Sugar, latinovaikutteinen pitkä ja vakuuttava Can't You Hear Me Knocking, balladikaunokit Wild Horses ja I Got the Blues sekä ärhäkkä Bitch. Oman levy-yhtiönsä myötä Rollareilla oli täysi taiteellinen vapaus uuteen tuotantoonsa. Yllätyksenä yhtyeelle tuli sitä vastoin se, että manageri Allan Kleinilla ja hänen yhtiöllään ABKCO:lla oli julkaisuoikeudet kaikkeen Stonesin 60-luvun tuotantoon. Vanhalle levy-yhtiölleen Deccalle yhtye oli velkaa vielä yhden singlen. Tarjottu kappale, Cocksucker Blues jäi odotustenmukaisesti julkaisematta ja valinta kohdistui pari vuotta vanhaan Beggars Banquet -albumin raitaan Street Fighting Man.Vaikka Sticky Fingersin sessiot alkoivat varsinaisesti maaliskuussa 1970, yhtye oli tehnyt äänityksiä kyseistä levyä varten jo edellisen vuoden joulukuussa ja vanhinta tuotantoa albumilla edusti jo maaliskuussa 1969 äänitetty Sister Morphine. Suurin osa albumista äänitettiin Rolling Stones Mobile studiota hyödyntäen ja varsinaisissa Sticky Fingersin sessioissa äänitettiin myös useita varhaisia versioita tupla-albumille Exile on Main Street päätyneistä kappaleista. Sticky Fingers nousi Brittilistan kärkeen toukokuussa 1971. Se pysyi yhtäjaksoisesti kärjessä neljä viikkoa ja palasi listaykköseksi vielä kesäkuun puolivälissä. Myös Yhdysvalloissa albumi nousi välittömästi listakärkeen ja pysyi siellä neljän viikon ajan.Vuonna 1994 Sticky Fingers sijoittui aina kymmenenneksi Colin Larkinin kaikkien aikojen tuhannen parhaan albumin listalla. Kuluvan vuoden maaliskuussa Stonesit ovat ilmoittaneet, että Sticky Fingersistä tullaan tulevan kesän aikana julkaisemaan Deluxe ja Super Deluxe-versiot, jotka sisältävät ennen julkaisemattomia kappaleita, vaihtoehtoisia versioita ja myös livemateriaalia maaliskuussa 1971 Lontoon Round Housessa sekä Leedsin yliopistossa heitetyiltä keikoilta. Deluxe-julkaisut  liittyvät Stonesien tulevaan kiertueeseen, joka tottelee nimeä Zip Code.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Naisrockyhtyeiden todellinen tienraivaaja

The Runaways oli amerikkalainen, pelkästään naisista koostunut rockyhtye, joka toimi 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Uransa aikana yhtye ehti julkaista neljä studioalbumia ja yhden livelevyn. Vaikka The Runawaysistä ei muodostunut erityisen suosittua kotimaassaan, se nautti huomattavasta menestyksestä Japanissa osittain singlehitti Cherry Bombin ansiosta. The Runaways syntyi loppuvuodesta 1975 rumpali Sandy Westin ja rytmikitaristi Joan Jettin esiteltyä itsensä tuottaja Kim Fowleylle. Fowleyn kerrotaan antaneen Jettin puhelinnumeron Westille. Kaksikko tapasi Westin kotona ja pyysi Fowleyta kuuntelemaan musisointiaan. Fowley auttoi muiden yhtyeen jäsenten löytämisessä. The Runaways aloitti voimatriona, jonka basisti/laulajana vaikutti aluksi Micki Steele ja yhtye keikkaili Los Angelesin clubeissa. Soolokitaristiksi saatiin Lita Ford, joka oli alun perin tarjolla yhtyeen basistiksi. Steele joutui jättämään Runawaysin, mutta hän oli tuleva saavuttamaan 80-luvulla huomattavaa menestystä The Banglesin riveissä. Peggy Fosterin basistin vakanssi yhtyeen riveissä kesti vain kuukauden. Solisti Cherie Currie löytyi paikallisesta teinien yökerhosta nimeltä The Sugar Shack. Basistiksi kiinnitettiin Jackie Fox, joka puolestaan oli aluksi ollut tarjolla yhtyeen kitaristiksi. The Runaways solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa vuonna 1976 ja yhtyeen nimetön esikoisalbumi ilmestyi pian tämän jälkeen. Cheri Bombin lisäksi pitkäsoiton keskeiseen tuotantoon lukeutuvat Jettin debyyttisävellys You Drive Me Wild sekä Velvet Underground -cover Rock N' Roll. Yhdysvaltain-kiertueellaan The Runaways soitti esimerkiksi Cheap Trickin kanssa. Myöhemmin The Runawaysin basistina toimineen Vicki Bluen, joka nykyisin tunnetaan  nimellä Victory Tishler-Blue ohjaamasta elokuvasta The Edgeplay:A Film About The Runaways on käynyt ilmi, että kukin yhtyeen jäsenistä otti imagoonsa selkeitä vaikutteita keskeisiltä idoleiltaan. Currielle sellainen oli David Bowie, Jettille Suzi Quatro, Fordille Jeff Beck ja Deep Purplen Ritchie Blackmore, Westille Queenin Roger Taylor ja Foxille Kissin Gene Simmons.

Kakkospitkäsoitto Queens of Noise ilmestyi alkuvuodesta 1977 ja sen jälkeen The Runaways aloitti maailmankiertueen. Yhtye niputettiin osaksi punkrockia ja se muodostikin yhteyksiä niin Ramonesiin ja Dead Boysiin kuin brittiläisiin The Damnediin, Genration X- yhtyeeseen ja Sex Pistolsiin. Samaisen vuoden kesällä David Libert järjesti The Runawaysille kiertueen Japanissa ja yhtye soitti siellä liudan loppuunmyytyjä keikkoja. Suursuosio Japanissa yllätti yhtyeen ja myöhemmin Jett on kuvaillut sitä Beatlemanian veroiseksi. The Runawaysin visiitti Japanissa käsitti oman tv-speciaalin ja useita muita televisioesiintymisiä. Lisäksi yhtye nauhoitti siellä livelevyn Live in Japan, joka myi kultaa. Fox jätti yhtyeen kesken Japanin kiertueen juuri ennen esiintymistä Tokyo Music Festivaalilla. Jett huolehti  basistin tehtävistä loppukiertueen ajan ja yhtyeen palattua kotimaahansa basistiksi vaihtui Vicki Blue. Currie jätti yhtyeen samaisen vuoden syksyllä otettuaan rajusti yhteen Fordin kanssa. Jett oli aikaisemmin jakanut vokaaliosuudet Currien kanssa, mutta täst edes hänestä tuli yhtyeen täysaikainen leadvokalisti. Yhtye julkaisi neljännen pitkäsoittonsa Waitin' for the Night ja lähti maailmankiertueelle Ramonesin kanssa. Kyseessä oli ehkäpä yhtyeen vahvin albumikokonaisuus, joka sisälsi muun muassa klassikot School Days ja Wasted. Currie julkaisi Kim Fowleyn tuottaman sooloalbumin Beauty's Only Skin Deep ja lähti puolestaan Yhdysvaltain kiertueelle kaksossisarensa Marien kanssa. Vuonna 1980 siskokset julkaisivat Capitol Recordsin kautta Steve Lukatherin tuottaman albumi Messin' with the Boys. Kim Fowleyn ja The Runawaysin yhteistyö päättyi vuonna 1977. Yhtye palkkasi uudeksi managerikseen Toby Mamisin, jonka yhteistyökumppaneihin lukeutuivat myös Blondie ja Suzi Quatro. Samalla sopimus Mercury/Polygramin kanssa loppui.

Yhtyeen viimeisen pitkäsoiton And Now...The Runaways tuotti Thin Lizzyn kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut John Allock. Marraskuussa 1978 Laurie McAllister tuli Vicki Bluen tilalle basistiksi. Hänestä yhtyeelle vinkkasi And Now...The Runawaysillä koskettimia soittanut Duane Hitchings. Ennen Runawaysiä Laurie oli soittanut Baby Roulette and The Rave Ons -nimisessä yhtyeessä. The Runawaysin riveissä McAllisterin pesti käsitti viimeiset konsertit Kaliforniassa joulukuussa 1978. Jo seuraavan vuoden tammikuussa Runaways oli McAllisterin osalta historiaa. Joan Jett olisi halunnut muuttaa The Runawaysin musiikillista tyyliä lähemmäksi glamrockia ja punkia Westin ja Fordin pysytellessä edelleen hardrockimmassa tyylissä. Kumpikaan ei hyväksynyt toisen näkökulmaa. Viimeisen konserttinsa Runaways soitti uudenvuodenaattona 1978 Cow Palacessa lähellä San Franciscoa ja hajosi virallisesti huhtikuussa 1979. Yhtyeen hajoamisen jälkeen soolourillaan ovat menestyneet erityisesti Jett ja Ford, ensin mainittu toki myös The Blackhearts-yhtyeen kanssa. Sandy West perusti Sandy West Bandin, jonka kanssa hän keikkaili 80- ja 90-luvuilla. Hän teki myös levytyssessioita The Whon John Entwistlen kanssa. West menehtyi keuhkosyöpään lokakuussa 2006. Currie on jatkanut musiikin parissa, mutta hänen keskeisin kiinnostuksen kohteensa on moottorisahaveistokset. Fox valmistui asianajajaksi ja Tishler- Blue on työskennellyt elokuva-alalla. McAllister oli mukana toisessa Fowleyn lanseeraamassa tyttöyhtyeessä The Orchidsissa, joka julkaisi yhden pitkäsoiton vuonna 1980. Hän menehtyi astmakohtauksen aiheuttamiin komplikaatioihin elokuussa 2011. The Runaways on viimein jälkijättöisesti ansainnut maineensa kiistattomana naisrockyhtyeiden tienraivaajana.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Tiistain tukeva:Eräs esipunkin kulmakivistä

Paremmin taiteilijanimellä Iggy Pop tunnettu James Osterberg perusti kaikkien aikojen keskeisimpiin esipunkytyeisiin lukeutuvan The Stoogesin Ann Aborissa, Michiganissa vuonna 1967. Teini-iässään hän oli hoitanut rumpalin vakanssia useammassa yhtyeessä, joista mainittakoon The Iguanas ja The Prime Movers. Matkallaan Chicagoon James tapasi Sam Lay-nimisen bluesrumpalin. Perinteisen bluesin soittaminen ei häntä kuitenkaan inspiroitunut, vaan tavoitteenaan oli kehittää täysin uudentyyppistä bluesia soittava kokoonpano. Mukaan tulivat Ashetonin veljekset, kitaristi Ron ja rumpali Scott sekä kaksikon basistiystävä Dave Alexander. Vokalistin tehtävistä huolehtinut Osterberg ryhtyi käyttämään nimeä Iggy Pop todennettuaan MC 5:n konsertin Ann Aborissa. The Stoogesin oma debyyttikeikka ajoittui vuoden 1967 Halloweeniin State Streetillä. Seuraava keikka oli vuorossa vuoden 1968 tammikuussa. Alkuvaiheessaan, jolloin yhtye käytti nimeä Psychedelic Stooges, se teki yhteiskeikkoja MC 5:n kanssa. Stoogesin varhaisessa musiikillisessa ilmaisussa oli runsaammin vaikutteita avant gardesta kuin punkrockista. Yhtyeen raa'at, energiset ja suorastaan primitiiviset live-esiintymiset saavuttivat ansaitsemaansa huomiota ja se solmi levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa samaan aikaan MC 5:n kanssa. Stoogesin vuonna 1969 ilmestynyt debyyttialbumi ei ilmestyessään saavuttanut erityisen suurta menestystä eikä positiivisia arvioita. Legendan mukaan albumin kakkospuolen materiaali kirjoitettiin levytystä edeltävänä iltana. Albumilla on silti kiistaton pioneeriasemansa ja sen keskeisiin klassikkokappaleisiin lukeutuvat I Wanna Be Your Dog, No Fun sekä 1969. Seuraavana vuonna ilmestyneeseen kakkospitkäsoitto Fun Houseen ehdittäessä yhtyeen kokoonpano oli täydentynyt saksofonisti Steve McKayllä. Fun Housen on yleisesti todettu vanginneen Stoogesin live-esiintymisten intensiteetin levylle parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka studioalbumi kyseessä onkin. Kappaleaarteistostaan mainittakoon ensialkuun 1970 ja TV Eye. Stoogesin keikasta Cincinnatin Popfestivaaleilla kyseisen vuoden kesäkuussa on taltioitu arvokasta television lähettämää todistusaineistoa. Stoogesin kokoonpano täydentyi tässä vaiheessa kakkoskitaristi James Williamsonilla.

Ron Ashetonia lukuun ottamatta yhtyeen jäsenet olivat kehittäneet itselleen heroiiniriippuvuuden. Elektra Records pudotti Stoogesin palkkalistoiltaan ja yhtye vietti monta kuukautta hiljaiseloa. Iggy tapasi David Bowien syyskuussa 1971 ja kaksikko ystävystyi. Bowie toi Popin ja Williamsonin Englantiin ja järjesti uuden levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Nimellä Iggy & The Stooges levytetty, vuonna 1973 ilmestynyt ja David Bowien tuottama pitkäsoitto Raw Power on eräs varhaisen punkrockin kiistattomista merkkipaaluista kohokohtinaan nimikappale sekä Search and Destroy. Useita kuukausia kestänyt keikkailu albumin tiimoilta alkoi kyseisen vuoden helmikuussa ja line upia täydensivät pianistit Bob Sheff ja Scott Thurston. Yhtye teki myös Detroit Rehearsal Tapesin nimellä tunnetuksi tulleita äänityksiä, jotka sisälsivät myös uutta, neljännelle ja julkaisematta jääneelle pitkäsoitolle kaavailtua tuotantoa. Columbia hylkäsi Stoogesin pian Raw Powerin julkaisun jälkeen ja yhtye hajosi helmikuussa 1974. Iggy Pop lanseerasi merkittävän soolouran, jonka kulmakivistä mainittakoon pitkäsoitot Lust for Life sekä Brick by Brick. Iggyn, Steve McKayn ja Ashetonin veljekset käsittävän Stoogesin paluuta saatiin odottaa vuoteen 2003. Detroitin paluukeikka julkaistiin dvd:nä nimellä Live in Detroit. Vuosina 2003-2008 yhtye keikkaili ahkerasti ympäri maailmaaa ja vuonna 2007 ilmestyi uudesta tuotannosta koostunut pitkäsoitto The Weirdness. Jo kahta vuotta aikaisemmin Elektra ja Rhino olivat julkaisseet tuplaversiot Stoogesin kahdesta ensimmäisestä pitkäsoitosta. Niiden kakkoslevyt koostuivat outtakeseista. Uudelleen miksattu Raw Power oli nähnyt päivänvalon jo vuonna 1997. Yhtyeen viimeinen konsertti Ron Ashetonin kanssa oli Sloveniassa 29. syyskuuta 2008. Ron Asheton menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan 6. tammikuuta 2009 60-vuotiaana. Vaikka Asheton oli korvaamaton Stoogesille, hänen kuolemansa ei merkinnyt Iggy & The Stoogesin loppua. James Williamson kitaristinaan yhtye teki paluun marraskuussa 2009 Sao Paulossa, Brasiliassa ohjelmiston koostuessa Raw Powerin kappaleiden lisäksi Iggyn varhaisesta soolotuotannosta. Williamsonin kanssa tehdyistä esiintymisistä mainittakoon erityisesti All Tomorrow's Parties New Yorkissa 2010, jolloin yhtye soitti Raw Powerin kokonaisuudessaan. Saman vuoden huhtikuussa albumista julkaistiin tuplaversio, joka sisälsi ensimmäisen remasteroinnin David Bowien tekemästä miksauksesta sekä vuoden 1973 livekonsertin. Helmikuussa 2013 oli vuorossa Iggyn reunion Stoogesin kanssa. Huhtikuun lopussa julkaistiin pitkäsoitto Ready to Die. Kyseisen vuoden 25 esiintymistä käsittänyt kiertue päättyi San Josessa syyskuun lopussa. 15. maaliskuuta 2014 Scott Asheton menehtyi sydänkohtaukseen 64-vuotiaana.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen debyyttialbumeista

Ensimmäinen elokuuta 1969 Immediate Recordsin julkaisemana  ilmestynyt As Safe as Yesterday Is on englantilaisen Humble Pie -yhtyeen klassikkotasoinen debyyttialbumi. Humble Pie niputettiin välittömästi superyhtye-kategoriaan, sillä sen solisti/kitaristi Steve Marriott oli aikaisemmin ollut Small Facesin johtohahmo ja niin ikään kitarasta ja laulusta huolehtinut Peter Frampton oli vaikuttanut useampia hittejä saavuttaneessa yhtyeessä The Herd. Basisti Greg Ridleyn aikaisempi yhtye oli suosiollisesti brittiläisen kakkosdivarin keskeisimpiin nimiin kuuluva Spooky Tooth ja nuori rumpalilahjakkuus, Humble Pien perustamisajankohtaan vasta 17-vuotias Jerry Shirley oli aiemmin soittanut yhtyeessä Apostolic Intervention. Humble Pien esikoinen on onnistunut mikstruura poppia, folkia ja jopa varhaista heavyrockia. Albumi käynnistyy sielukkaalla näkemyksellä Steppenwolfin esikoisalbumilla alkuaan julkaistusta kappaleesta Desperation. Marriott työsti pitkäsoitolle itsenäisesti viisi kappaletta, joista klassikkostatuksen ansaitsevat vähintään rankka Buttermilk Boy, miellyttävän seesteinen päätösraita What You Will sekä kiitettävän upeasti rullaava A Nifty Little Number Like You. Lähelle pääsee myös folkhenkeä selkeimmin edustava Alabama 69. Albumin pitkä ja niin ikään klassikkotasoinen nimikappale As Safe as Yesterday Is on Marriottin ja Peter Framptonin yhteistyötä. Frampton vastaa yksin kahdesta tasokkaasta raidasta, jotka ovat Stick Shift sekä erinomaisen sielukas I'll Go Alone. Growing Closer on vanhan Small Faces-yhtyetoverin Ian McLaganin käsialaa oleva shuffle-henkinen raita. Mac myös treenasi Humble Pien kanssa, mutta valitsi uudeksi yhtyeekseen The Facesin Rod Stewartin, Ronnie Woodin ja vanhojen soittokavereiden Ronnie Lanen ja Kenny Jonesin kanssa. Vuonna 1969 Humble Pie julkaisi lisäksi ensimmäisen ja yli kymmeneen vuoteen ainoan singlehittinsä Natural Born Bugie/Wrist Job sekä ensisijaisesti akustista puoltaan esitelleen, niin ikään varsin tasokkaan pitkäsoiton Town & Country.

Stephen Peter Marriott 30. tammikuuta 1947- 20. huhtikuuta 1991.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen brittiurkureista

19. huhtikuuta 1942 syntynyt englantilaismuusikko Alan Price muistetaan ensisijaisesti rhythm and blues-yhtye The Animalsin originaalina urkurina. Myöhemmin hän saavutti menestystä myös soolourallaan. Muusikkona Price on itseoppinut ja hän oli Tynesidesta kotoisin olleen yhtyeen The Alan Price Rhythm and Blues Combon perustajajäsen. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui The Animals. Pricen urkusoundi oli keskeinen useilla The Animalsin hittikappaleilla, kuten House of the Rising Sun, Don't Let Me Be Misunderstood ja Bring It on Home to Me. Animalsia Pricen uralla seurasi ensin oma yhtye The Alan Price Set ja myöhemmin hän teki musiikillista yhteistyötä George Famen kanssa. Alan Price teki Randy Newmanin sävellyksiä tunnetuiksi laajemmalle yleisölle. Myöhemmin Price esiintyi myös omassa tv-showssaan ja hänen musiikillinen panoksensa vuonna 1973 ilmestyneeseen elokuvaan O Lucky Man sai osakseen kriitikoiden arvostuksen. Hän myös sävelsi musiikin musikaaliin Andy Capp. Lisäksi Price on toiminut näyttelijänä. Price jätti Animalsin vuonna 1965 ja perusti mainitun Alan Price Setin. Samana vuonna hän esiintyi elokuvassa Don't Look Back, joka oli kuvattu samaisena vuonna Bob Dylanin Englannin-kiertueella. Vuoden 1966 hittejä Pricelle olivat Screamin Jay Hawkinsin hitin I Put a Spell on You versiointi sekä Hi Lili -HiLo. Seuraavana vuonna menestyivät Randy Newman -cover Simon Smith and his Amazing Dancing Bear ja omaa tuotantoa edustanut House that Jack Built. Pricen vuoden 1968 top 20-menestys oli Don't Stop the Carnival. 60-luvun lopussa Price isännöi muun muassa musikaalia Price to Play. Hän esiintyi siinä itse ja vierailjoista mainittakoon Jimi Hendrix ja Fleetwood Mac. Vuonna 1967 ilmestynyt Pricen kakkosalbumi Price on His Head sisälsi muun muassa seitsemän Randy Newmanin sävellystä. Samana vuonna Price esiintyi Woburn Abbeyssa Eric Burdon & The Animalsin kanssa Love-in -tapahtumassa.

Georgie Famen kanssa levytetystä kappaleesta Rosetta tuli top 20-hitti vuonna 1971. Kaksikko julkaisi myös yhteisen albumin Fame and Price Price and Fame Together. He myös esiintyivät BBC Televisionin tuottamassa The Two Ronnies -showssa. Vuonna 1974 Price levytti omaelämäkerrallisen pitkäsoiton Between Today and Yesterday, jolta lohkaistu single Jarrow Song nousi brittilistalla aina kuudenneksi. Price osallistui kolmeen The Animalsin reunioniin vuosien 1968 ja 1983 välillä. Heinäkuussa 1983 alkoi yhtyeen viimeinen maailmankiertue. Setissä oli mukana  Pricen soolonumero O' Lucky Man. Seuraavana vuonna yhtye hajosi lopullisesti ja Lontoon Wembley-stadionilla äänitetty Rip It to Shreds-Greatest Hits Live julkaistiin. Price levytti kaksi albumia Electric Blues Companyn kanssa. Siinä olivat mukana solisti Bobby Tench ja kosketinsoittaja Zoot Money. Covers-niminen albumi levytettiin vuonna 1994 ja A Gigster's Life for Me kahta vuotta myöhemmin. Se oli osa Sanctuaryn julkaisemaa sarjaa Blues Masters. Vuonna 2009 Price keikkaili Englannissa oman yhtyeensä ja lisäksi Manfredsin, Maggie Bellin ja Bobby Tenchin kanssa. Säännöllinen keikkailu jatkui ja vuonna 2014 Pricella oli pysyvä kiinnitys Lontoon The Bull's Head Barnesissa. Pricen Repriselle vuonna 1974 nauhoittama albumi Savaloy Dip ilmestyi lopulta vasta vuonna 2016 Omnivore Recordingsin julkaisemana. Albumin Between Today and Yesterday nimikappale on originaaleista Savaloy Dipin nauhoituksista.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Lauantain pitkä:Eräs psykedeelisen rockin kirkkaimmista valoista

18. huhtikuuta 1946 syntynyt ja 16. huhtikuuta 1999 edesmennyt Alexander Lee "Skip" Spence oli Kanadassa syntynyt amerikkalainen laulaja/lauluntekijä ja muusikko. Hän oli mukana perustamassa psykedeelistä rockia edustanutta yhtyettä Moby Grape, jonka riveissä hän vaikutti vuoteen 1969 asti. Samana vuonna ilmestyi Spencen sooloalbumi Oar, jonka jälkeen hän katosi musiikkibisneksestä pitkäksi ajaksi. Spence oli aloittanut uransa kitaristina Quicksilver Messenger Servicen varhaisessa kokoonpanossa ja toiminut rumpalina Jefferson Airplanen debyyttialbumilla Jefferson Airplane Takes Off. Vaikka Spence oli psykedeelisen rockin sektorilla kiistattoman kyvykäs henkilö, hän kärsi huume- ja terveysongelmista. Elämäkerturin mukaan Spencellä ei ollut mahdollisuutta löytää tietään ulos. Spence oli syntynyt Windsorissa, Ontariossa. 50-luvun lopussa Spencen perhe muutti Windsoriin, Kaliforniaan, sillä hänen isänsä sai töitä ilmavoimateollisuudesta. Ensimmäisen kitaransa Spence sai vanhemmiltaan ollessaan kymmenvuotias. Hän vaikutti yhtyeessä The Other Side ennen liittymistään Jefferson Airplanen rumpaliksi Marty Balinin pyynnöstä. Spence oli mukana yhtyeen debyyttialbumilla, mutta sai kenkää lomailtuaan Meksikossa ilmoittamatta asiasta mitään. Spence harkitsi rumpalin pestiä Buffalo Springfieldissä, mutta päätyi kitaristin ominaisuudessa erääksi Moby Grapen perustajajäsenistä. Moby Grapen vuonna 1967 ilmestynyt debyyttialbumi on kohotettu erääksi psykedeelisen rockin todellisista kulttiklassikkolevyistä. Rolling Stone on listannut kyseiseltä albumilta löytyvän Spencen sävellyksen Omaha sijalle 28. sadan kaikkien aikojen parhaan kitarakappaleen listalleen. Moby Grapen levyttäessä toista pitkäsoittoaan Wow New Yorkissa vuonna 1968 kovat huumeet alkoivat ottaa vallan Spencestä. Sooloalbuminsa Oarin materiaalin Spence kirjoitti Bellevuessa ja sen  nauhoitukset tapahtuivat Nashvillessa. Columbia Recordsin julkaisemaa albumia pidetään klassikkona folkin/psykedeelisen rockin saralla.

Spence osallistui myös Moby Grapen myöhäisempiin projekteihin ja reunioneihin. Hän oli mukana vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla 20 Cranite Greek sekä vuoden 1978 konserttitaltioinnilla Live Grape. Albumeilla oli aina mukana vähintään yksi Spencen käsialaa ollut kappale. Jefferson Airplanen vuoden 1967 klassikkoalbumilta Surrealistic Pillow löytyvä kappale My Best Friend on Spencen sävellys, vaikkakaan hän ei enää kyseisessä vaiheessa ollut mukana yhtyeessä. Huumeriippuvuus ja alkoholismi estivät Spenceä ylläpitämästä uraansa musiikkibisneksessä. Viimeisimmät vuotensa Spence vietti San Josessa ja Santa Crutzissa. Vanha yhtyetoveri Moby Grapesta, Peter Lewis, vieraili usein Spencen luona hänen viimeisinä elinvuosinaan. Spencellä oli neljä lasta, ja parhaimpina hetkinään hänet muistetaan musiikillisesti liki pitäen nerona. Vuonna 1996 Spence kirjoitti kappaleen X Files -soundtrackia varten. Kyseinen kappale, Land of the Sun, sai kuitenkin julkaisunsa vasta tribuuttilevyllä More of the Oar. Spence menehtyi keuhkosyöpään kaksi päivää ennen 53-vuotissyntymäpäiväänsä. Tribuuttialbumi More of the Oar julkaistiin muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen. Sillä olivat mukana esimerkiksi Robert Plant, Tom Waits ja Beck. Spence ehti kuulla kyseisen levyn sairaalassa ennen kuolemaansa. Kesäkuussa 2008 Santa Crutzissa järjestettiin tribuuttikonsertti Skip Spencelle. Siihen osallistui mm. Spencen poika Omar sekä eri yhtyeissä useiden Moby Grapen jäsenten kanssa soittaneet ja myös Doobie Brothersissa vaikuttaneet Dale Ockerman ja Tiran Porter. Mukana olivat myös originaali Moby Grapen jäsen Don Stevenson ja Quicksilver Messenger Servicen rumpali Keith Graves. Myös Peter Lewis osallistui konsertin finaaliin. Saman vuoden lokakuussa järjestettiin vielä toinen tribuuttikonsertti Skip Spencelle.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Perjantain pohjat:Eräs melodisen punkrockin huipuista

Brittiläisen punkrockyhtye The Buzzcocksin perustivat vuonna 1976 Boltonissa kitaristi/laulaja/biisintekijä Pete Shelley ja solisti/biisintekijä Howard Devoto.  Yhtyeellä on tunnustettu olleen merkittävä vaikutuksensa manchesterilaiseen musiikkiskeneen,  itsenäiseen levy-yhtiötoimintaan ja  punkrockin lisäksi myös voimapopiin,  poppunkiin ja indierockiin.  Yhtye saavutti kaupallista menestystä singleillä, jotka yhdistivät upeita melodioita punkrockin energiaan. Kyseiset pikkulevyt julkaistiin kokoelmalla Singles Going Steady, jota Ned Raggett kuvasi punkin mestariteokseksi. Nimen Bucccocks Shelley ja Devoto valitsivat luettuaan Time Out-aikakauslehdestä tv-sarja Rock Folliesin arvostelun, joka oli otsikoitu It's A Buzz, Cock! Buzz viittaa lavalla soittamisen jännitykseen ja cock on manchesterilaisslangia merkityksenään kaveri, heppu. Kaksikon mielestä nimi vangitsi Sex Pistolsin ja orastavan punkskenen jännittävyyden.


Boltonin teknologian instituutissa opiskellut Howard Trafford laittoi opinahjossaan ilmoituksen, jossa hän etsi muusikoita, jotka pitäisivät Velvet Undergroundin kappaleesta Sister Ray. Peter McNeish vastasi ilmoitukseen. Traffordin genre oli elektroninen musiikki ja McNeish oli soittanut rockia. McNeishin taiteilijanimeksi valikoitui Pete Shelley ja Traffordin vastaavaksi Howard Defoto cambridgelaisen bussikuskin mukaan. Buzzcocks muotoutui helmikuussa 1976 ja soitti debyyttikeikkansa saman vuoden huhtikuun ensimmäisenä samassa collegessa, jossa Devoto ja Shelley opiskelivat. Basistina oli Garth Davies ja rumpalina Michael Singleton. Viimeksi mainittu vaikutti myös paikallisessa yhtyeessä Black Cat Bone. Luettuaan New Musical Expressin arvion Sex Pistolsin debyyttikeikasta kaksikko matkusti tsekkaamaan Pistolsin konsertin Lontoossa helmikuussa 1976. Kokemastaan vakuuttuneina he järjestivät Pistolsin soittamaan Manchesterissa saman vuoden kesäkuussa. Muut muusikot Shelleytä ja Dewonia lukuun ottamatta  olivat poistuneet kuvasta, joten Buzzcocks ei voinut soittaa kyseisen konsertin lämmittelijänä. Pian yhtyeen rivit täydentyivät kuitenkin basisti Steve Digglellä ja rumpali John Maherilla ja Buzzcocks lämmitteli jo seuraavaa Sex Pistolsin Manchesterin-keikkaa heinäkuussa. Syyskuussa yhtye esiintyi Lontoossa Malcolm McLarenin järjestämällä kaksipäiväisellä 100  Club Punk Festivaalilla, jonka muista esiintyjistä mainittakoon Pistols, The Clash ja The Damned. Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli äänittänyt ja julkaissut ep:n Spiral Scratch omalla yhtiöllään New Hormones. Kyseinen seikka teki yhtyeestä yhden ensimmäisistä itsenäistä levy-yhtiötoimintaa harrastaneista brittiläisistä punkyhtyeistä.  Tuottajana levyllä vaikutti Martin Hennett.

Devoton yhtyeessä vaikuttamisen aikaan äänitetyt demot julkaistiin myöhemmin virallisesti nimellä Time's Up. Pitkään bootleggina saatavilla ollut levy sisältää varhaiset versiot Spiral Scratchin biiseistä, kuten myös kappaleista, jotka julkaistiin virallisesti Buzzcocksin esikoistäyspitkällä Another Music in Different Kitchen. Muutamaa kuukautta myöhemmin Devoto lähti yhtyeestä kyllästyneenä suuntaan, johon punk oli menossa. Hän palasi opiskelun pariin vuoden ajaksi ja perusti sitten Magazine-yhtyeen. Pete Shelley siirtyi vokalistiksi ja hänen korkea, melodinen laulutyylinsä erosi voimakkaasti monista samaa genreä edustaneista virkaveljistä. Steve Diggle vaihtoi basson kitaraan ja Garth Davies liittyi uudelleen basistiksi. Hän oli mukana Buzzcocksin ensimmäisessä Peel 1 Radio Sessionissa syyskuussa 1977, mutta sai yhtyeestä fudut epäluotettavuutensa takia. Hänet korvasi Steve Garvey ja Buzzcocks solmi sopimuksen United Artists Recordsin kanssa. Levytyssopimus allekirjoitettiin Manchesterin Electric Circusissa Elviksen kuolinpäivänä.
Buzzcocksin United Artistsin julkaisema debyyttisingle Orgasm Addict joutui BBC:llä soittokieltoon. Kunnianhimoisemmat pikkulevyt seurasivat ja Buzzcocksin klassisiin singlehitteihin lukeutuvat esimerkiksi What Do I Get?, Promises, kotimaassa Ratsian Ikuinen rakkaus (luulet vain) -nimellä levyttämä I Don't Mind sekä erityisesti Ever Fallen in Love. Buzzcocksin aktiiviuran aikana ilmestyi kolme pitkäsoittoa; Another Music in Different Kitchen, Love Bites ja Different Kind of Tension. Jokaista niistä seurasi ahkeraa keikkailua Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yhtyeen soundin suoranaisesta tavaramerkistä kävivät punkrockin energiaan yhdistetyt tarttuvat popmelodiat.

Yhtye muuttui loppuvaiheessaan sofistikoituneemmaksi niin musiikillisesti kuin tekstiensä osalta. Vuonna 1980 Buzzcocksin levy-yhtiöksi vaihtui Liberty Records. Pete Shelley vaikutti myös kokeellisemmassa post-punkyhtyeessä Tiller Boysissa ja Steve Garley liittyi The Teardropsiin vuonna 1978. Molemmat yhtyeet julkaisivat materiaalia aivan 70-luvun lopussa ja hajosivat samaan aikaan Buzzcocksin kanssa. Äänitettyään demoja neljättä albumiaan varten Buzzcocks hajosi vuonna 1981 ja Shelley siirtyi soolouralle. Diggle ja Maher perustivat useita singlejä vuosien 1982 ja 1989 välillä julkaisseen Flag of Conveniencen. Garvey perusti Motivationin ja liittyi The Orchidsiin. Pian tämän jälkeen hän muutti New Yorkiin keskittyen ensin mainittuun yhtyeeseen. Maher oli liittynyt Wah!-nimiseen yhtyeeseen Buzzcocksin hajottua. Shelley ja Devoto lyöttäytyivät yhteen vuonna 2002 ensi kertaa sitten vuoden 1976. Tuloksena oli elektronista musiikkia ja punkia yhdistänyt albumi Buzzkunst.

 Vuodesta 1989 lähtien on koettu useita Buzzcocksin reunioneita.  Originaaleina jäseninä mukana ovat olleet Shelley ja Diggle. Kokoonpano, jonka rytmiryhmän muodostivat rumpali Phil Barker ja basisti Tony Barber soitti muun muassa Nirvanan kanssa eräällä yhtyeen viimeisistä kiertueista vuonna 1994. Yhdeksää vuotta myöhemmin Buzzcocks lämmitteli Pearl Jamia. Maaliskuussa 2006 ilmestynyttä studioalbumia Flat-Pack Philosophy seurasi kiertue. Tammikuussa 2009  Britanniassa ja Euroopassa kiersi Another Bites-niminen turnee, jolla Buzzcocks soitti kokonaisuudessaan kaksi ensimmäistä albumiaan ja encoreina muita hittejään. Marraskuussa 2011 ilmoitettiin, että Buzzcocks tulisi seuraavana vuonna soittamaan konsertit sekä orginaalissa, että legendaarisimmassa kokoonpanossaan. Kyseiset keikat toteutuivat toukokuun lopussa Manchesterissa ja Brixtonissa. Samalla ilmoitettiin, että yhtye soittaisi  torstai-illan pääesiintyjänä Blackpoolissa Rebellion-festivaalilla ja muina esiintyjinä olisivat esimerkiksi Rancid, Public Image Ltd ja Social Distortion. Toukokuun alussa 2014 Pledge Music julkaisi Buzzcocksilta albumin The Way. Samaisen vuoden syyskuussa yhtye osoitti olevansa edelleen varsin hyvässä vedossa soitettuaan onnistuneen keikan Chicagon Riot Festissä. Vuoteen 2016 ajoittui Buzzcocksin 40-vuotisjuhlakiertue Buzzcocks 40. Kuudes joulukuuta 2018 Shelley menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan Tallinnassa. Seuraavan vuoden kesäkuussa Buzzcocks soitti Shelleylle tribuuttikonsertin vierailleiden solistien kanssa. Kyseistä keikkaa oli suunniteltu jo ennen Shelleyn edesmenoa. Steve Diggle on maininnut Buzzcocksin jatkavan toimintaansa ja Shelleyn jälkeisen Buzzcocksin merkitsevän uutta aikakautta. Syyskuussa 2022 ilmestyi yhtyeen ensimmäinen Shelleyn edesmenon jälkeen työstämä albumi Sonics in the Soul, jolla Diggle vastasi kaikista lauluosuuksista. Sen kappaleista You've Changed Everything Now on tribuutti Shelleylle.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Torstain terävä:Legendaarinen brittirumpali

16. huhtikuuta 1947 Winemouthissa, Hampshiressa syntynyt ja 19. syyskuuta 2020 edesmennyt Lee Kerslake muistetaan ensisijaisesti brittiläisen hardrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Uriah Heepin pitkäaikaisena rumpalina ja taustalaulajana. 80-luvun alussa hän teki musiikillista yhteistyötä Ozzy Osbournen kanssa.  60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa Kerslake vaikutti kolme pitkäsoittoa julkaisseessa yhtyeessä Gods. Uriah Heepin jäsen hänestä tuli marraskuussa 1971 ja ensimmäinen pesti kesti lokakuuhun 1979. Kerslake soitti muun muassa Heepin tuotannon keskeisiin albumeihin lukeutuvilla pitkäsoitoilla Demons and Wizards, The Magician's Birthday, Sweet Freedom, Wonderworld,  Return to Fantasy, Firefly sekä Uriah Heep Live. Kerslake palasi Heeppiin huhtikuussa 1982 ja oli muun muassa mukana myös Ken Hensleyn ja David Byronin sooloalbumeilla. Vuonna 1980 Kerslake tapasi sattumanvaraisesti Ozzy Osbournen Australiassa Kings Cross -hotellissa. Monet rumpalit olivat käyneet koesoitossa ennen Leetä, mutta hän oli selvä valinta. Pian muodostui yhtye Blizzard of Ozz, jonka kokoonpanoon kuuluivat Leen lisäksi kitaristi Rhandy Rhoads ja basisti Bob Daisley. Kerslake oli mukana kahdella ensimmäisellä Ozzy Osbournen albumilla, vuonna 1980 ilmestyneellä pitkäsoitolla Blizzard of Ozz ja seuraavana vuonna julkaistulla albumilla Diary of a Madman. Kerslake jätti Osbournen yhtyeen loppuvuodesta 1981 huolehtiakseen sairastuneesta äidistään. Vaikka mainitulla soittivatkin, Kerslake ja Daisley eivät vastaanottaneet krediittejä Diary of a Madmanin kansiteksteissä.

Vuonna 1998 kaksikko nosti oikeusjutun Ozzya ja hänen manageriaan/ vaimoaan Sharon Osbournea vastaan maksamattomista rojalteista. Ozzy korvasi Kerslaken ja Daisleyn osuudet rumpali Mike Bordinin ja basisti Robert Trujillon soittamilla osuuksilla. Vuonna 2003 Kerslake oli mukana superyhtye Living Loudissa Bob Daisleyn, kitaristi Steve Morsen ja solisti Jimmy Barnesin kanssa. Rainbowsta ja sittemmin Deep Purplesta tuttu kosketinsoittaja Don Airey vieraili myös yhtyeessä. Se julkaisi nimeään kantavan pitkäsoiton, joka sisälsi versioita useista Ozzy Osbournen kappaleista, joiden säveltämiseen Kerslake ja Daisley olivat osallistuneet. Myöhemmin Kerslake soitti omassa Lee Kerslake Bandissaan ja vieraili useiden muiden yhtyeiden keikoilla. Keskeisin niistä lienee Uriah Heep Legends, jossa ovat mukana myös Ken Hensley ja Paul Newton. Säännöllisen keikkailun Uriah Heepin kanssa Kerslake lopetti  alkuvuodesta 2007 terveydellisistä syistä. Vuonna 2015 Kerslake aloitti ensimmäisen sooloalbuminsa Eleventeen nauhoitukset. Seuraavana vuonna hän lyöttäytyi yhteen London Bridge filmsin Telia Goodmanin kanssa. Pyrojunkiesin Shane Cauldwellin kanssa kaksikko tuotti musiikkivideon Cauldwellin sooloalbumille Celia Seanna. Vuonna 2018 Kerslake ja Goodman alkoivat työstää elokuvaa Kerslaken elämästä. Kerslake halusi jättää perinnön diggareilleen ja hieman rahaa vaimolleen Suelle. Dokumentissa ovat mukana Heepin Mick Box, Deep Purplen Ian Paice, Kissin Gene Simmons ja Def Leppardin Joe Elliott. Joulukuussa 2018 Kerslake ilmoittti taistelevansa eturauhassyöpää vastaan. Hänen viimeinen toivomuksensa oli vastaanottaa platinalevyt Blizzard of Ozz ja Diary of a Mad Man -albumeista, joiden työstämiseen hän oli osallistunut. Kerslake kirjoitti Ozzy Osbournelle ja kertoi heikosta terveydestään ja halustaan vastaanottaaa levyt. Osbourne toteutti Kerslaken toivomuksen. 14. joulukuuta 2018 Kerslake otti osaa Uriah Heepin Shepherd's Bush Empiressa soittamaan konserttiin. Rumpalointinsa lisäksi Kerslakea kuultiin solistina Heep-klassikossa Lady in Black. Kerslake menehtyi 19. syyskuuta 2020 73 vuoden iässä. Ennen kuolemaansa hän oli ehtinyt saada valmiiksi esikoissooloalbuminsa Eleventeen ja se ilmestyi postuumisti 26. helmikuuta 2021.

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Dave Edmundsin varhainen bluesrockyhtye

Love Sculpture oli 60-luvun lopussa vaikuttanut walesilainen bluesrockyhtye. Sen muodostivat kitaristi/solisti Dave Edmunds, basisti John David ja rumpali Rob "Congo" Jones. Yhtye perustettiin Cardiffissa vuonna 1966 ja sen jäsenistöä oli ollut aikaisemmin mukana The Human Beans -nimisessä yhtyeessä. Love Sculpturen hajottua Dave Edmunds on lanseerannut menestyksekkään ja pitkäkestoisen soolouran ja kunnostautunut myös tuottajana tekemällä yhteistyötä esimerkiksi Flamin' Grooviesin ja Stray Catsin kanssa. Love Sculpturen ohjelmisto koostui pitkälti bluesstandardeista, joihin se kuitenkin lisäsi kaivattua omaa musiikillista ilmettä. Yhtyeen joulukuussa 1968 ilmestynyt ja Parlophonen julkaisema debyyttipitkäsoitto Blues Feeling sisälsi näkemyksiä Summertimen ja Wang Dang Doodlen kaltaisista klassikoista. Samaan aikaan singleformaatissa julkaistiin yhtyeen suurin menestys, Britanniassa viidenneksi noussut revittelevä näkemys Aram Cachaturianin käsialaa olevasta, klassista musiikkia edustavasta Sabre Dancesta. Levytykseen tarjosi inspiraatiota Keith Emersonin sovitustyö. Kappaleen menestykselle antoi lisäpontta John Peelin sille tarjoama ahkera radiosoitto. Niin ikään vuoden 1968 joulukuussa brittiläinen musiikkilehti New Musical Express ilmoitti Love Sculpturen solmineen rahakkaan, Yhdysvaltoja koskeneen levytyssopimuksen London Recordsin kanssa. Yhtyeelle tarjoutui tilaisuus esittää Cebre Dance livekontekstissa saksalaisessa television musiikkiohjelmassa Beat-Club.

Sabre Dance oli mukana Love Sculpturen tammikuussa 1970 ilmestyneellä kakkosalbumilla Forms and Feelings. Pitkäsoiton muusta annista mainittakoon niin ikään varsin rivakkatempoinen cover Chuck Berryn liki pitäen klassisimpaan tuotantoon sijoittuvasta kappaleesta You Can't Catch Me. Albumin jenkkiversio sisälsi brittipainokselta puuttuvan näkemyksen kappaleesta Mars, joka kuultiin alun perin Gustaf Holtsin klassisessa sarjassa The Planets. Love Sculptrue teki kolmesti nauhoituksia John Peelin BBC Radio Onen ohjelmaa varten. Niistä kaksi ensimmäistä ajoittui vuoteen 1968 ja viimeinen seuraavaan vuoteen. Vuonna 1970 Mickey Geestä tuli yhtyeen kakkoskitaristi ja sittemmin Dave Edmundsin kanssa pitkään työskennellyt Terry Williams tuli Rob Jonesin tilalle rumpuihin. Love Sculpture hajosi Amerikan-kiertueen jälkeen levytettyään kaksi pitkäsoittoa. Dave Edmundsin sooloura on tuottanut huomattavan määrän sooloalbumeita. Vuonna 1971 singlenä julkaistu I Hear You Knocking oli Britanniassa ykköshitti. Edmunds teki myös runsasta yhteistyötä aikaisemmin yhtyeessä Brinsley Schwartz musisoineen basisti Nick Lowen kanssa. Seuraavan vuosikymmenen alkajaiksiksi parivaljakko perusti yhteisen yhtyeen Rockpile, joka julkaisi tosin ainoastaan yhden erinomaisen pitkäsoiton Seconds of Pleasure.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Tiistain tukeva:Ainutlaatuista Sateenkaari-heavyä


Deep Purplessa huomattavan ansiokkaan uran vuosina 1968–1974 tehnyt, 14. huhtikuuta 70 vuotta täyttävä kitaristi Ritchie Blackmore erosi yhtyeestä kyseisen vuoden lopulla. Hänen uusiksi soittajakumppaneikseen valikoituivat Purplea lämmitelleen Elf-yhtyeen muusikot. Erityisesti solisti Ronnie James Dion kyvyt olivat tehneet Blackmoreen huomattavan vaikutuksen. Helmi-maaliskuussa 1975 Ritchie Blackmore’s Rainbowksi ristitty yhtye levytti Musicland studioilla Muchenissä debyyttialbuminsa. Kyseessä oli varsin vahva ensinäyttö, jonka klassikkokappaleista mainittakoon erityisesti Man on the Silver Mountain, Catch the Rainbow ja Sixteenth Century Greensleeves. Covereita pitkäsoitolla edustavat Quatermassin Black Sheep of the Family sekä instrumentaaliversio The Yardbirdsin suurimpiin hitteihin lukeutuvasta Still I’m Sadista. Albumin levyttämisen jälkeen Elfin muusikot saivat Ronnie James Dioa lukuun ottamatta lähteä. Seuraavaksi muodostui Rainbown ehkäpä legendaarisin kokoonpano, johon tulivat mukaan basisti Jimmy Bain, muun muassa Jeff Beckin kanssa aikaisemmin soittanut Cozy Powell sekä kosketinsoittaja Tony Carey. Kyseinen line up teki Rainbown ensimmäisen, marraskuussa 1975 alkaneen maailmankiertueen. Lavarekvisiittina yhtyeellä oli tietokoneen ohjaama sateenkaari sekä 3000 hehkulamppua. Vuosi debyytin jälkeen yhtye levytti kenties legendaarisimmaksi albumikseen kohonneen pitkäsoiton Rainbow Rising. Se koostui ainoastaan kuudesta kappaleesta, mutta erityisesti kakkospuolen pitkät teokset Stargazer ja A Light in Black ovat saavuttaneet kiistattoman klassikkoaseman. Harvinaislaatuisesti Rainbow ennätti äänittää myös toisen albumin täysin samalla kokoonpanolla. Kyseessä oli tuplalive nimeltä On Stage. Monet sen kappaleista venyivät maratonmittoihin. Deep Purplen ohjelmistosta keikkasettiin oli päätynyt Mistreated ja mukana oli myös muun muassa Kill the King, jonka studioversio julkaistiin vasta yhtyeen seuraavalla pitkäsoitolla. Tammikuussa 1977 Blackmore erotti Bainin yhtyeestä ja Careyn vuoro seurasi pian hänen jälkeensä.

Blackmorella oli hankaluuksia löytää yhtyeeseensä uusia  jäseniä heidän tilalleen. Kosketinsoittajaksi valikoitui lopulta David Stone ja basistiksi Bob Daisley. Vuonna 1978 ilmestyi Dion kauden viimeinen klassikkoalbumi Long Live Rock N’ Roll, jonka kahdeksasta kappaleesta puolella Blackmore soitti itse bassot. Kyseessä on varsin vahva albumikokonaisuus, jonka helmistä nostettakoon esiin jo aikaisemmin mainitun Kill the Kingin ja nimikappaleen lisäksi Lady of the Lake, Gates of Babylon sekä todellinen balladikaunokki Rainbow Eyes. Vuonna 1979 Blackmore päätti muuttaa Rainbown musiikillista tyyliä kaupallisempaan suuntaan. Muutos ei miellyttänyt Dioa, joka jättikin yhtyeen. Uudeksi solistiksi valikoitui 60-luvun lopussa Marbles-yhtyeessä vaikuttanut Graham Bonnett ja basistiksi vanha tuttu Purplen ajoilta, eli Roger Glover, jonka tuottamia kaikki seuraavat Rainbown pitkäsoitot olivat. Niistä ensimmäinen, vuoden 1979 Down to Earth sisälsi hitit Since You Been Gone sekä All Night Long. Bonnett kesti Blackmoren matkassa ainoastaan reilun vuoden. Solistiksi vaihtui amerikkalainen Joe Lynn Turner ja myös luottorumpali Cozy Powell poistui tässä vaiheessa. Hänen tilalleen tuli Bobby Rondinelli. Vuoden 1981 Rainbow-pitkäsoitto Difficult to Cure oli Russ Ballardin kynäilemine I Surrender-hitteineen suurmenestys. Rankempaakin osastoa oli onneksi edelleen tarjolla esimerkiksi erinomaisen Can’t Happen Heren ansiosta. Vuoden 1982 Straight Between the Eyes oli edeltäjäänsä rivakampi kokonaisuus ja se sisälsi hitit Death Alley Driver, Stone Cold ja Power. Kyseessä lienee Joe Lynn Turnerin aikaisen Rainbown vahvin työ. Vuoden 1983 pitkäsoitolla Bent Out of Shape on silläkin vielä hetkensä, kuten hitiksi muodostunut Can’t Let You Go, mutta kaikki alkoi tässä vaiheessa olla valmista Deep Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon paluulle. Blackmoren Ranbow-aikojen tripille julkaistiin vuonna 1984 laadukas tupla Finyl Vinyl, joka koostui ensisijaisesti liveäänityksistä. Mukana on kuitenkin lisäksi muun muassa ennen julkaisematon Graham Bonnettin vokalisoima studioraita Bad Girl. Erityismaininnan ansaitsevat Dion Atlantassa vuonna 1978 erinomaisesti tulkitsemat Man on the Silver Mountain sekä Long Live Rock n’ Roll.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Maanantain mainio:Eräs rockbasismin klassikoista

13. huhtikuuta 1944 syntynyt John William "Jack" Casady on eräs rockmusiikin historian arvostetuimmista basisteista. Ensisijaisesti hänet muistetaan jäsenyydestään psykedeelisen rockin merkkipaaluihin lukeutuvassa yhtyeessä Jefferson Airplane. Casady aloitti soolokitaristina Washington DC:n alueella vaikuttaneessa rhythm and blues-yhtyeessä nimeltä The Triumphs. High school-aikoinaan Casady vaihtoi instrumentikseen basson ja soitti Washingtonin alueen clubeissa säestäen Little Antohony and the Imperialsin ja Ray Charlesin kaltaisia artisteja. Casadysta tuli Jefferson Airplanen jäsen syyskuussa 1965, kun soolokitaristi, koulutoveri ja The Triumhsin rytmikitaristina toiminut Jorma Kaukonen pyysi häntä liittymään mukaan. Jefferson Airplanesta muodostui ensimmäinen läpimurron tehnyt San Francisco-soundia edustanut yhtye vuoden 1967 satoa edustaneiden singlehittien Somebody to Love ja White Rabbit ansiosta. Rock and Roll Hall of Fameen Jefferson Airplane pääsi vuonna 1996. Basistina Cassady meni tyypillisen rytmillisen ja sointuja myötäilevän soiton ulkopuolelle. Hänen voikin todeta tutkineen rytmin ja sointuvaihdosten tarjoamia mahdollisia melodisia ideoita. Casadyn vaikutus jo Jefferson Airplanen vuoden 1966 debyyttialbumilla Jefferson Airplane Takes Off oli huomattava sellaisilla raidoilla, kuin Let Me In ja Runaround. Vuoden 1968 livealbumilla Bless Its' Pointed Little Head Casadyn soitto oli kenties komeimmassa kukassaan esimerkiksi Fred Neil-coverissa The Other Side of This Life. Paul Kantnerin vuoden 1970 sooloalbumilla Blows Against the Empire Casadyn tukeva soundi pääsee komeimmin oikeuksiinsa kappaleessa Sunrise. Jefferson Airplanen ohjelmistosta Casadyn huippuhetkiin lukeutuvat itseoikeutetun White Rabbit -hitin lisäksi Rejoyce ja Watch Her Ride albumilta After Bathing at the Baxters,, Crown of Creationin nimikappale, If You Feel ja House at Pooneil Corners sekä Crazy Miranda ja War Movie vuoden 1971 pitkäsoitolta Bark. Useat kyseisistä kappaleista lisäävät rockformaattiin jazz- ja ragavaikutteita.

 Casadyn varsinainen taidonnäyte Airplanen konserteissa oli Ballad of You and Me and the Pooneil, johon hän soitti aina erilaisen soolon. Woodstockin mammuttifestivaaleilla Airplanen esiintyessä Casady teki upeaa työtä sessiopianisti Nicky Hopkinsin kanssa Volunteers-albumin nimikapaleessa. Vuonna 1968 Casady keikkaili Jimi Hendrixin kanssa ja päätyi jopa soittamaan bassoa klassikkoalbumi Electric Ladylandin kappaleessa Voodoo Chile. Lisäksi hän konsertoi silloin tällöin Grateful Deadin ja Country Joe & The Fishin kanssa. Lyhytikäisiä sekakokoonpanoja edustivat Mickey & The Heartbeats Jerry Garcian ja Mickey Hartin kanssa sekä Jack Casady &Degenerates, jonka jäsenistöön kuului Danny Gatton. Kumpikaan mainituista yhtyeistä ei levyttänyt, mutta bootlegnauhoituksia on liikkunut. Casady on vieraillut esimerkiksi David Crosbyn vuoden 1971 sooloalbumilla If I Could Only Remember My Name, Roky Eriksonin vuonna 1982 ilmestyneellä pitkäsoitolla Don't Slander Me sekä Warren Zevonin vuonna 1989 ilmestyneellä levyllä Transverse City. Casady myös tuotti Jorma Kaukosen vuonna 1975 ilmestyneen ja erinomaiset arvostelut saavuttaneen debyyttisoolon Quah. Vuonna 1969 Casady ja Kaukonen perustivat yhtyeen Hot Tuna, joka jatkaa esiintymisiään edelleen. Tyylillisesti yhtye on ollut varsin monipuolinen ja soittanut akustista bluesia, sähköistä boogieta ja hyödyntänyt jopa metallivaikutteista tyyliä. Erityisen upeaa työskentelyä Casadyn osalta tarjosi vuoden 1972 pitkäsoitto Burgers, jolta nostettakoon esiin kappaleet Water Song ja Sunny Day Strut. Niistä edellisessä Casady käyttää bassoaan soolosoittimena ja jälkimmäisessä hänen instrumenttinsa käy vuoropuhelua Kaukosen soolokitaran kanssa. 1970-luvun puolivälissä Hot Tunasta tuli voimatrio. Myös yhtyeen myöhäisemmät työt, kuten vuonna 1997 ilmestynyt Live in Japan osoittavat Casadyn luovuuden säilyneen upeasti. Candy Manin, Good Shepherdin ja 99 Year Bluesin soolot kehittyvät nimittäin aina vain.

70-luvun lopussa Hot Tuna hajosi usean vuoden ajaksi. Tällöin Casady perusti nykyaikaista rockia soittaneen yhtyeen SVT, joka julkaisi albumin No Regrets vuonna 1981. SVT:tä seurasi yhtye The Yanks. 80-luvulla Casady myös yhdisti voimansa Paul Kantnerin ja Marty Balinin kanssa KBC Bandissa. Vuonna 1992 Casady liittyi Paul Kantnerin uudelleen kasaamaan Jefferson Starshipiin. Hän oli mukana pitkäsoitoilla Deep Space/Virgin Sky ja Windows of Heaven. Vuonna 2000 Paul Kantner käytti Jefferson Airplane-nimeä vastoin Grace Slickin, Jorma Kaukosen, Bill Thompsonin ja Casadyn kanssa tekemäänsä sopimusta. Casady jättikin yhtyeen tämän jälkeen. Hän on kuitenkin mukana vuonna 2008 ilmestyneellä albumilla Jefferson's Tree of Liberty. Cadadyn ensimmäinen sooloalbumi, Dream Factor ilmestyi vasta vuonna 2003. Vuonna 2007 Casady liittyi yhtyeeseen Moonalice, jonka jäsenistöön kuuluu lisäksi muun muassa Jefferson Starshipin basistina ja Hot Tunan kosketinsoittajana tutuksi tullut Pete Sears. Nykyisen Hot Tuna-pestinsä lisäksi Casady toimii bassonsoitonopettajana Ohiossa. Epiphonen kanssa hän on suunnitellut nimikkobassonsa, jonka esikuvana on hänen 70-luvun puolivälissä valmistettu Gibson Les Paul- nimikkobassonsa, jonka Casady hankki 80-luvun aikana.