maanantai 28. joulukuuta 2020

Maanantain mainio:Edgar Winter Groupin vuoden 1973 listaykkössingle

 Frankenstein on Edgar Winter Groupin levyttämä instrumentaalikappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla They Only Come Out at Night. Toukokuussa 1973 mainittu biisi nousi Billboardin singlelistan kärkeen viikon ajaksi ja myi yli miljoona kappaletta. Seuraavassa kuussa Frankenstein nousi Kanadassa RPM 100 -listan kärkeen. Niin ikään vuoden 1973 kesäkuussa Frankenstein saavutti brittilistalla sijan 18. Heinäkuussa kappale nousi Meksikossa kymmenenneksi ja saavutti Länsi-Saksassa sijan 39. 19. kesäkuuta 1973 Frankenstein myi Yhdysvalloissa kultalevyksi. Frankensteinin nimivalintaan on vaikuttanut se, että kappaleen levytysversio oli selkeästi julkaistua pitempi. Edgar Winter soitti Frankensteinissa useita instrumentteja, kuten saksofonia ja koskettimia. Kappale oli They Only Come Out at Night -pitkäsoiton ainoa instrumentaaliraita ja se päätyi mukaan albumille aivan viime hetkellä. Alun perin Frankenstein julkaistiin singlen Hangin' Around b-puolella, mutta päätyi pian paraatipuoleksi, kun dj:t sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa oivalsivat kappaleen hittipotentiaalin. Frankenstein sisältää tuplarumpusoolon Chuck Ruffin vastatessa rummuista ja Winterin itsensä perkussioista. Vuonna 1973 Edgar Winter Group esitti Frankensteinin Old Grey Whistle Testissä. Itse asiassa Frankenstein esitettiin jo kolme vuotta aikaisemmin, eli vuonna 1970 Edgarin esiintyessä veljensä Johnny Winterin kanssa Royal Albert Hallissa. Mainittu versio julkaistiin vuonna 2004 yhtenä Johnny Winterin albumin Second Winter kahden cd:n juhlaversion bonuskappaleista. Rolling Stonen laatimalla 25 kaikkien aikojen parhaan instrumentaalikappaleen listalla Frankenstein sijoittui seitsemänneksi. Biisiä on kuvattu hardrockiksi, progressiivista rockia edustavaksi instrumentaalikappaleeksi sekä esimerkiksi taiderockkappaleesta, jonka esittäjä ei varsinaisesti kuulu mainitun genren edustajiin.

Sunnuntain extra:The Policen esikoisalbumin viimeinen single

 So Lonely on brittiläisen The Police-yhtyeen kappale, joka julkaistiin kolmantena ja viimeisenä singlenä yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Outlandos D' Amour. Singlen uusintajulkaisu ajoittui helmikuuhun 1980. Totuttuun tapaan Stingin leadvokalisoima kappale on tyylillisesti ominut vaikutteita reggaesta. Sting on tunnustanut hyödyntäneensä So Lonelyn pohjana Bob Marleyn & The Wailersin klassikkokappaletta No Woman, No Cry. So Lonelyn lyriikoiden säkeet edustivat kierrätystä Stingin varhaisemmalle yhtyeelleen Last Exitille kirjoittamasta kappaleesta Fool in Love. Biisi julkaistiin Outlandos D' Amour -pitkäsoiton kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä marraskuussa 1978 sitä edeltäneiden Roxannen ja Can't Stand Losin' Youn jälkeen. Debyyttijulkaisullaan So Lonely ei vielä saavuttanut listasijoitusta, mutta uusintajulkaisunsa aikaan kappale nousi kuudenneksi. Varhaisemmat The Policen esikoispitkäsoitolta julkaistut singlet Roxanne ja Can't Stand Losing You eivät nekään menestyneet erityisen hyvin vuoden 1978 aikana, mutta olivat suosittuja uusintajulkaisujensa myötä. So Lonelystä työstetyssä musiikkivideossa The Policen jäsenet, solisti/basisti Sting, kitaristi Andy Summers ja rumpali Stewart Copeland nähdään kävelemässä pitkin Hong Kongin katuja ja istumassa Tokion metroissa vuonna 1980. So Lonely-singlen b-puolella julkaistu kappale No Time This Time oli alun perin pitkäsoitolla julkaisematon, mutta samainen levytys päätyi  The  Policen vuonna 1979 ilmestyneelle toiselle albumille Reggatta De Blanc.

Lauantain pitkä:Keskeisen varhaisen yhdysvaltalaisen hardrockin edustajan perustajajäsen, kitaristi ja toinen solisti

22. lokakuuta 1945 syntynyt ja 23. joulukuuta 2020 edesmennyt Leslie West oli yhdysvaltalainen rockkitaristi, solisti ja biisintekijä, joka muistetaan parhaiten hardrockyhtye Mountainin perustajajäsenenä ja toisena leadvokalisteista. Juutalaisvanhemmille New Yorkissa syntynyt West varttui myös Hackensackissa, New Jerseyssä. Leslien vanhempien erottua hänen sukunimekseen vaihtui West. Hänen musiikkiuransa alkoi blue-eyed soulia ja rhythm and bluesia edustaneessa yhtyeessä The Vagrants, joka saavutti Yhdysvaltojen itäosissa vuonna 1966 pienen hitin kappaleellaan I Can't Make a Friend ja seuraavana vuonna coverillaan Otis Reddingin Respectistä. Osalla The Vangrantsin levytyksistä tuottajana vaikutti Felix Pappalardi, joka teki yhteistyötä myös supertrio Creamin kanssa albumilla Disraeli Gears. Vuonna 1969 West julkaisi esikoissooloalbuminsa Mountain ja perusti pian sen jälkeen Pappalardin kanssa samannimisen yhtyeen, joka on kohotettu erääksi hardrockin pioneeriyhtyeistä. Kosketinsoittaja Steve Knight ja rumpali N. D. Smart täydensivät Mountainin kokoonpanon ja yhtye oli yksi mammuttifestivaali Woodstockin esiintyjistä. Siellä Mountain soitti festivaalin toisena päivänä, eli 16. elokuuta 1969. Mountainin rumpaliksi vaihtui pian Woodstockin keikan jälkeen Corky Laing. West ja basistina vaikuttanut Pappalardi jakoivat Mountainissa lauluosuudet. Mountainin suurin singlemenestys oli Billboardin listalla sijalle 21. ja Kanadassa jopa neljänneksi noussut Mississippi Queen. Myös Jack Brucen käsialaa oleva Theme for an Imaginary Western lukeutuu Mountainin tunnetuimpiin kappaleisiin. Mountainin laadukkainta tuotantoa edustanevat yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia; vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneet pitkäsoitot Mountain Climbing! ja Nantucket Sleighride. Pappalardi siirtyi tuottajaksi erilaisiin projekteihin ja tässä vaiheessa West perusti Jack Brucen ja Corky Laingin kanssa studioalbumit Why Dontcha ja Whatever Turns You On ja yhden livelevyn julkaisseen yhtyeen West Bruce and Laing. Maaliskuussa 1971 West osallistui kosketinsoittaja Al Kooperin kanssa New Yorkissa The Whon klassikoksi kohonneen albumin Who's Next nauhoituksiin. Kaksikko oli mukana Marvin Gaye-coverilla Baby Don't You Do It sekä varhaisilla versioilla kappaleista Love Ain't for Keeping ja Won't Get Fooled Again. Ne pääsivät mukaan Who's Nextin vuosina 1995 ja 2003 ilmestyneille uusintajulkaisuille sekä kokoelma-albumin Odds & Sods vuonna 1998 ilmestyneelle uusintajulkaisulle.Mountain jatkoi toimintaansa vuodesta 1973 seuraavan vuoden loppuun. Mainittuna aikana ilmestyivät livetupla Twin Peaks ja studioalbumi Avalanche. Bo Diddleyn vuonna 1976 ilmestyneellä all star-albumilla 20:th Anniversary of Rock N' Roll West oli mukana Bo Diddley Jamissa. Hän kirjoitti Ian Gillanin kanssa kappaleen Hang Me Out to Dry, joka julkaistiin Euroopassa vuonna 1991 Gillanin albumilla ToolBox. West myös soitti kyseisessä biisissä kitaraa. Joe Bonamassan kanssa West levytti Warren Haynesin kappaleen If Heartaches Were Nickles, ja kyseinen versio julkaistiin sekä Bonamassan albumilla A New Day Yesterday että Westin levyllä Guitarded. Vuonna 2005 West oli mukana Ozzy Osbournen albumilla Under Cover, jossa häntä kuultiin kitaristina Mississippi Queenin uusioversiolla. Vuonna 2006 ilmestyi Westin sooloalbumi Blue Me ja samaisen vuoden lokakuussa hän pääsi Island Music Hall of Fameen. Vuonna 2007 Mountainilta ilmestyi 12 Bob Dylan-coverista koostunut albumi Masters of War, jonka nimikappaleessa vokalistina oli Ozzy Osbourne. Westin vuonna 2015 ilmestynyt albumi Soundcheck nousi Billboardin bluesalbumilistalla kakkossijalle. 20. joulukuuta 2020 West sai sydänkohtauksen Floridassa, lähellä Daytonia sijainneessa kodissaan. Hänet kiidätettiin sairaalaan Palm Coastille, mutta West ei enää tullut tajuihinsa. Westin veli Larry West Weinstein vahvisti Rolling Stonelle Leslie Westin menehtyneen 23. joulukuuta 2020.

Perjantain pohjat:Brittiläisen bluesrockin klassikon ensimmäinen livetupla

Ten Years After:Recorded Live

Kesäkuussa 1973 Britanniassa Crysalis Recordsin ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Recorded Live on brittiläisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin toinen konserttitaltiointi ja samalla yhtyeen tuotannon ensimmäinen livetupla. Se nauhoitettiin neljän illan aikana Amsterdamissa, Rotterdamissa, Frankfurtissa ja Pariisissa Rolling Stones Mobile-studiolla. 16-raitaisella tehdyt nauhoitukset miksattiin Lontoon Olympic-studioilla. Recorded Live on mielenkiintoinen konserttitaltiointi, joka osaltaan osoittaa Ten Years Afterin kasvun suuren luokan yhtyeeksi edelliseen livetaltiointiin, vuonna 1968 ilmestyneeseen albumiin Undead verrattuna. Pääpaino Recorded Livella on tuoreemmassa kappalemateriaalissa, vaikka mukana on myös vanhempia sotaratsuja, kuten cover Sonny Boy Williamsonin alun perin tunnetuksi tekemästä bluesklassikosta Good Morning Little Schoolgirl, Willie Dixonin lähes yhtä tunnetusta Help Mestä sekä itseoikeutettu I'm Going Home, joka Recorded Livellä kuullaan melko identtisenä näkemyksenä Woodstockissa soitetun version kanssa. Ten Years Afterin 70-luvun alun tuotantoa Recorded Livella edustavat One of These Days ja You Give Me Loving käynnistävät tuplakon tehokkaasti. Recorded Liven pidemmistä kappaleista onnistunein lienee silti kahteen osaan jaettu näkemys Al Kooperin käsialaa olevasta I Can't Keep from Crying Sometimesista. Vuonna 2014 Recorded Livesta julkaistiin seitsemän ennenjulkaisematonta bonusraitaa sisältävä cd-versio. Niiden joukossa on muun muassa kaksi yli 15-minuuttista jamia sekä lähes 12-minuuttia kestävä näkemys kappaleesta Standing at the Station. Ten Years After lukeutuu brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin edustajiin ja Recorded Live on eräs tyylisuuntansa tiukimmista ja vakuuttavimmista konserttitaltioinneista.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Torstain terävä:Discokuningattaren 80-luvun avaus

 Donna Summer:The Wanderer


20. lokakuuta 1980 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Wanderer on Donna Summerin kahdeksas studioalbumi. Sen nimikappale nousi singleformaatissa Billboardin listalla kolmanneksi ja itse pitkäsoitto saavutti vastaavalla albumilistalla sijan 20. The Wanderer ehti myydä loppuun, mutta joulukuussa 2014 Driven by the Music julkaisi albumin uudestaan remasteroituna ja bonuskappaleita sisältävänä versiona. 70-luvun aikana Summerista oli Casablanca Recordsin artistina tullut discogenren suosituin artisti. Hän kuitenkin koki levy-yhtiön päättävän liikaa asioistaan ja selvittyään masennuksestaan ja löydettyään kristinuskon uudelleen Summer solmi uuden levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Hänestä tuli mainitun levy-yhtiön ensimmäinen sainattu artisti. The Wandererin tuotannosta ja kirjoitustyöstä vastasivat Summerin vanhat yhteistyökumppanit Georgio Moroder ja Pete Bellotte. The Wandererin julkaisussa kiirehdittiin, sillä Summerin edellinen levy-yhtiö oli aikeissa julkaista artistin vanhasta tuotannosta greatest hits-tyyppisen kokoelma-albumin Walk Away. The Wandererin kappaleista Cold Love toi Summerille Grammy-ehdokkuuden parhaan naisrocklaulusuorituksen sarjassa. Vastaavasti I Believe in Jesus oli ehdolla parhaan gospelkappaleen Grammyn vastaanottajaksi. Lapsena Summer oli laulanut gospelkuoroissa ja mainitulla kappaleella hän teki paluun juurilleen. The Wanderer saavutti Billboardin listalla kolmannentoista sijan ja albumi myi 600 000 kappaletta. Sen nimiraitaa seuranneet singlet Cold Love ja Who Do You Think You're Foolin' saavuttivat kuitenkin ainoastaan Billboardin top 40-listan loppupään ja jäivät Britanniassa top 40:n ulkopuolelle. Kriitikot, kuten Village Voiceen kirjoittanut Robert Christgau sitä vastoin suhtautuivat The Wanderer-albumiin varsin myönteisesti.

Keskiviikon klassikko:Eräs varhaisen rock and rollin keskeisimmistä kokoelma-albumeista

Elvis Presley:The Sun Sessions


The Sun Sessions on Elvis Presleyn kokoelma-albumi, joka sisältää artistin Sun Recordsille vuosina 1954 ja 1955 työstämiä levytyksiä. RCA Records julkaisi mainitun kokoelman vuonna 1976. Britanniassa se oli julkaistu listasijoituksen saavuttaen jo edellisenä vuonna nimellä Elvis Presley Sun Collection. Albumin kansiteksteistä vastasi New Musical Expressin Roy Carr. The Sun Sessions sisältää suurimman osan Presleyn Sun Recordsille levyttämistä ja Sam Phillipsin tuottamista kappaleista. Billboardin countrylistalla mainittu pitkäsoitto saavutti toisen sijan. Vuonna 2002 The Sun Sessions valittiin Kongressin kirjaston kansalliseen ääniterekisteriin, sillä albumi oli vaikuttanut keskeisesti yhdysvaltalaisen populaarimusiikin kehitykseen. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Sun Sessions saavutti yhdennentoista sijan. Sen kappaleista Mystery Train ja That's All Right pääsivät 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Kappaleista jälkimmäistä on joskus pidetty kaikkien aikojen ensimmäisenä rock and roll-kappaleena. Sunille Presley levytti yli 20 kappaletta, joista 15 on mukana The Sun Sessionsilla. Vuonna 1987 RCA Records julkaisi The Complete Sun Sessionsin. The Sun Sessionsilla aikaisemmin julkaistujen kappaleiden lisäksi mukana olivat Harbor Lights, Tomorrow Night, When It Rains, It Really Pours sekä 14 outtakesia. The Sun Sessionsilla julkaistuista kappaleista singleformaatissa julkaistu Baby Let's Play House kääntöpuolellaan I'm Left, You're Right She's Gone saavutti vuonna 1955 countrylistalla viidennen sijan. Sitä vastoin That's All Rightia ei julkaistu Britanniassa singlenä Presleyn elinaikana. The Sun Sessionsin ilmestyttyä Village Voiceen albumista arvion laatinut Robert Christgau nimesi sen ilmestymisvuotensa parhaaksi rockuudelleenjulkaisuksi todeten, että Chuck Berryn Golden Decaden kanssa The Sun Sessionsin kappaleet edustavat rockmusiikin alkulähdettä.

Tiistain tukeva:Aerosmithin veijaribasisti

Joulukuun viimeisenä päivänä 1951 Coloradossa syntynyt Thomas William, alias Tom Hamilton on amerikkalaismuusikko, joka identifoituu ensisijaisesti amerikkalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin basistiksi. Yhtyeensä hiteistä hän on osallistunut Sweet Emotionin ja Janie's Got a Gunin kirjoittamiseen ja muista keskeisistä biisinkirjoituskrediiteistä Aerosmithin diskografiassa Hamiltonin osalta mainittakoon kappaleet Kings and Queens sekä erinomainen instrumentaali The Movie. Kitaristina Hamilton on toiminut esimerkiksi kappaleessa Uncle Salty ja hänen taustavokalisointiaan kuullaan Love in an Elevatorissa. Hamilton aloitti kitaransoiton 12-vuotiaana, jolloin hän isoveljensä ansiosta oppi ensimmäiset soinnut. 14-vuotiaana hän vaihtoi instrumentikseen basson, sillä paikallisessa yhtyeessä, johon Hamilton liittyi, oli basistin paikka vapaana. Hamilton soitti muutamissa yhtyeissä tulevan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn ja David "Pudge" Scottin kanssa. Yksi kyseisistä yhtyeistä oli The Jam Band. Kesällä 1970 soittaessaan keikan New Hampshiressa, Sunapeessa paikassa nimeltä The Barn Jam Bandin jäsenet tapasivat Steven Tylerin. He päättivät muuttaa Bostoniin ja perustaa yhteisen yhtyeen, joka ei kuitenkaan vielä tuntenut nimeä Aerosmith. Scott lähti pian tämän jälkeen ja Tyler siirtyi yhtyeen rumpaliksi. Hamilton, Perry ja Tyler muodostivat näin ollen voimatrion, jossa Tyler oli myös vokalistina.

Kokoonpanoa täydensivät kitaristi Ray Tabano ja rumpali Joey Kramer, joka antoi Tylerille mahdollisuuden keskittyä pelkkään vokalisointiin. Nimi Aerosmith oli Kramerin idea. Tabanon rytmikitaristin paikalla korvasi Brad Whitford ja Aerosmith oli syntynyt. Haastatteluissa Hamilton on Aerosmithin hauska jäsen, mutta myös eräs keskeisistä informanteista yhtyeessä. Yhtyeen virallisen kotisvun mukaan Hamiltonin suosikkikappale Aerosmithin repertuaarissa on The Farm yhtyeen vuoden 1997 pitkäsoitolta Nine Lives. Hamilton meni naimisiin Terry Cohenin kanssa 70-luvun puolivälissä ja parilla on kaksi lasta. Vuonna 2006 Hamiltonilla diagnosoitiin syöpä, eikä hän voinut osallistua Aerosmithin Route of All Evil -kiertueelle. Häntä tuurasi Joe Perry Projectissa soittanut David Hull. Kolmas joulukuuta 2006 Aerosmith soitti yksityiskeikan New Yorkin Beacon teatterissa ja Hamilton oli mukana koko konsertin ajan. Saman kuun 20. päivä Hamilton ilmoitti Aero Force Onessa selättäneensä syövän. Leikkauksen vuoksi hän ei voinut osallistua kaikkiin Aerosmithin ja ZZ-Topin yhteiskiertueen konsertteihin. Hamiltonin korvasi jälleen David Hull. Hamiltonin syöpä palasi vuonna 2011. Siitä lähtien hän on käynyt hoidoissa ja toipunut hyvin. Huhtikuussa 2013 Hamilton joutui vetäytymään Aerosmithin Australian-kiertueelta. Hän palasi Yhdysvaltoihin koettuaan infektion rinnan alueella. Jo tuttuun tapaan Hamiltonin paikan Aerosmithin kiertueella otti David Hull. Huhtikuussa 2016 Thin Lizzy ilmoitti Hamiltonin osallistuvan kyseisen yhtyeen vuosien 2016 ja 2017 reunion-konsertteihin. Suosikkibasisteikseen Hamilton on maininnut John Paul Jonesin, John Entwistlen ja Paul McCartneyn.

Maanantain mainio:Rainbown laadukasta livemateriaalia vuodelta 1976

Rainbow:Live in Germany 1976


Live in Germany on Rainbown vuonna 1990 ilmestynyt konserttitaltiointi. Sen nauhoitukset ovat Saksasta syyskuulta 1976 ja samalla osa Rainbown kyseisen vuoden maailmankiertuetta. Tarkemmat nauhoituspaikat ja ajankohdat ovat Colognesta (25. 9.), Düsseldorfista (27. 9.), Nurembergista (28. 9.) ja Munichista (29. 9.) Kahta vuotta myöhemmin mainittu albumi ilmestyi Yhdysvalloissa nimellä Live in Europe. Sisällöllisesti sen versiot ovat identtiset, vaikka levy-yhtiö ja kansitekstit eroavat. Kitaristi Richie Blackmoren ja solisti Ronnie James Dion lisäksi Rainbown tuonaikaiseen line-upiin kuuluivat rumpali Cozy Powell, basisti Jimmy Bain ja kosketinsoittaja Ton Carey. Biisilistansa osalta Live in Germany 1976  muistuttaa voimakkaasti vuonna 1977 ilmestynyttä tupla-albumia Rainbow On Stage. Mukana ovat nimittäin vielä tuossa vaiheessa virallisesti levyttämätön ja vuoden 1978 studioalbumille Long Live Rock N' Roll mukaan päässyt Kill the King sekä jylhä Sixteenth  Century Greensleeves, balladikaunokki Catch the Rainbow, kiistaton klassikko Man on the Silver Mountain ja pitkä The Yardbirds-cover Still I'm Sad, jotka kaikki ovat alun perin ilmestyneet vuonna 1975 Rainbown esikoisalbumilla Richie Blackmore's Rainbow. Upean melodian kannattelema Stargazer ja pitkän bluesosuuden sisältävä Do You Close Your Eyes edustavat tuotantoa Rainbown tuossa vaiheessa tuoreimmalta studioalbumilta Rainbow Rising. Deep Purplen ohjelmistosta mukana on Mark III:n tuotantoon lukeutuva ja alun perin David Coverdalen vokalisoima balladikappale Mistreated. Vuonna 2006 Japanissa julkaistiin kuuden cd:n boxi Deuchland Tournee 1976, joka sisälsi kokonaisuudessaan kolme vuonna 1976 nauhoitettua Rainbown Saksan-konserttia.Euroopassa kukin kyseisistä konserteista julkaistiin yksittäisenä tuplacd:nä vuoden 2006 aikana.

Sunnuntain extra:The Box Topsin ja Joe Cockerin levyttämä klassikkokappale

 The Letter on Wayne Carsonin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi vuonna 1967 yhdysvaltalaisyhtye The Box Tops solistinaan blue-eyed soulin keskeisimpiin edustajiin lukeutunut ja myöhemmin voimapopin tärkeimpiin yhtyeisiin kohotetussa bändissä Big Star vaikuttanut Alex Chilton. The Letteristä muodostui The Box Topsin suurin singlemenestys; kappale nousi listakärkeen Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja kohosi top teniin monissa muissa maissa. The Letteristä on lisäksi nauhoitettu useita coverversioita. Niistä tunnetuin lienee soulvokalisti Joe Cockerin näkemys, jolla artisti saavutti Yhdysvalloissa ensimmäisen kymmenen suosituimman joukkoon nousseen singlensä. The Box Topsin originaalilevytys saavutti sijan 372. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Vastaavasti Rock and Roll Hall of Fame listasi The Letterin 500 rock and rollia muokanneen kappaleen listalleen. Vuonna 2011 The Box Topsin originaalilevytys pääsi Grammy Hall of Fameen.

Lauantain pitkä:The Monkeesin viimeinen listaykkössingle

Daydream Believer on yhdysvaltalaisen lauluntekijän John Stewartin kirjoittama kappale, jonka hän työsti hieman ennen eroamistaan The Kingston Trio-yhtyeestä. Kappaleen originaalilevytyksestä vastasi The Monkees Davy Jonesin leadvokalisoimana. Daydream Believer nousi Billboardin listakärkeen joulukuussa 1967 ja piti sijoituksensa neljän viikon ajan. Kyseessä oli The Monkeesin viimeinen listaykkössingle Yhdysvalloissa. Britanniassa Daydream Believerin paras listasijoitus oli viidentenä. Kanadalaissolisti Anne Murrayn Daydream Believeristä vuonna 1979 levyttämä cover saavutti Yhdysvaltain countrylistalla kolmannen sijan ja version paras sijoitus Billboardin listalla oli kahdentenatoista. Daydream Believeristä on levytetty myös useita muita coverversioita. John Stewart levytti kappaleen itse vuonna 1971. Hän ei pitänyt Daydream Believeriä parhaimpiin sävellyksiinsä lukeutuvana. Yhtyeet We Five ja Spanky& Our Gang kieltäytyivätkin levyttämästä kyseistä kappaletta. Ollessaan juhlissa Hoyt Axtonin kodissa Laurel Canyonissa tuottaja Chip Douglas kertoi Stewartille tuottavansa The Monkeesia ja tiedusteli, olisiko tällä tarjota yhtyeelle sopivaa kappalemateriaalia. Jones tarjosi Daydream Believeriä ja Monkees äänitti kyseisen kappaleen vuoden 1967 albuminsa  Pisces, Aquarius, Capricorn & Jones Ltd. nauhoituksissa, mutta Daydream Believer pääsi mukaan vasta The Monkeesin vuonna 1968 ilmestyneelle albumille The Birds, The Bees and the Monkees. Kaikki The Monkeesin jäsenistä osallistuivat kappaleen nauhoituksiin Davy Jonesin vastatessa leadvokaaleista, Michael Nesmithin soolokitarasta, Peter Torkin pianosta ja Mickey Dolentzin taustalauluista. Pianolla soitettu intro oli Torkin käsialaa ja orkesterisovituksesta vastasi jazztrumpetisti ja säveltäjä Shorty Rodgers. Billboard Hot 100-listahistorioitsija Joel Whitburnin 80-luvun puolivälissä ilmestyneen teoksen The Billboard Book of Number One Hits mukaan Daydream Believeriä kaavailtiin aluksi Barry Mannin ja Cynthia Weilin kirjoittaman ja Michael Nesmithin leadvokalisoiman kappaleen Love is Only Sleeping b-puoleksi. Daydream Believerin Euroopan-julkaisun masterit olivat kuitenkin valmiina aikasemmin kuin Love is Only Sleepingin ja niinpä Daydream Believer julkaistiin singlen a-puolena kakkospuolellaan Monkeesin neljän jäsenen yhteistyötä edustava kappale Goin' Down.  Ensimmäinen Michael Nesmithin leadvokalisoima Monkeesin single oli näin ollen vasta vuonna 1969 ilmestynyt Listen to the Band.

Perjantain pohjat:Euryhthmicsin rokkaava vuoden 1985 singlehitti

 Would I Lie to You? on Annie Lennoxista ja Dave Stewartista muodostuneen Eurythmicsin vuonna 1985 kirjoittama ja levyttämä kappale, joka julkaistiin mainittuna vuonna ilmestyneen Eurythmicsin albumin Be Yourself Tonight ensimmäisenä singlebiisinä. Mainitulla kappaleella yhtye siirtyi tyylillisesti syntikkapopista lähemmäksi rockia ja rhythm and bluesia. Be Yourself Tonight-albumilla kuultiin kokonaisuudessaan täysjäsenistä taustabändiä. Tekstinsä osalta Annie Lennox jättää Would I Lie to Youssa häntä pettävän rakastajan. Kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa näyttelijä Steven Bauer esitti poikaystävän osan. Mary Lambertin ohjaamaa musiikkivideota esitettiin ahkerasti MTV:llä. Be Yourself Tonightin etu- taka- ja sisäkannen kuvat ovat kaikki Would I Lie to Youn videoversiosta. Kappale lukeutuu liki pitäen Eurythmicsin tuotannon tunnetuimpiin. Britanniassa kappaleen paras listasijoitus oli 17., mutta Yhdysvalloissa Would I Lie to You nousi viideneksi ja kappaleesta muodostui siellä Eurythmicsin kolmas top teniin noussut single. Australiassa Would I Lie to Yousta tuli Eurythmicsin suurin hitti, joka nousi Kent Report-listan kärkisijalle kahden viikon ajaksi.

Torstain terävä:The Ronettesin toinen singlehitti

 Baby, I Love You on alun perin The Ronettesin vuonna 1963 levyttämä ja seuraavana vuonna yhtyeen esikoisalbumilla Presenting Fabulous Ronettes ilmestynyt kappale. Se on Jeff Barryn, Ellie Greenwichin ja Phil Spectorin kirjoittama ja viimeksi mainitun tuottama. Marraskuussa 1963 ilmestyneen singlen listasijoitus oli 24. sekä Billboardilla että Cashboxissa. Britannian poplistalla Baby, I Love You saavutti yhdennentoista sijan. Billboardin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan tyttöyhtyekappaleen listalla Baby, I Love You saavutti sijan 56. The Ronettes ei ollut juurikaan saavuttanut menestystä vuosien 1961 ja 1963 välillä Colpix Recordsille tekemillään levytyksillä. Vuoden 1963 alkupuolella yhtye solmi levytyssopimuksen Phil Spectorin Philles Recordsin kanssa. Elokuussa 1963 ilmestyneellä singlellään Be My Baby The Ronettes saavutti viimein valtavirran suosiota. Kyseinen kappale nousi Billboardilla kakkossijalle ja Cashboxilla kärkeen. Syksyllä 1963 The Ronettes oli buukattu Dick Clarkin Caravan of Stars-kiertueelle ympäri Yhdysvaltoja. Phil Spector piti leadvokalisti Ronnie Bennettin Kaliforniassa Baby, I Love Youn nauhoittamista varten, kun sitä vastoin muut The Ronettesin jäsenet, Estelle Bennett ja Nedra Talley, lähtivät Dick Clarkin promoamalle kiertueelle. Ronnien serkku Elaine otti hänen paikkansa rundilla Ronnien nauhoittaessa Baby, I Love  Youn Gold Star-studioilla Los Angelesissa. Taustavokalisteina levytyksellä kuultiin Darlene Lovea ja Cheriä ja pianistina Leon Russellia. Baby, I Love You saavutti sijan 11. britten singletilastoissa tammikuussa 1964, jolloin The Ronettes konsertoi Britanniassa The Rolling Stonesin lämmittelijänä. Andy Kim levytti vuonna 1969 Baby, I Love Yousta coverin Jeff Barryn Steed Recordsille nauhoittamallaan samannmisellä albumilla. Kimin versio kappaleesta nousi brittilistalla yhdeksänneksi. Phil Spector oli tuottajana The Ramonesin Baby, I Love Yousta levyttämällä ja vuonna 1980 yhtyeen  albumilla End of  the Century julkaistulla versiolla. Tosi asiassa solisti Joey Ramone oli ainoa levytykseen osallistunut Ramonesin jäsen ja muista levytyksessä mukana olleista mainittakoon studiorumpali Jim Keltner. Ramonesin versio nousi brittilistalla kahdeksanneksi ja oli samalla yhtyeen suurin singlemenestys saarivaltakunnassa.

Keskiviikon klassikko:Hawkwindin arvostetuin studioalbumi

 Hawkwind:Hall of the Mountain Grill

Kuudes syyskuuta  1974 ilmestynyt Hall of the Mountain Grill on yhdysvaltalaisen space rock-yhtyeen Hawkwindin neljäs studioalbumi, jota pidetään yleisesti studiolevytysten osalta yhtyeen levytysuran laadukkaimpana työnä. Mainitulla albumilla kuultiin yhtyeen uutta kokoonpanoa, jossa oli mukana sähköviulusta, Mellotronista ja syntetisaattorista vastannut Simon House. Lyriikoista osaltaan vastannut Robert Calvert ja elektronisia efektejä mukaan tuonut Dik Mik olivat sitä vastoin poistuneet tuossa vaiheessa Hawkwindin lineupista. Pitkäsoiton nimi oli väännös Edward Griegin In the Hall of the Mountain Kingistä. Tyylillisesti albumi sisälsi The Psychedelic Warlords (All Disappear in Smoken) ja Lost Johnnyn kaltaisia hardrockkappaleita. Niistä jälkimmäisen Hawkwindin linepiin tuossa vaiheessa kuulunut Lemmy Kilmister levytti myöhemmin Motörheadin riveissä ja kappaleen kirjoitustyöhön osallistunut Mick Farren oman yhtyeensä The Deviantsin kanssa. Psydedeliaa Hall of the Mountain Grillillä edustivat korkealle noteerattu D-Rider ja Web Weaver. Albumilla on mukana myös seesteisempiä kappaleita, joihin lukeutuvat instrumentaaliraidat Goat Willow, Wind of Change sekä albumin nimikappale. Hall of the Mountain Grillin originaalilla vinyylipainoksella olivat lisäksi mukana Edmonton Sundownissa tammikuussa 1974 livenä taltioidut kappaleet You'd Better Believe It ja Paradox, jotka tyylillisesti muistuttivat yhtyeen varhaisempia instrumentaalijameja. Robert Calvertin jätettyä yhtyeen lauluosuuksista Hall of the Mountan Grillillä vastasi ensisijaisesti Dave Brock. Lemmyä kuultiin solistina Lost Johnnyssa ja Nik Turneria D-Raiderissa. Lemmy on listannut Hall of the Mountain Grillin suosikkialbumeihinsa lukeutuvaksi. Brittilistalla pitkäsoitto saavutti kuudennentoista sijan. Elokuussa 1974 ennen albumia ilmestyi single The Psychedelic Warlords/It's So Easy, jonka paraatipuoli oli editoitu versio. Paradox/You'd Better Believe It julkaistiin singlenä Euroopassa ja myös kyseisen nelivitosen molemmat kappaleet olivat editoituja versioita. Kaikki mainitut kappaleet olivat mukana EMI:n vuonna 2001 Hall of the Mountain Grillistä julkaisemalla remasteroidulla cd-versiolla. Kappaleet The Psychedelic Warlords, Hall of the Mountain Grill, D-Rider ja Wind of Change sisältänyt ep ilmestyi Yhdysvalloissa promootiotarkoituksessa vuoden 1974 aikana. Hall of the Mountain Grillistä myöhemmin laaditut arviot ovat yleisesti olleet varsin positiivissävyisiä.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Tiistain tukeva:Eräs 90-luvun alun merkittävimmistä rockalbumeista

 Pear Jam:Ten

Ten on amerikkalaisen rockyhtyeen Pearl Jamin 27. elokuuta 1991 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt esikoispitkäsoitto. Basisti Jeff Amentin ja kitaristi Stone Gossardin edellisen yhtyeen Mother Love Bonen hajottua kaksikko kutsui mukaan solisti Eddie Vedderin, kitaristi Mike McCreadyn ja rumpali Dave Krusen ja Pearl Jam syntyi vuonna 1990. Suurin osa Tenin kappaleista alkoi instrumentaalijameina, joihin Vedder kirjoitti tekstit. Niiden teemoja olivat esimerkiksi depressio ja kodittomuus. Ten ei ollut menestys heti ilmestyttyään, mutta loppuvuodesta 1992 albumi nousi Billboardin listalla toiselle sijalle. Pitkäsoitolta poimittiin kolme singlehittiä; Alive, Even Flow ja Jeremy. Vaikka Pearl Jam edustikin grungea, yhtye oli eräs vaihtoehtorockin keskeisimmistä popularisoijista. Helmikuussa 2013 pitkäsoiton myynti ylitti kymmenen miljoonan rajan ja se on myynyt 13 kertaisesti platinaa. Ten säilyy Pearl Jamin menestyneimpänä albumina. Gossard ja Ament olivat soittaneet uraauurtavassa grungeyhtyeessä Green River. Sen lopetettua toimintansa vuonna 1987 he perustivat Mother Love Bonen. Yhtyeen toiminta loppui vuonna 1990 solisti Andrew Woodin kuoltua yliannokseen hieman ennen yhtyeen debyyttilevy Applen ilmestymistä. Kesti kuukausia ennen kuin Ament ja Gossard suostuivat jälleen soittamaan yhdessä. Muutamaa kuukautta myöhemmin Gossard alkoi treenata seattlelaiskitaristi Mike McCreadyn kanssa. Tämän varhaisempi yhtye Shadow oli hajonnut. McCready rohkaisi Gossardia ottamaan uudelleen yhteyttä Amentiin. Kolmikko meni studioon Soundgardenin rumpalin Matt Cameronin sekä aikaisemmin Shadowssa rumpaloineen Chris Fielin kanssa ja äänitti instrumentaalidemoja. Viisi äänitettyä kappaletta sisällytettiin Stone Gossard Demos '91 -nimiselle nauhalle, jota levitettiin solistin ja rumpalin löytämisen toivossa.

Sandiegolainen Eddie Vedder vastaanotti demon syyskuussa 1990 Red Hot Chili Peppersin kitaristilta Jack Ironsilta. Vedder meni surffaamaan ja kirjoitti seuraavana päivänä tekstit kolmeen kappaleeseen. Niiden joukossa olleet Dollar Short ja Agytian Crave tultiin myöhemmin tuntemaan nimillä Alive ja Once. Ament ja Gossard kuulivat Vedderin lyriikoilla ja vokaaliosuuksilla täydennetyn demon ja olivat tarpeeksi vakuuttuneita lennätäkseen hänet Seattleen koe-esiintymiseen. Lokakuussa 1990 saapunut Vedder treenasi yhtyeen kanssa viikon, jonka aikana hän kirjoitti yksitoista kappaletta. Samoihin aikoihin yhtyeen kokoonpanon oli täydentänyt rumpali Dave Krusen. Vedder kiinnitettiin yhtyeen solistiksi ja levytyssopimus Epic Recordsin kanssa syntyi pian sen jälkeen. Tuossa vaiheessa nimeä Mookie Blaylock käyttänyt yhtye meni studioon tuottaja Rick Parasharin kanssa maaliskuussa 1991. Seattlen London Bridge -studiossa oli tehty äänityksiä jo mainitun vuoden tammikuussa, mutta niistä ainoastaan Alive säilyi. Äänityksiin kului aikaa ainoastaan kuukauden verran, sillä suurin osa albumin materiaalista oli entuudestaan valmista. Krusen jätti yhtyeen albumin levytysten tultua valmiiksi kyseisen vuoden toukokuussa. Tenin kappaleista Alive sisältää omaelämäkerrallisia aineksia, kun Vedderille selvisi, että hänen isänsä oli itse asiassa hänen isäpuolensa. Ten oli osaltaan muovaamassa 90-luvun alun vaihtoehtorockin soundia. Siihen vaikuttivat keskeisimmin 70-luvun classic rock -yhtyeet, mutta myös 80-luvun postpunkin aggressio. Ten vastaanotti jo ilmestyessään myönteisiä arvioita. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Ten saavutti sijan 209. Musiikkilehti Q:n lukijat äänestivät albumin samaisena vuonna kaikkien aikojen 42:ksi parhaaksi.

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Maanantain mainio:Jorma Kaukosen ja Jack Casadyn kakkosbändin esikoisalbumi

 Hot Tuna:Hot Tuna

Toukokuussa 1970 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Hot Tuna on samannimisen yhdysvaltalaisyhtyeen esikoisalbumi. Berkeleyssä, New Orleans Housessa syyskuussa 1969 keikalla taltioitu albumi saavutti Billboardin listalla sijan 30. Kitaristi Jorma Kaukonen ja basisti Jack Casady perustivat kyseisen yhtyeen rentoutumismielessä kaksikon ykkösyhtyeen, eli Jefferson Airplanen ollessa kiertueella. Hot Tunasta muodostui oma yksikkönsä, joka esiintyi lopulta Jefferson Airplanen konserttien lämmittelijänä. Uransa alussa Hot Tuna esitti sähköistä Chicago Bluesia, mutta ensimmäiselle albumilleen yhtye taltioi puoleksi akustisesti toteutettua countrysta ja bluesista elementtejä ominutta musiikkia. The Reverend Gary Davis oli lukeutunut Jorma Kaukosen varhaisiin musiikillisiin vaikuttajiin ja Hot Tunan esikoisalbumille päätyi kaksi hänen kappalettaan; Death Don't Have No Mercy sekä Oh Lord, Search My Heart. Vuonna 1996 ilmestyneellä Hot Tunan esikoisalbumin uusintapainoksella oli kaksi Davis-coveria lisää; Keep Your Lamps Trimmed and Burning ja Candy Man. Ragtime-vaikutteita Hot Tunan albumilla edustivat Jelly Roll Mortonin ohjelmistosta mukaan poimitut Don't You Leave Me Here ja Winnin' Boy Blues. Näkemys Leroy Carrin How Long Bluesista kuvasti Hot Tunan monipuolisuutta bluesin saralla. Hot Tunan esikoisalbumin remasteroitu ja viisi bonuskappaletta sisältänyt cd-versio ilmestyi vuonna 1996. Boxi nimeltä Hot Tuna in a Can sisälsi mainitun debyyttialbumin lisäksi Hot Tunan neljä seuraavaa pitkäsoittoa, eli albumit   First Pull Up Then Pull Down, Burgers, America's Choice ja Hoppkorv.Vuonna 2012 Iconoclassic Records julkaisi Hot Tunan esikoisalbumista version, jolla oli mukana 13 kappaletta sisältänyt bonuslevy. Kyseiset biisit oli nauhoitettu 19. syyskuuta 1969, eli samoihin aikoihin kuin yhtyeen debyytille päätyneet kappaleet. Mainittu versio oli Vic Anesinin masteroima ja sisälsi Jefferson Airplane-elämänkerturi Jeff Tamarkinin kirjoittamat kansitekstit.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Sunnuntain extra:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen tuorein studioalbumi

Black Crowes:Before the Frost...Until the Freeze

Elokuun viimeisenä 2009 Silver Arrown julkaisemana ilmestynyt Before the Frost...Until the Freeze on kahdeksas ja toistaiseksi tuorein yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Black Crowesin studioalbumeista. Se taltioitiin studiolivenä yleisön edessä Levon Helmin Woodstock, NY-studiossa The Barnissa helmi-maaliskuun taitteessa 2009. Albumin tuotannosta vastasi pitkään yhtyeen kanssa yhteistyötä  tehnyt Paul Stacey. Vinyyliformaatissa kyseessä on 20 kappaleesta koostuva tupla-albumi ja cd-formaatissa ilmestyi alun perin ainoastaan sen Before the Frost...-osuus. Cd:n mukana seurasi koodi, jolla Until the Freezen kappaleet olivat downloadattavissa The Black Crowesin kotisivulta. Vinyyliversio sisälsi kaikki kappaleet, mutta biisijärjestys oli eri, kuin cd:llä. Before the Frost...Until the Freeze oli viimeinen Black Crowesin albumeista, jonka työstämiseen  rumpali Steve Gorman, basisti Sven Pipien ja kosketinsoittaja Adam MacDougall osallistuivat. Before the Frost...Until the Freeze saavutti yleisesti myönteisiä arvioita kriitikoiden keskuudessa. Monet heistä huomasivat yhtyeen uuden tyylillisen lähestymistavan albumilla. Esimerkiksi Uncut kutsui albumia inspiroituneeksi liikkeeksi ja Record Reviewn mukaan Before the Frost...Until the Freeze kuulostaa juuri sellaiselta albumilta, jollainen Black Crowesin piti tässä vaiheessa työstää irrottautuessaan musiikillisesta menneisyydestään ja ollessaan avoin tulevaisuudelle. The Black Crowes julkaisi myös albumin työstämistä dokumentoivan dvd:n Cabin Fever, joka sisälsi myös useita varsinaisella pitkäsoitolla julkaisemattomia kappaleita.

perjantai 18. joulukuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimmistä edustajista

Kitaristivirtuoosi Alvin Leen (19. 12. 1944 - 6. 3. 2013) luotsaama Ten Years After on eräs Britannian keskeisimmistä bluesrockyhtyeistä. Vuosien 1968 ja 1973 välillä kahdeksan Ten Years Afterin albumeista kohosi brittilistalla 40 suosituimman joukkoon. Yhdysvaltojen Billboard 200 -listalle Ten Years Afterin tuotannosta nousi jopa 12 albumia. Ten Years Afterin tuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat erityisesti Woodstockin mammuttifestivaaleilta ja elokuvasta muistettu I'm Going Home, Sladen ja kotimaassa Hurriganesin coverohjelmistoon päätynyt Hear Me Calling, Love Like A Man sekä juuri Billboardin Hot 100 -listalla sijan 40. saavuttanut I'd Love to Change the World. Ten Years Afterin esiaste oli loppuvuodesta 1960 perustettu yhtye Ivan Jay and the Jaycats. Saavutettuaan usean vuoden ajan suosiota paikallistasolla Nottinghamin ja Mansfieldin alueella, vuodesta 1962 nimellä The Jaybirds ja myöhemmin nimellä Ivan Jay and The Jaymen, kitaristi/solisti Alvin Lee ja basisti Leo Lyons perustivat Ten Years Afterin. Huhtikuussa 2009 Yhdysvalloissa menehtynyt ja vuonna 1939 syntynyt Ivan Jay, eli Ivan Joseph Harrison vaikutti yhtyeessä leadvokalistina. Elokuussa 1965 yhtyeeseen liittyi rumpali Ric Lee, joka korvasi varhaisemman rumpalin Dave Quckmiren, joka taas vuonna 1962 oli ottanut yhtyeen originaalirumpali Pete Evansin paikan. Vuosien 1960 ja 1962 välillä Roy Cooper vaikutti yhtyeessä solistina ja rytmikitaristina. Vuonna 1966 The Jaybirds muutti Lontooseen, missä se toimi The Ivy Leaguen säestysyhtyeenä. Samaisena vuonna Chick Churchill liittyi yhtyeeseen kosketinsoittajaksi. Mainitun vuoden marraskuussa Chris Wrightista tuli yhtyeen manageri ja sen nimeksi vaihtui Blues Trip. Nimellä Blues Yard yhtye soitti Lontoon Marqueella yhden keikan Bonzo Dog Doo-Dah Bandin lämmittelijänä. Yhtyeen nimeksi vaihtui lopulta Ten Years After ja sen syntyhistoriasta on eriäviä tarinoita. Tuleva Chrysalis Agency buukkasi Ten Years Afterin ensimmäisenä yhtyeenä. Se sai kiinnityksen Marquee -clubille ja kutsuttiin soittamaan Windsorin vuoden 1967 jazz-festivaaleille. Mainittu esiintyminen johti sopimukseen Deram-yhtiölle, joka oli Deccan alamerkki. Ten Years After oli ensimmäinen yhtye, jonka Deram sainasi ilman singlehittiä. Lokakuussa 1967 ilmestyi Ten Years Afterin nimeä kantanut esikoisalbumi. Vuonna 1968  Skandinaviassa ja Yhdysvalloissa konsertoituaan Ten Years After julkaisi toisen albuminsa Undead, joka oli samalla yhtyeen ensimmäinen livelevy. Se sisälsi muun muassa ensimmäisen version kappaleesta I'm Going Home. Helmikuussa 1969 ilmestyi yhtyeen seuraava studioalbumi Stonedhenge, joka sisälsi muun muassa muutamaa vuotta myöhemmin brittiläisen glamrockyhtyeen Sladen versioiman kappaleen Hear Me Calling. Ten Years Afterin oma levytys mainitusta kappaleesta ilmestyi lisäksi singleformaatissa.  Heinäkuussa 1969 Ten Years After esiintyi Newportin Jazzfestivaaleilla. Kyseessä oli ensi kerta, kun siellä soitti myös rockyhtyeitä. 26.-27. heinäkuuta 1969 Ten Years After esiintyi Seattle Pop Festivaalilla ja läpimurtoa Yhdysvalloissa yhtyeelle tuli merkitsemään keikka Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Siellä esitetty I'm Goin' Home-versio pääsi mukaan sekä Woodstock-elokuvaan että sen soundtrackalbumille. Vuonna 1970 ilmestynyt  Love Like a Man oli Ten Years Afterin ainoa top teniin kohonnut single Britanniassa. Kappaleen täyspitkä versio oli mukana Ten Years Afterin viidennellä albumilla Crickewood Green, josta muodostui yhtyeen suosituin Britanniassa. Elokuussa 1970 Ten Years After esiintyi Strawberry Fields-festivaaleilla lähellä Torontoa sekä Isle of Wightin festivaaleilla. Vuonna 1971 Ten Years Afterin levy-yhtiöksi vaihtui Yhdysvalloissa Columbia ja Britanniassa Chrysalis. Samana vuonna ilmestynyt albumi A Space in Time sisälsi muun muassa Ten Years Afterin suurimman singlemenestyksen Yhdysvalloissa, I'd Love to Change the World. Loppuvuodesta 1972 ilmestyi Ten Years Afterin toinen Columbian julkaisema albumi Rock & Roll Music to the World ja vuonna 1973 tuplakonserttitaltiointi Ten Years After:Recorded Live. Yhtye lopetti toimintansa julkaistuaan Columbialla vuonna 1974 albumin Positive Vibrations. 70-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa Alvin Lee konsertoi ahkerasti yhtyeen Ten Years Later kanssa. Ten Years Afterin originaali lineup teki paluun vuonna 1983 ja konsertoi Readingin festivaaleilla. Mainittu konsertti julkaistiin myöhemmin cd-formaatissa nimellä The Friday Rock Sessions:Live at Reading '83. Vuonna 1988 yhtye palasi yhteen muutamien konserttien merkeissä ja seuraavana vuonna ilmestyi Terry Manningin Memphisissä tuottama Ten Years Afterin uusi albumi About Time. Ten Years After pysytteli toiminnassa uransa pisimmän kauden, vuoteen 2003 saakka. Vuonna 1994 yhtye esiintyi Eurowoodstock-festivaalilla Budapestissa. Vuonna 2003 muut yhtyeen jäsenet ottivat Alvin Leen tilalle Joe Goochin ja nauhoittivat albumin Now. Seuranneelta kiertueelta julkaistiin vuonna 2005 tupla-albumi Roadworks. Lähdettyään Ten Years Afterista Alvin Lee soitti ja esiintyi lähinnä omissa nimissään. Hän menehtyi kuudes maaliskuuta 2013 rutiininomaisen leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 68-vuotiaana. Ric Lee vaikuttaa nykyisin myös yhtyeessä Ric Lee's Natural Born Swingers Bob Hallin kanssa. Tammikuussa 2014 sekä Goochin että Lyonsin ilmoitettiin jättäneen Ten Years Afterin. Heidän paikkansa yhtyeessä ottivat kahta kuukautta myöhemmin veteraanibasisti Colin Hodgkinson ja solisti/kitaristi Marcus Bonfanti. Lokakuussa 2017 yhtye julkaisi tuoreimman albuminsa A Sting in the Tale.

torstai 17. joulukuuta 2020

Perjantain pohjat:Jon Lordin ensimmäinen soolotyö

 Jon Lord:Gemini Suite


Vuonna 1969 toteutetun Deep Purplen rockia ja klassista musiikkia yhdistäneen albumin Concerto for Group and Orchestra jälkeen yhtyeen kosketinsoittajaa Jon Lordia pyydettiin kirjoittamaan sille jatko-osa. Tuloksena oli viidestä pitkästä osasta koostuva Gemini Suite, jonka Deep Purple esitti syyskuussa 1970 Roal Festival Hallissa The Light Music Society Orchestran kanssa. Albumiformaatissa mainittu konsertti julkaistiin vuonna 1993 nimellä Gemini Suite Live. Jon Lord levytti Gemini Suiten studiossa ensimmäisenä sooloalbuminaan vuonna 1971 Malcolm Arnoldin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa. Sooloista albumilla vastasivat silti rockmuusikot. Lordille Gemini Suite oli merkittävä askel ja se johti hänen tuotannossaan sellaisiin keskeisiin myöhemmin ilmestyneisiin sooloalbumeihin kuin vuonna 1974 julkaistu Windows ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Sarabande. Gemini Suite ilmestyi alun perin Euroopassa ja Yhdysvalloissa erilaisen kansitaiteen kera. Vuonna 1973 albumista julkaistiin Yhdysvalloissa uusintapainos, jonka kansikuva oli järjestyksessään kolmas. Vuonna 1983 Gemini Suite julkaistiin Saksassa uusintapainosvinyylinä ja neljä vuotta myöhemmin ilmestyi albumin ensimmäinen cd-versio. Digitaalinen, remasteroitu cd-versio Gemini Suitesta oli vuorossa vuonna 2008. Kitarasooloista albumilla vastasi Albert Lee, rytmiryhmänä olivat Purplen Ian Paice ja Roger Glover ja solisteina Yvonne Elliman ja Tony Ashton.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Torstain terävä:ZZ-Topin sinisävyjä sisältävä kokoelma-albumi

 ZZ-Top:One Foot in the Blues

Marraskuussa 1994 ilmestynyt One Foot in the Blues on ZZ-Topin kokoelma-albumi, joka nimensä mukaisesti koostuu yhtyeen bluesvaikutteisemmasta tuotannosta. Albumella Degüello, El Loco, Eliminator ja Recycler alun perin julkaistuja kappaleita lukuun ottamatta One Foot in the Bluesin biiseissä hyödynnetään vuoden 1987 remiksejä. Vuonna 1971 ilmestyneen esikoisalbumin kappaleiden edustus on One Foot in the Bluesilla odotustenmukaisesti runsas; debyytiltä mukana ovat Brown Sugar, Just Got Back from Baby's, Old Man ja Certified Blues. Kakkosalbumi Rio Grande Mudin valinnat ovat itseoikeutettu sinisävyhidastelu Sure Got Cold After the Rain Fell, Apologises to Pearly ja Bar-B-Q. Erinomaisen Tres Hombres-albumin ainoa poiminta on balladivoittoinen Hot, Blue and Righteous. Pitkäsoitot Fandango ja Tejas sivuutetaan One Foot in the Bluesin kappalevalinnoissa kokonaan. Vuonna 1979 ilmestyneen paluualbumi Degüellon biisiedustus on sitä vastoin merkittävä; mukaan ovat päässeet upea hidas bluespala Fool for Your Stockings, She Loves My Automobile, Hi Fi Mama sekä Lowdown in the Street. El Locon ainoa valinta on Heaven, Hell Or Houston ja Eliminatorilta mukana ovat I Need You Tonight sekä kotimaassa silloin tällöin Melrosen coverohjelmistossa kuultu If I Could Only Flag Her Down. Recyclerilta valinnat kohdistuvat kahteen laadukkaaseen raitaan, jotka ovat My Head's in Mississippi ja 2000 Blues. One Foot in the Bluesilla on tarjottavanaan 17 upeaa näytettä Teksasin pienen boogieyhtyeen sinisävyisimmästä tuotannosta.

torstai 10. joulukuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Freen kolmanneksi suurin singlemenestys

 Wishing Well on brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kappale, jonka työstämiseen osallistui koko yhtyeen viimeinen kokoonpano, eli solisti Paul Rodgers, rumpali Simon Kirke, kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrick, basisti Tetsu Yamauhi sekä kitaristi Paul Kossoff. Kappaleen lyriikka kertoo yhtyeen jäsenten läheisestä ystävästä Bevan T. Woodhousesta. Wishing Well ilmestyi singleformaatissa kahdeksas joulukuuta 1972 ja saavutti seuraavan vuoden tammikuussa brittilistalla seitsemännen sijan. 80-luvun puolivälissä Wishing Well julkaistiin Britanniassa uudelleen singlenä ja vielä tuolloinkin kappale saavutti sijan 96. Wishing Well avaa myös Freen viimeisen, tammikuussa 1973 ilmestyneen ja liki pitäen yhtyeen tuotannon parhaimmistoon lukeutuvan studioalbumin Heartbreaker. Free hajosi jo samaisena vuonna Paul Rodgersin ja Simon Kirken siirtyessä perustamaan sittemmin varsin suosituksi muodostunutta yhtyettä Bad Company. All Right Nown tavoin Wishing Well on sijoitettu Freen kaikkein keskeisimpään tuotantoon lukeutuvaksi. Kappaleesta on levytetty myös useita covereita, joista kenties onnistunein on Blackfoot-yhtyeen albumilla Strikes vuonna 1979 ilmestynyt versio. Kotimaassa Wishing Wellin versioi keikoillaan ansiokkaasti maamme keskeisin katurockyhtye Smack.

Tiistain tukeva:Mick Taylorin aikaista Stonesien livesoundia

 The Rolling Stones:Get Yer Ya Ya's Out


Neljäs syyskuuta 1970 Britanniassa Decca Recordsin ja Yhdysvalloissa London Recordsin julkaisemana ilmestynyt Get Yer Ya- Ya's Out The Rolling Stones in Concert on The Rolling Stonesin toinen livealbumi. Sen nauhoitukset ovat New Yorkista ja Baltimoresta, Marylandista marraskuulta 1969 hieman ennen Stonesien mainittuna vuonna ilmestyneen klassikkoalbumin Let It Bleed ilmestymistä. Stonesien marras-joulukuuhun 1969 ajoittuneen Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijöinä esiintyivät Terry Reid, Ike & Tina Turner ja B. B. King, joista viimeksi mainitun tilalla kuultiin joissakin konserteissa Chuck Berryä. Kyseessä oli ensimmäinen Stonesien kiertueista, jolle Mick Taylor osallistui. Hän oli ottanut Brian Jonesin paikan yhtyeessä hieman ennen samaisen vuoden heinäkuuhun ajoittunutta Jonesin kuolemaa. Get Yer Ya Ya's Out oli myös ensimmäinen albumi, jonka työstämiseen Taylor osallistui täysipainoisesti; Let It Bleedin kappaleista hän oli ollut mukana ainoastaan kahdella. Joulukuun 1969 Yhdysvaltain-kiertue oli viimeinen, jolla kuultin pelkästään Stoneseja sekä pianisti Ian Stewartia ilman muita taustamuusikoita. Get Yer Ya- Ya's Outia varten nauhoitetut konsertit pidettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 27. ja 28. marraskuuta 1969. Ensimmäiseltä päivältä taltioitiin yksi ja jälkimmäiseltä kaksi konserttia. Albumille mukaan päässyt Love in Vainin versio oli nauhoitettu Baltimoressa, Marylandissa 26. marraskuuta 1969. Päällekkäisäänityksiä tehtiin tammikuussa 1970 Lontoossa Olympic-studioilla. Get Yer Ya Ya's Out on joka tapauksessa tunnustettu erääksi aikakautensa harvoista todellisista livelevyistä. Jotkut biisien live-esityksistä samoin kuin toinen kahdesta albumin kannnen kuvaussessiosta pääsivät mukaan dokumenttielokuvaan Gimme Shelter. Albumin nimi on otettu Blind Boy Fullerin kappaleesta Get Yer Yas Yas Out. Sen etukannen kuva on tosi asiassa otettu Lontoossa helmikuun alussa 1970, eikä ole samoista kuvauksista Gimme Shelter-dokumenttiin päässeen kanssa. Get Yer Ya-Ya's Outin takakannen keikkakuvista vastasi brittiläinen taiteilija Steve Thomas. Albumi saavutti jo tuoreeltaan myönteisiä arvioita. Rolling Stoneen Get Yer Ya-Ya's Outista arvion kirjoittaneen Lester Bangsin mukaan kyseessä oli epäilemättä paras levyllä julkaistu rockkonsertti. Kun albumi julkaistiin syyskuussa 1970, Stones oli jo hyvää vauhtia nauhoittamassa seuraavaa studioalbumiaan Sticky Fingers. Britanniassa saavuttamansa kärkisijan lisäksi Get Yer Ya-Ya's Out nousi Billboardin albumilistalla kuudenneksi saavuttaen platinalevyn. Kokoelma-albumeita lukuun ottamatta kyseessä oli Stonesien viimeinen Britanniassa Deccan ja Yhdysvalloissa London Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Yhtye nimittäin lanseerasi oman Rolling Stones Recordsinsa. Elokuussa 2002 ABCKO Records julkaisi Get Yer Ya-Ya's Outin remasteroituna albumina ja digipackinä. Marraskuussa 2009 albumista ilmestyi versio, joka perusalbumin lisäksi sisälsi Stoneseilta viisi bonusraitaa, jotka ovat Prodical Son, You Gotta Move, Under My Thumb, I'm Free sekä (I Can't Get No) Satisfaction. Mukana on myös biisejä lämmittelyesiintyjiltä, eli viisi kappaletta B. B. Kingiltä ja seitsemän Ike & Tina Turnerilta. Lisäksi mukana on dvd ja 56-sivuinen kirjanen. Kriitikot ovat yleisesti tunnustaneet Get Yer Ya-Ya's Outin erääksi kaikkien aikojen parhaista livelevyistä. Vuonna 2000 albumi saavutti sijan 816. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Vuonna 2007 NME rankkasi Get Yer Ya-Ya's Outin kaikkien aikojen seitsemänneksi parhaaksi livelevyksi. Musiikkilehti Q:n vastaavalla listalla albumin sijoitus oli 14.

Maanantain mainio:The Amboy Dukesin johtohahmon esikoissooloalbumi

 Ted Nugent:Ted Nugent


Syyskuussa 1975 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ted Nugent on samannimisen yhdysvaltalaisen hardrockkitaristin ja solistin esikoisalbumi, jonka hän työsti aikaisemman yhtyeensä The Amboy Dukesin lopetettua toimintansa. Sen kurittomuuteen kyllästyneenä Nugent jätti mainitun yhtyeen ja piti kolme kuukautta kestäneen loman, joka oli hänen muusikonuransa ensimmäinen. Virkistäytyneenä Nugent palasi sivilisaation pariin ja hänen uuteen yhtyeeseensä tulivat mukaan niin ikään aikaisemmin Amboy Dukesin jäsenistöön kuulunut basisti Rob Range, aikaisemmin yhtyeessä If soittanut rumpali Cliff Davies ja lopulta solisti/kitaristiksi valikoitui aikaisemmin michiganilaisessa ja The Amboy Dukesia lämmitelleessä yhtyeessä Scott vaikuttanut Derek St. Holmes. Uusi yhtye testasi kuntoaan ensin keikoilla ja siirtyi sen jälkeen studioon. Ted Nugentin esikoisalbumi nousi Billboardin listalla top 30:een ja saavutti lopulta moninkertaisesti platinaa. Kyseinen albumi käynnistyi yli kahdeksanminuuttisella kitarahyökkäyksellä Strangehold, joka tyylillisesti viitoittikin Nugentin tulevaa tuotantoa. Kappaleen kitarasoolo oli taltioitu yhdellä otolla ja vokalisteina siinä kuultiin sekä Nugenttia että St. Holmesia. Jälkimmäinen lauloi leadia Queen of the Forestin, Just What the Doctor Orderin, Hey Babyn ja Snakeskin Cowboysin kaltaisilla kappaleilla, joista erityisesti viimeksi mainitusta muodostui keikkastandardi Nugentin ohjelmistoon vuosiksi eteenpäin. Nugentin esikoisalbumin kappaleista Motor City Madhouse on oodi hänen kotikaupungilleen Detroitille. Pitkäsoiton tuotannosta vastasivat Tom Werman ja aikaisemmin If-yhtyeen managerin tehtävissä ollut Lew Futterman. Vuonna 2005 Nugentin esikoisalbumi saavutti sijan 487. Rock Hardin laatimalla listalla 500:sta kaikkien aikojen parhaasta rock - ja metalalbumista. Guitar World rankkasi Strangeholdin soolon kaikkien aikojen 31:ksi parhaaksi.

Sunnuntain extra:Huippurumpalin 80-luvun yhtye

King Cobra on hardrockyhtye, jonka monista keskeisistä yhdysvaltalaisyhtyeistä, kuten Vanilla Fudge ja Cactus muistettu rumpali Carmine Appice perusti vuonna 1983 lopetettuaan musiikillisen yhteistyönsä Ozzy Osbournen kanssa. Yhtyeen muodostivat muilta osin neljä suhteellisen tuntematonta muusikkoa; solisti Mark Free, kitaristit David Michael-Philips ja Mick Sweda sekä basisti Johnny Rod. Vuosien 1985 ja 1986 aikana King Cobralta ilmestyivät Capitol Recordsin julkaisemina pitkäsoitot Ready to Strike ja Thrill of a Lifetime. Kolmannen albuminsa King Cobra III yhtye julkaisi itsenäisesti vuonna 1988. Samaisena vuonna Appice päätti hajottaa yhtyeen. Seuraavana vuonna hän ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön John Sykesin kanssa hänen projektissaan Blue Murder. Vuonna 2010 King Cobra aloitti toimintansa uudelleen. Yhtyeen kokoonpano oli muilta osin originaali, mutta solistiksi oli vaihtunut Paul Shortino. Kyseinen lineup julkaisi vuonna 2011 nimikkoalbuminsa Frontiers Recordsin kautta ja vuonna 2013 toisen pitkäsoiton King Cobra II. Kyseisen albumin jälkeen yhtye lopetti toimintansa sen jäsenten muiden musiikillisten velvoitteiden vuoksi. Vuonna 2016 Mick Swedaa vajaa King Cobran lineup teki kuitenkin keikkoja.

Lauantain pitkä:Todellinen kotimaisen juurimusiikin helmi

Rujosta rhythm and bluesista ensi alkuun musiikillisen innostuksensa ammentanut Balls-yhtye kasautui vuonna 1988.  Timo ”Tipi” Järvinen oli soitellut rytinäbluespohjaista räimettä jo 1970-luvun lopussa Housebreakers-bändissä, jossa olivat käväisseet Esa Pulliaisen ja Dave Lindholmin kaltaiset suuruudet. Elmun toiminnanjohtaja Harri Laitinen pyysi Järvistä kasaamaan yhtyeen yhdistyksen 10-vuotisjuhliin N-clubille. Tipin messiin lähtivät juuri Clifters-yhtyeestä eronneet kitaristit Petri Peevo ja Lare Murtomaa sekä rumpali Sami ”Sande” Vettenranta, jotka olivat Tipin tuttuja 80-luvun alussa vaikuttaneesta Deep Talking Boys-kokoonpanosta. Basistiksi saatiin Silu Seppälä ja koska Elmu-keikka sujui erinomaisesti, yhtye päätti jatkaa toimintaansa. Ballsin ohjelmisto koostui aluksi täysin covereista. Tipi Järvisellä oli laaja levykokoelma, josta lainakappaleet valittiin. Bändillä oli kuitenkin tapana sovittaa biisit suorastaan uuteen uskoon. Lare palasi tässä vaiheessa Clifterssiin ja myös Silulla oli muita kiireitä. Kolmoskitaristiksi Peevo löysi Pera Huuskosen Albert Kingin Suomen-keikalta ja basistiksi saatiin Smackista  tuttu Rane Raitsikka alias Harri Jäntti. Bändin alkukauden keskeisiin keikkoihin lukeutui muun muassa kuuden viikon esiintymisputki Berlin-clubilla. Solistina yhtyeessä vierailivat mm. Melrosen Tokela ja Sielun Veljien Jouko Hohko.
Alun perin Kajaanissa vuonna 1966 syntynyt ja pääkaupunkiin vuonna 1983 muuttanut solistilahjakkuus Marjo Leinonen löytyi yhtyeeseen Rane Raitsikan kautta. Tavastian-keikan jälkeen Ranen huomion kiinnitti hyvässä hutikassa uskomattomalla laulusoundilla Elvistä, Chuck Berryä, Janis Joplinia ja Lynyrd Skynyrdiä esittänyt neito. Leinosen ensimmäinen merkittävämpi estradiesiintyminen oli tapahtunut jo vuonna 1983 Kajaanin kaupunginteatterissa musikaalissa Lätyt hillolla Pekka Töpöhäntä. ”7-14-vuotiaana tanssin ja treenasin aktiivisesti. Kajaanin teatteriin mut löysi Motelli Skronkle -bändistäkin tuttu ohjaaja Hannu Raatikainen. Juuri kun olin oppinut kiroilemaan, äiti keksi, että nyt viritellään vähän sivistystä tytön päähän ja pisti mut 14-vuotiaana jollekin kesäleirille- ja se olikin samalla teatterileiri. Siellä oli oikein pääpiruja paikan päällä, medioista tuttu näytelmäkirjailija Juha Siltanen, lavastaja Reija Hirvikoski sekä ohjaaja Hannu Raatikainen. Raatikaisen kanssa olimme yhteistyössä sitten vielä myöhemminkin” Leinonen muistelee teoksessa Rockin korkeat korot. ”Siinä ei mennyt sitten kovin kauaa, ehkä pari vuotta kun jo muutin Helsinkiin. Ja sitten olikin kosketusetäisyydellä kaikki musisointiin ja varsinkin reilummanpuoleisiin soittomeininkeihin liittyvät jutut. Levyhyllyyn ilmestyi mm. Gene Vincentin, Albert Collinsin ja Johnny Winterin levyjä. Keräsin ja kuuntelin silloin paljon musiikkia, ja rohkaistuin esiintymään pienessä mittakaavassa jo yleisönkin edessä”, Leinonen toteaa. Ranen ja Marjon treffit olivat Starttipubissa 20. 11. 1988 ja ekat treenikset pian sen jälkeen. Marjo Leinonen debytoi Ballsin solistina Berlin-clubilla jo kahta iltaa myöhemmin 22. marraskuuta 1988. ” Yleisön joukossa oli näitä ihailemiani hemmoja, Tokelaa ja Hohkoa. Jengi tsiikasi minua ja mietti, että mitähän tuo akka tekee stagella. Sitten funtsasin että ohhoh ja aloin huutaa. Jännittäminen teki vain hyvää, laulu lähti liikkeelle tosi äkäisesti”, Leinonen muisteli Soundissa syksyllä 1989. Uskomattoman laulusoundinsa lisäksi Marjolla oli myös omia biisejä. Hän oli tehnyt niitä sekä yksin että hyvän ystävänsä Petri Anttosen kanssa. Tipi Järvinen työsti Marjon hyviä biisiaihioita eteenpäin ja niinpä kahden ensimmäisen Balls-albumin materiaali syntyi vaivattomasti. ”Valokuvaaja Pete Anttonen oli ensimmäinen, joka äänitteli kotistudiossaan jotain lauluja. Silloin sain kuulla ekan kerran kompin kanssa miten se ääni oikein kulkee. Kuulin myös omia biisien tekeleitä. Esimerkiksi Raven-biisin kohdalla tehtiin Peten kanssa yhteistyötä ja se keksi jonkun kierron, jotta saatiin biisi nauhalle. Kuulin biisini ekan kerran äänitettynä ja sittenhän olikin jo dokumentti kädessä”,  Leinonen totesi.
Ballsin livekeikkojen autenttisuus haluttiin ikuistaa myös levylle. Tuottajaksi saatiin Jukka Orma ja levy-yhtiöksi Sielun veljien juuri perustama Seal on Velvet. Ballsin esikoisminilp nauhoitettiin kahtena peräkkäisenä iltana Helsingin Vanhalla helmikuussa 1989 miellyttävän alkeellisella kalustolla ja julkaistiin jo saman vuoden keväällä. Sen sisällöstä kannattaa nostaa esiin etenkin Ballsin tuotannon ensimmäinen tuotos kautta aikojen, Marjon sekä Petri Anttosen käsialaa oleva Treat Right Your Heart, johon Tipi Järvinen tosin kehitti alkuriffin. Todella tiivistunnelmaisen Ravenin sanat ja melodia olivat Marjon, mutta kappaleen rakenne syntyi Peevon ja Tipin avustuksella. Slidekitaraa soitti Peevo, Tipi ja Pera akustisia ja kontrabassoa Rane. Raven toi Ballsille ylivoimaisen voiton television Levyraati-ohjelmassa. Funny Woman-kappaleen erinomainen riffi oli Petri Anttosen tekosia ja kyseisessä biisissä Balls hyödynsi ensimmäistä kertaa mieskuoroaan. Tipi ja Pera jammasivat väsyneinä Temptationsin biisiä Shakey Ground. Jukka Orma käski Antti Kirvesmäkeä laittamaan nauhat pyörimään ja biisiä tallentui näin ollen myös levylle noin 20 sekunnin ajan. Debyyttilevylleen Balls versioi myös Larry Williamsin ohjelmistoa alkuaan olevan ja jopa Beatlesin esittämän rockrypistyksen nimeltä Bad Boy.”Kun minilp:tä suunniteltiin, se päätettiin duunata mahdollisimman nopeasti, jotta sen hetkinen soundi saataisiin talletettua. Niin kaikki otettiin laakista sisälle. Levystä tuli pienimuotoinen siksi, että oma materiaali ei ollut kokonaisuudessaan kypsää, eikä kaikkea haluttu edes tuhlata ekalle levylle. Onhan lopputulos vähän epävireinen, mutta mitä siitä. Ei ole varaa olla vittuuntunut, koska levy on totuus siitä soitosta”, totesivat bändiläiset 1989 syksyllä.
    
Alkukesästä 1989 Rane muutti Yhdysvaltojen länsirannikolle. Hänen tilalleen basistiksi saatiin Juha ”Jimi” Sero, joka oli aikaisemmin toiminut Ballsien autokuskina ja roudarina, joten hän tunsi sekä yhtyeen elämäntyylin että sen biisit. Vuosikymmenen vaihde oli Ballsille todella hektistä aikaa, sillä parhaimmillaan yhtyeellä saattoi olla neljä esiintymistä päivässä.
Ensimmäistä pitkäsoittoaan Balls alkoi nauhoittaa Popedan Costellon Harasoo-studioilla Tampereella kohtuullisesti menestyneen minialbumin turvin. ”Helvetin hyvä paikka ja helvetin hyvä äänittäjä, Viitasen Jani. Kerrankin musiikkia ymmärtävä äänittäjä”, totesivat Ballsit. Studioaikaa oli viisi päivää, mutta pahaksi onnekseen yhtye myöhästyi pahasti ja joutui hoitamaan kaikki äänitykset neljässä päivässä. Pohjat hoidettiin puhtaasti livepohjalta ja päälle tehtiin vain muutamia dubbauksia. Lauluosuudet Marjo hoiti päivässä. Edelleen keikkasetissä säilyneestä Crazy Rhythmistä muodostui Ballsin uran suurin hitti. Sen kertosäe oli Clifters-hemmo Lare Murtomaan tekemä. Levyltä nousivat lisäksi erityisesti esiin erinomaisesti svengannut Quickhelper sekä 5/4-osatahdissa kulkenut, erinomaisen juureva Springtime Deal, johon Veeti Kallio kävi vetäisemässä huuliharppusoolon. Coverosastoa edustivat Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin repertuaariin kuulunut Sock It To Me, joka rankkoine sooloineen ja voimakkaine kööreineen oli Ballsin keikkojen kohokohtia, voimakkaasti uudelleen sovitettu Chuck Berryn debyyttihitti Maybelline sekä Stone the Crows-yhtyeen voimakasäänisen solistin Maggie Bellin soolotuotantoon lukeutuva Suicide Sal. ”Suicide Salista oli studioversiokin, mutta se ei kulkenut. Kun se on bluesia, se on tarina, niin siihen sopi toi soundi, joka on vähän kuin portailla istuskelis. Springtime Deal oli vasta idea-asteella, kun Viitanen sanoi, että menkää nyt saatana tekeen toi biisi. Se oli eka otto ja eka kerta, kun kukaan meistä soittaa sen biisin kokonaan läpi. Ehkä sen takia siihen tuli semmonen omituinen tunnelma, sellanen erilainen. Hohko tuli treeneihin jammaileen, kun ei ollu basisti paikalla. Se keksi sen riffin. Tallman oli alun perin jonkinlainen twistibiisi. Murtomaan Lare oli mukana Crazy Rhythmissä. Sehän on Clifters-kitaristi, mutta myös alkuperäinen Balls-kitaristi, se oli Perana Peran paikalla”, kertoilivat bändiläiset debyyttipitkäsoittonsa biisien taustoista. Ballsin levyistä ainoana kaikissa formaateissa julkaistu Drunkfish ilmestyi helmikuussa 1990. Vaikka levytyssessiot olivatkin melkoisen kosteat ja äänitykset hoidettiin yleensä joko krapulassa tai nosteessa, sai levy nimensä Tom Waitsin albumin Swordfishtrombones innoittamana. "Marjo Leinonen on vähän yllättävä nimivalinta tämän äänityypin laulajalle. Hänen musiikillinen alma materinsa on tuskin ollut Tapiolan lapsikuoro. Leinosella on hämmästyttävät Janis Joplin -valmiudet. Hänessä on musikaalisuutta, joka sallii samanlaisen villivapaan rajojen rikkomisen ja räiskyvän aksentoinnin. Janis Joplinhan erosi mustista laulajattarista siinä, että hän ei olut samalla tavalla cool, vaan päästi pokerin pettämään vapaasti tunteiden tieltä. Leinosen naukuvassa äänessä on lisämausteena tähän nähden hieman Billie Holiday ja Eartha Kitt -kissanruokaa. Balls-yhtyeen levyn nimi on Drunkfish ja kaiken kaikkiaan henki on asiaankuuluvasti sellainen, että kohtuuden puolesta ei juurikaan saarnata. Parit iskusanat riittävät, muuten laulajan instrumentti ja hämyrockin kulta-aikojen sähkökitarat viestivät kyllin selvästi, minkälaiseen Suomi-Amerikka-seuran musiikkibaariin olemme saapuneet", kirjoitettiin albumista Seppo Bruunin, Jukka Lindforsin, Santtu Luodon ja Markku Salon teoksessa Jee jee jee- suomalaisen rockin historia. Näihin aikoihin Balls alkoi esitellä myös akustista puoltaan. Bändi oli yleinen vieras paikallisradioissa ja se esiintyi akustisvoittoisesti silloin tällöin myös festivaaleilla. Ballsin vuoden 1990 Provinssirock-keikka kuultiin juuri toimintansa aloittaneessa Radiomafiassa. Samaisena vuonna sama kanava taltioi Ballsilta myös tv:ssä nähdyn keikan. Vuoden 1991 puolella Jimi piti Ballsista lomaa ja bassossa häntä tuurasi Maria Hänninen. Kyseisenä vuonna Marjo esitti naispääosan Mika Kaurismäen elokuvassa Zombie ja kummitusjuna. ”Sakke Järvenpää tuli Bulevardilla kysymään, ett kiinnostaisko tehdä elokuvan naispäärooli? Sanoin, että joo! Näyttelin siinä Silu Seppälän roolihenkilön tyttöystävää”, Leinonen kommentoi Rockin korkeissa koroissa. Balls kokeili siipiään myös ulkomailla esiintyen Ruotsin lisäksi myös muutaman viikon rundilla Kanadassa. Ennen  Kanadaan lähtöä bändin oli tarkoitus julkaista single Seal on Velvetillä. Pikkulevylle kaavaillut kappaleet Hey Jack ja Screwdriver Jump näkivät päivänvalon kuitenkin vasta Ballsin uran summanneella tuplakokoelmalla Fastlane through the History of Balls. Tässä vaiheessa perustajajäsen Tipin oli aika poistua takavasemmalle yhtyeestä.

Balls muuttuu, kun haluaa


Seuraavaa pitkäsoittoaan Balls Change When Balls Want to Change yhtye lähti äänittämään Paraisille alkuvuodesta 1993 tiukan treenisession jälkeen. Tuottajana oli tällä kertaa Pave Maijanen ja myös äänityssessiot olivat selkeästi edellisiä skarpimmat. Kaikki yhtyeen jäsenet osallistuivat kappaleiden tekemiseen, mutta tässä vaiheessa yhtyeen jonkinlaisena johtohahmona voi pitää Pera Huuskosta, joka dokaamisen kokonaan lopetettuaan oli todella inspiroituneessa tilassa. Peran käsialaa olleita Balls Change-levyn huippuhetkiä olivat muun muassa biisit Let’s Take The Sea, nimensä veroinen melankolinen tunnelmapala Sadness of Sunday sekä kauniisti munan imemisestä autossa kertonut svengihirviö Convertible Blow Job. ”Pave ei ollut mikään tuottaja, vaan yksi sälli messissä. Äänitti välillä ja soitti välillä kanssamme. Se on juuri tuottajan homma. Nykyään ajatellaan niin vääristyneesti, että tuottaja olisi joku, joka tekee bändin levystä jotain. Pave oli mukana tekemässä levyä meidän kanssamme, ei tekemässä Pave Maijasen tuottamaa levyä”, kommentoivat yhtyeen jäsenet albumin julkaisun aikoihin Soundissa keväällä 1993. Albumin äänitykset sujuivat niin vaivattomasti, että bändille jäi jopa ylimääräistä studioaikaa. Sen yhtye hyödynsi taltioimalla akustisia biisejä, jotka jostakin kumman syystä jäivät kuitenkin tuolloin julkaisematta. Marjo oli joka tapauksessa tyytyväisempi laulusuorituksiinsa akustisissa paloissa, kuin varsinaisissa Balls Change-sessioissa. Akustisissa vedoissa olivat mukana uusi näkemys Crazy Rhythmistä, jota Balls on soittanut jopa viidellä erilaisella sovituksella, Led Zeppelinin kolmoslevyn helmiin lukeutuva Immigrant Song, Big Mama Thortonin Bumble Bee, jota Balls esitti myös sähköisenä näkemyksenä, Lee Dorseyn A Lover Was Born sekä Peran Baby You Glow. Täysraitistunut Huuskonen ei tuntenut enää oloaan Ballsissa kotoisaksi ja pitkän harkinnan jälkeen hän päätti lähteä yhtyeestä.
Nelijäseniseksi kutistunut Balls äänitti loppuvuodesta 1994 singlen Songwriter/Boogie Mill julkaisijanaan tuore Zen Garden-yhtiö. Jukka Orma päätyi soittamaan Boogie Millillä lähes kaiken ja hänestä kehkeytyikin Ballsin seuraavan pitkäsoiton, vuoden 1995 Jungle in A Barrelin tuottaja. Itse albumista muodostui ainutlaatuinen koko kotimaisessa musiikkihistoriassa. Orma hyödynsi todella erikoisia tuotannollisia ratkaisuja tynnyrimikityksineen sun muineen. Biisimateriaali levyllä oli vahvaa ja Leinonen tulkitsi paremmin kuin koskaan. Mainoskikkana tuottaja ja bändi haukkuivat toisensa suurin piirtein lyttyyn mediassa, mutta monen tosi diggarin korkeallekin arvostama Jungle in A Barrell meni kaupallisessa mielessä suurelta yleisöltä ohi.
Albumin ilmestymisen jälkeen Peevo lähti vuorostaan yhtyeestä ja Ballsin kitaristeina vierailivat muun muassa Luumu Kaikkonen ja Mikko Rintanen.
Varsinainen uusi Balls-kokoonpano muotoutui vuonna 1998. Yhtyeen basistiksi tuli Jari Paulamäki, Tipi palasi bändiin ja se kaavaili rundia Saksassa. Markkinointimielessä Balls teki viiden biisin demon, jolla olivat mukana muun muassa versio Bobby Hebin hitistä Sunny, uusionäkemys Balls Changen huippuhetkiin lukeutuvasta Be My Birdistä ja originaalille melkoisen uskollinen näkemys Albert Kingin Don’t Burn Down the Bridgestä. Näihin aikoihin Balls heitti kotimaassa todella onnistuneita keikkoja, mutta musiikkisysteemit olivat jälleen kerran muuttuneet, eikä yleisöä ollut tarpeeksi, mutta ne, jotka diggasivat, diggasivatkin sitten täysillä. Juuri ennen Saksan reissua Tipi joutui jättämään bändin, sillä hänen kätensä halvautui miehen nukuttua sen kuolioon. Saksaan lähti siis vain yhden kitaristin, eli Peevon sisältänyt Balls-kokoonpano.
Jouluksi  2000 Balls julkaisi kaksi versiota Crystal Snow-nimisestä kappaleesta sisältäneen singlen. Kuulastunnelmainen biisi kuvasi joulun viettoa Englannissa ja siitä kuvattiin myös video yhdellä otolla Kallion kaduilla todella edullisella budjetilla.
Uuden pitkäsoiton, jonka kaikista kappaleista oli ensin tehty demoversiot, äänitykset käynnistyivät Mitja Tuuralan tuottamina vuoden 2001 keväällä. Albumia äänitettiin välillä ristiriitaisissakin tunnelmissa vuoden 2001 aikana. Tervehtynyt ja bändiin palannut perustajajäsen Tipi Järvinen ehdotti yhtyeelle Temptationsin vanhaa hittiä Can’t Get Next to You ja kappale toimikin Balls-käsittelyssä kuin rasvattu. Skinny Dipping-albumin huippuihin lukeutuvat muun muassa upeasti svengaavat Candy Thief ja Magic Go Go Shoes, vanhalta demonauhalta löytynyt Rosebud sekä Sly & The Family Stonen hengessä upeasti funkkaava Tail Lights. Balls keikkaili Skinny Dippingin tiimoilta kotimaassa, mutta yleisömäärät jäivät turhan vähäisiksi. Kriitikoiden taholta Skinny Dipping sai varsin myönteisen vastaanoton. Mm. Ilta-Sanomien Plus-liitteessä albumi valittiin ilmestyttyään välittömästi viikon levyksi neljällä tähdellä. ”Balls on aina ylpeillyt sillä, että sen juuret versovat niin kadusta kuin ojastakin. Mutta yhtye joutui odottamaan näihin päiviin saakka, että tuo energia saatiin noiduttua myös levylle. Keikkaolosuhteissahan Ballsilla on tunnetusti niin kova vauhti päällä, että yleisön pitää jo keskiarvon nimissäkin vetää omat turvavyönsä kiinni. Kiitos Mitja Tuuralan, noihin vaarallisiin tunnelmiin voi nyt uppoutua myös albumin välityksellä. Basisti/tuottaja on onnistunut vangitsemaan Marjon, kitaristipari Petri Peevon ja Tipi Järvisen, basisti Jari Paulamäen ja rumpali Sami Vettenrannan sielut magneettinauhalle hienosti. Kun hän vielä koristaa albumin ytimenä sykkivää rockmasiinaa valikoiduilla mausteilla, saadaan Balls-cocktailista juuri sen verran jännittävämpi, että mielenkiintoa riittää toistuviin kotikuunteluihinkin. Ja tässä Mitja lienee löytänyt Viisasten kiven:hän on ymmärtänyt lähestyä yhtyettä paitsi eepeen mittaisen Balls-livedebyytin velvoittamalla raa'alla tavalla, myös sama hullun professorin kiilto silmissään kuin Jukka Orma Jungle in a Barrel- klassikolla 1995” arvioi Petri Silas Soundissa niin ikään neljän tähden voimalla. Uusiin studiosessioihin kokoonnuttiin loppuvuodesta 2002 tällä kertaa Seawolf-studioille Suomenlinnaan. Nauhalle tarttuivat muun muassa Andy Mc Coyn tuore biisi Rock n’ Roll Star sekä Bobbie Gentryn vanha hitti Okolona River Bottom Band. Vuoden 2003 aikana Balls katsoi kuitenkin parhaaksi jäädä jälleen kerran telakalle. Marjo ja Sande vaikuttivat sittemmin Uusi päivä-nimisen onnistuneen pitkäsoiton julkaisseessa Viranomaiset-kokoonpanossa ja Peevo kitaroi täysiveristen rockin opetuslasten korkeakoulussa, eli Flaming Sideburnsissa. Viranomaiset muotoutui vuonna 2003 Savoy-teatterissa esitetyn musikaalin Stand by Me jälkimainingeissa. Kyseinen musikaali sisälsi Aki Sirkesalon ja Niko Ahvosen onnistuneita käännöksiä parivaljakon Leiber&Stoller säveltämistä klassikkokappaleista. Branded Womenista tuttu Timo Koutala kaipasi ravintola Sävelen sunnuntai-iltoihin housebandia. Leinonen kasasi taakseen sopivimmat mahdolliset soittajat ohjelmiston ollessa ensisijaisesti edellä mainittuja Leiber/Stoller-lainoja. Jami-illat ravintola Sävelessä jatkuivat kevääseen 2004. Jamit siirtyivät ravintola Dubrovnikiin, Coronabaarin alakertaan, missä niitä seuraavana vuonna pidettiinkin jokaisena sunnuntaina. Marjon vierailuista muiden levyillä mainittakoon esiintymiset Pedro Hietasen, Ismo Alangon, Edvard Vesalan, Agentsin, Flaming Sideburnsin ja Eternal Erectionin pitkäsoitoilla. Lisäksi Leinonen on vokalisoinut mm. Junnu Vainiolle ja Reino Helismaalle tehdyillä tribuuttilevyillä. (Daiga daiga duu kokoelma-albumilla Onnellisten kotimaa ja Naapurin sähköurut.)Keskeisistä Ballsin ulkopuolella tehdyistä livekeikoista mainittakoon Leinosen esiintymiset Badding- ja  Gösta Sundqvist-tribuuteissa 2000 ja 2003, Massive Attack-ilta 2005 ja  Lasse Mårtenson kohu-ilta 2006.
3. 12. 2007 Ballsin perustajajäsen Tipi Järvinen menehtyi sairaskohtaukseen. Vuodesta 2008 lähtien Balls  keikkaili jälleen matalalla profiililla. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat tuossa vaiheesssa Marjo, Sande, Peevo, Pera ja Jimi. Samaisen vuoden syksyllä Marjo Leinonen esitti naispääosaa Janis Joplinin elämästä kertoneessa ja maamme suurimmat konserttisalit kiertäneessä musikaalissa Janis. "Mua pyydettiin tähän näytelmään mukaan jo vuonna 2003, mutta siihen asti oli rasitteena mun äänen jatkuva vertailu Jopliniin, vaikka lauloin enemmänkin rockabilly-henkistä musiikkia ja laulan toki edelleen", Leinonen totesi.
"Mun tiet erkani Joplinin musasta jo niin alkuvaiheessa, että en halunnut että ne vertailut saa jotenkin lisää höyryä veturiin."
Nainen kuitenkin nähtiin tänään ensi-iltansa saavan Janis! – Eräs rocklegenda -näytelmän päätähtenä.
"Suuria syitä tähän ryhtymiseen olivat ohjaaja Susanna Haavisto ja se, että pääsen näyttelemään. Joskus 18-kesäisenä olen näytellyt aika paljonkin erilaisissa teatteriryhmissä. Silloin oli tarkoitus enemmänkin suuntautua siihen maailmaan, mutta toi hevonvitun rock n´ roll vei mukanaan ja pilasi mun elämäni", nainen nauraa.
Leinosen mukaan kolmas syy suostumiseen oli ammattitaitoinen bändi, jonka kapellimestarina on muun muassa Stratovariuksesta ja Emma Salokoski Ensemblestä tunnettu basisti Lauri Porra.
Musikaali perustuu Joplinin ja hänen siskonsa Lauran välisiin kirjeisiin. Näiden kirjeiden pohjalta laadittua näytelmää on Leinosen mukaan esitetty ainakin New Yorkissa, mutta Suomessa nähtävä versio on muovautunut melkoisesti ohjaaja Haaviston käsittelyssä.
  Vuonna 2009 Balls julkaisi Boogiemill Recordsin kautta singlen, joka sisältää biisit Wild One sekä Watchdog. Promotarkoituksessa yhtye teki runsaamminkin levytyksiä, mutta ne ovat toistaiseksi jääneet vaille virallista julkaisua. Vuonna 2010 Balls esiintyi muun muassa Järvenpään Puistobluesissa sekä Iisalmen Sandels Rockissa. Suomeen palannut Rane Raitsikka teki paluun myös Ballsin riveihin, tosin tällä kertaa kitaran varteen. Lokakuussa Dave Lindholmin, Marjo Leinosen ja Rane Raitsikan Shoeshiners-kokoonpano, joka debytoi Arto Nybergin Kesäduuniblues-ohjelmassa, teki Suomen-kiertueen.  Balls  on todellinen juurimusiikin helmi, jonka levytykset ja parhaiden livekeikkojen hurmoksellisuus eivät koskaan unohdu. Uusien esiintymisten osalta yhtyeelle on tähän mennessä sovittu kaksi keikkaa, joista toinen on Tiivistämössä uuden vuoden aaton aattona 2023 ja toinen seuraavana kesänä Jytäkesä Go Gossa. Leinosen Viranomaiset-kokoonpano on julkaissut vuoden 2020 helmikuussa toisen albuminsa Vanha Schäfer. Huff n' Puff-yhtyeen kanssa Leinoselta ilmestyi onnistunut albumi vuonna 2012. BigFeet&Lala-yhtyeen kanssa Leinonen on työstänyt vuonna 2018 ilmestyneen pitkäsoiton Pet Me. Leinosen lisäksi yhtyeessä vaikuttavat kitaristi Jukka Orma, rumpali Sande Vettenranta ja basisti Mikko Murtomaa. Leinosen yhtyeistä on vuonna 2023 esikoisalbuminsa Holy Roller julkaissut Marjo Leinonen & The Bublicans.

Perjantain pohjat:Esipunkin klassikkoyhtyeen livesoundia vuodelta 1970

MC 5:Teen Age Lust

Teen Age Lust on detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n konserttitaltiointi, joka on nauhoitettu tammikuussa 1970 Saginaw Civic Centerissä, Michiganissä tammikuussa 1970. Livelevyn julkaisijana oli vuonna 1996 digitaalisen remasteroinnin jälkeen Total Energy Records. Albumi sisältää ensisijaisesti kappaleita MC 5:n kahdelta ensimmäiseltä albumilta, eli pitkäsoitoilta Kick Out the Jams (1969) ja Back in the USA. (1970.) Ensin mainitulta ovat mukana Wayne Kramerin vokalisoima, erinomainen Ramblin' Rose, Rama Lama Fa Fa Fa sekä kappaleista Starship, Kick Out the Jams sekä viimeksi mainitulta löytymättömästä biisistä Black to Comm muodostuva 13-minuuttinen medley. Back in the USA:n biisiaarteistoa Teen Age Lustilla edustavat liven nimikappale Teen Age Lustin lisäksi Human Being Lawnmother, Tonight, Looking at You sekä Fred "Sonic" Smithin vokalisoima Shakin' Street. Albumin lainatuotantoon lukeutuvat näkemykset James Brownin soulklassikosta It's a Man's Man's Man's World sekä Jody Reynoldsin originaalista ja niin ikään The Gun Clubin versioimasta kappaleesta Fire of Love. Teen Age Lust on merkittävä livedokumentti erään esipunkin klassikkoyhtyeen  keikkakunnosta tiukimmillaan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Torstain terävä:Klassikkoyhtyeen varhaista livemateriaalia

The Doors:Live at Matrix

Marraskuussa 2008 Rhino Recordsin julkaisemana ilmestynyt tuplacd Live at Matrix on varsin mielenkiintoinen dokumentti The Doorsin uran alkutaipaleelta. Maaliskuun seitsemäs ja kymmenes 1967 taltioiduista äänityksistä vastasi mainitun clubin omistajiin lukeutunut Peter Abram. Tuolloin The Doors oli julkaissut vasta neljäs tammikuuta samaisena vuonna ilmestyneen ja nimeään kantaneen esikoisalbuminsa. Listakärkeen noussut single Light My Fire julkaistiin vasta 24. huhtikuuta 1967 ja Etelä-Kaliforniaa lukuun ottamatta The Doors oli Matrixin nauhoitusten aikaan vielä suhteellisen tuntematon yhtye. Kyseinen albumi kuuluu The Doorsin ennenjulkaisematonta tuotantoa sisältävien livelevyjen sarjaan ja se on osa Bright Midnight Archives- kokoelmaa. Samaan kokoelmaan kuuluu lisäksi ainakin vuonna 2000 julkaistu Live in America, joka sisältää The Doorsin liveäänityksiä heinäkuun 1969 ja seuraavan vuoden elokuun väliltä. Live at Matrix-  tuplakon 24 kappaletta jakaantuvat versiointeihin debyyttialbumin (Break on through, Soul Kitchen, The Crystal Ship, Twentieth Century Fox, Alabama Song, Light My Fire, Backdoor Man ja The End) ja vasta lokakuussa 1967 ilmestyneen kakkospitkäsoiton kappaleista Strange Days (Unhappy Girl, Moonlight Drive, People Are Strange, My Eyes Have Seen You ja When the Music's Over).  Omaa tuotantoa edustaa lisäksi Summer's Almost Gone, joka lukeutuu The Doorsin varhaisimpiin kappaleisiin, mutta studioversiona se ilmestyi vasta vuonna 1968 yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla Waiting for the Sun. The Doorsin studiolevyillä julkaisematonta covertuotantoa Live at Matrixilla edustavat Barret Strongin Money (That's What I Want), James Mooren säveltämä I'm a King Bee, Allen Toussaintin Get Out of My Life, Woman, Bo Diddleyn Who Do You Love, B. B. Kingin Rock Me Baby, joka on medley Woman is a Devilin kanssa, tavanomaisesta poiketen kosketinsoittaja Ray Manzarekin vokalisoima Willie Dixonin Close to You, John Lee Hookerin Crawling King Snake, jonka Doors levytti studioversiona viimeiselle Jim Morrisonin aikaiselle studiolevylleen, vuonna 1971 ilmestyneelle pitkäsoitolle LA Woman, George Gershwinin klassikko Summertime sekä Van Morrisonin Them-yhtyeen hitti Gloria, joka löytyy  Doors-tulkintana toisena versiona myös vuonna 1983 ilmestyneeltä konserttitaltioinnilta Alive She Cried.

tiistai 8. joulukuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista ja -elokuvista

 The Band:The Last Waltz

The Last Waltz on kanadalaisen rockyhtyeen The Bandin 25. marraskuuta 1976 San Franciscossa, Winterland Ballroomissa pitämä jäähyväiskonsertti, josta julkaistiin sekä tripla-albumi että Martin Scorsesen ohjaama dokumenttielokuva. The Bandin jäähyväiskonserttiin osallistui suuri joukko vierailevia artisteja. Heistä mainittakoon  Ronnie Hawkins ja Bob Dylan, kuin myös Paul Butterfield, Bobby Charles, Eric Clapton, Neil Diamond, Dr. John, Joni Mitchell, Van Morrison, Ringo Starr, Muddy Waters, Ronnie Wood ja Neil Young. Konsertin musiikillisena ohjaajana toiminut John Simon oli vaikuttanut The Bandin levytuottajana. Scorsesen ohjaama dokumenttielokuva valmistui vuonna 1978 ja myös pääosin kyseisestä konsertista taltioitu tripla-albumi ilmestyi samaisena vuonna. The Bandin kiertuemanagerin tehtävissä vuosien 1969 ja 1972 välillä ollut Jonathan Taplin esitteli Scorsesen ja The Bandin johtohahmon Robbie Robertsonin toisilleen. Live-esitysten lisäksi The Last Waltz sisältää myös studiokontekstissa taltioituja kappaleita ja The Bandin jäsenistön haastatteluja. Tripla-albumin tuotannosta vastasivat Simon ja Rob Fraboni. Dvd-versio The Last Waltz-elokuvasta ilmestyi vuonna 2002. Samaisena vuonna julkaistiin neljästä cd:stä koostunut boxi, joka sisälsi konserttiäänitteiden lisäksi myös studiossa tehtyjä nauhoituksia. The Last Waltz on tunnustettu lukeutuvaksi kaikkien aikojen parhaiden konserttidokumenttien joukkoon. Se on tosin vastaanottanut kritiikkiä liian voimakkaasta painottumisestaan The Bandin johtohahmoon Robbie Robertsoniin. Vuonna 2019 Kongressin kirjasto valitsi The Last Waltzin kansalliseen elokuvarekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Tiistain tukeva:Eräs parhaista kotimaisista rockalbumeista

Jivetones:Teddyboys from Outer Space

Maskulainen, pienessä mittakaavassa paluun tehnyt Jivetones oli eräs 90-luvun alkupuolen terhakimmista kotimaisista rockyhtyeistä. Solisti Toni Nuotion, kitaristi Pekka Kaasalaisen, basisti Ari-Pekka "Amos" Siekkisen ja rumpali Veli-Matti "Velkku" Nurmisen muodostama yhtye julkaisi ensiksi City Boylla vuonna 1988 singlen Every Man Should, mutta siirtyi sen jälkeen Rockadillon talliin. Mainitulle yhtiölle yhtye levytti kevään ja kesän 1990 aikana suorastaan erinomaisesti onnistuneen esikoisalbuminsa Teddy Boys from Outer Space. Sen kappaleet olivat suurimmaksi osaksi Nuotion ja Kaasalaisen käsialaa. Vaikutteina hyödynnettiin inspiroitunutta kitararockia laajalta skaalalta hienoisilla rockabillyvivahteilla höystettynä. Albumin kappaleista Is This the End of the Sunny Day ja Hunter of Love sisältävät jopa hienoisia hardrockvivahteita ja No Mercy Anywhere tarjoaa teemansa mukaisesti ripauksen bluesia Dave Lindholmin kitarasoololla ryyditettynä. Limppu vierailee kepin varressa myös toisessa lähes albumin parhaimmistoon lukeutuvassa kappaleessa Sharpshooter. Edesmennyt Hombre Lampinen soittaa slidesoolon pitkäsoiton kakkospuolen avaavassa Party Boyssa ja hänen yhtyetoverinsa useammastakin orkesterista, eli Tommi Läntinen vierailee toisena solistina kappaleessa Goin' Nowhere. Nimi- ja samalla albumin avauskappale Teddy Boys from Outer Space , sitä seuraava Rozie Q  sekä pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Jack and Judy lukeutuvat albumin riemastuttavimpien rockpalojen kastiin. Pitkäsoiton loppupuolelle on sijoitettu pari balladimaisempaa raitaa, eli countryhenkinen Poor Old McAnderson sekä Ballad of a Hopeful Looser. 13 kappaleen ryppääseen ei mahdu ainuttakaan selkeää täytettä edustavaa raitaa. Jivetones sai kunnian olla myös ensimmäinen livekontekstissa anniskeluravintolassa todentamani yhtye. Loppuvuodesta 1991 yhtye heitti keikan Kuopion 007:ssa ja ohjelmistossa oli omien kappaleiden lisäksi tuolloin ainakin Herman's Hermitsin I'm the Henry the 8:th I Am sekä Tom Jonesin It's Not Unusual. Teddy Boys from Outer Space- pitkäsoittoa yhtyeen repertuaarissa seurasi vuonna 1991 single Gimme Something Hot b-puolellaan Dave Lindholmin kanssa versioitu Rock and Roll Bandin klassikko I'm Gonna Roll. Jivetonesin kakkosalbumi Banging Dildos ilmestyi yllättäen vuonna 2004 ja myös siltä on poimittavissa muutamia kiistattomia ässäbiisejä.

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Maanantain mainio:Oklahoman trubaduurin 80-luvun tuotannon avaus

 J. J. Cale:Shades

Helmikuussa 1981 ilmestynyt Shades on J. J. Calen kuudes studioalbumi. Elettyään ja työstettyään vuosien ajan nauhoituksia Nashvillessa Cale teki vuonna 1980 paluun Kaliforniaan, mutta jatkoi edelleen yhteistyötään tuottaja Audie Ashworthin kanssa. Shades-albumi jatkoi otsikkonsa osalta Calen yhdestä sanasta koostuneiden albumien sarjaa ja mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin useissa eri studioissa Nashvillessa ja Los Angelesissa. Albumin työstämiseen otti osaa myös useita keskeisiä studiomuusikoita, joista mainittakoon Hal Blaine, Carol Kaye, James Burton, Jim Keltner sekä Leon Russell. Useista vierailijoista huolimatta Shades edustaa soundillisesti tunnistettavaa J. J. Calea. Albumin kymmenestä kappaleesta kahdeksan edustaa Calen omaa tuotantoa ja Shadesin toisesta coverbiisistä Mama Don't muodostui artistin konserttien avauskappale. Vuonna 2005 valmistuneesta Cale-dokumentista To Tulsa and Back selviää, että Mama Don't:in live-esityksissä Calella oli tapana esitellä itseään säestävät muusikot yksi kerrallaan tekstin instrumenttien mukaan. Shadesin kappaleista mainittakoon upea avausraita Carry On ja vankilalaulu Deep Dark Dungeon. Pack My Jack muistuttaa tyylillisesti Calen varhaisempaan tuotantoon lukeutuvia kappaleita Travelin' Light ja I'm a Gypsy Man. Shadesin päätösraita Josie on näkemys Steely Dan-yhtyeen Donald Fagenin ja Walter Beckerin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta. Kyseinen instrumentaalibiisi on lähes viiden ja puolen minuutin kestossaan Calen levytysuran pisin. Mediahuomiota vältellyt Cale näyttäytyi oman albuminsa kansikuvassa ensi kertaa vasta Shadesia seuranneella ja vuonna 1983 ilmestyneellä kahdeksannella pitkäsoitollaan.