perjantai 29. joulukuuta 2023

Tiistain tukeva:The Clashin klassikkotuplalle viime hetkellä päätynyt kappale

Train In Vain on brittiläisen, ensisijaisesti punkrockyhtyeeksi identifioituvan The Clash-yhtyeen kappale, joka julkaistiin kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä yhtyeen loppuvuodesta 1979 ilmestyneeltä tupla-albumilta London Calling. Sitä ei mainittu albumin biisilistassa, sillä kappale nauhoitettiin viime tingassa vaiheessa, jolloin kannet olivat jo painossa. Joidenkin London Callingin myöhäisempien painosten biisilistoihin Train in Vain on sitä vastoin lisätty. Kyseessä on ensimmäinen The Clashin single, joka nousi Billboardin listalla top 30:een. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Train in Vain saavutti sijan 298. Yhdysvalloissa kappale tunnetaan pidemmällä otsikollaan Train in Vain (Stand by Me),sillä loppuosa on kertosäkeessä keskeisessä asemassa. Train in Vain-nimeen päädyttiin osaksi myös siksi, ettei kappaletta sekotettaisi Ben E Kingin klassikkokappaleeseen Stand by Me. Train in Vain kirjoitettiin yhtenä yönä ja nauhoitettiin jo seuraavana päivänä aivan London Calling -albumin äänitysten loppuvaiheessa. Aluksi kappaletta kaavailtiin julkaistavaksi New Musical Expressin flexi-levyllä, mutta kun kyseinen idea ei toteutunut, kappale päätyi London Callingin viimeiseksi raidaksi. London Callingin kappaleista ainoana Train in Vainin lyriikoita ei ole painettu sisäkanteen, eikä kappaletta ole mainittu biisilistassa. Kitaristi Mick Jones vastasi suurimmasta osasta Train in Vainin kirjoitustyötä ja hänen mukaansa kappale muistuttaa junan rytmiä ja sen teksti käsittelee kadoksissa olemista. Kappale on tulkittu vastauksena The Slits-yhtyeen kappaleelle Typical Girls, jonka tekstissä mainitaan tyttöjen seisovan miestensä rinnalla. Jonesin suhde The Slitsin kitaristiin Viv Albertineen oli päättynyt hieman ennen Train in Vainin kirjoittamista. Kappaleen on tulkittu kuvaavan parin räjähdysherkkää suhdetta. Albertine on maininnut olleensa ylpeä toimimisestaan inspiraation lähteenä kappaleelle, mutta todenneensa samalla, ettei Jones myöntänyt asiaa. Jonesilla oli tapana matkustaa junalla Albertinen Shepherd's Bushissa sijainneeseen kotiin, mutta tämä ei päästänyt häntä sisään. Pari erosikin juuri London Callingin nauhoitusten aikaan. Manner-Euroopassa Train in Vain julkaistiin singleformaatissa kesäkuussa 1980 ja muita kappaleita kyseisellä julkaisulla edustivat Bankrobber ja Rockers Galore...UK Tour. Britanniassa Train in Vainia ei julkaistu singlenä tuoreeltaan, sitä vastoin elokuussa 1980 siellä ilmestyi kappaleista Bankrobber ja Rockers Galore...UK Tour koostunut single. Yhdysvalloissa Train in Vain ilmestyi kymppituumaisena valkoisena promosinglenä jo vuoden 1979 aikana. Yhdysvalloissa Train in Vainin kaupallinen julkaisu tapahtui 12. helmikuuta 1980 seiskatuumaisella singlellä, jonka toisella puolella oli London Calling. Train in Vain on päässyt lisäksi mukaan liki pitäen jokaiselle The Clashin kokoelma-albumille vuonna 1988 ilmestyneestä Story of The Clash Vol 1:stä vuonna 2013 julkaistuihin Sound Systemiin  ja The Clash Hits Backiin. New Yorkissa kesäkuussa 1981 kappaleesta taltioitu liveversio löytyy vuonna 1999 julkaistulta konserttitaltioinnilta From Here to Eternity:Live. Train in Vain lukeutuu The Clashin tunnetuimpiin kappaleisiin, jota ovat coverina esittäneet esimerkiksi The Black Crowes ja Manic Street Preachers. Annie Lennox levytti kappaleesta tanssibeat-henkisen coverin 90-luvun puolivälissä ilmestyneelle albumilleen Medusa ja esitti Train in Vainin myös Saturday Night Liven 20:ssa jaksossa. Yhdysvaltalaisen Garbage-yhtyeen vuonna 1996 ilmestynyt kappale Stupid Girl pohjautuu Train in Vainin rumpukomppiin.

Maanantain mainio:Eräs Ac/Dc:n 80-luvun alun tuotannon klassikkokappaleista

 For Those About to Rock (We Salute You) on australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n kappale, joka julkaistiin sen samannimisellä ja vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla ja seuraavana vuonna lisäksi singleformaatissa. Singlen b-puolella oli Landoverissa, Marylandissa loppuvuodesta 1981 taltioitu liveversio alun perin yhtyeen vuoden 1977 tuotantoa edustavasta ja näin ollen Bon Scottin vokalisoimasta  kappaleesta Let There Be Rock, joka vastaavasti on yhtyeen samannimisen albumin nimibiisi. For Those About to Rockista kuvattiin musiikkivideo samaisessa konsertissa. Kappale pääsi lisäksi mukaan Ac/Dc:n ensimmäiselle soundtrack-albumille, vuonna 1986 ilmestyneelle pitkäsoitolle Who Made Who, joka sisältää musiikkia Stephen Kingin elokuvaan Maximum Overdive. Helmikuussa 2021 Zane Lovelle antamassaan haastattelussa Angus Young kertoi For Those About to Rockin saaneen inspiraationsa brittiläiseltä runoilijalta ja novellistilta Robert Gravesilta. Ensimmäiset nauhoitukset mainitusta kappaleesta Ac/Dc teki prinsessa Dianan hääpäivänä. For Those About to Rock on usein kuultu Ac/Dc:n konserttien päätöskappaleena ja näin tapahtui esimerkiksi Live at Doningtonissa sekä vuonna 1992 ilmestyneellä Ac/Dc Live-tuplakonserttitaltioinnilla. For Those About to Rock kuultiin päätöskappaleena myös Ac/Dc:n viimeisimmällä kiertueella Rock or Bust.

Sunnuntain extra:Eurythmicsin Revenge-albumin ensimmäinen single

 When Tomorrow Comes on brittiduo Eurythmicsin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen albumilla Revenge 29. kesäkuuta 1986 ja singleformaatissa kesäkuun toisena samaisena vuonna. Biisi edustaa yhtyeen jäsenten Annie Lennoxin ja Dave Stewartin sekä vierailevan kosketinsoittajan Pat Seymourin yhteistyötä. Tyylillisesti Revenge-albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu kappale edustaa sitä rockin ja R&B:n hybridiä, jollaista Eurythmics hyödynsi jo edellisellä pitkäsoitollaan, 80-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumillaan Be Yourself Tonight. Laadukkuudestaan huolimatta When Tomorrow Comesista muodostui Britanniassa ainoastaan top 30-menestys. Biisi menestyi selkeästi paremmin Australiassa ja Skandinaviassa, missä When Tomorrow Comes kohosi top teniin. Seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä on niin ikään Revenge-albumin tuotantoon lukeutuva Take Your Pain Away, mutta 12-tuumainen versio sisältää When Tomorrow Comesista lisäksi pidennetyn version ja orkestraatioversion. Yhdysvalloissa When Tomorrow Comesia ei julkaistu lainkaan singleformaatissa.

Lauantain pitkä:1970-luvun discokuningatar

 Joulukuun viimeisenä 1948 syntynyt ja 17. toukokuuta 2012 edesmennyt Donna Adrian Gaines, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Donna Summer, oli yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä. 1970-luvulla hän tuli tunnetuksi discomusiikin kuningattarena ja saavutti maailmanlaajuista suosiota. Summer vastaanotti vaikutteita 1960-luvun vastakulttuurista. Hänestä tuli Crow-nimisen, psykedeelistä rockia edustaneen yhtyeen solisti ja hän muutti New Yorkiin. Vuonna 1968 Summer oli mukana Hair-musikaalista Munchenissa toteutetussa adaptaatiossa. Mainittu pesti näyttelijän ja solistin rooleissa kesti useampia vuosia. Muchenissa Summer tapasi musiikkituottajat Georgio Moroderin ja Pete Bellotten. Hän solmi levytyssopimuksen Casablanca Recordsin kanssa ja läpimurto oli vuonna 1975 ilmestynyt, maxiversiossaan 17-minuuttinen discobiisi Love to Love You Baby. Kansainvälisille musiikkimarkkinoille Summerin vei viimeistään hänen vuoden 1977 tuotantoaan edustanut menestyssinglensä I Feel Love. Summer oli palannut Yhdysvaltoihin edellisenä vuonna ja hänen 70-luvun singlemenestyksiinsä lukeutuivat esimerkiksi Last Dance, Summerin tulkinta Mac Arthur Parkista, Heaven Knows, Hot Stuff, Bad Girls, Dim All the Lights, Barbara Streisandin kanssa levytetty duetto No More Tears (Enough is Enough) ja On the Radio. Summerin elinaikana 32 hänen singleistään nousi Billboard Hot 100 -listalle. Top teniin niistä kohosi 14 ja listakärkeen neljä. Vuosien 1976 ja 1984 välillä Summer saavutti 12 top teniin kohonnutta hittiä. Niistä kymmenen nousi kymmenen suosituimman joukkoon ja mainittu saavutus oli aikanaan enemmän, kuin kenelläkään toisella artistilla. Vuonna 1983 Summer teki paluun viiden suosituimman singlen joukkoon samaisena vuonna ilmestyneen albuminsa She Works Hard for the Money nimikappaleella. Hänen viimeinen top teniin kohonnut singlensä oli vuonna 1989 ilmestynyt This Time I Know It's for Real. Summer oli ensimmäinen artisti, jonka kolme tupla-albumia nousivat Billboardin listan kärkeen. Niin ikään ensimmäisenä artistina hän saavutti vuoden aikana neljä listakärkeen kohonnutta singleä. Summerin singlekappaleista kaksi nousi Yhdysvalloissa R&B-listan kärkeen ja yksi myös kärkisijalle Britanniassa. Summerin viimeinen Hot 100-listan saavuttanut single oli vuonna 1999 ilmestynyt I Will Go with You. Billboard Dance Club Songs-listalla Summer menestyi koko uransa ajan. Hän menehtyi kurkkusyöpään vuonna 2012 kotonaan Naplesissa, Floridassa. Yli sadan miljoonan kappaleen albumimyynnillään hän on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä artisteista. Hän voitti viisi Grammy-palkintoa. Georgio Moroder on kuvannut Summerin työtä kappaleessa I Feel Love elektronisen tanssimusiikin alkuna. Vuonna 2013 Summer pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen. Billboardin joulukuussa 2016 laatimalla kaikkien aikojen tanssiclubartistien listalla Summer saavutti kuudennen sijan.

torstai 28. joulukuuta 2023

Perjantain pohjat:Eräs Rainbown tuotannon mestariteoksista

 Stargazer on brittiläisen heavyrockyhtyeen Rainbown kappale, joka julkaistiin bändin toukokuussa 1976 ilmestyneellä toisella albumilla Rainbow Rising. Kyseessä on eeppinen kappale velhosta, jonka pyrkimyksenä on lentää muodostamalla mystinen torni tähtiin. Mainittu toiminta johtaa suuren ihmisjoukon orjuuttamiseen. Stargazer on saavuttanut arvostusta musiikillisesta monimutkaisuudestaan, ja kappaleessa kitaraosuudet, lyriikat ja alkuun sisältyvä rumpusoolo ovat esimerkkejä Richie Blackmoren, Ronnie James Dion ja Cozy Powellin taidoista. Stargazerin levytykseen otti osaa Munichin filharmoninen orkesteri. Blackmoren kitarasoolo sijoittuu kappaleessa toisen säkeistön jälkeen ja se on yleisesti tunnustettu hänen kaikkien aikojen parhaimpiinsa lukeutuvaksi. Kappaleen lyriikan lopussa velho epäonnistuu lentopyrkimyksessään. Tarina saa kuitenkin onnellisen päätöksen Stargazeria Rainbow Rising-albumilla seuraavassa kappaleessa A Light in Black. Ihmisten nähdessä pimeydessä valon he löytävät uudelleen tarkoituksen elämälleen. Stargazer on yleisesti vastaanottanut myönteisiä arvioita. Gibsonin järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen parhaista heavy metal -kappaleista Stargazer saavutti 17:n sijan. Rising-albumista vuonna 2011 ilmestyneellä Deluxe Editionilla Stargazerista kuullaan Rough Mix, jonka alkuun sijoittuu Tony Careyn kosketinsoitinintro. Mainittu versio on kestoltaan 9:08 ja Rainbow Risingilla julkaistu Stargazerin versio 8 minuuttia ja 26 sekuntia.

keskiviikko 27. joulukuuta 2023

Torstain terävä:Definitiivinen katsaus punkrockin syntymävuodesta

 Jukka Junttila:1976 punkin synty (Hiljaiset levyt)


Kotimaisen punkin ja indierockin parissa pitkän ja ansiokkaan päivätyön tehneen Jukka Junttilan teos 1976 punkin synty on otsikkonsa mukaisesti definitiivinen katsaus punkrockin syntymävuotena usein pidetyn vuoden 1976 aiheeseensa liittyneistä tapahtumista, paikoista, yhtyeistä, artisteista ja levyistä päivä päivältä. Ilmeisimpien tyylisuunnan edustajien, kuten The Ramonesin, The Clashin ja viimeksi mainitun eräänlaisesta edeltäjästä käyneen 101'ers:in, Sex Pistolsin ja Patti Smithin lisäksi teoksessa pääsee esiin runsas joukko kiinnostavia, vähemmän tunnettuja tekijöitä, joista pikaisesti mainittakoon Robert Gordonin varhainen yhtye Tuff Darts, Doctors of Madness, ranskalainen Little Bob Story, The Fleshtones sekä Counting Bishops. Kotimaisista tyylisuunnan edustajista keskeisimmässä asemassa on protopunk-yhtyeestä käynyt lahtelainen Sleepy Sleepers. Lisäksi maininnan teoksessa saavat Suomen ensimmäisenä punkyhtyeenä joskus pidetty Veltto Virtasen varhainen Virtanen-yhtye ja Jari "Yari" Knuutisen luotsaama SE-yhtye sekä suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan ensimmäinen yhtye Jasmine, joka pääsi soittamaan Huviniemessä Hurriganesin lämmitelijänä. Biisilistojen osalta teos sisältää tarkimmat keikkatiedot Ramonesilta, The Clashilta, Sex Pistolsilta sekä Patti Smithiltä. Teoksen huippuhetkiin lukeutuvat Ramonesin esikoisalbumin esimerkillisen tarkka esittely sekä Ramojen garagerockin edustajana aloittaneen, mutta voimapoppiin siirtyneen Flamin' Grooviesin kanssa soittamat yhteiset keikat. Pubrockin osalta teoksessa ovat ansaitusti esillä esimerkiksi Eddie and the Hot Rods, Graham Parker and the Rumour ja loppuvuodesta 1976 ensimmäisen Suomen-kiertueensa soittanut Dr. Feelgood. Myös naisrockin keskeisen pioneeriyhtyeen The Runawaysin vuoden 1976 Yhdysvaltain- kiertue käydään ansaitusti läpi. Keikkojen esittelyssä käytetään virkistävän vaihtelevia ilmaisuja, joista mainittakoon mainio kipuaa lavalle.Teoksen suurimmista nimistä, kuten Pistolsin ja The Clashin varhaisvaiheista on saatu kaivetuksi irti varsin runsaasti kiinnostavaa tietoa, mutta ajoittain lähes kirjan laadukkainta antia tarjoavat silti vähemmän ilmeisiin tekijöihin liittyvät anekdootit. Vaikka 1976 punkin synty on kiistattoman ansiokas teos, sen loppuun olisi kaivannut  kattavaa yhtye- ja artistiluetteloa.

torstai 21. joulukuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Claptonin arvostettu tuplalive

 Eric Clapton:Just One Night


16. huhtikuuta 1980 RSO:n julkaisemana ilmestynyt Just One Night on Eric Claptonin livetupla, joka nauhoitettiin yhdestä hänen Tokiossa, Budokan Theatressa edellisen vuoden joulukuussa soittamastaan konsertista. Noihin aikoihin Clapton konsertoi vielä vuonna 1978 ilmestyneen albuminsa Backless tiimoilta. Just One Night menestyi mainiosti ollen parhaimmillaan Billboardin listalla toisena ja Britanniassa ainoastaan yhtä sijaa alempana. Myös kriitikot suhtautuivat Just One Nightiin myönteisesti. Albumin todettiin sisältävän sekä FM että AM-suosikkeja, jotka tarjoiltiin kuumina, raakoina tai molempina. Ultimate Classic Rockissa Just One Night sijoitettiin sadan kaikkien aikojen laadukkaimman livealbumin kastiin ja sen todettiin päihittävän Claptonin tuotannon edelliset studioalbumit. Vaikka mukana oli useampia poimintoja kyseisiltä levyiltä, eli pitkäsoitoilta Slowhand ja Backless, Clapton tuo Just One Nightin kappalevalinnoissa esiin myös bluesorientoituneisuuttaan. Sen huipentumana lienee lähes yhdeksänminuuttinen, kappaleista Ramblin' On My Mind sekä Have You Ever Loved a Woman koostuva medley. Muuta sinisävyherkkua edustavat Worried Life Blues, Blues Power sekä Further on Up the Road. Albert Lee vaikutti tuossa vaiheessa Claptonin kiertuekokoonpanon toisena keppimiehenä ja häntä kuultiin lisäksi leadvokalistin tehtävissä Dire Straitsin tuotannosta poimitussa kappaleessa Setting Me Up.

Tiistain tukeva:Motörheadin tuotannon ensimmäinen livejulkaisu

 Motörhead:Golden Years (EP)


Huhtikuussa 1980 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt ep Golden Years on Motörheadin ensimmäinen julkaistu konserttitaltiointi, joka saavutti ilmestyessään brittilistalla parhaimmillaan kahdeksannen sijan. Nauhoitukset ovat Motörheadin vuoden 1980 Euroopan-kiertueelta, jolta taltioitu Iron Horse/Born to Lose ilmestyi bändin vuoden 1981 legendaarisella livealbumilla No Sleep 'til Hammersmith. Vaikka Motörhead ei ollut juurikaan saavuttanut radiosoittoa, bändi pääsi toukokuun alussa 1980 esiintymään brittien keskeiseen musiikkiohjelmaan Top of the Popsiin. Golden Years ilmestyi sekä seitsentuumaisena että 12-tuumaisena versiona. Jälkimmäinen julkaistiin selkeästi myöhemmin ja sen bonusbiisinä oleva Shine edustaa tuotantoa kesäkuussa 1983 ilmestyneeltä ja Brian Robertsonin kitaroimalta albumilta Another Perfect Day. Golden Yearsillä julkaistuista kappaleista Too Late Too Late ja Leaving Here pääsivät lisäksi mukaan syyskuussa 1984 ilmestyneelle Motörheadin kokoelma-albumille No Remorse. Se oli yhtyeen viimeinen Bronze Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Vuonna 1999 Castle Records julkaisi 10 000 kappaleen rajoitettuna painoksena kymmenestä cd.stä koostuvan boxin  Born to Lose, Live to Win: The Bronze Singles 1978-1983. Myös mainitulle julkaisulle Golden Years-ep sisältyi toki kokonaisuudessaan. Lisäksi se oli bonuksena Motörheadin vuoden 1979 albumista Bomber vuosina 1996 ja 2005 julkaistuilla remasteroiduilla versioilla, joista vastasivat Castle Records sekä Sanctuary Records. Niistä jälkimmäinen on kahdesta cd.stä koostuva Deluxe Edition-versio. Elämäkertateokssaan White Line Fever johtohahmo Lemmy totesi Golden Yearsin kappaleiden olleen melko huonosti nauhoitettuja, mutta mainittu seikka ei estänyt levyä kohoamasta listoille.

Maanantain mainio:The Lovin' Spoonfulin kitaristi ja muutakin

 Yhdeksästoista joulukuuta 1944 syntynyt ja 13. joulukuuta 2002 edesmennyt Zalman Yanovsky oli kanadalainen fokrockmuusikko. Torontossa syntynyt Yanovsky oli poliittisen sarjakuvataiteilijan ja vuonna 1958 edesmenneen opettajan poika. Yanovsky vaikutti soolokitaristina folkrockyhtye The Lovin' Spoonfulissa, jonka hän perusti John Sebastianin kanssa vuonna 1964. Canadian Music Hall of Fameen Yanovsky pääsi vuonna 1996. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi Lovin' Spoonfulin jäsenenä vuonna 2000. Yanovsky oli naimisissa näyttelijätär Jackie Burroughsin kanssa ja parilla oli tytär Zoe. Kitaransoiton osalta lähes täysin itseoppinut Yanovsky aloitti esiintymiset Toronton cafehouseissa. Ennen palaamistaan Kanadaan Yanovsky asui hetken aikaa Israelissa ja vaikutti sitten folkrockyhtyeessä Halifax Three niin ikään Kanadasta kotoisin olleen Denny Dohertyn kanssa. Kaksikko siirtyi Cass Elliotin johtamaan yhtyeeseen The Mugwamps, joka mainitaan Elliottin keskeisimmän yhtyeen, eli The Mamas and The Papasin tuotantoon lukeutuvassa kappaleessa Creque Alley.  Näihin aikoihin Yanovsky tutustui John Sebastianiin ja parivaljakko perusti The Lovin' Spoonfulin Steve Boonen ja Joe Butlerin kanssa. Sebastian vertasi Yanovskyn soittotyyliä Elmore Jamesiin, Floyd Crameriin ja Chuck Berryyn, mutta silti hänellä oli Sebastianin mukaan oma persoonallisuutensa. Vuonna 1968 Buddah Records julkaisi Yanovskyn sooloalbumin Alive and Well in Argentina (and Loving  Every Minute of It) sekä mainitulta pitkäsoitolta löymättömän singlen As Long as You're Here, joka jäi Billboardin listalla juuri Hot 100:n alapuolelle. Cashboxilla mainittu kappale saavutti sijan 73. ja oli Kanadassa sijalla 57. Vuonna 1971 Kama Sutra Records julkaisi Yanovskyn sooloalbumin eri kansikuvalla ja As Long As You're Heren biisilistaan sisällyttäen. Vuoden 1970 Isle Of Wightin festivaalilla Yanovsky soitti Kris Kristoferssonin taustayhtyeessä. Tuolloin hän tapasi samaisessa tilaisuudessa esiintyneen John Sebastianin. Yleisön edustaja informoi Sebastiania Yanovskyn paikallaolosta. Yanovsky oli lisäksi mukana New Yorkin Village Gatella järjestetyssä stageshowssa National Lampoon's Lemmings, jossa hän esitti Donovan-parodian Nirvana Banana. Musiikkibisneksen jätettyään Yanovskysta tuli ravintoloitsija. Vuonna 1979 hän perusti Chez Piggy-ravintolan ja vuonna 1994 Panchanco-leipomon. Molemmat sijaitsivat Kinsgtonissa, Ontariossa. Yanovsky menehtyi siellä sydänkohtaukseen 13. joulukuuta 2002 kuusi päivää ennen 58-vuotispäiväänsä. Hautajaiset pidettiin kolme päivää myöhemmin.

Sunnuntain extra:ZZ Topin vuoden 1981 singlehitti

 Tube Snake Boogie on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen ZZ Topin tuotantoa edustava kappale, joka ilmestyi sen vuonna 1981 julkaistulla albumilla El Loco ja lisäksi singleformaatissa. Mainstream Rock Tracks-listalla Tube Snake Boogie saavutti neljännen sijan. Vaikka kappaleen lyriikassa on arveltu olevan myös seksuaalista vivahdetta, ZZ Topin vuonna 1992 ilmestyneen Greatest Hits-kokoelman kansiteksteissä Tube Snake Boogien mainitaan viittaavan surffilautaan. Bill Hamin tuottaman Tube Snake Boogien nauhoituksesta ja miksauksesta vastasi Terry Manning. Record Wordissa kappaleesta laaditussa arviossa kehuttiin niin Frank Beardin rumputyöskentelyä, kuin Billy Gibbonsin kitarointia ja laulusuoritusta. Kotimaassa Kouvolan kovat, eli Peer Günt levytti Tube Snake Boogiesta 90-luvun alussa basisti Tsöötz Kettulan vokalisoiman coverversion, joka julkaistiin Messin' with the Kid-singlen kakkosbiisinä ja kyseinen versio pääsi lisäksi mukaan vuonna 2005 ilmestyneelle tuplakokoelmalle Bad Boys Are Here. Tube Snake Boogie oli lisäksi mukana Peer Güntin keikkaohjelmistossa ainakin 2000-luvun alussa.

Lauantain pitkä:Noel Reddingin pääbändi Experiencen ohella ja sen jälkeen

Fat Mattres oli brittiläinen, loppuvuodesta 1968 Folkestonessa perustettu folkrockyhtye, jonka kitaristi ja solisti Noel Redding perusti vielä The Jimi Hendrixin basistina vaikuttamisaikanaan solisti Neil Landonin kanssa. Fat Matressin kokoonpanon täydensivät multi-instrumentalisti Jim Leverton ja rumpali Eric Dillon. Ennen vuoteen 1970 ajoittunutta hajoamistaan yhtye julkaisi kaksi albumia; Fat Mattres ja Fat Mattres II. Folkestonista kotoisin ollut Redding ja Doverista lähtöisin ollut Leverton olivat 60-luvun alussa ehtineet vaikuttaa South East Kentin kukoistavassa yhtyeskenessä, johon myös alun perin Kirdfordista, Sussexista kotoisin ollut Landon oli ehtinyt kuulua. Swindonista, Wiltshiresta kotoisin olleen Dillonin yhtyeeseen toi Leverton, joka oli tavannut Dillonin soittaessaan Engelbert Humperdinckin taustayhtyeessä. Fat Mattres perustettiin Reddingin vaikuttaessa vielä The Jimi Hendrix Experiencen jäsenenä ja uusi yhtye antoi hänelle mahdollisuuden toimia sekä kitaristina että leadvokalistina ja lisäksi soittaa omaa tuotantoaan. Reddingillä oli tosin mahdollisuus toteuttaa mainittuja seikkoja myös Experiencen riveissä, mutta varsin rajoitetusti. Martin Barre ehti vaikuttaa Fat Mattressin jäsenenä, mutta hän siirtyi täysaikaisesti Jethro Tullin kitaristiksi korvaten Mick Abrahamsin mainitussa yhtyeessä. Fat Mattres soitti The Jimi Hendrix Experiencen Yhdysvaltain-kiertueen kakkosbändinä, joten Reddingiä kuultiin sekä Fat Matressin että Jimi Hendrix Experiencen riveissä. Landon, Redding ja Leverton lauloivat kaikki leadiä ja Fat Mattres hyödynsi runsaasti lauluharmonioita. Yhtye solmi levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa ja Fat Mattresin nimeä kantanut esikoisalbumi muodostui suhteellisen menestyksekkääksi. Sen kappaleista Magic Forestista kehkeytyi hitti Alankomaissa. Elokuussa 1969 Fat Mattres esiintyi Isle of Wightin festivaaleilla arviolta 120 000:lle kuulijalle. Mainitun esiintyjiin festivaalilla lukeutuivat lisäksi muun muassa Bob Dylan & The Band, The Nice, The Pretty Things, The Who, Free ja Bonzo Dog Doo- Dah Band. 27. syyskuuta 1969 Fat Mattres esiintyi The Whon kanssa suositussa saksalaisessa tv-showssa Beat Clubissa. Fat Mattres esitti siellä kappaleet Naturally, Mr Moonshine ja Magic Forest. 22. helmikuuta 1970 Fat Mattres esiintyi Roundhousessa David Bowien uuden yhtyeen Hypen lämmittelemänä. BBC on myöhemmin kuvannut mainittua konserttia glamrockin syntymäksi. Fat Matressin noin 30 konsertista koostuvaksi kaavailtu kiertue Yhdysvalloissa typistyi viiteen keikkaan. Fat Matressin nauhoittaessa toista pitkäsoittoaan Fat Mattres II Reddingin ja Levertonin välillä erimielisyyksiä, joiden seurauksena Redding jätti yhtyeen. Hänen paikkansa Fat Mattressissa otti Steve Hammond. Samaan aikaan kosketinsoittaja Mick Weaver täydensi yhtyeen kokoonpanon ja Leverton pääsi keskittymään bassotteluun ja vokalisointiin. Fat Mattres II:sta ei muodostunut edeltäjänsä veroista menestystä ja yhtye hajosi vuonna 1970 kesken kolmannen albuminsa nauhoitusten.

Perjantain pohjat:Erään rockin laadukkaimman rytmiryhmän paluualbumi

 Bogert & Appice:Friends


Basisti Tim Bogert ja rumpali Carmine Appice, joista ensiksi mainittu menehtyi syöpään tammikuussa 2021, ovat muodostaneet erään rockin historian tiukimmista rytmiryhmistä. Parivaljakon ikimuistoista musisointia on kuultu esimerkiksi Vanilla Fudgen, Cactus-yhtyeen sekä Beck Bogert and Appicen riveissä. Vielä vuonna 2010 Tim Bogert ja Carmine Appice tekivät onnistunutta musiikillista yhteistyötä albumilla Friends, jonka työstämiseen otti lisäksi osaa esimerkiksi varsin merkittävän musiikillisen uran luonut kosketinsoittaja Brian Auger. Kappaleesta Falling  Friends albumille on taltioitu kaksi erilaista versiota, joista jälkimmäisen työstämiseen Auger osallistui.  Pitkäsoitto käynnistyy raskaalla sovituksella The Everly Brothersin esikoishitistä ja lisäksi Simonin ja Garfunkelin levytyksenä muistetusta Bye Bye Lovesta. Pitkäsoiton toinen lainakappale on ensisijaisesti Jimi Hendrixin näkemyksenä Woodstockin vuoden 1969 mammuttifestivaaleilta muistettu The Star Spangled Banner. Bogertin ja Appicen versiona kyseessä on myös lyriikat sisältävä näkemys aiheesta. Albumin muu ja harvinaisempi tuotanto osoittautuu silti kiinnostavammaksi. Todellista psykdedeelisvaikutteisen hardrockin juhlaa albumin kappaleista tarjoaa erityisesti Black Box. Eternity edustaa Friendsillä upean melodista tuotantoa. Tyylillisesti Friendsin kappaleiden verrokiksi valikoituu vaivattomimmin Vanilla Fudgen tuotanto. Albumi on kerrassaan onnistunut muistomerkki erään rockin historian ammattitaitoisimman rytmiryhmän pitkälle yhteiselle musiikilliselle matkalle.

keskiviikko 20. joulukuuta 2023

Torstain terävä:90-luvun alussa ilmestynyt Freen kokoelma-albumi

 Free Best of Free All Right Now


Helmikuun ensimmäisenä 1991 Islandin julkaisemana ilmestynyt Best of Free All Right Now on 1960-ja 70-lukujen taitteen brittirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kokoelma-albumi. Jo 18. helmikuuta mainittu pitkäsoitto saavutti hopealevyn Britanniassa 60 000 kappaleen myynnillään. Best of Freen paras listasijoitus oli yhdeksäntenä ja listaviikkoja kertyi niin ikään yhdeksän. Vaikka albumilla kuultavat versiot ovat originaaleja, niiden remiksauksesta vastasi Bob Clearmountain. Alun perin hänen tarkoituksenaan olisi ollut remiksata koko Freen tuotanto vuonna 1988 ilmestyneelle cd:lle. Best of Free All Right Nown kappalevalinnoissa vuoden 1969 esikoisalbumilta Tons of Sobs mukana on ainoastaan bluescover The Hunter ja yhtyeen nimeä kantava ja varsin laadukas kakkosalbumi feidataan kokoelman kappalevalinnoissa täysin. Vuoden 1970 läpimurtoalbumilta Fire and Water ovat itseoikeutetusti mukana hitti All Right Now, erinomainen nimikappale, toinen merkkiteos Mr Big sekä harvinaisempana poimintana balladi Don't Say You Love Me. Vuoden 1970 lopussa ilmestyneen Highway-albumin valinnat ovat sen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat singlebiisi The Stealer ja balladikaunokki Be My Friend. Vuonna 1972 ilmestyneeltä paluualbumilta Free at Last kokoelmalle sisältyvät singlehitti Little Bit of Love, sielukas Sail On sekä albumin rivakimpaan tuotantoon lukeutuva Travelling Man. Vuoden 1971  tuotantoa kokoelmalla edustaa ainoastaan singlemenestys My Brother Jake, eli yhtyeen pitkäsoitoista Free Live! on niin ikään skipattu kokoelman kappalevalinnoissa. Vuoden 1973 joutsenlaulualbumilta Heartbreaker ovat mukana klassikkohitti Wishing Well, upea slovari Come Together in the Morning ja svengaava Travellin' in Style. Vaikka Best of Free All Right Nown kappalevalinnat toisin sanoen kaipaisivat ainakin muutamaa poimintaa Free-albumilta, kyseessä on silti suositeltava kokoelma aloittaa yhtyeen laadukkaaseen tuotantoon tutustuminen.

tiistai 19. joulukuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Ten Years Afterin vuoden 1969 menestysalbumi

 Ten Years After:Stonedhenge


Seitsemäs helmikuuta 1969 Deramin julkaisemana ilmestynyt Stonedhenge on brittiläisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin toinen studioalbumi ja kaiken kaikkiaan bändin diskografian kolmas pitkäsoitto. Lontoon Decca-studioilla syyskuussa 1968 nauhoitetun albumin tuottajana vaikutti Mike Vernon. Yhtyeen johtohahmon, kitaristi/solisti Alvin Leen mielestä Ten Years Afterin edellinen albumi, livenä taltioitu Undead oli vanginnut bändin taidot puhtaan bluesrockin parissa. Niinpä Stonedhenge tulikin tyylillisesti merkitsemään yhtyeelle eräänlaista suunnanmuutosta. Kyseessä on psykedeelistä bluesia edustava albumi, joka boogierockin sijaan sisältää elementtejä esimerkiksi jazzista ja progressiivisesta popista. Vaikutteiden antajista mainittakoon Tod Dockstader sekä yhdysvaltalainen bluesrockyhtye Canned Heat. Vaikka pitkäsoiton kappaleet ovat ensisijaisesti Alvin Leen käsialaa, niihin sisältyy myös kunkin muun yhtyeen jäsenen, eli basisti Leo Lyonsin, rumpali Ric Leen sekä kosketinsoittaja Chic Churchillin käsialaa oleva kappale. Alvin Lee kirjoitti Stonedhengelle seitsemän biisiä. Ilmestyessään Stonedhenge oli Ten Years Afterin tuotannon tuohon mennessä suurin menestys. Brittien albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan kuudennen sijan ja oli Yhdysvalloissa sijalla 61. Vuosi 1969 tuli merkitsemään Ten Years Afterille ahkeraa konsertointia, jonka huipentumana voinee pitää esiintymistä Woostockin mammuttifestivaaleilla mainitun vuoden elokuussa. Ten Years Afterin osalta kyseinen konsertti huipentui pitkään versioon kappaleesta I'm Going Home. Stonedhengestä on julkaistu etenkin cd-formaatissa useita uusintapainoksia. Niistä vuonna 2002 ilmestynyt sisältää perusalbumin lisäksi bonuskappaleita. Stonedhenge saavutti myönteisiä arvioita ja albumia on pidetty kenties parhaana esimerkkinä Ten Years Afterin tyylin monipuolisuudesta. Stonedhengen tunnetuinta tuotantoa edustanee Alvin Leen sävellyksiin lukeutuva Hear Me Calling, joka on päätynyt Britanniassa Sladen ja kotimaassa Albert Järvisen aikaisen Hurriganesin coverohjelmistoon.

maanantai 18. joulukuuta 2023

Tiistain tukeva:Brittirockin pitkäaikainen kulttiklassikkoyhtye

The Wildhearts on brittiläinen, vuonna 1989 Newcastle upon Tynessa perustettu rockyhtye. Sen soundi on yhdistelmä hardrockia ja melodista poppia. Musiikkilehdistössä yhtyeen vaikutteiden skaala on nimetty varsin laajaksi, eli Beatlesistä 80-luvun Metallicaan. Yhtye itse kiistää kyseisen luokittelun. The Wildheartsin repertuaarista kappaleessa 29 X The Pain mainitaan nimeltä useita yhtyeen johtohahmon Gingerin musiikillisia inspiraation lähteitä. Vaikka The Wildhearts on saavuttanut Britanniassa useita top 20:een nousseita singlejä ja yhden top teniin kohonneen albumin, yhtye ei ole noussut valtavirran suosioon. Mainittuun seikkaan ovat vaikuttaneet yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset ongelmat sekä vaikeudet levy-yhtiöiden kanssa. The Wildheartsin varhaista uraa sävyttivät katkeruudet levy-yhtiö East Westin kanssa. Yhtyeen värikkääseen historiaan on mahtunut useita miehistönvaihdoksia ja useat sen jäsenistä ovat olleet Wildheartsin lineupissa useaan otteeseen. Yhtyeen ainoa koko sen toiminta-ajan mukana ollut jäsen on ollut perustaja, solisti, kitaristi ja keskeisin biisintekijä Ginger, eli David Walls. Hän on hajottanut tai laittanut Wildheartsin telakalle useita kertoja. 2010-luvulla Wildhearts on tehnyt useita juhlakiertueita. Vuoden 2018 juhlakiertuetta seurasi myös paluu studioon. Helmikuussa 2019 Wildheartsilta ilmestyi uusi single Disclocated ja uusi pitkäsoitto Renaissance Men julkaistiin toukokuun kolmantena.
The Wildhearts perustettiin loppuvuodesta 1989 Gingerin saatua lähtöpassit The Quireboysista. Hän on vastannut yksin lähes kaikesta The Wildheartsin biisimateriaalista koko yhtyeen toiminta-ajan. Yhtyeen originaali nimen kirjoitusasu oli The Wid Hearts ja alkuvaiheessa siihen kuuluivat lyhyen aikaa solistit Snake ja Dunken F. Mullett, joista ensin mainittu oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä Tobruk ja jälkimmäinen yhtyeessä Mournblade. Vuosien 1989 ja 1990 aikana nauhoitettiin yhdeksän demoa, joista Snake oli solistina neljällä ja Dunken viidellä. Mainitut demot säilyvät julkaisemattomina ja ne esittelivät tyylillisesti Guns N' Rosesia muistuttavaa soundia, mutta The Wildheartsin soundi tuli kehittymään. Osa demoista oli Ric Browden tuottamia ja niistä kaavailtiin ep-julkaisua, joka ei kuitenkaan toteutunut. Mainitut demot ovat kuitenkin ajoittaneet löytäneet epävirallisille The Wildheartsin julkaisuille. Maaliskuussa 1991 Ginger ryhtyi vastahakoisesti leadvokalistiksi. Monien miehistövaihdosten jälkeen yhtyeen kokoonpanoksi vakiintui kitaristi/solisti Gingerin lisäksi niin ikään kitarasta ja laulusta vastannut Christopher Jagdhar, basisti/solisti Danny McGormack ja Dog's D'Amourin rumpali Bam. Mainittu lineup julkaisi vuonna 1992 ep:t Mondo Akimbo A Go-Go ja Don't Be Happy...Just Worry. Vuonna 1992 Bam teki paluun Dogs D'Amouriin ja hänen paikkansa The Wildheartsin rumpalina otti Andrew Stidolph. Ep:idensä jatkoksi Wildhearts nauhoitti demoja ensimmäistä täyspitkää albumiaan varten, joka julkaistiin nimellä Earth vs. The Wildhearts ilman uusia nauhoituksia. Singlet Greetings from Shitsville ja TV Tan osoittautuivat underground-hiteiksi vuoden 1993 aikana. Stidolph jätti yhtyeen pian tämän jälkeen ja hänen paikkansa otti Ritch Battersby, joka oli jo mukana alkuvuodesta 1994 listahitiksi Britanniassa muodostuneella singlellä Caffeine Bomb. Kappaleesta työstettiin myös musiikkivideo ja The Wildhearts esiintyi Top of the Popsissa. Esikoisalbumi julkaistiin uudelleen loppuvuodesta 1994 ja tällä kertaa Caffeine Bomb oli lisätty extraraidaksi. Seuraavaksi Wildhearts kaavaili tupla-albumia, mutta East West vetäytyi kyseisestä ideasta albumin nauhoitusten aikana. Niinpä Wildhearts päätyi julkaisemaan kuudesta biisistä koostuneen ja ainoastaan fan clubilaisille suunnatun albumin Fishing for Luckies alkuvuodesta 1995. Vuonna 1996 ep:stä julkaistiin lisää outtakeseja sisältänyt uusintapainos Fishing for More Luckies. Sen kappaleiden joukossa oli merkittävä raita Geordie in Wonderland. Muita keskeisiä kappaleita olivat niin ikään singleformaatissa julkaistu If Life is a Lovebank, I Want an Overdraft sekä lähes 11 ja puoliminuuttinen Sky Babies. Diggareiden kyselyistä huolimatta kappaletta soitettiin harvoin keikoilla, sillä McCormackille tuotti hankaluuksia muistaa sen kaikki basso-osuudet. Vuosina 2003-2004 The Wildhearts alkoi soittaa Sky Babiesiä lähes kaikissa konserteissaan uuden basistinsa Jon Poolen kanssa. Yhtyeen toinen albumi kantoi nimeä P.H.U.Q. Kesken albumin nauhoitusten Ginger erotti kitaristi CJ:n, seikka, jota hän on myöhemmin maininnut katuneensa. Osa kakkoslevyn kappaleista nauhoitettiin ilman kakkoskitaraa ja toukokuussa 1995 ilmestynyt albumi nousi brittien albumilistalla kuudenneksi, mikä on The Wildheartsin paras saavutus. Senseless Thingsin Mark Keds kiinnitettiin kakkoskitaristiksi, mutta hän oli mukana ainoastaan yhdessä nauhoitussessioissa soittaen singlen Just in Lust muina biiseinä julkaistuilla kappaleilla. Muutaman viikon kuluessa Keds sai lähteä yhtyeestä, sillä hän katosi Japaniin jäähyväiskiertueelle entisen yhtyeensä kanssa. The Wildhearts soitti triokokoonpanolla Ginger, McCormack ja Battersby muutaman kuukauden ajan ja kiinnitti sitten pyytämiensä demojen ja järjestämiensä koesoittotilaisuuksien perusteella kakkoskitaristiksi entuudestaan tuntemattoman Jef Streatfieldin. Loppuvuodesta 1995 yhtye siirtyi kietueelle Britanniaan ja Japaniin ja perui sopimuksensa East Westin kanssa. Alkuvuodesta 1996 The Wildheartsin on väitetty nauhoittaneen kahden uuden albumin verran materiaalia. Mainituista kappaleista päivänvalon näki ainoastaan kahdeksan Fishing for Luckies -ep.n päivitetyllä versiolla joka oli siis laajentunut pitkäsoiton mittaan. Vuonna 1998 East West julkaisi harvinaiset kappaleet osana kokoelma-albumia Landmines and Pantomines. Yhtye kehotti kuitenkin diggareitaan boikotoimaan kyseistä albumia. Vaikka sen kappaleita ei siis ole tunnustettu The Wildheartsin viralliseksi tuotannoksi, useat kyseisistä biiseistä ovat olleet mukana yhtyeen keikkaseteissä. Tom Take the Moneyn Ginger on esittänyt useasti akustisilla soolokeikoillaan ja vuoden 2013 kevätkiertueella useat albumin kappaleista olivat yleisön äänestettävissä mukaan settiin. Vuonna 1997 yhtye solmi sopimuksen Mushroom Recordsin kanssa ja ryhtyi työstämään uutta albumia, joka edusti aikaisempaa vähemmän kaupallista soundia. Heinäkuussa 1997 ilmestynyt single Anthem jakoi diggareiden mielipiteet ja saman kohtalon koki itse Endless, Nameless  -pitkäsoitto. Marraskuussa 1997 jo hieman ennen albumin ilmestymistä Ginger päätti hajottaa yhtyeen musiikillisten erimielisyyksien ja erityisesti basisti McCormackin huumeongelman vuoksi. Kiertue Britanniassa peruuntui, mutta jäähyväislahjana diggareilleen The Wildhearts soitti lyhyen kiertueen Japanissa. Laajasta repertuaaristaan huolimatta Wildheartsilla on ollut mahdollisuus julkaista suhteellisen vähän materiaalia East West Recordsin kanssa esiintyneiden konfliktien vuoksi. Siksi yhtye on jo pitkään julkaissut cd-singlejensä b-puolina runsaasti bonuskappaleita. Jo ennen vuotta 1997 Wildhearts oli julkaissut singlejensä b-puolina kahdesta kolmeen kappaletta. Endless, Nameless -aikaan yhtye alkoi julkaista cd-singleistään eri versioita, jotka kukin sisälsivät kahdesta kolmeen bonuskappaletta. Kaikki Anthem-singlen bonuskappaleet olivat coverversioita. Diggarit eivät ole olleet täysin yksimielisiä mainitunlaisesta julkaisupolitiikasta, mutta Ginger vastasi yhtyeen pyrkivän ainoastaan tuomaan diggareille enemmän musiikkia. Yhtye on jatkanut multiformaattia vuodesta 1997 eteenpäin ja esimerkiksi vuonna 2003 ilmestyneestä kappaleesta Top of the World julkaistiin kolme singleversiota. Niistä kaksi sisälsivät kumpikin kaksi bonuskappaletta ja yksi yhden bonusbiisin ja ykköskappaleesta työstetyn videon. Yhtye on myös jatkanut traditiota, jossa se nauhoittaa sinkkujensa  kakkosbiiseiksi aivan uutta tuotantoa. Vuosiin 2001-2004 ajoittuneen reunioninsa aikaan Wildheartsilla oli niin runsaasti bonuskappaleita, että Gut Records julkaisi pelkästään b-puolista koostuneen pitkäsoiton Coupled With. Vuosien 1997-2001 aikana yhtyeen jäsenet keskittyivät sivuprojekteihinsa, mutta viimeisin Gingeristä, McCormackista, Battersbysta ja Streatfieldistä muodostunut Wildheartsin kokoonpano teki myös tuolloin yksittäisiä keikkoja ja kiertueita Japanissa, missä yhtyeen kannatus on aina ollut erityisen voimakasta.
 
Alkuvuodesta 2001 Ginger ilmoitti kokoavansa The Earth vs. The Wildhearts -albumin aikaisen yhtyeen kokoonpanon uudelleen. McCormackin huumeongelmat nousivat kuitenkin uudelleen esiin ja useilla comeback-kiertueen keikoista lämmittely-yhtye Anti-Productin Toshi hoiti basistin vakanssin. Alkuvuodesta 2002 McCormack oli jälleen puhdas ja Wildhearts aloitti uuden minialbuminsa nauhoitukset ja teki lisäksi kiertueen Britanniassa. Albumille tarkoitetut kappaleet julkaistiin loppuvuodesta 2002 Britanniassa Vanilla Radio -singlen kolmessa formaatissa ja Japanissa minilp:llä Riff After Riff After Motherfucking Riff. Vanilla Radio nousi brittien singlelistalla top 30:een ja  uuden täyspitkän albumin työstäminen käynnistyi alkuvuodesta 2003. Nauhoitusten aikana McCormack meni hoitoon alkoholiongelmansa takia ja Ginger vastasi albumilla basso-osuuksista uudelleen nauhoitetuissa kappaleissa. Keikkakokoonpanossa McCormackin paikan otti "Random" Jon Poole, joka oli aikaisemmin vaikuttanut Gingerin sivuprojektissa Silver Ginger 5. Vuonna 2003 ilmestynyt albumi The Wildhearts Must Be Destroyed sisälsi huomattavasti popvaikutteisempaa soundia yhtyeen varhaisempiin ja raskaampiin pitkäsoittoihin verrattuna. Yhtye onnistui myös hankkimaan levytyssopimuksen Yhdysvalloissa Gearhead Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi Wildheartsilta vuonna 2004 singlekokoelman Riff After Riff, jonka kaikki kappaleet olivat myös osa Gut Recordsin julkaisemaa kokoelma-albumia Coupled With. Riff After Riff oli Wildheartsin ensimmäinen albumijulkaisu Yhdysvalloissa sitten kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneen Earth vs. The Wildheartsin. Julkaisua promotoitiin kiertueella, jolla Wildhearts soitti runsaasti keikkoja The Darknessin lämmittelijänä. Aikaisemmin esiintymisjärjestys yhtyeiden välillä oli ollut päinvastainen. Alkuvuodesta 2005 Ginger hajotti jälleen Wildheartsin. Hän liittyi yhtyeeseen Brides of Destruction, mutta siirtyi sitten täyspainoisesti sooloartistiksi. Syyskuussa 2005 Wildheartsin vuosina 1994-1995 vaikuttanut kokoonpano soitti yhden keikan Scarborough Castlessa. Joulukuussa 2006 oli vuorossa yksittäinen konsertti Wulfrun Hallissa Volverhamptonissa. Se soitettiin lineupilla, jossa Gingerin lisäksi olivat mukana CJ, Battersby ja uusi basisti, aikaisemmin yhtyeessä Amen vaikuttanut Scott Sorry. Mainitusta kokoonpanosta tuli virallinen ja vuonna 2007 kaavailtiin työstettäväksi uusi albumi. Se saatiin nauhoitetuksi jo mainitun vuoden tammikuussa Tutbury Castlessa. Kyseessä oli The Wildheartsin nimikkoalbumi, joka julkaistiin 23. huhtikuuta ja sitä edelsi kahta kuukautta aikaisemmin ainoastaan digitaalisesti julkaistu single The Sweetest Song. Albumi vastaanotti myönteiset arviot brittläisessä rocklehdistössä. The Sun antoi The Wildheartsille viisi tähteä viidestä ja nimesi sen mahdollisesti vuoden rockalbumiksi. Myös Rocksound antoi albumille täydet kymmenen tähteä. Yhtyeen kiertue Yhdysvalloissa peruuntui myöhästyneiden työlupien vuoksi, mutta The Wildhearts soitti silti New Yorkissa useita loppuunmyytyjä konsertteja, jotka olivat kestoltaan tavanomaista pidempiä, eli lähes kaksituntisia. Huhti-toukokuussa seurasi pitkä kiertue Britanniassa. Lokakuun ensimmäisenä 2007 ilmestynyt single The New Flesh oli ensimmäinen fyysinen julkaisu The Wildhearts-albumilta. Kappaleesta kuvattiin mustavalkoinen video ja sitä seuranneen singlen Destroy All Monsters aiheena olivat kauhu ja väkivalta. 19. toukokuuta 2008 The Wildhearts julkaisi pelkästään covereista koostuneen albumin Stop If You Have Heard This One Before, Vol 1. Versioituihin yhtyeisiin albumilla lukeutuivat esimerkiksi Helmet, The Distillers ja The Georgia Satellites. Albumista julkaistiin ensiksi 12 kappaletta sisältävä download-versio ja sitten 15 biisiä sisältävä fyysinen albumi. Kesällä 2010 Rhino Records julkaisi The Wildheartsilta kolmesta cd:stä koostuvan kokoelman The Works. Se sisältää alun perin East West Recordsin julkaisemia ja vuosien 1992-1996 välillä ilmestyneitä albumiraitoja ja singlejen b-puolia. The Wildhearts nauhoitti Tanskassa elokuun viimeisenä ilmestyneen yhdeksännen studioalbuminsa  ¡Chutzpah!. Pitkäsoiton julkaisua seurasi syys-lokakuussa kiertue Britanniassa. Mainitulla rundilla Wildhearts soitti uuden albuminsa kokonaisuudessaan ja encoreissa vanhempaa tuotantoaan. Samoihin aikoihin yhtye voitti Kerrang!:n vuoden 2009 Awardseissa Spirit of Independence-palkinnon. Ensimmäisellä Britanniassa järjestetyllä Sonisphere-festivaalilla The Wildhearts soitti Bohemia-stagella. Kyseessä oli nelipäiväinen festivaali, jonka järjestäjinä olivat aikaisemmin Dowload-festivaalia järjestäneet tahot. 25. marraskuuta 2009 The Wildhearts ilmoitti julkaisevansa minialbumin   ¡Chutzpah! Jnr. Kyseessä oli kahdeksasta kappaleesta koostuva albumi, jonka biisit olivat varsinaisen albumin sessioissa nauhoitettuja, mutta aikaisemmin julkaisemattomia, tai ilmestyneet aikaisemmin ainoastaan albumin Japanissa julkaistulla painoksella. Alun perin Ginger ilmoitti minialbumia olevan saatavilla ainoastaan Wildheartsin vuoden 2009 joulukiertueella, mutta diggareiden painostuksesta sitä myytiin myös myöhäisemmissä konserteissa ja albumi oli saatavilla myös digitaalisesti. Nykyisin se löytyy myös Wildhearts online storesta.

Vuonna 2010 Ginger liittyi Michael Monroen kitaristiksi esiintyen hänen yhtyeessään Download Festivaalilla 12. kesäkuuta 2010. Hän heitti siellä keikan myös sooloartistina useiden akustisten kitaristien kera. Ohjelmistossa oli ainoastaan Wildheartsin kappaleita, kuten myös Ginger & Friends nimellä joulukuussa 2010 Britanniassa tehdyllä kiertueella. Ginger oli mukana Michael Monroen vuonna 2011 ilmestyneellä ja varsin myönteiset arviot keränneellä albumilla Sensory Overdrive. Scott Sorryn ero ja Ritch Battersbyn vetäytyminen johtivat The Wildheartsin hiatukseen. Ginger elvytti jälleen soolouransa, mutta ilmoitti elokuussa 2012 The Wildheartsin tekevän joulukuussa 2012 vielä yhden keikan viimeisimmällä lineupillaan. Mainittuna vuonna Wildheartsin kappaleet Geordie in Wonderland ja Dreaming in A olivat mukana brittiläisessä elokuvassa Life Just Is. Kymmenes joulukuuta 2012 Scott Sorryn ilmoitettiin jättäneen The Wildheartsin perhesyistä. John Poole soitti hänen tilallaan samassa kuussa luvatussa reunion-konsertissa. Alkuvuodesta 2013 The Wildhearts soitti sarjan keikkoja yhtyeen esikoisalbumin Earth vs. The Wildhearts julkaisun 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Konserteissa mainittu pitkäsoitto kuultiin kokonaisuudessaan ja setin loppuosaan yhtyeen diggarit saivat valita kappaleet  antamalla äänensä aina kahden vaihtoehtoisen kappaleen välillä. Juhlakiertueen suosio oli siinä määrin kova, että se sai jatkoa samaisen vuoden kesäkuussa. The Nottingham Rock Cityssä soitettu konsertti julkaistiin vuonna 2014 levyformaatissa nimellä Rock City vs. The Wildhearts. Huhtikuussa 2014 oli vuorossa uusi kiertue Britanniassa ja tällä kertaa Scott Sorry oli palannut basson varteen. Vuonna 2015 oli kulunut 20 vuotta Wildheartsin kakkosalbumin P.H.U.Q.:n ilmestymisestä ja myös sen tiimoilta tehtiin kiertue, jolla basistina kuultiin Jon Poolea. Ennen vuoden 2016 joulukiertuetta Ginger ilmoitti Wildheartsin työstävän seuraavana vuonna uuden albumin. Elokuussa 2018 yhtye ilmoitti tekevänsä kiertueen Eath vs. The Wildheartsin 25-vuotisjuhlan tiimoilta. Albumi soitettiin jälleen kokonaisuudessaan jokaisella keikalla ja Wildheartsin lineupin muodostivat Ginger, CJ, McCormack ja Battersby. Tammikuun alussa 2019 yhtye ilmoitti uuden albumin nauhoitusten olevan valmiita ja miksaukseen siirryttävän. Uusi pitkäsoitto Renaissance Men ilmestyi kolmas toukokuuta 2019. Sen seuraaja ja toistaiseksi tuorein The Wildheartsin pitkäsoitto on kolmas syyskuuta 2021 ilmestynyt 21:st Century Love Songs.

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Maanantain mainio:Ainoa Keith Richardsin vokalisoima Stonesien singlehitti

Happy on Rolling Stonesin vuonna 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Exile on Main St. julkaistu ja harvinaislaatuisesti Keith Richardsin leadvokalisoima kappale. Se julkaistiin myös albumin toisena singlebiisinä heinäkuussa mainittuna vuonna. Kyseisen kuukauden puolivälissä Happy saavutti Billboardin Hot 100-listalla sijan 69. ja paras sijoitus oli 22. 19. elokuuta 1972. Jaggerin ja Richardsin nimiin kreditoitu Happy kirjoitettiin Nelcotessa, Etelä-Ranskassa vapaapäivän iltapäivän tuntien aikana. Richardsin mukaan sävellys syntyi ja se saatiin nauhalle neljässä tunnissa. Pohjaraidat nauhoitettiin Rolling Stones Mobile Studiota käyttäen Richardsin vastatessa bassosta, kitarasta ja laulusta, tuottaja Jimmy Millerin rummuista ja saksofonisti Bobby Keysin marakassista. Myöhemmin lisättiin Nicky Hopkinsin piano, Jim Pricen trumpetti, Keysin saksofoni ja loput lauluraidat mukaan lukien Mick Jaggerin taustavokalisoinnit. Rolling Stonesin singleistä Happy on ainoa Richardsin leadvokalisoima, joka on saavuttanut Billboardin Hot 100 -listan. Stonesien vuoden 1978 kiertueella Jagger lauloi kappaleen kertosäkeessä. Vuodesta 1972 alkaen Richards on esittänyt Happya usein konserteissa ja kappaleesta on muodostunut eräs hänen tunnusbiiseistään. Liveversiot Happysta löytyvät Stonesin albumeilta Love You Live ja Live Licks ja kappaleen originaali studioversio on päässyt mukaan kokoelma-albumeille Made in the Shade, Forty Licks ja GRRR. Lisäksi Happy on mukana useissa Stonesin konserttielokuvissa ja dvd:illä, kuten Ladies and Gentlemen:The Rolling Stones, Some Girls:Live in Texas '78 ja L. A. Forum:Live in '75. Happysta ovat levyttäneet coverversionsa Spirit, The Pointer Sisters, Nils Lofgren ja Southside Johnny. Kotimaassa Pate Mustajärvi levytti Happyn nimellä Onny ensimmäiselle, vuonna 1984 ilmestyneelle sooloalbumilleen Nyt. Konserteissaan kappaletta ovat versioineet The Replacements, The Black Crowes, Elvis Costello ja Lucinda Williams.

lauantai 16. joulukuuta 2023

Sunnuntain extra:Pelle akustisesti soolona

 Suomipunkin isähahmo Pelle Miljoona saapui konsertoimaan Joensuuhun aina neljän vuoden tauon jälkeen. Sähköisesti toteutettuja United-keikkoja seurasi tällä kertaa akustinen soolosetti pub Takataskussa. Keikka alkoi iskevästi Pellen folkahtavampaa tuotantoa edustavalla 90-luvun puoliväliin ajoittuvalla klassikolla Pikkupoika ja pikitie, jota seurasi tuoreempaa tuotantoa edustava Lentohiekkaa, 90-luvun alun tuotannon kultahippuihin lukeutuva Puerto Montt, puhutteleva Kuka sä oot Pelle Miljoona Unabomberin Dharmapummi-albumilta vuodelta 2009 sekä setin alkuosan keskeiseen klassikkotuotantoon lukeutunut Gabriel Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen vuoden 1979 jälkimmäiseltä klassikkoalbumilta Viimeinen syksy. Myrskytuuli Jane pitkäsoitolta Kolmen tuulen pesä lukeutuu Pelle Miljoona & Rockersin 90-luvun jälkipuoliskon tuotannon parhaimmistoon, Leipäjonossa on tunnelmaa edusti setissä Pelle Miljoona Unitedin paluuta juurille merkinnyttä tuotantoa mainitun yhtyeen esikoisalbumilta ja Rock, rauha ja rakkaus tuoreen Kaakon toteemi-albumin parhaimmistoa. Lennä haukkani Memed lukeutuu Rockersin tuoreempaan diskografiaan Tanssiva tuli -albumilta ja Katulaulaja Unabomberin ohjelmistosta sopi akustiseen ympäristöön mainiosti. Setin loppuhuipennuksen muodosti Pelle Miljoona Oy:n lokakuussa 1980 ilmestyneen klassikkoalbumin  Moottoritie on kuuma  hittikimara Juokse villi lapsi, Olen kaunis, pitkäsoiton nimikappale sekä balladikaunokki Hyvää yötä maailma. Yleisön ajoittain hienoisesti kyseenalaisesta käytöksestä huolimatta Pelle esiintyi vakuuttavasti säästäen hienoiset kuittauksensa välispiikkeihin. Artistin huomattavan laajan diskografian ansiosta akustiseen settiin olisi kelpuuttanut mieluusti esimerkiksi 90-luvun alun klassikkotuotantoon lukeutuvat Hullut unelmat ja Yli tuhat vuotta sitten, kuten myös Pelle Miljoonan & Avoimien ovien toisen suurteoksen Euroopan valot myös kokonaisuutena Pellen ydintuotantoon lukeutuvalta ja helmikuussa 1981 ilmestyneeltä albumilta Rakkaudesta elämään,  mutta mainiota näinkin.


Pelle Miljoona soolokeikalla Joensuun Takatasku-pubissa 15. joulukuuta 2023.

perjantai 15. joulukuuta 2023

Lauantain pitkä:The Holliesin vuoden 1966 tuotannon jälkimmäinen albumi

 The Hollies:For Certain Because


Yhdeksäs joulukuuta 1966 ilmestynyt For Certain Because on brittiläisen The Hollies-yhtyeen viides kotimaassaan ilmestynyt ja järjestyksessään toinen vuoden 1966 aikana julkaistu pitkäsoitto. The Holliesin diskografian albumeista ensimmäisenä For Certain Because koostui pelkästään yhtyeen jäsenten Allan Clarken, Graham Nashin ja Tony Hicksin omissa nimissään kirjoittamista kappaleista. Aikaisemmin mainittu kolmikko oli käyttänyt pseudonyymiä L Ransford, tai pelkästään Ransford. For Certain Becausella uusi basisti Bernie Calvert oli ottanut Eric Haydockin paikan. Kirjassaan It Ain't Heavy, It's My Story rumpali Bobby Elliot kertoo, kuinka hän päätyi mainittuun albumin nimeen ottamalla kolme sanaa lastenlaulusta teddykarhujen huviretki. Suurin osa For Certain Becausesta julkaistuista cd-versioista tottelee mainittua nimeä  ja samaisen albumin kansitaidetta, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaistu versio on nimeltään Stop! Stop! Stop! The Holliesin pitkäsoitoista ensimmäisenä For Certain Becausen biisilista oli identtinen Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaistun Stop! Stop! Stop!:in kanssa. For Certain Because vastaanotti myönteisiä arvioita ja albumia pidettiin vastauksena vuotta aikaisemmin ilmestyneelle The Beatlesin albumille Rubber Soul. Myös Britanniassa albumista vuonna 1971 ilmestynyt halpisuusintapainosversio on nimeltään Stop Stop Stop. Vuonna 1983 Liberty Records julkaisi albumin uudestaan Yhdysvalloissa ja tällä kertaa nimellä Pay You Back with Interest. Originaalista biisilistasta puuttuivat kappaleet Stop! Stop! Stop! ja High Classed. Stop! Stop! Stop! oli Yhdysvalloissa yhtyeen viimeinen Imperial Recordsin ja Kanadassa Capitol Recordsin julkaisema, uudesta tuotannosta koostuva albumi. Mainitut yhtiöt julkaisivat The Holliesilta tosin mainitun pitkäsoiton jälkeen vielä Greatest Hits-kokoelman. The Holliesin vuoden 1967 tuotannon ensimmäisen albumin Evolution julkaisijana Yhdysvalloissa ja Kanadassa oli Epic Records, mutta Britanniassa yhtye säilyi edelleen Parlophone/EMI:n artistina. Evolutionin biisilista Yhdysvalloissa ja Kanadassa erosi jälleen albumin brittipainoksesta.

torstai 14. joulukuuta 2023

Perjantain pohjat:Sheila E:n nimikkoalbumi

 Sheila E:Sheila E.


Heinäkuussa 1987  Paisley Park Records/Warner Bros. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sheila E. on samannimisen artistin kolmas sooloalbumi. Singlefomaatissa mainitulta pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet Hold Me ja Koo Koo, joskaan kumpikaan niistä ei saavuttanut huomattavaa menestystä Billboardin listalla. Japanissa albumin ensimmäisenä singlebiisinä julkaistiin Love in a Blue Train. Tyylillisesti latinalaisvaikutteet ovat Sheila E:n nimikkoalbumilla keskeisessä asemassa ja mainittu pitkäsoitto onkin onnistunut hybridi jazzista, funkista, rockista ja salsasta. Kappaleesta Koo Koo työstetyssä musiikkivideossa Sheila E nähdään tanssimassa Cat Gloverin kanssa. Albumilla tekevät ensilevytyksensä yhtyeen Tony! Toni! Toné! jäsenet. Sheila E pyrki tuomaan bändin Paisley Parkiin, mutta Prince, joka vastasi Sheila E:n nimikkoalbumin kappaleista artistin itsensä kanssa, ei solminut sopimusta yhtyeen kanssa. Lähes vuosikymmen myöhemmin, eli vuonna 1996 Sheila E oli mukana Tony! Toni! Toné!:n joutsenlauluksi jääneellä albumilla House of Music.

keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Torstain terävä:The Allman Brothers Bandin vuoden 1972 tuotantoa edustava klassikkokappale

 Melissa, joka on joskus myös kirjoitusasussa Sweet Melissa, on yhdysvaltalaisen southern rock-yhtyeen The Allman Brothers Bandin kappale, joka julkaistiin bändin neljännellä pitkäsoitolla, elokuussa 1972 ilmestyneellä tupla-albumilla Eat a Peach. Gregg Allmanin käsialaa oleva kappale on kirjoitettu niinkin varhain kuin vuonna 1967, toisn sanoen reilusti ennen The Allman Brothers Bandin perustamista. Varhaisilta vuosilta mainitusta kappaleesta on olemassa kaksi demoversiota. Niistä toisesta vastasi yhtye 31:st of February, jossa Gregg ja Duane  Allmanin lisäksi vaikutti myöhemmin The Allman Brothers Bandissa rumpaloinut Butch Trucks. Mainittu versio sisälsi Duane Allmanin kaikkien aikojen ensimmäisen slidekitarasoolon ja se julkaistiin vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Duane & Gregg Allman.  Heistä jälkimmäinen myi kappaleen julkaisuoikeudet myöhemmin vuoden 1967 aikana, mutta vuonna 1972 manageri Phil Walden hankki ne takaisin. Eat a Peach-albumilla ilmestynyt versio Melissa-kappaleesta levytettiin tribuuttina Duane Allmanille, joka piti sitä eräänä veljensä parhaista sävellyksistä ja henkilökohtaisena suosikkinaan. Duane menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa puolitoista kuukautta ennen Eat a Peach-albumilla ilmestyneen Melissa-version nauhoituksia.

tiistai 12. joulukuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Kissin 80-luvun puolivälin erinomainen singlebiisi

 Tears Are Falling on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa syksyllä 1985 ilmestyneeltä bändin albumilta Asylum. Paul Stanleyn vokalisoima Tears Are Falling on myös täysin hänen käsialaansa. Kyseessä on eräs harvoista Stanleyn yksin työstämistä Kissin kappaleista sitten 70-luvun lopun. Tears Are Fallingista seuraava Stanleyn yksin säveltämä kappale oli Loving You Without You Now hänen vuonna 2006 ilmestyneeltä sooloalbumiltaan Live to Win. Tears Are Fallingista työstettiin Lontoossa syyskuussa 1985 kuvattu ja David Mallettin ohjaama musiikkivideo. Asylum-albumilla julkaistuista kappaleista myös Who Wants to Be Lonelysta ja Uh! All Nightista työstettiin musiikkivideot. Molemmat kappaleista ovat Paul Stanleyn leadvokalisoimia. Vaikka Tears Are Fallingin video työstettiin pienellä budjetilla, se saavutti huomattavaa näkyvyyttä MTV:llä. Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla Tears Are Falling saavutti sijan 21. ja Billboard Hot 100- listalla sijan 51. Brittilistalla Tears Are Fallingin paras sijoitus oli 57.

maanantai 11. joulukuuta 2023

Tiistain tukeva:The Bandin keskeiseen klassikkotuotantoon lukeutuva kappale

 The Unfaithful Servant on Robbie Robertsonin käsialaa oleva ja kanadalaisen rockin klassikon, The Band-yhtyeen levyttämä kappale, joka ilmestyi sen syyskuussa 1969 julkaistulla ja yhtyeen nimeä kantavalla toisella albumilla. Sittemmin The Unfaithful Servarnt on päässyt mukaan useille The Bandin tuotannosta kasatuille kokoelma-albumeille ja myös livelevyille. Lisäksi kyseinen kappale julkaistiin singlen Rag Mama Rag kakkosbiisinä. The Band-historioisija Peter Aaronin mukaan The Unfaithful Servantissa hyödynnetään laskeutuvaa sointukulkua, joka on tyylillisesti lähempänä jazzia kuin The Bandin tuotanto yleensä. Leadvokalistina The Unfaithful Servantissa on yhtyeen basisti Rick Danko ja musiikkikriitikko Barney Hoskynsin mukaan hänen tulkintansa mainitussa kappaleessa on kiinnostavampi kuin It Makes No Differencessa, jota pidetään yleisesti Dankon laadukkaimpana laulusuorituksena. The Unfaithful Servant käynnistyy Robbie Robertsonin akustisella kitaralla, Levon Helmin rummuilla ja Richard Manuelin pianolla. Toisessa säkeistössä kuullaan Garth Hudsonin tenorisaksofonia ja kappaleessa tuottajana toimineen John Simonin tuubaa. Robbie Robertson kirjoitti The Unfaithful Servantin lomaillessaan Havaijilla ennen The Bandin toisen pitkäsoiton nauhoitusten alkamista. Vaikka Danko nauhoitti kappaleen lauluosuuksistaan useita kymmeniä eri ottoja, niistä ensimmäinen päätyi julkaistuun versioon. The Unfaithful Servant on yleisesti tunnustettu The Bandin levytystuotannon laadukkaimpien kappaleiden joukkoon lukeutuvaksi. Neljän minuutin ja 17 sekunnin kestossaan kappale kertoo Faulknerin tai Hemingwayn veroisen tarinan. George Harrison-elämäkerturi Simon Lengin mukaan The Bandin kahdella ensimmäisellä albumilla ja etenkin The Unfaithful Servantilla yksittäisenä kappaleena oli voimakas vaikutus Harrisonin levyttämään soolotuotantoon. The Bandin kokoelma-albumeista mainittu kappale on mukana vuoden 1989 To Kingdom Come:The Definitive Collectionilla, vuonna 1994 julkaistulla Across the Great Devidella ja vuonna 2005 ilmestyneellä kokoelmalla A Musical History. The Unfaithful Servantin tunnetuin konserttitaltiointi ilmestyi vuonna 1972 julkaistulla tuplalivealbumilla Rock of Ages.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Maanantain mainio:Tom Waitsin viimeinen Asylumille työstämä albumi

 Tom Waits:Heartattack and Vine


Syyskuun yhdeksäntenä 1980 ilmestynyt Heartattack and Vine on Tom Waitsin seitsemäs studioalbumi ja samalla artistin viimeinen Asylum Recordsille työstämä pitkäsoitto. Albumin kappaleista On the Nickel nauhoitettiin Ralph Waiten samannimiseen elokuvaan. 1980-luvun puolivälissä samaista kappaletta hyödynnettiin minisarjassa The Atlanta Child Murders. Screamin' Jay Hawkins levytti myöhemmin oman versionsa Heartattack and Vinen nimikappaleesta. Vuonna 1993 hänen coveriaan käytettiin ilman Waitsin lupaa Leviksen mainoksessa. Waits nosti tapauksesta oikeusjutun, jonka hän myös voitti. Jean Luc Godard käytti Heartattack and Vinen kenties tunnetuinta kappaletta Ruby's Arms vuonna 1983 valmistuneessa elokuvassaan First Name:Carmen. Vuotta aikaisemmin Gary Holton ja Casino Steel olivat levyttäneet Ruby's Armsista coverin albumilleen Part II. Bruce Springsteen otti Heartattack and Vinen kappaleista keikkasettiinsä Jersey Girlin, jonka hän myös esitti Waitsin kanssa 24. elokuuta 1981. Mainittu versio pääsi mukaan Springsteenin liveboxille Live/1975-1985. Vaikka Stephen Holden esitti Heartattack and Vinesta Rolling Stoneen laatimassaan arviossa myös kritiikkiä etenkin lauluosuuksien ja balladien osalta, hän kuvasi Waitsia myös ainutlaatuisena erityislahjakkuutena. Heartattack and Vine on päässyt mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

lauantai 9. joulukuuta 2023

Sunnuntain extra:Mötley Crüen vuoden 1984 singlemenestys

 Too Young to Fall in Love on losangelesilaisen glam metal-yhtyeen Mötley Crüen kappale, joka julkaistiin ensiksi bändin vuonna 1983 ilmestyneellä toisella albumilla Shout at the Devil ja seuraavana vuonna lisäksi singleformaatissa. Basisti Nikki Sixxin käsialaa oleva kappale saavutti Billboard Hot 100 -listalla sijan 90. ja Mainstream Rock Tracks-listalla sijan 26. Vuonna 2002 kappale pääsi mukaan videopeliin  Grand Theft Auto: Vice City, missä se kuultiin fiktiivisellä radioasemalla V-Rock. Vaikka Too Young to Fall in Lovesta toisin sanoen muodostui hitti, kappale jäi pois useammalta Mötley Crüen tuotannosta koostetulta kokoelma-albumilta, kuten Decade of Decadence ja Greatest Hits, joista jälkimmäisen uudelleenjulkaisulle Too Young to Fall in Love sitä vastoin pääsi mukaan. Biisistä työstettiin lisäksi musiikkivideo, jossa Mötley Crüen jäsenet pelastavat nuorta aasialaista naista paikallisen Crime Bossin kynsistä. Videon loppuun mennessä selviää naisen omaehtoisesti halunneen olla tekemisissä heidän kanssaan. Bändin jäsenet poistuvat paikalta epäuskoisina ja päitään puistellen. New Musical Expressin Barney Hoskyns ja Ultimate Classic Rockin Bryan Rolli löysivät molemmat Too Young to Fall in Lovesta musiikillisesti myös myönteisiä piirteitä.

perjantai 8. joulukuuta 2023

Lauantain pitkä:Eräs yhdysvaltalaisen doom metallin keskeisimmistä edustajista

Alexandriasta, Virginiasta kotoisin oleva Pentagram on yhdysvaltalainen heavy metal -yhtye, joka on tullut erityisen tunnetuksi paitsi mainitun tyylilajin, erityisesti sen alagenreihin lukeutuvan doom metallin eräänä pioneeriyhtyeistä. Underground-skeneen 70-luvulla lukeutuessaan yhtye työsti useita demoja ja treeninauhoja, mutta ensimmäisen täyspitkän albumin aika oli vasta 80-luvun puolella ja se työstettiin lähes täysin uudella lineupilla. Pentagramin historian aikana yhtyeen ainoa pysyvä jäsen on ollut solisti Bobby Liebling. Pentagramissa on vuosien mittaan soittanut useita paikallisessa doom metal-skenessä arvostettuja muusikoita ja sen jäsenet ovat kuuluneet myös useisiin muihin yhtyeisiin, joista mainittakoon Raven, Obsessed, Place of Skulls, Internal Void ja Spirit Caravan. Pentagramin nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat Lieblingin lisäksi kitaristi Matt Goldsborough, basisti Greg Turley ja rumpali "Minnesota" Pete Campbell. Vuonna 1971 Liebling ja Geof O' Keefe jättivät aikaisemmat yhtyeensä Shades of Darknessin ja Space of Meatin muodostaakseen uuden kokoonpanon, joka heijastaisi heidän kiinnostustaan UFO:n, Black Sabbathin, Uriah Heepin ja Sir Lord Baltimoren kaltaisiin hardockia ja metallia edustaneisiin yhtyeisiin. Lieblingin ehdotuksesta yhtye nimettiin Pentagrammiksi ja mainittu nimivalinta heijasti myös yhtyeen tummasävyistä materiaalia. Vaikka yhtye muutti nimeään useampaan otteeseen vuosien 1971 ja 1972 aikana (Virgin Death, Macabre ja Wicked Angel olivat kaikki mainittuna aikana kaaavailtuja nimivaihtoehtoja) Pentagram-nimeä ryhdyttiin jälleen käyttämään pysyvästi. Vastoin yleistä uskomusta yhtye ei milloinkaan käyttänyt nimeä Stonebunny. Space Meat sitä vastoin hyödynsi mainittua nimeä Lieblingin liittyessä yhtyeeseen joksikin aikaa. Viisivuotisen uransa aikana yhtyeelle esiteltiin viisi eri manageria. Heidän joukossaan oli Rolling Stoneen, Cremeen ja Circusiin kirjoittanut ja Washington DC:stä kotoisin ollut rockjournalisti Gordon Fletcher. Muihin manageriehdokkaisiin lukeutuivat Steve Lorber, Phillip Knudsen, Skip Groff, Bob Fowler, Tim Kidwell ja Tom McGuire. Ensimmäiseen Pentagramin kokoonpanoon kuuluivat Lieblingin ja kitaristi O' Keefen lisäksi basisti Vincent McAllister ja rumpali Steve Martin. Varhaisissa treeneissä soitettiin esimerkiksi pitkäaikaiseksi standardiksi muodostunutta kappaletta Livin' in Ram's Head. Kuukauden treenien jälkeen Spacemeatin John Jennings täydensi yhtyeen kokoonpanoa sen toisena kitaristina. Pian selvisi, ettei Martinin jazz-vaikutteinen rumpalointi sopinut Pentagramin hardrockia edustaneeseen tyyliin ja häntä pyydettiin lähtemään yhtyeestä. O' Keefe siirtyi kitaristin vakanssistaan rumpaliksi; hän oli ollut rumpalin roolissa edellisessä yhtyeessään Space Meatissä. Pentagramin kolmas kokoonpano oli siinä määrin vahva, että se vaikutti pysyvältä. Jennings soitti kuitenkin O' Keefelle ja ilmoitti lähtevänsä yhtyeestä. Eronsa syyksi hän mainitsi kyllästymisensä heavymusiikkiin. Pentagram soitti muutamia treenejä kitaristitta, kunnes basisti McAllister vaihtoi instrumenttia ja hämmästytti Lieblingä ja O' Keefiä vimmaisella, feedbackiä hyödyntäneellä sooloilullaan. McAllisterista tuli Pentagramin kitaristi seuraavien viiden vuoden ajaksi. Vuonna 1980 hän muutti Kaliforniaan opiskelemaan teknologisessa kitarainstituutissa. Jennings vaikutti 80 - ja 90-luvuilla Mary Chapin Carpenterin ensisijaisena kitaristina. Joulupäivänä 1971 Lieblingistä, McAllisterista, O' Keefestä ja aikaisemmin Space Meatissä soittaneesta basistista Greg Maynestä koostunut Pentagramin kokoonpano aloitti treenamisen. Kesällä 1974 Ram Familynä tunnettua yhtyettä täydensi rytmikitaristi Randy Palmer, joka kuitenkin lähti seuraavan vuoden tammikuussa ja Pentagram jatkoi jälleen toimintaansa kvartettikokoonpanona. Manageri Gordon Fletcherin konneksioiden ansiosta Pentagram oli seuraavien vuosien aikana lähellä saavuttaa levytyssopimuksen. 29. huhtikuuta 1975 Fletcher järjesti Blue Öyster Cultin tuottajan Sandy Pearlmanin ja managerin Murray Krugmanin seuraamaan Pentagramin treenejä. Vakuuttuneena kaksikko järjesti demonauhoitukset New Yorkin Columbia- studioille saman vuoden syyskuussa. Valitettavasti nauhoitukset epäonnistuivat, sillä Lieblingin ja Krugmanin välillä esintyi tuotantoon liittyvää konfliktia ja yhtyeen toiveet suuresta levy-yhtiöstä valuivat hukkaan. Joulukuussa 1975 Pentagram esiintyi Kissin Gene Simmonsille ja Paul Stanleylle, mutta heidän mielestään yhtyeeltä puuttui imago ja Pentagram jäi edelleen vaille levytyssopimusta. Pitkän aikaa urastaan Pentagram treenasi Yhdysvaltain postilaitoksen varastorakennuksessa, missä yhtyeen ei tarvinnut kantaa huolta melusta valittavista naapureista. O' Keefe nauhoitti useita Pentagramin varhaisista treeneistä ja niillä kuultiin useita Pentagramin 70-luvun alkupuolella vaikuttaneita kokoonpanoja. Kyseiset nauhat kiersivät myöhemmin ahkerasti Pentagramin diggareiden keskuudessa. Pentagram siirtyi lopulta treenaamaan Maynen kotiin.

Ensimmäisen seiskatuumaisensa Be Forwarned/Lazy Lady Pentagram julkaisi nimellä Macabre ja Phillip Knudsenin tuottaman singlen julkaisijana oli Intermedia. Samoihin aikoihin julkaistiin promosingle kappaleesta Hurricane. Mainitulta ajalta löytyy suuri määrä demo- ja treeninauhoja ja myös 22 julkaisematta jäänyttä studionauhoitusta. Vaikka Pentagramilla oli noihin aikoihin vain kourallinen levytettyä materiaalia, yhtyeen repertuaari koostui noin 80 kappaleesta, joiden kirjoittamisessa Liebling oli ollut mukana ja lisäksi covereita edustivat esimerkiksi Rolling Stonesin Under My Thumb ja The Yardbirdsin näkemys Little Gamesistä. Columbia -studioilla syyskuussa 1975 nauhoitetun kolmesta kappaleesta koostuneen demon lisäksi Pentagram nauhoitti Yhdysvaltain postitusvarastossa Alexandriassa, Virginiassa joulukuussa 1972 ja seuraavan vuoden helmikuussa 12 kappaleesta koostuneen demon ja Undeground Soundilla Largossa, Marylandissä syyskuussa 1976 viidestä kappaleesta koostuneen demon. Monet mainituista demoista ilmestyivät puolivirallisella kokoelma-albumilla 1972-1979, sitä seuranneella bootlegilla 1972-1979 (Vol 2) sekä hankalasti saatavilla olevalla, mutta virallisella kokoelma-albumilla Human Hurricane. Vuonna 2001 Relapse Records julkaisi virallisen kokoelman First Daze Here (The Vintage Collection), joka sisältää 12 varhaista kappaletta. Niistä kolme on livenä treeneissä taltioituja. Kokoelman saavuttaman menestyksen seurauksena Relapse julkaisi Pentagramilta vuonna 2006 22 kappaleesta koostuneen ja ennen julkaisematonta materiaalia sisältävän kokoelman First Daze Here Too.
Kun O'Keefe, McAllister ja Mayne olivat lopettaneet yhteistyön Lieblingin kanssa, hänestä, kitaristi Randy Palmerista ja rumpali John Osseasta muodostunut kokoonpano alkoi treenata hammaslääkärin vastaanottohuoneen kellarissa. Tuon aikakauden basisteihin luketuivat myöhemmin Albatross-yhtyeeseen liittynyt Rick Marinari ja myöhemmin yhtyeessä The Obsessed vaikuttanut Vance Bockis. Mainittu kokoonpano kesti kuitenkin ainoastaan muutaman kuukauden ja Liebling oli jälleen vailla yhtyettä. Halloweenina 1978 solisti törmäsi ystäväänsä Joel Hasselvanderiin Falls Churchissa, Virginiassa sijainneessa Louies Rock City Clubissa. Siellä esiintyi yhtye Sex, joka koostui sekä Pentagramin että Hasselvanderin aikaisemman yhtyeen The Boyzin ex-jäsenistä. Hasselvander soitti solistittomassa yhtyeessä, jossa hän itse vaikutti rumpalina, kitaristeina olivat Richard Kueht ja Paul Trowbridge ja basistina Marty Swaney. Liebling liittyi pian yhtyeeseen solistiksi ja vajaan viikon kuluessa alettiin treenata Lieblingin käsialaa ollutta ja aikaisemman Pentagramin kokoonpanon soittamaa materiaalia. Mainittu kokoonpano soitti useita keikkoja ja julkaisi vuonna 1979 singlen Livin' in a Ram's Head, mutta henkilökohtaisten ongelmien siivittämänä mainittu kokoonpano lopetti toimintansa myöhemmin samaisena vuonna. Siihen viitataan yleisesti Pentagramin niin kutsuttuna High Voltage -vaiheena. Vuonna 1980 basisti Lee Abney ja kitaristi Victor Griffin perustivat Knoxvillessa, Tennesseessä doom metal- yhtyeen nimeltä Death Row, joka otti myöhemmin tukikohdakseen Northern Virginian. Pian tämän jälkeen rumpali Hasselvander liittyi mukaan ja yhtye kiinnitti Lieblingin solistikseen. Swaney korvasi pian Abneyn basson varressa ja Death Rown legendaarinen kokoonpano oli syntynyt. Vuosina 1982 ja 1983 työstettyjen demojen jälkeen Hasselvander jätti yhtyeen vuonna 1984. Stuart Rose valittiin hänen tilalleen ja yhtye ryhtyi jälleen käyttämään nimeä Pentagram. Vuoden 1982 demo All Your Sins remiksattiin ja levytettiin osittain uudelleen vuonna 1984. Seuraavana vuonna se julkaistiin Pentagramin nimettömänä esikoisalbumina. Vuoden 1983 demo, useita livenauhoituksia vuosilta 1982 ja 1983 ja yhtyeen ensimmäinen jamittelu vuodelta 1981 koottiin yhteen ja Black Widow julkaisi ne vuonna 2009 tuplacd:llä Alive in Death. Yhtyeen vuonna 1985 ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä studioalbumi työstettiin kokoonpanolla Liebling, Griffin, Swaney ja Rose ja se koostui Death Rown aikaisesta tuotannosta. Albumin Peaceville Recordsin julkaisema uusintapainos oli nimeltään Relentless. Kaikkien seuranneiden Pentagramin albumeiden tavoin yhtyeen debyytti koostui sekä 70-luvun aikaisesta tuotannosta että uusista kappaleista. Sekä esikoisalbuminsa raskaan soundin että hämärien lyyristen teemojensa ansiosta Pentagram oli helppo niputtaa doom metallin pioneerien joukkoon. Nauhoitettuaan toisen ja vuonna 1987 ilmestyneen albuminsa Day of the Reckoning yhtye lopetti jälleen toimintansa. Vuonna 1989 yhtyeen 70-luvulla vaikuttaneet jäsenet Mayhem ja Palmer lyöttäytyivät yhteen Lieblingin kanssa. Kokoonpanon täydensivät kitaristi Ted Feldman ja rumpali John Cook. Yhtye aloitti kolmannen albuminsa äänitykset, mutta hajosi pian ensimmäisen, Marylandissä soittamansa konsertin jälkeen vuonna 1990.

Lieblingistä, Griffinistä, Swaneystä ja Hasselvanderista muodostunut klassinen kokoonpano teki paluun ja Peaceville Records julkaisi uudelleen yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia. Samoihin aikoihin Peace Records julkaisi alun perin puolivirallisen kokoelman 1972-1979 ja kyseessä oli ensikerta, kun suuri osa Pentagramin 70-luvun kappaleista ilmestyi virallisesti. Vuonna 1994 ilmestyi yhtyeen kolmas täyspitkä albumi Be Forewarned. Vuonna 1994 Griffin ja Hasselvander olivat mukana brittiläisen doom metal-yhtye Cathedralin livekokoonpanossa. Swaneytä ja Hasselvanderia tuurasivat tässä vaiheessa Pentagramissa basisti Greg Turley ja rumpali Gary Isom. Pentagram lopetti jälleen toimintansa ja vuonna 1996 muodostettiin uusi kokoonpano, jossa Lieblingin ja Hasselvanderin lisäksi olivat mukana kitaristi Greg Reeder ja basisti Ned Meloni. Mainittu kokoonpano nauhoitti demon Change of Heart. Pian tämän jälkeen Pentagram supistui duoksi, jossa Liebling vastasi vokalisoinnista ja Hasselvander vastasi kaikista instrumenteista. Vuonna 1998 Downtime Records julkaisi varhaisia nauhoituksia kokoelma-albumilla Human Hurricane ja seuraavana vuonna ilmestyi Peace Recordsin julkaisemana 1972-1979 (Vol 2),  joka on 1972-1979- albumia seurannut bootleg. Liebling ja Hasselvander nauhoittivat vuonna 1999 ilmestyneen albumin Review Your Choices ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen pitkäsoiton Sub-Basement duona. Mainittujen albumien väliin ajoittui Death Rown legendaarisen Lieblingistä, Griffinistä, Hasselvanderista ja Abneystä muodostuneen kokoonpanon live-reunion. Lieblingin ja Hasselvanderin esiintyessä Pentagramin nimellä livekeikoilla kokoonpanon täydensivät basisti Walter White ja rumpali Dale Russell. Vuonna 2001 Relapse Records julkaisi kokoelma-albumin ennenjulkaisematonta tuotantoa 70-luvulta nimellä First Daze Here (The Vintage Collection). Vuonna 2002 Peaceville Records julkaisi kokoelma-albumin Pentagramin kolmen ensimmäisen albumin tuotannosta nimellä Turn to Stone. Kolmea vuotta myöhemmin Peaceville julkaisi Pentagramin kolme ensimmäistä albumia cd:inä digipack-versioina. Pian Sub-Basementin jälkeen Hasselvander jätti Lieblingin, joka kiinnitti mukaan kitaristi Kelly Carmichaelin, basisti Adam Heinzmannin ja rumpali Mike Smailin, jotka kaikki olivat vaikutaneet Frederickistä, Marylandistä kotoisin olleessa doom metal-yhtyeessä Internal Void. Kyseinen lineup levytti vuonna 2004 ilmestyneen albumin Show 'em How, joka sisälsi seitsemän uudelleen levytettyä versiota Pentagramin 70-luvun tuotannosta sekä kolme uutta kappaletta. Vuonna 2006 Relapse julkaisi uuden kokoelman aikaisemmin julkaisematonta 70-luvun tuotantoa nimellä First Daze Here Too. Mainitut uudelleenjulkaisut varmistivat sen, että Pentagramin varhainen tuotanto ja albumit olivat lopulta laajasti saatavilla. Show 'em Hown jälkeen Pentagram joutui pitämään jonkin aikaa taukoa.
Erottuaan Pentagramista heinäkuussa 2000 Griffin ja Abney perustivat yhtyeen Place of Skulls. Doom metallin keskeisiin hahmoihin lukeutuva Scott "Wino" Weinrich oli mukana vuonna 2003 ilmestyneellä albumilla With Vision, mutta myöhemmin hän keskittyi yhtyeeseen The Hidden Hand. Abney lähti vuonna 2002, mutta palasi viittä vuotta myöhemmin. Palmer menehtyi vuonna 2002 auto-onnnettomuudessa saamiinsa vammoihin. McAllister kuoli syöpään vuonna 2006. Hank Williams III:n keikkasetissä olivat mukana Pentagramin kappaleet Be Forewarned ja Forever My Queen. Black Cat Clubilla vuonna 2006 soitetussa konsertissa Liebling saapui stagelle ja esitti kappaleet itse. Syyskuun puolivälissä 2006 Liebling osallistui Witchcraftin Rock N' Roll Hotelissa, DC:ssä soittamaan konserttiin ja esitti Pentagramin kappaleet When The Screams Come ja Yes I Do. Hasselvanderin sooloprojekti Hounds of Hasselvander julkaisi albumin vuonna 2007. Livekeikoilla mukana olivat basisti Kayt Vigil ja Pentagramissa rummuttanut Isom. Hasselvander oli myös mukana Blue Cheerin vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla What Doesn't Kill You.

Elokuussa 2008 julkistettiin Pentagramin uusi lineup, jossa olivat Lieblingin lisäksi mukana kitaristi Russ Strahan, rumpali Isom ja basisti Mark Ammen, joka tuli mukaan Kayt Vigilin lyhyen pestin jälkeen. Vuonna 2009 yhtye soitti konsertit New Yorkissa ja Baltimoressa ja niistä ensin mainittu kuvattiin dokumenttia Last Days Here varten. Mainittujen esiintymisten saavuttaman suosion myötä yhtye teki seitsemän konsertin minikiertueen, johon lukeutui kaksi loppuunmyytyä keikkaa Chicagossa sekä konsertit Seattlessa, Portlandissa Oregonissa, Austinissa Teksasissa, San Franciscon DNA Loungessa ja Länsi-Hollywoodin House of Bluesissa. 14. maaliskuuta 2010 Strahan jätti yhtyeen päivää ennen kevätkiertueen alkua. Korvaavan kitaristin haussaan Liebling otti yhteyttä Wretched-yhtyeen Johnny "Wretched" Koutsioukisiin. Wretchedillä oli rajoitettu aika oppia kappaleet ja kiertueen ensimmäisillä keikoilla settilista olikin tavanomaista lyhyempi. Hän jätti yhtyeen kyseisten keikkojen jälkeen. Toukokuuhun 2010 ajoittuneilla Pentagramin kevätkiertueen keikoilla, joihin lukeutui muun muassa Maryland Deathfest, Griffin teki paluun yhtyeeseen ja hänestä tulikin pysyvä jäsen Pentagramiin lähes kolmen vuoden ajaksi. Helmikuussa 2011 Metal Blade Recordings ilmoitti Pentagramin soittavan South by Southwestissä maaliskuussa 2011 ja kyseistä esiintymistä seuraisi 14. huhtikuuta Roadburn Festivaalilta Hollannista käynnistyvä Euroopan-kiertue. Lineupiin kuuluivat Griffin kitarassa, Turley bassossa ja Albert Born rummuissa. Viimeksi mainitun paikan otti pian Place of Skullsissa soittanut Tim Tomaselli. 12. huhtikuuta 2011 ilmestynyt uusi albumi New Rites merkitsi Griffinin paluuta studiotyöskentelyyn Pentanglen riveissä yli 15 vuoden jälkeen. Albumilla, joka merkitsi uutta maailmanlaajuista kiinnostusta Pentagramia kohtaan, soittivat myös Turley ja Tomaselli. Kesäkuussa 2012 Pentagram ilmoitti rumpali Sean Saleyn liittyneen yhtyeeseen. Vuoden lopussa ilmoitettiin Griffinin erosta. Huhtikuussa 2013 Pentagram ilmoitti uuden kitaristinsa, joka oli aikaisemmin philadelphialaisyhtyeessä The Great Unknown soittanut Matt Golsborough. Pentagram soitti useita konsertteja Yhdysvalloissa ja konsertoi ahkerasti Euroopassa vuosina 2012 ja 2013 soittaen Britanniassa, Saksassa, Norjassa, Sveitsissä, Ruotsissa, Itävallassa, Ranskassa, Sloveniassa, Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa. Tammikuussa 2014 yhtye ilmoitti Griffinin tehneen paluun sen riveihin vuoden tauon jälkeen. Helmikuussa 2014 Griffinin palattua Pentagram teki kiertueen Yhdysvaltojen länsirannikolla soittaen Seattlessa, Portlandissa, San Franciscossa, Las Vegasissa, Albuquerquessa, Denverissä, Salt Lake Cityssä ja Los Angelesissa. Toukokuussa yhtye soitti Suomessa ja Ruotsissa. Helmikuussa 2015 ilmoitettiin uuden rumpalin Pete "Minnesota" Campbellin liittymisestä yhtyeeseen. Uusi albumi Curious Volume ilmestyi 21. elokuuta. Huhtikuussa 2017 Pentagram ilmoitti soittavansa itärannikolla useita keikkoja ilman Lieblingiä Griffinin, Turleyn ja Campbellin muodostamalla triokokoonpanoll Griffinin vastatessa lauluosuuksista. Tammikuussa 2019 Pentagram ilmoitti palaavansa keikoille kokoonapanolla, jossa Liebling oli jälleen mukana ja Matt Goldsborough oli kitaristina ottanut jälleen Griffinin paikan. Mainitun vuoden kevääseen ajoittui kiertue Yhdysvalloissa ja myös uutta albumia ryhdyttiin työstämään. Griffin palasi yhtyeen riveihin vuoden 2023 aikana. Toinen elokuuta mainittuna vuonna Pentagram soitti Wacken Open Airissa ja kuusi päivää myöhemmin Dortmundissa, Saksassa.

torstai 7. joulukuuta 2023

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen ensimmäinen suuri hitti

 The One I Love on yhdysvaltalaisyhtye R.E.M.:in kappale, joka julkaistiin sen viidennellä albumilla Document ja lisäksi seitsemäntuumaisena singlenä vuonna 1987. Kappaleesta muodostui R.E.M.:in ensimmäinen todellinen singlemenestys, joka saavutti Billboardin Hot 100-listalla yhdeksännen sijan, oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 14. ja Britanniassa sijalla 16, viimeksi mainitussa tosin vasta uudelleenjulkaisunsa myötä vuonna 1991. Kappaleesta työstetyn musiikkivideon ohjasi taiteilija Robert Longo. Maaliskuussa 2005 musiikkilehti Q sijoitti The One I Loven sijalle 57. sadan kaikkien aikojen parhaan kitarakappaleen listallaan. Vuonna 2012 Slant Magazine nimesi The One I Loven 80-luvun 38:ksi parhaaksi singleksi. Kappaleen liveversio ilmestyi R.E.M:in vuonna 2007 julkaistulla Livellä. Vaikka kappaleesta on muodostunut suosittu rakkaudentunnustus, sen lyriikka on tulkittavissa myös tummemmalla tavalla. Tammikuussa 1988 Musician-lehdelle antamassaan haastattelussa Michael Stipe mainitsi kappaleen lyriikan olevan väkivaltainen ja kertovan ihmisten hyväksikäytöstä. The One I Love koostuu ainoastaan kolmesta säkeistöstä, josta viimeisessä lyriikat vaihtuvat.

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Torstain terävä:Wigwamin vuoden 1976 albumi

 Wigwam:Lucky Golden Stripes and Starpose


Tammikuussa 1976 nauhoitettu ja samaisen vuoden huhtikuussa ilmestynyt Lucky Golden Stripes and Starpose on Wigwamin kuudes studioalbumi. Virgin Recordsin Manor-studioissa Oxfordshiressa tapahtuneissa nauhoituksissa tuottajana vaikutti Stone the Crows-yhtyeen kosketinsoittajana yhtyeen toiminnan loppuvaiheessa vaikuttanut Ronnie Leahy. Lucky Golden Stripes and Starposen julkaisijana oli Suomessa Love Records ja kansainvälisesti Virgin Records. Painosten biisilistat olivat identtiset, mutta niissä oli erilainen kansitaide. Edellisen Wigwamin albumin Nuclear Nightclub tavoin Lucky Golden Stripes and Starpose jatkoi syvää poprocktyyliä. Elementtejä progressiivisesta rockista ei kuitenkaan ollut täysin unohdettu ja malliesimerkin 70-luvun progetyylistä albumin kappaleista tarjoaa  Colossus. Singlen Tramdriver/Wardance kappaleista paraatipuoli oli nauhoitettu Manor Mobilessa ja Kingsway Studiossa elokuussa  1975 ja kakkosbiisi Tukholmassa Marcus Musicissa samaisen vuoden marraskuussa. Vuonna 2010 Esoteric Records julkaisi Lucky Golden Stripes and Starposesta uusintapainoksen, jolla olivat perusalbumin lisäksi mukana edellä mainitut singlebiisit. Nuclear Nightclubiin verrattuna Lucky Golden Stripes and Starpose vastaanotti ristiriitaisia arvioita. Joidenkin kappaleiden sovituksia moitittiin, mutta etenkin Colossusta ja albumin nimikappaletta kehuttiin. Niistä viimeksi mainittu oli kitaristi Rekku Rechardtin käsialaa ja hän oli itse tyytymätön mainitun kappaleen studioversioon. Solisti/kosketinsoittaja Jim Pembroken, kitaristi Rekku Rechardtin, rumpali Ronnie Österbergin ja basisti Måns Groundstoemin lisäksi Lucky Golden Stripes and Starposen työstämiseen osallistui juuri edesmennyt kosketinsoittaja Heikki "Pedro" Hietanen.

tiistai 5. joulukuuta 2023

Keskiviikon klassikko:Erään kotimaisen rockin keskeisen edustajan kakkosalbumi

 Miljoonasade:Laukauksia viulukotelossa


Helmikuussa 1988 Kräk-levymerkin julkaisemana ilmestynyt Laukauksia viulukotelossa on Miljoonasade -yhtyeen toinen studioalbumi. Kyseessä on eräs Jyväskylässä perustetun yhtyeen tuotannon suosituimmista pitkäsoitoista, jonka suurimpia hittikappaleita edustavat Marraskuu ja Voipallo. Miljoonasateen peruskokoonpanoa albumilla täydentävät viulisti Kevin Burke kappaleissa Radiorakkautta ja Tähtipallot. Ootko muistanut Iiris-kappaleessa taustavokalistina kuullaan ensisijaisesti jazzmusiikin parissa uraansa luonutta ja lisäksi mm. Bobbie Gentryn klassikon Ode to Billie Joe nimellä Rinteen poika levyttänyttä solisti Iiris Rautiota. Teksti sitä vastoin kertoo Iiris Kaskista, joka oli ensimmäinen henkilö, jolle yhtyeen solisti Heikki Salo oli aikanaan esitellyt tekstejään. Arkirealismia huokuvat albumin käynnistävät Roskaa ja Ostarin helmi sijoittuvat kokonaisuudessa lähes parhaimmistoon. Päätösraitaan Pieni elämä Matti Nurro soittaa mitä onnistuneimman kitarasoolon. Laukauksia viulukotelossa on kokonaisuutena eräs Miljoonasateen paitsi parhaiten menestyneistä, myös laadukkaimmista albumeista. Tietyllä tavalla helposti sulateltavat kappaleet ovat kokonaisuudessa enemmistönä. Laukauksia viulukotelossa -albumin tuotannosta vastasi edeltäjänsä Pesuhuoneesta keittiöön ja useamman seuraajansa tavoin Janne Louhivuori. Albumin cd-version bonuskappaleena on Marraskuu -singlen b-puolella alun perin ilmestynyt Posliinikukka. Laukauksia viulukotelossa -albumia seuranneesta pitkäsoitosta, kevättalvella 1989 ilmestyneestä albumista Veitsen valossa muodostui Miljoonasateen tuotannon suosituin pitkäsoitto. Sen edelle yhtyeen tuotannossa on suosiollisesti yltänyt ainoastaan kokoelma-albumi Pullo hunajaa.

maanantai 4. joulukuuta 2023

Tiistain tukeva:Useissa keskeisissä yhtyeissä mukana ollut brittibasisti

Viides joulukuuta 1947 syntynyt Richard Rick William Wills on brittiläinen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään rockyhtye Foreignerissa. Lisäksi Wills on tehnyt musiikillista yhteistyötä Small Facesin, Peter Framptonin, Spooky Toothin, David Gilmourin, Bad Companyn ja The Jones Gangin kanssa. Willins soitti Cambridgessa vuodesta 1961 eteenpäin. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli The Vikings, jota seurasivat niin ikään paikalliset The Sundowners, Soul Committee ja Bullit, jossa kitaristina vaikutti David Gilmour ja rumpalina John "Willie" Wilson. Willisin jäsenyyttä countryrockyhtyeessä Cochise seurasi hänen liittymisensä Frampton's Cameliin. Kesällä 1966 Willisin yhtyeeksi vaihtui Jokers Wild, jossa David Gilmour vaikutti kitaristina ja solistina. Jokers Wild lopetti toimintansa vuonna 1967. Willis oli mukana Peter Framptonin kolmella ensimmäisellä sooloalbumilla, mutta kaksikon yhteistyö päättyi 70-luvun puolivälissä. Vuonna 1976 Willisistä tuli Roxy Musicin basisti. Seuraavana vuonna hän otti Ronnie Lanen paikan uudelleen toimintansa aloittaneessa Small Facesissä ja oli mukana vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneillä yhtyeen reunion-kauden albumeilla Playmates ja 78 in the Shade. Jälkimmäisen pitkäsoiton työstämiseen osallistui tuoreemmista jäsenistä lisäksi kitaristi Jimmy McCulloch. Vuonna 1978 Willis oli lisäksi mukana David Gilmourin nimeä kantavalla ja Willie Wilsonin rumpaloimalla esikoissooloalbumilla. Vuonna 1979 Willis liittyi Foreigner-yhtyeeseen, jonka jäsenenä hän pysytteli 14 vuoden ajan. Willis oli pitkään mainitun yhtyeen pitkäaikaisin basisti, mutta lopulta Jeff Pilson ohitti hänet. Vuonna 1992 Willis liittyi Bad Companyyn, jossa hän vaikutti vuoteen 1998 saakka. Tuolloin yhtyeen originaalibasisti Boz Burrell teki paluun Bad Companyn riveihin. Heinäkuussa 1999 Willis tuurasi Lynyrd Skynyrdin Leon Wilkesonia viidessä konsertissa tämän sairastuttua. 24. huhtikuuta 2001 Willis oli mukana Steve Marriottin muistokonsertin yhtyeessä, johon lisäksi kuuluivat Bobby Tench, Zak Starkey ja Rabbit Bundrick. Vuonna 2006 Wills soitti The Jones Gangissa Small Facesin ja The Facesin rumpalin Kenny Jonesin kanssa. Kesäkuun puolivälissä 2008 Willis oli mukana superyhtyeessä RD Crusaders sen soittamassa hyväntekeväisyyskonsertissa. The Jones Gangin Wills jätti kesällä 2015 ja hänen paikkansa otti Pat Davey. 12. tammikuuta 2015 Sarasotassa, Floridassa Willis ja Foreignerin originaalirumpali Dennis Elliott esittivät Foreignerin nykyisen lineupin kanssa kappaleen Headknocker. 28. lokakuuta 2021 Willis liittyi Hamptonissa Foreignerin seuraksi stagelle yhtyeen kolmesta kappaleesta koostuneen encoren ajaksi.