Torstain terävä:Keskeinen amerikkalainen kitaristi, säveltäjä ja tuottaja

Paremmin taiteilijanimellään Rick Derringer tunnettu Ricky Dean Zehringer on viides elokuuta 1947 syntynyt kitaristi, solisti ja Grammyn voittanut tuottaja. Hän nousi maineeseen 1960-luvulla hitin Hang on Sloopy levyttäneen The McCoys yhtyeen jäsenenä. Derringerin ominta alaa edustaa bluesrock ja vuonna 1974 hän saavutti hitin kappaleellaan Rock N' Roll Hootchie Koo. Derringer on tehnyt tiiviisti yhteistyötä veljesten Johnny ja Edgar Winter sekä Steely Dan-yhtyeen kanssa. Weird Al Yankovicille hän on tuottanut Grammyn voittaneet kappaleet Eat It ja Fat. Derringer syntyi Fort Recoveryssa, Ohiossa. Siellä hän perusti yhtyeen The Rick Z Combo, joka toimi myöhemmin nimellä Ricky and the Raiders. Kesällä 1965 Rickyn ollessa 17-vuotias hän nauhoitti leadvokaalit The Strangeloves-yhtyeen jo valmiiksi taustoittamaan kappaleeseen Hang on Sloopy. Se julkaistiin The McCoysin nimellä, jottei yhtyettä sekoitettaisi suosittuun Paul Revere & The Raidersiin. Kappale nousi Yhdysvalloissa listakärkeen viikon ajaksi ja sen syrjäytti kukauden listaykkösenä viihtynyt Beatlesin Yesterday. The McCoysin singlen julkaisijana oli Bang Records ja näihin aikoihin Derringer otti käyttöön taiteilijanimensä, jota inspiroi Bang Recordsin logossa nähty kaksipiippuinen pistooli. Derringer soitti ja levytti Johnny Winterin yhtyeessä Johnny Winter and... Edgar Winterin kokoonpanoista hän oli mukana sekä Edgar Winter's White Trashissä että Edgar Winter Groupissa. Vuonna 1973 Derringer julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa All-American Boy. Ensimmäisenä singlenä siltä julkaistiin Derringerin uudelleen levyttämä versio Rock N' Roll, Hoochie Koosta. Alun perin kyseinen kappale oli julkaistu Johnny Winterin albumilla Johnny Winter And. Se nousi Billboardin listalla sijalle 23. ollen Derringerin suurin singlemenestys. Vuonna 1977 Derringer soitti Led Zeppelinin lämmittelijänä Oaklandissa, Kaliforniassa yhtyeen Yhdysvaltain-kiertueella.

Vuonna 1983 Derringer oli kitaristina kahdella Jim Steinmanin kirjoittamalla ja tuottamalla kappaleella; Air Supplyn voimaballadilla Making Love Out of Nothing At All ja Bonnie Tylerin menestysslovarilla Total Eclipse of the Heart. Derringer on julkisesti maininnut Air Supplyn kappaleeseen soittamansa soolon olevan oma suosikkinsa kaikista hänen soittamistaan. Samaisena vuonna Derringer soitti myös kitaraosuudet Meat Loafin albumille Midnight in the Lost and Found. Steinman oli tarjonnut molempia aikaisemmin mainittuja kappaleitaan Meat Loafin albumille, mutta artistin levy-yhtiö ei suostunut maksamaan kyseisistä sävellyksistä. Vuonna 1984 Derringer työskenteli jälleen Steinmanin sävellyksen parissa. Hän soitti kitaraosuudet Barbara Streisandin versioon kappaleesta Left in the Dark, joka julkaistiin Streisandin albumilla Emotion. Vuotta myöhemmin Derringer ja Steinman tekivät jälleen yhteistyötä The Wrestling Albumilla. Derringer oli levyn tuottajana ja hän kirjoitti sille Bernand P Kennyn kanssa kappaleen Real American. Vuonna 1986 Derringer teki jälleen yhteistyötä Meat Loafin kanssa albumilla Blind Before I Stop. Vuonna 1998 ilmestyneen biografiansa mukaan Meat Loaf olisi halunnut työskennellä Steinmanin kanssa, mutta sopimuksellisista syistä hän joutui kääntymään muiden lauluntekijöiden puoleen. Yksi heistä oli Derringer, joka kirjoitti pitkäsoitolle kappaleen Masculine. Vaikka Derringer teki merkittävää uraa sessiomuusikkona, hänen soolouransa alkoi tässä vaiheessa olla loppusuoralla. Niinpä Derringer siirtyikin säveltämään mainosmusiikkia. Hän vastasi muun muassa erään  Budweiserin mainoksen musiikista. Kyseinen vaihe Derringerin uralla päättyi Weird Al Yankovicin pyydettyä häntä tuottamaan esikoisalbuminsa. Derringer toimi kuuden Yankovicin albumin tuottajana ja vastaanotti kyseisestä pestistä myös ainoan Grammynsa. Yankovicin musiikin muututtua sofistikoituneemmaksi hän koki, ettei tarvinnut enää Derringeriä tuottajanaan. Vuonna 2002 Derringer julkaisi albumin Free Ride Cool Jazz, jolla hänen vaimonsa Brenda Jean oli leadvokalistina nimikappaleessa Free Ride ja säveltäjänä kappaleessa Hot & Cool. Syksyllä 2008 Derringer julkaisi omakustanteisesti gospelrockia edustavan cd:n We Live nimellä The Derringers. Toukokuussa 2009 hän julkaisi niin ikään omakustanteena albumin Knighted by the Blues, jolta poimittu single Sometimes oli hänen vaimonsa Jendan sävellys. 28. toukokuuta  vuonna 2016 julkaistiin uusi, tekstiltään päivitetty versio kappaleesta Real American ja se sai debyyttiesityksensä Alex Jonesin radioshowssa. Vuonna 2018 Derringer teki Vanilla Fudgen, Mitch Ryderin ja Badfingerin kanssa kiertueen nimeltä Hippie Fest.

Keskiviikon klassikko:Rainbown 80-luvun joutsenlaulu

Rainbow:Bent Out of Shape

Elokuussa 1983 julkaistu Bent Out of Shape on brittiläisen hardrockyhtyeen Rainbown seitsemäs studioalbumi. Kööpenhaminan Sweet Silence -studioilla noin seitsemän viikon aikana nauhoitetun pitkäsoiton kasettiversio sisälsi monista albumin kappaleista pidemmät versiot vinyyliformaattiin verrattuna. Toukokuussa 1999 pitkäsoitosta julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka sisälsi kahdesta raidasta pidemmät versiot originaaliin cd-julkaisuun verrattuna. Bent Out of Shapea on niin kriitikoiden kuin diggareiden keskuudessa pidetty Rainbown asteikolla kaupallisena albumina, joka pyrki toistamaan edeltäjänsä, edellisenä vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Straight Between the Eyesin ja sen singlehitin Stone Coldin menestyksen. Tyylillisesti Bent Out of Shape on niputettu AOR-rockiksi Rainbown varhaisemmalle tuotannolle tunnusomaisen hardrockin sijaan. Pitkäsoitto lienee suunnattu ensisijaisesti Yhdysvaltain-markkinoille, vaikkakin se saavutti myönteisiä arvioita brittiläisessä lehdistössä.  Esimerkiksi Kerrangiin! kirjoittanut Howard Johnson piti Bent Out of Shapea mahdollisesti Rainbown täydellisimpänä työnä ja nimesi Desperate Heartin ja albumin ensimmäisen singlepoiminnan Street of Dreamsin vuoden parhaiksi kappaleiksi. Dominic Dorlandon New Yorkissa vuonna 1984 ohjaama musiikkivideo kappaleesta Can't You Let You Go oli saanut inspiraatiota 1920-luvun mykkäelokuvasta The Cabinet of Dr. Caligari. Can't Let You Gon  musiikkivideon tavoin myös Storm Storgersonin ohjaama Street of Dreamsin video pääsi mukaan vuonna 1985 julkaistulle Rainbown musiikkivideokokoelmalle The Final Cut. Blackmore's Night levytti Street of Dreamsista kaksi eri versiota vuonna 2006 ilmestyneelle viidennelle studioalbumilleen The Village Lanterne. Perusalbumilla julkaistun version solistina on Candice Night, mutta special editionilla julkaistulla bonusraidalla Night duetoi kappaleen myöhempien aikojen Rainbow-vokalisti Joe Lynn Turnerin kanssa. Bent Out of Shapen instrumentaalikappale Anybody There oli vuonna 1984 ehdolla parhaan rockinstrumentaalikappaleen Grammyn vastaanottajaksi.

Tiistain tukeva:Grateful Deadin menestyksekäs livetripla

Grateful Dead:Europe '72

Marraskuussa 1972 julkaistu Europe '72 on Grateful Deadin liveäänityksistä koostuva tripla-albumi, joka taltioitiin yhtyeen kiertueella Länsi-Euroopassa alkuvuodesta 1972. Kyseessä oli Grateful Deadin repertuaarissa ensimmäinen albumi, joka sisälsi versiot kappaleista Jack Straw ja Brown Eyed Women sekä kappaleista China Cat Sunflower/ I Know You Rider koostuvan medleyn. Europe '72 lukeutuu Grateful Deadin suosituimpiin albumijulkaisuihin. Se on eräs ensimmäisistä platinaa myyneistä tripla-albumeista ja on sittemmin saavuttanut tuplaplatinaa. Vuonna 2011 julkaistiin Europe '72:n kakkososa ja samaisena vuonna Europe '72:The Complete Recordingsin ansiosta levyformaatissa koko kyseisen kiertueen 22 konserttia. Rumpali/perkussionisti Mickey Hart oli jättänyt Grateful Deadin alkuvuodesta 1971 ja samalla Bill Kreutzmannista oli vaihteeksi tullut yhtyeen ainoa rumpali. Samaisen vuoden syyskuussa perustajajäsen, kosketinsoittaja Ron "Pigpen" McKernanin tilalle oli tullut Keith Godhaux ja ennen Grateful Deadin vuoden 1972 alkuun sijoittuneen kiertueen käynnistymistä hänen vaimostaan, muun muassa Percy Sledgen kanssa aikaisemmin työskennelleestä Donna Godhauxista tuli yhtyeen virallinen taustavokalisti. Livelevyllä pyrittiin kattamaan kiertueen kulut, ja niinpä levy-yhtiö Warner Bros maksoi yhtyeelle 16-raitaisen nauhurin. Europe '72 oli Grateful Deadin kolmas Warnerille työstämä livelevy. Se koostuu suurimmaksi osaksi uudesta tuotannosta, mutta mukana on myös varhaisemmilta studioalbumeilta tutuiksi tulleiden kappaleiden uusia livesovituksia. Uusia kappaleita ei julkaistu studioversioina säännön vahvistavan poikkeuksen ollessa Onemore Saturday Night, joka ilmestyi singleformaatissa promotoimaan ennakkoon kyseistä kiertuetta. Se ilmestyi myös Bob Weirin ensimmäisellä sooloalbumilla Ace. Noihin aikoihin Weir oli alkanut työstää kappaleita John Perry Barlowin kanssa Jerry Garcian jatkaessa yhteistyötään tekstittäjä Robert Hunterin kanssa. Europe '72:n kappaleista Mr Charlie on Pigpen Mc Kernanin ja Hunterin yhteistyötä. Europe '72 sai myönteisen vastaanoton kriitikoiden keskuudessa heti ilmestymisensä jälkeen. Rolling Stonen tuoreeltaan ilmestyneessä arvostelussa Tom Dupree ylisti erityisesti Jerry Garcian soolokitaratyöskentelyä. Vuonna 2015 Rolling Stonen 50 kaikkien aikojen parhaan livealbumin listalla Europe '72:n sijoitus oli 19.

Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen debyyttialbumi

The Housemartins:London 0 Hull 4

Lokakuussa 1986 ilmestynyt London 0 Hull 4 on brittiyhtye The Housemartinsin esikoispitkäsoitto. Se sisältää myös singleformaatissa ilmestyneet kappaleet Flag Day, Sheep, Happy Hour ja Think for a Minute! Kappaleista kaksi viimeksi mainittua olivat Top Twenty -menestyksiä; Happy Hour aina kolmas ja Think for a Minute saavutti 18. sijan. Pitkäsoiton nimi viittaa yhtyeen kotikaupunkiin Kingston Upon Hulliin ja on urheilutuloksen muodossa. Se viittaa myös yhtyeen solistin Paul Heatonin väitteeseen, jonka mukaan The Housemartins oli vasta Hullin neljänneksi paras yhtye. Hullissa oli toisin sanoen neljä hienoa yhtyettä, eikä niitä verrattu mihinkään lontoolaisyhtyeeseen. Pitkäsoiton kansitekstit ja lyriikat heijastivat Heatonin tuonaikaista kiinnostusta kristinuskoon ja Marxismiin. Esimerkiksi pitkäsoiton sisäkannessa on teksti Take Jesus Take Marx Take Hope. Vuonna 1992 Housemartinsin esikoispitkäsoitto ilmestyi cd-formaatissa. Mukana oli neljä bonusraitaa sekä kansiteksti 16 songs- 17 hits. Kesäkuussa 2009 julkaistiin London O Hull 4 Deluxe, jonka  kakkoscd sisälsi jopa 22 kappaletta. Mukana oli sinkkujen b-puolia ja liveäänityksiä esimerkiksi Saturday Livesta ja John Peel Sessionista.

Sunnuntain extra:Merkittävän brittiartistin kakkosalbumi

Kate Bush:Lionheart

Marraskuussa 1978 ilmestynyt Lionheart on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Kate Bushin toinen pitkäsoitto, joka julkaistiin ainoastaan yhdeksän kuukautta artistin esikoisalbumin The Kick Insiden jälkeen. Albumin listasijoitus artistin kotimaassa oli kuudes. Vaikka Lionheart on Bushin pitkäsoitoista ainoa, joka ei ole noussut top teniin, on myös kyseinen albumi saavuttanut platinalevyn. Ensimmäinen Lionheartilta poimittu single, Hammer Horror ei noussut top 40:ään. Sitä seurannut pikkulevy Wow julkaistiin Kate Bushin Britannian-kiertueen jälkeen ja tuloksena oli top 20 -hitti. Lionheartin suhteellisen varhaisen julkaisun vuoksi suuri osa pitkäsoiton kappaleista edusti Kick Insidea varhaisempia sävellyksiä. Ranskan Rivieralla äänitetty Lionheart on Bushin pitkäsoitoista ainoa Britannian ulkopuolella äänitetty albumi. Artisti itse oli tyytymätön pitkäsoiton lyhyeen tuotantoaikaan. Lionheartin kymmenestä kappaleesta ainoastaan Symphony in Blue, Fullhouse ja Coffee Homeground edustivat tuoretta sävellysmateriaalia. Myös kaikki muut albumille päätyneet kappaleet oli tosin sovitettu uusiksi ennen niiden levytystä. The Kick Insiden tavoin Lionheartin tuottamisesta vastasi Andrew Powell. Sitä seuranneet pitkäsoittonsa Bush on sitä vastoin tuottanut itse. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi Lionheartin olevan todella hyvä albumi ottaen huomioon sen nopean työstämisajan, mutta silti hän ei ole todella tyytyväinen kyseiseen albumiin. Useammassa Lionheartin teksteistä on kirjallisia viittauksia, näistä merkittävimpänä J M Barriesin Peter Pan kappaleessa In Search of Peter Pan. Bushin pitkäsoitoista ensimmäisenä Lionheartilla kuultiin Del Palmerin bassottelua. Hän tuli olemaan Bushin basistina vuonna 2011 ilmestyneeseen albumiin 50 Words for Snow saakka. Lionheartin kappaleita kuultiin runsaasti Kate Bushin ensimmäisellä kiertueella ja niistä yksi, Don't Push Your Feet on the Heartbreake pääsi myös mukaan syyskuussa 1979 ilmestyneelle ep:lle On Stage. Lionheart -pitkäsoitto otti nimensä ykköspuolensa päätöskappaleesta Oh England My Lionheart. Ilmestymisaikanaan Lionheart saavutti kohtuulliset arvostelut, mutta albumin tuoreemmat arviot ovat olleet vielä myönteisempiä. Trouser Pressin arviossa myönteistä palautetta saivat erityisesti osakseen pitkäsoiton kappaleet Symphony in Blue, In the Warm Room ja Don't Push Your Foot on the Heartbreake. Yhdysvalloissa Bushin debyytti The Kick Inside ei ollut menestynyt ja siellä Lionheart julkaistiin vasta vuonna 1984 ja se seurasi listoille Bushin edeltänyttä pitkäsoittoa The Dreamingiä.

Lauantain pitkä:Rushin legendaarisen kokoonpanon ensimmäinen pitkäsoitto

Rush:Fly by Night

Helmikuussa 1975 ilmestynyt Fly by Night on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin toinen studioalbumi. Yhtyeen melko puhdasta hardrocksoundia edustaneesta debyytistä poiketen kyseinen pitkäsoitto toi esiin jo Rushin musiikin progressiivisia elementtejä, joista yhtye on sittemmin tullut varsin tunnetuksi. Fly by Night oli lisäksi ensimmäinen Rushin pitkäsoitto, jonka työstämiseen rumpali Neil Peart osallistui. Peartista muodostui myös yhtyeen keskeinen tekstintekijä, jonka kirjallinen kirjoitustyyli erosi voimakkaastikin yhtyeen debyytillä kuulluista teksteistä. Kappaleiden By-Tor & The Snow Dog sekä Rivendell tekstit ovat esimerkkejä Rushin musiikkiin mukaan tulleista fantasiateemoista. Peartin, basisti/solisti Geddy Leen ja kitaristi Alex Lifesonin muodostama Rushin kokoonpano säilyi vakaana kyseisestä albumista lähtien. By-Tor & The Snow Dog perustui yhtyeen roudarin Howard Ungerleiderin kertomaan tarinaan hänen vieraillessaan Anthem Recordsin managerin Ray Dannielsin luona. Kappaleen Anthem tekstit olivat saaneet inspiraatiota Ayn Randin filosofiasta. Hänen vaikutuksensa Peartin teksteihin saavutti huippunsa Rushin vuonna 1976 ilmestyneellä pitkäsoitolla 2112. Fly by Nightin nimikappaleen teksti sisältää omaelämäkerrallisia aineksia ja kertoo ajasta, jolloin Peart muutti nuorena muusikkona Kanadasta Lontooseen ennen liittymistään Rushiin. Fly by Nightin ja Anthemin originaalit, käsinkirjoitetut tekstit sisältävät vähintään sellaisia osia, jotka eivät päässeet mukaan kyseisten kappaleiden levytysversioille. Fly by Nightin alkuperäistekstit sisälsivät lisäksi levylle päätymättömän prologin. Kyseinen pitkäsoitto nauhoitettiin Toronto Sound studioilla Overlea Boulevardilla. Samaisessa studiossa oli äänitetty myös osia yhtyeen esikoisalbumille. Fly by Night oli ensimmäinen Terry Brownin tuottama Rushin pitkäsoitto. Brown oli remiksannut Rushin esikoisalbumin ja tuottajan roolissa hän teki töitä yhtyeelle vuonna 1982 ilmestyneeseen albumiin Signals saakka. Fly by Nightin äänitykset herättivät yhtyeen kiinnostuksen audiofiileihin. Kyseisellä saralla yhtyeen voineekin mainita luoneen eräänlaisen erinomaisuuden varhaisen standardin. 1970-luvun puolivälin raskaammille rockyhtyeille kyseessä oli seikka, jota ei ollut priorisoitu.

Perjantain pohjat:Bobbie Gentryn suurmenestyksen laadukas seuraaja

Bobbie Gentry:The Delta Sweete

Maaliskuussa 1968 ilmestynyt The Delta Sweete on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Bobbie Gentryn toinen pitkäsoitto, joka otsikkonsa jälkiosassa viittaa sekä Gentryn ulkoiseen habitukseen että pitkäsoiton sarjarakenteeseen. Kyseinen albumi sisältää sekä Gentryn originaalikappaleita että covereita. Jälkimmäisistä tunnetuimpia ovat Big Boss Man, Parchman Farm sekä erityisesti Tobacco Road. Delta Sweeten äänityssessiot korostivat sekä Gentryn ainutlaatuista kitarointia sekä laulu- ja fraseeraustyyliä. Kokonaisuudesta muodostuu rämeinen folkia, bluesia ja countrya sisältävä albumi. Instrumentaatiossa mukana olevat jouset ja puhaltimet heijastavat soultyyliä sekä Nashville-soundia, joita kumpaakin voi albumin ilmestymisen aikaan pitää moderneina. The Delta Sweete on tulkittavissa konseptialbumiksi, joka perustuu syvän etelän tuolloin moderniin elämään. Pitkäsoiton 12 raidasta kahdeksan on Gentryn käsialaa. Kyseiset kappaleet käsittelevät Gentryn lapsuutta Missisipissä ja sisältävät lyhyitä kuvauksia kotiin ja kirkkoon liittyvästä elämästä. The Delta Sweetelle päätyneet coverit ovat versioita Gentryn nuorena kuulemista blues- ja countryhiteistä. Pitkäsoiton avausraidalla Okolona River Bottom Band hyödynnetään jousia ja puhaltimia edellisen vuoden suurmenestyksen Ode to Billie Joen tavoin. Vaikka kappale Sermon on merkitty Gentryn nimiin, kyseessä on itse asiassa tunnettu gospel-standardi Run On. Sen tunnetuimmasta levytyksestä vastaa Elvis Presley, jonka versio löytyy vuonna 1967 ilmestyneeltä ja Grammyn voittaneelta albumilta How Great Thou Art. Vielä vuonna 2003 Johnny Cash levytti kyseisen kappaleen uudella nimellä God Gonna Cut You Down. Cashin versio ilmestyi vuonna 2006 hänen albumillaan American V:A Hundred Highways. The Delta Sweete -pitkäsoitto saavutti sijan 132. Billboardin albumilistalla. Doug Kershawin käsialaa oleva Louisiana Man nousi juuri sijalle sata Billboardin Singles Hot 100 -listalla.

Torstain terävä:Bad Companyn viimeinen mestariteos

Bad Company:Desolation Angels

17. maaliskuuta 1979 ilmestynyt Desolation Angels on englantilaisen rockyhtyeen Bad Companyn viides studioalbumi. Solisti Paul Rodgers mainitsi radio-ohjelma In the Studio with Redbeardissa kyseisen pitkäsoiton ottaneen nimensä Jack Kerouacin samannimisen novellin mukaan. Desolation Angels äänitettiin Surreyssa, Britanniassa Ridge Farm -studioilla loppuvuodesta 1978 ja sitä pidetään yleisesti Bad Companyn originaalikokoonpanon viimeisenä todella vahvana albumikokonaisuutena. Pitkäsoitto sisältää myös Bad Companyn viimeisen suuren singlemenestyksen, Paul Rodgersin käsialaa olevan, ja hänen kitarasyntetisaattoriffistään inspiraationsa ammentaneen kappaleen Rock N' Roll Fantasy. Myös basisti Boz Burrellin käsialaa oleva raita Gone Gone Gone sai osakseen mukavasti radiosoittoa rockiin erikoistuneilla radioasemilla. Vaikka kyseessä on Burrellin debyyttisävellys Bad Companylle, kappaletta pidetään eräänä yhtyeen tuotannon kaikkien aikojen parhaista. Desolation Angels saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kolmannen sijan ja myi tuplaplatinaa. Sen kappaleista kitaristi Mick Ralphsin käsialaa olevasta Oh Atlantasta Alison Krauss levytti coverversion vuonna 1995 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Now That I've Found You:The Collection. Kappaleen originaaliversio kuultiin The Nashville Networkin vuonna 1993 lähettämässä Motorcraft 500-autokilpailussa. Kyseinen kilpailu viivästyi kuudella päivällä Atlanta Motor Speedwayllä olleen lumimyrskyn takia, eikä kilpailun lähettämiseen alkuperäiset oikeudet omanneella ABC:llä ollut aikaa lähettää kyseistä kilpailua. Desolation Angelsin huippuhetkistä nostettakoon lisäksi esiin yhtyeen rytmiryhmän; eli Burrellin ja rumpali Simon Kirken yhteistyötä edustava iskevä Rhythm Machine. Rodgersin Crazy Circles edustaa totutun sielukasta musiikillista ja tulkinnallista ilmaisua. Niin ikään Rodgersin työstämä Evil Wind tarjoaa rivakampaa otetta ja erityisesti upeaa kitarointia Ralphsilta. Edelleen Rodgersin käsialaa oleva Early in the Morning lukeutuu tuntemattomuudestaan huolimatta lähelle Bad Companyn balladituotannon terävintä kärkeä. Ralphsin Lonely for Your Love tarjoaa otsikostaan huolimatta rokkaavampia sävyjä odotustenmukaisesti myös kitaraosastoon panostaen. Myös Rodgersin tulkinnasta löytyy kaivattavaa ruutia. Kitaristin sävellyksistä Take The Time edustaa onnistuneesti balladimaisempaa tuotantoa. Rodgersin She Brings Me Love päättää Desolation Angelsin kaivattavalla sielukkuudella ja vakuuttavuudella. Vaikka Bad Companyn kolme ensimmäistä pitkäsoittoa ovat yhtyeen tuotannon keskeisimmät, sijoittuu Desolation Angels laadullisesti vielä melkoisen lähelle kyseisiä albumeita.

Keskiviikon klassikko:Jaggerin erinomainen kolmas sooloalbumi

Mick Jagger:Wandering Spirit

Yhdeksäs helmikuuta 1993 julkaistu Wandering Spirit on Mick Jaggerin kolmas sooloalbumi. Kyseessä on myös ainoa artistin kyseisellä vuosikymmenelllä julkaisema soololevy. Kappaleet, jotka Jagger kirjoitti Stonesien vuonna 1989 ilmestyneen ja korkealle arvostetun Steel Wheels -pitkäsoiton jälkeen, päätyivät Wandering Spiritille. Pitkäsoiton toiseksi tuottajaksi Jaggerin itsensä lisäksi valikoitui Rick Rubin. Äänitykset alkoivat vuoden 1992 tammikuussa ja ne saatettiin päätökseen samaisen vuoden syyskuussa. Stones-kitaristi Keith Richards äänitti samoihin aikoihin kakkossooloaan Main Offender. Vierailevia muusikoita kuultiin Wandering Spiritillä säästeliäästi. Lenny Kravitz oli toisena solistina Bill Withersin ohjelmistosta poimitussa kappaleessa Use Me ja Red Hot Chili Peppersin Flea basistina kolmella albumin raidalla. Wandering Spirit oli ainoa Atlantic Recordsin julkaisema Jaggerin albumi. Pitkäsoitosta muodostui menestyksekäs; se nousi Britanniassa kahdenneksitoista ja Yhdysvalloissa, missä albumi saavutti kultalevyn, vielä sijaa korkeammalle. Wandering Spiritin singlehittejä olivat funkahtava Sweet Thing sekä Album Rock Tracks -listan kärkipaikan viikoksi vallannut sielukas Don't Tear Me Up. Syntetisaattoreiden sijaan kitaravetoinen albumi saavutti varsin myönteisen vastaanoton myös kriitikoiden taholta. Wandering Spiritin huippuhetkistä nostettakoon lisäksi esiin gospelhenkinen Out of Focus, suorastaan revittelevä nimikappale sekä balladikaunokki Angel in My Heart. Pianosta, uruista ja klavinetista pitkäsoitolla vastasi legendaarinen sessiomuusikko ja myös sooloartistina kunnostautunut Billy Preston.

Tiistain tukeva:Queenin vuoden 1978 myynti- ja arvostelumenestys

Queen:Jazz

Kymmenes marraskuuta 1978 Britanniassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Elektran julkaisemana ilmestynyt Jazz on Queenin seitsemäs studioalbumi. Roy Thomas Bakerin tuottaman pitkäsoiton kansikuva oli yhtyeen rumpalin Roger Taylorin idea. Hän oli nimittäin nähnyt samanlaisen designin Berliinin muurissa. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arvostelut ja nousi brittilistalla toiseksi ja oli Billboardin albumilistalla parhaimmillaan kuudentena. Maailmanlaajuisesti Jazzia on myyty viisi miljoonaa kappaletta. Avauskappale Mustapha on Freddie Mercuryn käsialaa ja se julkaistiin myös singleformaatissa vuonna 1979. Brian Mayn kirjoittamassa Fat Bottomed Girlsissä Mercury ja May jakavat lauluosuudet studioversion osalta Mayn laulaessa leadia kertosäkeessä. Keikkakontekstissa kappaleen solistina oli ainoastaan Mercury. Hänen käsialaansa olevassa Jealousyssa May soitti akustista kitaraa luoden sitaria muistuttavan efektin, jollaista oli hyödynnetty aikaisemmin Queenin kakkosalbumin kappaleessa White Queen (As It Began.) Mercuryn käsialaa oleva monimutkainen Bicycle Race lukeutui albumin singlehitteihin. John Deaconin käsialaa oleva hardrockia edustava raita If You Can't Beat Them kuului Queenin keikkasuosikkeihin 70-luvun lopussa. Mercuryn kirjoittama Let Me Entertain You oli kohdistettu yhtyeen yleisölle. Mayn käsialaa oleva Dead on Time sisältää tekijänsä nopeinta ja aggressiivisinta kitarointia ja myös Taylorin intensiivistä rumputyöskentelyä. Queenin debyyttialbumilta löytyvää kappaletta Keep Your Self Alive muistuttavaa Dead on Timea ei soitettu koskaan kokonaisuudessaan keikalla. May sijoitti kuitenkin osia kyseisestä kappaleesta Jazz-kiertueella kuultuun soolo-osuuteensa.  John Deaconin käsialaa olevalla toisella Jazz-albumin raidalla In Only Seven Days hän soitti akustista ja sähkökitaraa. Kappale julkaistiin myös Don't Stop Me Now -singlen kääntöpuolella. Dreamer's Ball oli Mayn tribuutti vuotta aikaisemmin kuolleelle Elvis Presleylle. Funk- ja discovaikutteinen Fun It oli Roger Taylorin käsialaa ja kappaleessa hän jakaa lauluosuudet Mercuryn kanssa. Mayn työstämä balladikappale Leaving Home Ain't Easy oli myös hänen vokalisoimansa. Mercuryn käsialaa oleva Don't Stop Me Now oli Britanniassa top ten -hitti ja se lukeutuu Queenin tunnetuimpiin kappaleisiin. Päätösraita All of the Jazzilla Taylor vastaa suurimmasta osasta instrumentteja ja vokaaliosuuksista. Vuonna 2011 Jazzista julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältänyt versio. Niihin lukeutuivat Fat Bottomed Girlsin single- ja Bicycle Racen instrumentaaliversio, Don't Stop Me Now pitkällä kitarasoololla varustettuna, Let Me Entertain Youn livetulkinta Montrealista marraskuulta 1981 sekä Dreamer's Ballin varhainen akustinen otto elokuulta 1978.

Maanantain mainio:Santanan vuoden 1977 suurmenestys

Santana:Moonflower

Lokakuussa 1977 ilmestynyt Moonflower on Santanan tupla-albumi, joka sisältää sekä studio, että liveäänityksiä. Kaikki neljä levypuoliskoa koostuvat molemmista. Kyseessä on yhtyeen suosituin liveäänityksiä sisältävä albumi, sillä tripla-albumi Lotus julkaistiin Yhdysvalloissa vasta 90-luvun aikana. Tyylillisesti Moonflower yhdistää Santanan 60- ja 70-lukujen vaihteen tuotannolle tunnusomaisen latino- ja bluesrockin sekä 70-luvun puolivälissä kukkaansa puhjenneen jazzista vaikutteita ottaneen henkisen tyylin. Moonflowerin livebiisit on nauhoitettu edeltäneen studialbumin Festivalin tiimoilta tehdyllä kiertueella ja kyseisen pitkäsoiton kolmesta  kappaleesta koostuva avausmedley on mukana Moonflowerilla keikkatulkintoina. Moonflowerin studioäänityksiin lukeutuva coverversio The Zombiesin 60-luvun puolivälin hitistä She's Not There julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti 27. sijan. Kyseessä on Santanan ensimmäinen Billboardin top 40:ään noussut singlehitti sitten vuoden 1972, jolloin yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta poimittu No- One to Depend On saavutti singletilastoissa 36. sijan. Moonflower nousi Billboardin listalla kymmenenneksi ja myi lopulta platinalevyksi.Vastaavanlaiseen menestykseen Santanan tuotannossa ylsi vasta vuonna 1999 ilmestynyt ja vierailevissa muusikoissaan runsaasti tähtivieraita sisältänyt pitkäsoitto Supernatural.

Sunnuntain extra:Merkittävä amerikkalaislaulajatar

23. heinäkuuta 1942 syntynyt Madeline Bell on soullaulajatar, joka saapui Britanniaan vuonna 1962 lauluyhtye Bradford Singersin riveissä yhdysvaltalaisessa gospel showssa Black Nativity. Newarkissa, New Jerseyssä syntynyt Bell toimi aluksi taustalaulajattarena muun muassa Dusty Springfieldin levytyksillä. Hänen ensimmäinen soolohittinsä oli cover Dee Dee Warwickin kappaleesta I'm Gonna Make You Love Me. Bellin näkemys kappaleesta menestyi Billboardin listalla originaaliversiota paremmin. Vuonna 1968 Bell lauloi sekä taustoja että duettoja useilla Seirge Gainsbourgin kappaleilla. Hänen vokalisointiaan kuullaan myös eräällä Rolling Stonesin vuoden 1969 kiistattomista klassikkokappaleista, eli You Can't Always Get What You Wantilla. Bellin soolotuotannosta vuonna 1968 ilmestynyttä kappaletta What Am I Supposed to Do oli ollut mukana kirjoittamassa tuleva Led Zeppelinin basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones. Bell oli myös tauustalaulajattarena Joe Cockerin vuoden 1969 levytyksessä Bye Bye Blackbird, jolla kitarasoolosta vastasi toinen tuleva Led Zeppelinin jäsen, kitaristi Jimmy Page. Loppuvuodesta 1969 Bell liittyi popyhtye Blue Minkiin, jonka kanssa hän levytti Philips Recordsille useita top 20:een nousseita hittejä, joista mainittakoon Blue Mink. John Paul Jones toimi sovittajana, tuottajana ja äänittäjänä Bellin vuonna 1973 ilmestyneellä sooloalbumilla Comin' Atcha. Bell oli mukana samaisena vuonna ilmestyneellä soundtrackillä A Touch of Class. Edellisenä vuonna hän oli laulanut taustoja Elton Johnin pitkäsoitolla Honky Chateau ja oli myös mukana Dave Clark Fiven singlellä Everybody Get Together. Bell teki musiikillista yhteistyötä lisäksi esimerkiksi Tom Parkerin, Kiki Deen ja Lesley Duncanin kanssa. Bell lauloi leadvokaalit kahdella ranskalaisen discoyhtyeen Spacen pitkäsoitolla. Yhtyeen repertuaarista Bellin vokalisoima kappale Save Your Love for Me nousi korkealle useiden maiden listoilla. Madeline oli myös mukana Georgio Moroderin vuoden 1979 pitkäsoitolla.70-luvulta lähtien Bell on jatkanut myös sooloartistina ja esiintynyt useissa stage show:issa. Bell on asunut Espanjassa aviomiehensä, muun muassa yhtyeessä Ferris Wheel vaikuttaneen rumpalin Barry Reevesin menehdyttyä keuhkokuumeeseen helmikuussa 2010. Bell konsertoi ahkerasti Euroopassa ohjelmiston koostuessa sekä popista että jazzista. 80-luvun puolivälissä Bell yhdisti jälleen voimansa John Paul Jonesin kanssa vokalisoimalla kappaleet Take It Or Leave It ja Here I Am soundtrackalbumille Scream for Help. 80-luvulla Bellin lauluääntä kuultiin myös useammassa mainoskampanjassa.

Lauantain pitkä:Kotimaisen hardrockylpeyden lopullinen läpimurtolevy

Zero Nine:White Lines

Kotimaisen hardrockin 80-luvun vakuuttavimman lipunkantajan Zero Ninen tuotannossa lopullista läpimurtoa tuli merkitsemään vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt yhtyeen neljäs pitkäsoitto White Lines. Sen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvat iskevä, myös singleformaatissa julkaistu Never Stop Running sekä ansaitusti paalupaikalle asetettu albumin nimikappale. Varsin lähelle kyseistä kaksikkoa pääsevät myös pitkäsoiton rypistysosastoa tyylitajuisesti edustavat Come an' Get Me, Don't You Give an Inch, suorastaan revittelevä Do It to Me sekä taidokkaasti melodisempaa tuotantoa edustava päätöskappale Love Lost. White Linesin varsinaisen balladiosaston huipentuma on silti ehdottomasti albumin kakkospuolelle sijoitettu kosketinsoitinvetoinen Dream of Me. Myös So Hotia ja albumin soundimaailmaltaan kaikkein voimakkaimmin 80-lukuhenkistä raitaa (You Talk) Like A Loveria värittävät voimakkaasti Iro Murtolan kosketinsoittimet. Pitkäsoiton coverkappaleeksi valikoitui hienoisen yllättävästi Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 mestariteoshitti, Phil Spectorin Wall of Soundia vakuuttavimmillaan edustava River Deep Mountain High. Yhtyeen solisti Kepa Salmirinne on White Linesilla tulkinnoissaan todella vedossa ja myös TT Oksalan loihtima soundimaailma on kestänyt aikaa suhteellisen hyvin. Vaikka Zero Nine saavutti varhaisista levytyksistään lähtien lupaavan vastaanoton, vasta  White Lines merkitsi yhtyeelle lopullista läpilyöntiä kotimaassaan. Myös pitkäsoiton julkaisu oli Suomen mittakaavassa aikanaan suhteellisen näyttävä, mutta ulkomailla yhtye huomattiin vasta sitä seuraavan Zero-albumin, vuonna 1986 ilmestyneen ja kenties vielä astetta onnistuneemman Intriguen myötä. Zero Nine pääsi soittamaan esimerkiksi kyseisen vuoden Monsters of Rock -konsertissa Tukholmassa Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja Scorpionsin lämmittelijänä. Vuonna 1987 Zerot heittivät keikan Lontoon kuuluisalla Marquee-clubilla ja yleisössä olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box tuli keikan jälkeen lavan taakse kättelemään Zero- kitaristi Timo Käsmää.

Perjantain pohjat:Linda Ronstadtin toinen listaykkösalbumi

Linda Ronstadt:Prisoner in Disguise

Syyskuun puolivälissä 1975 ilmestynyt Prisoner in Disguise on Linda Ronstadtin kuudes studioalbumi ja toinen artistin Asylum Recordsille levyttämistä pitkäsoitoista. Sitä oli edeltänyt Ronstadtin lopullinen läpimurtolevy, edellisenä vuonna ilmestynyt albumi Heat Like a Wheel. Prisoner in Disguiselle Ronstadt valitsi esimerkiksi James Taylorin, Little Feat -yhtyeen johtohahmon Lowell Georgen, J D Southerin ja Anna McGarriglen käsialaa olleita kappaleita. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat tunnetta tihkuvat näkemykset Jimmy Cliffin Many Rivers to Crossista ja Dolly Partonin I Will Always Love Yousta. Prisoner in Disguisen jousisovituksista vastasi David Campbell. Pitkäsoitolla vierailleista muusikoista Emmylou Harris duetoi Ronstadtin kanssa kappaleen The Sweetest Gift. Prisoner in Disguisen alkuperäispainos on avattavakantinen ja se sisältää kappaleiden tekstit, joista suurin osa on kirjoitettu biisintekijän omalla käsialalla. Albumin vaikutus countrymusiikin kehitykseen on ollut merkittävä. Esimerkiksi Trisha Yearwood vei uransa alussa Prisoner in Disguisen tuottajansa kuultavaksi ja ilmoitti haluavansa työstää kyseisenlaista musiikkia. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arvostelut ja nousi neljänneksi Billboardin albumilistalla ja countrylistalla sijoituksena oli toinen sija. Prisoner in Disguise on myynyt platinalevyksi ja siltä poimittu single Heawave, joka on cover Martha & The Vandellasin hitistä, saavutti Billboardin singlelistalla viidennen sijan. Pikkulevyn kakkospuolella julkaistu näkemys Neil Youngin Love is a Rosesta nousi countrylistalla viidenneksi. Kaksipuoleinen singlemenestys Tracks of My Tears/The Sweetest Gift, jonka ykköspuoli on cover The Miraclesin vuoden 1965 singlehitistä, saavutti countrylistalla sijat 11. ja 12. Paraatipuoli nousi myös sijalle 25. Billboardin listalla ja neljänneksi adult contemporary -listalla. Little Featin Lowell Gergen säveltämä Roll Um Easy oli menestyksekäs AOR-radioasemilla.

Torstain terävä:Karjalaisen uutta ja vanhaa tarjonnut hittikimara

Amerikkalaisen juurimusiikin ytimen suomenkielisiin maisemiin jo vuosikymmenten ajan moitteettomasti siirtäneen J Karjalaisen esiintymisajankohta Ilosaarirockin sunnuntai-iltapäivässä osui ajallisesti kuta kuinkin nappiin. Jo Mustat lasit- yhtyeensä kanssa Karjalainen työsti pitkän ja melkoisen tasaisen ketjun menestysalbumeita ja singlehittejä. 90-luvun alkupuolella J Karjalainen yhtyeineen julkaisi klassikkoalbumit Tähtilampun alla ja Villejä lupiineja. Menestys jatkui kyseisen vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla Electric Sauna-yhtyeen kanssa. Erityisesti vuonna 1996 ilmestynyt yhtyeen debyyttinimikkoalbumi ja seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Laura Häkkisen silmät olivat suurmenestyksiä. Vuonna 2006 Karjalainen levytti nimellä Lännen- Jukka pitkäsoiton amerikansuomalaisia kansanlauluja. Samaa musiikillista tyyliä edustivat myös Karjalaisen omissa nimissään julkaisemat trilogian muut osat; albumit Paratiisin pojat ja Polkabilly Rebels. Karjalaisen tuoreimmat pitkäsoitot Et ole yksin ja Sinulle Sofia edustavat vaihteeksi perinteisempää musiikillista ilmaisua.   Karjalaisen nykyisen kokoonpanon muodostavat suurelta osin jo vuosikymmenten ajan hänen kanssaan musisoineet kitaristi Mikko Lankinen, rumpali Janne Haavisto, kosketinsoittaja Pekka Gröhn sekä tuoreimpana lisäyksenä basisti Tom Nyman. Karjalainen ja kumppanit vetivät odotetusti Ilosaarirockin Tähtiteltan täyteen. Setin alkuosa kului tunnustellessa, vaikka suursuosikeista Verinen mies kuultiin jo toisena. Mennyt mies oli setin ensimmäinen potinräjäyttäjä, ja sitä seurasi jammailulle ja yhteislaululle tilaa jättänyt Meripihkahuone. Kitaristi Mikko  Lankinen pääsi useasti pätemään kepin varressa. Sofistikoitunutta tuoreimman albumin nimikappaletta sekä suurimpiin menestyksiin lukeutuvaa Stindebindeä seurasi  ilahduttavasti muutama hieman harvinaisempi poiminta Karjalaisen 90-lukuisesta tuotannosta, eli jälleen kitaraherkkua tarjonnut Keihäänkärki ja balladituotannon huippuhetkiin lukeutuva Mä käännyn hiljaa pois. Setin loppuosan hittikimara alkoi Hän-slovarilla ja jatkui Jiin huuliharpismia tarjoilleen Oi mikä ihana ilta -klassikon jälkeen jälleen Lankisen kitaroinnin huippua sisältäneeseen Villeihin lupiineihin, onnistuneesti rokkaavampaa soundia edustaneeseen Mä tahdon olla lähellä sinua-klassikkoon sekä kasarihelmiin Sekaisin, Doris ja Mä meen. Yhtyeestä rumpali Janne Haavisto esitti totutun varmaa työskentelyä koko konsertin ajan ja myös kosketinsoittaja Pekka Gröhniltä kuultiin muutamat erinomaiset soolot. Ilosaarirockin sunnuntai-iltapäivän yleisömagneettina Karjalainen oli tietty ehdoton, mutta setin alkuosan hienoinen vaisuus laski kokonaispisteitä siitäkin huolimatta, että siihen sisältyi Yksi kerrallaan-biisin kaltainen harvinaisempi rockhelmi. Lisäksi vanhalle diggarille esimerkiksi viime aikoina keikkasettiin kuulunut debyyttialbumin Mustat lasit olisi tehnyt todella eetvarttia. Hyvä joka tapauksessa näinkin.

J Karjalainen Ilosaarirockin Tähtiteltassa 16. 7. 2017 klo 15.15-16-30.

Keskiviikon klassikko:Heavymetallin luojayhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi

Black Sabbath:We Sold Our Souls for Rock N' Roll

We Sold Our Souls for Rock N' Roll on Black Sabbathin ensimmäinen kokoelmalevy ja lisäksi kyseessä on tupla-albumi. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se julkaistiin joulukuun alussa 1975 ja Yhdysvalloissa kahta kuukautta myöhemmin. Black Sabbathin tehtyä sopimuksen yhtyeen vuoden 1975 pitkäsoiton Sabotage Britanniassa ja muualla Euroopassa julkaisseen NEMS-yhtiön kanssa kyseinen levy-yhtiö osoitti kiinnostuksensa myös nykyisten suojattiensa varhaisempaan tuotantoon ja julkaisi We Sold Our Souls for Rock N' Roll - kokoelman viivyttelemättä. Kyseisestä albumijulkaisusta oli yhtyeen itsensä sijasta tietoinen ainoastaan sen aikaisempi manageri Patrick Meehan, ja niinpä Black Sabbath ei hyötynyt rahallisesti kyseisestä kokoelma-albumista. Vaikka yhtye oli tuohon mennessä julkaissut jo kuusi studiolevyä, We Sold Our Souls for Rock N' Rollin kappalevalinnat painottuivat Black Sabbathin neljään ensimmäiseen pitkäsoittoon. Kyseinen käytäntö tuli olemaan yleinen myös myöhemmin julkaistulla Ozzy Osbournen aikakauden tuotantoa sisältävillä yhtyeen kokoelmalevyillä. We Sold Our Souls for Rock N' Rollin originaali brittipainos oli avattavakantinen ja sisälsi keskiaukeamallaan kuvamateriaalia yhtyeen jäsenistä. Tuoreemmat painokset albumista eivät olleet avattavakantisia, mutta kiiltäväpintaisia. Originaalipainoksessa kokoelman päättävän ja yhtyeen debyyttialbumilla alun perin julkaistun kappaleen NIB alussa kuultava Geezer Butlerin bassosoolo on mukana, mutta We Sold Our Souls for Rock N' Rollin tuoreemmissa painoksissa kyseinen bassointro on editoitu. Joissakin albumin jenkkipainoksissa mainion riffin kruunaama kappale Wicked World puuttuu joko labelista, tai jopa albumin sisällöstä, vaikka se mainitaan kansitiedoissa. Britanniassa kyseinen kappale oli aikaisemmin julkaistu ainoastaan singleformaatissa Crow-cover Evil Womanin  b-puolella. Vaikka We Sold Our Souls for Rock N' Roll on virallinen julkaisu, Tony Iommi on maininnut yhtyeen jäsenten tulleen tietoisiksi kyseisestä albumista vasta siinä vaiheessa, kun diggarit pyysivät sen kanteen nimikirjoituksia konserttien jälkeen. Tupla-albumin 17 kappaleen kimara on joka tapauksessa vakuuttava. Debyyttialbumilta mukana ovat esimerkiksi kauhuelokuvaan mainiosti soveltuva nimikappale Black Sabbath, uhkaavan huuliharppuriffin kruunaama The Wizard, suurimmaksi osaksi instrumentaali ja covertuotantoa edustava Warning sekä jo aiemmin mainittu NIB. Paranoidin kappalevalinnat edustavat todellista klassikkokimaraa valintojen kohdistuessa alun perin täyteraidaksi sävellettyyn nimikappaleeseen, riffi- ja soolojärkäle Iron Maniin, tekstinsä osalta Vietnamin sodan kauhuja maalailevaan War Pigsiin ja muiden ansioidensa lisäksi Iommmin kitarataiturointia erinomaisesti esittelevään Fairies Wear Bootsiin. Master of Realityn poiminnat ovat tunnettuimpiin, mutta vähemmän kiinnostaviin raitoihin lukeutuva Sweet Leaf sekä itseoikeutettu Children of the Grave. Aikakautensa kuuluisimpiin ja myös laadukkaimpiin rockalbumeihin lukeutuvalta Vol 4:ltä kuullaan balladikaunokki Changes, Tony Iommin akustinen instrumentaalipala Laguna Sunrise sekä pitkäsoiton ydintuotantoon lukeutuvat Tomorrows Dream ja Snowblind, joista etenkin ensiksi mainittu kuuluu nyanssikkuudessaan myös terävimpään kärkeen. Sabbath Bloody Sabbathin poiminta on itseoikeutettu ja klassikkostatuksen ansaitseva nimikappale, mutta Sabotagen ainoa valinta olisi  Am I Going Insane? (Radion) sijasta voinut mainiosti kohdistua pitkäsoiton huikeaan avausraitaan Hole in the Sky.  We Sold Our Souls for Rock N' Rollista muodostui joka tapauksessa kaupallisesti menestyksekäs. Britanniassa se saavutti hopealevyn lokakuussa 1976. Yhdysvalloissa pitkäsoitto myi kultaa helmikuussa 1980, platinaa toukokuussa 1986 ja kaksinkertaista platinaa albumi saavutti maaliskuussa 2000.

Tiistain tukeva:Suomirockin instituutio hyvässä iskussa

Suomirockin instituutioihin lukeutuva Popeda on ollut aikanaan allekirjoittaneelle varsin tärkeä yhtye; kyseessä on ensimmäinen 80-luvun puolivälissä keikkakontekstissa todentamani rockbändi. Kitaristi Arwo Mikkosen yhtyeessä vaikuttamisen aikana Popeda teki lopullisen läpimurtonsa vuonna 1983 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Kaasua ja sen nimikappaleesta käyvällä Kaasua Komisaario Pepponella, vaikka jo 80-luvun alkajaisiksi ilmestynyt yhtyeen kakkospitkäsoitto Raswaa koneeseen nauttii huomattavasta arvostuksesta yhtyeen diggareiden keskuudessa. 90-luvun menestynein Popeda-albumi on vuonna 1992 ilmestynyt Svoboda ja  viimeisin todella vahva levykokonaisuus yhtyeen repertuaarista lienee vuonna 2008 ilmestynyt Täydelliset miehet. Edellinen Popedan varsinaisessa Ilosaarirockissa soittama keikka ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1982 ja myös Joensuuhun pysähtyneillä Tuuliajolla-kiertueilla yhtye oli mukana kolmena seuraavana vuonna. Kuluvana vuonna nelikymppisiään viettävä Mansen rockmasiina esiintyi Ilosaarirockin lauantai-iltapäivässä kolmella puhaltajalla vahvistettuna päälavalla  tunnin ja vartin setin sisältäessä näytteitä neljältä vuosikymmeneltä.  Ikurin turbiini Pate Mustajärvi on yhtyeen ainoa originaalijäsen; basisti Jyrki Melartin on ollut luovaa taukoa lukuun ottamatta mukana vuodesta 1981 ja yhtyeen musiikillinen primus motor, kitaristi Costello Hautamäki seuraavasta vuodesta lähtien. Kuluvana vuonna Popedalta on ilmestynyt kuuden vuoden levytystauon jälkeen myös uusi albumi Haista Popeda. 80-lukuisen tuotannon klassikot Kaasua ja Matkalla Alabamaan potkaisivat setin komeasti liikkeelle ja kyseisen vuosikymmenen levytystuotantoa edusti myös  Delilah-cover. Tuoreen  albumin Hulapaloo ja radiohitti Lihaa ja perunaa sopivat mainiosti klassikoiden sekaan ja Täydelliset miehet -pitkäsoitolta poimittuja iskusävelmiä olivat niin ikään yleisöön uponneet Aino ja The Grassrootsin ohjelmistosta poimittu ja Paten jo vuonna 1984 Masi Luoma & Luojanluomat -yhtyeen ainoaksi jääneelle albumille levyttämä Onhan päivä vielä huomennakin. 90-lukuisesta tuotannosta kuultiin balladikaunokki Punaista ja makeaa ja aivan 80-luvun alun vastaavasta veikeänä yllätyksenä  Mörrimöykky. Repe ja Lissu on eräs Svoboda-albumin kirkkaimmista helmistä, ja Costello soitti kyseiseen kappaleeseen todella inspiroituneen ja uutta sovituksellista näkökulmaa tarjonneen soolon. Kersantti Karoliina, pari vuotta tuoreempi Tahdotko mut tosiaan ja  vielä viimeksi mainittua uudempaa tuotantoa edustava Kakskytä centtiä lukeutuivat sitä vastoin ensisijaisesti yleisösuosikkeihin. Vuoden 1984 Harasoo-albumin suurhitteihin lukeutuva Sukset oli hauska kuulla pitkästä aikaa ja Helvetin pitkä perjantai edusti tuoreimman albumin rokkaavampaa antia ennen varsinaisen setin päättänyttä Kuumaa kesää. Encoreissa kuultiin uutuuslevyltä Costellon vokalisoima Öljytyt lanteet, Paten soolotuotantoa edustava Ukkometso sekä viimeisenä Raswaa koneeseen -pitkäsoiton upeasti versioitu avauskappale Da Da. Kokonaisuutena kyseessä oli vakuuttava keikka eräältä suomirockin instituutioista. Erityisesti Costello ja rumpali Lacu Lahtinen olivat mainiossa soittovireessä, eikä Patenkaan lavapresencessä ollut moittimista. Yleisössä nähtiin odotustenmukaisesti Popeda-diggareita useassa sukupolvessa, ja mainiota niin.

Maanantain mainio:Ruotsalaisen kitararockin klassikko mainiossa vireessä

Ruotsalaisen garagerockyhtye The Hellacoptersin perustivat vuonna 1994 solisti/kitaristi Nicke Andersson, kitaristi Dregen, basisti Kenny Håkansson ja rumpali Robert Eriksson. Andersson oli toiminut aikaisemmin Entombedin rumpalina ja Dregen piti tuolloin taukoa täysaikaisesta pääbändistään Backyard Babiesista. Dregen ja Eriksson olivat toimineet Entombedin roudareina ja Håkansson kuului Anderssonin lapsuudenystäviin. The Hellacoptersista kaavailtiin aluksi Dregenin ja Anderssonin sivuprojektia, mutta yhtyeestä kehkeytyi Anderssonin biisinkirjoittamisen ja esiintymisen keskeinen kanava. The Hellacopters lukeutuu The Hivesin kanssa  ruotsalaisen garagerockrevivalin keskeisimpiin edustajiin ja lisäksi kyseessä on  yleisesti eräs vaikutusvaltaisimmista ruotsalaisista rockyhtyeistä koskaan.  The Hellacoptersin ruotsalaisen Grammyn voittanut esikoispitkäsoitto Supershitty to the Max ilmestyi vuonna 1996. Juuri ennen kakkosbändin pestiään Kissin kiertueella The Hellacopters täydensi kokoonpanoaan osa-aikaisesti kosketinsoittaja/perkussionisti Anders Lindströmillä. Hänestä tuli yhtyeen täysaikainen jäsen vuonna 1999. Kakkospitkäsoitto Payin' The Dues ilmestyi vuonna 1977 ja seuraavana vuonna Dregen jätti The Hellacoptersin keskittyäkseen täysipainoisesti Backyard Babiesiin. The Hellacoptersin kiertuevelvoitteita hoitamaan kiinnitettiin Mattias Hellberg ja Danne Andersson. Vuonna 1999 ilmestyneellä pitkäsoitolla Grande Rock kuultiin sekä Lindströmin että Hellbergin kitarointia ja jo samana vuonna Robert Dahlqvististista tuli yhtyeen täysaikainen soolokitaristi. Vakiintuneella kokoopanollaan The Hellacopters julkaisi kolme pitkäsoittoa, jotka ovat vuoden 2000 High Visibility, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt By the Grace of God sekä vuonna 2005 julkaistu Rock & Roll Is Dead. Vielä vuonna 2008 ilmestyi coveralbumi Head Off ja yhtyeen diskografia sisältää myös useita ep:itä ja rajoitettuina painoksina julkaistuja levytyksiä. Vuonna 2008 The Hellacoptersin jäsenet siirtyivät muihin projekteihin. Pitkän tauon jälkeen The Hellacopters juhlisti viime vuonna Supershitty to the Max-debyyttinsä 20-vuotista olemassaoloa valikoiduilla esiintymisillä. Kuluvan vuoden ainoan Suomen-keikkansa yhtye soitti Ilosaarirockissa lähes originaalilla miehistöllä, jonka muodostavat Nicke Andersson, Dregen, Robert Eriksson, Anders Lindström ja tuoreimpana kiinnityksenä bassossa kesäkuussa debyyttikeikkansa The Hellacoptersissa soittanut Sami Yaffa.  Ja keikka lunasti odotukset, ehkäpä ne jopa hienoisesti ylittäen. You Are Nothingin ja Born Broken intensiivisellä rokkauksella käynnistynyt ja kaiken kaikkiaan 18 kappaleesta koostunut keikka tarjosi iskevän tiukkaa ja intensiivistä rokkausta muutamalla hitaammalla ja maalailevammalla palalla ryyditettynä. Nicke Andersson ja huppupäinen Dregen olivat kitaroineen erinomaisessa  soitto- ja esiintymisvireessä koko tunnin ja vartin kestäneen setin ajan ja selkeästi esiintymisestään nauttinut Sami Yaffa esiteltiin keikan aikana kolmesti. Sami myös puhutteli yleisöä kerran ilmoittaen inhoavansa mikkiin puhumista ja yleisössä olevan runsaasti tuttuja. Setin kirkkaimmista timanteista nostettakoon erityisesti esiin The Devil Stole the Beat from the Lord, Move Right Out of Here sekä loppukeikan itseoikeutettu klassikkokimara, joka koostui kappaleista Toys and Flavours, I'm in the Band, By The Grace of God sekä todella intensiivisestä keikan päätösnumerosta (Gotta Get Some Action) Now! Kokonaisuutena kyseessä täytyy mainita olleen suorastaan harvinaislaatuisen upea ja fiilikseltään hieno rockkeikka, ja hienoa toki myös, että sen kontekstina oli nimenomaan Ilosaarirockin päälava. Lämmin kiitos The Hellacopters!

 The Hellacopters Ilosaarirockin päälavalla 15. 7. 2017 klo 20.45-22.00

Sunnuntain extra:Takuuvarma Haloo! Helsinki

Jo vuonna 2006 Helsingissä perustettu  ja viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä kolmannella pitkäsoitollaan ja siltä poimitulla single- ja radiohitillä Maailman toisella puolen lopullisen läpimurtonsa tehnyt Haloo! Helsinki sai maamme tämän hetken suosituimpana rockyhtyeenä päättää Ilosaarirockin lauantain päälavan ohjelmiston. Yhtyeen pitkäsoitoista myös vuoden 2013 Maailma on tehty meitä varten ja seuraavana vuonna ilmestynyt Kiitos ei ole kirosana ovat myyneet platinalevyyn oikeuttavan määrän.  Vuoden keikkatauon jälkeen Haloo! Helsingin esiintymiset ovat olleet odotetun kysyttyjä ja vaikka kuluvan vuoden maaliskuussa ilmestynyt ja yhdeksän viikon ajan Suomen virallisen albumilistan kärkisijalla viihtynyt uusi pitkäsoitto Hulluuden Highway ei edusta yhtyeen rockorientoituneinta soundia, osoitti Haloo! Helsinki myös Ilosaarirockin keikallaan  tähänastisen kappalemateriaalinsa vahvuuden ja hittibiisiensä runsauden lisäksi myös kiistattoman pätevyytensä livebändinä.  Beibi käynnisti setin räväkästi myös pyrotekniikkaa hyödyntäen  ja  Kiitos ei ole kirosana sekä Hei haloo jatkoivat. Kuussa tuulee ja Maailman toisella puolen - hittikappaleista kuultiin toimiva medley ja Saatanan Zen tarjosi tyylikkäästi setin rokkaavinta tuotantoa ennen balladiosuutta, joka muodostui kappaleista Rakas ja Vihaan kyllästynyt. Tuore singlebiisi Oh No Let's Go edusti setin tanssittavampaa antia ennen muutamaa iäkkäämpää klassikkoa, joihin lukeutuivat tällä kertaa  Huuda, Maailma on tehty meitä varten -pitkäsoiton nimiraita sekä  Vapaus käteen jää, joka kuultiin akustisvoittoisena tulkintana. Pulp Fiction edusti bailausosastoa ennen setin päättänyttä ja kohokohtiin lukeutunutta Hulluuden Highwayn nimiraitaa. Ajoittain runsaastikin hyödyntämistä konetaustoistaan huolimatta Haloo! Helsinki on todennetun perusteella tiukka live-esiiintyjä ja Elli Haloo valovoimainen keulakuva ja välispiikeissään aito. Diggarit suorastaan rakastavat yhtyettä ja laulavat poikkeuksetta uskollisesti mukana kaikkien kappaleiden tekstit.

Haloo Helsinki Ilosaarirockissa 15. 7. klo 23.45-01.00.

Lauantain pitkä:The Policen vuoden 1981 arvostelu- ja myyntimenestys

The Police:Ghost in the Machine

Toinen lokakuuta 1981 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Ghost in the Machine on brittiläisen rockyhtyeen The Policen neljäs studioalbumi. Sen äänitykset ajoittuivat kyseisen vuoden tammi- ja syyskuun väliselle ajalle Montserratin AIR -studioilla ja Quebecin Le -studiossa ja tuotannosta vastasi yhtye itse Hugh Pedghamin avustuksella. Brittilistalla Ghost in the Machine nousi ykkössijalle ja saavutti toisen tilan myös Billboardin listalla. Kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin kolme menestyssingleä; Every Little Thing She Does Is Magic, Invisible Sun ja Spirits in the Material World. Yhdysvalloissa kappale Secret Journey julkaistiin singleformaatissa Invisible Sunin sijasta. Siellä moninkertaisesti platinaa myynyt pitkäsoitto saavutti sijan 323. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Kyseessä oli The Policen diskografian ensimmäinen pitkäsoitto, jonka instrumentaatiossa hyödynnettiin runsaasti syntetisaattoreita ja puhaltimia. Every Little Thing She Does Is Magicin demoversio oli siinä määrin onnistunut, että sitä käytettiin taustaraitana julkaistussa levytysversiossa rumpali Stewart Copelandin ja kitaristi Andy Summersin dubatessa omat osuutensa. Sting vastasi kaikista albumin saksofoniosuuksista. Hungry for You (J' Aurais Toujours Faim De Toi) on laulettu suurimmaksi osaksi ranskaksi ja Demolition Man on yli kuuden minuutin kestossaan yhtyeen levytysuran pisin kappale. Kyseisestä biisistä tuli jälkijättöisesti hitti sen päästyä mukaan samannimiseen Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämään toimintaelokuvaan. Sting kirjoitti kappaleen Peter O' Toolen irlantilaiskartanossa. Hän on levyttänyt kyseisen biisin myös soolona ja sen coverversioista vastaavat Grace Jones sekä Mannfred Man's Earth Band vuonna 1982 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Somewhere in Afrika. Too Much Information, Rehumanize Yourself ja One World (Not Three) sisältävät runsaasti puhaltimia. Ghost in the Machinen päättävät kappaleet Omegaman, Secret Journey ja Darkness tekevät paluun synkempään soundiin, jota myös avauskappale Spirits in the Material World edustaa. Ghost in the Machine saavutti suurimmaksi osaksi myönteiset arvostelut heti ilmestymisensä jälkeen. Vuonna 2000 musiikkilehti Q sijoitti kyseisen pitkäsoiton sijalle 76. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Pitchfork Median sadan 80-luvun parhaan albumin listalla Ghost in the Machinen sijoitus oli 86. Pitkäsoiton singlejulkaisuista ainoastaan Britanniassa julkaistu Invisible Sun nousi kakkoseksi, Every Little Thing She Does Is Magic saarivaltakunnassa kärkeen ja Yhdysvalloissa kolmanneksi ja Spirits in the Material World Yhdysvalloissa 11:ksi ja yhtyeen kotimaassa yhtä sijaa alemmaksi.

Perjantain pohjat:Dion vuoden 1987 klassikkoalbumi

Dio:Dream Evil

Aika on kohdellut lempeästi Dion neljättä, vuonna 1987 ilmestynyttä pitkäsoittoa Dream Evil. Näin siitäkin huolimatta että yhtyeen kokoonpanossa oli ennen kyseisen albumin levyttämistä tapahtunut yksi keskeinen miehistönvaihdos. Kitaristi Vivian Campbellin paikan oli nimittäin ottanut nuori Craig Goldie. Dream Evil koostuu kokonaisuutena melkoisen vahvasta kappalemateriaalista. Varhaisempaan Dion tuotantoon verrattuna yhtyeen neljännen albumin kappaleille ovat tunnusomaisia tarttuvat kertosäkeet ja yleinen melodisuus varhaisemmilta pitkäsoitoilta tutuksi tulleen aggressiivisuuden sijaan. Avauskappale Night People edustaa silti nopeaa ja tehokasta tyyliä. Nimiraita Dream Evil on  hidastempoisempi ja se toimii moitteettomasti niin sävellyksensä, riffiensä kuin Ronnie James Dion vokaalisuorituksen osalta. Pitkäsoiton todellisiin kultahippuihin lukeutuu nopeatempoisuudessaan lähes speedmetallia lähestyvä Overlove, joka tosin sisältää tyylillisesti ZZ-Toppia muistuttavan intron. Kyseisen kappaleen huimassa kitarasoolossa Goldie todella loistaa. Balladiosastolla Dream Evilillä on tarjottavanaan muutama kiistaton ässäbiisi I Could Have Been a Dreamerin ja All the Fools Sailed Awayn ansiosta. Melodisempaa tuotantoa lähes laadukkaimmasta päästä edustaa myös Sunset Superman ja pitkäsoiton päätöskappale When a Woman Cries tuo myönteisesti mieleen Dion aikaisen Rainbown tuotannon. Soitannollisesti erityisesti Goldie ja rumpali Vinnie Appice ovat Dream Evilillä varsin hyvässä iskussa. Vaikka kosketinsoittimet ovat kyseisellä pitkäsoitolla niin ikään melkoisen keskeisessä asemassa, pitävät jotkut Dream Eviliä edeltäjäänsä Sacred Heartia onnistuneempana levynä, vaikka myös viimeksi mainitulla oli kiistattomat huippuhetkensä King of Rock N' Rollin, Rock and Roll Childrenin ja Hungry for Heavenin kaltaisten klassikkokappaleiden ansiosta.

Torstain terävä:Naishardrockin pioneeriyhtyeen joutsenlaulu

The Runaways:And Now The Runaways

Euroopassa loppuvuodesta 1978 ja Japanissa seuraavana vuonna ilmestynyt And Now The Runaways on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen The Runawaysin neljäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt studioalbumi. Pitkäsoiton julkaisijana oli yhtyeen kotimaassa Yhdysvalloissa Polydor Records ja Britanniassa Cherry Red Records. Vuonna 1981 Rhino Records julkaisi pitkäsoiton uudelleen kuvalevynä ja tällä kertaa nimellä Little Lost Girls. Myös albumin kansikuva ja kappalejärjestys olivat vaihtuneet. And Now The Runawaysin äänitysten alkaessa basisti Vicki Blue jätti yhtyeen ja pitkäsoiton basso-osuuksista vastasikin kitaristi Lita Ford. Mukana albumilla on rumpali Sandy Westin käsialaa oleva ja hänen leadvokalisoimansa kappale Right Now sekä Lita Fordin tekemä I'm a Million, joka on myös ensimmäinen hänen leadvokalisoimansa kappale The Runawaysin repertuaarista. Solisti/kitaristi Joan Jett totesi myöhemmin tunteneensa, että hänet koetettiin erottaa yhtyeestä, jota hän itse oli ollut luomassa. Kosketinsoittimista And Now The Runaways - pitkäsoitolla vastasi Duane Hitchings. And Now The Runawaysin kappaleista Black Leatherin tekijöitä olivat tuossa vaiheessa Sex Pistolsin ex-jäsenet; kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook. Pitkäsoiton tunnettua covermateriaalia edustavat The Beatlesin Eight Days a Weekin ja Sladen Mama Weer All Crazee Nown versiot. Omasta tuotannosta parhaimmistoon lukeutunevat Fordin Little Lost Girls ja Jettin Takeover. The Runawaysin uudeksi basistiksi kiinnitetty Laurie McAllister ehti olla yhtyeen jäsen ainoastaan kuukausien ajan ennen yhtyeen vuoteen 1979 ajoittunutta hajoamista. Ford ja West pyrkivät kasaamaan uuden, musiikillisesti raskaampaa tyyliä edustaneen yhtyeen, jonka tuottajana olisi toiminut myös And Now The Runawaysin tuotantotyöstä vastannut John Alcock. Kyseiset pyrkimykset eivät kuitenkaan synnyttäneet uutta musiikkia. Lita Ford käynnisti soolouransa ja Joan Jett löi itsensä toden teolla läpi The Blackheartsin kanssa vuonna 1981 singlellä ja pitkäsoitolla I Love Rock N' Roll.

Keskiviikon klassikko:Merkittävien pubrockareiden upea kakkosalbumi

Dr. Feelgood:Malpractice

Lokakuussa 1975 ilmestynyt Malpractice on brittiläisen pubrockin eliittiin lukeutuvan Dr. Feelgood -yhtyeen toinen studioalbumi. Se nousi brittilistalla sijalle 17. ja kyseessä olikin ensimmäinen yhtyeen listasijoituksen saavuttanut pitkäsoitto. Ensimmäisen singlehittinsä yhtye sai vasta kesällä 1977 ja kyseessä oli Malpracticea seuranneen studioalbumin Sneakin' Suspicion nimikappale. Yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista Malpracticen raidoista klassikkostatuksen ovat saavuttaneet erityisesti Back in the Night ja Going Back Home. Varsin lähelle niitä sijoittuvat myös Another Man, Don't Let Your Daddy Know sekä Wilko Johnsonin, Nick Lowen sekä John B. Sparksin yhteistyötä edustava Because You're Mine. Coverosastosta pitkäsoiton tunnetuimpiin raitoihin lukeutuvat näkemykset McKingley Morganfieldin, eli Muddy Watersin Rolling and Tumblingista, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa olevasta Riot in Cell Block No 9:sta sekä Elias McDanielin, eli Bo Diddleyn I Can Tellistä. Huey "Piano" Smithin ja Johnny Vincentin käsialaa oleva Don't You Just Know It muistettaneen erityisesti legendaarisen yhdysvaltalaisen garagerockyhtyeen The Sonicsin levytyksenä. Malpracticen menestys heijasti osaltaan musiikillisessa ilmastossa albumin ilmestymisaikaan tapahtunutta muutosta. Imagossaan ja jurossa olemuksessaan Dr. Feelgoodin vaikutus oli omana aikanaan keskeisimpien punkrockyhtyeiden luokkaa. Grand Records julkaisi Malpracticen uudelleen elokuussa 1990 sekä vinyyli, että cd-formaatissa.

Tiistain tukeva:Derek and the Dominosin tuplakonserttitaltiointi

Derek & The Dominos:In Concert

Eric Claptonin yhtyeistä joillekin kaikkein keskeisimmäksi muodostunut, eli Derek & The Dominos julkaisi legendaarisen Layla & The Other Assorted Love Songs -tupla- albuminsa lisäksi myös kahdesta pitkäsoitosta koostuneen livetallenteen In Concert. Se oli nauhoitettu lokakuussa 1970 Fillmore Eastissa, mutta sai julkaisunsa niinkin myöhään, kuin tammikuussa 1973. Kyseistä tupla-albumia voi pitää erityisesti Eric Claptonin taidonnäytteenä, sillä toisin kuin Layla-tuplan tapauksessa, In Concertilla ei kuulla Duane Allmanin kitarointia. Kosketinsoittaja Bobby Whitlock nousee kokonaisuudessa keskeisesti esiin instrumenttityöskentelynsä lisäksi myös ajoittain melkoisen korkeassa rekisterissä kulkevien taustavokalisointiensa ansiosta. Tupla-albumin yhdeksästä kappaleesta kuusi sai julkaisunsa vuonna 1994 pitkäsoitolla Live at the Fillmore. In Concertin kolmesta Live at the Fillmorella julkaisemattomasta kappaleesta kaksi, eli avaus Why Does Love got to Be So Sad sekä myös Eric Claptonin esikoissooloalbumin kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Let It Rain edustavat  terävää kärkeä siitäkin huolimatta, että jälkimmäiseen sisältyvä Jim Gordonin rumpusoolo ei olisi välttämättömyys. Kolmas Live at the Fillmorella julkaisematon kappale on In Concertin kakkoslevyn avaava Tell the Truth. In Concertin ensimmäinen levy sisältää täyttä tavaraa alusta loppuun ja sen kaksi muuta kappaletta ovat kenties koko kokonaisuuden tiukin rypistys, lähemmäs 14-minuuttinen Got to Get Better in a Little While sekä erinomainen näkemys Blind Faithin tuotannon kenties kirkkaimmasta klassikosta Presence of the Lord. Kakkoslevyllä ovat lisäksi mukana niin ikään Claptonin debyyttialbumilta alun perin löytyvä maestron itsensä käsialaa oleva Bottle of Red Wine ja huippuhetkinään Roll It Over sekä reilu kahdesanminuuttinen bluesrevitys Have You Ever Loved a Woman. Claptonin ja Leon Russelin yhteistyötä edustavasta Blues Powerista on tarjolla lähes kymmenen ja puoli minuuttia kestävä näkemys. Vuonna 2011 ilmestynyt Laylan 40-vuotis- Deluxe Edition sisälsi myös In Concertin remasteroidun version. Tuplakon kumpikin levy sisälsi lisäksi bonuskappaleita. Vaikka In Concertin kakkoslevy yskähteleekin ajoittain, puolustaa kyseinen tupla-albumi mainiosti paikkaansa Derek & The Dominosin diskografian kaivattuna rikastajana.

Maanantain mainio:Jiri Nikkinen Beatles Tribute Bandin edustava Beatles-coverkimara

Maamme virallisen Beatles-fanaatikon Jiri Nikkisen diggaus liverpoolilaiskvartetin musiikkia kohtaan alkoi kuusivuotiaana muusikkoisän levyhyllystä löytyneestä Abbey Road -albumista. Clifters ja Revolver-yhtyeiden johtohahmona kunnostautunut Jiri on julkaissut tähän mennessä myös kolme sooloalbumia, joista tuorein on kuluvana vuonna ilmestynyt ja useampia runsasta radiosoittoa saavuttaneita kappaleita sisältävä Viides ilmansuunta. Keskeisimmälle musiikilliselle esikuvalleen Jiri on jo vuosien ajan tehnyt kunniaa johtamansa Beatles Tribute Bandin riveissä. Sen kanssa Nikkinen on tehnyt keikkoja myös ulkomailla ja esiiintynyt esimerkiksi Liverpoolin Beatles-Weekillä. Vaikka Beatles Tribute Bandin kanssa keikkakuosiin on treenattu noin 150 kappaletta, ulkomaankeikkailun osalta ohjelmistossa on viime vuosina keskitytty albumikokonaisuuksiin. Magical Mystery Tour on jo kuultu alusta loppuun ja ensi kuussa Jiri Nikkinen Beatles Tribute Band soittaa kokonaisuudessaan kesäkuun alussa 50 vuotta sitten julkaistun klassikkoalbumin Sergeant Pepper's Hearts Club Band. Yhtye soitti myös tämänvuotisen, pelkästään kotimaisista esiintyjistä koostuneen Ilovaarirockin viimeisenä esiintyjänä. Setin aluksi tarjolla oli varhaistuotantoa Twist and Shoutin, esimerkillisesti rokanneen I Saw Her Standing There -versioinnin ja From Me to Youn näkemysten myötä. Myöhäisemmän aikakauden singlemenestyksistä valinnat kohdistuivat Lady Madonnaan ja Penny Laneen. Seuraavaksi kuultiin kaksi erinomaisesti toiminutta rockcoveria Fab Fourin alkuvaiheilta. Alun perin vuonna 1964 ilmestyneellä Long Tall Sally -ep:llä julkaistu Larry Williamsin Slow Down esitettiin todellisella vimmalla ja Jerry Leiberin, Mike Stollerin ja Richie Barrettin kirjoittama sekä viimeksi mainitun alun perin esittämä Some Other Guy on melodisuuden ja vastustamattoman svengin upea yhdistelmä, joka puolusti harvinaisena helmenä erinomaisesti paikkaansa setissä. Beatle-manian merkkipaaluihin lukeutuvan She Loves Youn jälkeen ohjelmistossa siirryttiin myös Valkoisena tuplana tunnetun The Beatles-albumin tuotantoon Back in the U.S.S.R.:n ja Birthdayn tiukkojen ja onnistuneiden näkemysten myötä. Jirin Beatles-diggauksen käynnistäneen Abbey Road -albumin avausraidasta Come Together kuultiin pitkä ja vakuuttava, inspiroituneeseen kitarajamitteluun intoutunut näkemys. Beatlesin 1960-luvun puolivälin tuotannosta oli seuraavaksi tarjolla  kolme näytettä. Help-albumin nimiraita lukeutui niistä tunnetuimpiin, mutta Rubber Soulilta poimittiin kaksi harvinaisempaa valintaa; You Won't See Me sekä Wait, jotka saivat osakseen myös asiantuntevat esittelyt kappaleiden rakennetta myöten. Vuoden 1963 tuotantoa edusti  vielä kakkosalbumi With The Beatlesin avauskappaleen It Won't Be Longin versio loppusetin tarjotessa silkkaa nannaa loppukauden huippuhetkistä. Tunnetta tihkunutta Don't Let Me Downia seurasi esimerkillisellä svengillä rokannut One After 909. Vaikka kyseinen kappale julkaistiin vasta Fab Fourin joutsenlauluksi jääneellä Let It Be -albumilla, se lukeutui ensimmäisiin John Lennonin ja Paul McCartneyn kirjoittamiin kappaleisiin. Aivan lopuksi palattiin vielä tyylitajuisesti Abbey Road -pitkäsoiton tunnelmiin. Kyseiseltä mestariteokselta kuultiin sen loppupotpuri, joka muodostuu kappaleista Golden Slumbers, Carry That Weight sekä The End. Solisti/kitaristi Nikkinen, basisti/taustalaulaja Jiri Bertula, rumpali Jarkko Rantanen ja kosketinsoittaja/taustalaulaja Juha Heikkilä esittivät diggariuden ja ammattitaidon upeasti yhdistäen taas kerran edustavan kattauksen Beatlesin tuotannosta sekä soundillisesti että habitukselllisesti niin sixties-henkisesti kuin se suinkin on mahdollista.

Jiri Nikkinen Beatles Tribute Band Ilovaarirockissa 8. 7. 2017 klo 23.40.-00.45.

Sunnuntain extra:Melrosen täystunti rockin ytimessä

Vuonna 1981 perustettu ja vuonna 1986 debyyttialbuminsa julkaissut Melrose on eräs maamme kaikkien aikojen tiukimmista rockyhtyeistä. Nykyisellä kokoonpanollaan, jonka muodostavat solisti/kitaristi Mika Tuokkola, alias Tokela, basisti Roger Nieminen ja rumpali Jami Haapanen yhtye on operoinut 90-luvun alusta saakka. Melrosen tuorein pitkäsoitto, vuonna 2015 ilmestynyt Got It Made on eräs yhtyeen tuotannon laadukkaimmista ja viime vuosina keikkaohjelmistoon onkin sisältynyt runsaasti näytteitä kyseiseltä albumilta. Melrosen keikkasettiin on jo vuosien, jopa vuosikymmenten ajan kuulunut omasta tuotannosta poimittujen vanhojen kultaisten koottujen lisäksi  tyylitajuisesti valittuja covereita laajalta skaalalta. Tämänkertaisessa tunnin setissä  viimeksi mainittuja kuultiin tosin säästeliäästi.  Melrose soitti tänä vuonna debyyttikeikkansa Joensuun Ilovaarirockissa ja koska yhtyeelle osui samalle illalle vielä toinen esiintyminen, se heitti keikkansa Ilovaarirockin päälavalla jo iltaseitsemältä. Setti käynnistyi odotustenmukaisesti tuoreimman pitkäsoiton pitkällä ja hitaammat ja revittelevämmät osuutensa upeasti yhteen niputtavalla kappaleella Rock N' Roll Cliche, jota seurasi iskevä Gang War, joka oli toinen setin kahdesta poiminnasta yhtyeen legendaariselta esikoisalbumilta. Got It Maden tuotantoon siirryttiin jälleen rullaavan John Doen ja upeasti svengaavan Imperial Leatherin näkemysten myötä. Vuonna 2002 ilmestyneen It's in the Bag -pitkäsoiton klassikkotasoinen nimikappale siirtyi setissä hieman tavanomaista myöhemmäksi ja vuoden 1996 Trio-albumilta valinta kohdistui rullaavan soitannan ja iskevän kertosäkeen upeaan yhdistelmään The Chief. Setin covervalinta, asianmukaisen rokkaava näkemys Billy Oceanin 80-luvun puolivälin discohitistä Lover Boy, on päätynyt myös Melrosen levytysohjelmistoon yhtyeen vuonna 2004 ilmestyneen kokoelma-albumin silloisena uutuuskappaleena. It's in the Bagin parhaimmistoon nimikappaleen tavoin kuuluva, Dave Edmundsin hengessä vallattomasti svengaava MVP lukeutui kokonaisuutena odotustenmukaisen vahvaa ja energistä soitantaa tarjonneen keikan todellisiin huippuhetkiin. Setin päätti itseoikeutetusti debyyttilevyn tunnetuimpaan antiin lukeutuva klassikkorypistys Ritch Little Bitch, jonka kertosäkeessä myös yleisö pääsi lopulta kunnolla ääneen. Totutun energisesti esiintynyt ja upeasti kitaroinut ja vokalisoinut Tokela sekä vankkumattoman rytmiryhmän muodostavat Repa ja Jami heittivät suorastaan esimerkillisen tiukan rockkeikan ja todelliset työn sankarit matkustivat saman tien saman illan toiselle keikalleen Pieksämäelle. Upeaa, että Melrose saatiin tarjoamaan täystunti rockin ydintä tämänvuotisen Ilovaarirockin päälavalle.

Melrose Ilovaarirockissa 8. 7. 2017 klo 19-20.

Lauantain pitkä:Ac/Dc:n legendaarinen esikoislive

Ac/Dc:If You Want Blood, You've Got It

If You Want Blood, You've Got It on Australian pettämättömän rockmasiinan Ac/Dc:n ensimmäinen livealbumi. Se julkaistiin Britanniassa ja muualla Euroopassa 13. lokakuuta 1978, Yhdysvalloissa 21. ja yhtyeen kotimaassa Australiassa 27. marraskuuta samaisena vuonna. Kaikki pitkäsoiton kappaleet ovat kolmikon Angus Young, Malcolm Young ja Bon Scott käsialaa. Uusintapainos If You Want Blood, You've Got Itistä julkaistiin vuonna 1994 ja vuonna 2003 osana Ac/Dc.n Remasters-sarjaa. Alun perin kyseinen konserttitallenne julkaistiin puoli vuotta Ac/Dc:n edellisen studioalbumin Powerage jälkeen. Se sisälsi näytteitä myös kaikilta Ac/Dc:n varhaisemmilta pitkäsoitoilta, eli albumeilta High Voltage, Dirty Deeds Done Dirt Cheap sekä Let There Be Rock. Sarjassaan If You Want Blood, You've Got It jäi viimeiseksi Harry Vandan ja George Youngin tuottamaksi Ac/Dc:n pitkäsoitoksi. Sen äänitykset ovat varmuudella 30. huhtikuuta 1978 Skotlannin Glasgown Apollo -teatterissa soitetusta konsertista. Milloinkaan ei sitä vastoin ole vahvistettu, sisältääkö kyseinen livealbumi äänityksiä myös joistakin muista konserteista. Pitkäsoitolle nimen antanut kappale julkaistiin vasta Ac/Dc:n seuraavalla studioalbumilla, vuonna 1979 ilmestyneellä pitkäsoitolla Highway To Hell, joka tuli merkitsemään Ac/Dc:n lopullista läpimurtoa Yhdysvalloissa. Konsertissa viimeisinä soitetut Dog Eat Dog ja encore Rocker/Fling Thing jäivät lopulta pois viralliselta albumijulkaisulta. Dog Eat Dogin liveversio julkaistiin tosin marraskuussa 1978 Whole Lotta Rosie -singlen kakkospuolella, mutta ainoastaan Australiassa. Bon Scottin edesmenon jälkeen Ac/Dc soitti Rockerin keikkasetissään enää muutaman kerran, sillä kyseisen kappaleen paikan ohjelmistossa otti Let There Be Rock -pitkäsoiton nimikappale. Dog Eat Dogin liveversio pääsi viimein mukaan vuonna 2009 ilmestyneelle, Ac/Dc-harvinaisuuksista koostuvalle boxille Backtracks. Se sisälsi muun muassa kaikki aikaisemmin ainoastaan Australiassa julkaistut Ac/Dc:n albumiraidat sekä 7 & 12-tuumaisten singlejen b-puolina alun perin julkaistut liveversiot. Glasgown keikka taltioitiin kokonaisuudessaan, mutta sen kaikkia kappaleita ei ole julkaistu. Kyseisestä konsertista osia kappaleista Riff Raff ja Fling Thing/Rocker pääsi mukaan Ac/Dc Family Jewels- dvd:lle. Kyseisellä dvd:llä on samasta konsertista kuvattu promovideo kappaleeseen Rock N' Roll Damnation. Kyseisestä konsertista kappaleet Rock N' Roll Damnation, Dog Eat Dog ja Let There Be Rock pääsivät mukaan vuonna 2007 julkaistulle dvd:lle Plug Me In. Kyseisestä dvd:stä julkaistiin triplaversio, jonka bonuslevyllä on Bad Boy Boogien liveversio Glasgown konsertista. Vuonna 1992 Ac/Dc:n julkaistessa tuplalivealbuminsa Malcolm Young antoi Metal Hammerille haastattelun, jossa hän piti If You Want Blood, You've Got Itia Ac/Dc:n parhaana livelevynä. Classic Rockin lukijoiden äänestyksessä 50 kaikkien aikojen parhaasta livelevystä kyseinen albumi saavutti kakkossijan.

Perjantain pohjat:Amerikan rockareiden kakkospitkäsoitto

Huey Lewis & The News: Picture This

Tammikuun lopussa 1982 ilmestynyt Picture This on rentoa Amerikan rockia parhaimmillaan suorastaan erinomaisesti edustaneen Huey Lewis & The Newsin toinen studioalbumi. Se toi yhtyeelle sen ensimmäisen kymmenen suosituimman joukkoon nousseen singlen. Robert Mutt Langen käsialaa ollut inspiroitunut popkappale Do You Believe in Love nousi korkeimmillaan sijalle seitsemän ja pysytteli Billboardin listalla 35 viikon ajan. Pitkäsoitolta poimittu toinen single Hope You Love Me Like You Say You Do nousi top 40:ään ja kolmas pikkulevy, pitkäsoiton rivakinta osastoa edustava Workin' for a Livin' jäi juuri top 40:än ulkopuolelle ja saavutti 41.:n sijan.  Kaivattavaa tarttuvuutta Huey Lewis and the Newsin toisen pitkäsoiton kappaleista oli annosteltu ansiokkaasti myös avausraidalle Change of Heart sekä kappaleille What Ever Happened to True Love ja The Only One, jotka kaikki edustivat yhtyeen omaa tuotantoa. Yhtyeen ulkopuolista sävellysmateriaalia hyödynnettiin pitkäsoitolla niin ikään. Giving It All Up for Love on cover Phil Lynottin soolotuotantoon lukeutuvasta kappaleesta. Lewis toimi huuliharpistina kahdella Lynottin sooloalbumilla ja myös Thin Lizzyn vuoden 1978 legendaarisella konserttitaltioinnilla, tupla-albumilla Live and Dangerous. Picture Thisin päätöskappale Buzz Buzz Buzz oli cover 50-luvulla vaikuttaneen yhtyeen The Hollywood Flamesin originaalibiisistä. Lopullista läpimurtoa Huey Lewis and the Newsille tuli merkitsemään syyskuun puolivälissä 1983 ilmestynyt ja useita singlemenestyksiä, kuten The Heart of Rock N' Roll, I Want a New Drug (Called Love) sekä If This Is It sisältänyt yhtyeen erinomainen kolmas pitkäsoitto Sports.

Torstain terävä:Canned Heatin originaalikokoonpanon joutsenlaulu

Canned Heat:Hallelujah

Heinäkuussa 1969 ilmestynyt Hallelujah on yhdysvaltalaisen bluesrockyhtye Canned Heatin neljäs Liberty Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Samalla kyseinen albumi jäi yhtyeen viimeiseksi legendaarisimmalla kokoonpanolla levytetyksi longariksi. Same All Over käynnistää pitkäsoiton iskevällä boogierokkauksella Henry Vestinen ja Alan Wilsonin tarjotessa intensiivistä ja inspiroitunutta kitaratyöskentelyä. Alan Wilsonin ainutlaatuiseen tyyliinsä vokalisoima, kyseisen kappaleen tapauksessa lisäksi viheltämä ja myös hänen käsialaansa oleva Change My Ways on nyansikkaampi ja rytmiikaltaan kekseliäs kappale. Yhtyeen nimikappaleesta käyvä Canned Heat on raukeammin rullaava bluesraita, jossa kitaraosasto pääsee jälleen vaihteeksi väläyttämään talenttiaan. Sic 'em Pigs tarjoaa suoraviivaisempaa bluesrockpaahtoa iskevien rumpukomppien myötäilemänä I'm Her Manin ollessa  ensisijaisesti Alan Wilsonin huuliharppunäytös kitarismin tarjoamaa herkkua unohtamatta. Wilsonin käsialaa oleva ja pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Time Was on lempeässä svengaavuudessaan eräs Hallelujah-albumin ja samalla Canned Heatin koko 60-luvun tuotannon todellisista kultakimpaleista. Niin ikään Wilsonin vokalisoima ja hänen käsialaansa oleva Do Not Enter on ärhäkämpi, verevän huuliharpun soiton ja mielikuvituksellisen rumpukompin hallitsema bluesnumero. Big Fat jatkaa huuliharpun ja kitaran dominoiman bluesrockin parissa todella rouhevalla soundilla höystettynä. Rumpali Fito De La Parran käsialaa oleva Huautla on pitkäsoiton ainoa instrumentaaliraita, joka tarjoaa toimivaa jamittelua tutulla instrumentaatiolla. Nimenomaan kyseisen kappaleen perusteella Canned Heatin olisi voinut olettaa laajentavan musiikillista ilmaisuaan esimerkiksi Grateful Deadin suosimien pitkien jamittelujen suuntaan myös levytystensä osalta. Alan Wilsonin kappaleiden kovan laadun huomioiden Get of My Back jää svengaavuudestaan huolimatta kokonaisuudessa hienoisen täyteraidan asemaan, vaikka sisältää erinomaisen kitarasoolon. Koko yhtyeen yhteistyötä edustava yli viisi ja puoliminuuttinen Down in the Gutter, But Free päättää pitkäsoiton varsin vakuuttavaan bluesrevitykseen. Hallelujah on eräs Canned Heatin huipputöistä ja erityisesti kyseessä on arvokas dokumentti yhtyeen legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluna Alan Wilsonin osuuden noustessa kokonaisuudessa erityisen merkittävästi esiin. Vuonna 2001 ilmestynyt albumin cd-uudelleenjulkaisu sisälsi originaalin pitkäsoiton lisäksi myös neljä bonuskappaletta.