Tiistain tukeva:Myös merkittävän soolouran luonut Trafficin rumpali

 Toinen elokuuta 1944 syntynyt ja 28. tammikuuta 2005 edesmennyt Nicola James Capaldi oli brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja rumpali. Hänen musiikillinen uransa kesti yli neljän vuosikymmenen ajan. Capaldi perusti vuonna 1967 Stevie Winwoodin kanssa progressiivista rockia edustaneen yhtyeen Traffic. Winwood ja Capaldi vastasivat suurimmasta osasta yhtyeen sävellystuotannosta. Rock and Roll Hall of Fameen Capaldi pääsi osana Trafficin originaalia lineupia. Capaldi esiintyi lisäksi Hendrixin, Claptonin, Harrisonin, Alvin Leen, Cat Stevensin ja Mylon Le Fevren kanssa. Lisäksi hän kirjoitti lyriikoita muille artisteille, kuten The Eaglesin levyttämän kappaleen Love Will Keep Us Alive. Sooloartistina Capaldi saavutti yli puoli tusinaa listahittiä eri maissa. Niistä tunnetuimpia ovat That's Love ja cover Love Hurtsista. Capaldi syntyi Eveshamissa, Worcesterhiressa brittiläisille vanhemmille. Lapsena hän opiskeli pianon soittoa ja laulua isänsä, musiikinopettajan ohjauksessa. Teini-ikäisenä Capaldi soitti rumpuja ystäviensä kanssa. 14-vuotiaana hän perusti yhtyeen The Saphires, jossa vaikutti solistina. Työskennellessään 16-vuotiaana tehtaassa Worchesterhiressa Capaldi tutustui Dave Masoniin ja Keith Milleriin. 16-vuotiaana Capaldi perusti The Hellionsin, jossa Mason vaikutti kitaristina ja Gordon Jackson rytmikitaristina. Capaldi itse siirtyi rumpaliksi. Elokuussa 1964 Tanya Day toi The Hellionsin esiintymään taustayhtyeenään Star-Clubille Hampuriin. The Spencer Davis Group yöpyi samassa hotellissa ja tätä kautta Stevie Winwood tutustui Capaldiin ja Masoniin. Worcesterissa The Hellions soitti Adam Faithin ja Dave Berryn taustalla. Vuoden 1964 loppuun mennessä yhtyeellä oli pysyvä kiinnitys Lontoon Whiskey A Go Go-clubille. Vuosina 1964-1965 yhtye levytti kolme singleä, jotka eivät saavuttaneet listasijoitusta. John "Poli" Palmerin liityttyä yhtyeen rumpaliksi Capaldi siirtyi leadvokalistiksi. Vuonna 1966 The Hellions palasi Vorcesteriin ja muutti nimensä The Revolutioniksi. Yhtye julkaisi neljännen singlen, joka ei sekään noussut listoille. Dave Mason jätti yhtyeen ja Capaldi kiinnitti hänen tilalleen Luther Grosvenorin. Yhtyeen nimeksi vaihtui Deep Feeling ja se levytti Capaldin, Jacksonin ja Palmerin käsialaa olleita originaalikappaleita, jotka olivat raskaampia kuin The Hellionsin tuotanto. Yhtye konsertoi Birminghamissa ja Black Countryn alueella. The Yardbirdsin managerina toiminut Giorgio Gomelky tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta. Vuosien 1966 ja 1968 välillä yhtye levytti useita studiossa tallennettuja kappaleita, jotka ilmestyivät tosin vasta vuonna 2009 Sunbeam Recordsin julkaisemalla albumilla Pretty Colours. Yhtyeensä kanssa Capaldi esiintyi säännöllisesti Lontoossa ja Knuckles Clubilla Jimi Hendrix soitti bändin kanssa ollessaan vielä tuntematon muusikko. Birminghamissa Capaldi esiintyi ajoittain ystäviensä Winwoodin, Masonin ja Chris Woodin kanssa The Elbow Room-clubissa. Alkuvuodesta 1967 mainitsta lineupista muodostui Traffic ja Deep Feeling lopetti toimintansa. Vuonna 1968 Capaldi, Winwood ja Mason olivat taustamuusikkoina Gordon Jacksonin sooloalbumilla. Island Records kiinnitti uuden yhtyeen, joka sävelsi ja treenasi uutta tuotantoaan Aston Tirroldissa, Berkshiressa. Paikassa vierailivat esimerkiksi Clapton, Eric Burdon, Pete Townshend ja The Move-yhtyeen Trevor Burton. Capaldi vastasi lyriikoista Trafficin debyyttisinglellä Paper Sun, joka saavutti brittilistalla viidennen sijan kesällä 1967. Mainitusta kappaleesta alkoi Capaldin ja Winwoodin hedelmällinen musiikillinen yhteistyö. Capaldi kirjoitti ensiksi lyriikat Winwoodin vastatessa myöhemmin sävellyksestä. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli No Face, No Name, No Number, johon sävellys syntyi ensiksi. Vaikka Capaldilla oli keskeinen rooli Trafficin tuotannon kirjoittajana, hän oli harvoin leadvokalistina ja kirjoitti kappaleet ensisijaisesti Winwoodin sielukasta ääntä varten. Vuoden 1967 aikana Trafficilta ilmestyi vielä kaksi muuta menestyksekästä singleä ja joulukuussa julkaistiin yhtyeen esikoisalbumi Dear Mr Fantasy. Vuonna 1968 Trafficilta ilmestyi yhtyeen nimeä kantava pitkäsoitto, jonka jälkeen yhtye lopetti väliaikaisesti toimintansa. Masonin, Woodin ja Mick Weaverin kanssa Capaldi muodosti toisen yhtyeen, joka kuitenkin jatkoi toimintaansa ainoastaan maaliskuuhun 1969. Tammikuussa 1970 Capaldi ja Wood liittyivät Winwoodin seuraksi nauhoittamaan tämän sooloalbumia. Lopputuloksena oli silti Trafficin nimissä julkaistu pitkäsoitto John Barleycorn Must Die. Trafficin laajennettu kokoonpano konsertoi Yhdysvalloissa ja Britanniassa ja julkaisi menestyksekkäät albumit Welcome to the Canteen ja The Low Spark of High Heeled Boys. Jälkimmäisen nimikappale oli eräs Capaldin tunnetuimmista lyriikoista. Harvinaislaatuisesti Capaldin leadvokalisoima Rock N' Roll Stew (part 1) oli Yhdysvalloissa jonkinasteinen hitti.  Trafficin pitäessä taukoa Capaldi julkaisi vuonna 1972 sooloalbuminsa How We Danced. Tyylillisesti monipuolisella albumilla vierailivat esimerkiksi Freen Paul Kossoff ja Muscle Shoalsin rytmiryhmä. Albumi saavutti myönteiset arviot ja menestyi Yhdysvalloissa. Suosion rohkaisemana Capaldi jatkoi soolouraansa Traffic-pestinsä ohessa. Kahden Trafficin kanssa työstetyn albumin jälkeen bändi piti jälleen taukoa ja Capaldi julkaisi sooloalbuminsa Whale Meet Again, joka ei ollut aivan edeltäjänsä veroinen menestys myyntinsä ja arvioidensa osalta. Capaldi työsti kolmatta sooloalbumiaan Short Cut Draw Blood samoihin aikoihin Trafficin When the Eagle Flies-pitkäsoiton kanssa. Short Cutilta poimittu single It's All Up to You nousi Britanniassa top 40:ään ollen Capaldin ensimmäinen soolohitti. Traffic lopetti toimintansa When the Eagle Flies-kiertueen jälkeen ja Capaldi pystyi keskittymään täyspainoisesti soolouraansa. Short Cut ilmestyi seuraavana vuonna ja siltä poimittu The Everly Brothers-cover Love Hurts nousi Britanniassa neljänneksi ja muodostui kansainvälisesti hitiksi. Short Cutin monet ovat kohottaneet Capaldin huipputyöksi. Albumin lyriikat käsittelevät esimerkiksi ympäristöasioita ja hallitukseen liittyvää korruptiota. Capaldi näytteli vuonna 1976 ilmestyneessä Esther Andersonin ohjaamassa lyhytelokuvassa Short Ends, jonka muihin näyttelijöihin lukeutui Judy Geeson. Capaldin sopimus Island Recordsin kanssa päättyi ennen kuin sooloalbumia Play by Ear saatiin julkaistuksi. Capaldi kirjoitti soundtrackin palkinnon voittaneeseen elokuvaan The Contender. Se oli hänen viimeinen albuminsa Muscle Shoals-rytmisektion kanssa. Capaldi kasasi itselleen uuden taustayhtyeen The Contenders, jonka muuodostivat Pete Bonas (kitara), Chris Parren (erlaiset kosketinsoittimet), Ray Allen (saksofoni, taustalaulu, perkussiot) ja Phil Capaldi (taustalaulu, perkussiot). Erityisesti Bonas oli keskeinen yhteistyökumppani, joka kirjoitti Capaldin kanssa useita kappaleita. Yhtye säesti Capaldia kaikissa kappaleissa ainoastaan albumilla Electric Nights. RSO Recordsin kehotuksesta Capaldi siirtyi discomusiikin pariin. Albumi The Contender julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Daughter of the Night ja hienoisesti eriävällä biisilistalla. Vuonna 1979 ilmestynyt Electric Nights oli menestyksekkäämpi ja siltä poimittu single Shoe Shine saavutti Ranskassa sijan 11. Capaldi ei ole myöhemmin pitänyt RSO:lle levyttämistään discovaikutteisista albumeista. Vuosina 1980 ja 1981 Capaldi levytti toiselle yhtiölle albumit Sweet Smell of...Success ja Let the Thunder Cry, jotka yhdistivät popimpia elementtejä ja hardrockia. Niiltä ei kuitenkaan ensiksi poimittu hittejä muualla kuin Brasiliassa, missä menestyivät jälkimmäiseltä albumilta löytyvät Old Photographs ja  Favella Music. Capaldi ja Winwood olivat mukana lähes kaikilla toistensa sooloalbumeilla. Vuonna 1983 ilmestynyt Fierce Heart sisälsi Capaldin suurimman hitin Yhdysvalloissa, sijan 28. tavoittaneen kappaleen That's Love. Jo seuraavana vuonna ilmestyi sen seuraaja One Man Mission, mutta vaikka albumilla vierailivat Carlos Santana, Steve Marriott ja Snowy White, albumilta ei poimittu hittiä. Vuonna 1988 ilmestynyt Some Come Running jäi Capaldin viimeiseksi sooloalbumiksi yli vuosikymmeneksi. Sen seuraaja Living on the Outside ilmestyi vasta vuonna 2001 ja albumilla vierailivat  George Harrison, Steve Winwood, Paul Weller, Gary Moore ja Ian Paice. Capaldi jatkoi työskentelyään lähes viimeiseen asti. Sairastumisensa vuoksi hän ei voinut osallistua Trafficin vuoden 2005 reunion-kiertueelle. Capaldi menehtyi vatsasyöpään 28. tammikuuta 2005. Capaldia ja hänen musiikkiaan muistettiin useilla Dear Mr. Fantasy-nimisillä tribuuteilla. Niistä ensimmäinen oli tammikuussa 2007 Lontoon Roundhousessa ja siinä vierailivat mm.  Bill Wyman (Rolling Stones), Jon Lord (Deep Purple), Gary Moore (Thin Lizzy), Steve Winwood (Traffic), Cat Stevens (aka Yusuf Islam), Joe Walsh (The Eagles), Paul Weller (The Jam), Pete Townshend (The Who) ja Jimin veli Phil.

Maanantain mainio:Eräs Rushin varhaistuotannon merkkiteoksista

 Working Man on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin kappale, joka julkaistiin vuonna 1974 yhtyeen nimeä kantavalla esikoisalbumilla. Rolling Stonen Youtube-kanavalla antamassaan haastattelussa yhtyeen basisti ja leadvokalisti Geddy Lee on nimennyt Working Manin suosikikseen livenä soitettavista Rushin kappaleista. Siitä muodostui myös Eräs Rushin diggareiden suosikeista ja Working Manin kitarasoolo on päässyt mukaan Guitar Worldin laatimalle sadan parhaan kitarasoolon listalle. Clevelandissa, Ohiossa vaikuttanutta disc jockeyta Donna Halperia saa kiittää Working Manin pääsystä soittoon paikallisilla radioaalloilla. Kappaleesta muodostuikin työväenluokkaisessa kaupungissa varsin suosittu. Seurauksena oli Rushin levytyssopimuksen solmiminen. Halper saikin erityiskiitokset osastaan Rushin varhaisessa historiassa ja yhtye omisti hänelle diskografiansa kaksi ensimmäistä albumia. Musiikkivideopelisarjassa Rock Band Working Manista on ladattavissa kaksi erilaista versiota. Niistä toinen on originaaliin levytykseen perustuva cover ja toinen aikaisemmin julkaisematon masterraita, joka sisältää vaihtoehtoisen kitarasoolon. Viimeksi mainitusta muodostuikin siinä määrin suosittu, että Rush julkaisi sen iTunes Storessa nimellä Working Man (Vault Edition). Muiden Rushin esikoisalbumin kappaleiden tavoin myös Working Manissa kuullaan yhtyeen originaalin rumpalin John Rutseyn musisointia. Neil Peart otti hänen paikkansa Rushin rumpalina vuoden 1974 aikana. Vuonna 1976 ilmestyneellä livealbumilla All the World's a Stage Working Man muodostaa medleyn kappaleen Finding My Way kanssa ja sitä seuraa Peartin rumpusoolo. 1980- ja 90-lukujen aikana Working Man oli suurimmaksi osaksi poissa Rushin settilistoista. Se palasi biisilistaan vuoden 2002 Vapor Trails-kiertueelle. Vuosiin 2007-2008 ajoittunutta Snakes & Arrows-kiertuetta lukuun ottamatta Working Man oli mukana kaikilla Rushin tuosta eteenpäin soittamilla kiertueilla vuoden 2015 viimeiseksi jäänyt R 40 Live Tour mukaan lukien. Mainitulla kiertueella kappale muodosti medleyn What You're Doingin kanssa ja päättyi pätkään Rushin varhaistuotantoon lukeutuvaa kappaletta Garden Road. Working Man on päässyt mukaan tv-sarjojen  My Name is Earl, That '70s Show, Supernatural ja American Dad! jaksoihin sekä vuonna 2011 valmistuneeseen elokuvaan Goon.

Sunnuntain extra:Merkittävän 80-luvun brittiyhtyeen studioliveistä koostuva albumi

 The Housemartins:Live at the BBC

Vuonna 2006 ilmestynyt Live at the BBC on Hullista kotoisin olleen indierockyhtyeen The Housemartinsin kokoelma-albumi, joka sisältää ensisijaisesti BBC:n eri ohjelmia, ensisijaisesti John Peel Showta varten tehtyjä nauhoituksia. Lisäksi albumille sisältyy Nottinghamissa ja Glastonburyn festivaalilla vuonna 1986  soitettuja kappaleita, jotka BBC on tosin lähettänyt.  Albumin kansiteksteistä vastasi The Housemartinsin lähipiiriin lukeutunut Phil Jupitus. Jo vuonna 1988 ilmestynyt The Housemartinsin tuplakokoelma-albumi Now That's What I Call Quite Good oli sisältänyt muutamia BBC-nauhoituksia. Live at the BBC:n 24 raidasta silti ainoastaan avauskappale Drop Down Dead oli julkaistu aikaisemmin. The Housemartinsin oman tuotannon lisäksi Live at the BBC:ltä on löydettävissä muutamia covereita, joista tunnetuimpiin lukeutuvat Curtis Mayfield & The Impressionsin originaalituotantoa edustava People Get Ready sekä Stevie Wonderin Heaven Help Us All. Suurhittien Happy Hour ja Caravan of Love lisäksi mukana on melko runsaasti näytteitä yhtyeen vuonna 1987 ilmestyneeltä kakkosalbumilta People Who Grinned Themselves to Death. Niihin lukeutuvat esimerkiksi nimikappale, Me and the Farmer sekä upea balladi Build.

Lauantain pitkä:Eräs 1960-luvun keskeisimmistä yhdysvaltalaiskitaristeista

 28. heinäkuuta 1943 syntynyt ja 15. helmikuuta 1981 edesmennyt Michael Bernard Bloomfield oli Chicagossa, Illinoisissa syntynyt yhdysvaltalainen kitaristi ja tuottaja. Hänestä tuli eräs 1960-luvun musiikin ensimmäisistä supertähdistä. Bloomfield ansaitsi maineensa ensin lähes täysin muusikkona, sillä hän ei juurikaan vokalisoinut ennen vuotta 1969. Bloomfield tunsi ja soitti useiden chicagolaisten bluesmuusikoiden kanssa. 1960-luvun puolivälissä Bloomfieldilla oli keskeinen rooli bluesmusiikin popularisoijana. Vuonna 1965 Bloomfield oli mukana Bob Dylanin albumilla Highway 61 Revisited ja siltä poimitulla singlellä Like a Rolling Stone. Samaisena vuonna Bloomfield esiintyi Dylanin kanssa Newportin folkfestivaaleilla. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan parhaan kitaristin listalla Bloomfield saavutti sijan 22. Vielä vuoden 2011 vastaavalla listalla hänen sijoituksensa oli 42. Bloomfield tuli valituksi postuumisti the Blues Hall of Fameen vuonna 2012 ja vuonna 2015 Paul Butterfield Blues Bandin jäsenenä Rock and Roll Hall of Fameen. Bloomfieldin ollessa kahdentoista hänen perheensä muutti Glencoeen Illinoisiin, missä hän kävi New Trier High Schoolia kahden vuoden ajan. Tässä vaiheessa Bloomfield alkoi soittaa paikallisissa yhtyeissä. Hän perusti yhtyeen The Hurricanes, joka oli ottanut nimensä ohiolaisen Johnny and the Hurricanesin mukaan. Vuonna 1959 Bloomfield sai lähteä New Trier High Schoolista, sillä hänen yhtyeensä esitti raa'an rockkkappaleen koulun tapahtumassa. Hän kävi Cornval Academya Massachusettsissa yhden vuoden ajan ja palasi sitten Chicagoon, missä vietti viimeisen opiskeluvuotensa paikallisessa Central YMCA High Schoolissa. Vuonna 1957 Bloomfield oli käynyt bluessolisti Josh Whiten konsertissa Chicagossa. Hän alkoi viettää aikaansa Chicagon eteläisissä bluesclubeissa soittaen  Sleepy John Estesin, Yank Rachellin ja Little Brother Montgomeryn kaltaisten bluesartistien kanssa. Chicagolaisessa clubissa nimeltä Place Bloomfield soitti vuonna 1959 Luther "Guitar Junior" Johnsonin mustan bluesyhtyeen kanssa. 1960-luvun alussa Bloomfield esiintyi Howlin Wolfin, Muddy Watersin ja useiden muiden keskeisten Chicago bluesin edustajien kanssa. Vuonna 1962 Bloomfield meni naimisiin Susan Smithin kanssa. Vuonna 2001 kosketinsoittaja, biisintekijä ja levytuottaja Al Kooper mainitsi Bloomfieldin talentin olleen ilmeistä hänen mentoreilleen. Kyseessä oli muusikko, joka todella tiesi, mistä bluesissa on kysymys. Bloomfieldin varhaisiin kannattajiin lukeutuivat B. B. King, Muddy Waters, Bob Dylan ja Buddy Guy. 1960-luvun alussa Bloomfield tapasi huuliharpistin ja solistin Paul Butterfieldin ja kitaristi Elvin Bishopin, joiden kanssa hän myöhemmin vaikutti Paul Butterfield Blues Bandissa. Bloomfield loi mainettaan chicagolaisissa clubeissa. Managerinsa Joel Harlibin avulla Bloomfieldista tuli Columbia Recordsin artisti. Harlib vei Bloomfieldin tekemän demonauhan Columbia Recordsin tuottajalle ja kykyjenetsijälle John Hammondille. Tämä kiinnitti Bloomfieldin Columbia Recordsin alamerkille Epic Recordsille. Alkuvuodesta 1965 Bloomfield liittyi Paul Butterfield Blues Bandiin, jonka lineupiin kuuluivat Elvin Bishop, kosketinsoittaja Mark Naftalin sekä rumpali Sam Lay ja basisti Jerome Arnold, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet Howlin Wolfin yhtyeessä. Elektra Recordsin tuottaja Paul Rotchild nauhoitti yhtyettä kevään 1965 aikana, mutta suurin osa mainituista levytyksistä ilmestyi vasta 90-luvun aikana. Yksi varhaisista kappaleista, Nick Gravenitesin käsialaa oleva Born in Chicago julkaistiin kokoelma-albumilla Folksong '65. Kun mainittu pitkäsoitto ilmestyi syyskuussa 1965, sitä myytiin 200 000 kappaletta. Born in Chicagolla Paul Butterfield Blues Band saavutti itselleen underground-hitin. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi nauhoitettiin syyskuussa 1965 ja julkaistiin seuraavassa kuussa. Kesäkuussa 1965 Bloomfield levytti Bob Dylanin kanssa. Kaksikko oli tavannut vuonna 1963 chicacolaisessa The Bear-clubissa. Dylanin ja Butterfieldin tulevalla managerilla Albert Grossmanilla oli yhteyksiä mainittuun clubiin ja hänellä tuli olemaan keskeinen vaikutuksensa myös Bloomfieldin tulevaan uraan. Bloomfieldin Telecaster-kitaralikit olivat keskeisiä Dylanin singlellä Like a Rolling Stone, jonka tuotannosta vastasi Columbia Recordsin Tom Wilson. Bloomfield soitti suurimmalla osalla Dylanin vuonna 1965 ilmestyneen albumin Highway 61 Revisited kappaleista ja esiintyi hänen kanssaan Newportin Folk-festivaaleilla samaisen vuoden heinäkuussa. Bloomfieldin lisäksi soittajina olivat Paul Butterfieldia vajaa Butterfield Blues Band, sekä kosketinsoittajat Al Kooper ja Barry Goldberg. Kyseessä oli Dylanin ensimmäinen konsertti sähköisen bändin kanssa ja etenkin Bloomfieldin Maggie's Farmista soittamaa versiota on pidetty konsertissa erityisen keskeisenä. Bloomfield auttoi Dylania viimeistelemään Highway 61 Revisitedin nauhoitukset. Dylan pyysi Bloomfieldia mukaan kiertuebändiinsä, mutta tämä halusi jatkaa musiikillista uraansa Paul Butterfield Blues Bandin riveissä. Sam Layn sairastuttua marraskuussa 1965 Butterfield Blues Bandiin saatiin chicagolainen rumpali Billy Davenport. Yhtye konsertoi Chicagossa vuoden 1966 ensimmäisellä puoliskolla ja mainitun vuoden kesänä se nauhoitti toisen albuminsa East-West. Albumin nimikappaleen pohjana oli Bloomfieldin ja Gravenitesin vuoden 1965 tuotantoa edustava kappale It's About Time. Vuosien 1965 ja 1967 välillä Bloomfield soitti useissa nauhoituksissa. Hänen kitaroinnillaan oli huomattava vaikutus San Fracisco Bayn alueen muusikoihin hänen soitettuaan Butterfield Bandin kanssa Bill Grahamin Fillmoressa maaliskuussa 1966, San Franciscon Avalon Ballroomissa ja myös Los Angelesin alueella Huntington Beachin Golden Bearissa. Bloomfieldista tuli mentori ja inspiraation lähde useille etenkin San Francisco Bayn alueelta kotoisin olleille kitaristeille. Hänen kitarointiaan kuultiin esimerkiksi Chuck Berryn, Mitch Ryderin ja James Cottonin levyillä. Butterfield Blues Bandin tiiviiseen keikkailuun väsynyt Bloomfield asettui asumaan San Franciscoon mielessään oman yhtyeensä perustaminen. Vuonna 1967 syntyi lyhytikäinen Electric Flag chicacolaisten Barry Goldbergin ja solisti Nick Gravenitesin kanssa. Yhtyeeseen kuului puhallinsektio ja sen rytmiryhmän muodostivat basisti Harvey Brooks ja rumpali Buddy Miles. Viimeksi mainittu oli soittanut Wilson Pickettin kiertuebändissä ja Brooks Kooperin kanssa eri yhtyeissä New Yorkissa sekä Bloomfieldin ja Kooperin kanssa Dylanin Highway 61 Revisitedillä. Yhtye työsti ensiksi soundtrackin Roger Cormanin vuonna 1967 valmistuneeseen elokuvaan The Trip, joka nauhoitettiin mainitun vuoden keväällä. Electric Flag soitti debyyttikeikkansa Montereyn popfestivaaleilla vuonna 1967. Seuraavan vuoden huhtikuussa Columbia Records julkaisi yhtyeen esikoisalbumin Long Time Comin'. Kriitikot kehuivat sen erottuvaa soundia, mutta näihin aikoihin yhtye oli jo lopettamassa toimintaansa. Bloomfield jätti ensimmäisenä perustamansa bändin ja häntä seurasivat Gravenites, Goldberg ja Brooks. Vuonna 1968 ilmestyi Bloomfieldin ja Kooperin menestyksekäs jamittelualbumi Super Session. Kaksikko oli aikaisemmin soittanut  Dylanin Like a Rolling Stonella. Bloomfieldin kitaristintaidot ovat esillä Super Sessionin ykköspuolella. Hän kärsi kuitenkin unettomuudesta ja lopetti nauhoitukset yhden päivän jälkeen. Stephen Stills viimeisteli albumin nauhoitukset Kooperin kanssa. Super Session saavutti erinomaiset arviot ja siitä muodostui Bloomfieldin uran myydyin albumi. Syyskuussa 1968 Fillmore Westissä tehtiin nauhoituksia kolmena iltana ja tuloksena oli Bloomfieldin ja Kooperin tupla-albumi The Live Adventures of Mike Bloomfield and Al Kooper. Vuosien 1968 ja 1980 välillä Bloomfield jatkoi soolo, sessio- ja taustamuusikkona. Hän oli kitaristina Mother Earthin Memphis Slimin kappaleesta Mother Earth levyttämällä coverilla, joka julkaistiin vuonna 1968 albumilla Living with the Animals sekä kahdella teksasilaisen soulvokalistin William Talbertin työstämällä albumilla. Mark Naftalinin kanssa hän oli tuottajana James Cottonin vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Cotton in Your Eyes. Bloomfieldin ensimmäinen sooloalbumi It's Not Killing Me ilmestyi vuonna 1969. Bloomfield oli mukana kasaamassa Janis Joplinin yhtyettä Kozmic Blues Band, joka julkaisi mainittuna vuonna albumin I've Got Dem Ol Kozmic Blues Again, Mama! Sen kappaleista Bloomfield oli säveltämässä päätösraitaa Work Me Lord ja kitaristina häntä kuultiin Joplinin sävellystuotantoa edustavassa blueskappaleessa One Good Man.  Vuoden 1969 aikana Columbia julkaisi vielä konserttitaltioinnin Live at Fillmore West, jolla olivat mukana Mark Naftalin sekä Electric Flagissä vaikuttaa ehtineet Marcus Doubleday ja Snooky Flowers sekä vierailijana Taj Mahal. Vielä samana vuonna Butterfield oli Paul Butterfieldin ja Sam Layn kanssa mukana Chess Recordsin julkaisemalla albumilla Fathers and Sons, jonka muusikoihin lukeutuivat lisäksi Muddy Waters ja pianisti Otis Spann. Bloomfield vastasi elokuvan Medium Cool soundtrackin musiikista ja tuotannosta. Ohjaajana oli hänen pikkuserkkunsa Haskell  Wexler. Nick Gravenitesin kanssa Bloomfield tuotti Otis Rushin vuonna 1969 ilmestyneen albumin Mourning in the Morning. Se nauhoitettiin Muscle Shoalsissa, Alabamassa ja mainitulla pitkäsoitolla soittaneisiin muusikoihin lukeutuivat kitaristi Duane Allman ja kosketinsoittaja Barry Beckett. Vuonna 1973 Bloomfield nauhoitti toisen sooloalbuminsa Try It Before You Buy It. Columbia hylkäsi sen ja albumin täysimittainen versio ilmestyi vasta 90-luvulla. Vuoden 1973 aikana Bloomfield työsti lisäksi albumin Triumvirate Dr Johnin ja kitaristi/solisti John Hammond Jr:in kanssa. Vuonna 1974 Bloomfield liittyi uudelleen Electric Flagiin ja työsti sen kanssa albumin The Band Kept Playing. Seuraavana vuonna oli vuorossa albumi yhtyeen KGB kanssa. Sen nimi viittaa Ray Kennedyyn, Barry Goldbergiin ja Bloomfieldiin. Ric Grech ja Carmine Appice kuuluivat myös yhtyeen lineupiin. Grech ja Bloomfield lähtivät pian albumin ilmestymisen jälkeen. Albumi ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvioita, mutta sen kappaleista Sail On Sailor osoittautui merkittäväksi. Samana vuonna Bloomfield oli mukana John Calen elokuvaan Cadget Heat työstämällä soundtrackillä. Vuonna 1976 Bloomfield työsti Guitar Playerin kustantaman kitaristeille tarkoitetun opaslevyn If You Love These Blues, Play 'Em as You Please. 70-luvun aikana Bloomfield soitti San Francisco Bayn alueen clubeissa, kuten Keystone Cornerissa ja myös muiden yhtyeiden kanssa. Andy Warhol valitsi hänet työstämään soundtrackin viimeiseen elokuvaansa Andy Warhol's Bad. Projektia varten työstettiin lisäksi julkaisematta jäänyt single Andy's Bad. Vuosien 1979-1981 välillä Bloomfield esiintyi usein The King Perkoff Bandin kanssa ja kutsui mainittua yhtyettä joskus nimellä Michael Bloomfield and Friends. Vuonna 1979 hän levytti John Isabeaun ja Perkoffin käsialaa olleen kappaleen Hustlin' Queen. Kesän 1980 aikana Bloomfield konsertoi Italiassa ja Ruotsissa kitaristi Woody Harrisin ja sellisti Maggie Edmondsonin kanssa. Marraskuun puolivälissä samaisena vuonna Bloomfield ehti konsertoida Bob Dylanin kanssa San Franciscon Warfield Theatressa. Viimeisen konserttinsa Bloomfield soitti Mission Ranch Carmelilla Californiassa noin kahta vuorokautta ennen kuolemaansa. Bloomfield menehtyi 15. helmikuuta 1981 kokaiini ja metamphetamiinimyrkytykseen.

Perjantain pohjat:Kate Bushin esikoisalbumin toinen singlekappale

 The Man with the Child in His Eyes on Kate Bushin vuonna 1978 ilmestyneellä esikoisalbumilla The Kick Inside julkaistu kappale, joka ilmestyi samaisena vuonna lisäksi singleformaatissa mainitun albumin toisena singlejulkaisuna Movingin jälkeen. Bush kirjoitti kyseisen kappaleen 13-vuotiaana ja nauhoitti sen kolme vuotta myöhemmin kesäkuussa 1975 AIR-studioilla Lontoossa Pink Floydin kitaristin Dave Gilmourin opastamana. Bush on maininnut, että nauhoitusten työstäminen suuren orkesterin kanssa tuon ikäisenä kauhistutti häntä. Britanniassa The Man with the Child in His Eyesista muodostui Bushin toinen singlelistalla merkinnän saavuttanut kappale. Kesän 1978 aikana mainittu kappale saavutti kuudennen sijan. Yhdysvalloissa The Man with the Child in His Eyes ilmestyi singleformaatissa joulukuussa 1978 ja saavutti Billboardin poplistalla sijan 85. Bush esitti kyseisen biisin Saturday Night Livessa Paul Shafferin pianon säestämänä. The Man with the Child in His Eyesin singleversio sisältää jälkeenpäin lisätyn kaikuefektin ja niinpä mainittu versio eroaa hienoisesti The Kick Inside-albumilla julkaistusta. Bush ei ole koskaan kertonut, keneen kappaleen lyriikat liittyvät. Tv- ja radiojuontaja Steve Blacknellin mukaan kappale kertoo Bushin lähipiiriin kuuluneesta miehestä. Pitkään uumoiltiin The Man with the Child in His Eyesin kertovan David Gilmourista. Vuonna 1979 The Man with the Child is His Eyes vastaanotti Ivor Novello Awardin merkittävästä brittiläisestä lyriikasta.

Torstain terävä:Bobbie Gentryn ja Glen Campbellin yhteinen albumi

 Bobbie Gentry and Glen Campbell

Bobbie Gentry and Glen Campbell on mainittujen artistien yhteistuotantoa edustava albumi, jonka Capitol Records julkaisi syyskuun puolivälissä 1968. Pitkäsoitolta poimittiin kaksi singlehittiä ja se myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Gentry konsertoi albumin tiimoilta Campbellin kanssa ja esiintyi useissa britiläisissä ja yhdysvaltalaisissa tv-ohjelmissa ja speciaaleissa. Vuonna 1983 EMI:n halpayhtiö mfp julkaisi albumin Britanniassa uudelleen. Sen nimeksi oli vaihtunut All I Have to Do is Dream, albumin kansitaide oli muuttunut ja myös pitkäsoiton biisijärjestystä oli muutettu. Vuoden 1969 tuotantoa edustava nimikappale, joka on cover The Everly Brothersin hitistä, ei alun perin ollut mukana albumilla. Syyskuun lopussa 1968 Billboard julkaisi albumista varsin myönteisen arvion. Sen mukaan kyseessä oli hyvin suunniteltu kokoelma pophittejä. Versioita Campbellin hitistä Georgia on My Mind ja Elusive Dreamsista kehuttiin, mutta albumin parhaaksi kappaleeksi kohotettiin kaksikon yhteislevytys Gentryn sävellyksestä Mornin' Glory. Cashboxin albumista laatima arvio oli myös varsin myönteinen. Sen valinta albumin singlekappaleeksi oli näkemys Spanky and Our Gangin tuoreesta hitistä Sunday Mornin', mutta varsin laadukkaita olivat myös Scarborough fair/Canticle ja Less of Me, joista jälkimmäinen on Campbellin originaali. Record Worldiin albumista laaditussa arviossa kehuttiin etenkin kappaleita Sunday Mornin', Elusive Dreams, Morning Glory ja Scarborough Fair. Billboardin countrylistalla Bobbie Gentryn ja Glen Campbellin yhteisalbumi nousi listakärkeen ja myös poplistalla se saavutti yhdennentoista sijan. Kanadassa albumin paras sijoitus oli kahdeksantena ja Britanniassa sijalla 50. Ensimmäisenä singlenä albumilta poimittu Mornin' Glory saavutti Billboardin Easy Listening-listalla sijan 32. ja poplistalla sijan 74. Kanadassa single saavutti sijan 81. ja Billboardin countrylistalla sen b-puoli Less of Me sijan 44. Marraskuussa 1968 albumin kappaleista Little Green Apples julkaistiin Brasiliassa singlenä, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Tammikuussa 1969 albumilta singlenä julkaistu Let It Be Me nousi Easy Listening- listalla seitsemänneksi, countrylistalla sijalle 14. ja Billboard Hot 100-listalla sijalle 36. Kanadassa mainittu single kohosi countrylistan kärkeen, Easy Listening-listalla sijalle 15. ja popsinglelistalla sijalle 85.

Keskiviikon klassikko:Stonesien ensimmäinen omaa tuotantoa edustava listaykkönen

 The Last Time on Rolling Stonesin tuotantoa edustava kappale, jonka levytykseen otti osaa Andrew Oldham Orchestra. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen singlen a-puolena julkaistu sen omaan tuotantoon lukeutuva kappale. Mick Jaggerin ja Keith Richardin käsialaa oleva The Last Time nauhoitettiin RCA-studioilla Kaliforniassa tammikuussa 1965. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa siitä muodostui yhtyeen kolmas listakärkeen kohonnut single. Listaviikkoja paalupaikalla kertyi kolme maaliskuussa ja huhtikuun alussa. Maaliskuussa 1965 The Last Time saavutti Irlannissa toisen sijan. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin heinäkuun lopussa 1965 albumin Out of Our Heads jenkkipainoksella. Vaikka The Last Time on kreditoitu Jaggerin ja Richardin nimiin, kappale muistuttaa The Staple Singersin vuonna 1954 levyttämää traditionaalia gospelkappaletta This May Be the Last Time. Vuonna 2003 antamassaan haastattelussa Keith Richards on tunnustanut The Last Timen olevan adaptaatio The Staple Singersin levyttämästä traditionaalista gospel-kappaleesta. Rolling Stonesin levytys sisältää kuitenkin päämelodian ja erottuvan kitarariffin, jotka molemmat puuttuvat The Staple Singersin levytyksestä. The Staple Singersin kappaleen tuotannossa avusti Wall of Sound-tyylillään Phil Spector. Cash Box kuvasi The Last Timea kulkevaksi bluesiksi parista, jonka kohtalona oli erota. Vuoden 1965 aikana The Rolling Stones esitti The Last Timen useissa tv-ohjelmissa, kuten BBC:n Top of the Popsissa, New Musical Express Poll Winners Concertissa ja yhdysvaltalaisohjelmissa The Ed Sullivan Show ja Shindig!. Täyspitkä liveversio kappaleesta on löydettävissä vuonna 2012 uudelleen editoidussa versiossa vuoden 1965 dokumentista Charlie is My Darling. Aineisto osoittaa Keith Richardsin soittavan kappaleessa rytmisoinnut ja kitarasoolon, mutta erottuvasta koukusta vastasi Brian Jones. Elokuussa 1965 Beat Instrumental -lehden haastattelussa Keith Richardsilta tiedusteltiin, kuka soittaa keskeiset osuudet Rolling Stonesin kappaleissa. Richardsin mukaan hän itse Satisfactionissa ja Jones The Last Timessa. Kaikki riippuu siitä, kenen ideasta on kysymys. The Last Timea soitettiin säännöllisesti Stonesien vuosiin 1965-1967 ajoittuneilla kiertueilla. Seuraavan kerran kappale oli mukana keikkaohjelmistossa vasta vuosien 1997-1998 Bridges to Babylon-kiertueella. Vielä vuosina 2012-2013 The Last Timea kuultiin silloin tällöin 50 & Counting-kiertueella.

Tiistain tukeva:Eräs Guns N' Rosesin esikoisalbumin huippuhetkistä

 Nightrain on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Guns N' Rosesin kappale. Se on tribuutti kalifornialaiselle viinille Night Train Expressille, joka edullisuutensa ja prosenttipitoisuutensa ansiosta oli varsin suosittua yhtyeen jäsenten keskuudessa bändin alkuaikoina. Kappaleen kirjoitusasu on muodossa Nightrain, eli yhden äänteen poistolla ja yhteenkirjoittamisella yhdistetään kaksi sanaa. Nightrain on Guns N' Rosesin 21. heinäkuuta 1987 ilmestyneen esikoisalbumin Appetite for Destructionin a-puolen kolmas kappale. Se julkaistiin pitkäsoiton viidentenä ja samalla viimeisenä singlenä. Billboardin Hot 100-listalla Nightrain saavutti sijan 93. Guitar Worldin laatimalla kymmenen parhaan juomalaulun listalla Nightrain saavutti kahdeksannen sijan. Sitä vastoin kappale ei ollut mukana Guns N' Rosesin vuonna 2004 ilmestyneellä Greatest Hits-kokoelmalla. Kitaristit Slash ja Izzy Stadlin kirjoittivat Nightrainin pääriffin Guns N' Rosesin treenihuoneen lattialla. Seuraavana päivänä Slash oli kipeänä, joten Stradlin viimeisteli kappaleen sävellyksen basisti Duff McKaganin kanssa. Kappaleen lyriikkaa alkoi syntyä eräänä iltana yhtyeen kävellessä pitkin Palm Avenueta Night Trainia nauttien. Joku yhtyeen jäsenistä kiljaisi "I'm on the Night train" ja Axl Rose alkoi improvisoida tekstiä. Mainitun inspiraation innoittamana kappale saatiin valmiiksi yhdessä päivässä. Axl Rose soitti Nightrainista työstetyn demon Kissin Paul Stanleylle ja tämän kehotuksesta originaalin kappaleen kertosäettä käytettiin levytysversiossa ennen kertosäettä. Nightrainin kitaraosuudet ovat Slashin soittamia lukuun ottamatta introa ja ensimmäisen kitarasoolon ensimmäistä osuutta, joista vastaa Izzy Stadlin. Nightrain on laajasti tunnustettu Guns N' Rosesin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvaksi. Vuonna 2017 Paste rankkasi sen kolmanneksi 15 parhaan Guns N' Roses-kappaleen listallaan ja Kerrang vuonna 2020 viidenneksi 20 parhaan Guns N' Rosesin kappaleen listallaan. Nightrainista on muodostunut standardi Guns N' Rosesin keikkaohjelmistoon. Yhtyeen uran alussa kappale oli settien alkuosassa, mutta Chinese Democracy-kiertueella Nightrain kuultiin joko varsinaisen setin päätöskappaleena, tai yhtenä encorebiiseistä. Vuoden 20006 aikana rytmikitaristi ja perustajajäseniin lukeutunut Izzy Stradlin oli mukana Guns N' Rosesin konserteissa ja Nightrain oli eräs niistä kappaleista, joissa myös hän soitti. Omaelämäkerrassaan Slash on maininnut Nighrainin olevan Guns N' Rosesin tuotannosta hänen suosikkikappaleensa keikoilla. Sen säkeistöissä oleva rytmi sai hänet hyppimään ensimmäisestä kappaleen live-esityksestä alkaen. Myöhemmin kun Guns N' Rosesilla oli käytössään iso lava, hän juoksi Nighrainin aikana ympäri stagea ja hyppi alas kaiuttimien päältä. Mikään toinen Guns N' Rosesin livenä soittama kappale ei ole saanut Slashia hyppimään vastaavalla tavalla.

Maanantain mainio:Ainutlaatuinen albumi Nazarethin tuotannossa

 Nazareth:The Fool Circle

Helmikuussa 1981 ilmestynyt The Fool Circle on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin 12. studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista Cocaine on kuitenkin taltioitu livenä. Kyseessä on samainen J. J. Calen tuotantoon lukeutuva ja hänen vuonna 1976 ilmestyneellä albumillaan Troubadour julkaistu kappale, josta Eric Clapton levytti menestyksekkään coverin seuraavana vuonna ilmestyneelle pitkäsoitolleen Slowhand. The Fool Circlestä on julkaistu useampia remasteroituja cd-versioita, joiden bonuksina on eri kappaleita. Vuonna 1997 Castle Communications ei ollut halukas julkaisemaan remasteroituna tuplacd:nä Nazarethin niin ikään vuonna 1981 ilmestynyttä tuplakonserttitaltiointia Snaz. Niinpä kyseisestä cd-uudelleenjulkaisusta pudotettiin pois neljä kappaletta, jotka julkaistiin The Fool Circlen vuonna 1998 ilmestyneen remasteroidun cd-version bonuskappaleina ja samalla Snazin typistetty cd-versio pystyttiin julkaisemaan yksittäisenä cd:nä. Remasteroinnista vastasi Rob Corich. The Fool Circlelle ovat tunnusomaisia albumin tietyissä kappaleissa kuultavat reggaevaikutteet, jotka ovat muilta osin Nazarethin tuotannossa varsin harvinaisia. Nazarethin basistin Pete Agnewn mukaan Nazareth oli The Fool Circlen tapauksessa tuotannossaan kaikkein lähimpänä julkaista konseptialbumin. Yhtye toi vakavaan aiheeseen hienoista huumoria. Reggaevaikutteisiin vaikutti osaltaan se, että albumin nauhoitukset tapahtuivat Montserratin saarella. The Fool Circlen vuonna 2002 ilmestynyt 30-vuotisjuhlapainos sisälsi seitsemän bonuskappaletta. Niiden joukossa oli vuonna 1981 nauhoitettu versio kappaleesta Morning Dew, single editit Dressed to Killistä ja mainitun singlen b-puolella julkaistusta kappaleesta Pop the Silo, liveversiot kolmesta kappaleesta sekä Morning Dewn saksankielinen versio Morgentau. Mainittu versio pääsi lisäksi mukaan Salvon  The Fool Circlestä vuonna 2010 julkaisemalle remasteroidulle versiolle. Sen muita bonuskappaleita olivat elokuvan Heavy Metal soundtrackillä alun perin ilmestynyt Crazy (A Suitable Case for Treatment) sekä kaikki kappaleet seiskatuumaiselta ja vuonna 1980 ilmestyneeltä ep:ltä Nazareth Live. Mainittuihin biiseihin lukeutuvat albumien Razamanaz ja Hair of the Dog nimikappaleet, Heart's Grown Cold sekä Talkin' to One of the Boys.

Sunnuntain extra:Ensimmäisen brittiykkösen saavuttanut skotlantilaisyhtye

 Marmalade on Glasgown itäosasta kotoisin oleva skotlantilainen popyhtye, joka aloitti toimintansa vuonna 1961 nimellä The Gaylords. Myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Dean Ford and The Gaylords. Mainitulla nimellä yhtye levytti Columbialle neljä singleä. Vuonna 1966 yhtye jatkoi toimintaansa nimellä The Marmalade ja kaikki bändin vuoteen 1972 mennessä CBS Recordsille ja Decca Recordsille työstämät levytykset julkaistiin mainitulla nimellä. The Marmaladen keskeisimmät menestyskappaleet ilmestyivät vuosien 1968 ja 1972 välisenä aikana. Brittilistalle yhtyeen singleistä nousi kymmenen kappaletta ja monet niistä saavuttivat menestystä myös muissa maissa. Reflections of My Life kohosi Billboardin Hot 100 -listalla kymmenennelle sijalle ja brittilistalla kolmanneksi tammikuussa 1970. Vuotta aikaisemmin The Marmalade saavutti brittilistalla ykköshitin näkemyksellään Beatlesin Ob-La-Di Ob-La-Dasta. Kyseessä oli ensimmäinen skotlantilaisyhtye, jonka single nousi kärkeen brittilistalla. The Marmaladen originaalijäseniä alkoi poistua yhtyeen line-upista 70-luvun alkuvuosina ja vuonna 1972 yhtye jätti Decca Recordsin. Vuonna 1973 yhtyeen ensimmäinen muuttunut kokoonpano solmi levytyssopimuksen EMI Recordsin kanssa ja julkaisi tästä eteenpäin levynsä nimellä Marmalade. Jo Dean Ford and the Gaylordsin kokoonpanoon kuulunut Graham Knight oli mukana yhtyeen linepissa vuoteen 2010 saakka. Marmalade jatkaa edelleen toimintaansa esiintyen nostalgia-tyyppisissä konserteissa. Yhtyeen nykyisen kokoonpanon pitkäaikaisin jäsen on 70-luvun puolivälistä asti mukana ollut solisti Sandy Newman.

Lauantain pitkä:The Eaglesin 70-luvun viimeinen studioalbumi

 The Eagles:The Long Run

24. syyskuuta 1979 Asylumin julkaisemana ilmestynyt The Long Run on The Eaglesin kuudes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jolla originaalijäsen Randy Meisnerin korvannut basisti Timothy B. Schmit on mukana. The Long Run jäi myös Don Felderin viimeiseksi pitkäsoitoksi The Eaglesin riveissä. Hänen eroamisensa yhtyeestä ajoittui tosin vasta vuoteen 2001. The Long Run on The Eaglesin viimeinen Asylum Recordsille työstämä albumi ja yleisestikin viimeinen studiolevy ennen vuonna 2007 ilmestynyttä yhtyeen paluualbumia Long Road Out of Eden. The Eaglesin reunion oli tosin ajoittunut jo vuoteen 1994 ja sen tuloksena syntyi ensisijaisesti livenauhoituksista koostunut albumi Hell Freezes Over. Singleformaatissa The Long Runilta ilmestyivät Heartache Tonight, albumin nimikappale sekä I Can't Tell You Why. Niistä ensiksi mainittu nousi listakärkeen ja vastaanotti Grammyn. Itse Long Run-pitkäsoitto saavutti seitsemänkertaisesti platinaa ja albumia on myyty Yhdysvalloissa yli kahdeksan miljoonaa kappalettta. Alun perin The Long Runista oli kaavailtu tupla-albumia, mutta materiaalia ei lopulta saatu valmiiksi tarpeeksi runsaasti kahteen pitkäsoittoon. The Long Runin nauhoitukset eri studioissa kestivät kaiken kaikkiaan puolitoista vuotta ja rumpali/solisti Don Henleyn mukaan yhtye oli nauhoitusten loppuvaiheessa sekä fyysisesti että henkisesti täysin uupunut. Randy Meisner oli jättänyt The Eaglesin kesäkuussa 1977 Knoxvillessa, Tennesseessä tapahtuneen riidan seurauksena kesken Hotel California-albumin tiimoilta tehtyä kiertuetta. Hänen paikkansa otti Poco-yhtyeessä vaikuttanut Timothy B. Schmit, jonka käsialaa The Long Runin kappaleista on lähes kokonaan  I Can't Tell You Why. Kitaristi Joe Walshin sävellystuotantoa pitkäsitolla edustaa kappale In the City, jonka hän oli levyttänyt aikaisemmin omissa nimissään elokuvan The Warriors soundtrackille. The Long Runin kappaleista The Disco Strangler oli Don Felderin käsialaa ja The Sad Cafen inspiraation lähteinä olivat The Eaglesin jäsenille tutut Troubadour-klubi ja Dan Tanan ravintola. The Greeks Don't Want No Freaks oli kirjoitettu kunnianosoituksena 1960-luvun garagerockille. The Long Runin tuotannosta vastasi  Bill Szymczyk; The Eaglesin jäsenet on tosin listattu albumin apulaistuottajiksi.

Perjantain pohjat:Merkittävän laulaja/lauluntekijän vuoden 1970 menestyssingle

Wild World on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Cat Stevensin singleformaatissa syyskuussa 1970 ja samaisen vuoden marraskuussa artistin neljännellä albumilla Tea for the Tillerman ilmestynyt kappale. Nykyisin Yusuf Islamina tunnetulla Stevensillä oli noin kahden vuoden ajan kestänyt suhde näytteljätär Patti D'Arbanvillen kanssa. Mainittuna aikana Stevens kirjoitti D' Arbanvillestä useita kappaleita ja niiden joukkoon sijoittui myös Wild World. Kappaletta on inspiroinut parin romanssin loppuminen ja sen teksti onkin kohdistettu eroavalle rakastajattarelle. Musiikkilehti Mojolle antamassaan haastattelussa Stevens on maininnut Wild Worldin sointuvaihdoksen olevan tyypillinen espanjalaisessa musiikissa. Stevens käänsi kyseisen teeman ympäri ja keksi työssään toistuvat teemat, jotka littyvät lähtemiseen, siihen liittyvään surullisuuteen ja tulevaisuuden odotukseen. Singleformaatissa Wild World saavutti Billboardin Hot 100- listalla yhdennentoista sijan. Sen ansiosta Tea for the Tillerman-albumi sai kaivattavaa potkua saavuttaakseen soittoa FM-radiossa. Island Recordsin perustaja Chris Blackwell kuvasi Tea for the Tillermania kaikkien aikojen parhaaksi yhtiönsä julkaisemaksi albumiksi. Marraskuussa 2008 mainitusta pitkäsoitosta julkaistiin cd:nä  deluxe edition -versio, joka sisälsi muun muassa Wild Worldin originaalin demoversion. Kappaleesta on lisäksi levytetty useita coverversioita, joista on niin ikään muodostunut hittejä. Reggaeartisti Jimmy Cliffin näkemys ilmestyi ainoastaan kuukausia originaalilevytyksen jälkeen ja se nousi kahdeksanneksi brittien singlelistalla. Yllättävää sinänsä, Stevensin originaalia ei julkaistu Britanniassa lainkaan singlenä. Jotkin Wild Worldistä levytetyistä muista coverversioista ovat myös reggaetyylisiä, ja niinpä ne ovat tulkittavissa covereiksi Jimmy Cliffin versiosta Cat Stevensin alkuperäisen sovituksen sijaan. Mainio esimerkki on Maxi Priestin vuonna 1988 levyttämä näkemys, joka nousi brittilistalla kahdeksanneksi ja Billboardin Hot 100 -listalla sijalle 25. Seitsemäs heinäkuuta 2007 Wild World kuultiin kahdesti Live Earth -konserteissa. James Blunt esitti mainitun kappaleen Wembleyn stadionilla Lontoossa ja Yusuf Islamin oma versio klassikkohitistään kuultiin Hampurissa, Saksassa.

Torstain terävä:Queenin vuoden 1976 suurhitti

Somebody to Love on brittiläisen rockyhtyeen Queenin levyttämä ja sen solistin/kosketinsoittajan Freddie Mercuryn käsialaa oleva kappale. Mainittu biisi julkaistiin Queenin vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla A Day at the Races ja se ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja pääsi mukaan Queenin vuonna 1981 ilmestyneelle ja varsin menestyksekkääksi osoittautuneelle kokoelma-albumille Greatest Hits. Monimutkaisine harmonioineen ja kitarasooloineen Somebody to Love muistuttaa tyylillisesti Queenin edellistä hittiä Bohemian Rhapsodya. Brittikuoron sijaan Somebody to Lovessa imitoidaan gospelkuoroa. Brittilistalla Somebody to Love kohosi parhaimmillaan kakkossijalle ja oli myös Billboardin listalla sijalla 13. Gospelhenkisyydessään Somebody to Love osoitti Queenin pystyvän svengaamaan yhtä tehokkaasti kuin työstämään kovaa rockmusiikkia. Rakkaudettomassa maailmassa kappaleen lyriikka kuvastaa Jumalan roolia ja sielun etsintää. Solisteina kappaleessa kuultiin Mercuryn lisäksi Brian Maytä ja Roger Tayloria; John Deacon ei osallistunut levytyksen lauluosuuksiin. Keskeisenä inspiraation lähteenä Mercurylle Somebody to Lovessa oli Aretha Franklin. Queen esitti Somebody to Lovea konserteissaan vuosien 1977 ja 1985 välisenä aikana. Kappaleen liveversio pääsi mukaan albumille Queen Rock Montreal. Freddie Mercuryn edesmenon jälkeen Somebody to Lovea esitettiin hänelle työstetyissä tribuuttikonserteissa. Esimerkiksi huhtikuussa 1992 kappaleen liveversiossa solistina kuultiin George Michaelia. Julkaisunsa jälkeen Somebody to Love on ollut mukana useissa tv-show:issa, kuten  the Idol franchise, The X Factor ja Glee sekä elokuvissa, joista mainittakoon Happy Feet ja Ella Enhanted. Kappaleesta on levytetty lisäksi  useita coverversioita.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän musiikillisen innovaattorin esikoisabumi

Santana:Santana

30. elokuuta 1969 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestyi Santana-yhtyeen nimeä kantanut esikoispitkäsoitto. Yli puolet sillä julkaistusta musiikista oli instrumentaalia; olihan Santana aloittanut uransa melko vapaamuotoisena jamiyhtyeenä. Manageri Bill Grahamin kehotuksesta yhtye kirjoitti kuitenkin muodollisempia kappaleita onnistuen silti säilyttämään musiikilliselle ilmaisulleen keskeisen improvisaation. Juuri ennen debyyttialbuminsa ilmestymistä Santana oli esiintynyt Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Santanan esikoispitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu Jingo-Lo-Ba saavutti ainoastaan sijan 56. Toinen pikkulevy Evil Ways muodostui sitä vastoin top ten-hitiksi, sillä se kohosi singlelistalla yhdeksänneksi. Itse pitkäsoitto oli Billboardin albumilistalla listalla parhaimmillaan neljäntenä ja saavutti myös brittilistalla sijan 26. Santanan debyytti vastaanotti jo ilmestymisaikanaan suhteellisen myönteiset arviot, mutta tuoreemmat arviot ovat olleet vielä positiivissävyisempiä. Myös Woodstock-elokuvassa kuullun albumin päätöskappale Soul Sacrificen lisäksi sen huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti kitaristi Carlos Santanan ja solisti/kosketinsoittaja Gregg Rolien yhteistyötä edustava, upean melodinen Shades of Time sekä sielukkuutta huokuva You Just Don't Care. Albumin vuonna 1998 ilmestynyt cd-uusintapainos sisältää extroinaan kolme livebiisiä Woodstockista. Vuonna 2004 julkaistu albumin Deluxe-Edition on tupla ja sillä live-extroja Woodstockista on jopa seitsemän kappaleen edestä.

Tiistain tukeva:Melkoisen kattava Black Sabbath-kokoelma Ozzyn vuosilta

Black Sabbath:Symptom of the Universe:Original Black Sabbath 1970-1978

Vuonna 2002 Rhinon ja Warnerin julkaisemana ilmestynyt Symptom of the Universe:Original Black Sabbath 1970-1978 on Black Sabbathin tuplakokoelma-albumi, joka sisältää remasteroituina versioina heavy metallin luojayhtyeen klassikkotuotantoa Ozzy Osbournen vokalisoimana vuosilta 1970-1978. Mainitulla aikavälillä Sabbath julkaisi kahdeksan studioalbumia. Yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta mukana ovat nimiraita, N.I.B, The Wizard, Warning sekä aikanaan myös singleformaatissa ilmestynyt Crow-cover Evil Woman. Paranoidin biisivalinnat kohdistuvat nimiraitaan, Iron Maniin, War Pigsiin ja Fairies Wear Bootsiin, eli mainitun albumin tapauksessa pois jää myös ykkösluokan tuotantoa, kuten Hand of Doom sekä Planet Caravan. Master of Realityltä mukana on ainoana kenties vähemmän essentiaalina valintana Sweet Leaf muiden kokoelmalle päätyneiden mainitun albumin kappaleiden, eli Children of the Graven, Into the Voidin, Lord of This Worldin ja After Foreverin edustaessa Master of Realityn parhautta. Sweet Leafin paikan Symptom of the Universellä olisi voinut mainiosti ottaa slovarikaunokki Solitude. Vol 4:ltä mukana ovat itseoikeutetut Snowblind, Laguna Sunrise, Sabbathin tuotannossa harvinaislaatuinen balladi Changes, Tomorrow's Dream sekä Supernaut. Sabbath Bloody Sabbathilta mukana on klassikkotasoinen albumin nimikappale sekä Fluff ja Sabbra Cadabbra, eli mainitun pitkäsoiton anti jää kokoelmalla kenties turhan niukaksi. Sabotagen valintoja edustavat Am I Going Insane (Radio) sekä itseoikeutetut kokoelmalle nimen antanut Symptom of the Universe sekä Hole in the Sky. Edeltäjiinsä verrattuna ei yhtä loistokkaalta Techincal Ecstasylta ovat mukana Rock N' Roll Doctor ja Dirty Women ja Ozzy Osbournen aikaisten albumin joutsenlauluksi jääneeltä Never Say Dielta ehdoton nimibiisinsä sekä Hard Road. Symptom of the Universe on pätevä, joskaan ei kenties ensiluokkainen tapa aloittaa  Ozzy Osbournen aikaisen Sabbathin saavutuksiin tutustuminen.

Maanantain mainio:Linda Ronstadtin viimeinen listaykkösalbumi

 Linda Ronstadt:Living in the USA

18. syyskuuta 1978 Asylumin ja Rhinon julkaisemana ilmestynyt Living in the USA on Linda Ronstadtin yhdeksäs studioalbumi ja samalla kolmas ja vimeinen Billboardin listalla kärkeen kohonnut pitkäsoitto. Asylum julkaisi albumin tuoreeltaan vinyyliformaatissa ja vuonna 1990 pitkäsoitosta ilmestyivät cd- ja kasettiversiot. Samaan aikaan perusversion kanssa julkaistiin punainen värivinyyli sekä kuvalevy. Ensimmäisenä singlenä albumilta ilmestyi cover Chuck Berryn kappaleesta Back in the USA, joka saavutti Cashboxilla sijan 11. ja oli Billboardilla parhaimmillaan viittä sijaa alempana. Albumin suurin singlemenestys oli David Sanbornin alttosaksofonilla ryyditetty näkemys Smokey Robinsonin kappaleesta Ooh Baby Baby. Se nousi poplistalla seitsemänneksi ja oli kakkossijalla niin Easy listening, country- kuin soullistallakin. Doris Troyn Just One Lookista ja Elvis Costellon Alisonista levytetyistä covereista muodostui myöhemmin singlemenestyksiä myös Ronstadtille. All That You Dreamista ja Warren Zevonin Mohammed's Radion versiosta muodostui suosittuja albumiorientoituneilla radioasemilla. Living in the USA-albumin päättävää Elvis Presley-coveria Love Me Tender ei julkaistu singlenä, mutta se editoitiin originaaliversion kanssa ja lopputuloksena oli kahden tunnetun solistin duetto, jota soitettiin ahkerasti joillakin radioasemilla albumin ilmestymisen aikaan. Julkaisuaikanaan Living in the USA vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Albumi koostui lähes täysin covertuotannosta. Elvis Costello kritisoi Rondstadtin näkemystä Alison-kappaleestaan. Ronstadtin management otti yhteyttä Costelloon tiedustellen, olisiko hänellä tarjota Ronstadtille jotakin muuta kappalettaan versioitavaksi. Ronstadtin seuraavalle pitkäsoitolle, vuonna 1980 ilmestyneelle albumille Mad Love päätyikin jopa kolme Costellon käsialaa ollutta kappaletta. Säveltäjä kritisoi myös kyseisiä versioita. Myöhemmin Costello sitä vastoin ylisti Ronstadtia ja pahoitteli varhaisempien kommenttiensa kovuutta.

Sunnuntain extra:Pettämätön Michael Monroe

Michael Monroe heitti Ilosaarirockissa takuuvarmaa työskentelyä tarjonneen ja totutun energisen rockkeikan. Vuonna 1989 ilmestyneen Monroen toisen sooloalbumin Not Fakin' It kirkkain klassikkokappale Dead, Jail Or Rock N' Roll käynnisti setin todella vakuuttavasti ja sitä seuranneet, tuoretta tuotantoa edustavat viimeisimmän albumin nimiraita  I Live Too Fast to Die Young ja samaiselta pitkäsoitolta löytyvä Murder the Summer of Love pitivät kovaa tasoa yllä. Old Kings Road edustaa vuonna 2015 ilmestyneen albumin Blackout States tasokkainta tuotantoa. Sävykkäämpi Derelict Place ja totutun rockvetoinen Young Drunks & Old Alcoholics lukeutuivat niin ikään tuoreimman pitkäsoiton tuotantoon. Loppusetti tarjosi niiden vastapainoksi vakuuttavan klassikkokimaran. Sen käynnisti '78 vuonna 2011 ilmestyneeltä ja Classic Rockin vuoden parhaana albumina palkitsemalta Sensory Overdrivelta. Ballad of the Lower East Side lukeutuu sitä seuranneen ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen albumin Horns and Halos huippuhetkiin ja Child of the Revolution samaisen pitkäsoiton harvinaisempiin helmiin. Todella upeasti svengannut Last Train to Tokyo edustaa vuonna 2019 ilmestyneen albumin One Man Gang parhaimmistoa ja Hammersmith Palais on Demolition 23-yhtyeen ainoan ja varsin onnistuneen, vuonna 1994 ilmestyneen albumin lähes iskevin raita. Hanoi Rocksin ohjelmistosta setin loppuun oli säästetty uudelleen remiksatun ja alun perin vuonna 1982 ilmestyneen albumin Oriental Beat nimikappale sekä edelleen sävähdyttävä Motorvatin'. Setin päättänyt Creedence Clearwater Revivalin Up Around the Bend sisältyy Hanoi-versiona vuonna 1984 ilmestyneelle yhtyeen klassikkoalbumille Two Steps from the Move. Michael Monroen 14 biisin setti piti sisällään huippuhetkiä, hyviä biisejä eikä ainuttakaan täyttä hutia.

Michael Monroe llosaarirockin päälavalla 15. heinäkuuta 2023 klo 16-17. 

Lauantain pitkä:The Policen esikoisalbumin toinen singlehitti

 Can't Stand Losing You on The Policen vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Outlandos D' Amour löytyvä kappale, joka julkaistiin pitkäsoiton lisäksi singleformaatissa. Kappaleen lyriikat viittaavat teini-itsemurhaan, tosin kieli poskessa ja Stingin mukaan niiden kirjoittaminen tapahtui viidessä minuutissa.  Can't Stand Losing You muistuttaa tyylillisesti The Policen aikaisempaa hittiä Roxanne, sillä molemmissa kappaleissa on vaikutteita reggaesta ja rockorientoitunut kertosäe. Can't Stand Losing You-singlen b-puolella julkaistu kappale Dead End Job pohjautui rumpali Stewart Copelandin kouluaikanaan kirjoittamaan riffiin. Kappaleen lyriikat ovat Stingin käsialaa ja niissä hänen The Policea edeltänyttä ammattiaan, eli opettajan työtä kuvataan kuolettavaksi.  Dead End Job oli saatavilla ainoastaan vinyyliformaatissa vuoteen 1993 saakka, jolloin The Policelta julkaistiin neljän cd:n boxi Message in a Box. Cash Boxin Can't Stand Losing Youssa laaditussa arviossa ylistettiin kappaleen kertosäkeen voimaa ja lauluosuudet sopivat helposti yhteen kolmen instrumentin tarjoaman energian kanssa. Can't Stand Losing You julkaistiin ensiksi singleformaatissa loppuvuodesta 1978. Tuolloin kappaleen listasijoitus oli 42. Kesäkuuhun 1979 ajoittuneen kappaleen uudelleenjulkaisun nousun kärkisijalle esti ainoastaan The Boomtown Ratsin I Don't Like Mondays. Brittien singlelistalla Can't Stand Losing You saavutti brittien singlelistalla sijan 17. vielä kesäkuussa 1980, mutta tuolloin osana singlekokoelmaa The Six Pack. Vuonna 1995 singleformaatissa ilmestyi Can't Stand Losing Youn liveversio, joka saavutti sijan 17. Can't Stand Losing Youn liveversioiden aikana soitetusta instrumentaalijamista muodostui instrumentaalibiisi Reggatta de Blanc, joka on myös The Policen samannimisen ja vuonna 1979 ilmestyneen kakkosalbumin nimikappale. Vuonna 1981 mainittu biisi voitti parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn. Vuonna 1978 The Police esitti Can't Stand Losing Youn BBC 2:n ohjelmassa Old Grey Whistle Test ja kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen tv-esiintyminen. Can't Stand Losing Yousta työstettiin kaksi erilaista musiikkivideota. Niistä toisessa yhtye esitti kappaletta keikalla myös hidastetuissa kuvissa ja toisessa bändi oli esittävinään kyseistä kappaletta punaista taustaa vasten. Punataustaiset videot Can't Stand Losing Yousta ja Roxannesta kuvattiin samana päivänä.

Perjantain pohjat:The Byrdsin johtohahmon esikoissooloalbumi

 Roger McGuinn:Roger McGuinn

Kesäkuussa 1973 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Roger McGuinn on samannimisen artistin esikoissooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin samaisena vuonna ilmestyneen The Byrdsin reunion-albumin julkaisun jälkeen. Kaikki The Byrdsin viisi originaalijäsentä olivat osallistuneet mainitun pitkäsoiton työstämiseen. McGuinn on itse maininnut esikoissooloalbumillaan hyödynnetyistä The Byrdsin paluualbumin mahdollisista outtakeseista. Hänen sanomansa on kuitenkin myöhemmin osoitettu vääräksi useiden vaihtoehtoisten ottojen löytymisen jälkeen. Niistä ainakin yksi löydetiin loppuvuodesta 2009. Suurimman osan esikoissooloalbuminsa kappaleista McGuinn kirjoitti Jacques Levyn kanssa. Tämä oli työskennellyt McGuinnin kanssa lopulta hyllytetyksi tulleessa countryrock-musikaalissa Gene Kryp vuosina 1968-69. Suurin osa sitä varten syntyneistä kappaleista julkaistiin tosin The Byrdsin albumeilla Untitled ja Byrdmaniax. Levy säilyi McGuinnin pääasiallisena tekstittäjänä vuoteen 1977 saakka. McGuinnin esikoissooloalbumin kappaleista David Wiffenin käsialaa oleva Lost My Drivin' Wheel sekä Bag Full of Money olivat alun perin Clarence Whiten aikaisen Byrdsin vuonna 1972 nauhoittamia. Ne saivat julkaisunsa silti vasta vuonna 2000 ilmestyneen Father Along- albumin cd-version bonuskappaleina. Muista Roger McGuinnin esikoisalbumilla julkaistuista kappaleista I'm So Restless, Hanoi Hannah ja Water is Wide olivat jokainen vähintään kerran The Byrdsin keikkaohjelmistossa. Niistä kaksi ensiksi mainittua esitettiin Brooklynissa, New Yorkissa alkuvuodesta 1971 ja viimeksi mainittu elokuussa 1972. Roger McGuinnin esikoissooloalbumin vuonna 2004 ilmestyneen cd-version bonuskappaleisiin lukeutuvaa Jackson Brownen käsialaa ollutta Jamaica, Say You Williä The Byrds oli esittänyt säännöllisesti konserteissaan vuoden 1971 aikana. Tuolloin Clarence White oli tosin leadvokalistina McGuinnin laulaessa korkeaa harmoniaa. Omassa levytyksessään, joka jäi pois albumin originaalilta versiolta, McGuinn laulaa leadia.

Torstain terävä:Popedan uudistuneen lineupin esikoisalbumi

 Popeda:Ei oo valoo

Kesäkuun alussa 1987 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Ei oo valoo on Mansen rockikoneen Popedan kahdeksas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka se työsti kitaristi Arwo Mikkosen edesmenon ja kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkosen yhtyeestä eroamisen jälkeen. Uusina miehinä bändin lineupin olivat täydentäneet kitaristi Timo "Törrö" Tapaninen (ex- Ramblers) ja kosketinsoittaja Jukka" Jukkis" Järvinen (ex-Kairo). Ilmestymisaikanaan Ei oo valoo keräsi ristiriitaisiakin arvioita, mutta esimerkiksi Juho Juntunen kohotti albumista laatimassaan kirjoituksessa Ei oo valoon  Popedan tuotannon tuossa vaiheessa parhaaksi albumiksi. Pitkäsoiton hittejä olivat kelpo desperado-meininkiä tarjonnnut ja myös singleformaatissa ilmestynyt Bandiittipolkka sekä puhaltajien Antero Priha, Jukka Tuovinen ja Jyrki Niemi soitolla rikastettu Maailmankaikkeuden suvijenkka. Costello Hautamäki vastasi suurimmasta osasta albumin sävellyksistä. Biisissä Pauketta ja räminää Costello on myös leadvokalistina ja tekstittäjänä. Bublipax on kestoltaan hieman yli minuutin mittainen instrumentaalikappale ja ainoana coverina on Pauli pikku Pauliksi kääntynyt Lloyd Pricen suurimpiin hitteihin lukeutuva Lawdy Miss Clawdy. Törrön sävellyksiin Ei oo valoo -albumilla lukeutuvat hänen myöhemmin myös soolokeikoillaan esittämä Savusukeltajan blues sekä Ranttalitytön tärinät, jonka kertosäe (perseellä tienaa ja rahalla saa) ei ollut säveltäjän mieleen. Albumin kappaleista Hullu tarttui kirveeseen syntyi Dion konsertissa ja Paljastaja-Karppanen oli todella vanha Ilari Ainialan käsialaa oleva kappale. Sen originaalinimi oli Paljastaja Peltonen, mutta popedalaiset updeittaisivat nimeksi tuonaikaisen managerinsa, joka ei suostunut puhumaan heidän kanssaan moneen viikkoon. Ei oo valoon tuotannosta Lauri Moskovassa on ollut settilistassa vielä ainakin Markku Petanderin Popedassa vaikuttamisen aikaan. Hittipotentiaalisimpiiin siivuihin Ei oo valoolla lukeutuu myös varsin tarttuvan kertosäkeen omaava Apen ja Riitan surullinen tarina. Ei oo valoo saavutti kultalevyn, mikä pitkäsoiton ilmestymisen aikaan merkitsi 25 000 myytyä albumia. Laadullisesti kyseessä voinee todeta olevan toiseksi paras Törrön ja Jukkiksen aikainen Popeda-albumi vuonna 1990 ilmestyneen Kans'an Popedan jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Pubrockin keskeisen edustajan soundtrackalbumi

 Dr. Feelgood:Oil City Confidential

Oil City Confidential on soundtrack Julian Templen ohjaamaan elokuvaan kenties kaikkien aikojen legendaarisimmasta brittiläisestä pubrockyhtyeestä, eli Dr. Feelgoodista. Hänen varhaisempiin tuotantotöihinsä ovat lukeutuneet Sex Pistols-elokuva The Great Rock N' Roll Swndle sekä brittipunkin kenties keskeisimmän yhtyeen, eli The Clashin solistista Joe Strummerista kertova ja arvostettu dokumentti The Future is Unwritten. 23 kappaleesta koostuva Oil City Confidential sisältää keskeistä tuotantoa Dr. Feelgoodin neljältä Wilko Johnsonin kitaroimalta albumilta, eli studiolevyiltä Down by the Jetty, Malpractice ja Sneakin' Suspicion sekä yhtyeen tuotannosta ainoana brittilistan kärkeen kohonneelta livelevyltä Stupidity. Lisäksi mukana on keikkamateriaalia vuoden 1975 Kursaalin-konsertista. Kokonaisuuden täydentävät Dr. Feelgoodin kolmen keskeisen vaikuttajayhtyeen tuotantoon lukeutuvat kappaleet. Johnny Kidd and the Piratesin kitaristi Mick Green oli keskeinen esikuva Wilko Johnsonille ja mainitun yhtyeen tuotannosta Oil City Confidentialille ovat päätyneet Shot of Rhythm Blues sekä vuoden 1960 klasikkohitti, sittemmin ahkerasti myös useiden klassikkoyhtyeiden taholta versioitu Shakin' All Over. The Paramounts oli brittiläinen blues ja rhythm and blues-yhtye, jonka jäsenistöön kuuluivat sittemmin Procol Harumin solisti/kosketinsoittajana ja kitaristina vaikuttaneet Gary Brooker ja Robin Trower. Paramountsilta mukana on näkemys The Coasters-yhtyeen levytyksenä ensiksi muistetusta ja sittemmin esimerkiksi Rolling Stonesin ja intiaaniyhtye Redbonen ohjelmistoon päätyneestä kappaleesta Poison Ivy. Oman tuotantonsa osalta Oil City Confidential sisältää Dr. Feelgoodin perusarvoja kunnioittavan tuotannon parhaimmistoa ja mainittu soundtrack teki osaltaan myös dokumenttielokuvasta entistä kiehtovamman. Sen ansiosta Dr. Feelgood saavutti myös jälkikäteen kaipaamaansa arvostusta myös muualla kuin Britanniassa, missä kyseinen pubrockin klassikkoyhtye on sentään aina ollut suosittu.

Tiistain tukeva:Bon Jovin tunnuskappale

 Livin' on a Prayer on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Bon Jovin tuotantoa edustava kappale ja samalla toinen yhtyeen lopulliselta läpimurtoalbumilta, pitkäsoitolta Slippery When Wet listakärkeen kohonneista singleistä. Jon Bon Jovin, Richie Samboran ja Desmond Childin käsialaa oleva kappale saavutti myönteisen vastaanoton sekä rock, että popradioissa ja siitä työstetty musiikkivideo pääsi voimakkaaseen rotaatioon MTV:llä. Billboard Hot 100 -listan lisäksi Livin' on a Prayer kohosi Bon Jovin kappaleista ensimmäisenä myös Mainstream Rock-listan kärkeen. Livin' on a Prayeristä on muodostunut Bon Jovin tunnuskappale, jonka yhtyeen diggarit ovat äänestäneet suosikikseen yhtyeen repertuaarista. Kappale on myös noussut uudelleen listoille vuosikymmeniä originaalin julkaisunsa jälkeen. Vuonna 2013 Livin' on a Prayer saavutti kolminkertaisesti platinaa kolmen miljoonan digitaalisen downloadinsa ansiosta. Jon Bon Jovi ei pitänyt kappaleen originaalista versiosta, joka on löydettävissä boxilta 100,000,000 Bon Jovi Fans Can't Be Wrong. Kitaristi Richie Samboran mielestä kappaleessa oli paljon hyvää ja niinpä siitä työstettiin uusi, Slippery When Wet-albumilla ilmestynyt näkemys. Sen uudesta bassolinjasta vastasi kreditoimattomana Hugh McDonald ja lisäksi kappaleeseen työstettiin uudet rumpufillit ja siinä hyödynnettiin myös talk boxia. Livin' on a Prayer pysytteli ensin kaksi viikkoa Mainstream Rock Track-listan kärjessä ja nousi sitten kuukauden ajaksi Billboardin listakärkeen. Myös brittilistalla Livin' on a Prayer nousi neljänneksi. Kappaleen originaaliversio feidaantuu kohdassa 4:10, mutta musiikkivideopelissä Guitar Hero World Tour kuullaan kappaleen täysimittainen, kestoltaan neljä minuuttia ja 53 sekuntia oleva versio. Siinä lopussa palataan introriffiin ja versio päättyy talkbox-sooloon. Slippery When Wetin vuonna 2005 ilmestyneellä Dual Disc-versiolla talkbox-soolon sisältävästä versiosta kuullaan vielä pidennetty, kestoltaan viisi minuuttia ja kuusi sekuntia oleva versio. Siinä riffin päällä soitetaan erilaista talkbox-sooloa. Syyskuun yhdennentoista 2001 terrori-iskujen jälkeen Bon Jovi esitti Livin' on a Prayeristä akustisen version New Yorkille. Samanlaisen version bändi esitti osana speciaalia America:A Tribute to Heroes. Marraskuussa 2013 Livin' on a Prayer teki paluun Billboardin Hot 100-listalla sijalle 25. Rolling Stonen vuonna 2021 päivittämällä 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Livin' on a Prayer saavutti sijan 457. Wayne Ishamin ohjaama kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Los Angelesin Grand Olympic Auditoriumissa 17. syyskuuta 1986. Bon Jovin ensimmäinen Livin' on a Prayeristä levyttämä akustinen versio edelsi MTV:n Unplugged-sarjaa. Vuonna 1994 levytetty uusi versio Prayer '94 pääsi mukaan Bon Jovin hittikokoelman Crossroad Yhdysvaltain-painokselle.

Maanantain mainio:Heavyn pienen suuren miehen viimeinen studioalbumi

 Dio:Master of the Moon

Elokuun lopussa 2004 Euroopassa SPV/Steamhammerin ja Yhdysvalloissa seitsemäs syyskuuta samaisena vuonna Sanctuary Recordsin julkaisemana ilmestynyt Master of the Moon on Dion kymmenes ja samalla viimeinen studioalbumi. Ronnie James Dion itsensä tuottama pitkäsoitto merkitsi vuosina 1987 ja 2000 ilmestyneillä albumeilla Dream Evil ja Magica kitaroineen Craig Goldyn paluuta Dion riveihin. Muilta osin Master of  the Moon työstettiin kokoonpanolla, jonka muodostivat rumpali Simon Wright, basisti Jeff Pilson ja kosketinsoittaja Scott Warren. Albumin kappaleista Magica-albumin aikainen kiertuebasisti Chuck Garric oli kirjoittamassa kappaletta Death by Love, tosin hän jäi vaille krediittiä albumin tekijätiedoissa. Master of the Moonin tiimoilta tehdyllä kiertueella Dion lämmittelijöinä soittivat Fireball Ministry ja Anthrax. Kiertueella kuultiin edustava otos Dion eri yhtyeiden levyttämää tuotantoa ja mukana oli näin ollen myös kappaleita Rainbown ja Black Sabbathin aarreaitoista. Pilsonilla oli muita velvoitteita ja Master of the Moon-kiertueella basistin vakanssista huolehtikin Rudy Sarzo. Vuonna 2019 Master of the Moon remasteroitiin ja seuraavana vuonna albumista julkaistiin tuplacd-versio. Sen ensimmäinen levy oli identtinen albumin originaalin Yhdysvalloissa julkaistun painoksen kanssa. Toisella cd:llä on neljä Master of the Moon -kiertueelta taltioitua livebiisiä sekä studioraita The Prisoner of Paradise, joka oli mukana jo Master of the Moonin originaalilla Japanissa ilmestyneellä painoksella. Myöhemmin mainittu kappale pääsi lisäksi mukaan kokoelma-albumille The Very Beast of Dio Vol 2. Suurin osa Master of the Moonin kappaleista edustaa Ronnie James Dion ja Craig Goldyn yhteistyötä. Simon Wright oli mukana kirjoittamassa kappaletta Living the Lie ja Chuck Garric aikaisemmin mainittua Death by Lovea.

Sunnuntain extra:Eräs Ac/Dc:n vuoden 1979 tuotannon huippuhetkistä

 Touch Too Much on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin bändin vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla ja samalla lopullisella läpimurtolevyllä Highway to Hell. Mainittu pitkäsoitto jäi solisti Bon Scottin joutsenlauluksi Ac/Dc:n riveissä. Hän menehtyi seuraavan vuoden helmikuussa. Seitsemäs helmkuuta 1980, eli 12 päivää ennen Scottin kuolemaa Ac/Dc esitti Touch Too Muchin BBC:n musiikkiohjelmassa Top of the Pops. BBC Four näytti samaisen biisin uudestaan 19. helmikuuta 2015, jolloin oli Scottin kuoleman 35-vuotispäivä. Ac/Dc oli aikaisemmin nauhoittanut toisen niin ikään Touch Too Much-nimisen kappaleen, joka erosi Highway to Hellillä ilmestyneestä sekä musiikillisesti että lyriikaltaan. Mainittua kappaletta ei kuitenkaan julkaistu ennen kuin vuonna 1997, jolloin se näki päivänvalon boxin Bonfire Volts-nimisellä albumilla. Se sisälsi ensisijaisesti vaihtoehtoisia versioita albumeilla Let There Be Rock ja Highway to Hell julkaistuista kappaleista, mutta myös entuudestaan ilmestynyttä tuotantoa. Ac/Dc:n Family Jewels-dvd sisältää livetreeniversiot sekä Touch Too Muchista että toisesta Highway to Hell-albumilla julkaistusta kappaleesta Walk All Over You. Ennen liittymistään Ac/Dc:n jäseneksi Rock Or Bust-maailmankiertueelle Axl Rose nimesi Touch Too Muchin suosikkikappaleekseen Ac/Dc:n tuotannosta. Axlin vokalisoimana mainittu biisi kuultiin ensiksi 22. toukokuuta 2016 Praguessa. Touch Too Muchista Cash Boxiin laaditussa arviossa ylistettiin Scottin vokalisointia, Angus Youngin kitarointia sekä kappaleeseen sisältynyttä koukkua.

Lauantain pitkä:Pitkän ja merkittävän uran luonut yhdysvaltalaisbasisti

 Neljäs heinäkuuta 1944 syntynyt Harvey Goldstein, joka tunnetaan paremmin nimellä Harvey Brooks, on yhdysvaltalainen bassokitaristi. Hän ilmaantui New Yorkin musiikkiskeneen 60-luvun alkuvuosina ja lukeutui instrumenttinsa nuoriin taitajiin esimerkiksi Felix Pappalardin ja Andy Kulbergin tavoin. Brooksin musiikillinen ilmaisu sisälsi elementtejä niin folkista, bluesista, rockista kuin jazzistakin. Nousua kuuluisuuteen Brooksille tuli merkitsemään pyyntö tulla soittamaan Bob Dylanin taustayhtyeeseen. Brooks osallistui vuonna 1965 ilmestyneen Dylanin klassikkoalbumin Highway 61 Revisited nauhoituksiin. Tuottaja Bob Johnsonin kanssa Dylan etsi edeltänyttä albumiaan Bringing It All Back Home raaempaa ja sähköisempää soundia, ja Brooks, kitaristi Michael Bloomfield ja urkuri Al Kooper tarjosivat juuri sitä, mitä kaksikko kaipasi. Vuonna 1965 Brooks oli osa Dylanin taustayhtyettä esimerkiksi Quuensissä, Forest Hillsissä ja Hollywood Bowlilla soitetuissa konserteissa. Samaiseen taustayhtyeeseen kuuluivat tulevat The Band-yhtyeen jäsenet, kitaristi Robbie Robertson ja rumpali Levon Helm. Seuraavaksi Brooks soitti useiden folkartistien, kuten  Fred Neilin, Eric Andersenin, Richie Havens, Peter, Paul and Maryn  Tom Rushin ja Jim & Jeanin albumeilla. Sähköistä folkrockia edustaneista artisteista Brooks soitti David Bluen levyillä ja lisäksi hän osallistui useisiin bluesia ja rockia yhdistäneisiin projekteihin Bloomfieldin ja Kooperin kanssa. Heistä ensiksi mainittu kutsui Brooksin mukaan yhtyeeseen Electric Flag. Originaalikokoonpanossaan mainittu yhtye oli toiminnassa noin vuoden ajan ja se julkaisi kolme pitkäsoittoa. Electric Flagin hajottua Brooks oli mukana Cass Elliottin vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Dream a Little Dream of Me. The Doorsin vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla The Soft Parade Brooks soitti kappaleilla Touch Me, Tell All the People ja Wishful Sinful. The Doorsin kanssa Brooks soitti myös Los Angelesissa Forumilla ja New Yorkissa Madison Square Gardenissa. Vuonna 1968 Brooks soitti menestyksekkäällä jamilevyllä Super Session Kooperin, Bloomfieldin ja Stephen Stillsin kanssa. Mainitulle albumille sisältyy myös hänen käsialaansa oleva kappale Harvey's Tune. Tuottaja Teo Maceron kautta Brooks päätyi yhteistyöhön Miles Davisin kanssa. Hän osallistui Davisin vuosina 1970 ja 1974 ilmestyneiden albumien Bitches Brew ja Big Fun tuotantotyöhön. Elo- ja marraskuuhun 1969 ajoittuneissa nauhoituksissa Brooks soitti sähköbassoa ja Dave Holland akustista bassoa. Vuonna 1970 Brooks oli mukana Dylanin albumilla New Morning. Lisäksi hänen musisointiaan kuullaan esimerkiksi Seals and Croftsin albumilla Summer Breeze ja Paul Kantnerin pitkäsoitolla Blows Against the Empire. Lisäksi Brooks levytti  John Martynin, The Fabulous Rhinestonesin, Fontella Bassin, John Sebastianin, Loudon Wainwright III:n, John Calen ja Paul Burlisonin kanssa. Clarence Clemons and the Red Bank Rockersin kanssa Brooks konsertoi vuonna 1982 ja Paul Butterfield Blues Bandin kanssa mainitun vuosikymmenen lopussa. Vuosina 1991-92 Brooks oli mukana Donald Fagenin Rock and Soul Revuessa. Hänen tuorein projektinsa Yhdysvalloissa on ollut 17:th Street Band, jonka tuotantoa hän on julkaissut 17:th Street Recordsillaan. Elokuussa 2009 Brooks muutti vaimonsa Bonnien kanssa Israeliin, missä hän on toiminut sekä artistina että opettajana. Vuonna 2020 Brooks viimeisteli elämäkertansa View from the Bottom. Seuraavana vuonna ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa, sekä instrumentaali- että vokalisoituja kappaleita sisältävä Harvey Brooks "Elegant Geezer,Jerusalem Sessions", jonka työstämisessä olivat mukana Oren Fried, Yehuda Ashash, Steve Peskoff, Ioram Linker, Jamie Saft, Daniel Naiman, Ehud Banai ja Danny Sanderson. Albumin tuotannosta vastasi Matthew J. Adams.

Perjantain pohjat:Huey Lewis and the Newsin toinen listaykkössingle

 Stuck with You on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Huey Lewis and the Newsin levyttämä ja mainitun yhtyeen kitaristin Chris Hayesin ja solistin Huey Lewisin kirjoittama kappale. Se julkaistiin vuonna 1986 ensimmäisenä singlenä Huey Lewis and the Newsin neljänneltä studioalbumilta Fore! Billboardin listakärkeen mainittu kappale kohosi kolmen viikon ajaksi syys-lokakuussa 1986 ja siitä muodostui yhtyeen toinen listaykkössingle elokuvassa Back to the Future kuullun ja myös Fore!-albumille sisältyneen Power of Loven jälkeen. Britanniassa Stuck with Yousta muodostui Huey Lewis and the Newsin toinen top 20:n tavoittanut single, jonka paras listasijoitus oli kahdentenatoista. Top teniin Stuck with You kohosi Australiassa, Kanadassa, Islannissa, Etelä-Afrikassa ja Uudessa Seelannissa. Kappaleesta työstetty musiikkivideo kuvattiin Bahama-saarilla heinäkuussa 1986 ja yhtyeen lisäksi siinä esiintyy Keely Shaye Smith. Ohjauksesta vastannut Edd Griles oli aikaisemmin ohjannut Huey Lewis and the Newsin tuotannosta videoversiot vuonna 1983 ilmestyneellä yhtyeen lopullisella läpimurtoalbumilla Sports julkaistuihin kappaleisiin Heart of Rock & Roll ja If This Is It sekä lisäksi videot Cyndi Lauperin hitteihin Girls Just Want to Have Fun ja Time After Time.

Torstain terävä:Keskeinen varhaisen jump-bluesin edustaja ja yhtyeenjohtaja

 Kahdeksas heinäkuuta 1908 syntynyt ja neljäs helmikuuta 1975 edesmennyt Louis Thomas Jordan oli yhdysvaltalainen saksofonisti, multi-instrumentalisti, lauluntekijä ja yhtyeenjohtaja, jonka suosio kesti 30-luvun lopusta 50-luvun alkuun. Jukeboxin kuninkaana tunnetun Jordanin profiili oli korkeimmillaan swing-ajan lopussa. Hän pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1987 varhaisena vaikuttajana. Alttosaksofoniin erikoistunut Jordan soitti kaikkia saksofonin muotoja sekä pianoa ja klarinettia. Hän oli myös pätevä solisti, joka johti omaa yhtyettään yli 20 vuoden ajan. Jordan levytti duettoja useiden aikakautensa keskeisimpien solistien, kuten Bing Crosbyn, Ella Fitzgeraldin ja Louis Armstrongin kanssa. Jordan vaikutti myös näyttelijänä ja elokuvapersoonana. 40-luvun aikana hän esiintyi 14:ssä kolmen minuutin mittaisessa elokuvajukeboxeja varten kuvatussa Soundies-elokuvassa. Muihin elokuviin, joissa Jordan näytteli, lukeutuivat Follow the Boys ja Swing Parade of 1946. Vuonna 1945 valmistunut lyhyt musiikkielokuva Caldonia oli varsin menestyksekäs ja sen jälkeen Jordan esiintyi yhtyeensä kanssa vielä kolmessa elokuvassa; Beware, Reet Petite and Gone sekä Look Out Sister. Jordan aloitti musiikillisen uransa big band swing-jazzin edustajana 30-luvulla. Hänestä  kehkeytyi kuitenkin eräs niin kutsutun jump bluesin innovaattoreista. Kyseessä oli svengaava, nopeatempoinen ja tanssiorientoitunut hybridi jazzista, bluesista ja boogie-woogiesta. Tyypillisesti sitä esittivät pienemmät, viidestä kuuteen muusikkoa sisältäneet yhtyeet. Laulu oli huutavaa ja lyriikat käsittelivät maanläheisiä, urbaaneja aiheita. Pianosta, bassosta ja rummuista muodostuneen rytmiryhmän osuus oli keskeinen ja 1940-luvun puolivälin jälkeen instrumentaatiota täydensi sähkökitara. Jordanin yhtye omasi lisäksi pioneeriaseman, sillä sen instrumentaatiossa olivat mukana sähköurut. Decca Records julkaisi Jordanilta ja hänen Tympany Five-yhtyeeltään sarjan vaikutusvaltaisia 78 kierroksen singlejä, jotka edustivat tyylillisesti klassista R&B:tä, urbaania bluesia ja varhaista rock and rollia. Mainituilla levytyksillä oli keskeinen vaikutuksensa 40-luvun lopun sekä 50- ja 60-lukujen mustan populaarimusiikin eri genreihin ja niiden keskeisiin edustajiin. Useiden Jordanin levytysten tuotannosta vastannut Milt Gabler tuli myöhemmin tuottamaan esimerkiksi Bill Haley and His Cometsin Rock Around the Clockin. Joel Whitburnin laatimalla Billboard-lehden R&B-listalla Jordan sijoittui viidenneksi suosituimmaksi afrikkalais-amerikkalaiseksi artistiksi. Rock n' rollia edeltäneeltä ajalta hän sijoittui rhythm and blues-artisteista suosituimmaksi. Vaikka tarkkoja myyntilukuja ei ole saatavilla, Jordan myi uransa aikana vähintään neljä miljoonaa levyä. R&B-listalla hän nousi kärkeen 18 kertaa ja listaviikkoja kertyi 113. Jordanista muodostui myös eräs varhaisimmista crossover-artisteista, joka saavutti top ten-hittejä poplistoilla valkoisen yhdysvaltalaisen valtavirran yleisön keskuudessa.

Keskiviikon klassikko:70-luvun alussa ilmestynyt Fleetwood Macin siirtymäkauden albumi

 Fleetwood Mac:Future Games

Kolmas syyskuuta 1971 Reprisen julkaisemana ilmestynyt Future Games on Fleetwood Macin viides studioalbumi. Edeltäneenä kesänä Advision-studioilla Lontoossa nauhoitettu pitkäsoitto on yhtyeen albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen Christine McVie täysipainoisesti osallistui. Lisäksi kyseessä oli  ensimmäinen niistä viidestä Fleetwood Macin albumista, jonka nauhoituksiin osallistui rhythm and blues- ja jopa jazztaustaa omannut yhdysvaltalaiskitaristi Bob Welch. Joulukuussa 1971 Future Games saavutti Billboard 200-listalla sijan 91. Kultalevyksi albumi myi vuonna 2000. Fleetwood Macin perustajajäsenen ja varhaisen johtohahmon Peter Greenin jätettyä Fleetwood Macin toukokuussa 1970 jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet julkaisivat albumin Kiln House, jonka nauhoituksiin basisti John McVien vaimo Christine Perfect osallistui. Pian hänestä tuli kosketinsoittajan ominaisuudessa yhtyeen täysvaltainen jäsen, joka alkoi myös kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Fleetwood Macin konsertoidessa Kiln Housen tiimoilta kitaristi/solisti Jeremy Spencer erosi yhtyeestä helmikuussa 1971. Fleetwood Mac piti koesoittotilaisuuksia etsiessään hänen korvaajaansa kesän 1971 aikana. Bob Welch tuli valituksi työstämänsä demonauhan ansiosta. Ilman Spencerin tuomia vaikutteita Chicago bluesista ja 50-luvun rockista Fleetwood Mac siirtyi Future Gamesillä lähemmäksi popmusiikkia, jonka edustajana yhtye tuli lopullisesti lyömään itsensä läpi Yhdysvalloissa neljä vuotta myöhemmin. Future Games koostui aluksi seitsemästä kappaleesta ja levy-yhtiön vaatimuksesta yhtye nauhoitti kahdeksanneksi jamikappaleen What a Shame, jossa saksofonia soitti Christine McVien veli John Perfect. Albumin kappaleista Morning Rainista Fleetwood Mac oli jo tammikuussa 1971 nauhoittanut BBC:llä varhaisen version nimellä Start Again. Bob Welchin käsialaa olevan albumin nimikappaleen sen säveltäjä levytti uudelleen vuonna 1979 albumilleen The Other One ja vielä vuonna 2003 ilmestyneelle albumilleen His Fleetwood Mac Years and Beyond. Originaali versio pääsi mukaan vuonna 2000 valmistuneeseen elokuvaan Almost Famous. Editoitu versio kappaleesta Sands of Time b-puolellaan Lay It All Down julkaistiin singleformaatissa Yhdysvalloissa ja joissakin muissa maissa. Vaihtoehtoinen versio viimeksi mainitusta kappaleesta päätyi vuonna 1992 ilmestyneelle kokoelma-albumille 25 Years -The Chain. Editoitu versio kappaleesta Sands of Time ilmestyi kokoelman 50 Years Don't Stop vuonna 2018 julkaistulla deluxe-versiolla ja myöhemmin bonuskappaleeksi Future Gamesin vuonna 2020 ilmestyneelle remasteroidulle versiolle. Lisäksi mainitulle versiolle sisältyivät vaihtoehtoiset otot kappaleista Sometimes ja Show Me a Smile, pitkä vaihtoehtoinen versio Lay It All Downista, What a Shamen täyspitkä vokalisointia sisältänyt versio sekä akustinen demo Welchin käsialaa olevasta kappaleesta Stone.

Tiistain tukeva:Merkittävän indierockin edustajan kakkosalbumi

Weezer:Pinkerton

24. syyskuuta 1996 DGC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pinkerton on Weezer-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Hylättyään idean rockoopperasta nimeltä Songs from the Black Hole Weezer nauhoitti kakkosalbuminsa biisintekijä Rivers Cuomon pitäessä taukoa opiskelustaan Harvardin yliopistossa. Hän kirjoitti suurimman osan albumin kappaleista siellä. Weezer vastasi Pinkertonin tuotannosta itsenäisesti. Mainitulla järjestelyllä yhtye pääsi lähemmäksi livesoundiaan. Lopputuloksena oli yhtyeen vuonna 1994 ilmestynyttä ja nimeä kantanutta esikoisalbumia tummasävyisempi pitkäsoito. Cuomon albumille työstämät lyriikat kuvaavat hänen kyllästymistään rockelämäntyyliin. Nimensä Pinkerton otti Giacomo Puccinin vuoden 1904 oopperan Madame Butterfly henkilöhahmon BF Pinkertonin mukaan. Oopperan tavoin Pinkerton-albumilta on poimittavissa viittauksia japanilaiseen kulttuuriin. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kappaleet El Scorcho, The Good Life ja Pink Triangle. Itse Pinkerton-albumi debytoi Billboardin albumilistalla sijalla 19. ja myi julkaisuviikollaan 47 000 kappaletta. Ilmestymisaikanaan pitkäsoitto vastaanotti ristiriitaisia arvioita ja myös sen myyntiluvut osoittautuivat pettymykseksi. Reaktiosta pettyneenä Cuomo teki paluun perinteisempään popkappaleen kirjoitustyyliin ja vähemmän henkilökohtaisiin teksteihin Weezerin seuraavalla pitkäsoitolla, vuonna 2001 ilmestyneellä Green Albumilla. Pinkertonin ansiot on myöhemmin tunnustettu ja vuonna 2016 albumi saavutti platinaa ja se on nimetty useissa yhteyksissä kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon. Vuonna 2002 Rolling Stonen lukijat äänestivät Pinkertonin kaikkien aikojen 16:ksi parhaaksi albumiksi. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stone arvioi albumin uudestaan ja antoi sille täydet viisi tähteä. Samalla Pinkerton pääsi Rolling Stone Hall of Fameen. Pinkerton oli viimeinen albumi Weezerin basistille Matt Sharpille. Hänen lähtönsä jälkeen Weezerin toiminnassa oli viiden vuoden mittainen tauko.  Lokakuussa 1996 Weezer teki kiertueen Kauko-idässä konsertoiden Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Japanissa. Yhdysvaltojen- kiertue alkoi marraskuun ensimmäisenä Kaliforniasta, Ventura Theatresta. Marraskuun kuudentena yhtye soitti akustisen konsertin Seatlessa, Shorecrest High Schoolissa opiskelijan kilpailuvoiton myötä. Muutama mainitun konsertin kappaleista julkaistiin vuonna 1997 ep:llä The Good Life. Weezer jatkoi keikkailuaan Pinkertonin tiimoilta vuoden 1997 kesään saakka.

Maanantain mainio:Merkittävä brittiläinen laulaja-lauluntekijä

 16. kesäkuuta 1946 syntynyt Ian Matthews MacDonald, jonka nykyinen taiteilijanimi on Iain Matthews, on brittiläinen laulaja-lauluntekijä. Vuosien 1967 ja 1969 välillä hän vaikutti keskeisessä folkrockyhtyeessä Fairport Convention. Matthews oli mukana yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla, eli vuosina 1968-69 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Fairport Convention, What We Did on Our Holidays sekä Unhalfbricking. Seuraavaksi Matthews perusti oman yhtyeensä Matthews Southern Comfort, joka vuonna 1970 saavutti Britanniassa listaykkösen näkemyksellään Joni Mitchellin originaalituotantoa edustavasta ja myös Crosby, Stills, Nash and Youngin levytyksenä muistetusta kappaleesta Woodstock. Matthewsin vuonna 1979 Terence Boylanin kappaleesta Shake It levyttämä cover saavutti Yhdysvalloissa sijan 13. Barton-upon-Humberissa, Lincolnshiressa syntynyt MacDonald vaihtoi vuonna 1968 nimekseen Ian Matthewsin, jottei häntä sekoitettaisi King Crimsonin Ian McDonaldiin, jonka kanssa Judy Dyble aloitti työskentelyn jätettyään Fairport Conventionin. Vuodesta 1989 Matthewsin nimen kirjoitusasu on ollut Iain Matthews. Häneen ovat vaikuttaneet sekä rock että folk ja Matthews on esiintynyt sekä useiden yhtyeiden jäsenenä että sooloartistina. Fairport Conventionissa Matthews oli mukana vuoteen 1969 saakka vaiheessa, jolloin mainitun yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikutti voimakkaasti yhdysvaltalainen folkrock. Matthews ehti vaikuttaa soolourallaan ennen kuin hän perusti yhtyeet Southern Comfort ja Plainsong. Matthewsin uran myöhäisempiin yhtyeisiin ovat lukeutuneet Hi-Fi, No Grey Faith ja More Than a Song,. 2000-luvun aikana Matthews on elvyttänyt kahdesti sekä Plainsongin että Matthews Southern Comfortin. Viimeksi mainitun yhtyeen nykyinen versio on jatkanut konsertointiaan aivan viime vuosiin saakka. Maaliskuussa 2020 Matthews Southern Comfortilta julkaistiin uusi albumi The New Mine ja samaisen vuoden syyskuussa ilmestyi ainoastaan vinyyliformaatissa norjalaisen yhtyeen The Salmon Smokersin kanssa työstetty albumi Fake Tan. Matthewsin ura on kestänyt yli 50 vuoden ajanjakson ja sen aikana hän on osallistunut yli sadan albumin työstämiseen. Vuonna 2018 hän julkaisi Ian Claytonin kanssa työstämänsä elämäkertateoksen Thro' My Eyes:A Memoir, joka käsittelee Matthewsin elämää musiikkiteollisuudessa.

Sunnuntain extra:Eräs Blondien tuotannon huippuhetkistä

 One Way Or Another on yhdysvaltalaisen, uutta aaltoa edustavan Blondie-yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneellä albumilla Parallel Lines julkaistu kappale. Lyriikkansa osalta mainittua biisiä on ispiroinut yhtyeen johtohahmon Deborah Harryn joutuminen 1970-luvun alussa stalkeroinnin kohteeksi. Mainitun seikan takia hän joutui muuttamaan pois New Jerseystä. One Way Or Another on Blondien basistin Nigel Harrisonin käsialaa. Hän esitteli The Ventures-yhtyeeltä vaikutteita saaneen kappaleen Blondien kosketinsoittajalle Jimmy Destrille. One Way Or Anotherin nauhoitukset tapahtuivat kesä-heinäkuussa 1978 New Yorkin Record Plant-studioilla. One Way Or Another julkaistiin Parallel Lines-albumin neljäntenä singlenä. Blondien nelivitosissa se seurasi listakärkeen kohonnutta Heart of Glassia. Billboardin listalla One Way Or Another saavutti sijan 24. ja oli Kanadassa parhaimmillaan seitsemäntenä. Britanniassa kappaletta ei julkaistu tuoreeltaan singlenä, mutta se nousi saarivaltakunnassa listoille selkeästi myöhemmin, eli vuonna 2013 downloadina. Noihin aikoihin One Direction oli työstänyt kappaleesta menestyksekkään coverin. One Way Or Another on vastaanottanut myönteisiä arvioita Deborah Harryn aggressiivisesta laulusuorituksesta ja yhtyeen energisestä soitosta. Monet kriitikot ovat rankanneet mainitun kappaleen Blondien tuotannon parhaimmistoon. One Way Or Another on päässyt mukaan useille Blondien tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille, kuten yhtyeen ensimmäiselle, vuonna 1981 ilmestyneelle Best of-kokoelmalle ja kappaleesta on muodostunut myös eräs yhtyeen tuotannon livesuosikeista. Blondie on työstänyt One Way Or Anotherista myös liveversion, joka on päässyt vuonna 1999 tv-sarjan Snoops tunnuskappaleeksi. Lisäksi mainittu versio on mukana Blondien järjestyksessään toisen ja vuonna 1999 ilmestyneen livealbumin Yhdysvalloissa julkaistun version bonuskappaleena. Vuonna 2014 Blondie nauhoitti One Way Or Anotherista uuden version albumilleen Blondie 4(0) Ever. Digitaalinen musiikkijulkaisu Paste rankkasi One Way Or Anotherin Blondien toiseksi parhaaksi kappaleeksi ja myös Ultimate Classic Rockin listauksessa mainittu biisi saavutti kuudennen sijan.